Tähän päättyy (tai huipentuu) vankilatutkielmani ensimmäinen puolisko. Toinen puoli tarinasta on vielä hiottavana, ja sen laitan joskus myöhemmin.
VI
Iltapäivä on kulunut jo pitkälle. Aurinko paistaa kirkkaasti sellin ikkunasta sisään. On melko kuuma. Olen pukenut päälle taas verryttelypuvun, jossa on numero 33. Katselen ulos ikkunasta, seison sängyllä. Ikkuna on kapea, ja niin korkealla, että siitä hädin tuskin näkyy mitään. Ikkunasta avautuu näkymä eräänlaiselle sisäpihalle, tai oikeammin jonkinlaiseen tyhjään tilaan, jonne katselen.
Vastapäinen ikkunaton seinä on harmaata betonia, ja sen on noin viiden metrin päässä sellini ulkoseinästä. Näin kahden seinän välissä on viiden metrin levyinen, ja ainakin viidenkymmenen metrin pituinen tyhjä tila, jonne ilmeisesti kaikkien tällä käytävällä olevien sellien ikkunat antavat. Sitä voisi kutsua sisäpihaksi, mutta sinne ei näy minkäänlaista kulkutietä. Pihan pohja on päällystetty harmailla betonilaatoilla, ja sinne on päätynyt kaikenlaista roskaa ja lehtiä. Betoniseinät pihan ympärillä, tai ainakin vastapäinen seinä, on ainakin kolme metriä korkea. Sen päällä näkyy piikkilankaa. Tai tarkemmin kuvailtuna metallilankaa, jossa piikkien tilalla on eräänlaisia partaveitsen näköisiä ulokkeita. Jos vangin onnistuisi jollakin ilveellä päästä ulos sellin ikkunasta tuolle pihalle, sieltä ei pääsisi mitenkään pois. Täytyisi päästä kiipeämään betoniseinää pitkin, ja sen jälkeen päästä partaveitsilangan yli, jolloin varmasti viiltäisi itsensä todella pahasti. Ikkuna on toisaalta sen verran kapea, ettei siitä mahtuisi kuin pieni lapsi. Ja lasi on paksua.
Näkymä sellistä on niin lohduton kuin olla voi. En ole koskaan nähnyt mitään lohduttomampaa, ja tuntenut itseäni niin suljetuksi ja vangituksi kuin tuota näkymää katsellessani. Tunne, että täältä ei pääse mitenkään pois, vahvistuu.
Arvelen, että ikkunasta näkyvän betoniseinän takana on toinen käytävä selleineen, ja että niiden sellien ikkunat antavat samanlaiselle sisäpihalle. Toisten sellien ikkunoita ja toisia vankeja ei voi nähdä mitenkään. Tällaisia yksiköitä voi olla vaikka kuinka monta. Ja jossakin on ulkoilupiha, niitäkin on varmasti monta. Niitä ympäröivät betoniseinät ovat ainakin viiden metrin korkuiset, ja niiden päällä on metallinen verkko. Mitään muuta kuin taivasta ei näy.
Useinhan vankilat suunnitellaan siten, että vanki ei voi tietää, missä kohtaa vankilaa hän on. Ikkunasta avautuvan näkymän perusteella sitä ei voi päätellä, sillä mitään muuta kuin taivasta ja saman rakennuksen seinää ei näy. Ja sellinäkymät ovat kutakuinkin samanlaisia. Olen kerran tehnyt jutun vankiloiden suunnittelusta, johon haastattelin alan asiantuntijoita, jotka olivat suunnitelleet muun muassa lukuisia supermax-luokan vankiloita. Se oli todella kiehtovaa.
Kesken pohdintojeni ovi avautuu. Vartija 16 kävelee sisään. Seison laverilla, joten hyppään nopeasti alas ja asetun seinää vasten kädet ylhäällä niin kuin vangin täytyy tehdä. Vartija kävelee nauraen sisään. Hänellä on kädellä kahleet ja mustat kankaiset pussit, ne väkivaltaisille vangeille tarkoitetut kahleet. Ammattikielessä niitä kutsutaan nimellä ”tuubit”.
”Mitä sinä oikein yritit kurkkia siellä? Kai sinä ymmärrät, ettei täältä pääse pakenemaan mihinkään.”
”Katselin muuten vain.”
”Ja mitä sinä siellä odotit näkeväsi?”
”En mitään.”
”Aivan varmasti suunnittelit jotakin. Yritit päästä selville selliosastojen jäsennyksestä” vartija nauraa. ”Onneksi tulin kuitenkin ajoissa. Nyt sinulla ei ole siihen edes tarvetta, eikä mahdollisuutta.”
Kuulen käsirautojen kilahtavan. Pala nousee kurkkuuni. Vartija laskee kahleet sängylle ja alkaa tutkia minua. Hän käy läpi koko vartaloni ja kaikki verryttelypuvun taskut, eikä löydä mitään, kuten ei yleensäkään. Eihän minulla ole sellissäni mitään, mitä voisi kätkeä tai millä tekisi mitään. Hammasharja korkeintaan.
”Vai tällaisen asun sinä olet valinnut oikeudenkäyntiisi. Et sitten parempaa löytänyt. No, ei se mitään, polyesteripuvussa on mukava istua, mutta oikeussalin hikisessä tunnelmassa se saattaa olla liian kuuma. Toisaalta siellä valuu lähinnä kylmä hiki. Eikä tämä univormukaan kuumalla säällä ole erityisen mukava.”
”Nytkö minut tuomitaan?” kysyn ääni värähtäen.
”Nyt se tapahtuu.”
Vartija laskee käden olkapäälleni.
”Älä nyt hermoile, siihen on vielä aikaa. Nyt sinut vasta laitetaan valmiiksi. Seiso leveämmässä haara-asennossa.”
Tottelen. Vartija tutkii vielä käsivarteni. Sitten hän järjestelee kahleita.
”Tarvitseeko sinulle laittaa näitä tuubeja käsiin, vai osaatko sinä käyttäytyä? Näiden kanssa on ärsyttävää pelata.”
”En tiedä.”
”Vai et tiedä? No sano nyt.”
”Sinä olet se vartija. Sinä kai teet sitä mitä haluat, tai mitä sinun käsketään tehdä.”
”Haha, totta puhut. Mutta ei se aina niin tarkkaa ole. Ja huomaathan, minä tässä taas yritän osoittaa luottamustani sinuun, ja ehdotan, ettei sinua tarvitsisi kahlita kuten väkivaltaista vankia. Sinun pitäisi olla otettu.”
”No kahlitse minut sinne ilman tuubeja tai ihan miten haluat” tiuskaisen hermostuneena.
Vartija yrittää tahallaan ärsyttää minua. Joudun seisomaan minuuttikaupalla seinää vasten haara-asennossa kädet ilmassa kun toinen pelleilee takanani. Se on todella hermostuttavaa ja alistavaa. Toisaalta, mikä ei vankilassa olisi sellaista.
”Alatko hermostumaan?” vartija kysyy töytäisten minua olkapäästä. ”Et kai sinä nyt hermostu? Muistahan nyt, mitä olemme puhuneet. Minä vain testaan sinua. Älä nyt vain mene ärsyyntymään, ettet pilaa koko hommaa. Muuten minä ilmoitan, että oikeudenkäyntiä lykätään.”
Seison hiljaa, ja hengitän syvään. Vartija naurahtaa.
”Niin, hengitäpä syvään ja rauhoitu.”
Kuluu joitakin minuutteja. Sitten vartija tarttuu käteeni, ja vääntää sen jämäkästi, mutta hellästi selkäni taakse.
”Noh, minä laitan sinulle nyt kuitenkin tuubit, jos et pahastu. Se on kuitenkin määräys, kuten sinäkin sanoit. Ja onhan sinut luokiteltu turvallisuusriskiksi.”
Vartija vetäisee jäykän, tuubinmuotoisen kangaspussin käteni ympärille, ja kiristää sen tarralla. Samalla lailla hän tekee toiselle kädelleni. Sitten hän ottaa käsiraudat, ja naksauttaa sen lenkin hitaasti toisen ranteeni ympärille, sitten toisen. Hän kiristää raudat selkäni taakse varovasti ja huolellisesti. Kuinka monta kertaa olenkaan tuntenut tuon tunteen.
Käsiraudat ovat pitkällä ketjulla yhteydessä jalkarautoihin, jotka ovat jykevää tekoa. Ne ovat saksalaisvalmisteiset, Clejuso-merkkiset. Alan ihmisenä tiedän nämä asiat. Jalkaraudat painavat melkein kilon. Niissä pakoon juokseminen ei onnistu kovin hyvin. Vartija käskee minua polvistumaan. Sitten hän lukitsee jalkaraudat nilkkojeni ympärille, ja kiristää ne kireälle. Vankien täytyy jalkarautoja laitettaessa polvistua, jottei heillä oli mahdollisuutta potkaista vartijaa tämän kumartuessa.
Nousen ylös, ja vartija lukitsee nahkaisen vyön vyötärölleni. Vyössä on lukitussysteemi, johon käsiraudat saa kiinni, siten ettei vanki pysty huitomaan käsillään mihinkään suuntaan. Hän laittaa vyön kireälle, ja lukitsee käsiraudat siihen kiinni. Sitten olenkin täydellisen kahlittu. En voi tehdä juuri mitään.
Joillekin vangeille laitetaan kasvojen ympärille eräänlainen verkko, joka estää sylkemästä ja puremasta. Niin väkivaltaiseksi minua ei ole luokiteltu. Kaikenlaisia kahleita löytyy. On myös käsirautoja, jotka antavat vangille tarvittaessa sähköshokkeja. Ne on kai monessa maassa kielletty. Minulle on laitettu sellaiset pari kertaa, mutta olen osannut siinä tilanteessa käyttäytyä.
”Jaahas, oletko valmis lähtöön? Tai mitä minä sitä sinulta kysyn. Nyt mennään kuulemaan sinun kohtalosi.”
Vartija taluttaa minut ulos sellistäni käytävälle. Hän pitää kiinni oikeasta käsivarrestani, ja nostaa sitä ilmaan, siten että joudun kulkemaan hieman kumarassa. Kuljemme pitkän matkan pitkin vankilan käytäviä, ja menemme hissillä kellarikerrokseen. Siellä odottaa vankienkuljetusauto, pieni pakettiauto. Vartija avaa takaosan oven. Takaosassa on eräänlainen häkki, jonka molemmilla sivuilla on penkki. Auto on sisältä päällystetty metallilevyillä, ja päällä on vielä kalterit. Vartija avaa kalterioven, ja vie minut häkkiin sisään. Hän kiinnittää minut turvavyöllä penkkiin, ja toivottaa hyvää matkaa sulkien ensin häkin oven ja sitten auton takaoven. Täydellinen pimeys laskeutuu. Ikkunaa ei ole. Odottelen ainakin 20 minuuttia ennen kuin auto käynnistyy.
Matka kestää kauan, jostakin syystä. Kun saavumme oikeustalolle, tunnen auton ajavan ramppia alas tarkasti vartioituun parkkihalliin. Auto seisahtuu hetken kuluttua, ja moottori sammuu. Kuluu varmasti vielä kymmenen minuuttia, kunnes vartija tulee avaamaan oven. Valo tunkeutuu häkkiin sisälle. Näen ensimmäisenä vartijan kasvot, ja keskittyneen ilmeensä. Parkkihallin hämärässä valossa hänen harmaan univormunsa lahkeissa ja hihoissa olevat heijastinnauhat hohtavat. Hän kääntyy hetkeksi selin, ja näen hänen selässään olevan hopeanhohtoisen tekstin ”VARTIJA”. Univormu näyttää niin asialliselta. Vartijalla on auktoriteettia. Hän avaa häkin oven, astuu sisään. Hän hymyilee hieman vinosti ja katsoo minua silmiin. Avatessaan turvavyötä hänen kasvonsa ovat aivan lähellä omiani. Tunnen outoa kihelmöintiä. Hän tarttuu taas käsivarteeni, ja ohjaa minut ulos. Hän auttaa minut varovasti alas autosta, sillä jalkarautojen kanssa on helppo kompastua. Sitten hän sulkee taas auton oven, ja alkaa taluttaa minua pois.
Parkkihallissa on kaltereita siellä täällä. Pakeneminen olisi mahdotonta. Vartija vie minut eräänlaiseen vastaanottotilaan, jossa minut kirjataan saapuneeksi. Vartija saa tietää oikeussalin numeron, sekä oikeudenkäynnin alkamisajan. Sen perusteella hän vie minut tietylle selliosastolle johonkin vapaana olevaan selliin. Oikeussalien alla on pieniä selliosastoja, joissa vangit odottavat oikeudenkäynnin alkamista. Sellit ovat todella pieniä koppeja, joissa mahtuu vain istumaan. Niissä saa parhaillaan viettää monta tuntia. Kerran vietin kahdeksan tuntia. Vessaan ei välttämättä pääse, jos vartija on huonolla tuulella. Onneksi minua saattaa tuttu vartija.
Vastaanottotilassa on paljon muita vankeja ja vartijoita. Vankeja viedään sinne tänne. Vartija lähtee viemään minua selliosastolle A, jossa olen jo pari kertaa ollut. Sieltä on pääsy oikeussaleihin A1 ja A2. A2 on se, missä istutaan häkissä. B1 on se, missä ensimmäinen oikeudenkäyntini oli. En tiedä, kumpi on parempi. Selliosastot ovat joka tapauksessa yhtä karuja. Lähes kaikki pinnat ovat harmaata raakabetonia. Katossa on kolkkoja loisteputkia. Vartijoita ja vankeja kävelee siellä täällä. Sellien ovien pauke kaikuu pitkin käytäviä. Kun tulemme selliosastolle, vankiryhmää viedään juuri oikeussaliin A1. Ryhmässä on ainakin 10 vankia, jokaista saattaa yksi vartija. Kymmenen selliä on siis juuri vapautunut. Vartija valitsee niistä ensimmäisen, sellin numero 2. Hän avaa oven, ja saattaa minut sisälle asti. Sellin koko on ehkä 1,5 kertaa 1,5 metriä. Seison sellin keskellä ja epäröin istua. Vartija kääntää minut hellästi ympäri ja katsoo minua silmiin.
”Koitahan nyt pärjätä. Vielä hetken joudut odottamaan, ja sitten kaikki on ohi. Sitten voit rentoutua. Jollei sitten ihmeen kaupalla sinun juttusi lykkäänny.”
Vartija pitelee minua molemmista olkapäistä kiinni, ja katsoo minua ymmärtävästi.
”Kuinka kauan minun täytyy odottaa?” kysyn ääni väristen.
”Valitettavasti sinä jouduit päivän viimeiseen oikeudenkäyntiin.”
Valahdan kalpeaksi.
”Se alkaa 19.30. Olen todella pahoillani, mutta joudut tosiaankin odottamaan täällä jonkin aikaa. Minä jäisin pitämään sinulle seuraa, mikäli se olisi sallittua. En oikeastaan tiedä, onko se sallittua, mutta on parempi jättää sinut tänne yksin kuten muutkin.”
”Mitä kello on?”
”Se on 14.50.”
”Voi jeesus…”
”Kuulehan”, vartija sanoo. ”Kaikki on hyvin. Älä pelkää. Hengitä syvään.”
Olen purskahtamaisillani itkuun. Vartija katsoo minua hämmentyneenä. Sitten hän yllättäen kietoo kätensä ympärilleni ja halaa minua tiukasti. Nojaan päätäni hänen olkapäähänsä. Hän antaa minulle tiukan halauksen, ja irrottaa sitten otteensa. Hän avaa käsirautani, ja kääntää vyötä siten, että käteni voi kahlita etupuolelle, siten että minulla on mukavampi olla. Käsissäni on edelleen tuubit. Hän käskee minun istua alas.
”Koita nyt pärjätä. Minä tulen hakemaan sinua sitten, kun aika on. Tai tulen hieman aikaisemmin. Tulen jo kello 19, sillä sinut täytyy kahlita säännösten mukaan. Ottaisin sinulta kaikki kahleet pois, jos se olisi sallittua, mutta en valitettavasti voi tehdä sitä. No niin.”
Vartija seisoo oviaukossa. Pidän katseeni lattiassa, ja näen hänen järeät saappaansa ja univormun heijastinnauhoilla varustetut lahkeet, jotka on työnnetty saappaiden sisään.
”Katso minua.”
Tottelen vartijan kehotusta, ja katson häneen. Hän hymyilee vienosti. Minäkin hymyilen yhtäkkiä, aivan kuin itsestään. Hän naurahtaa, ja minäkin naurahdan
”Minä menen nyt. Koita jaksaa. Tulen pian takaisin.”
Sitten hän sulkee sellin oven, ja minä jään yksin. Selli on äänieristetty, ilmeisesti, sillä en kuule enää selliosaston ääniä, enkä vartijan askelia. B-osaston selleissä pystyy juttelemaan toisille vangeille, mikäli vartijat sallivat. Siellä kaakeleilla päällystetyt betoniseinät jatkuvat vain noin puolentoista metrin korkeuteen. Loput seinästä on jämäkkää metalliverkkoa, josta näkyy viereiseen selliin. Siellä oli kummallista. Monta vankia vierekkäisissä selleissä pystyy juttelemaan. Siellä tuntui jotenkin yhteisölliseltä. Täällä istutaan ja murehditaan yksin.
Lasken sekunteja ja minuutteja hämmästyttävän keskittyneesti. Tiedän, etten voi jatkaa sitä neljää ja puolta tuntia. Lopulta lopetan. Alan jostain syystä rauhoittua. Ehkä on ihan hyvä, että minulla on yli neljä tuntia aikaa. Ehdin ajatella. Minulla on monia asioita, joita haluan ajatella. Se rauhoittaa. Selvennän päätäni, ja kun menen oikeudenistuntoon, olen aivan rauhallinen, ja mieleni on selkeä.
Tajuan, että poliisit eivät ottaneet minuun yhteyttä. En koskaan saanutkaan tunnustaa. Mikäli eivät vartijat sitten ilmoittaneet tunnustustani eteenpäin. Voi helvetin helvetti. Saatan olla pahassa pulassa. Ehkä. Toisaalta, en ole varma, välitänkö enää. Mitään ei kuitenkaan voi enää muuttaa, ja se tuntuu rauhoittavalta. Olen nyt pelannut korttini. Luultavasti äärimmäisen huonosti, mutta sehän nähdään pian. Neljän ja puolen tunnin kuluttua,
Tulee samanlainen olo kuin koulussa ennen koetta. Muut pänttäävät vielä viime hetkellä ulkoa joitakin asioita. Minä sen sijaan olen hermostunut, mutta päätän rentoutua ja olla lukematta enää mitään. Tulee sellainen olo, että kyllä minä kaiken tiedän, turha siinä on enää stressata. Jos tulee huono arvosana, niin sitten tulee. Mutta minä olen fiksu, ja pärjään kyllä jotenkin. Tässä tilanteessa, oikeustalon sellissä, ei kannata enää murehtia mitään, vaan kävellä tyynesti oikeussaliin ja ottaa vastaan tuomio. Kokeeseenkin saattaa hiki hatussa päntätä asioita, joita ei edes kysytä. Monet vangit saattavat murehtia tehtyä ja tekemättömäksi jätettyä, vaikka asia on heidän osaltaan jo lukkoon lyöty. Ei kannata vaivata päätään.
Arvioin, että noin puoli tuntia on kulunut. Nousen ylös, ja hengitän syvään. Läpitunkemattomat betoniseinät ja teräsovi tuntuvat käyvän päälleni. Katossa pleksilasin takana oleva kamera tuijottaa minua, ja loisteputki loistaa itsepintaisesti. En näe ainuttakaan seinäkirjoitusta. Vangeilla ei pahemmin ole mahdollisuutta raaputella mitään, etenkään jos on käsiraudoissa ja tuubit käsien päällä.
Yhtäkkiä kuuluu ovelta kolahdus, ja ovi aukeaa. Vartija seisoo sen takana. Sydämeni pomppaa kurkkuun, ja lysähdän penkille istumaan. Haukon henkeäni. Vartija nauraa, tulee sisään, vetäen ovea hieman kiinni. En pysty nostamaan katsettani. Vartija ravistelee minua kevyesti.
”Rauhoitu, minä se vain olen. Minulla on hyviä uutisia. Oletko kunnossa?”
Vartija nostaa leukaani siten että minun on katsottava häntä silmiin. Alan tyyntyä.
”Sinä pääsetkin aikeisempaan oikeudenistuntoon. Minä kävin puhumassa vastaanottohuoneessa. Salissa A3 alkaa hetken kuluttua oikeudenkäynti, jossa on sama tuomari kuin sinulla. Sinun asiasi käsitellään jo siellä.”
”Mitä?” huudahdan.
”Kuulit oikein!”
”Milloin?”
”Kymmenen minuutin kuluttua. Olin varma, että saisin sinut siirrettyä aikaisempaan. Tämä oikeudenkäyntisysteemi on välillä hieman kummallinen. Ei jousta yhtään. Nytkin yksi vanki ei pääse paikalle siihen istuntoon, mutta siitä ei ilmoitettu mitään. Sinut voidaan käsitellä hänen tilallaan. Nousehan ylös, niin kahlitsen sinut taas kunnolla.”
Nousen täristen ylös. Vartija avaa käsiraudat, ja lukitsee ne uudelleen selkäni taakse, ja kiinnittää ne vyöhön.
”No niin, nyt olet valmis. Tunnetko itse olevasti valmis menemään oikeussaliin?”
”En tiedä.”
”Älä nyt höpsi. Se on parempi hoitaa pois alta nyt heti. Mennäänhän.”
Epäröin hetken. Lopulta vartija tarttuu minua molemmista käsivarsista, ja kääntää minut itseään kohti. Hän kehottaa minua hengittämään syvään.
”Tällaista en koskaan ole tehnyt kenellekään. Sinä olet erityinen vanki. Minä todella välitän sinusta. Joten ryhdistäydy nyt. Kävellään rauhallisesti oikeussaliin. Sinne ei ole pitkä matka. Kävelemme käytävää suoraan, sitten vasemmalle, ja sitten portaat ylös. Sitten istumme alas. Minä olen vierelläsi koko oikeudenkäynnin ajan. Siellä on vain neljä vankia, joten sen ei pitäisi kestää kauan. Sinä pystyt siihen.”
Nyökkään. Vartija hymyilee vienosti, ja minäkin hymyilen vähän. Hän tarttuu minua käsivarresta. Ensimmäisen askeleen ottaminen on vaikeaa. Lopulta saan jalkani ylös.
”Äläkä missään nimessä ole niin tyhmä, että alat rimpuilla missään vaiheessa. Se pahentaa asioitasi huomattavasti.”
”En tietenkään.”
”Hyvä. Mennäänhän. Kaikki menee hyvin.”
Kävelemme ulos sellistä. Käytävällä ei ole ketään muuta. On aivan hiljaista. Kuuluu vain jalkarautojen kilinä ja vartijan kenkien narina. Kävelemme rauhallista tahtia hämärää käytävää pitkin. Käännymme oikealle. Näen oven, jossa lukee A3. Oven takana on kapea portaikko. Katson ylös portaikkoa pitkin, ja näen palan oikeussalin kattoa. Vartija kehottaa minua menemään ensimmäisenä. Tottelen, ja nousen hitaasti, sitä mukaa kun jalkaraudat antavat myöten. Vartija työntää minua selästä. Kun portaikko loppuu, huomaan olevani valoisassa oikeussalissa, joka on täynnä ihmisiä. Olemme eräänlaisessa häkissä, joka on keskellä salia. Valo häikäisee silmäni. Häkissä on kaksi riviä penkkejä. Takarivissä istuu kaksi vankia vartijoineen, eturivissä yksi. Vankien takana häkki loppuu. Sitten alkaa yleisö. Istumme vartijan kanssa ensimmäiselle riville. Salissa vallitsee pieni puheensorina, kunnes tuskallisen hitaiden minuuttien jälkeen tuomari käskee salia hiljenemään. Katson vartijaan päin. Hän ei käännä päätään, mutta katsoo minua merkitsevästi. Sitten käännän pääni takaisin.
Tuomari aloittaa suoraan ensimmäisen tapauksen käsittelyn. Takanani oleva vanki nousee seisomaan kahleiden kilinän säestyksellä. Vartija aloittaa selostamalla laveasti vangin syytteet, ja toteaa, että hänet on todettu syylliseksi niihin kaikkiin. Kaksi aseistettua ryöstöä, ja kaksi törkeää pahoinpitelyä ja virkavallan väkivaltainen vastustaminen. Hän kertoo, että vangille on ehdotettu sekä elinikäistä vankeusrangaistusta, että 45 vuoden vankeustuomiota. Tuomari huomauttaa, että vanki on joka tapauksessa, vaikka aiempi rikostausta puuttuu, osoittanut olevansa yhteiskuntaan sopimaton ja yhteiskunnalle vaarallinen. 45 vuotta tuskin auttaa asiaa.
”Syytetty tuomitaan elinikäiseen vankeusrangaistukseen, ja häneltä evätään vapaaksi pääsyn mahdollisuus sekä valitusoikeus. Kaikki syytetyn omaisuus takavarikoidaan valtiolle. Tuomio pannaan toimeen välittömästi tästä päivästä alkaen.”
Nuija kolahtaa pöytään, ja syytetty takanani istuu. On viisi minuuttia hiljaista. Tuomari juttelee ilmeisesti joidenkin avustajien kanssa, ja vilkuilee välillä saliin päin. Hän on noin nelikymppinen mies. Hän on ollut minun kohdallani tuomarina ensimmäistä oikeudenkäyntiäni lukuun ottamatta. Mies näyttää melko nuorekkaalta. Hänellä on hyvin laitetut hiukset ja paksusankaiset silmälasit. Tuomarinviitta antaa vain hieman oudohkon vaikutelman. Sitten tuomari käskee salia hiljenemään. Hiljaisuutta jatkuu tuskalliset viisi minuuttia. Sitten tuomari huutaa seuraavan syytetyn nimen. Se on minun nimeni.
Sydämeni alkaa välittömästi hakata. Vartija tarttuu riuskasti käsivarteeni. Nousen hitaasti ylös, ja vartija nousee mukanani. Hän pitelee koko ajan käsivarrestani kiinni. Tuomari katsoo minua hetken aikaa. Hän katsoo minua päästä varpaisiin, ja kiinnittää varmaan huomiota siihen, kuinka raskaasti minut on kahlittu. Sitten hän aloittaa puheensa.
”Syytetty on viime oikeudenkäynnissä todettu syylliseksi kaikkiin rikoksiin, joista häntä syytetään. Hänet pidätettiin edellisen vuoden elokuun toisena päivänä lentokentällä, missä hänen laukustaan löydettiin kaksikymmentäviisi grammaa heroiinia. Tästä luettiin syytteet erittäin vaarallisen huumeen salakuljetuksesta sekä hallussapidosta. Syytetty ei ole suostunut tunnustamaan ilmiselvää rikostaan, mikä katsotaan perusteeksi kovemmalle tuomiolle. Vankeusaikanaan syytetty on syyllistynyt kolmeen vartijan väkivaltaiseen vastustamiseen, sekä kahteen päällekarkaukseen, joista toinen kohdistui syytetyn asianajajaan, ja toinen vankiin. Hänet on siis todettu syylliseksi myös näihin rikoksiin, joista hänet myös tuomitaan. Väkivaltarikosten perusteella syytettyä on tutkinnan aikana kohdeltu väkivaltaisena vankina. Hän on osoittanut olevansa haluton yhteistyöhön, ja on osoittanut kunnioituksen puutetta vartioita, poliiseja, virkamiehiä, ja muita kanssaihmisiä kohtaan.”
Tuomari pitää pienen tauon, ja katsoo kohti yleisöä. Sitten hän katsoo minua. Hän kääntää katseensa eleettömästi paperiin, ja jatkaa tuomion lukemista.
”Perusteena kovemmalle rangaistukselle pidetään myös sitä, että syytetty on ulkomaan kansalainen. Kuten jo monta kertaa on todettu, syytetty on osoittanut mitä syvintä kunnioituksen puutetta ja ajattelemattomuutta rikkoessaan maamme lakeja. Huumausainerikoksiin, vieläpä erittäin vaarallisia huumausaineita koskeviin rikoksiin syyllistyminen katsotaan mitä törkeimmäksi rikokseksi. Näiden kaikkien syiden perusteella oikeus toteaa syytetyn yhteiskuntakelvottomaksi ja yhteiskunnalle vaaralliseksi. Jo aikaisemmin on päätetty, että syytetyltä evätään pysyvästi vapaaksi pääsyn mahdollisuus. Luovutussopimusta syytetyn kotimaan kanssa ei ole, joten se vaihtoehto ei tule, eikä olisi muutenkaan tullut kysymykseen. Koska on siis selvää, että syytettyä ei voida yhteiskunnalle vaarallisena päästää vapaaksi, olen päättänyt noudattaa syyttäjän ehdotusta, ja siispä tuomitsen syytetyn kuolemaan. Syytetyltä evätään valitusoikeus, ja hänen kaikki omaisuutensa takavarikoidaan valtiolle. Kuolemantuomio pannaan toimeen aikaisintaan vuoden kuluttua tästä päivästä alkaen, ja teloitus tapahtuu hirttämällä. Tuomittu siirretään odottamaan teloitusta vankilaan meneillään olevan viikon kuluessa.”
Tuomarin nuija kolahtaa pöytään, ja salissa kuuluu hämmentynyttä kohinaa. Tuomari käskee ankaraan äänensävyyn ihmisiä hiljentymään, ja käskee tuomitun istua alas. Vartija kiskaisee minut istumaan. Sydämeni lyö yllättävän tyynesti, mutta tunnen vartijan vierelläni hengittävän rauhattomasti. Hän pitelee yhä kiinni käsivarrestani, luultavasti peläten, että alkaisin rimpuilla. Hän puristaa kättäni. Hetken kuluttua hän päästää irti.
Minut on tuomittu kuolemaan. Oikeus on langettanut minulle kuolemantuomion. Minut hirtetään, rikoksista, jotka olen tehnyt. Olen kuolemaantuomittu, teloitettava. Olen saanut ankarimman mahdollisen rangaistuksen. Kaikki on ohi. Jännitys laukeaa. Tunnen, kuinka lamaannuttava rauhallisuus valuu jokaiseen jäseneeni. Jäykkä ryhtini lysähtää. Tuskin hengitän. Tuomari alkaa käsitellä jo seuraavaa tapausta, mutta hänen puheensa kuulostaa vaimealta muminalta. Vartija istuu huomattavan lähellä minua, ja minuutit kuluvat. Salin seinällä kello näyttää olevan vasta kymmentä vaille neljä.
Tuomari korottaa ääntään julistaessaan tuomiota, ja hätkähdän. Vartija vilkaisee minua varovaisesti. Tekisi mieli vilkaista takaisin, mutta en uskalla. Vieressäni seisova vanki tuomitaan vuodeksi vankeuteen. Nuija kolahtaa pöytään, ja ääni on iljettävän terävä. Salissa kuuluu liikehdintää. Sen turvin nostan hieman päätäni, ja vilkaisen varovasti sivulle. Kohtaan pikaisesti vartijan katseen. Se on niin tiukka, että säikähdän. Käännän pääni takaisin. Kyynel valuu silmästäni. Vartija huomaa sen, ja kuiskaa niin hiljaa kuin suinkin kykenee, tuskin kuuluvasti, suutaan liikuttamatta:
”Rauhallisesti.”
Seuraava tapaus alkaa. Aivan takanani istuva vanki nousee ylös. Häntä syytetään murhasta. Kyseessä on hyvin nuori tapaus, juuri kahdeksantoista vuotta täyttänyt nuorukainen. Häntä on esitetty tuomittavaksi kuolemaan nuoresta iästään huolimatta, poikkeuksellisen törkeän rikoksensa vuoksi. Kuulen syytetyn liikehtivän epämääräisesti takanani. Yhdessä vaiheessa kuulen hänen sanovan häiritsevän kovalla äänellä vartijalle:
”Lakkaa kähmimästä!”
Tuomari nostaa kylmästi katsettaan, mutta jatkaa tuomionlukua. Kun tuomari mainitsee, että syytetty on todettu syylliseksi tekemäänsä raakaan murhaan, syytetty huutaa kovaan ääneen, siten että koko sali kuulee:
”Paskapuhetta! Minun ei tarvitse kuunnella tällaista.”
Tuomari laskee paperinsa, ja ottaa lasinsa pois.
”Julistan tämän oikeudenistunnon päättyneeksi. Jäljellejäävän tapauksen käsittely lykätään kahden kuukauden päähän.”
Nuija kopahtaa pöytään viimeisen kerran.
”Sinä et tiedä mistään mitään!” huutaa syytetty.
”Hiljaa!” vartija huutaa.
Syytetty takanani alkaa huutaa, ilmeisesti koska vartija vääntää hänen kättään. Lopulta hän hiljenee ja istuu alas. Vartija tarttuu käsivarteeni, valmiina taluttamaan minut pois. Häkin ulkopuolella olevat järjestysmiehet antavat merkin, ja vartija nousee ylös vetäen minut mukanaan. Hän tarttuu tiukasti molempiin käsivarsiini. Vilkaisen oikeussaliin, mutten ehdi nähdä toimittajia. Vartija työntää minut edellään portaisiin.
”Varovasti”, hän sanoo.
Hän puristaa ja käsivarsiani niin että sattuu. Kun pääsemme portaiden alapäähän, hän painaa toisella kädellään niskaani, ja pitää toisella kädellä oikeasta käsivarrestani. Ulvahdan kivusta, hiljaa tosin. Vartija ei näytä välittävän vähääkään.
”Pysy rauhallisena”, hän sanoo kylmästi.
Hän taluttaa minut käytävää pitkin vastaanottohuoneeseen. Siellä minut kirjataan pois viedyksi. Sitten matka jatkuu ankeiden käytävien kautta parkkihalliin, kuljetusauton luo. Tihrustan jälleen itkua. Kun tulemme auton takaoven luo, vartija hellittää otteensa avatakseen oven. Hän auttaa minut sisälle autoon, ja käskee minun istua alas. Hän laittaa turvavyön paikoilleen. Hän huokaisee, ja istuu viereeni.
”Miltä tuntuu?”
Nyyhkytän hiljaa. ”Eipä tässä mitään”, sanon.
”Minä olen pahoillani.”
Hän laittaa käden harteilleni.
”Olen todella pahoillani. Mutta sinä tiesit, mitä odottaa, ja minäkin tiesin. Minä vien sinut nyt takaisin poliisivankilaan.”
Vartija nousee ylös ja poistuu. Hän paukauttaa kalterioven ja takaoven kiinni. Sitten olen yksin pimeässä. Autokyyti tuntuu vain pieneltä hetkeltä. Olemme hetkessä perillä poliisivankilan parkkihallissa. Vartija vie minut vanhaan tuttuun selliini. Hän irrottaa kahleeni ja tuubit käsistäni. Käteni ovat hikiset ja kahleiden hiertämät. Istun sängylle. Ikkunasta näkyy vielä auringonpaistetta.
”Kyllä sinä selviät tästä. Voi hyvin”, vartija sanoo, ja sulkee sellin oven.
Nousen ylös ja pesen käteni ja kasvoni kylmällä vedellä. Sitten menen makuulle, ja katselen sellin hiljaisuudessa seinää pitkin liikkuvaa auringonsädettä. Se häipyy pikkuhiljaa, muuttuen punaiseksi. Vähitellen pimeys laskeutuu. Vartija 16 käy tuomassa minulle illallista, muttei sano sanaakaan, eikä katso päin. Hän ei edes huomauta minulle siitä, etten nouse ylös ja mene seisomaan seinää vasten, vaikka vangin täytyisi aina tehdä niin. Hän tuo tarjottimen, laskee sen pöydälle, ja poistuu. Kattovalo syttyy itsestään, sillä pimeys laskeutuu ulos.
