Juoksin niin kovaa kuin pystyin katkerana. Olin metsässä, mäntypuut kumartelivat jokainen omaan suuntaansa kuin sekalainen tanssiryhmä. Tuuli vingutteli mäntyjen oksia toisiaan vasten.
Olin pettynyt. Viimeiset puoli tuntia koulussa oli ollut pelkkää tuskaa. Värähdin muistellessani hengästyneenä tuntia.
Pidin silmäni auki, mutten nähnyt enää metsää edessäni. Hetken ajan näin pelkkää mustaa, kunnes olin taas luokassa. Oli ollut matematiikan tunti. Edelliskerralla oli ollut koe ja silloin luokkamme rehvastelija oli tokaissut, kuinka hän saisi varmasti paremman numeron kuin minä, olinhan ollut juuri vaikeimman asian aikana viikon poissa. Sen vuoksi luokkalaiset olivat olleet sitä mieltä, etten pärjäisi heille.
Olimme saaneet viime tunnilla kokeet takaisin. Olin saanut täyden kympin. Opettajamme Elias oli poistunut hetkeksi opettajanhuoneeseen. Sillä välin luokkamme rehvastelija oli napannut kokeen käsistäni juuri, kun olin laittamassa sitä reppuuni.
Rehvastelija oli lukenut vastauksiani ääneen, varsinkin viimeisellä sivulla olleen esseen, jossa piti kertoa, miten matematiikkaa käytettiin nykyaikana. Olin saanut siitä lisäpisteen, koska essee oli ollut niin hyvä. Luokkalaiseni olivat nauraneet ja ilkkuneet minua ja koepaperiani. He olivat väittäneet minua mielisteleväksi itserakkaaksi. Olin menettänyt hermoni ja noussut seisomaan uhkaavan oloisena, siltä se minusta oli tuntunut. Rehvastelija oli tullut luokseni ja olin nauttinut siitä tunteesta, jonka olin saanut tämän oltua minua viitisen senttiä lyhyempi.
Vauhtini hiipui nyt kävelyksi, sillä lähestyin vetistä maata. Metsä oli muuttunut kuusien hallitsemaksi korveksi, jossa muutama koivu yritti sinnitellä, vaikka maaperä olikin varsin otollista niille. Tiesin saapuvani pian lammelle, jonne aina meninkin, jos halusin olla yksin.
Muistot palasivat taas mieleeni silmänräpäyksessä ja tiesin niiltä pakenemisen olevan turhaa.
Rehvastelija oli virnuillut minulle ja luokkalaiset olivat hihitelleet ja supatelleet omiaan. Tiesin olleeni kaikkien katseiden alla, mutta en ollut antanut sen häiritä.
”Mitäs nyt, kiltti tyttö? Tais isäs viedä kieles mennessään”, rehvastelija oli pilkannut ja luokka oli nauranut. Minulla ei ollut ketään puolellani, sehän oli ollut täysin selvää. Nyt olin kuitenkin tehnyt jotakin väärää, luokan mielestä ja se oli ollut hauskaa. Aivan sama. Enää en voinut perääntyä.
”Aika kovaa puhetta tommoselt pelleltä”, olin tiuskaissut miettimättä sanojani. Joku oli virnistänyt huvittuneena. Rehvasteli oli ryhdistäytynyt, mutta siltikin oli minua hitusen lyhyempi.
”Emmä mikään pelle oo, senki äpärä”, tämä oli tokaissut. Olin miettinyt, milloin opettajamme Elias palaisi.
”Huomiohuora on tainnu oppia uuen sanan”, olin vastannut kovalla kovaa vastaan. Jos olisin pysynyt pehmeämmissä sanoissa, en olisi voinut voittaa mitään. Luokka oli henkäissyt yhteen aikaan henkeä kuin sanattomasta sopimuksesta ja siitä olin tiennyt vahingoittaneeni rehvastelijan mainetta. Hän oli hätkähtänyt ja osoittanut pelkoaan, mutta samalla myös värissyt vihasta. Tiesin, ettei ollut paluuta.
”Tuommonen ruma rotta tuskin mitää huomiohuorauksesta tietää. Tai hei, oikeastaan taidat olla niin ruma sika, et se sun isäs ei pystyny kattoo sua enää. Vai mitä, jätkät?” rehvastelija oli vastannut katkeralla äänellä ja viimeisen lauseensa aikana oli puhunut selkeästi kaveriporukalleen, jota aina kutsui jätkiksi. Eihän ne mitään jätkiä edes ollut. Tässä vaiheessa minulla oli keittänyt jo yli, minuahan ei haukuttu siaksi eikä minulle puhuttu isäni motiiveista.
Olin nostanut käteni ylös, rehvastelijan posken tasalle ja valmistautunut lyömään häntä turhautuneena. Olisi aivan oikein tuolle possulle saada jokin rangaistus.
”Mitä sika aikoo?” rehvastelija oli kysynyt ensin katseessaan huvittuneisuutta, mutta sitten se oli vaihtunut säikähdykseksi. Samassa olin tuntenut ranteessani vahvan otteen, niin etten ollut saanut kättäni mihinkään suuntaan liikkumaan.
”Mitä tämä merkitsee?” opettajamme oli kysynyt ja olin nielaissut järkyttyneenä. Minut oli saatu kiinni yrittämästä lyödä luokkalaistani. Olin saanut nostettua katseeni Eliakseen ja olin huomannut hänellä tiukan ja pettyneenoloisen ilmeen.
”Meidän täytyy puhua, Ruska. Ja te muut, te teette kaksikymmentä tehtävää sillä välin tai sitten jokainen saa tehdä esseen aiheesta matematiikka avaruustieteessä. Onko selvä?” Elias oli sanonut tiukasti, mutta hillitysti, mutta hänen vieläkin tiukasta otteesta ranteessani olin tiennyt, ettei huutaminen ollut kaukana. Pahus, olin sotkenut kaiken.
Ravistin päätäni nopeasti saadakseni muistot pois silmistäni ja mielestäni. Tulin lammen rantaan, jossa istahdin kalliorannalle. Kyyneleet valuivat poskiltani. Muistot satuttivat ja repivät rintaani enkä tiennyt miten sen saisin loppumaan. Kallio oli viileä, mutta minulla oli lämpimästi päällä. Viettäisin jonkin verran aikaa lammen rannassa, kunnes saisin ajatukseni kasaan. Ja minun oli päätettävä mitä tekisin, jos välikohtaus olisi vaikuttanut minun ja Eliaksen väliseen kunnioitukseen ja luottamukseen. Elias ymmärsi minua, siltä ainakin vaikutti, mutta toivottavasti se ei olisi ohi.
Elias oli vienyt minut opettajanhuoneeseen ja istuttanut mukavalle sohvalle. Mukavuus oli kuitenkin tipotiessään nähdessäni opettajan tiukan ilmeen hänen istuutuessa alas. Olin vetäytynyt mahdollisimman kauas toisen luota, jotta tämä ei ollut lyöntietäisyydellä. En ollut varma pystyisikö Elias hillitsemään raivoaan, jota selkeästi hänellä oli ollut sisällään.
Elias oli pyytänyt minua selittämään. Olin vältellyt hänen katsettaan, sillä olin pelännyt sen voivan murtaa kaikki muurit sisältäni, ne joita minulla oli tuhansia ja taas tuhansia kilometrejä suojelemassa sisintäni. Ne muurit eivät saaneet murtua, koska silloin olisin mennyttä. Elias oli tuhahtanut ja vetänyt kätensä puuskaan, sen olin nähnyt vastakkaisella seinällä olevan lasikaapin ovesta.
”Katso minuun, Ruska. Älä pelleile”, Elias oli vaatinut sillä tiukalla äänellä, jonka tiesin olevan varattu vain rikkureille. Ei hän ollut koskaan puhunut minulle tuolla sävyllä ennen tätä päivää. Kaikki oli pilalla.
Olin pysynyt vaiti ja vältellyt hänen katsettaan, kunnes opettaja oli ottanut minua olkapäästä kiinni. Olin yrittänyt päästä irti hänen otteestaan, mutten ollut onnistunut. Elias oli pakottanut minut katsomaan itseään ja olin tuntenut järkytyksen kasvavan sisälläni. Eliaksen silmissä ei ollut enää pettymystä, vaan hämmennystä. Olin hämmentänyt häntä.
”Mitä luokassa tapahtui? Kerro. En voi auttaa mitenkään, jos et kerro”, Elias oli todennut jo pehmeämmin. Olin tuntenut jonkin nousevan sisälläni kuin kyyneleet olisivat pyrkineet silmiini. Ja niin oli tapahtunut. Itsehillintäni oli murtunut eikä mikään tunne enää ollut pysynyt sisälläni.
”Ne otti mun kokeen ja luki sitä ääneen. Sitte ne nauro ja nauro ja lopulta se yks alko haukkuu mua rumaks siaks ja että mun isä lähti sen takii, et se ei jaksanut kattoo enää mua”, olin valittanut kyyneleet silmissäni. Eliaksen ilme oli lämmennyt ja pehmennyt ja hän oli ottanut minut syliinsä.
”Mä puhun niille, mutta yritä kestää”, Elias oli sanonut ja päästänyt irti. Sitten me olimme menneet takaisin luokkaan, jolloin tunti olikin päättynyt. Olin lähtenyt nopeasti koulusta merkillisten katseiden siivittämänä ja pyöräillyt kotiini tuli hännän alla. Kotona olin nopeasti vaihtanut vaatteet ja häipynyt pitkä letti vain heiluen perässäni.
Huokaisin ja nousin seisomaan polvilleni katsoen lammen pintaan. Lampi ei ollut erityisen syvä, vaan minä tunsin sen jokaisen sopukan. Useasti äitini ei edes tiennyt minun olevan lammella, saatoin vain sanoa hänelle lähteväni metsään. Jos hän tietäisi, missä olisin, hän tuskin päästäisi minua ikinä kodista ulos muulloin kuin koulumatkoilla. Mutta minä en kertoisi eikä hän koskaan edes saisi sitä selville. Äitini ei ollut mitään luontoihmisiä, jotka samoilisivat metsissä vaikka vuoden päivät, jos siihen mahdollisuuden saisivat. Äitini oli enemmän kaupunki-ihmisiä, joka joutui kuitenkin muuttamaan maaseudulle työn takia. Mutta onneksi muutimme, sillä olin ihan tyytyväinen elämääni täällä. En viihtyisi kaupungissa. Isäni tiesin olleen myös luontoihmisiä ja ehkä häneltä olen perinytkin rakkauteni luontoa kohtaan.
Lammesta minuun katsoi kalpeahko, vaaleahiuksinen pyöreäposkinen tyttö, jonka sinisissä silmissä oli surullinen vivahde. Olin ylpeä skandinaavisista piirteistäni, koska rakastin niitä. Kyynel vieri poskellani jättäen jälkeensä suolaisen rannun ja se tipahti lammen pintaan saaden sen väreilemään hetkeksi. Pyyhin poskeltani rannun pois ja katsoin lammen keskellä olevaan kalliosaareen päin.
Kalliosaari oli pieni saari, jonka keskellä tiesin olevan pienen kolon. Koloa en ollut koskaan tutkinut, mutta nyt se suorastaan veti minua puoleensa. Ehkä voisin unohtaa kokemani vääryydet hetkeksi pienellä seikkailulla, kenties.
Nousin seisomaan ihan kunnolla ja mietin hetken, miten pääsisin veden yli kastumatta liikaa. Jos kastelisin itseni, äitini tuskin riemastuisi. Mieleeni juolahti ajatus kahlaamisesta yhden matalan, mutta liukkaan kohdan ylitse. Kuljin lampea hetken ympäri katsellen pintaa tarkasti. Yhdessä kohtaa lammen väreet olivat kuin vangittuja ja näin kiveä aika lähellä pintaa. Saappaanvarteni yltäisivät vielä tuossa kohtaa. Nostin lahkeitani ylöspäin ja hivuttauduin varovaisesti liukkaan kallion ylitse vedenrajaan.
Hetken aikaa tuntui kuin tasapainoni ei pitäisi ja päästin hädissäni lahkeistani irti, jolloin ne vähän läjähtivät alaspäin. Kädet sojottivat ympäriinsä tasapainoa hakien ja hetken pelkäsin kaatuvani maahan.
Lopulta pääsin saarelle ja kuljin suoraan sen keskelle. Saari ei ollut suuri, joten jouduin ottamaan vain kaksi askelta keskustaa kohti. Huomasin edessäni kolon, kuin siihen olisi joku kaivanut tunnelia alaspäin. Se kuitenkin oli seinämiltään kuin hiottu, joten epäilin sitä jääkauden merkiksi. Istuuduin sen reunalle ja katsoin kohti pohjaa. Huomasin yhdellä seinustalla pienet kolot, joihin varmasti mahtuisi jalka osittain, niin että sitä pitkin kykeni kiipeämään ylös. Kiinnostuin asiasta välittömästi ja hymyilin, vaikka surkeus oli sisälläni kuin painava, märkä huopa. Se tukahdutti minua, ajatukseni olivat sameat.
Ainoa selkeä ajatus sisälläni oli kuitenkin uteliaisuus koloa kohtaan. Hyppäsin sen pohjalle ja vaikka pelkäsinkin sen olevan arvioitua syvempi, se olikin vain puolitoista metriä syvä. Huomasin luolan edessäni ja kyyristyin katsomaan sitä. Se näytti olevan alkuun vain metrin korkea, mutta pidemmällä se kasvoi korkeutta, samalla kun vietti alaspäin. Virnistin nopeasti, kunnes palautin normaalin ilmeen kasvoilleni. Ei sitä sopinut näyttää typerältä, vaikka yksin olisikin.
Laskeuduin nelinkontin ja konttasin luolaan sisälle. Lattia oli kylmä kivilattia, mutta se oli puhdas sammalista, joita olisi pitänyt olla siellä. Luola oli kuiva ja viileä, vaikka siellä pitäisi olla kosteaa kaiken järjen mukaan. Kuljin kuitenkin empimättä eteenpäin ja huomasin tunnelin jatkuvan vielä viitisen metriä eteenpäin, kunnes kääntyi oikealle. Jatkoin matkani, joka vähitellen vietti minua alemmas ja alemmas. Lopulta kykenin seisomaan ja näin olevani mutkassa. Jatkoin matkaani ja mietin, miksei luolassa ollut pimeää. Se oli jo perin kummallista, koska en nähnyt mitään soihtuja tai lamppuja missään. Aivan kuin seinät hohtaisivat omaa valoaan. Oliko se edes mahdollista?
Seisahduin hetkeksi vetämään henkeä. Tunsin sydämeni alkavan juosta vilkkaammin kuin koiran jalat lenkillä. Epäilys ja epävarmuus alkoivat vallata minua sijaa, solu solulta, kunnes tunsin haluavani takaisin kotiin. Olin hermostunut ja pelkäsin jonkun seuraavan minua. Jatkoin askel kerrallaan matkaa, kunnes mutka suoristui pitkäksi suoraksi. Se jatkui ainakin kymmenen metriä, kunnes pysähtyi kuin seinään. Otin kaksi askelta eteenpäin, kunnes päätin lähteä kotiin.
Käännyin nopeasti ympäri ja olin törmätä seinään, sydämeni hypätessä kurkkuun. Ei tässä äsken mitään seinää ollut! Laskin käteni seinän pinnalle, se oli kylmää kiveä, joka näytti kuin se olisi ollut siinä kauankin. Ihmettelin todella kauheasti, mistä se oli siihen tullut. Enhän minä ollut edes kuullut mitään kiven liikettä eikä tämän seinän kaltainen esine voisi edes liikkua ääneti kuin pöllö!
Huokaisin ja päätin jatkaa matkaa, jahka vain saisin hengähtää. Ehkä olin vain nähnyt harhoja ja vahingossa kääntynyt kohti tulosuuntaa. Kenties olin vain arvioinut matkan väärin, kenties suuntavaistoni oli tehnyt tempun. Ei olisi ensimmäinen kerta.
Jatkoin ripein askelin matkaani kohti käytävän toista päätä. Olin tyytyväinen, koska pian pääsisin pois täältä. Pian, aivan pian, voisin kiivetä ylös, takaisin kalliosaarelle. Koko käytävä tuntui ihan oudolta. Toivoin pääseväni vain äkkiä ulos täältä, kotiin. Ehkä vähään aikaan en kaivannut seikkailua, jota nyt sain. Kamala, miten olin säikähtänyt. Hölmöhän minä olen!
Käytävä päättyi ja mataloitui ylöspäin viettäväksi tunneliksi. Se oli tismalleen sama kuin äskenkin, hyvä niin. Laskeuduin taas nelinkontin ja kiipesin kylmää ja sammalista puhdasta tunnelia ylös. Se oli aika rankkaa, mutta kun pääsin koloon, olin tyytyväinen. Nousin taas seisomaan, kolo oli tismalleen samanlainen. Vieläkin hyvä. Lähdin kiipeämään ylöspäin, pitäen katseeni tiukasti syvennyksissä, hakien hyvää otetta käsilleni ja tukea jaloilleni.
Lopulta onnistuin punnertamaan itseni kalliolle. Vieläkin loistavaa. Makasin hetken siinä, silmät kiinni ja kiivaasti henkeä vetäen. Koko luola karmi minua. Ei tässä näin pitänyt mennä. Minun olisi pitänyt vain löytää pieni luola, jossa olisi ollut sammalta ja tihkuvat seinät sekä märkä lattia.
Rauhoitin itseni ja nousin istumaan, vieläkin silmät kiinni. Kun avaisin ne, näkisin tismalleen saman maiseman, eikö totta? Aukaisin ne hitaasti ja kesti oletettua vähemmän aikaa, kun silmäni tottuivat päivänvaloon. Mutta kun näin maiseman edessäni, se ei ollutkaan sama. Kamala!
Näin edessäni sumuisen nummen. Sillä kasvoi heinää pitkänä merenä, kunnes se hukkui sumuun. Huomasin istuvani samanlaisella kalliosaarella kuin miltä olin tullutkin, samanlaisen lammen keskellä, mutta kaikki muu oli vaihtunut toiseen. Katsoin rannekelloani, viisarit liikkuivat villisti ympyrää, laukaten kuin villihevoset. Mitä ihmettä tapahtui? Olinko minä nukahtanut kalliosaarelle ja nyt näkisin unta? Vastauksia kaivaten nousin seisomaan. Näin vedessä suuria, laakeita kiviä, jotka vaikuttivat vakailta. Ehkä niiden yli saattoi kävellä kuivalle maalle?
Kuljin kaksi askelta niiden luo ja lähdin ylittämään pientä lammikkoa, joka luultavasti olisi tuntemani lammen kaltainen. Loikkasin viimeisen, pidemmän välin nopeasti ja varmasti ja laskeuduin tasajalkaa kuivalle maalle. Maa vaikutti märältä, joten kuljin kauemmas lammesta, jos se vaikka olisi pettävää.
Näin sumussa tumman, suuren hahmon, joka vaikutti pysyvän paikallaan. Ehkäpä se oli rakennus, jossa asui joku. Ehkä saisin tietää, mitä juuri tapahtui? Kuljin hahmoa voimakkain ja ripein askelin, melkein hölkäten. Rakennus sai vähitellen muotoja, se suureni. Sumu ympärilläni väistyi tieltäni kuin minua kunnioittaen.
Kun rakennelma tuli esiin sumun takaa, olin vaikuttunut, niin että pysähdyin vetämään henkeä ja ihailemaan sitä. Se oli kuin suuri, tumma linna. Siinä oli yksi korkea torni, joka kohosi taivasta kohden kuin sumua uhmaten. Olin syvästi vaikuttunut. Lopulta sain sisälläni myllertävän ajatusten tulvan rauhoittumaan ja sain otettua askeleita lähemmäs linnaa. Edessäni oli sen ovi, suuri tumma puuovi. Se ei varmastikaan olisi lukossa, vaikuttihan paikka ihan hylätyltä. Kuka edes asuisi paikassa, joka sijaitsi keskellä outoa niittyä ja jossa aikakin näytti sekoavan. No, ehkä se olisi vain hyvä juttu joillekin, jotka haluaisivat elää ikuisesti, mutta toisaalta ajatus siitä pelotti. Toivoin kovasti pääseväni pois, koska luola vaikutti kuitenkin ihan umpikujalta. Kyllä täältä pitäisi päästä pois, jos tänne kerran pääsi sisäänkin!
Olin ovella ja tartuin siinä olevaan renkaaseen. Vetäisin kokeilevasti ja huomasin oven aukeavan sulavasti kuin vasta se olisi rasvattu. Ovi aukesi enemmän, kunnes mahduin välistä. Uteliaisuuteni kannusti minua menemään eteenpäin, linnaan, joka tuntui vetävän minua puoleensa. Kun olin kokonaan sivulla, kuulin naksahduksen. Ovi liukui ääneti kiinni, kunnes paukahti kuuluvasti takanani. Käännyin ympäri ja yritin aukaista ovea molempiin suuntiin, mutta se ei hievahtanutkaan. Nyt olisin vankina täällä, ellen löytäisi muuta uloskäyntiä. Luovutin ja kuljin eteenpäin suuressa salissa, jossa oli pölyisiä tavaroita hujan hajan. Oli suuria ja mahtipontisia huonekaluja, jotka kököttivät paikallaan kuin patsaat, mutta sitten oli siroja kynttelikköjä, joiden vastapainoksi oli myös koristeellisempia. Ne seisoivat hievahtamatta pitkällä pöydällä, joka oli katettu kahdelle. Kummatkin lautaset ja kultaiset pikarit olivat kuitenkin pölyisiä, kuin niitä ei olisikaan tarvittu. Ehkä joku oli unohtanut ne siihen kiireessä?
Kuljin eteenpäin kohti vastakkaista seinää, joka tuli vastaan yllättävän hitaasti. Kun pääsin sinne, huokaisin helpotuksesta. Näin edessäni käytävän, joka jatkui eteenpäin. Tunsin jonkun katsovan minua, mutta kun vilkaisin taakseni, en nähnyt mitään muuta kuin varjoja. Ne tuntuivat tavoittelevan minua kuin olisin ollut peura ja ne olisivat olleet susilauma. Sydämeni värähteli pelon tahtiin ja pinkaisin juoksuun, kunnes olin käytävän päässä. Se kääntyi kahteen suuntaan ja molempien käytävien varrella oli molemmin puolin ovia. Oli pimeää, joten ajattelin pian olevan yö. Minun pitäisi etsiä nukkumispaikka, jotta voisin jatkaa etsintääni. Kuljin oikealle, koska se tuntui parhaimmalta vaihtoehdolta. Oikea oli aina oikea, eikö se niin mennyt? Kokeilin jokaista ovea, mutta ne olivat lukossa. Sitten katsoin eteenpäin ja huomasin valoa.
Toivo nosti päätään sisälläni ja hymyilin. Kenties löytäisin jonkun, jolta kysyä. Kuljin valoa kohti, kunnes tulin ovelle. Sen vieressä oli molemmin puolin kynttilät. Laskin käteni koristeelliselle kahvalle, se oli kylmä. Väänsin sitä alaspäin ja sain oven liikkumaan. Aukaisin sitä, kunnes mahduin sisään.
Huoneen valoisuus iski tajuntaani kuin salama. Näin kynttilöitä, jotka paloivat ympäri suurta salia. Kynttilät jättivät väliinsä kuitenkin pienen käytävän, jolla oli punainen matto. Katsoessani maton ja salin toiseen päähän näin massiivisen istuimen, jolla istui patsas. Se katsoi minua kohti ja näytti niin aidolta. Kävelin lähemmäs, se veti minua puoleensa. En tiennyt mitä tein, en ajatellut yhtään. Annoin vaan sen viedä minua.
Astelin lähemmäs, kunnes olin istuimen edessä. Patsas oli niin ihmisen näköinen, että kuvittelin sen liikkuvan aivan kohta. Näin sen kasvot ja hiukset. Mietin, miten se pystyikin näyttämään niin aidolta, kaikkine väreineen. Patsas oli mies, 30-vuotiaan näköinen, tummatukkainen ja urheilullisen oloinen. Joku toinen olisi voinut sanoa häntä komeaksi, mutta minun silmääni hänestä puuttui se jokin. Hänen ihonsa oli hitusen liian kalpea makuuni, siitä tiesin hänet patsaaksi. Sitten tajusin, mikä hänestä puuttui - ilo silmistä ja hymy kasvoilta. Hän oli turhan vakavailmeinen minun makuuni.
Kuljin lähemmäs, kunnes olisin voinut vain istahtaa hänen syliinsä. Kiinnitin huomioni hänen kasvoihinsa, sillä näin ryppyjä hänen silmiensä ympärillä. Ne näyttivät siltä kuin mies olisi näyttänyt nuoremmalta kuin oikeasti oli. Sillä hetkellä joku tarrasi ranteeseeni voimakkaalla otteella enkä päässyt irti, vaikka kuinka yritin pyristellä vastaan.
”Irti minusta!” kiljahdin kauhuissani ja katsoin kättäni. Patsas piti minusta kiinni, se oli liikkunut, vaikka se oli kiveä. Sydämeni muljahti kuin vuoristoradassa.
”Miten?” kysyin, vaikka tiesin, etten koskaan tulisi saamaan vastausta. Patsas nousi seisomaan kuin ei kuulisi ympäristönsä ääniä ja talutti minua kuin koiraa kaulapannasta. En voinut tehdä muuta kuin kävellä hänen askeltensa tahtiin, koska ote oli vankka.
”Minne sinä viet minua?!” kiljuin kysymykseni ulos suustani väkipakolla. Mies mulkaisi minua, muttei muuten tehnyt elettäkään merkiksi kuulemisesta.
En nähnyt, minne minua vietiin, sillä pimeys oli rauennut ympärilleni. Sitten mies pysähtyi puisen oven taakse. Se oli massiivinen ja mahtipontinen kuin olisi tehty itse kuninkaalle tai kuningattarelle. Epäilin asiaa, koska eihän kukaan kuninkaallinen asunut keskellä ei-mitään ilman alamaisiaan eikä täällä näyttänyt olevan muita kuin tämä kummallinen patsasmies vailla aikaa.
Mies avasi oven hitaasti ja harkitusti kuin kulunut aika olisi kankeuttanut hänet kokonaan. Kun ovi aukesi, mies ohjasi minut sisään ja päästi irti otteensa. Hieroin rannettani, sillä sitä kivisti ja tuntui kuin veri pääsisi kiertämään taas pitkästä aikaa.
”Mikä tämä paikka on?” kysyin kääntyessäni ympäri kasvot oveen. Mies pudisti päätään kuin olisi menettänyt äänensä enkä epäillyt yhtään. Tietenkin hän oli menettänyt äänensä. Eivät patsaat sitä paitsi osanneet puhua. Mies viittasi kädellään huonetta. Käännyin taas ympäri ja näin pienen, sievän huoneen. Sen keskellä oli pöytä ja kaksi tuolia, jotka nekin vaikuttivat kuninkaallisille tehdyiltä. Toisen tuolin takia en nähnyt pöydän pintaa, mutta epäilin, että silläkin olisi kattaus kahdelle, kuten salissakin. Minulla oli vahva tunne siitä, että olimme salin yläpuolella, mutten tiennyt miksi. En ollut nähnyt portaita, mutta tiesin vain meidän nousseen jotenkin ylöspäin.
”Istu”, mies sanoi toteavasti pehmeällä ja matalalla äänellä. Äänessä ei ollut yhtään käskevyyttä, mutta ajanpatinaa sitäkin enemmän. Selkäpiissäni kulki väreet kuin hiiret olisivat juosseet selkääni pitkin. Kävelin epävarmana pöydän ääreen ja vilkaisin miestä kulmieni alta. Etsin pakoreittiä, mutten nähnyt huoneessa edes ikkunoita. Oven ja itseni välissä seisoi mies tuima ilme kasvoillaan liikkumatta. Näytti siltä kuin hän olisi jähmettynyt taas patsaaksi.
Istahdin tuolille selkä seinää kohti ja kasvot oveen päin. Tällä kertaa kattaus ei ollut pölyinen, vaan itse asiassa siisti. Lautasilla oli pienet annokset jotakin, jota en tiennyt. Se näytti lihalta. Mies tuli istumaan vastapäätä ja katsoi minua kysyvästi. Sitten hän otti aterimet ja alkoi syödä omaa annostaan.
”Mitä tämä on?” kysyin mieheltä, vaikka epäilinkin, etten saisi vastausta. Toinen oli niin hiljainen tyyppi, että pelkäsin tulevani hulluksi. Ehkä tämä kaikki oli vain kuvitelmaa ja unta.
”Se on kanaa”, mies totesi hiljaisella, merkillisen soinnillisella äänellä kuin hän olisi laulanut vastauksen. Säpsähdin hänen puhettaan, mutta sitten pistin kaikki ajatukset syrjään. Aloin syömään kanaa, joka itse asiassa oli tosi hyvää. Söin annoksen loppuun odottamatta miestä.
Yritin nousta seisomaan, mutta kaatusin maahan. Silmissäni heitti enkä tiennyt mitään pahempaa tunnetta kuin se, että tiesin tulleeni petetyksi. Että olinkin uskonut tuota vierasta patsasmiestä! Vetäydyin makaamaan kippuraan polvet leukojeni lähelle enkä uskaltanut hengittää. Punainen sumu vaelsi verkkokalvoillani kuin tanssien riemusta. Sitten kaikki pimeni ja viimeinen mitä näin, oli tuolilta nouseva mies.
Heräsin rapsahdukseen. Avasin silmäni enkä nähnytkään kirkkautta. Edessäni oli hämärää kuin kuutamoyönä. Nousin istumaan, kunnes huomasin sen virheeksi. Punainen sumu palasi sykähdellen ja voihkaisin päätäni pidellen. Tuntui kuin olisin joutunut kymmenen elefantin tallomaksi.
Vilkaisin ympärilleni varoen kääntämästä päätäni liikaa ja huomasin olevani pienessä, mutta kodikkaassa huoneessa. Istuin sängyllä pehmeän pellavapeiton alla, jonka päällä oli villahuopa. Oli lämmin, sillä olin vieläkin samoissa vaatteissa kuin eilenkin. Tai niin arvelin, en tiennyt, oliko vuorokausi vaihtunut vai oliko täällä edes eilistä, huomista ja tätä päivää. Huoneeseen ei tullut paljoakaan valoa, mutta se valo, joka tuli, oli peräisin ikkunasta, jonka edessä näytti olevan kevyet verhot. Sitten katsoin sänkyni viereen ja huomasin nojatuolissa epämääräisen möykyn. Sitten tunnistin sen patsasmieheksi ja säikähdin. Hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan hereillä, vaan riiputti päätään kuin nukkuva. Nielaisin ja yritin nousta ylös, vaikka oloni ei ollutkaan kovin kehuttava. Jalat tuntuivat raskailta kuin lyijypainot, mutta halusin pois. Halusin kotiin. Kouluni öykkärit eivät tuntuneet niin pahoilta kuin tämä linna, tämä ajaton ulottuvuus tai nojatuolissa nukkuva patsasmies. Ehkä olinkin tulossa vain hulluksi?
Juuri kun olisin päässyt seisomaan, mies heräsi ja pälyili ympärilleen kuin vartioon nukahtanut koira. Säpsähdin, mutta jähmetyin paikalleni sydän kurkussa pamppaillen. Mies ojensi kätensä minua kohti enkä uskaltanut hengittää.
”Sinä”, mies sihahti kuin käärme. Pelkäsin sitä enemmän kuin hiljaisuutta. Hiljaisuus sentään oli antanut minun miettiä, mutta mies kuulosti siltä kuin tahtoisi tappaa minut tähän paikkaan.
Mies nousi seisomaan ja ennen kuin ehdin käpertyä sänkyyni, hän nappasi minua kaulasta kiinni ja puristi vankalla otteella. Tiesin kuolevani pian, mutta silti yritin näyttää urhealta. Vaikka vaistoni käskivät minua yrittämään pakoon, minä jäin paikalleni ja tuijotin miestä uhmaavasti. Ilma alkoi kuitenkin loppua enkä saanut vedettyä henkeä. Keuhkoistani pääsi ilma pois, mutta jokaisella henkäyksellä sitä ei tullutkaan. Hengitykseni vinkui kuin keuhkosairaalla. Tajuntani alkoi jo hämärtyä ja pelkäsin kamalasti. Kamalinta oli kuitenkin se, että lihakseni eivät enää toimineet kuten tahdoin. Halusin nostaa käteni lyödäkseni miestä, mutta ainoa mitä sain aikaan, oli pieni sormen heilahdus. Sitten näin miehen silmissä epäröinnin ja hän päästi irti.
Samassa hän olikin jo kääntynyt ympäri ja poistunut, jättäen minut vetämään henkeä paniikissa. Vetäydyin nurkkaan ja itkin. Itkin täristen holtittomasti kuin horkassa, pelkäsin niin kamalasti. Halusin vain tutkia sitä luolaa, en mitään muuta. Miksi minulle ei annettu sitä mahdollisuutta? Mitä minä olin tehnyt väärää, että ansaitsin tällaisen kohtelun? Miksi, miksi, miksi? Kysymykset pyörivät päässäni kuin hyrrä, pysähtymättä ja lakkaamatta ollenkaan. Vedin keuhkoihini niin paljon ilmaa kuin mahdollista, mutta silti tunsin, ettei sitä tullut tarpeeksi. Painoin raskaan pääni polviini ja käperryin niin pieneen myttyyn kuin mahdollista sikiöasennossa.
Itkin niin kauan, kunnes kyyneleitä ei vain tule. Luulin jo kuolleeni, kunnes tunnen olkapäässäni viiltävän kivun, kun raapaisin sen terävään kivensiruun, joka ulkoni seinästä. Pitelin kättäni ja huomasin kuuman veren valuvan olkapäätäni pitkin. Nieleskelin pahaa oloa pois, kunnes muistin ikkunan. Ehkä en ollut korkealla ja pystyisin karkaamaan sitä kautta. Kenties.
Olinhan minä ennenkin karannut ikkunasta, kun olin pieni, minut oli laitettu omaan huoneeseen häpeämään kiukkukohtaustani. Silloin olin karannut ikkunasta palotikkaiden avulla ja myhäillyt täydellistä suunnitelmaa. Se vain oli päättynyt siihen, että minut oli yhytetty pihan puumajasta syömästä sinne varastoituja keksejä. Ehkä tällä kertaa onnistuisin paremmin, toivoin ainakin niin.
Hengähdin hetken aikaa voimiani ja rohkeutta keräillen, kunnes nousin varovasti sängystä. Varovasti kuljin ikkunan ääreen ja aukaisin verhot. Harmaa valo suorastaan hyökkäsi huoneeseen ja näin ne monet pölykerrokset. Sitten vilkaisin ikkunaan ja työnsin sen auki.
Vilkaisin seinille, niin sivuille kuin ylös ja alaskin ja sitten näin sen. Suoraan alapuolellani oli parvekkeen katto. Välissämme oli vain kahden metrin pudotus ja tiesin sen olevan reittini. Sitten tajusin, ettei missään ollut mitään kädensijaa. Minun pitäisi joko pudottautua kaksi metriä mahdollisesti laholle katolle ja katsoa, selviäisinkö tai sitten minun pitäisi löytää köyttä. Ryntäsin nopeasti sängylleni ja hipelöin lakanaa koettaessani arvata, mitä materiaalia se oli. Se tuntui pehmeältä ja joustamattomalta. Kokeilin kestäisikö se painoa ja revin sitä kahteen suuntaan.
Kuului räts ja lakana repesi kahteen osaan. Lakanasta ei siis saisi köyttä edes punomallakaan, niin hentoa kangas oli. Vaikka se tuntui uudelta, se kuitenkin käyttäytyi kuin hapertunut ja vanha. Kamala, jos en olisi kokeillut kestävyyttä, vaan mennyt suin päin roikkumaan lakanan varassa ikkunasta. Olisin varmasti nyt parvekkeesta läpi!
Sitten katsoin ympärilleni. Peitto varmasti kokisi samanlaisen kohtalon kuin lakanakin, koska se näytti samalta kankaalta. Muuta kangasta tai köyttä huoneessa ei sitten ollutkaan. Kyyristyin maahan kuullessani alapuolelta ääniä ja hiukseni valahtivat kasvoilleni. Pitkät, vaaleat hiukseni olivat yleensä aina tiellä enkä oikeastaan pitänyt niistä, mutta siltikään en ollut kehdannut leikata niitä poiskaan, koska tiesin äitini suuttuvan.
Siitä sain idean. Olin nähnyt yhdessä ohjelmassa, Myytinmurtajissa testattavan hiusköyttä ja se oli kestänyt 40 metrin matkan. Miksei se siis kestäisi kahta metriä? Vilkuilin ympärilleni samalla, kun keräsin hiuksiani yhteen. Muuta terävää kuin seinän kivensiru ei löytynyt, joten päätin kokeilla sitä.
Yritin epätoivoisesti sahata seinässä olevalla kivensirulla hiuksiani irti, mutta se oli hidasta puuhaa. Kun lopulta sain hiukseni poikki, oli valo jo hiukan vähentynyt. Minun pitäisi siis kiirehtiä, koska en voinut olla varma, tulisiko se outo mies takaisin.
Nopeasti sidoin hiukset yhteen ja yritin tehdä niistä lettiä. Se ei vaan meinannut millään onnistua hiusten liukuessa koko ajan käsistäni pois ihan muualle. Kun lopulta onnistuin, käteni olivat krampanneet monet kerrat niiden käsittelystä. Mutta tyytyväinen tunne levisi siltikin pitkin minua enkä enää ollut epävarma, vaan tiesin pääseväni pois, kunhan vain pääsisin parvekkeen katolle ja sitä kautta alas.
Sitten juoksisin aivan varmasti kohti lampea ja suorastaan hyppäisin sinne kalliokoloon. Ja aivan varmasti pääsisin kotiin, koska en kestänyt tätä paikkaa enää.
Kuljin hiusköyden kanssa ikkunalle ja kiinnitin sen tiukasti hakaseen, jonka oli määrä pitää ikkunaa kiinni kovillakin tuulilla. Solmun tekeminen oli hiukan pulmallista jäykillä sormilla, mutta pian sekin ongelma oli vain mennyttä elämää.
Istahdin ikkunalaudalle ja heitin jalkani pudotukseen. Sitten otin hiuksista kiinni ja pidin kiinni heilauttaessani itseni tyhjän päälle. Laskin itseäni sen verran, että ylsin nappaamaan hiukset irti solmusta, mutta samassa tunsin puisen katon allani. Nyt se toimisi lattiana, kunnes pääsisin pois.
Hiukset avautuivat hakasen ympäriltä helpommin kuin menivät solmuun, joten pääsin nopeasti katsomaan, miten pitkä matka alas olisi. Huomasin seisovani ainakin kymmenen metrin korkeudessa eikä hiukseni yltäisi sinne mitenkään. Linnan tummat seinätkin olivat täysin sileät kuin suunniteltuna tähän. Seinien vieressä oli kivikkoa, joten hyvälläkään tuurilla en selviytyisi alas saakka hengissä, vaikka kokeilisin kaikkia keinoja. Ja mahdollisuuksia sitä paitsi olisi vain yksi.
Päätin keikauttaa itseni parvekkeelle. Sidoin hiusköyden katosta sojottavaan lautaan, joka ihme kyllä kesti painoani. Sitten hivuttauduin reunalta alas ja heittäydyin parvekkeelle.
Tömähdin maahan ensin jaloilleni, mutta sitten tasapaino meni ja kierähdin kyljelleni. Siinä rytäkässä ilmat lensivät pihalle ja jouduin makaamaan hetken aikaa paikoillani. Vaikka hengitin, en saanut ilmaa pysymään sekuntia pidempään sisälläni. Yritin rauhoittua, mutta nauru kupli sisälläni enkä uskaltanut vastustaa. Nauroin hetken aikaa, vaikka tiesinkin saattaneeni itseni vaaraan. Ehkä patsasmies oli kuullut nauruni ja oli tulossa minua kohti?
Viimein sain itseni kohotettua ylöspäin ja nousin jaloillani puistellen likaa vaatteistani. Sitten kuljin parvekkeen ovelle, jonka aukaisin nopeasti. Ovella minua vastaan tulee puhdas ilma, joka suorastaan hellii minua. Astahdan sisälle ja suljen oven. Ilmavirta saattaisi antaa patsasmiehelle jotakin vihjettä.
Katsoin ympärilleni. Olin täysin puhtaassa huoneessa, jossa ei ollut pölyhiukkastakaan missään. Keskellä huonetta oli pehmeän näköinen, hyvin pidetty sänky, jolla näytti nukkuvan joku. Hiivin lähemmäs, kunnes minulle valkeni järkytyksenä, mikä siinä oli. Ruumis.
Kirkaisin säikähdystäni ja painoin saman tien käden suulleni. Sängyllä makasi kaunein näkemäni nainen puhtaassa, silkkisessä mekossa, jossa oli vain mustaa, punaista ja kultaista sävyä. Naisen kädet olivat rinnalla ristissä kuin muinaisilla faaraoilla ja hänellä oli kädessään pieni kultainen sauva. Sen päähän oli upotettu timantti, joka oli niin kaunis, että sen luulisi olevan jo jossakin museossa. Se lisäksi oli suuri, nyrkkini kokoinen. Sen puolesta se olisi voinut olla vaikka museosta varastettu arvokas tapaus.
Nainen näytti pelkästään nukkuvan, mutta kuollut se oli. Yksikään solu naisen ruumiissa ei liikkunut milliäkään ja aika näytti seisahtuneen hänen ympärillään. Kun kuljin lähemmäs, tuntui kuin itsekin hidastuisin. Mutta halusin nähdä naisen paremmin.
Sitten näin sen. Hänen kaulassaan oli kahden sormen mentävä reikä, jonka ympärillä oli kuivunutta verta. Kuin siihen olisi osunut terävä vaarna, sellainen, jollaisia nähtiin vampyyrielokuvissa. Mutta eihän tämä ollut elokuva eikä vampyyrejä ollut olemassakaan.
Ovi kävi ja käännyin ympäri kuin hidastetussa elokuvassa. Patsasmies tulee tunteettomin silmin luokseni ja lyö minua poskelle aivan yllättäen. Tuska ja kipu sykähtävät läpi kehoni ja kaadun lyönnin voimasta maahan. Yritän nousta poskeani pidellen ylös, mutta miehen tuima ja kylmä katse jäädyttää minut siihen. Katson häntä niin vihaisesti kuin osaan, mutta sitten mies rentoutuu ja kulkee naisen luokse. Ryömin kauemmas vieläkin maassa ollen, koska en uskaltanut noustakaan.
”Ihmettelen varmaan, mikä tämä linna on ja mitä täällä tapahtuu. Kuka minä olen ja mitä haluan sinulta. Miksi olet vankina ja miten voisit päästä pois. Nyt kun elämääsi ei ole paljoa jäljellä, voin kertoa totuuden”, mies sanoi ja istahti alas sängylle. Ensin hän katsoi naista lempeästi, lähes hellästi, kunnes siirsi katseensa minuun ja saatoin huomata sen kylmenevän heti.
”Aloitetaan siitä, mihin on helppoa vastata. Kuka minä olen? Minä olen Leonardo. Se nimi on tuottava sinulle paljon tuskaa ja jolle sinä kuulut tästä lähin niin sielultasi kuin ruumiiltasi. Tämä linna on kotini ja tämä on ajan ulottumattomissa, kuten ehkä oletkin jo huomannut. Aika ei yllä tänne eikä kukaan täällä elävä vanhene. Päivät kulkevat muuttumattomina eteenpäin eikä niistä jää jälkeäkään kehenkään, kuka täällä on. Muista, että puhun totta. Minä puhun aina totta niille, joiden kuolema on oleva käsissäni. Haluan sinun kuolevan. Olet tunkeutunut luokseni ja siksi minun on tehtävä sinusta loppu. Ja siksi, että tarvitsen voimaa. Vaikka päivät eivät olekaan täällä läsnä, minunlaisteni täytyy saada ravintoa. Sillä elämä ilman tuoretta verta on kuin sinä ilman vaatteitasi. Voit selvitä ilmankin vähän aikaa, mutta sitten sinä kuolet. Niin se vain menee”, Leonardoksi itseään kutsuva mies naurahti puhuttuaan. Sitten minulle alkoi valjeta, mistä tässä kaikessa on kyse.
”Oletko -?” ehdin kysyä, kunnes Leonardo nauroi pilkallisesti. Se loukkaa minua, enhän saanut edes kysyä loppuun.
”Viimein tajusit. Kyllä, olen vampyyri ja tuossa on vaimoni. Hän kuoli jo tuhat vuotta sitten enkä ole saanut mahdollisuutta kostoon. Kun hän kuoli, aika vain lakkasi olemasta tämän linnan ulottuvilla. Siitä lähtien tämä ulottuvuus on houkutellut nuoria, kaltaisiasi tyttöjä puoleensa, jotta saisin voimaa ja ruokaa. Kohtalosi on sinetöity, tyttö pieni, etkä voi sille mitään”, Leonardo sanahti voimakkaana kuin kymmenen härkää ja ne sanat satuttivat. Niissä oli vain jokin minua loukkaava sointi, vaikkeivät itse sanat niitä sisältäneetkään. Vilkaisin ympärilleni ja näin melkein lahon, puutuolin. Se makasi maassa kuin saman kohtalon kokeneena. Leonardon kääntäessä selkänsä minulle, nappasin tuolista kiinni. Yksi jalka irtosi risahtaen lähes äänettömästi ja puristin sen itseäni vasten. Leonardo kääntyi minua kohden ja hänen ilmeensä sai minut katsomaan häntä haastavasti takaisin.
”Senkin vihamielinen sovinistisika! Jos orjattaresi on kuollut, se ei tarkoita sitä, että saisit oikeesti tappaa viattomia ihmisiä ihan omaksi huviksesi! Saamari, ei vampyyreja ole edes olemassa!” tunteeni purkautuivat yhtenä sanojen ryöppynä, joita en voinut hillitä mitenkään. Leonardo käveli lähemmäs hartiat jännittyneenä ja kädet nyrkissä, hänen kasvoillaan helmeili hikipisara ja kulmat olivat kurtistuneet lähes kiinni toisiinsa. Silmät suorastaan liekehtivät.
”Kukaan ei puhu minulle noin!” mies sihahti hampaidensa välistä kuin kissa konsanaan. Nappasin tuolinjalan oikeaan käteen ja ponnistauduin jaloilleni aivan miehen eteen. Tämä säpsähti taaksepäin kuin säikähtäneenä, kunnes hyökkäsi käärmeen lailla kimppuuni. Nostin käteni ylös ja säikähdin, kun mies rysähti tuolinjalkaan.
Jotakin märkää valui kädelleni ja sinnittelin pitäen miestä pystyssä. Kun viimein sain tämän työnnettyä toisen selälleen, tämä rojahti maahan. Samassa huomasin hänen sydämensä kohdalla törröttävän tuolinjalan. Siitä kohtaa oli valunut verta Leonardon rinnalle. Sydämeni sykähti kuin se olisi kokenut saman kohtalon ja tunsin polvieni heikkenevän. Sitten painuin polvilleni ja siitä rojahdin toisen kyljen päälle. Painoin pääni hänen kylkeensä ja itkin.
Olin tappanut ihmisen. Ihmisen. Miten olin saattanutkin? Itkin niin kauan, kunnes tunsin kuin keuhkoni olisivat haljenneet. Värisin kauttaaltani, kunnes tajusin mahdollisuuteni tulleen. Nousin ylös ja vilkaisin kyynelten sumun lävitse Leonardoa vielä viimeisen kerran. Sitten lähdin huoneesta ulos ja yritin suunnistaa linnassa. Sokkeloiset käytävät eivät tarjonneet vastauksia, kunnes tajusin, että täytyi kulkea alaspäin, kunnes tulisin saliin.
Askeleeni veivät minua kuin itsestään eteenpäin pitkin linnan käytäviä. Salaperäiset varjot hapuilivat seinillä omaani ja leikittelivät olemuksellaan. Joskus ne olivat kuin ilmettyjä eläimiä, toisaalta taas ihmisiä, mutta useimmiten ne olivat epämääräisiä lonkeroita tullen ties mistä.
Ajattelin yksinomaan Leonardoa. Olinko varmasti tehnyt oikein tappaessani miehen, joka oli yrittänyt tehdä samoin minulle? Sen saattoi laskea itsepuolustukseksi, mutta minulle se ei oikeastaan riittänyt, koska en ollut yrittänyt mielestäni tarpeeksi. Tietenkin olisi ollut olemassa vaihtoehtoja, muitakin kuin Leonardon tappaminen oman vaimonsa ruumishuoneeseen, mutta en ollut tarpeeksi yrittänyt.
Ajatuksissani hipaisin seinää sormenpäilläni ja tunsin jonkun kiljaisevan jostakin. Ennen kuin ehdin kääntyä ympäri ja ihmettelemään enempää, varjoista muodostuivat kasvot. Ne kasvoivat minua vihaisesti ja sitten näin käden. Se osoitti kohti käytävää, jonne en ollut menossa. Se näytti niin pimeältä ja viheliäiseltä, että saatoin ihan kuvitella vihaiset rotat tulemaan minua vastaan.
Kasvot olivat selkeästi naisen. Ne olivat kaunispiirteiset, mutta hieman utuiset, kuin verhon takaa nähdyt, mutta niistä erotti selkeästi silmät, suun ja nenän sekä laineina hulmuavat kiharapilvet. Kasvot olivat mustavalkoiset, mutta hän näytti vaalealta ruskeatukkaiselta tytöltä, joka oli tuskin minua vuottakaan vanhempi.
Tyttö muodosti suullaan sanat ”mene” ja ”äkkiä”. Ymmärsin ne paremmin kuin jos hän olisi huutanut ne vasten naamaani, joten vain hieman epäröiden juoksin käytävään jättäen varjot kieppumaan jotakin etsien. Mielessäni jyskytti vain ajatus paosta.
Juoksin käytävän päähän, jossa minuun iski ilmavirta, joka kaatoi minut polvilleni. Sen jälkeen tuli löyhkä, oikea etova mädäntyvän lemu, joka kumpusi oikealta. Vasemmalla puolellani oli avonainen ovi, mutta kun nousin ylös ja kuljin sitä kohti, näin vain kuilun. Huoneesta puuttui lattia. Vastapäätä oli pieni lattian jämistä muodostuva kieleke ja ovi, mutta tiesin, etten pääsisi siitä mitenkään. Välissä oli ainakin viisi metriä tyhjyyttä.
Kuolisin yrittäessäni, sillä kuilu näytti loputtomalta. Potkaisin pienen laudanpätkän lattialta kuiluun ja se syöksyi sinne nopeasti. Puolen minuutin kuluttua kuului hiljainen kopahdus ja räsähdys. Aivan liian vaarallista. No, nytpä tiesin, ettei se aivan loputon ollut, vähintään viitisenkymmentä metriä syvä.
Pakitin hitaasti ovelta ja painoin hihan kasvoilleni etovan lemun iskiessä taas vasten kasvojani. Avasin hitaasti edessäni olevan oven, jonka raoista lemu tuli. Pimeys huoneessa oli puoleensavetävä ja se tuntui suorastaan imevän raikasta ilmaa itseensä. Astuin lähemmäs huonetta ja näin heikon välähdyksen toisella puolella.
Otin hitaasti askeleita eteenpäin ja yritin varoa mahdollisia ansoja. Samassa eteeni rojahti kokonainen, nyljetty ruumis. Se oli jonkin eläimen, mutta tarkemmin en osannut sanoa. Näky oli sanoinkuvaamaton ja järkyttävä. Kuin joku olisi repinyt eläimeltä nahan auki paljain käsin. Muuten se oli koskematon ja saatoin nähdä hämärässä sen tyhjää tuijottavat silmät. Kiersin kammotuksen mahdollisimman kaukaa ja juoksin nyt eteenpäin välittämättä mahdollisesta vaarasta.
Lopulta pääsin ovelle, joka oli kiinni. Otin kiinni varovasti kultaisesta ovennupista ja käänsin. Kuului naks ja ovi suorastaan valui sulavasti auki kuin jokin olisi työntänyt sitä hellästi toiselta puolelta. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. Päästin irti ovesta ja astuin sisään.
Edessäni oli pimeä käytävä, jonka keskipaikkeilla olin. Se jatkui niin oikealle kuin vasemmalle ja edessäni näin pylväitä, joiden välillä roikkui ruusunpunaisia, paksuja verhoja. Kuljin lähimmäisen luokse ja raotin sitä.
Olin saapunut saliin. Se oli sama sali kuin johon olin ensimmäiseksi täällä kirotussa linnassa joutunut. Pöytä oli entisellä paikallaan, mutta sen kattaus oli muuttunut. Nyt sen astiat olivat poissa ja pöydällä nukkui patsaskissoja. Ne olivat niin aidonnäköisiä, että tiesin niiden olevan vain jähmettyneitä olentoja, ihan kuin Leonardo silloin valtaistuimellaan.
Varoin herättämästä otuksia kulkiessani pöydän ohi. Yksi kissoista kuitenkin raotti silmäänsä jäykästi kuin se olisi painanut norsun verran. Näin verenpunaisen iiriksen, jonka ympärillä oli mustaa. Kuin silmä, jonka värit olisi käännetty väärinpäin. Näky oli jotenkin outo, karmaiseva ja kiehtova samaan aikaan. Ojensin kättäni kissaa kohti, jonka harmaa turkki oli kuin betonia. Laskin käteni sen karhean selän päälle ja silitin nopeasti sitä.
Kissa kehräsi kuin oikea lajitoverinsa ja sulki silmänsä jääden nukkumaan siihen. Sipaisin sen turkkia muualtakin sormenpäilläni ja tunsin patsasmaisen pinnan karisevan kuin kuivunut savi. Saven alta paljastui oikea kissa, jonka turkki oli pitkää ja samettista. Kissa oli väriltään lähes musta, pienin vihrein säväyksin. Katsoin kissaa hymyillen, kunnes muistin pakenevani.
Jätin kissan yksinään patsaskissojen seuraan ja lähdin kohti ovea. Kissa naukaisi perääni, mutten kääntänyt päätäni katsoakseni taakseni. Sitten se naukaisi uudelleen, mutta kauempaa ja kuulin toisen naukaisun. Se naukaisu oli erilainen, jotenkin matalampi ja katsoin nyt pöydälle. Siellä oli toinen kissa, joka nuolaisi mustaa kissaa.
Sitten käänsin selkäni taas niille ja kuljin rauhallisin mielin linnan oville. Aukaisin niistä toisen yhtä keveästi kuin nostaisin höyhenen. Astelin ulos itseäni hilliten ja kävelin kalliolammelle, jonka pinta oli laskenut vähäsen. Sen avulla pääsin helposti saarelle, josta pujahdin koloon.
Laskeuduin taas sen pohjalle ja kävin kontalleni pienen tunnelin vierellä. Hiljaa lähdin konttaamaan tunnelissa, kunnes se suureni ja pystyin nousemaan ja seisomaan. Pääsin eteenpäin nyt jo helpommin ja tunsin mielessäni pelkkää iloisuutta.
Pian olisin taas kotona. Olisin taas normaalissa arjessa ajan ulottuvilla. Nostin käteni ja katsoin kelloani. Sen viisarit pyörivät vielä, mutta nyt jo hitaammin. Kuljin koko ajan kauemmas tunnelinsuulta. Viisarit hidastivat juoksuaan, kunnes pysähtyivät. Kello näytti olevan kahta yli neljä, juuri sen verran kuin oli äskenkin ollut, silloin kun olin viimeksi tunneliin tullut. Joko aikaa ei ollut kulunut, tämä oli vain jotain harhaa tai sitten olin ollut luolassa kokonaisen vuorokauden, 24 tuntia! Neljäs vaihtoehto oli se, että kelloni oli hajalla tai sen patterit olivat loppuneet. Tämä vaihtoehto vaikutti olevan kaikista todennäköisin, kunnes viisari liikahti. Kolmea yli neljä oli nyt. Kello siis toimi normaalisti. Huokaisin ja kuljin eteenpäin.
Aivan pian saavuin tunneliin ja kävin kontalleni uudestaan. Pujahdin ulos siitä ja kiipesin ylös maanpinnalle. Elämä vaikutti olevan täsmälleen samanlaista kuin lähtiessänikin. Ainoa taisi olla se muutos, että minä olin kokenut uutta.
Loikin kivien yli lammen rantaan ja juoksin kohti kotia läpi metsien. Hengästyin, mutta se ei tuntunut ikävältä, vaan oikeastaan aika kivalta. Nauroin lähes koko matkan, kunnes horjahdin maahan. Haukoin henkeäni onnessani enkä tiennyt mitään, mikä saattoi olla surullista tai vihastuttavaa. Jopa luokkalaisteni pilkka tuntui olevan kaukainen juttu ja se nauratti minua.
Nauroin hetken, kunnes kokosin ajatukseni ja lähdin taas kulkemaan kotia kohti. Kävelin rennosti ja rauhoittuneena, täysin tyynenä. Kotini näkyi jo.
Hölkkäsin loppumatkan, kunnes pääsin kuistille. Nojauduin seinään vasten ja hymyilin. Olin päässyt pois, viimeinkin. Kaikki muu tuntui niin pieneltä verrattuna äskeiseen.
Sitten katsoin naapuriini. Sen kuistilla oli mies, joka katsoi minua suoraan silmiini. Tunnistin tuon katseen. Se oli hyvin tumma ja vihamielinen. Jäntevä mies oli urheilullisen näköinen ja noin kolmissakymmenissä ulkoisesti oleva. Hiukset olivat tummat ja ylsivät niskaan saakka. Iho oli kalpea ja värisin tunnistaessani hänet kunnolla.
Leonardo. Hän oli palannut kuolleista ja tullut minun luokseni. Asumaan. Tuo asunto oli ollut pitkään aikaan tyhjillään ja myynnissä, mutta nyt se oli taas asuttu. Leonardon uusi koti. Kamalaa.
