Vankilatutkielmani jatkuu, ja sen ensimmäinen puolisko lähestyy päätöstään.
V
Olen viettänyt nyt vuoden vangittuna. Vuoden päivät olen istunut karuissa betoniselleissä, miettien kohtaloani ja tekojani. Vaikka en ole syyllistynyt siihen rikokseen, mistä minua syytetään, on minusta silti alkanut tuntua syylliseltä. Se on aivan käsittämätöntä. Tajuan, mitä kaikkea olen tehnyt. Jollakin sairaalla tavalla minusta on alkanut tuntua, että minä ansaitsen tämän. Tuntuu siltä, että kuulun vankilaan.
Minua on kuulusteltu, ja minua on monelta taholta patistettu tunnustamaan. En silti ole tehnyt sitä. En aio tunnustaa rikosta, jota en ole tehnyt. En ole varma, olenko jo menettänyt kaiken toivon. Joka tapauksessa tilanne ei näytä hyvältä. Minua ei ole vielä todettu syylliseksi, eikä minulta ole vielä lopullisesti riistetty vapautta.
Viimeisimmässä oikeudenkäynnissä ei tapahtunut mitään merkittävää. Paitsi yksi asia. Kun seisoin syytettynä tuomarin edessä, satuin vilkaisemaan yleisöön. Ja siellä istuivat ne kolme toimittajaa, joita olin vuosi sitten tapaamassa. Katsoin heihin, ja he katsoivat minuun. Kaikki olivat kuin ällikällä lyötyjä. He osoittelivat minua ja kuiskailivat keskenään. Tutkintavankeuttani jatkettiin vielä kahdella kuukaudella, ja minut vietiin pois muiden syytettyjen joukkoon.
Kuukauden päästä minulle ilmoitettiin, että minua oltiin tulossa tapaamaan. Oli hämmästynyt, enkä aluksi tajunnut että kyseessä olivat toimittajat. En ollut henkilökohtaisesti tavannut ketään vankilan ulkopuolista henkilöä vuoteen. Ajatus tuntui melkein käsittämättömältä. Lopulta minut sitten vietiin tapaamishuoneeseen, tietysti raskaasti kahlittuna. Minulla oli jalkaraudat, ja käteni oli kahlittu etupuolelle. Huone oli pieni koppi, jonka keskellä oli metallinen verkko. Minut käskettiin istumaan tuoliin. Pian toiselle puolelle ilmestyi eräs niistä miespuolisista toimittajista, jotka tapasin. Alkuhämmennyksen jälkeen, käytyäni läpi kaikki tapahtumat, juttelimme jotakin. Toimittaja ei tietenkään voinut käsittää sitä, miten minä olin joutunut tällaiseen asemaan.
”Mutta uskothan sinä minua, kun sanon, että olen syytön?” kysyin.
Mies katseli minua hetken vakavana.
”Valehteletko itsellesi? Et sinä ole voinut tuonne syyttä joutua.”
”Minut on lavastettu syylliseksi! Sinun on pakko uskoa.”
”Sinä valehtelet.”
”En valehtele! Miten sinä kehtaat väittää moista!”
”Miten sinä itse kehtaat puhua tuollaisia ja valittaa oloistasi, kun aivan selvästi olet syyllistynyt rikokseen ja ansaitset tämän kaiken?”
”Ei voi olla totta…”
”Niin. Ei voi olla totta. En voi uskoa, että sinä tulit tänne, vieraaseen maahan muka tekemään jotain lehtijuttua oikeuslaitoksesta, ja sitten itse päädyt vankilaan. Olet koko ajan ollut pelkkä katala huumekauppias. Sietäisit hävetä. Juuri sinunlaistesi ihmisten takia rangaistuksia on kovennettu. En tiedä mitään törkeämpää, kuin että ulkomaalaiset tulevat tänne saastuttamaan maatamme vaarallisilla huumeilla.”
Huokaan. Alan hiljaa nyyhkyttää.
”Kuule”, sanoo mies, ”minulta ei heru sinulle minkäänlaista sääliä vaikka kuinka itkisit.”
”Minä en ole tehnyt mitään!”
”Etkö ole jo vuoden aikana pystynyt myöntämään itsellesi, minkälainen rikollinen olet?”
Nyyhkytän.
”Minä todella toivon, että saat ansiosi mukaan”, mies sanoo. ”Sinuun kohdistuu juuri se rangaistus, jonka puolesta muka puhuit.”
”Pystytkö sinä yhtään käsittämään, miltä minusta tuntuu!” huudan. ”Olen istunut vuoden kylmässä sellissä, missä ei ole mitään. Ei yhtään mitään! En ole vuoteen päässyt kunnolla puhumaan kenellekään enkä elämään ihmisarvoista elämää!”
”Luuletko sinä tosiaan, että ansaitset ihmisarvoisen elämän? Sinä et edes ansaitse elää. Olet pelkkä rikollinen.”
”Senkin paskiainen!” huudan ponnahtaen pystyyn.
Vartija syöksyy huoneeseen ja tempaisee minut pois. Mies poistuu huoneesta, toivottaen hyvää loppuelämää. Vartija pitelee minua aloillani.
”Mennäänpä sitten.”
Minua ei ole enää kuulusteltu, enkä ole saanut tavata asianajajaa. Arvaan, että ratkaisun hetket ovat käsillä. Paul on odottanut ratkaisua jo parin viime oikeudenkäynnin ajan. Hänet tuomittiin jo kerran kuolemaan, mistä nuorukainen luonnollisesti murtui. Hänen jalkansa pettivät tuomarin luettua tuomion, ja vartijat joutuivat raahaamaan hänet pois. Mutta sitten tuomio peruttiin Paulin nuoren iän vuoksi. Seuraavassa oikeudenkäynnissä lopullinen ratkaisu luultavasti selviää. Me molemmat olemme hermostuneita. Joudumme pari kertaa pienelle eristyssellikäynnille parin käsirysyn takia. Minä hermostuin Pauliin. Mutta onneksi mitään vakavampaa ei sattunut, eikä minulle luettu uutta syytettä päällekarkauksesta. Se johtunee siitä, että Paul on myöskin vakavasta rikoksesta syytetty vanki. Pääsin onneksi pyytämään häneltä anteeksi vaivihkaa, ja sovimme asian.
Seuraavaa oikeudenkäyntiä varten minut kahlitaan taas raskaasti, väkivaltaiselle vangille tarkoitetuilla järeillä kahleilla ja käsien päälle tulevilla pusseilla. Paul saa saman kohtelun, kuten myös monet muut. Hiljanen joukko vankeja talutetaan taas oikeussaliin. Tällä kertaa kyseessä on eri sali. Istumme eräänlaisessa häkissä pitkällä penkillä oikeussalin keskellä, ja jokaisella vangilla on vierellään vartija. Yleisö istuu takanamme. Asianajaja istuu syrjemmällä häkin ulkopuolella.
Paulin nimi huudetaan. Hän nousee ylös vartijan kanssa. Tuomari luettelee taas laveasti kaikki syytteet, ja kertoo valamiehistön tehneen lopullisen ratkaisun.
”Syytetty on todettu syylliseksi erittäin vaarallisten huumeiden hallussapitoon, salakuljetukseen ja myyntiin. Syytetyn hallusta löytyi kolmekymmentäviisi grammaa heroiinia ja kaksikymmentä grammaa amfetamiinia. Lisäksi syytetty on todettu syylliseksi viiteen poliisin väkivaltaiseen vastustamiseen, ja kolmeen vartijan väkivaltaiseen vastustamiseen, sekä kahteen väkivaltaiseen päällekarkaukseen. Syytetty on tutkinnan aikana osoittanut olevansa erittäin yhteistyöhaluton ja väkivaltainen, eikä ole suostunut tunnustamaan, mikä katsotaan raskauttavaksi asianhaaraksi. Syytetyn aikaisempi rikostausta, muun muassa useat varkaudet, pahoinpitelyt ja muu häiriökäyttäytyminen on otettu huomioon. Oikeus toteaa syytetyn erittäin vaaralliseksi rikolliseksi ja yhteiskuntaan sopimattomaksi. Sen vuoksi tuomitsen syytetyn kuolemaan. Oikeuden päätös on lopullinen, eli syytetyltä evätään lopullisesti valitusoikeus. Syytetyn koko omaisuus takavarikoidaan, ja hänet siirretään ensi tilassa vankilaan odottamaan tuomion täytäntöönpanoa. Teloitus pannaan toimeen hirttämällä aikaisintaan vuoden kuluttua tästä päivästä alkaen.”
Tuomarin nuija kolahtaa pöytään. Paul seisoo hetken aikaa tuijottaen lasittuneena kohti tuomaria. Sitten hän hitaasti painaa päänsä, ja vartija painaa hänet penkille istumaan. Näen hänen nuoren ruumiinsa hieman tärisevän. Hän vilkaisee pari kertaa sivuilleen, ja laskee sitten katseensa syliinsä, ja pysyy siinä lähes liikkumatta koko oikeudenkäynnin ajan.
Minun vuoroni on aivan viimeisenä. Nimeni huudetaan, ja nousen vartijan kanssa seisomaan. Minua huimaa, ja tuijotan johonkin tuomarin korokkeen juureen. Tuomari aloittaa puheensa.
”Syytetty todetaan täten syylliseksi kaikkiin rikoksiin, joista häntä syytetään. Hänet todetaan syylliseksi erittäin vaarallisten huumausaineiden salakuljetukseen ja hallussapitoon. Syytetyn hallusta löytyi kaksikymmentäviisi grammaa heroiinia. Lisäksi syytetty todetaan syylliseksi kolmeen vartijan väkivaltaiseen vastustamiseen, sekä kahteen päällekarkaukseen. Syytetty on tutkinnan aikana osoittanut olevansa yhteistyöhaluton ja väkivaltainen, eikä ole suostunut tunnustamaan. Raskauttavaksi asianhaaraksi katsotaan se, että syytetty on ulkomaan kansalainen. Hän on ulkomaalaisena osoittanut täydellistä epäkunnioitusta maamme lakeja kohtaan. Syytetylle tullaan vaatimaan kuolemanrangaistusta. Asia päätetään seuraavassa oikeudenistunnossa.”
Istun takaisin penkille, mutta vartija kiskaisee minut rajusti ylös. En meinaa pysyä pystyssä. Kaikki muutkin vangit käsketään nousemaan ylös, ja tuomari päättää oikeudenistunnon. Meitä aletaan taluttaa pois häkistä. Meidät talutetaan alas kellarikerrokseen kapeaa portaikkoa pitkin. Ennen kuin laskeudun vartijan edellä portaikkoon, ehdin vilkaista oikeussaliin, missä näen tutut toimittajien kasvot. Sitten vartija työntää minua portaita pitkin alas. Tulemme valkeilla laatoilla päällystettyyn kolkkoon käytävään, jossa sijaitsevat ne sellit, joissa syytettyjä väliaikaisesti pidetään. Yhdessä niistä minäkin olin odottanut yli neljä tuntia oikeudenkäynnin alkamista.
Tajuan, mitä on tapahtunut. Minut on todettu syylliseksi. Ja seuraavaksi minut tuomitaan. Joudun odottamaan sitä vielä ainakin kaksi kuukautta. Ja Paul, nuorukainen, on tuomittu kuolemaan. Hän kävelee edelläni, kahden vartijan saattamana, ja kompuroi jalkarautojen lyhyen ketjun vuoksi. Vartijat retuuttavat häntä eteenpäin. Huomioni kiinnittyy Pauliin, ja liikkeeni hidastuvat. Vartija nykäisee minua rajusti, ja huomioni palaa taas käytävällä kävelyyn. Meidät lastataan kuljetusautoihin. Paul viedään suoraan vankilaan. Minut viedään takaisin poliisivankilaan.
Aika tutkintavankeudessa lähenee loppuaan. Olen merkillisen rauhallisessa olotilassa. Makaan päivisin tutussa sellissäni miettien kaikenlaista. Kykenen ajattelemaan. Olen käyttäytynyt verraten rauhallisesti, joten minun on annettu lupa pitää sellissä kirjaa, Raamattua. Olen aikaisemmin vain selaillut tuota kirjaa. Nyt luen sen kokonaan. Se on kiehtova kirja. Ei minusta uskovaista tule, tietenkään. Mutta en halveksi kristinuskoa samalla tavalla kuin ennen, enkä mitään muutakaan uskontoa. Raamatun kieli on omalla jankkaavalla tavallaan kaunista ja vaikuttavaa. Se on niin jähmeää, kuin kiveen veistettyä. Tai betoniin. Sellaista tekstiä voisi kirjoittaa betoniseinäiseen selliin suljettu profeetta.
Aikaisemmin minulla oli tapana kirjoitella kaikenlaista. Esseitä ja artikkeleita, sekä kaunokirjallisia tekstejä. Toimittajan työssä olin hyvä, raporttejani on kiitelty, ja olen kirjoittanut moniin muihinkin lehtiin. Siitä raportista, jonka matkastani kirjoitin, piti tulla iso juttu, seuraavan lehden pääjuttu. Se olisi aiheuttanut hämminkiä, tiedän sen. Mutta sehän tietysti on hyvä merkki. Mietin, onko raporttini jossain tallella, ja onko minun mahdollisuutta saada sitä takaisin. Haluaisin lukea sen.
Kun kysyn tätä asiaa vartijoilta, minulle nauretaan.
”Sinulla ei ole oikeutta omistaa yhtään mitään, koska olet pelkkä rikollinen”, sanoo yksi vartija nauraen. ”Mitä ihmettä sinä oikein luulet?”
Minulla ei tosiaan ole mitään. Ainoastaan vaatteeni, verkkarit, t-paita ja kangaskengät, sekä alusvaatteet ja sukat, siinä kaikki. En ole kuitenkaan joutunut olemaan samoissa vaatteissa koko vuotta. Poliisivankila ihme kyllä tarjoaa myös vaihtovaatteita. Käytän välillä mustaa verryttelypukua, jonka vartijat kävivät minulle tuomassa kun pyysin. Moni muukin on varmaan käyttänyt sitä. Housuissa vasemmalla puolella ja takin rinnuksessa on valkoinen numero 33. Tämä on ollut kai jonkun jalkapalloilijan seura-asu. Joku on pidätetty tässä asussa kentällä tai jossain, ja vangittu. Sitten hänet on tuomittu, ilmeisesti loppuelämäkseen, ja verryttelypuku on takavarikoitu ja otettu vaihtovaatteeksi poliisivankilaan.
Olen aina ollut urheilullinen. Nuorena pelasin pitkään jalkapalloa seurassa. Kuljin aina urheiluvaatteissa kaikkialla. Jossakin vaiheessa perustimme työporukan kanssa pienen jalkapallojoukkueen, ja mittelimme muiden firmojen vastaavia joukkueita vastaan. Vartijat vastaan toisen yhtiön vartijat, tai jotain vastaavaa. Se oli hauskaa. Tavallaanhan minä kuulun siihen vieläkin. Jatkoin pelaamista vartijoiden kanssa vaikka aloin työskennellä toimittajana. Tilasimme kaikille samanlaiset punamustat Adidas-merkkiset verryttelypuvut, ja jokaisella oli oma numero, minä olin numero 16. Se numero on myös niissä housuissa, jotka minulla pidätettäessä oli, ne ovat samat housut. Verryttelypuvun yläosa on matkalaukussani, joka on ties missä. En laittanut sitä päälle, koska oli kuuma. En tiedä, miksi otin kyseisen verryttelypuvun mukaan tänne. Hassua, että minulla oli vartijaporukan jalkapallojoukkueen verkkarit kun minut pidätettiin.
En tiedä, miksi ajattelen tällaisia asioita. Ei kai sillä ole enää tässä vaiheessa väliä, mitä ajattelee. Sellissä maatessa tulee ajatelluksi kaikenlaista. Siellä todella alkaa ajatella sitä, mitä on tehnyt, vaikka ei olisikaan tehnyt mitään rikollista. Onkohan näillä pikkuasioilla, reportaasillani ja vaatteillani, jotakin merkitystä? Pitäisikö minun miettiä kohtaloani ja olla huolissani? Pitäisikö minun yrittää? Mitä?
Kerran kun minua tullaan hakemaan sellistä, avaan yllättäen suuni. Nojaan kädet ylhäällä seinää vasten, kun vartija tutkii minua.
”Minulla on asiaa”, sanon.
Vartija seisahtuu. Sitten hän naurahtaa, ja sanoo:
”Ja mitäköhän?”
”Minä haluan tunnustaa.”
Vartija räjähtää nauruun. Hän vääntää käteni selkäni taakse ja kahlitsee ne.
”Vai haluat sinä tunnustaa…” hän hohottaa.
”Minä haluan tunnustaa kaikki rikokset, jotka olen tehnyt.”
”Vai sellaista…”
Polvistun, ja vartija kahlitsee jalkani.
”No, minäpä välitän viestin eteenpäin.”
Vartija naurahtaa vielä kerran, ja alkaa taluttaa minua ulkoilemaan. Mieleeni juolahti viime oikeudenistunto. Sen, että Paul ei tunnustanut, katsottiin pahentavan asiaa. Asianajajakin oli aikoinaan kehottanut minua tunnustamaan. Ja poliisi. Miksi minä en tehnyt sitä? Jos nyt tunnustan, vältyn kuolemantuomiolta.
En kuule vartijoilta mitään pariin päivään. Kun sama vartija tulee hakemaan minua sellistä, mainitsen asiasta. Hän sanoo, että poliisit ovat kiireisiä, ja että minun tapaukseni on tavallaan loppuun käsitelty, mutta että asia on viety eteenpäin, ja poliisit ottavat yhteyttä ennen oikeudenkäyntiä. Kun mainitsen asiasta toisille vartijoille, he käskevät minun olla hiljaa. Jotkut vartijat ovat niin ankaria, etteivät salli vankien puhua yhtään mitään. Vartija, jolle kerroin halustani tunnustaa, on mukavammasta päästä, ilkeästä naurustaan huolimatta. Olen joskus jutellut hänen kanssaan enemmänkin. Hän on 21-vuotias, ja on käynyt samanlaisen koulutuksen kuin minäkin, ja pitää työstään. Hänkin harrastaa jalkapalloa. Hänellä on kihloissa pitkäaikaisen tyttöystävänsä kanssa. Kerron hänelle sekä vartijan, että journalistin työstäni, ja kirjoittamastani reportaasista. Hän on ymmällään, miten olen sitten sortunut rikoksen teille.
”En minä ole tehnyt mitään.”
”Miksi sitten haluat tunnustaa?”
”Se saattaisi ehkä parantaa huomattavasti tulevaisuuttani. Kuulin, että tunnustamattomuus vakavoittaa asiaa, ja minut on jo todettu syylliseksi.”
”Vai sellaista… vai olet sinä syytön”, hän sanoo epäuskoisesti.
Vilkaisen vierelläni kulkevaa vartijaa. Hänen harmaan univormunsa rinnassa on sen yrityksen logo, joka omistaa vankilan, kuten myös vartiointiliikkeet ja poliisipalvelut. Aivan kuin verryttelypukuni rinnassa oleva valkea Adidas-merkki. Poliiseillakin oli rinnassa logo. Sama logo on vankien kuljetusautoissa ja poliisiautoissa, sekä vartiointiliikkeitten autoissa. Kaupalliset yritykset näkyvät niin urheilussa kuin vankiloissakin.
Vartija huomaa, että katselen häntä ja hänen univormuaan.
”Katso vain suoraan eteenpäin”, hän kehottaa, ja kääntää toisella kädellään pääni. ”Pahoittelen, mutta minun täytyy olla tarkka turvallisuusasioista. Olitko sinä koskaan vankilassa töissä?”
”Olin vain työharjoittelussa. Siellä oli hieman erilaista. Ei näin ankaraa. Ja vangit saivat tehdä töitä ja tienata rahaa.”
Vartija nauraa. ”Täällä ankara kuri on havaittu hyväksi.”
”Minustakin sen pitäisi olla niin. Sen takia en halunnut jatkaa töissä vankilassa. Olin partioimassa julkisia tiloja.”
”Piditkö siitä?”
”Pidin todella paljon. Vartijoilla oli vain vähemmän valtuuksia kuin täällä. Ei meillä ollut etälamautinta, emmekä saaneet ottaa kiinni ketä tahansa. Täytyi olla täysin varma, että kiinniotettava on syyllistynyt rikokseen. Mutta mukavaa se työ oli, ja jännittävää. Olisin kyllä pitänyt tämän kaltaisessa vankilassa työskentelystä.”
”Haaveiletko vielä vartijan työstä?”
”Haaveilen. Se on mukavaa ruumiillista työtä. Siinä oppii ihmisistä. Ja se on työtä, jolla on merkitystä. Saa huolehtia toisten ihmisten turvallisuudesta. Tai vartioida vankeja, yhtä tärkeää työtä sekin on.”
”Osuit naulan kantaan. Sinä vaikutat ihan järkevältä kaverilta, juuri sinunlaisiasi tänne kaivattaisiin. Harmi vain, että rikos oli houkuttavampaa.”
”Niin. Olisi todella mukavaa vetää univormu päälle ja varustevyö vyötärölle ja lähteä töihin. Mutta näyttää siltä, että sitä mahdollisuutta minulla ei ole.”
”No, sille ei nyt voi enää mitään, joten ei sinun kannata sitä murehtia. Jatkuu se elämä vankilassakin. Ja jos ei jatku, sitten ei jatku. Sinun kannattaa vain ajatella, että saat ansiosi mukaan. Tässä yhteiskunnassa on väistämättä niitä, jotka päätyvät rikoksen teille, ja niitä jotka pelaavat korttinsa hyvin. Sinä saattaisit olla nyt minun asemassani, mutta koska kuljit laveaa polkua, olet nyt vankina, ja minä olen sinun yläpuolellasi.”
”Niinhän se menee. Noin minäkin taisin sanoa joillekin, jotka oli tuomittu vankilaan.”
”Ja sitä paitsi, sinun takiasi minulla on töitä!” vartija sanoo ja naurahtaa.
Minä naurahdan väkinäisesti. ”Niinpä.”
”Jos muuten saat pidemmän vankeusrangaistuksen, sinulla on hyvin käyttäytyessäsi mahdollista päästä eräänlaiseen luottovangin asemaan. Sinä toimittaisit vankien joukossa eräänlaisia vartijan töitä. Mitään aseistusta sinulla ei tietenkään olisi. Tavallaan olisit pitämässä väkivallattomasti järjestystä vankien keskuudessa, siten ettei vartijoiden tarvitse sekaantua joka asiaan. Tämä järjestelmä on havaittu hyväksi. Väkivaltaisten vankien osastolla sitä ei tietenkään käytetä. Sinuthan on luokiteltu väkivaltaiseksi. Mutta siirto osastolta toiseen on tietysti mahdollista.”
”Ai niinkö?” kysyn kiinnostuneena.
”Kyllä, se on aivan täysin mahdollista.”
”Sehän kuulostaa tietysti hienolta.”
”Se edellyttää, että et menetä pahasti hermojasi vartijoiden kanssa. Viimekertaisesta syljeskelystä oletkin varmaan oppinut. Seuraavasta syljeskelystä tai asianajajan huitomisesta saat sitten maistaa etälamautinta, voin varoittaa.”
”Tietysti minä olen oppinut.”
”Hyvä, niin arvelinkin. Tiedän, että osaat käyttäytyä kuten kunnon ihmiset. Sinun kanssasi pystyy luomaan luottamuksellisen suhteen, mikä on tärkeää. Ei vartijan työssä jaksa pelkkiä häiriköiviä ja huonosti käyttäytyviä vankeja, vaikka voimakeinojen käyttö olisi kuinka hauskaa. Molemminpuolinen kunnioitus on kaikille parasta.”
”Tietysti. Kunnioittaminen ei monelle vangille vain aluksi tule mieleen. Ei ole helppoa sisäistää, että toiset voivat työpäivän jälkeen lähteä kotiin ja kävellä kaupunkia ja merenrantaa pitkin ja tehdä mitä lystäävät, kun taas toiset eivät pääse betoniseinien sisältä mihinkään. Mutta kyllä minä osaan kunnioittaa. En kyllä aluksi uskonut, että voisin puhua jollekin vartijalle tällä tavalla. Olen onnellinen, että voin. Tuntuu silti todella hassulta, että kun minä jään tänne, istumaan selliini ja katselemaan ikkunasta piikkilanka-aitaa, sinä lähdet täältä kotiin, otat univormun pois ja menet tyttöystäväsi luokse. Voit tavata ystäviä koska vain, lähteä baarin ja juoda itsesi humalaan, voit matkustella ympäri maailmaa. Minä en enää koskaan voi tehdä noista mitään. Aina kun minun annetaan tavata ihmisiä, minut kahlitaan.”
”Ymmärrän tietysti, miltä tuntuu. Minä voin tehdä mitä haluan, koska ansaitsen sen, ja sinä taas et voi, koska et ansaitse. Niin yksinkertaista se on, mutta ei sinun sitä kannata murehtia. Tämä on sinun rangaistuksesi. Ja kyllä minä tiedän, millaista on olla vanki, ja millaista on olla kahlittu. Minutkin on pidätetty kerran, ja oli vähällä, ettei minua tuomittu loppuiäkseni vankilaan. Olin kuitenkin täysin syytön, ja minut vapautettiin lopulta, mutta muistan sen tunteen. En minä siihen parissa kuukaudessa ehtinyt tottua, että joku kontrolloi jokaista liikettäni, ja kahlitsee minut raskailla jalkaraudoilla ja käsiraudoilla. Sinun täytyy nyt vain tottua siihen. Sinä jatkat elämääni, minä jatkan elämääni, kaikki on hyvin. Minä en toivo sinulle mitään pahaa. Toivon, että saat sen, mitä ansaitset, eikä se voi olla muuta kuin hyvä vaihtoehto.”
Olen hetken hiljaa. Vartijan puheet kuulostavat aivan siltä, mitä olen joskus ajatellut. Kadonnut reportaasini tulee mieleen. Minun tekee mieli sanoa jotakin, mutta en keksi mitään tuollaisen puheenvuoron jälkeen. Lopulta vilkaisen vartijaa varovaisesti. Katson häntä silmiin. Hän on nuori ja komea mies, pidempi kuin minä. Hän katsoo minua hetken ajan, ja puristaa huulensa yhteen, aivan kuin ei voisi lopettaa katsomasta. Sitten hän ikään kuin pudistaa päätään.
”Katso suoraan eteenpäin, kuten jo käskin.”
Käännän pääni.
”Mistä sinua syytettiin?” kysyn.
”Kuolemantuottamuksesta. Sain syytteen kun olin ollut vuoden töissä vartijana.”
”Haluatko kertoa tarkemmin?”
Vartija naurahtaa.
”Pahoittelen, mutta en ala nyt käymään läpi elämäni tapahtumia. Sanon vain, että minua syytettiin aiheettomasti erään kiinniotetun ihmisen kuolemasta. Olin ottanut hänet kiinni, ja siispä hän oli minun vastuullani. Minä en kuitenkaan aiheuttanut hänen kuolemaansa.”
”Millainen kuolemantapaus oli kyseessä?”
”Mies oli huumeriippuvainen. Sen enempää en tässä ala kertoa.”
”Sinä meinasit menettää vapautesi?”
”Minähän menetin sen kertaalleen. Olin täsmälleen samanlaisessa tilanteessa kuin sinä, minut oli todettu syylliseksi kaikkeen mistä minua syytettiin. Tietysti ajattelin, että tämä oli tässä, mutta sitten minut vapautettiin, anteeksipyyntöjen ja korvausten kera. Ja jatkoin onnellisesti elämääni ja töitä.”
Hetken aikaa kävelemme hiljaa. Toisia vankeja ja vartijoita tulee vastaan.
”Minutkin oli siis todettu syylliseksi”, vartija jatkaa. ”Mutta vapauduin. Sinullakin saattaa olla vielä toivoa, muista se. Se, että sinut vapautetaan, on epätodennäköistä, mutta epätodennäköistä se oli minunkin kohdallani.”
Vartijan sanat saavat sydämeni hakkaamaan nopeammin. Jokaista raajaani alkaa kihelmöidä. Tiedän, ettei kannata elätellä toivoa, mutta voin jo kuvitella, miten käsiäni ja jalkojani hiertävät raudat hellittävät ja aukeavat kokonaan. Mutta eivät ne vain aukea. Ulkoilualueellakin minut pidetään kahlittuna. Kahleet aukeavat vasta, kun vartija vie minut takaisin selliini. Matkalla hän sanoo:
”Minä saan noin puolen vuoden kuluttua siirron päävankilaan, jossa aloitan vanginvartijana. Mikäli joudut sinne, me tapaamme jälleen. Mutta toivotaan kuitenkin parasta. Sinun oikeudenkäyntisihän on kuukauden kuluttua. Saattaa olla, että minä olen saattamassa sinua sinne.”
”Ai niinkö?”
”Toistaiseksi hoitelen vielä vankien kuljetuksia oikeudenkäynteihin. Pidän siitä paljon, vaikka sitä voisi kuvitella tylsäksi hommaksi. Päävankilassa työskentelen vain vankilan sisällä.”
Saavumme sellini ovelle, ja vartija avaa oven.
”Oli kiva jutella”, vartija sanoo. ”Työvuoroni päättyy tähän. Ulkona on kaunis päivä, ja menemme vartijaporukan kanssa pelaamaan jalkapalloa ulos puistoon. Vaihdan tämän kankean univormun verkkareihin. Sinähän näytät olevan jo sopivasti varustautunut.”
Vartija katsoo vaatteitani, numeron 33 pukua. Sitten hän hymyilee hieman ilkikurisesti, ja alkaa avata kahleitani. Sellini lattialla ovat toiset verkkarit, joissa on numero 16.
”Katsopa vain. Minunkin numeroni on 16. Nuo taitavat olla sinun omasi. Muistan, että numeron 33 pukua on käyttänyt joskus joku toinen, ihan vähän aikaa sitten.”
En vastaa mitään.
”Älä murehdi. Vankilassa saat pelata kyllä jalkapalloa. Jos vapaudut, ota yhteyttä minuun, ja tule pelaamaan meidän kanssamme.”
Hän työntää minut hellästi selliin sisään.
”Hyvää päivänjatkoa”, hän toivottaa, ja paukauttaa oven kiinni.
Ikkunasta näkyy pala kirkkaansinistä taivasta. Vastapäinen betoniseinä hohtaa kirkkaana auringossa. Piikkilanka-aita kiiltelee. Sellin betoniseinät hohtavat keltaista valoa, ja näen valonsäteessä leijuvan pölyä. Istun alas laverille, ja katselen ympärilleni. Käsissäni on jäljet käsiraudoista. Nousen taas ylös, ja otan satunnaisia askelia ympäri pientä kolmen neliömetrin selliä.
Jotakin on tapahduttava pian.
En näe vartijaa aikoihin. En tiedä hänen nimeään, eikä hän sitä minulle kertoisikaan. Alan kutsua häntä mielessäni vain nimellä Vartija 16. Odotan joka päivä, että näkisin hänet, mutta hän ei vain tule. Näen muita vartijoita, ainakin sen, joka ajeli hiukseni kun minut vangittiin. Hänellä on itselläänkin ajeltu tukka, ja hän näyttää sotilaalliselta. Alussa hän oli vartijoista kaikkein ilkein ja ankarin. Nyt hän on lähinnä asiallinen. Hänen kanssaan ei tosin puhuta turhia. Kysyn häneltä hänet nähdessäni, kuinka kauan aikaa oikeudenkäyntiini on. Hän vastaa, että kolme päivää. Ennen kuin hän lukitsee minut takaisin selliin, hän toivottaa minulle onnea matkaan, todella jäykällä tavalla, mutta jotenkin tunnen, että hän tarkoittaa sitä. En näe häntä enää kertaakaan.
Kolme päivää kuluvat äärimmäisen hitaasti. Tunnen itseni hermostuneeksi, mikä hieman harmittaa, sillä aikaisemmin olin aivan tyyni. Kävelen ympäri selliä, enkä pysty keskittymään lukemiseen. Ei minulla siellä mitään luettavaa toki edes ole, sillä olen lukenut Raamatun läpi, eikä minulle anneta uutta luettavaa, vaikka pyydän. Vangeilla ei ilmeisesti ole oikeutta siihen. Ei edes paperiin ja kynään. Nehän olisivat peräti turvallisuusriski.
Kolme päivää kuluvat niin hitaasti, että menetän ajantajuni.
