IX
Lääkärintarkastus tehdään useamman vartijan läsnäollessa. He seisovat lähellä sähköpamppuineen. Olen rauhoittavan lääkkeen vaikutuksen alaisena. Oloni on järkyttävä, ja minun tekee mieli itkeä. Se johtuu lääkkeestä. Minulle on käynyt niin joskus aikaisemminkin. Vaikutus oli aivan päinvastainen. Sen sijaan että olisin rauhoittunut, tuijotin itseäni peilistä ja itkin sydämeni kyllyydestä. Nyt on melkein sama juttu. Minua alkaa pyörryttää, ja vartijat tarttuvat minuun äkkiä ja pitävät minua pystyssä. Saan viettää yön kahlittuna sairaalasänkyyn.
Päivällä heräsin sellaisesta. Olin pitkän aikaa taju kankaalla, jostakin kumman syystä. Hämmennys oli suuri, kun heräsin pienestä, kalpeasta, valkeasta huoneesta. Minut oli laitettu lepositeisiin, enkä pystynyt liikuttamaan jäseniäni lainkaan, edes päätäni. Hetken aikaa luulin, että minulle tapahtuu jotain kamalaa. Itkin ahdistuneena jonkin aikaa, kunnes jotain sairaanhoitajan koulutusta saanut vartija tuli tarkistamaan vointini ja rauhoittelemaan. Sitten lääkäri tarkisti minut, muttei keksinyt mitään syytä oudolle tajunnan menetykselle.
Joudun makaamaan useita tunteja sängyssä. Olen pirteä kuin peipponen, ja minua ahdistaa. Katosta loistaa valkea valo, ja edessäni on kamera, joka osoittaa suoraan minua kohti. Ovi on raskas ja teräksenharmaa. Siinä on kapea ikkuna, jossa on ulkopuolella avattava luukku. Välillä joku vartija avaa sen ja tarkastaa vointini. Kun lamppu sammuu, täydellinen pimeys laskeutuu ja nukahdan kuin tukki. Nukun monta tuntia. Outo sairausepisodi päättyy, ja minut viedään aamulla ennen tarkastusta takaisin selliini.
Illalla kietoudun Paulin ympärille kuin mustekala, ja nuorukainen nauraa yllättyneenä. Hän näyttää tyyneltä ja onnelliselta, mikä on ilahduttavaa mutta käsittämätöntä. Hyväilen häntä joka puolelta, käteni liukuvat pitkin sinipunaista vangin puvun polyesterikangasta. Alavatsaan tulee kutkuttava tunne. Paul toppuuttelee minua. Hänellä on ilkikurinen hymy. Lähden takaisin selliini hämmentyneenä, alan kaivata häntä suunnattomasti heti kun astun pois hänen sellistään. Jos vietän viimeiset päiväni näin, olen melko onnellinen.
Seuraavalla kerralla kun menen Paulin luokse, hän puolestaan tarrautuu minuun kuin iilimato. Makaamme hänen patjallaan, hän suutelee kaulaani, siirtyen yhä alemmas. Hän pujauttaa päänsä paitani alle ja suutelee vatsaani. Lopulta hän painaa kasvonsa haarojeni väliin. Ponnahdan pystyyn, mutta Paul painaa vahvoilla käsillään minut takaisin selälleni, enkä pysty vastustelemaan häntä. Sitten hän jatkaa sitä mitä oli tekemässä. Kiihotun hetkessä, ja tuijotan suu auki kattoa, enkä muista milloin viimeksi olen kokenut jotain samanlaista.
Loput ajasta makaan vain selälläni ja tuijotan Paulia autuaana. Hän tuijottaa takaisin. Hieman ennen kuin vartijat huutavat vankeja takaisin selleihin, Paul kehottaa minua lempeästi nousemaan. Hän saattaa minut ovelle, suutelee minua, ja avaa oven vain hetkeä ennen kuin oven edessä seisova kypäräpäinen vartija alkaa huutaa.
Sellissä alan miettiä, onko se, mitä teimme, edes sallittua. Saatamme saada eristyssellirangaistuksen, joka voi kestää kuukauden pari. Se voi olla ankea loppu koko vankeusajalle. Ja oikeastaan koko elämälle.
”Minä olen järjestänyt tämän asian.” Paul toteaa parin päivän kuluttua.
Hän hyväilee minua kiihkeästi, mutta käännän hänet selälleen patjalle ja pitelen häntä paikoillani. Hän tuijottaa minua paljon puhuvalla katseella.
”Mitä ihmettä sinä tarkoitat?”
”Oven edessä seisoo vartija, joka on luvannut minulle, ettei puutu siihen mitä me teemme.”
”Mitä ihmettä?”
”Minä tunnen sen vartijan. Tunnen hänet jo siltä ajalta kun jouduin ensimmäisen kerran vankilaan. Silloin kun istuin yli kaksi vuotta, opin tuntemaan joitakin vartijoita melko hyvin.”
”Herran tähden, Paul… Miten tämä on mahdollista?”
”Ole nyt hiljaa.”
Paul riistäytyy otteestani, ja pienen painin jälkeen päädyn vatsalleni hänen alleen. Hän riisuu housuni. Ehdin ajatella jotakin kamalaa, mutta en voi vastustella enempää, vaan valahdan rennoksi patjalle kädet ja jalat levällään. Pelkkä Paulin käsi, joka painaa päätäni patjaa vasten, saa minut lamaantumaan ja merkillisen euforian valumaan pitkin hermostoani joka kolkkaan.
Kun minun viimein taas täytyy hyvästellä Paul, purskahdan jostakin syystä itkuun. Hän nauraa hämmentyneenä, ja yrittää lohduttaa minua. Hän syleilee minua tiukasti. Silmät punottaen palaan selliini, yrittäen näyttää mahdollisimman normaalilta. Pelkkä ajatus Paulista saa minut värisemään. Muistan mitä Aristoteles sanoo. Rakastetun muistikuva tuottaa samankaltaisen nautinnon kuin rakastetun läsnäolo, vaikkakin luonnollisesti heikomman, joten kaiken erossa olon ja kärsimyksenkin keskellä on tavallaan hieman nautintoa. Tämä on suunnattoman absurdia. Kuvitella nyt tätä paikkaa ja sitä mitä tapahtuu. Mutta tämä on suunnattoman lohdullista.
Lukitsemattoman sellin oven takana voi tehdä mitä vain. Oven voi jättää aivan raolleen. Selliosaston ilmastointilaitteiden humina ja puheensorina estävät mitään turhia ääniä kuulumasta. En tiedä, mikä korkeampi jumaluus sallii jotakin näin ihanaa tapahtua. En minä sitä mietikään. Mietin vain Paulin loistavia silmiä. Tummaa ihoa ja sysimustia hiuksia. Kasvoilla nuoruuden eteeristä hehkua, ollakseni hieman laimea. Jänteviä käsiä ja jalkoja, jotka jäävät vangin puvun peittoon. Hänen leikittelyjään, kun hän kaappaa minut syliinsä ja pitää minua tiukassa otteessaan.
Tuntuu merkityksettömältä, että muutaman kuukauden päästä meitä ei enää ole.
Olen tosiaan käyttäytynyt esimerkillisesti koko vankeusaikani. Sen vuoksi saan mahdollisuuden lähettää yhden kirjeen. Saan kirjoittaa sen valvotuissa oloissa. Päätän heti, kenelle sen lähetän, tai oikeastaan minne. Sommittelen lyijykynällä A4-arkille pienen koruttoman viestin, niin koruttoman kuin osaan:
"Hei! Pahoittelut että hiukan kesti. Raportti löytyy sähköpostin luonnoksista liitetiedostona. Salasana on moriturus930. Laittakaa ulos. Se jää viimeiseksi. En taida tulla enää koskaan takaisin sieltä missä olen. Kirjoitan tätä käsiraudoissa. Ei nähdä enää, jos ette tule käymään 6 kk sisällä. Ei ole pakko. Älkää kertoko ihan kaikille. Niin, ja jos viitsitte, lähettäkää minulle lehti kun se tulee."
Kirjoitan vielä vankilan osoitteen. Vartija katsoo epäillen epäselvää raapustustani. Toivon, että kirje laitetaan eteenpäin. Palaan selliini miettien, mitä tuli tehtyä. Oliko tuo järkevä viimeinen yhteydenotto. Se saattoi nimittäin olla viimeinen. Ei se aivan järjetönkään ollut. Toisaalta, jos löytää itsensä tästä tilanteesta, on varmaan ihan kohtuullista sallia itselleen joitain järjettömyyksiä.
Miksi en laittanut mitään viestiä läheisilleni? Edes ystävilleni? Miksi laitoin työpaikalleni? En tiedä. Ehkä sen vuoksi, että saisin päätökseen viimeisen kunnon asian, jota olin tekemässä. Viimeisen kirjoitusprojektin. Se oli tarkoitettu julkaistavaksi. Jos sitä ei kuitenkaan julkaista, lakkaan varmaan murehtimasta sitäkin. Viimeistään silloin kun seison hirttoköysi kaulassa luukun päällä.
Suhde kaikkiin tuntemiini ihmisiin katkesi niin helposti ja nopeasti. Olisi turha laittaa nyt mitään ihmeempiä viestejä. Kollegani olivat melko hyviä ystäviäni, mutta kuitenkin sopivasti etäisiä. Heissä on monia sellaisiakin, jotka eivät varmaan välitä niin paljoa. Ehkä hämmästyvät korkeintaan. Ehkä he lähettävät minulle yhden kappaleen lehteä. Ehkä saan lukea sen.
Asetun mukavaan asentoon patjalle. Kahleet on otettu kokonaan pois. Iltaruokaa toimitetaan parhaillaan vangeille. Haen ovessa olevasta luukusta puurolautasen, mikä keskeyttää hetkeksi makoiluni. Sitten asetun mukavasti loikoilemaan ja syömään.
Lueskelen Raamattua illan tummuessa. Näen kaksi lintua, jotka lentävät ikkunan ohi. Kun katson ikkunasta ulos, ikkunalaudalla roikkuen, näen niiden nokkivan sisäpihan pohjalla lojuvia roskia. Yksi lintu istahtaa partaveitsilanka-aitaa kannattelevalle seipäälle. Ne kaksi lintua kohoavat helposti ja vaivattomasti kolmimetrisen betoniseinän ja lähes parimetrisen aidan yli. Kaikki kolme istuvat aidanseipäillä hetkisen, katsellen vankisellien ikkunoita, ennen kuin lentää pyrähtävät tiehensä tummuvaan iltaan. Ne eivät tule enää takaisin.
Roikun ikkunassa pitkään. Jostain syystä käsivoimani ovat kasvaneet. Olen kai tylsyyksissäni punnertanut tarpeeksi. Katselen taivasta. Siellä lipuu joitakin pilviä, joihin heijastuu kaupungin oranssinhehkuisten lamppujen kajoa. Näen selkeää valonkajoa jostain lähempääkin. Se tulee varmaan jostakin vankilan osasta. Ehkä se on parkkipaikka.
Kaupungissa elämä on jatkunut kohta puolitoista vuotta. Kaupunki lienee jo erinäköinen. Muistan hämärästi miltä vankilan ympäristö näytti. Ajoin siitä monta kertaa ohi raitiovaunulla ja auton kyydissä. Alue on hieman syrjässä kantakaupungista. Vankila on iso betoninen, suorastaan brutalistinen kompleksi. Osa sen julkisivuista on vuorattu yksivärisillä, teräksenharmailla tai siniharmailla metallilaatoilla, osa on jätetty viimeistelemättömiksi betonipinnoiksi, joissa laudoitusten jäljet näkyvät. Sitä ympäröi korkea aita. Uloin seinä on korkea, ja sen päällä näkyy piikkilanka-aitaa. Sisään mennään jostakin maan sisältä. Sisäänkäyntejä on monia. Uloskäyntejä huomattavasti vähemmän.
Joka tähän vankilaan astuu, ei voi odottaa ruusuista tulevaisuutta. Jos tulee vankina, siis. Vaikka tuomio olisi lyhyt, tässä yhteiskunnassa leimautuu perusteellisesti rikolliseksi. Perusteellisesti ja peruuttamattomasti. Se sulkee monia teitä, ja avaa lisää ovia takaisin tänne. Jos istuu pidempää tuomiota, on todennäköisempää kuolla tänne, tai saada lisää pituutta rangaistukseensa, milloin mistäkin syystä. Kuolemaantuomitut viettävät loppuikänsä täällä. En tiedä, mitä heidän maallisille jäännöksilleen tapahtuu. Tiedän kyllä, että ne tuhkataan, mutta en tiedä minne ne viedään. Ne ovat vankilan omistavan yrityksen omaisuutta. Todennäköistä on, etteivät ne edes poistu tämän vankilan alueelta, vaan joutuvat johonkin jätekuiluun.
Tuhkauksen myötä ylösnousemuksen mahdollisuus on riistetty uskovilta. Ja silti täällä luetetaan Raamattua kaikille. Uskovien on kai vain parempi olla ajattelematta asiaa, ja vain toivoa, että heidän tuhkansa jotenkin muotoutuvat takaisin ruumiiksi ja voivat nousta jätekuilusta ja saada ehkä armahduksen.
On kiehtovaa ajatella kaupunkia ja sen tapahtumia simultaanisti, jonkinlaisena läpileikkauksena. Vankilassa näkyy levolle käyviä vankeja, ja vartijoita työvuorossa. Samaan aikaan kadulla vankilan ohi jyristää viimeinen raitiovaunu. Se kulkee läheisen rautatiesillan yli, ja kääntyy kääntöraiteelle. Sieltä se kulkee takaisin samaa reittiä kunnes kääntyy varikolle. Joku kävelee kotiinsa vankilan ohi. Vankilan läntinen seinä laskeutuu syvälle rautatieleikkaukseen. Leikkauksen toisella puolella on muutama vaatimaton pienkerrostalo, jossa loistaa pari valoa. Sinne pääse kävelemällä sillan yli. Sillan ali lipuu hiljaa asemalle saapuva suurnopeusjuna. Se ottaa uudet matkustajat kyytiin ja kiihdyttää kolmeensataan kilometriin tunnissa ennen kuin se on ehtinyt päästä sillan yli mantereen puolelle. Rautatien vieressä vankilan läntisellä seinustalla, jota ei ympäröi piikkilanka, hiippailee joitakin nuoria, joilla on huput päässä. He alkavat suihkuttaa betonipinnalle taideteostaan, kunnes rautatien viertä kulkevaa hiekkatietä tulee vartiointiliikkeen auto, joka yllättää heidät. Nuoret eivät pääse pakoon, vaan heidät laitetaan seinää vasten ja otetaan kiinni. He saavat jättimäisen sakon, jota hellä ei ole varaa maksaa, ja niin he joutuvat tänne. Kaihoisin silmin yksi heistä näkee auton ikkunasta asemalle hidastavan suurnopeusjunan, ja tuntee samalla kylmän metallin kiristävän ranteitaan. Junassa liikematkalaiset heittävät pahvisen kahvikuppinsa roskiin ja alkavat kerätä kamppeitaan.
Melkein kuulen raitiovaunun rauhoittavan, matalan jylinän. Nukahdan uneen, jossa on aurinkoinen päivä ja kaupunki loistaa ja asfaltti kiiltelee auringossa niin että silmiä häikäisee.
Kuluu pari kuukautta, ja selliini toimitetaan iso ja painava kirjekuori. Sydämeni hakkaa, kun avaan sen, vaikka tiedän mitä siellä on. Se on kiiltävä, painomusteelta tuoksuva lehti. Vilkaisen sisällysluetteloa. Minun artikkelini on siellä. Selaan heti sen kohdalle, ja luen sen yhdeltä istumalta.
Se on juuri sellainen, kuin muistan. Muutamia muutoksia on tehty, ja joitain tietoja päivitetty. Jutun lopussa lukee, että se on viimeinen juttu minulta. Lopetan työskentelyni lehdessä. Toimitus kiittää minua niistä neljästä vuodesta, joiden aikana kirjoitin laadukkaita ja keskustelua herättäneitä artikkeleita.
Olen tyytyväinen. Artikkeli kuvaa kattavasti kaikkea mitä sen pitääkin. Ja peräti melko neutraaliin sävyyn. Oma kommenttini, jonka kirjoitin, on mukana myös. Siinä esitän subjektiiviset mielipiteeni. Pidän meneillään olevaa kehityskulkua hyvin myönteisenä ja odotan mielenkiinnolla tulevaisuudessa kantautuvia uutisia.
Nyt odotuksiini vastataan. Lehdessä on julkaistu joitakin viimeaikaisia lakimuutoksia koskevia pikkujuttuja. Rangaistuksia on kovennettu, palveluja on yksityistetty yhä enemmän, tulonsiirtoja opiskelijoille ja muille on lakkautettu, kaikenlaista valvontaa on tehostettu. On säädetty mielenosoitukset kieltävä laki. Laittomien mielenosoitusten järjestäminen ja niihin osallistuminen on säädetty vankeudella rangaistaviksi. Hallitus nauttii kansan suosiota ja parlamentin luottamusta. Uudet vaalit ovat vuoden kuluttua, ja parlamentti todennäköisesti tulee jatkamaan samalla kokoonpanolla. Myös suunnitelmat uuden, naapurimaiden tarpeita tyydyttävän vankilan rakentamisesta mainitaan, mutta asia kuuluu vielä hamaan tulevaisuuteen.
Lehden välissä on kirjekuori. En uskalla avata sitä. Katselen sitä pitkän aikaa, mutta annan sen lojua lattialla. Kätken sen sitten patjan alle, kun en jaksa katsella sitä. Seuraavassa aamutarkastuksessa vartijalla on ihmeteltävää ja minulla selittämistä.
Elämä selliosastolla on alkanut tuntua omituiselta, toisiinsa liittymättömien fragmenttien ketjulta. Asioita vain tapahtuu, mutta niillä ei ole suurempaa merkitystä. Ehkä se on ihan normaalia. Ehkä kaikista tuntuu siltä kun puoli vuotta täällä on kulunut.
Huomaan joidenkin ihmisten kadonneen. Heidät on viety pois. Se on saattanut tapahtua jo ties kuinka kauan sitten, sillä kiinnitän nykyään huomiota niin vähän muun selliosaston elämään. Kiinnitän huomiota Pauliin. Hän on vaipunut yhä mietteliäämpään olotilaan. Emme pelleile niin paljoa. Hän haluaa enimmäkseen vain olla lähekkäin.
Hänen mustissa silmissään viipyy usein pitkän aikaa vakava katse, joka lopuksi kuitenkin saattaa muuttua lempeäksi hymyksi. Sitten hän saattaa tarttua minuun tiukasti, ja laittaa minut patjaa vasten ja leikillään vääntää käteni selkäni taakse, siten etten pääse minnekään. Enkä minä totta vie haluakaan minnekään muualle.
Enkö halua edes kotiin? Enkö halua armaaseen kotimaahan läheisten ihmisten luo, niihin maisemiin joihin kuulun? Hankala kysymys. Sitä on typerää miettiä kun tuijotan sellin lattiaa ja tunnen Paulin jäntevän käden liikuskelevan pitkin selkääni, valmiina painamaan minut takaisin jos yrittäisin paeta hänen luotaan.
Sellissänikin ajatukseni väkisin harhailevat johonkin muualle. Pakotan itseni kuitenkin miettimään sitä. Mitä minä siellä kaipaisin? Vapautta? Ei se vapaus niin kummoinen juttu ole, kun oikein muistelee. Jokapäiväinen elämä on mahdottoman ikävystyttävää. Ilot muuttuvat suruiksi. Kaiken tulos on plus miinus nolla. Mieleeni tulee jokin intialaisen viisauden kirja, jota joskus lueskelin. Nauran hiukan ajatuksilleni. Ehkä menen liian pitkälle.
Kaipaanko takaisin harmaaseen lähiöön, jossa asuin? Kolmetoistakerroksinen talo, kahdeksas kerros, kaksikymmentäviisi neliömetriä. Joka päivä bussilla keskustaan, kahdenkymmenen minuutin matka. Rikkaat vanhemmat eivät voineet ostaa asuntoa keskustasta, tietenkään. Homehdun kotona viikot, mitä nyt pari kertaa menen pelailemaan jalkapalloa. Viikonloppuisin tapahtuu tai on tapahtuvinaan jotain. Kaikki ihmiset ovat jotenkin värittömiä. Minäkin. On enimmäkseen harmaata.
Muistan, miltä tuntuu lähteä hissillä alas ja kävellä lähikauppaan, tai sitten lähiön keskellä olevaan kauppakeskukseen. Päällä on verryttelypuku tai collegehousut, skeittikengät ja huppari. Taantunutta elämää. Enkö joskus ollut värikkäämpi, lähestulkoon eksentrinen? Yliopistossa opiskeleva intellektuelli? En nyt aivan. En istunut siihenkään muottiin aivan täysin. Minussa oli hitunen intellektuellia, hitunen tupakkaa polttavaa toimittajaa, hitunen ruumiistaan huolehtivaa urheilijaa, ja pieni annos välinpitämättömyyttä ja itsepäisyyttä, siten ettei kynnys mennä lähiöbaariin samassa asussa kuin lähikauppaan ollut kaukana. Minussa asui myös pieni filosofi. Se taitaa sentään asua vieläkin. Muita intellektuaalisia harrastuksia ei vankeudessa ole voinut harjoittaa. Ehkä hieman joitain eksegeettisiä pohdintoja Raamatun myötä, mutta se ei liene koskaan ollut minun juttuni. Tupakkaa en ole saanut polttaa pidätykseni jälkeen. Käsittämätöntä. Urheilla olen saanut jotenkuten. Olen saanut kävellä ja punnertaa sellissäni. Ja roikkua ikkunalaudalla. Täällä voi periaatteessa olla miten haluaa. Mutta ei kuitenkaan. Valintoja voi tehdä vain vähän, kun koko elämä on täysin kontrolloitua.
En edes ole ihmetellyt sitä, että minulle on kehittynyt läheinen suhde miespuoliseen ihmiseen. Ehkä se ei niin ihmeellistä ole. Enkä minä ole varsinaisesti koskaan sitä vaihtoehtoa sulkenut pois. Aiemmassa elämässäni, vapaana miehenä, seurustelin melko harvoin. Ensiksi ammattikouluajoista lähtien. Tyttö kai piti jotenkin kiehtovana sitä, että olin fyysinen ja miehekäs, enkä mitenkään tyhmä, kuten usein saman koulutusalan ihmisistä ajatellaan. Sitten päälle parikymppisenä päätin jättää mitäänsanomattomien kokemuksieni perusteella turvallisuusalan hommat ja mennä yliopistoon. Minulla oli juttua älykkään, maailmaa tiedostavan naisen kanssa. Mutta lopulta olin kai liian fasisti hänen makuunsa. Näin hän tuntui ajattelevan. Jeesus sentään.
Kerran aamuneljältä, keskellä pääkadun hyörinää suutelin jotakuta itseäni nuorempaa miestä. Halusin oitis viedä hänet kotiini. Mies olisi halunnut, mutta ei kehdannut. Luulisin. Ehkä sen jälkeen en uskaltanut haaveilla mistään. En uskaltanut ajatella mitään, ainakaan tuota tapausta.
Kun seuraavan kerran olen menossa Paulin selliin, huomaan selliosaston näyttävän omituisen tyhjältä. Vain muutamia vankeja istuskelee penkeillä. Juuri kukaan heistä ei puhu. Joku vaimea keskustelu on kuultavissa. Ihmettelen moista meininkiä. Vartijoitakin näyttää olevan vain pari kolme. Saattaa tietysti olla, että tällaista on ollut jo kauan, enkä ole vain huomannut.
Paul sanoo, että tänne ei tule enää uusia vankeja. Uusi selliosasto on varmaan avattu, ja tämä tyhjenee hiljalleen. Vankeja on varmaan jäljellä enemmän kuin miltä näytti, mutta koska he ovat flegmaattisia kuolemaantuomittuja, he makaavat vain sellissään eivätkä halua nähdä muita.
Paul näyttää itsekin sellaiselta. Tajuan, ettei hän ole poistunut vapaaehtoisesti sellistään varmaan pariin kuukauteen. Ehkä kuoleman läheisyyden tajuaminen tekee tällaista. Syleilen Paulia, ja koetan saada hänet ajattelemaan jotain muuta.
Parin päivän päästä Paul näyttää entistä surkeammalta. Kun yritän sanoa jotain hänelle, hän ei tunnu kuulevan. Kun hän yrittää sanoa jotain, hän ei näytä pystyvän siihen. Lopulta hän päästää jonkin äänen, mutta se muuttuu lohduttomaksi itkuksi. Hän kääntyy kyljelleen seinää kohti. Kosketan häntä varovaisesti, ja käännän hänet selälleen. Hän yrittää kääntyä takaisin. Hän näyttää aivan pieneltä lapselta. Aivan kuin hän olisi vaipunut johonkin ihmeelliseen ja sulkeutuneeseen olotilaan. Lopulta hän kuitenkin tarrautuu minuun, ja painautuu syliini. Annan hänen olla siinä ja itkeä rauhassa. Hänen vartalonsa on tulikuuma. Kohta hän alkaa hengittää tasaisemmin. Aavistan, että minun täytyy poistua.
”Paul! Herää!”
Ravistelen Paulia. Nousen pois patjalta, mutta nuorukainen ei herää. Aivan varmasti vankeja huudetaan selleihinsä pian. Ravistelen taas. Hän herää, ja näyttää hetken hämmentyneeltä. Sitten hänen kasvonsa vääntyvät taas kamalaan itkuun. Hän ei halua minun lähtevän.
”Herran tähden! Tule nyt jo järkiisi.”
Ravistelen häntä. Läpsäisen häntä kevyesti kasvoille. Nuorukainen tuijottaa minua kyyneltensä lävitse. En tiedä tajuaako hän tällä hetkellä, että jos hän ei pian nouse ja asetu seinää vasten kädet ylhäällä, hän saa pampusta. Yritän selittää asian Paulille. Lopulta kun luulen hänen ymmärtävän, alan tehdä lähtöä. Juuri silloin kuuluu vartijan huuto, ja punainen merkkivalo syttyy oven yllä. Suutelen Paulia, ja kiiruhdan selliini.
Seuraavalla kerralla Paul on jo melkein normaali. Hänen silmiensä ympärillä on tummat rinkulat, ja hän puhuu ja liikkuu laiskasti. Puhumme kuitenkin kaikenlaisista asioista. Ja lopulta alamme suudella ja hyväillä toisiamme. Sitä emme kuitenkaan saa tehdä kauaa. Käytävältä kuuluu jotain kolinaa ja huutoja. Äkkiä sellin ovi avautuu. Olemme yhä kiinni toisissamme, kun kuuluu huuto:
”Maahan!”
Olen juuri vilkaisemassa ovelle päin, kun käsky toistetaan. Paul on jo pyörähtänyt vatsalleen, ja laittanut kädet niskan taakse. Siirryn äkkiä patjalta lattialle ja teen samoin. Kaksi vartijaa tulee selliin, ja toinen heistä painaa minut saappaallaan lattiaa vasten.
”Liikkumatta!” hän huutaa.
Käytävältä kuuluu juoksuaskelia. Joku vanki ulvoo. Kuulen myös, miten käsiraudat kiristyvät jonkun ranteisiin. Vaikuttaa siltä, että selliosastolla on ollut joku välikohtaus joko kahden vangin tai sitten vangin ja vartijan välillä. Nyt varmaan kaikki vangit on laitettu maahan. Vähitellen äänet rauhoittuvat kun asianosaiset on viety pois. Käännän vaivihkaa päätäni, jotta näkisin Paulin. Nuorukainen tuijottaa minua tyhjin silmin.
”Katse lattiaan!” huutaa toinen vartijoista raivokkaasti.
Joudun kääntämään päätäni siten, että leukani osuu kivuliaasti lattiaan. Meidän annetaan maata siinä useita minuutteja, ellei peräti vartin verran. Lopulta selliosastolta alkaa kuulua ääniä. Ilmeisesti vangit päästetään nousemaan jaloilleen tai sitten heitä talutetaan takaisin selleihinsä. Lopulta vartija ottaa saappaansa pois selkäni päältä. Hetken kuluttua kuuluu käsky:
”Nouskaa rauhallisesti ylös, ilman äkkinäisiä liikkeitä. Pitäkää kädet ylhäällä ja asettukaa seinää vasten.”
Kumpikaan meistä ei ensin uskalla liikkua. Vartija karjaisee ja käskee meitä toimimaan. Alamme nousta hitaasti ja varovasti, tiedostaen sen, että takanamme seisoo kaksi vartijaa tainnuttimet ojossa. Asetumme seinää vasten kädet ylhäällä, ja meidät tutkitaan. Myös selli tutkitaan nopeasti. Siihen ei kauaa mene.
”Pitäkää edelleen kädet ylhäällä, ja poistukaa hitaasti sellistä käytävälle.” kuuluu vartijan käsky, nyt rauhallisemmalla äänellä.
Minä lähden ensiksi liikkeelle. Näen edessäni kypäräpäisen vartijan, jolla on sähköpamppu kädessään. Kävelen hitaasti avonaisesta ovesta käytävälle, missä näen joukon seisoskelevia vankeja ja vartijoita heidän seassaan. Jotkut ovat kahleissa.
”Seis!” kuuluu ääni.
Vartija kääntää minut poispäin vankijoukosta, siten että näen sellin ovesta tulevan Paulin. Toinen vartija ohjaa tätä pitäen kättä tämän olkapäällä. Paulin kasvoilla on tyhjä ilme. Hän näyttää uskomattoman suloiselta. En tiedä, miksi alan ajatella moisia tässä tilanteessa.
Lopulta seisomme kaikki sellin edessä. Vartijat katsovat minua ja Paulia kuin olisimme keppostelevia koulupoikia, jotka on juuri saatu kiinni tekosistaan.
”Mitä te kaksi oikein teitte tuolla?” kysyy toinen heistä.
Kumpikaan ei vastaa. Kysymys toistetaan. En tiedä, kummalle se varsinaisesti on suunnattu, enkä edelleenkään uskalla avata suutani.
”Luuletteko te kaksi, että täällä saa vehdata ihan miten haluaa?”
Kun kumpikaan ei edelleenkään vastaa, toinen vartijoista karjaisee kysymyksen uudelleen ja tönäisee Paulia rajusti.
”Haluatteko te molemmat lähteä eristysselliin?” kuuluu kysymys.
Lopulta vartija kyllästyy vaikeneviin vankeihin. Hän työntää Paulin seinää vasten, siten että tämä melkein lyö päänsä, ja alkaa karjua lisää uhkauksia hänen korvaansa. Minä seison paikallani, ja tuskin uskallan hengittää. Lopulta vartija kaivaa esiin pamppunsa, ja lyö sillä Paulia takareisille. Nuorukainen ei ulvahdakaan. Vartija lyö uudestaan. Lopulta hän alkaa hakata Paulia silmittömästi. Kestettyään muutaman lyönnin on vain mahdotonta olla puolustautumatta. Niinpä Paul kääntyy ja yrittää saada kiinni vartijan pampusta. Vartija lyö Paulia armottomasti polvitaipeille, ja jonkinlaisen refleksin seurauksena rynnistän sekaan, yrittäen estää vartijaa enää lyömästä. Tuskin ehdin koskeakaan vartijaan kun minuun tartutaan takaapäin. Toinen vartija vääntää käteni tiukkaan otteeseen ja pitää minua aloillani. Jostain tulee vielä kolmas vartija, joka pitelee raivon vallassa olevaa Paulia kun toinen vartija lyö häntä vielä muutaman kerran. Lopulta Paulia aletaan kaataa lattiaa vasten. Hän vastustelee niin kovaa kuin pystyy. Kun hänet saadaan maahan, toinen vartijoista antaa hänelle tällin tainnuttimella, tarpeettomana merkkinä lopullisesta ylivoimasta. Paul laitetaan kahleisiin. Minuakin aletaan kaataa maahan, aluksi rauhallisten kehotusten saattelemana. En edes vastustele, olen vain niin lamaantunut tilanteesta, etten osaa totella. Lopulta minutkin syöstään väkivalloin betonilattiaa vasten ja laitetaan rautoihin.
Minua painetaan tiukasti lattiaa vasten useita minuutteja. Kun Paul on toipunut tällistään, hänet talutetaan pois. Yritän kääntyä katsomaan, mutta vartija estää minua. Lopulta minut nostetaan ylös. Huomaan koko käytävän tyhjentyneen, ja toisen minua taltuttaneista vartijoista kadonneen.
”Miten menee?” kuulen jäljelle jääneen vartijan kysyvän.
Käännyn varovasti katsomaan vartijaa. Hänellä on kypärä päässä, enkä aluksi erota pleksin takaa mitään. Lopulta näen tutun oloiset kujeilevat silmät. Sitten erotan kasvot, joilla on ilkikurinen hymy. Olen tyrmistynyt. Kyseessä on poliisivankilasta tuttu vartija. Minulla oli tapana kutsua häntä nimellä Vartija 16. Hän kertoi aikanaan saavansa siirron päävankilaan, ja että näkisimme jälleen. Tuijotan häntä suu auki, ja vartija nauraa.
”Oletpa sinä järkyttynyt. Luulin että sinustakin olisi hauska nähdä.”
En kykene puhumaan.
”Toivottavasti et pahastunut tuosta pikku keskeytyksestä. Täytyy kyllä sanoa, että en olisi uskonut näkeväni sinua ja tuota pikku narkkaria homostelemassa keskenänne. Mitä ihmettä sinä hänessä näet? Lupaan, että tämä oli viimeinen kerta kun teette moista.”
Vartija vie minut selliini, toivottaa hyvät illanjatkot, ja paiskaa oven kiinni. Jään seisomaan keskelle selliä, kahlittuna käsistä ja jaloista, kunnes romahdan alas patjalle.
