Betoniprofeetta, osa XI (toiseksi viimeinen osa) Hot

Seuraavana päivänä Vartija 16 kohtelee minua asiallisesti, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, eikä mitään keskustelua meidän välillämme olisi käyty. Hän ei katso minua silmiin, eikä sano mitään ylimääräistä. Hän kahlitsee minut viileän asiallisesti, ja taluttaa minua jämäkästi, mutta hellästi, eikä kovakouraisesti kuten yleensä.

Olen omituisen tyynessä olotilassa. Aivan kuin jotain olisi tapahtumassa.

Seuraavana päivänä, kun minut päästetään käytävään, näen Paulin, ja alan suunnata häntä kohti. En kuitenkaan pääse tälläkään kertaa pitkälle. Vartija 16 pysäyttää minut, ja vääntää kahlittua kättäni.

”Mitä minä olen sanonut sinulle? Kuinka vaikea sinun on ymmärtää?”
”Miten niin? Mitä?”
”Miten niin? Mitä?” hän matkii ääntäni.

Hän vääntää kättäni yhä kovempaa, kunnes ähkin kivusta, ja vaivun polvilleni. Hän nostaa minut ylös, ja vie minut seinää vasten, jossa hän avaa käsiraudat, ja kahlitsee käteni uudestaan selkäni taa.
”Sitten mentiin.”
”Minne?” kysyn hätääntyneenä.
”Pysy hiljaa.”

Hän vääntää minut kumaraan asentoon. Kaikki vangit, paitsi Paul, tuijottavat minua. Vartija raahaa minut selliosaston päässä olevasta ovesta tyhjään käytävään, ja oven sulkeuduttua paiskaa minut lattiaan. Makaan peloissani vatsallani, ja hetken kuluttua hän tulee laittamaan minulle nahkaisen kahlevyön, kypärän, ja tuubit käsieni ympärille. Hän kiristää käsi- ja jalkaraudat epämiellyttävän kireälle, nostaa minut jälleen ylös, ja taluttaa minua eteenpäin.

Lohduttoman ankeat käytävät mutkittelevat vankilan syvyyksissä. En tiedä, kuinka monen betoniseinän sisällä täällä oikein eletään. Koko kompleksi on käsittämätön, aivan kuin valtava, puoliksi maan sisällä oleva betonikuutio, joka on jaettu lukemattomiksi tasoiksi, osastoiksi, käytäviksi, selleiksi, halleiksi, ja ties miksi. Siirrymme hissillä tason alaspäin, ja olemme varmasti maanpinnan alapuolella. Tulemme useiden kalteriovien läpi hyvin himmeästi valaistuun käytävään, jonka varrella on ainakin kymmenen valkeaksi maalattua numeroitua metalliovea, jotka ovat ilmeisesti eristyssellejä. Pysähdymme numero nelosen eteen. Vartija avaa ensiksi valkoisen oven, sitten sen takana olevan kalterioven, jonka takana on pilkkopimeä, pienen pieni selli. Hän sysää minut sisään, ja tulee itse perästä.
”Matalaksi!” hän huutaa.

Käyn polvilleni lattialle, näkemättä yhtään mitään. Vartija painaa minut lattiaa vasten, ja työntää minut seinän viereen. Kuulen metallisen ketjun kilinää metalliputkea vasten, ja sitten käsirautojen lukkiutumista muistuttavan ritinän. Sama toistuu.

Vartija painaa polvellaan niskaani. Puren hampaita yhteen ja pidätän hengitystä. Kuulen hänen hengittävän kiivaasti raivon vallassa, toisaalta aivan kuin jonkinlaista nautintoa tuntien.
”Nyt on sinun vuorosi päästä pikku jäähylle, senkin äpärä.”

Hetken kuluttua hän nousee ylös, toivottaa hyvää päivänjatkoa, ja poistuu. Kalteriovi sulkeutuu kalahtaen, ja ulompi ovi päästää jämäkän, suhahtavan äänen. Kun hetken kuluttua uskallan liikkua, minulle selviää, että minut on kahlittu kiinni lattianrajassa kulkevaan metalliputkeen sekä käsistä, että jaloista. Vartija on varmaan pujottanut kahdet käsiraudat kahleideni ketjujen välistä. En pysty liikkumaan juuri yhtään. Kypärä on täynnä kuumaa hengitystä, ja oloni on tukala. Missä tahansa asennossa yritänkin olla, en voi olla mukavasti. Lopulta turhaudun, huudan niin kovaa kuin pystyn, ja isken sandaalillani metalliputkea. Jalkarautojen ketju kalahtaa sitä vasten, ja kumea ääni täyttää koko sellin.

Huutaminen tuo voimattoman olon. Mutta se samalla ajaa minut rentoutuneempaan olotilaan. Oloni on voimaton, mutta rento. Ja nopeammin kuin uskonkaan minä unohdan tukalan oloni. Ja aika pimeässä sellissä alkaa kulua, aivan kuin olisin hiljaa ja lepattamatta palava öljylampun liekki, jonka joku on vääntänyt niin pienelle, että se juuri ja juuri palaa.



Kuvitelma jatkuu päivä päivältä, yö yöltä, eikä lamppuni öljy lopu koskaan. Pimeässä sellissä, kalsean ja elottoman, epäorgaanisen betonin keskellä sinnittelee minimaalisen pieni säästöliekki. Siellä, missä ei pitäisi elää minkään olennon.

Toisaalta, minä olen kuin syvänmerenkala valtameren pohjalla, siellä, minne ei aurinko ei ole koskaan paistanutkaan. Elän ikuisessa pimeydessä, sen ehdoilla, ja tulen toimeen sen kanssa. Minulla on evolutiivinen sopimus pimeyden kanssa. Mikään ei häiritse minua täällä, ainoa elonmerkki on hiljainen hengitys. Mielessäni eteenpäin luistaa katkeamaton tajunnanvirtani, joka sekin on muuttunut hillityksi kuvien ja sanojen ketjuksi. Jos jokin ärsyke tunkeutuu selliin, kuten valonpilkahdus, ruokalautanen tai muu vastaava, minä havahdun. Aivan kuin kohtaisin äkkiä saalista pimeällä merenpohjalla. Ja sitten toimin niin kuin tarpeellista.

Minä uin pimeydessä kuin kala, kuin lamppu, ja loistan.



Minulle tulee hyytävä olo, kun alan päästä eroon noiden mielikuvien alla elämisestä. Sellissäni aletaan pitää valoa jonkin aikaa eristyksissä oltuani. Muistan, kuka olen, ja missä olen, ja miksi. Ja tajuan, mitä tuollaiset olot tekevät ihmiselle. Ja tajuan, että sitä tehdään ihmisille. Se on tehty minulle.

Minun ei anneta nousta lattian tasolta. Olen kahlittu kiinni valkeaan rautaputkeen kuin jokin eläin. Saan jo olla ilman suurempia kahleita, mutta usein toinen käteni on kahlittu tavallisilla käsiraudoilla putkeen, ja useimmiten myös toinen jalkani jalkaraudoilla. Olen pienen ja ohuen patjan päällä. Pystyn liikkumaan oven eteen, missä on ämpäri tarpeiden tekemistä varten.

Selli on mitättömän pieni, ja tavallista matalampi. Lattia ja seinät ovat vaaleaksi maalattua betonia, katto on metallilevyä. Katonrajassa on tuttu kamera. Selli on vain oven korkuinen, mikä lisää klaustrofobista tuntua. Ikkunaa ei ole. Leveys on ehkä metri ja kolmekymmentä. Metalliputki kulkee parinkymmenen senttimetrin korkeudella lattialta. Sen valkoisessa maalipinnassa on tummia pitkiä viiruja, kahleiden kuluttamia. Patjassa näkyy kellertäviä läikkiä.



Kypäräpäinen vartija käy tuomassa minulle ruokaa, ja tuomassa puhtaan ämpärin. En erota kypärien takaa yhtään tuttua vartijaa. Kun ovi aukenee, minä istun sellin perällä kuin varuillaan oleva eläin. Vartija tuskin vilkaisee minuun, eikä yleensä sano mitään.

Minulla on yhtä paljon arvoa kuin eläimellä.

Vartija 16 tulee luokseni jälleen. Tunnistan hänet hyvin liikkeiden perusteella jo ennen kuin hän ottaa kypärän pois päästä. Hän tulee aivan luokseni, ja pörröttää hiuksiani toverillisesti, ja nauraa. Sitten hän laittaa kypärän lattialle ja istuu sen päälle.
”Miten sinulla menee?” kysyy hän.

Mietin kauan vastausta. Tajuan sekä kysymyksen, että minun vastaukseni merkityksettömyyden. Mielessäni käy vastata jotain ironista, vastata kysymyksellä, tai vastata jotain täysin absurdia. Lopulta en keksi mitään, ja tuskallisen pitkä aika kuluu. Tuntuu myöhäiseltä ja vielä merkityksettömämmältä sanoa yhtään mitään.

Tällaiseksiko eristysselli tekee? Puhumattomaksi? Näinkö se tapahtuu? Ulkoisen reaktion näyttäminen alkaa tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta, vaikka pääni on täynnä miljoonia ajatuksia tuon ihmeellisen virikkeen, vartijan kysymyksen ansiosta. En minä ole hullu vielä. Mutta siltä minä saatan alkaa vaikuttaa, jos tätä jatkuu kauan.

Vilkaisen vartijaa ujosti silmiin. Hän hymyilee surullisesti, ja laittaa käden olkapäälleni.
”Voi voi. Ei sinun tarvitse vastata jos et halua. Tiedän kyllä, ettei täällä ole hauskaa. Mutta opettavaista tämä on. Sinulla on vielä puolet jäljellä tästä kakusta. Sitten pääset takaisin.”

Hän katsoo minua uteliaasti ja ystävällisesti. Se on pelottavaa. Tuntuu siltä kuin olisin tekemisissä psykopaatin kanssa. Psykopaatin, jolla on oikeus antaa minulle sähköiskuja. Ja tehdä minulle mitä vain.
”Vieläkö sinä osaat puhua?”

Minun tekisi mieli vastata ”kyllä”, mutta se tuntuu mahdottomalta. Katson taas vartijaa. Voisin myös nyökätä. Mutta kaikki tuntuu väärältä. Kaikki paitsi purskahtaminen itkuun, jonka minä teenkin. Se tapahtuu nolosti samalla kun katsomme toisiamme silmiin. Hänen silmänsä ovat kirkkaat ja ilmeettömät.

”Vastaa minulle, että osaat.”
Avaan suuni, mutta ääntä ei tule.
”Sinä osaat puhua, ja sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin alistua minulle, ja näyttää, että osaat puhua.”
”Osaan minä!” huudan.
”Käskinkö minä sinun huutaa!”
Käännän katseeni lattiaan. Hän nostaa hellästi leukaani kädelläni.
”Tiedän, ettet haluaisi vastata minulle mitään. Mutta sinun on tehtävä se. Sinun on kunnioitettava korkeampaa auktoriteettia. Olen puhunut sinulle tästä jo ennen.”
Hän katsoo ohitseni tyhjään betoniseinään, ja alkaa hymyillä.
”Tämä on oikeastaan aika hauska keskustelu. Puhumme haudanvakavasti sinun puhumisestasi, ja minä latelen sinulle kummallisen kuuloisia käskyjä.”

Hän nauraa. Minuakin alkaa naurattaa. En ehkä haluaisi nauraa, mutta en vastustele. En ole nauranut varmaan pariin kuukauteen. Nauraminen tuntuu kamalan sopimattomalta. Mutta mikäpä tällaisessa tilanteessa enää olisi sopimatonta?

”Onko sinulla ollut tapana puhua itseksesi?” hän kysyy.
”Ei ole.”
”Opettele. Se voi helpottaa. Vannon, että kukaan ei kuuntele, mitä vanki puhuu sellissään. Mutta sitä tehdään. Se on ihan viisasta. Minä aloin puhella itsekseni, kun asuin yksin. Totuin siihen, ja nyt kun asun yhdessä puolisoni kanssa, teen sitä vieläkin, ja sekös on hänen mielestään kummallista.”
Hymähdän taas.
”Minulla oli tapana kyllä laulaa yksin”, sanon.
”Ai niinkö? Sehän on hienoa. Sinä voit myös laulaa täällä. Osaatko sinä laulaa?”
”Kohtalaisesti.”
”Hienoa. Laula minulle jotakin.”
”En laula”, nauran.
”Entä jos minä pakotan?” hän sanoo vetäisten pitkän pamppunsa esiin.
Hymyni hyytyy hetkeksi, mutta vartija alkaa itse nauraa, ja sanoo vitsailleensa.
”En minä pakota sinua mihinkään. Ole huoleti.”

Hän nousee kypäränsä päältä, ja laittaa sen takaisin päähänsä. Hän kumartuu tasolleni. Näen hämärästi hänen kasvonsa kypärän takaa, ja oman heijastukseni. Kasvoni näyttävät kalpeilta ja itkuisilta. Poskillani on tosin heleä puna. Hiukseni ovat hieman kasvaneet, ja ne alkavat kihartua.
”Toivon, että sinulla on nyt parempi olo. Minä en jätä sinua tänne aivan yksin. Tulen kyllä taas juttelemaan. Ja tosiaan, puhu itsellesi. Pysyt järjissäsi.”

Katson vartijaa varovasti. Hän tuijottaa minua kypärän takaa intensiivisesti. Hän on käärinyt univormunsa hihat. Hänen paljaat käsivartensa ovat jäntevät ja voimakkaat. Hänellä on käsissään mustat hansikkaat. Katselen läheltä hänen uniformuaan ja saappaitaan. Pamppu roikkuu vyöllä, samoin käsirautakotelo, kaikki voimankäytön välineet. Äkkiä hän nousee koko pituuteensa, mustine, hyvin istuvine univormuineen. Alan tuntea outoa kutkutusta, ja vain unohdun tuijottamaan häntä.
”No niin. Minä lähden nyt pois. Taidan lähteä pelaamaan kollegoiden kanssa jalkapalloa puistoon. Sitten varmaan menemme käymään kapakassa, ja illaksi menen kotiin nauttimaan kumppanin seurasta. Voi hyvin täällä. Nähdään taas.”

Alan hymyillä, siten että vartijakin varmaan huomaa, mutta en jotenkin välitä siitä. Kun vartija on lukinnut ovet, käännyn kyljelleni, ja oloni on kaikin puolin outo. Tunsin aivan perverssiä viehtymystä edessäni seisoneeseen näkyyn, samalla tietäen, että tuo mies tahtoo hallita minua täydellisesti, kiduttaa minua henkisesti ja fyysisesti ja sitten nähdä, kuinka tuhoudun. Nämä kamalat ajatukset, mistä ne johtuvat? Aiheuttaako eristysselli, tai vankila ylipäätään, lopultakin tämän?

Kohta, johon hän viimeiseksi koski, tuntuu väreilevän. Ja tunnen taas samaa outoa, lamauttavaa euforiaa, enkä ajattele yhtään mitään, enkä myöskään puhu itsekseni, enkä liikahda senttiäkään, ja vellon tuossa olotilassa, kunnes valot sammuvat.



Pian olen viettänyt eristyssellissä jo kuukauden. Alun lohduton yksinäisyys muuttui puolen välin jälkeen oudoksi, kutkuttavaksi olotilaksi, johon liittyi melkein sopimattomia tunteita ja jännittynyttä odotusta, sekä outoa euforiaa. Nyt olen ahdistunut, mutta omituisen hyvällä tavalla.

Vartija 16 on vieraillut luonani monta kertaa. Hän on kiusoitellut ja kiusannut minua tapansa mukaan minkä on ehtinyt. En tiedä, näkeekö hän lävitseni. En tiedä, näkeekö hän minkä mielentilan hänen näkemisensä on minussa herättänyt. En tosin ihmettelisi sitä ollenkaan. Hän tietää kaiken, ja on ehkä peräti suunnitellut kaiken, ja nyt minun reaktioni vain lisäävät vettä hänen myllyynsä.

Tämä on jo lähes sairasta. Toisaalta tämä ei ole sairasta, sillä olemme paikassa, jossa normaalin elämät käytännöt ja normit eivät päde.



Jotenkin on arvattavaa, että kun pääsen vihdoin pois eristyssellistä, joutuu Paul lähes saman tien itse jäähylle. Näen miten hänet viedään pois. Vartijat härnäävät häntä niin kauan, että hän provosoituu ja yrittää hyökätä heidän kimppuunsa. Sitten hänet kaadetaan väkivalloin maahan, häntä hakataan pampuilla ja nöyryytetään, ja hänelle annetaan sähköiskuja. Hänen toisen säärensä ympärille laitetaan musta muovinen laite, jossa on sähköiskuja antavat anturit. Se on viidentoista senttimetrin pituinen musta laatikko, joka on kiinnitetty sääreen kolmella kiristettävällä hihnalla. Uupunut Paul, jota kolme vartijaa ovat painaneet maata vasten, raahataan lopulta pois. Hänen toiseksi viimeinen kuukautensa maan päällä on alkanut. Tämä ei ole hyvä alku. Eikä lopustakaan tule hyvä.

Selliosasto hiljenee hiljenemistään. Porukkaa on kadonnut. Juttelen joka toinen päivä atleetin kanssa, ja tutustun häneen paremmin. Hänkin kertoo käyneensä väkivaltaisen käytöksen takia eristyssellissä. Reissu kesti pari viikkoa, ja hänelläkin on säären ympärillä musta laatikko. Jotenkin arvattavaa, että reissu väkivaltaisen käytöksen takia kestää pari viikkoa, mutta minun tapauksessani kuukauden. Enkä tehnyt muuta kuin yrittänyt lähestyä toista vankia.

Vartija 16 tuntuu nyt välttelevän minua, mikä on todella merkillistä. Näen häntä harvoin. Ja kun olen hänen kanssaan tekemisissä, hän käyttäytyy asiallisesti, ei hymyile eikä ilkeile, eikä ole katsovinaankaan minuun. Tätä jatkuu ja jatkuu. Tyhjällä selliosastolla tunnelma tiivistyy tiivistymistään. Kuitenkin tiedän, että mitään suurta ei enää tapahdu. Kaikki kulkee rauhallisesti kohti loppuaan.



Kun Paul kuukauden kuluttua palaa eristyssellistä, ehdin tuskin nähdä häntä. Juttelen atleetin kanssa, kun aivan yhtäkkiä neljä vartijaa ympäröi minut. Minun käsketään mennä polvilleni heidän eteensä. Olen käsiraudoissa ja jalkaraudoissa jo valmiiksi. Vartijat huutelevat minulle herjauksia ja tönivät minua. Sitten joku kumartuu laittamaan sääreni ympärille mustan laatikon. Pelkään pahinta, ja hetken kuluttua kaadun lattialle sähköiskun voimasta. Vartijat nauravat. Minä huudan ja anon armoa. Lopulta minut nostetaan ylös ja viedään eristysselliin. Kaikki tapahtuu melkein samalla tavalla kuin aiemminkin.

Tutut ajatukset alkavat vallata mieltäni pimeydessä, enkä edes yritä taistella niitä vastaan. Tiedän, ettei minun anneta vaipua autuaaseen hulluteen, vaan minut revitään sieltä vielä kerran takaisin. Vankeja ei voida teloittaa näin sekavassa tilassa.

Parin viikon kuluttua olen taas normaali itseni. Vartija 16 tulee taas luokseni. Aivan samalla tavalla hän istuu eteeni kypärän päälle, katselee säälivästi minua istumassa keltaisten tahrojen värittämällä patjalla, valkeaan putkeen kahlittuna. Hän koskettaa minua jämäkällä, mutta hellällä psykopaatin tavallaan. Itken hämmentyneenä. Hän joko tuijottaa minua ilmeettömästi, tai sitten säälivästi, katseella jossa on hitunen huvittuneisuutta. Hän on alistanut minut täysin.

”Aikansa kutakin”, hän sanoo. ”Täällä on nyt ihmisiä, joiden aika on päättymässä. Paulisi on siirretty viimeiselle osastolle. Vihoviimeiseen paikkaan. On se tietysti surullista.”
Tuijotan seinää itkuisena.
”Kuka tietää, ehkä sinun Paulisi on lähempänä kuin luuletkaan. Hänen sellinsä saattaa olla tässä alapuolella. Ja teloituskammio voi olla aivan sellin takaseinän toisella puolella. Saatat aistia Paulin, ja sen, kuinka häntä viedään ympäri tätä laitosta. Sinä aistit tällaisia asioita.”

Muistan äkkiä Vartijan ja minun käymän keskustelun. Sen, missä hän vihjasi olleensa se nuori poika jonka otin brutaalisti ja tunteettomasti kiinni. Sydämeni lyönti kiihtyy, kun ajattelen asiaa. Mietin, pitäisikö minun ottaa se puheeksi.

Vartija huomaa tietysti, että muutun kiihtyneeksi.
”Mikä sinulle tuli?” hän kysyy.

Hän pitää käsiään olkapäilläni, tuijottaa minua hyvin läheltä, häiritsevän läheltä. Hän alkaa hymyillä hieman, sitten hänen hymynsä levenee. Sydämeni syke kiihtyy ensin, sitten taas rauhoittuu hieman, ja sitten minäkin alan hymyillä, aivan äkkiä, ja todella leveästi. Vartija nauraa, ja minäkin nauran. Mutta nauruni muuttuu kiusaantuneeksi.

Vartija istahtaa takaisin kypärän päälle mietteliäänä. Huomaamattani jännitän melkein jokaista lihastani, ja hikoilen. Vartija tuijottaa seinää, ja vilkaisee välillä minuun, aivan kuin miettisi jotain. Minä puolestani mietin, olenko kuullut harhoja. Katson vartijaa, ja alkaa tuntua epäuskottavalta, että hän olisi ollut se poika, jonka otin kiinni.

Vartijan mietteliäs hetki hermostuttaa minua entisestään. Sen on varmaan tarkoituskin. Olen kahden vaiheilla. Vasta kun vartija jättää minut rauhaan, juteltuaan niitä näitä, kyseltyään omituisia asioita ja kiusattuaan minua, pystyn rentoutumaan.

Ei, minä olen kuullut harhoja. Olen itse syyllistänyt itseäni. Vartija ei ole koskaan väittänyt olevansa se poika. En ole koskaan aiemmin ollut hänen kanssaan tekemisissä. Se oli harhaa. Kuvitelmaa. Mutta tiedän, etten voi olla varma, ellen kysy. En halua edes kuvitella, mitä tapahtuu, jos kysyn.



Parin viikon kuluttua vartija 16 herättää minut syvästä unesta. Hän irrottaa minut putkista, kahlitsee minut tavalliseen tapaan raskaasti, ja taluttaa minut ulos käytävään. En edes kysy, mitä tapahtuu. En jaksa arvailla, eikä minua lopultakaan kiinnosta.

Hän vie minut taas mutkittelevien käytävien lävitse, tasolta toiselle, kummallisen näköiseen huoneeseen. Siellä on sohvia ja tuoleja, pöytiä. Suorakulmaisen huoneen kapeammalla seinällä on suuri peili. Vartija vie minut peilin luo. Seisomme sen edessä vierekkäin. Näen itseni pelottavan selvästi. Vartija katsoo koko ajan minuun. Hän on minua pidempi, ja näyttää mustassa uniformussa kookkaalta. Hän virnuilee tavallisen tapaansa.

Hetken kuluttua hän käskee minun seistä paikallani, ja poistuu sivummalle. Hän sammuttaa valot, jolloin kuvajaiseni peilissä katoaa, ja tilalle ilmestyy himmeä näkymä kellertävästi valaistusta huoneesta. Tuijotan tuota näkymää lähes ylimaallisen kauhun vallassa. Peili-ikkunan takana näkyy ilmiselvä teloituskammio. Se on kelmeä huone, kauttaaltaan valkoinen. Sen keskellä on pystyasennossa seisova alusta, jonka yli kulkee nahkaisia hihnoja. Siitä erkaantuu kaksi uloketta, joissa on samanlaisia remmejä.

Tätä teloituskammiota en odottanut näkeväni. Siinä annetaan teloitettavalle myrkkyruiske.
”Mitä pidät siitä?” kysyy vierelleni palannut vartija.

En saa sanaa suustani. Katseeni liikkuu huoneen karuudessa. Alustan lisäksi huoneessa on vain pari jakkaraa. Ei mitään muuta. Sinne johtaa ikkunaton valkea metalliovi. Katseeni kierrellessä ovi äkkiä avautuu, ja sen takaa saapuu kaksi kypäräpäistä vartijaa. Toinen jää pitämään ovea auki. Ovesta tulee kohta kahden vartijan saattelemana Paul, joka on puettu erilaiseen, harmaaseen polyesteriasuun. Hänet on kahlittu raskaasti. Nähdessään, mihin hän on tullut, hän selvästi hätääntyy, ja alkaa rimpuilla, mutta vartijat puristavat hänet tiukkaan otteeseen. Yksi vartija astuu Paulin eteen, ja varmaankin puhuu hänelle jotakin.

Kauhistuksissani saan sanotuksi:
”Mitä tämä tarkoittaa?”
”Parhaillaan näet rikollisen saamassa ansaittua rangaistustaan.”
”Mutta…”
”Mutta mitä? Hirttäminen on toistaiseksi lopetettu, jos sinä sitä ihmettelet. Teloituskammion luukku meni epäkuntoon, ja jos ei se ihmeen kaupalla ala toimia, ei tässä vankilassa enää koskaan hirtetä ihmisiä. Tämä on vain pikku muutos suunnitelmiin, ei mitään ihmeellistä. Paulisi tosin näyttää hätääntyneeltä. Mutta siihen ei ole mitään syytä.”

Näen vartijan yhä selittävän jotain Paulille, joka kuuntelee aran näköisenä. Hän vilkaisee pelokkaasti alustaa, johon hänet pian kiinnitetään. Yhtäkkiä hän alkaa taas rimpuilla, ja näen, että hän huutaa. Vartijat pitävät häntä kuitenkin tiukasti otteessaan, kunnes hän rauhoittuu.
”Näetkö? Jotkut ihmiset eivät tässäkään tilanteessa osaa käyttäytyä arvokkaasti. Odotin Pauliltasi muuta. Hän oli mukava ja rauhallinen viime päivinään. Nyt ei näköjään kantti kestäkään.”

Tuijotan suu auki, kuinka Paulia talutetaan kohti alustaa. Hänet painetaan sitä vasten, ja hänen käsirautansa avataan. Kaksi vartijaa pitelee häntä tiukasti käsistä, ja äkkiä hänet käännetään oikein päin, selkä alustaa vasten. Salamannopeasti hänen kätensä painetaan niille tarkoitettuja ulokkeita vasten, ja ne kiinnitetään tiukasti nahkaremmeillä ranteista. Loput remmit kiinnitetään hänen rintansa, vyötärönsä ja hänen reisiensä yli. Nyt hänet on kahlittu kiinni alustaan, joka seuraavaksi lasketaan vaaka-asentoon. Sitten hänet asetetaan kunnolla sen päälle, ja hänen vielä kahleissa olevat jalkansa kiinnitetään polvista ja nilkoista yhteen ja alustaan kiinni. Nyt Paul ei voi juuri liikkua. Yksi vartija pitelee hänen päätään aloillaan, mutta hän näyttää jo rauhallisemmalta. Hänen silmänsä tosin liikkuvat pelokkaasti sinne tänne, ja hänen rintansa kohoaa raskaasti. Sitten kaksi vartijaa poistuu, ja kaksi jää huoneeseen, jossa tunnelma näyttää muuttuneen rauhallisemmaksi.

”Mitähän mahtaa päässä liikkua?” vartija miettii ääneen. ”Siinä sitä vain maataan, vaipoissa, remmeissä, ja odotellaan.”
Tekisi mieleni käskeä vartijaa olemaan hiljaa, mutta sillä olisi kamalat seuraukset.
”Miksi sinä toit minut tänne?” kysyn melkein itkuisesti.
Vartija ei vastaa yhtään mitään.

Kuluu varmaan kymmenen minuuttia, ja huoneeseen saapuu taas uusi vartija. Hän ottaa kypäränsä pois päästä, ja muut kaksi vartijaa nousevat ylös. Yksi pitelee taas Paulin päätä aloillaan, toinen vetää Paulin vasemman käden hihan ylös.

Kaikki näyttää hätkähdyttävän yksinkertaiselta. Ja sitä se myös on. Paul teloitetaan karusti pelkällä yhdellä kemikaalilla, mitä se sitten onkaan, ilman lääkärin valvontaa. Toki teloituksen suorittava vartija on koulutettu. Varmaan teloitustehtävä on siirretty varsinaiselta teloittajalta tavalliselle vartijalle, kuten myös lääkärin tehtävät teloituksen yhteydessä. Perinteinen pyöveli on saanut kenkää.

Alustan takana on seinässä huomaamaton luukku, jonka kypärätön vartija aukaisee. Hän vetää sieltä pitkän letkun, johon hän kiinnittää neulan. Sitten hän asettaa neulan Paulin kyynärtaipeeseen. Varmaankin toisella puolella on huone, jossa letkun sisältöä kontrolloidaan.

Kaikki näyttää olevan koko lailla valmista. Alan hengittää raskaammin, samoin vartija vierelläni. Hetkeksi kaikki pysähtyy paikalleen. Paul tuijottaa kattoon. Lopulta letkua hoiteleva vartija ilmoittaa jotakin luukun sisällä olevaan puhelimeen. Paulin silmät puristuvat tiukasti kiinni. Hänen kätensä jännittyvät hieman, ja hänen sormensa suoristuvat. Sitten hän näyttää tietoisesti rentouttavan kätensä. Puolen minuutin kuluttua hänen tiukasti puristuneet silmänsä rentoutuvat rauhallisesti, ja jäävät kiinni. Muutaman kerran hänen ruumiinsa värähtää.

Tuntuu siltä kuin itse seisoisin tuossa teloitushuoneessa, rauhallisesti paikallani, ja aivan kuin hujauksessa kuluisivat ohi ne viisi minuuttia, joiden jälkeen todetaan, että nuorukainen nimeltä Paul on teloitettu onnistuneesti.

”Se oli siinä”, sanoo Vartija 16.

Hänen äänensä kuulostaa ihmeen surulliselta. Vilkaisen varovasti häntä, ja hänen ilmeensä on vakava ja tutkiva. Ikkunan takana Paulia irrotetaan siteistä. En pysty katsomaan Paulin velttoa ruumista, ja tulikuumien kyyneleiden virratessa suljen silmäni niin tiukasti kuin pystyn.

Äkkiä vartija tarttuu minuun, hellästi.
”Mennäänhän.”
Hän vie minut rauhallisesti takaisin selliini, eikä puhu mitään. Hän avaa kahleeni, ja työntää minut vain sisään. Istuudun varovasti patjalle. Hetken kuluttua käyn makuulle.

Jos tämä oli äärimmäinen kidutuskeino, äärimmäinen rangaistuskeino, ties mistä rikkeestä, niin hyvä on. Minä koin sen, ja kärsin. Ehkä minulle saa tehdä mitä tahansa. Ehkä olen turmeltunut rikollinen. Mutta olen varma, että vartija itse tajusi menneensä liian pitkälle, tajusi laittaneensa minut kokemaan liikaa, ja katui.



Pääsen pian pois eristyssellistä, osastolle, jossa on tyhjää ja hiljaista. Jotain kovin lopullista on siellä vallitsevassa tunnelmassa. Jotakin kutkuttavaa. Kun pääsen selliini, tuntuu kuin tulisin kotiini. Kotiin, joka on aina ollut siinä. Aivan kuin tulisin töistä kotiin, vain viivähtääkseni, syödäkseni lounasta, ja lähteäkseni sitten taas johonkin. Lähteäkseni kuolemaan. Kuolema on tuntematon meri, mutta selli, kotini, on satama.

Ei sen siltä pitäisi tuntua. Tai ehkä se tuntuu, koska olen nuori. Minun pitäisi olla vanha. Ehkä olen vanhentunut henkisesti vuosia. Ehken tarpeeksi. Cicero kirjoitti vanhuudesta, että kuoleman läheisyys on rauhoittavaa, sillä se on kuin pitkän merimatkan jälkeen olisi saapumassa satamaan. Se olisi optimaalinen mielentila ennen kuolemaa. En pääse siihen, ainakaan vielä.

Sellissä oleminen on rauhoittavaa, ihan mukavaakin. Mutta vatsanpohjassani on outo tunne. Aivan kuin tosiaan olisin lähdössä matkalle, ja odottaisin taksia lentokentälle. Katselisin esineitä ja asioita, että ne ovat kohdillaan. Niinhän minä varmaan tein ennen kuin lähdin viimeiselle matkalleni.

En oikeastaan osaa sanoin kuvata näitä tunteita. Eikä ehkä ole tarpeenkaan. Ihmisellä vain on taipumus tuntea tarvetta kielelliseen kuvailuun.

Haluaisin nyt jakaa mieleni koko maailman kanssa. Haluaisin, että kaikki tuntisivat tämän. Minusta tuntuu, että täältä vankilasta löytyy koko maailma. Olen löytänyt sen. En kokonaan, mutta tiedän, että se on olemassa täällä. Ympäröivä kaupunki, kadut, auringonpaiste, kotimaani, ihmiset. Ideat, ajatukset, aatteet. En voi paeta sitä. Täällä koen sen sanoinkuvaamattoman intensiivisesti.

Se taitaa olla juuri osa vankilan tarkoitusta. Intensiivinen kokemus. Joutuu ajattelemaan niin paljon, eikä vain sitä, miten on rikkonut lakia, vaan kaikkea, kaikkeutta. Ankeassa sellissä maailmankaikkeus käy päälle. Ulkopuolella kokemus siitä hukkuu ärsykkeiden määrään, valoihin, ääniin, tuoksuihin, makuihin, näkyihin. Täällä kaikki tiivistyy, näyttäytyy yhdellä kertaa. Se on raskasta, painia maailman kanssa. Kun yöllä yrittää saada unta, on kuin näkymättömät keihäät yrittäisivät lävistää minua.

Tepastelen toisinaan ympäri selliäni. Roikun ikkunassa ja katselen ikkunan takaa niitä samoja variksia, jotka nousevat kevyesti ilmaan ja ylittävät betoniseinän ja partaveitsilangan. Taivaan linnut ovat vapaita. Ihmiset ovat eläessään vangittuja. Pian olen nouseva savuna ilmaan, jos tai kun ruumiini poltetaan. Pian.

Siirrän huvikseni patjan toiselle puolelle selliä, vaihtelun vuoksi. Yllätyksekseni patjan alta paljastuu paperilappu. Nostan sen hämmentyneenä ylös. Se on kirjoitettu vangeille annettavalla kynällä, Paulin käsialalla. En ensin edes lue sisältöä. Mietin, miten ihmeessä tämä on tapahtunut. Lopulta Paulin käsiala vain imaisee katseeni mukanaan:

”Hyvästi. Lähden pois ennen sinua. Emme juosseet kovin pitkälle tässä maailmassa. Mutta lähdemme nyt samaan suuntaan. Kun menet, pidä katseesi korkealla. Ole rohkea. – Paul.”