Tähän päättyy kertomukseni. Kiitän kaikkia lukijoita ja arvostelijoita!
XII
Mikäli kuolema on verrattavissa rauhalliseen uneen, voisiko lopultakaan olla mitään ihanampaa? Tai mikäli pääsen taivaaseen, jos sellainen on olemassa, ja elän autuaana, ei sekään ole huono vaihtoehto. Yhdentekevää, miten kaikki tapahtuu, kunhan se vain tapahtuu. Löydän vahvat perustelut yksi toisensa jälkeen, ja tajuan, kuinka aina olen ollut niistä tietoinen. Enemmän tai vähemmän kiihkeän elämäni tuoksinassa en niitä tullut koskaan ajatelleeksi.
Elämä on valmistautumista kuolemaan. Ja jos ei koko elämä, niin ainakin filosofia.
Paul, joka ihmeen kaupalla, tai sitten ehkä vain jollakin hyvin tuntemallaan keinolla sai toimitetuksi minulle viestin, kehotti minua olemaan rohkea. Niin paljon nuoremman miehen kehotuksena siinä on jotakin hellyttävää. Itse hän kai teki parhaansa.
En tosin vieläkään käsitä, että minä itse näin kaiken.
Jostain syystä minua ei edes pelota joutua samaan teloituskammioon. Myrkkyruiske ei ällötä. En minä sitä silti liian yksityiskohtaisesti ajattele. Ehkä teloitus on verrattavissa käyntiin hammaslääkärissä? Maataan hermostuneena paikallaan, kestetään mahdollinen kipu, ja kaiken sen jälkeen kaikki on hyvin.
Paul ei kai ollut liian kiintynyt elämään tai ainakaan onnettaren epäluotettaviin lahjoihin. Niistä hän ei ollut koskaan päässyt osalliseksi elämässään. Minä pääsin. Onnetar otti ne minulta pois. Niin siinä aina käy. Mutta järkytys on kadonnut. Minulla oli hyvät valmiudet käsitellä tätä asiaa mielessäni, onneksi. Minä ja Paul olimme molemmat onnekkaita siinä suhteessa. Ehkä jopa kaikkein onnekkaimpia, sillä jokainen joutuu kohtaamaan viimeisen päivänsä.
Huomaan minulle viimeisenä osaston vankina seuraa pitävän atleetin olevan epäonninen tässä suhteessa, sillä hän on yhä kiintynyt maallisiin asioihin, ja siihen, mitä kaikkea hän menettää. Ihmeellistä. Uskoakseni hän aivan tietoisesti, täydessä ymmärryksessä syyllistyi tekemäänsä rikokseen, ja siten ansaitsee rangaistuksen. On nähtävästi paljon, mitä hän ei ymmärrä. Hänessä ei ainakaan ole kunnon uhkapelurin luonnetta. Hän on huono häviäjä. Hän otti suurimman mahdollisen riskin tietoisesti, ja nyt surkuttelee kohtaloaan. Vaihtoehtoja elämässä hänellä olisi ollut vaikka kuinka paljon.
Mutta mitäs minä nyt miettimään muiden asioita noin. En minä ole oikeutettu ketään tuomitsemaan. En halua tehdä sitä. Alan suhtautua lempeän välinpitämättömästi tähän maailmaan. En suoranaisesti ala muuttaa mieltäni mistään. Mieleni ja mielipiteeni alkavat haihtua.
Olen kokenut paljon sellaista, mitä kukaan ei koskaan koe. Vankila ja kuolemantuomio muuttivat elämäni. Sopii kysyä, onko siitä lopultakaan mitään hyötyä, jos kuitenkin katoan tästä maailmasta. Kyllä sillä taitaa olla, ainakin viimeisen hetken kannalta. Ja viimeinen hetki on merkityksellisin kaikista. Jos osaa suhtautua siihen oikealla tavalla, voi lähteä hyvin. Jos minulle ei olisi käynyt näin, olisin jatkanut elämääni, enkä ehkä olisi koskaan päätynyt tähän mielentilaan ennen kuolemaani. Loppu olisi ollut huono.
Pitäisikö minun jakaa viisaat ajatukseni muulle maailmalle, jotta ihmiset siellä voisivat alkaa elää paremmin, ja jotta maailmasta tulisi parempi paikka? Voisiko niin tapahtua? En tiedä. Ehkä on parempi antaa maailman mennä menojaan ja yrittää sen selvitellä omia sotkujaan. Poistun elävien kirjoista etuoikeutettuna.
Jään yksin, sillä atleetti menee menojaan. Hänet talutetaan selliosaston poikki harmaassa polyesteriasussa, neljän vartijan toimesta, täysin kahlittuna, murtuneena. Hänellä on vangeille tarkoitettu kypärä päässä, ja häntä pidetään kumarassa asennossa. Hän kompuroi, sillä jalkarautojen ketju on lyhyt, ja vartijat taluttavat häntä ripeän jämäkässä tahdissa.
Minä seuraan kuitenkin perässä jo parin päivän kuluttua. Vartija 16 hakee minut sellistäni aivan yllättäen. Tuntuu siltä, kuin saisin kotiini yllättävän vieraan, jonka mukaan minun on lähdettävä. Tuntuu siltä, että selli jäisi aivan levälleen minun jälkeeni, vaikkei siellä olekaan muuta kuin kirja, jota olen saanut lukea. Kirja jää lattialle kesken.
Minut viedään yhteen huoneeseen, jossa saan riisua vanhat vaatteet ja pukea päälle uudet. Harmaa asu poikkeaa vanhasta vain väriltään, ja on yhtä mukava. En tiedä, mikä sen tarkoitus lopultakaan on. Ehkä sekin on vain jokin vanha tapa, joka pian poistuu. Minut laitetaan kaikkiin mahdollisiin kahleisiin, ja talutetaan selliosaston halki. Minua ei pidetä kumarassa. Saan kävellä rauhallisesti ja arvokkaasti. Kaksi vartijaa pitelee minua käsivarsista ja olkapäistä jämäkästi. Kuljen suorana ja ryhdikkäästi, aivan kuin laiva pitkin kanavaa. Liputettu laiva, toisten saattama, viimeisellä matkallaan.
Menemme sisään selliosaston toisessa päässä olevasta salaperäisestä ovesta, jonka läpi en vielä ole kulkenut. Mutkittelemme taas ties missä. Lopulta päädymme erikoisen näköiselle osastolle, jossa on hiirenhiljaista, hämärää ja melko viileää. Valkeaksi maalattujen järeiden kaltereiden takana on hämärä käytävä, jonka toisessa päässä loistaa hieman vihertävä lamppu. Kalteriovi avataan, ja minut viedään sisään. Ovi sulkeutuu, ja kaiku risteilee pitkin käytävää. Sitten tulee taas hiljaista. Vain jalkaraudat kilisevät hiljaa. Vartijoiden saappaat eivät edes narise.
Käytävän molemmilla puolilla on pimeitä sellejä. Ne ovat pieniä ikkunattomia koppeja, joissa on käytävän puolella kalteriseinä. Niitä on arviolta parikymmentä, kymmenen molemmilla puolilla. Kuljemme käytävän keskivaiheille, jossa yhdestä sellistä loistaa himmeä valo. Siellä on atleetti. Hän makaa patjalla ja tuijottaa katossa loistavaa himmeää lamppua. Kun kuljemme ohi, hän havahtuu, ja nousee istumaan. Hänen ilmeensä on utelias.
Päädyn viereiseen selliin. Kahleeni otetaan pois, minut työnnetään kalteriovesta sisään, ja ovi lyödään kiinni. Jään seisomaan hetkeksi paikalleni sellin hämärään. Kohta erotan lattialla ohuen mustan patjan, ja nurkassa ämpärin. Sellissä on sama varustus kuin aiemmassakin.
Vartijat poistuvat viimein käytävästä ja lukitsevat meidät kahdestaan osastolle. Hetken kuluttua sellini kattolamppu syttyy. Aluksi se on aivan himmeä, sitten se vähitellen kirkastuu. Odotan sen kirkastumista, mutta se jää lopulta melko himmeäksi.
Tartun molemmilla käsilläni kaltereihin, ja tuijotan käytävälle. Selleistä kajastava valo valaisee kaistan käytävän lattiaa, mutta hukkuu sitten hämärään. Käytävän toisessa päässä himmeä vihreä valo loistaa itsepintaisesti, ja toisessa päässä valkeiden kaltereiden takana näkyy myös kajoa. Muuta valaistusta käytävässä ei ole. Tunnelma on omituinen.
Kuulen atleetin liikkuvan sellissään hiljaa. Hän tulee samalla tavoin kaltereiden ääreen.
”Onko kaikki hyvin?” kysyn varovasti.
”On. Enemmän tai vähemmän hyvin.”
”Täällä on rauhallista.”
”Niin on.”
Sitten käyn makaamaan patjalle. Käännyn kohti seinää, ja tuijotan sen valkeita kaakeleita. Hiljaisuus ja viileys täyttävät minut, ja hämärä tuo raukean olon. Makaan ajatuksissani kunnes molempien sellien lamput sammutetaan. Mutta vihreä kajastus ei sammu.
Päivä valkenee. Mutta sen tietää vain siitä, että sellien lamput syttyvät. Aluksi ne välähtävät hennosti. Sitten ne kirkastuvat taas samalla tavalla, ja jäävät liian himmeiksi. En kykene heräämään kunnolla hämärän vuoksi. Jään tokkuraiseen olotilaan.
Atleetti viereisessä sellissä tulee taas kalterien luo.
”Huomenta.”
”Huomenta”, vastaan.
”Miten yösi sujui?”
”Hyvin, kiitos kysymästä. Entä sinun?”
”Hyvin. Kiitos.”
”Tämä hämärä on merkillinen. En melkein pysty ajattelemaan.”
”Tiedän”, vastaa atleetti, epäselvästi, sillä hän on purskahtanut itkuun. ”Minä en kestä!”
Hänen huutonsa kaikuu pitkin käytävää. Hän iskee kädellään sellinsä kalteriseinää, ja nyyhkäisee taas.
”Rauhoitu”, sanon mahdollisimman hellästi.
Atleetti nyyhkyttää polvillaan. Työnnän käteni kaltereiden välistä ulos. Hän tekee samoin, ja tarttuu käteeni, ja puristaa sitä hetken aikaa.
”En pysty ajattelemaan. Yritän ajatella kaikkea. En pysty muistamaan, vaikka yritän muistaa. Mutta en pysty unohtamaankaan. En löydä sanoja.”
”Ei sinun tarvitse. Ei sinun tarvitse muistaa, eikä ajatella, eikä unohtaa. Sinun täytyy vain olla rauhassa. Ole rauhallinen.”
”Miten minä voisin olla rauhallinen, kun minä kuolen pian?”
”Miksi sinä olisit rauhaton? Mitä sinä pelkäät?”
Atleetti ei vastaa.
”Sinä et voi tietää, mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Sinä olet matkalla kohti tuntematonta. Siihen täytyy suhtautua oikealla tavalla. Pelko on huono reaktio. Et sinä tiedä, onko sinulla mitään pelättävää.”
Atleetti päästää käteni irti hiljaa. Kuin tyhjästä ilmestyy kaksi vartijaa käytävälle. He kävelevät rehvakkaasti selliemme eteen.
”Täällä huudettiin jotakin. Onko ongelmia?”
”Kaikki on hyvin”, sanon jotenkin sovittelevasti.
”Vai niin?” vartija nauraa. ”Onko todellakin kaikki hyvin siellä?”
Hän astuu lähemmäs.
”Kädet ylös. Ja käänny ympäri.”
Teen työtä käskettyä. Vartija tutkii minut kaltereiden toiselta puolelta. Työnnän lopulta käteni kaltereissa olevasta aukosta, jotta vartija voisi kahlita ne selkäni taakse. Atleetille tehdään samoin. Meidät käsketään vatsallemme sellin lattialle. Lisää vartijoita ilmestyy paikalle. Kun sellin ovi avautuu, yksi vartija syöksähtää päälleni, kahlitsee jalkani, laittaa sääreeni mustan laatikon. Sillä välin toimitetaan ruokatarjotin. Kun minut on taas jätetty yksin selliin ja ovi lukittu, vartija lukitsee ulkokautta käsirautani vatsani puolelle.
Joudumme syömään vartijoiden valvovan silmän alla. Ei ole edes mahdollista yrittää tappaa itseään ruokailuvälineillä. Jos yrittäisin, saisin sähköiskun sääreeni. Ja teloitustani varmaan lykättäisiin. Atleetti varmasti yrittäisi tappaa itsensä jos saisi mahdollisuuden. Hän syöksisi heti itsensä matkalle tuntemattomaan, mitä hän niin kovasti pelkää. Outoa. Minusta on melkein mukavampi ajatus, että joku muu hoitaa kuolemani kuin minä itse. En minä sitä voisi itse tehdä.
Niin kallistuu kohti loppuaan toinen päivä viimeisellä, pimeällä selliosastolla. Yöksi kahleet otetaan pois. Vihreä kajastus tunkeutuu uniini asti.
Tyhjät, ajatuksettomat päivät kuluvat hitaasti. Kuuntelen atleetin nyyhkytystä, maiskutan puuroa käsiraudoissa vartijoiden tuijottaessa, pitelen öisin atleettia kädestä kiinni, lohdutan häntä, kuuntelen vartijoiden ilkuntaa. He naureskelevat meille. Olemme eläimiä häkissä. Se on paikkansa pitävä luonnehdinta.
Näiden päivien jälkeen voin sanoa, etten kaipaa enää enempää elämää. Voisinpa saada atleetin ajattelemaan samoin. Hän kaipaa edelleen takaisin vanhaan elämäänsä. Häntä ahdistaa se, että hän unohtaa ja lakkaa ajattelemasta asioita. Minusta se kuulostaa lohdulliselta.
Vartija 16 ilmestyy eräänä iltana pilkkaamaan ja härnäämään meitä. Tai enemmänkin minua. Atleetille hän ilmoittaa vain, että tuleva yö on hänen elämänsä toiseksi viimeinen. Minä saan kestää sen jälkeen vielä pari päivää. Atleetti näyttää olevan melko immuuni vartijoiden pilkalle. Hän ei reagoi, tuskin edes kuuntelee saati kuulee. Minä en osaa sulkea korviani. Yleensä osaan.
Vankien ilkkuminen on melko julmaa. Etenkin kuolemaantuomittujen. Vähempikin riittää osoittamaan vartijoiden ylemmyyden. Ja sitä täällä on totta vie osoitettukin. Epäsymmetrisiä suhteita. Vartija 16 on ottanut tehtäväkseen kuolemaantuomittujen henkilökohtaisen nöyryyttämisen.
Hyvä kuolema on hyvän elämän edellytys. Tai se, mihin jokaisen elämän soisi päättyvän. Se vaatii mietiskelyä. Toisaalta, sitä parempi rangaistus on huono kuolema. Tai siis sitä rangaistuksenomaisempi rangaistus. Sadistinen, kostonhimoinen rangaistus. Sellaisia loppujen lopuksi ovat kaikki rangaistukset.
Kun seuraava päivä matelee ohi, olen rauhallinen, mutta atleetti ei. Hän itkee ja hermoilee, siten että vartijoiden täytyy käydä uhkailemassa häntä jotta hän rauhoittuisi. Juttelemme pitkään ennen kuin valot sammutetaan. Vartijat tekevät viimeisen tarkastuksen, ja kun valot sammuvat, atleetti päästää hätääntyneen huokauksen. Hän raahaa patjansa aivan kaltereiden eteen, jotta voisi olla lähempänä minua. Minä teen samoin. Hän työntää epäröiden kätensä ulos, ja minä tartun siihen. Minua alkaa väsyttää, mutta kuiskin silti mahdollisimman rauhoittavia juttuja hänelle, jotta hän nukahtaisi. Kerron tarinoita. Yritän hauskuuttaakin. Hän nauraa kerran. Hän on kuin pikkulapsi. Hän nukahtaa vasta parin kolmen tunnin kuluttua. Minun ei jostain syystä tee mieli nukahtaa. Haluaisin valvoa hänen untaan. Hän puristaa unissaan kättäni pari kertaa, ja mumisee jotakin.
Aamuyöllä havahdun vaimeisiin ääniin. Kuulen kahleiden kilinää, ja vaimeaa vartijoiden puhetta. Viereisestä sellistä kajastaa valoa. Olen kierähtänyt patjalla toiseen suuntaan, selkä atleetin selliä vasten.
”Polvillesi”, kuuluu rauhallinen käsky.
Kuuluu myös nyyhkytystä. Atleettia kahlitaan. Hetken kuluttua kuuluu:
”Aloillasi.”
Sitten kuuluu atleetin ulinaa. Mustan laatikon toimivuus testataan.
”No niin. Sitten mentiin. Oletko valmis?”
Atleetti ei vastaa mitään. Nousen ylös, ja tartun kiinni kaltereista. Atleetti saatetaan hitaasti ulos. Hän tärisee kauttaaltaan. Hänellä on käsien päällä tuubit ja vyötärön ympärillä nahkainen kahlevyö. Käsi- ja jalkaraudat ovat jykevintä sorttia. Päässä hänellä on kypärä, ja sääressä musta laatikko. Vartijoita on kaksi. He vilkaisevat minuun nopeasti, ottavat sitten tukevan otteen atleetista ja lähtevät hitaasti taluttamaan häntä kohti vihreää kajastusta, sellini ohitse.
”Ole rohkea”, sanon hiljaa.
Vartijat katsovat minuun taas välinpitämättöminä, ja atleetti nyyhkäisee tukahtuneesti kypäränsä alla. Katselen pitkään tuota hitaasti liikkuvaa ilmestystä. Kumara atleetti, solakat vartijat uniformuineen, heidän ruumiinsa yhtenä ketjuna, hitaasti kulkemassa kohti käytävän päätä mustina varjoina. He katoavat nurkan taa, ja minä vaivun takaisin patjalle, syvään uneen.
Kun herään, olen ypöyksin.
Viimeiset päivät ennen teloitustani ovat lopultakin melko piinalliset. Osastolla on rauhallista, mutta en ole rauhallinen. Sydämeni tykyttää. Sitä se ei ole tehnyt pitkään aikaan. On hankala olla rauhassa tai nukkua jos tuntee sydämen lyönnit koko kehossa.
Jotenkuten saan itseni rauhalliseksi vain ajattelemalla. Ajattelen järkevästi ja loogisesti. Se on oudon lohduttavaa. Jotten löytäisi mitään aukkoja ajattelustani, lakkaan kuitenkin silloin tällöin ajattelemasta. Enkä ajattele ainakaan liian pitkälle. Toteutan filosofian periaatteita huonosti, tiedän, mutta ehkä se sallitaan minulle.
Jokaisen ihmisen elämässä tuntuu olevan tietty piste, jonka jälkeen ei voi kääntyä takaisin. Mietin, missä kohtaa minun pisteeni on. Hankalaa sanoa. Sitäkin voi ajatella monelta kannalta. Jos ajattelen viimeisiä paria vuotta, löytyy piste varmaankin siitä hetkestä, jolloin kävelin lentokentän metallinpaljastimen läpi. Jos en jostakin syystä olisi kävellyt, en olisi astunut suoraan tähän viimeiseen elämäni haaraan, josta ei voi kääntyä takaisin.
Ehkä olisin voinut senkin jälkeen juosta pakoon. Siihen oli ehkä mahdollisuus, mutta jätin sen käyttämättä. Epäröinti koitui kohtalokseni.
Tämä elämäni viimeinen vaihe, jolta ei voi kääntyä takaisin, on ilmentänyt itseään todella kouriintuntuvasti. Olen koko ajan joutunut olemaan tietoinen siitä, että se on menoa nyt. Olen ollut suljetuissa paikoissa, kahlittuna, vartijoiden armoilla, enkä millään keinolla ole voinut muuttaa asioita. On ollut melkein pakahduttavaa kokea sellaista parin vuoden ajan, tietoisena siitä, mikä kohtaloni tulee olemaan, tietoisena siitä, että aika ennen loppuani on oleva pelkkää odotusta, ajan tuhlausta.
En taaskaan osaa sanoin kuvailla tunteitani.
Tiedän, mitä liikkui sen iranilaisen miehen mielessä, jotka varhain aamulla hirtettiin julkisesti. Kun katselin häntä, seisomassa kädet nippusiteissä ja jalat kahleissa jakkaran päällä, ajattelin jotakin muuta. Ajattelin, että oikeus toteutuu, että mies saa ansionsa mukaan. En osannut kuvitella, mitä teloitettava itse ajatteli. Nyt osaan. Tiedän, mitä hän on kokenut. Mitä tahansa mieltä kuolemanrangaistuksesta onkaan, on syytä yrittää kuvitella teloitettavan mielenliikkeitä, asettua hänen asemaansa, tuntea empatiaa. Siitä voi kukin vetää johtopäätöksensä. Minä olen joskus vetänyt omani. En peru vanhoja, katoavia ajatuksiani, mutta en myöskään vedä uusia johtopäätöksiä. Ainoa, mitä varmasti voidaan sanoa, on että kuolemanrangaistus todella on rangaistus, ja ankara sellainen. Kokonaisvaltainen rangaistus. Olkoonkin, että sille saattaa monien mielestä olla paikkansa, sitä ei pidä pitää leikin asiana eikä siihen pidä suhtautua kevyesti, vaan tarkalla, vakavalla harkinnalla.
Ihmishenki on kummallinen asia. Olkoonkin arvokas tai arvoton, sillä ei pidä leikkiä. Olkoonkin, että se on lahja jota kukaan ei ole koskaan pyytänyt, sille ei saa tehdä mitä vain tuosta vain.
Ja yhä enemmän alan miettiä olemassaoloani tällä telluksella. Yhä enemmän alan miettiä elämäni perusteita, ja mitä enemmän mietin, sitä hämärämmäksi kaikki muuttuu, ja sitä enemmän alan kyseenalaistaa tekojani ja ajatuksiani sekä niiden oikeutusta ja oikeellisuutta. Minä en ole puhdas pulmunen. Minä olen syyllistynyt moniin synteihin, ja ollut käsittämättömän ajattelematon.
Yhtäkkiä kun löydän niin paljon ajateltavaa, aika alkaakin kulua kuin siivillä. Tulee ilta, joka on elämäni viimeinen. Vartija 16 tulee ilmoittamaan siitä minulle. Olen kahleissa. Hän komentaa minut seisomaan sellin takaseinää vasten. Joudun kuuntelemaan hänen pilkallista monologiaan. Sitten hän avaa sellin oven.
”Pysy liikkumatta”, hän käskee.
Hän astelee keskelle selliä ja huutaa:
”Käänny ympäri!”
Tottelen häntä. Hän seisoo uskomattoman ankaran näköisenä edessäni. Minua pelottaa.
”Polvistu!”
Tuijotan vartijaa epäuskoisena hetken, ennen kuin tottelen. Polvistun, ja kasvoni ovat hänen lantionsa kohdalla.
”Katse alas! Sinulla ei ole oikeutta katsoa minuun!”
Painan leuan rintaani. Nyyhkytän hiljaa.
”Kumarra.”
Vartijan ääni on nyt rauhallinen ja vaativa. Hitaasti taivutan yläruumistani häntä kohti.
”Kumarra maahan asti, senkin äpärä.”
Nyyhkäisen tukahtuneesti, ja taivutan tärisevää yläruumistani kohti lattiaa. Otan käsilläni vastaan. Ja lopulta olen rähmälläni hänen edessään, kasvoni hänen saappaidensa juuressa.
”Hyvä poika. Noin sinä kumarrat ylempääsi. Sinä olet arvottomin saasta, minkä olen nähnyt. Sinulla ei ole minkäänlaista arvoa, ei pienintäkään, eikä sinulla ole täällä minkäänlaisia oikeuksia. Sinulla ei ole oikeutta elää. Minä voisin saman tien mukiloida sinut hengiltä, jos haluaisin. Minä olen sinun jumalasi, ymmärrätkö, ja sinä kumarrat minua, kun käsken. Sinä tottelet jokaista sanaani. Sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa.”
Hän käskee minun nousta ylös ja pitää katseeni lattiassa. Joudun toistamaan hänen perässään suurin piirtein samansisältöisen lorun. Sitten hän käskee minun kumartaa taas. Ja siinä minä makaan, kasvot lattiaa kohden hänen edessään, niin nöyryytettynä kuin ihminen voi olla. Mutta Vartija 16 saa minut uskomaan kaiken, mitä hän sanoo ja kaiken minkä hän on käskenyt minua toistamaan perässään: että minä olen arvoton saasta, jolla ei ole mitään oikeuksia, ja että hän on minun ainoa jumalani.
Ja yöllä minä tunnen, sekunti sekunnilta, kuinka aikani vähenee, ja mitä vähemmäksi aikani käy, sitä vaikeampi minun on hengittää, ja sitä kiivaammin sydämeni lyö. Kaikki sortuu ympäriltä, kaikki juoksee pois ja karkaa käsistäni, ja jostakin kumman syystä minä haluan vielä kerran nähdä ja kokea koko maailman ennen kuin sen menetän. Mutta en pysty siihen. Ja minä alan ehkä tajuta, ettei kuoleman eteen yksinkertaisesti voi mennä täysin valmistautuneena. Vaikka kuinka miettii, filosofoi, vaikka kuinka selittää itselleen kaiken, ja perustelee, ettei ole mitään pelättävää. Kuolema on jotakin suurempaa. Kuolema ei alistu ihmisen ajateltavaksi ja ihmisen selitettäväksi. Siihen voi valmistautua jotenkin, puolivillaisesti, ajattelemalla, mutta sen välitön läheisyys paljastaa, että se on salaisuus, mysteeri. Se on tuntematon.
Pelko on luonnollinen reaktio tuntemattoman edessä. Toinen reaktio on selittäminen, ymmärtäminen. Pelosta voi päästä eroon selittämällä ja ymmärtämällä, mutta toisaalta nekin voivat antaa aihetta pelolle, sillä tieto lisää tuskaa. Se on kaksipiippuinen juttu. Moni asia maailmassa vaikuttaa kaksipiippuiselta jutulta.
Vatsaani kurnii. En saa enää ruokaa tässä elämässä. Viimeinen ateriani oli lautasellinen puuroa ja lasi vettä. Hikoilen patjalla. Vatsaa pistelee. Vähän väliä teen tarpeitani ämpäriin. Ähkin ja kääntyilen. Ja kuin ihmeen kaupalla minä nukahdan, liian lyhyeksi ajaksi.
Herään siihen, että tumma varjo ilmestyy seisomaan kaltereiden taakse. Taskulampun valokeila häilähtää kasvoilleni. Sitten lamppu syttyy.
”Jaahas. Nouse ylös, ja mene seisomaan sellin takaseinää vasten”, kuuluu Vartija 16:n ääni.
Tottelen. Hän tulee selliin sisään, ja laskee mukanaan tuomansa kahleet lattialle. Seison leveässä haara-asennossa, kädet ylhäällä seinässä kiinni. Vihoviimeinen ruumiintarkastukseni alkaa.
”Nukuitko hyvin?” vartija kysyy.
Murahdan epäselvän vastauksen. Ihme kyllä se riittää vartijalle. Hän kopeloi rivakasti ruumistani joka puolelta. Hän pujottaa sormet housujeni vyötärönauhan alle ja tunnustelee sieltäkin.
Ruumiini on yhä horroksessa, eikä ajatukseni kulje. Vartijan kosketus tuntuu lämpimältä. Minulla on vilu. Kylmät väreet viistävät pitkin ruumistani sinne tänne. Roikotan päätäni alistuneena kohti lattiaa.
Vartija laittaa vyötärölleni nahkaisen kahlevyön. Sitten hän vääntää yksitellen kummatkin käteni selkäni taakse, ja laittaa niihin tuubit. Mutta hän ei vielä laita käsirautoja, vaan saan seistä yhä kädet ylhäällä. Käteni alkavat heti hikoilla tuubien sisällä. Tuntuu suunnattoman avuttomalta. Hengitän rauhattomasti.
”Pysy rauhallisena”, vartija kehottaa. ”Tämä ei ole mukavaa. Mutta se on kestettävä.”
Nostan jalkani yksitellen kahlittaviksi. Käsiraudat on kiinnitetty jalkarautoihin pitkällä ketjulla. Itse käsiraudat kiinnitetään kahlevyöhön. Ennen kuin vartija kahlitsee käteni, hän laittaa kätensä olkapäälleni.
”Katso minua”, hän sanoo.
Katson häntä silmiin. Hän katsoo takaisin ilmeettömänä. Tai sellin hämärässä en ainakaan erota mitään ilmettä. Mutta hän yrittää lohduttaa minua, enemmän tai vähemmän vilpittömästi.
”Kaikki menee hyvin. Tämä ei kestä kauan. Ole vain rauhassa, ja ole rohkea.”
Sanat kolisevat tyhjyyttään. Siten ne ainakin voisi kuulla. En tiedä, mitä ajatella, joten en ajattele mitään.
”Nyt minun on valitettavasti kahlittava kätesi.”
Hän vääntää vasemman käteni selkäni taa, hitaasti ja varmasti, ja aivan kuin nautiskellen kiristää kahleen sen ympärille. Hän laittaa sen todella tiukalle, siten, että hikistä kättäni alkaa tuubin sisällä kylmätä. Toisen käteni hän kahlitsee vieläkin nautinnollisemmin. Vyö on korkealla vyötärölläni, joten käteni ovat vääntyneet kivuliaasti. Jalkaraudat painavat. Vyökin kiristää. Paksu ketju roikkuu velttona jalkojeni välissä. Vielä musta laatikko ilmestyy sääreni ympärille. Vartija varoittaa minua, ja testaa sitä, mutta sähköisku on aivan pieni, enkä ulvahdakaan. Sitten on aika mennä.
”Oletko valmis?”
Nyökkään. Vartija tarttuu toiseen käsivarteeni, puristaa sitä tiukasti ja nostaa sitä hieman ylöspäin, siten että asentoni on kumara, ja ohjaa minut käytävälle. Käännymme kohti valkeita kaltereita, emmekä vihreää valoa, mikä ihmetyttää minua. Vilkaisen hädissäni sitä kohti. Vartija suoristaa minut kovakouraisesti.
”Mitä sinä vilkuilet? Kävele suoraan.”
”Eikö meidän pitänyt mennä toiseen suuntaan?”
Vartija naurahtaa. ”Älä sinä siitä murehdi.”
En jaksa seurata käytäviä. Kuljemme hitaasti, sillä jalkaraudat eivät salli pitkiä askelia.
”Pahoittelen, mutta sääntöjen mukaan täytyy käyttää näitä järeitä, lyhytketjuisia jalkarautoja. Tiedän, ettei ole kovin mukavaa. Mutta kyseessä on minun turvallisuuteni, ja myös sinun.”
Hetken kuluttua vartija lisää:
”Tämä kaikki on sekä sinun, että meidän muiden parhaaksi.”
Saavumme pienelle käytävänpätkälle, jossa tulee vastaan toinen vartija. Häntä en ole nähnyt ennen. Hän on aivan nuori, poikamaisen komea ja pitkä mies, ehkä yhdeksäntoista tai korkeintaan kaksikymmentä. Hän liikkuu jouhevasti uniformussaan ja käyttäytyy asiallisen vartijamaisesti. Hän vilkaisee minua, ja katseemme kohtaavat. Hänellä on jokseenkin ymmärtävä katse. Katson häneen takaisin ujosti, väsynein silmin.
Nuori vartija tarttuu toiseen käsivarteeni jämäkästi, ja nostaa sitä kivuliaasti. Vartija 16 avaa käytävän päässä olevan oven, josta minut talutetaan sisään. Edessäni on pitkulainen huone, jonka toisessa päässä on lattiassa punaisin viivoin merkitty neliö, ja sen yläpuolella katosta roikkuva sininen köysi, jossa on hirttosilmukka.
Olisi pitänyt arvata.
Jatkan kävelyäni kohti huoneen toista päätä, varmasti kuin unissakävelijä, mutta nuorempi vartija pysäyttää minut äkkiä. Hän astuu eteeni, ja painaa toisen kätensä rintaani vasten. Hänen kasvonsa ovat aivan lähellä omiani, ja niiden ilme on tuima.
”Seis”, hän sanoo.
Hän pitelee minusta yksin kiinni, sillä aikaa kun Vartija 16 säätelee jotakin takana. Vartijan käsi rinnallani tuntuu lämpimältä. Katson häntä silmiin väsyneesti. Pääni nytkähtelee. Hän katsoo minua takaisin ymmärtävästi, mutta silti jotenkin kylmästi, kunnes katsoo taas muualle. Mutta minä uppoudun hänen silmiinsä.
”Kaikki on hyvin. Ei ole syytä pelätä”, hän lopulta sanoo minulle. ”Tämä on nopeasti ohi. Pysy nyt vain aloillasi ja tee mitä käsketään. Onko selvä?”
Nyökkään alistuneena. Vartija nyökkää takaisin, ja väläyttää salaperäisen hymyn. Se tuntuu aivan oudolta, aivan käsittämättömältä. Minä teen samoin. En voi sille mitään. Hymynhäivähdys vain ilmestyy kasvoilleni, viipyy niillä hetkisen, ja häipyy sitten pois. Kuin aurinko olisi pilkahtanut pilven takaa. Vartija taputtaa minua olalle. Hän näkee, että olen järjissäni, että olen ymmärtänyt kaiken ja että hyväksyn tilanteen.
”Pärjäät hyvin.”
Katselen huoneen toista päätä. Seinässä on peili, jonka toisella puolella on varmaankin katseluhuone. Melkein toivon, että joku olisi siellä. Sininen köysi roikkuu liikkumatta punareunaisen neliön yllä. Köysi on lyhyt. Sen pituus on ehkä puolet huonekorkeudesta. Köyden kuuluisi olla pidempi, mikäli olisi kyse pitkästä pudotuksesta. Nyt näyttää siltä että minut teloitetaan lyhyellä pudotuksella.
”Minä luulin… minä luulin, ettei minua teloitettaisi täällä”, saan vaivoin sanotuksi.
Vartija katsoo minuun tiiviisti, ehkä hieman yllättyneenä.
”Sinut on määrätty hirtettäväksi.”
”Mutta Paul…”
”Kuka?”
Vaikenen. Vartija katsoo taas muualle, mutta hetken kuluttua varmaankin tajuaa. On varmasti vaikea selittää vangille mitään tällaista aivan viime hetkillä. Hän puhuu katkonaisen oloisesti, hieman kiusaantuneesti.
”Niin. Luukussa oli ongelmia. Nyt se toimii, ja sitä voidaan käyttää. Vähän aikaa siinä oli ongelmia ja siksi piti käyttää eri metodia. Mutta kaikki menee nyt niin kuin pitääkin. Tämä ei ole lainkaan sen pahempi.”
Hän katsoo minua epävarmasti, aivan kuin odottaen hyväksyntääni selostukselleen. Nyökkään taas, ja painan katseeni maahan. Kun nostan sen, vartija katsoo minua edelleen, ja hymy häivähtää hänen huulillaan. Ja minullekin tapahtuu niin, uudestaan. Vartija ottaa kätensä pois rinnaltani, missä hän on sitä pitänyt. Hän pitelee minua nyt toisesta käsivarresta. Hetken kuluttua hän tarttuu minuun tiukemmin, ja kääntää minut toiseen suuntaan. Edessäni seisoo Vartija 16, jolla on kädessään paperilappu. Hän sanoo nimeni, ja lukee paperilapusta seuraavaa:
”Teidät on todettu syylliseksi erittäin vaarallisen huumeen salakuljetukseen ja hallussapitoon, minkä johdosta oikeus on langettanut teille kuolemantuomion. Teloitus on määrätty pantavaksi toimeen hirttämällä aikaisintaan vuoden kuluttua tuomion langettamisesta. Teloitus on vankilan johdon toimesta määrätty toimeenpantavaksi tänään, elokuun toisena päivänä tasan kello viisi. Tämä toimeksianto astuu täten voimaan, ja suoritetaan kahden auktorisoidun teloittajan toimesta.”
Hän nostaa katseensa paperista, ja katsoo minuun. Minä nyökkään, ja hän tekee samoin. Nuorempi vartija pitelee minua tiukasti. Kun hän kääntää minut kohti köyttä ja luukkua, alan täristä.
”Sitten mentiin. Pysy rauhallisena”, hän kehottaa.
Lähestymme luukkua hitaasti. Samalla näen kuvajaiseni peilistä. Vartija ohjaa minut jämäkästi luukun päälle.
”Kas noin. Seiso keskellä luukkua. Pidä jalat yhdessä.”
Köysi roikkuu vieressäni kyynärpäideni tasalla. Vartija 16 tuo mukanaan nahkaisen vyön, jonka nuorempi vartija kumartuu kiristämään nilkkojeni ympärille. Se lienee sen vuoksi, etten voisi heiluttaa jalkojani liikaa ja yrittää tavoitella luukun reunoja sen auetessa allani. Sitten hän nousee ylös ja seisoo aivan edessäni, tarkastaen, että kahleeni ovat kunnolla kiinnitetyt.
Vartija 16 näyttää minulle mustaa huppua.
”Tarvitsetko tämän päähäsi?” hän kysyy.
”Kyllä, kiitos.”
”Eli siis et.”
Vartija virnistää ilkeästi, ja laittaa hupun pois. Sen sijaan hän sitoo kaulani ympärille pienen valkean kangaskaistaleen. Nuorempi vartija seisoo taas edessäni, ja tarttuu köyteen. Hän avaa sitä, ja keskittynein ilmein asettaa sen kaulani ympärille. Katseemme kohtaavat nopeasti. Tuijotan häntä silmiin. Hän kiristää silmukkaa, siten että se kiristyy tiukasti kaulani ympärille juuri valkoisen liinan päälle. Hän kääntää köyden pois kasvojeni edestä, ja kiristää silmukkaa vieläkin. Tunnen, kuinka kasvoni alkavat punottaa, ja hiki alkaa valua otsaani pitkin. On tukala olo, ja hankala hengittää. Suljen silmäni. Kuolen tukehtumalla. Niskani ei voi katketa kun köysi on asetettu noin.
”Hyvin menee”, sanoo vartija, koskien olkapäätäni.
”Jaahas”, toteaa Vartija 16. ”Luukku aukeaa tasan kello viisi. Tässä on vielä kymmenen minuuttia aikaa. Mitä oikein tekisimme?”
Nyt molemmat vartijat seisovat järeinä edessäni. Minä tunnen kutistuvani. Olen totaalisen alistettu. Käteni on kahlittu selkäni taa ja kaulani ympärillä on sininen köysi. Siinä tilanteessa ei voi tehdä mitään.
Vartijat katselevat toisiaan, ja välillä minua. Nuorempi seisoo vakavana kädet puuskassa. Vartija 16 heittää jonkin sisäpiirivitsin, jolle toinen hymähtää.
”No, miltä tuntuu?” hän kysyy minulta.
”En tiedä.”
”Et tiedä?”
”En.”
”No, tuo on varmaankin melko ainutlaatuinen tunne. Onko sinulla mitään, mitä haluaisit sanoa, ennen kuin luukku avataan?”
”Ei.”
”Eikö mitään? Ei edes näin meidän kesken? Kukaan ei saa koskaan tietää, mitä olet sanonut. Tieto ei leviä tämän huoneen ulkopuolelle.”
Mietin hetken aikaa. Katselen vartijoitani, teloittajiani.
”Minä olen pahoillani”, sanon lopulta.
”Pahoillasi? Mistä?”
”Kaikesta. Kaikesta mitä olen sanonut ja tehnyt, mikä on ollut… ajattelematonta ja typerää. Minä olen syyllinen. Minä tunnustan.”
Vartijat katsovat minua ihmeissään. Nuorempi näyttää olevan hämillään. Hän raapii ruskeita hiuksiaan, ja unohtuu katsomaan minua. Tuijotan johonkin katonrajaan.
”Minä olen pahoillani. Pyydän anteeksi sinulta, joka…”
Suljen silmäni.
”Olen ollut paha ihminen. Tunnustan syyllistyneeni kaikkeen, mistä minua syytetään.”
Vartija 16 katsoo minua mietteliäänä, ja hänen psykopaatin silmänsä näyttävät menettäneen itsevarmuutensa. Edes hetkeksi.
”Hyvä, että tunnustat sen edes nyt.”
Katson ilmeettömänä eteeni. Kohtaan molempien katseet. Nuorempi vilkaisee kelloa, ja katsoo merkitsevästi Vartija 16:ta. Hän nyökkää. Sydämeni alkaa hakata kovempaa. Tunnen alavatsassani ja haarojen välissä oudon jännityksen. Käteni tärisevät, ja minua heikottaa.
Vartija 16 poistuu. Nuorempi jää seurakseni. Hän astuu askeleen lähemmäs, ja vielä kerran tarkastaa kahleeni. Ovat ja pysyvät lukittuina. Enää en pysty liikahtamaan senttiäkään, koska nilkkojeni ympärillä on vyö. Vartija kiristää hirttosilmukkaa kaulani ympärillä vielä kerran. Katson häntä silmiin. Hän katsoo minua kylmästi ja tuimasti.
”No, nyt saat ansiosi mukaan. Olkoon kaikkivaltias Jumala sinulle armollinen”, hän sanoo.
Hän jää seisomaan vierelleni. Hän näyttää yhä komealta. Hänen jäiset silmänsä liikkuvat ympäri huonetta. Vartija 16 palaa. Hänellä on kädessään kaukosäädin, joka avaa luukun. Hän tulee aivan eteeni, koskee olkapäätäni, ja sanoo suunnilleen samat sanat kuin nuorempi vartija.
”Tämä on sinun, minun, ja meidän kaikkien parhaaksi. Ja näin sen täytyy mennä. Sinä osoitit, ettet kykene elämään yhteiskunnassa. Tämä on sinun oikeutettu rangaistukseksi. Jumala sinua armahtakoon.”
Vartija 16 katsoo minua silmiin ja yllättäen virnistää leveästi, mitä tosin olin jo odottanutkin. Hän astuu taaksepäin, vilkaisee toista vartijaa, ja virnuilee taas.
”Odotellaan vielä pari minuuttia. Valitettavasti”, hän sanoo. ”Mahtaa sinulla nyt olla hauskaa siinä ja odotella.”
Hän naurahtaa kuivasti, ja vilkaisee taas nuorempaa. Tämäkin hymähtää ja nauraa poikamaisesti. Vartija 16 katsoo minua pilkkaavasti.
”Tämän viimeisen aamuherätyksen jälkeen alkaakin ansaittu loma. Lähden naiseni kanssa rannalle, sitten ystävien kanssa futispeliin ja kapakkaan. Hassua. Toiset jäävät tänne istumaan selleihinsä, toiset menevät kuolemaan.”
Molemmat vartijat unohtavat asiallisuutensa viime hetkellä. Nuorempi vartijakin naureskelee kuin mikäkin koulupoika. Hänen silmänsä ovat entistä jäisemmät. Mietin, mitä hän ajattelee ja tekee, kun tämä on ohi. Mitä hän ajattelee, ja millaista hänen elämänsä on? Ja mitä hän ajattelee nyt?
Suljen silmäni, ja pökerryksissäni mietin, tätäkö minä halusin. Oliko tämä minun mielessäni kaksi vuotta sitten? Laitoinko minä itse omakätisesti kaksikymmentäviisi grammaa heroiinia laukkuuni, jotta minut tuomittaisiin kuolemaan? Halusinko minä pois kaikesta? Halusinko minä itse kokea tämän kaiken? Mitä ihmettä minä oikein ajattelen?
En tiedä, olenko syyllinen vai syytön. En muista. Minusta alkaa tuntua, että minä itse aiheutin kaiken. Ylimielisesti haistatin pitkät tälle maalle, otin riskin ja hävisin. Ei kai. Olisinko minä voinut tehdä sellaista? Laitoinko minä itse heroiinin laukkuuni? Halusinko alitajuisesti rangaista itseäni? Ansaitsinko tämän silloin? Ansaitsenko tämän nyt?
Kun avaan silmäni, näen komean nuoren vartijan, sekä Vartija 16:n virneen, ja tunnen käsirautojen hiertävän tuubien peittämiä käsiäni. Tunnen hien valuvan selkääni pitkin harmaan polyesteripuvun alla, sekä lyijynraskaat jalkaraudat ja vyön nilkkojeni ympärillä. Tunnen karkean sinisen köyden kaulani ympärillä. Näen teloituskammion valkeuden, näen vartijat, jotka ovat minun yläpuolellani. Ja kaikkea tuota kestää korkeintaan sekunnin, jonka jälkeen näen Vartija 16:n painavan nappia. Luukku avautuu jalkojeni alla, ja syöksyn köyden salliman matkan pimeyteen. Silmukka kiristyy kaulani ympärille, en saa enää henkeä, silmäni sulkeutuvat, ja niiden parinkymmenen sekunnin aikana, joiden kuluessa tajuntani hämärtyy lopullisesti, tunnen kehoni sätkivän kahlittuna, ilmassa roikkuen, sekä kuulen vartijan naurahdukset, ja tajuan, etten koskaan elämässäni ehtinyt enkä ehdi ajatella loppuun tätä kaikkea.
