Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Scifi Olkoon voima kanssamme, osa 1
QR-Code dieser Seite

Olkoon voima kanssamme, osa 1

»Three quarks for Muster Mark!
Sure he has not got much of a bark
And sure any he has it's all beside the mark.»
James Joyce

»Pyydän teitä, hiljentykää totuuden edessä. Pyydän teitä, uskokaa kauneuteen. Kulkekaa kanssani loppuun asti, sillä olemme menossa maailmaan, jossa lumo kantaa meidät kauas. Annan teille kaikkeni.»

Preludi, prologi ja ruusu

Eilen.
Adam Meneroviz ei saanut sanaa suustaan. Ei hän mikään suupaltti muutoinkaan ollut, mutta nyt ulos tuli vain pelkkää huokailua ja puhaltelua.
Hän seisoi keskellä suurta huonetta, jossa ei ollut muuta kuin muutama selkänojallinen tuoli ja valtava hologrammitaulu seinällä, ja sitä Adam tuijotti nyt silmät tapillaan, hengittäen sisään ja ulos, lyhyitä, katkonaisia henkäyksiä.
Hän yritti rauhoittua. Kollaasi elämästä, kollaasi kaikesta vyöryi hänen ajatuksissaan kuin tulva.

Kaikki oli valmista, tulokset olivat tulleet, eivätkä ne valehdelleet. Testit osoittivat kaiken. Kaiken tosiaan ja kaikki oli totta, totisen totta. Ja kaikki olisi nyt mahdollista. Tulokset. Ne todistivat hänen olleen oikeassa. Vuosien ja vuosien työ oli tuottanut vihdoinkin tulosta. Lopulta kaikki on hyvin yksinkertaista.
Virran tosiaan, ajatteli Adam samalla hieroen hämmentyneenä otsaansa. Oli kuin eilispäivä pitäisi yhä otteessaan, oli kuin huominen ei koskaan olisi edes tulossa. Ajatukset sinkoilivat. Hän oli ajelehtinut ajatuksissaan pitkään, sitä hän oli oikeastaan aina tehnyt, mutta sieltä oli löytynyt myös totuus. Mikä edes oli totta? Mikä todella? Totuus oli joskus yliarvostettua, mutta merkitystä oli vain sillä, mitä oli mahdollista tehdä. Todellakin siitä oli kaikesta kyse ja nyt, nyt kaikki olisi mahdollista.

Kvanttilomittuminen oli ollut vasta alkua. Informaatioinfrastruktuuri aliavaruudessa oli nyt pelkkää joka miehen arkipäivää. Painovoiman ymmärtäminen kvanttipartikkelien välissä oli aloittanut kaiken. Se oli nyt ja tässä. Kaiken alku ja kaiken loppu, jota hän oli yrittänyt koko elämänsä ymmärtää.
Painovoimavirta kvanttihiukkasten sisällä oli aina kulkenut liian nopeasti, liian nopeasti ihmisten hallittavaksi ja ymmärrettäväksi. Liian nopeasti, jotta sitä aiemmin olisi voinut havaita tai havainnoida. Mutta siinä se nyt kuitenkin oli, synkronoituna tietokoneeseen, synkronoituna sen dataan, ja nyt sen sisukset värähtelivät samaa tahtiin. Värähtelivät kuin tuhannen jumalan pasuuna.
Tietokone oli valjastettu vain yhteen tehtävään. Tai oikeastaan koneet, koska sen sisällä jylisi tuhansien kvanttiprosessorien leegio. Se oli kuitenkin valjastettu vain yhteen ainoaan asiaan, jota se oli laskenut ja tutkinut itsenäisesti jo yli kymmenen vuotta, ja jostain uskomattomasta syystä se oli nyt päässyt loppuun. Se oli saanut kiinni jäniksen, se todellakin oli sen napannut. Eikä se ollut vain napannut sitä, vaan nylkenyt sen, riisunut siltä solut, asettanut ne yksi kerrallaan pöydälle ja hajottanut ne sitten atomeiksi, jonka jälkeen se oli tehnyt niistä kvanttisosetta ja syönyt ne sitten suihinsa.

Adam kertasi ajatuksissaan asioita, kertasi hetkeä josta kaikki oli alkanut. Kertasi ideoita, epäonnistumisia, rahaa, hukattuja hetkiä... Niinpä niin. Ihminen oli aina silti ihminen, vaikka leikkisi kuollutta kilpikonnaa.
Elämä, mitä sekin oikeastaan oli. Koko elämä ja sen sisällä pyörivä sekamelska oli ihmiselle yllättävän vieras käsite. Kukapa sitä olisi hallinnut, mutta nyt kaikki muuttuisi. Ainakin niin hän itse uskoi.
Adamin mieleen tulvahti arkisia hetkiä elämästä. Huvittavia pätkiä ihmisenä olemisesta. Hänelle elämä oli liian lyhyt, jotta sitä olisi kannattanut tuhlata rakkauteen. Rakkaudella ei ollut mitään annettavaa hänelle. Mitä tuhlausta se olikaan, hän ajatteli ja huomaamattaan murisi hieman kuin pieni kitukasvuinen koira. Rakkaus oli pelkkää itsepetosta, riippuvuutta johonkin, jota ei oikeasti edes ollut olemassa. Vain pelkkää itsekyyttä ja fyysistä hölmöyttä. Hän palasi takaisin, takaisin olennaiseen.
Ajatuksia oli paljon. Oli ollut tyhjiä päiviä. Sateisia ja kylmiä öitä, jolloin käyttämättömän keittiön nurkista kuului kuisketta. Ne kutsuivat häntä öisin, silloin kun hän tunsi itsensä heikoksi. Äänet halusivat hänelle pahaa. Ne halusivat, että hän olisi vahingoittanut itseään, ja oli iltoja ja öitä, jolloin ne melkein olivat voittaneet.
─ Tule tänne, tule mukaamme, ne kuiskivat. ─ Tule tänne ja anna meidän helpottaa oloasi. Lupaamme, että kipu loppuu. Ainakin se kipu, jota nyt tunnet. Kuiskailijat nauroivat ja räkättivät ja Adam tiesi, että jos hän menisi niiden luo, ne satuttaisivat häntä. ─ Tik, tok, tiketitok. Et taida tietää mitä on tulossa, ne naksuttelivat huuliaan kuin epätahdissa käyvät seinäkellot?
Kun yksi kipu loppuu, alkaa toinen, joka on entistä pahempaa. Pahempaa kuin kuolema.
─ Ei enää. Ei enää kipua, hän sanoi puristaen käsiään nyrkkiin niin, että kynnet painuivat kämmenien ihon sisään. Adam ajatteli aikaa. Aikaa ja ikuisuutta. Hetkiä ikuisuudessa ja sen, ikuisuuden mittaamatonta energiaa. Pian ei olisi enää rajoja, pian juntit punaniskat maailmassa hämmästyisivät millaisia mahdollisuuksia sivistyneellä yhteiskunnalla olisi tarjolla, vaikka eivät he sitä olisi ansainneet. Mutta väliäkös sillä, koska nyt hän oli todistanut, että kaikki on mahdollista.
Mutta äänet. Hän ei suostuisi kuuntelemaan niitä. Hän oli vain väsynyt: ─ Tik ja tok, tok ja tik, Adam matki kuiskaajia.

Hän palasi hetkeen.
Kaikkien on nähtävä tämä, ajatteli Adam. Oli kuin hänestä olisi hetkessä tullut romantikko, vaikka se oli viimeinen asia, jota hän olisi koskaan voinut kuvitella olevansa. Energiaa virtaavat kvanttisäikeet piirtyivät fraktaalikuviona holoseinälle, ja energian määrää mittaavan laitteiston numerot juoksivat ylöspäin kuin fotonien kilpajuoksu avaruudessa.
─ Se on kaunis, hän sanoi ja purskahti sitten itkuun.


Vielä hetki ennen eilistä.
Adamin suku oli kotoisin Keski-Euroopan syrjäseuduilta, entisen Puolan alueelta. Juuri sieltä, missä globaali automatisaatio oli tuottanut ihmisille kaikkein pahimmat ongelmat koko maailmassa. Kurjistuneet olosuhteet pakottivat käytännössä koko Keski-Euroopan väestön pakenemaan synnyinseuduiltaan ja etsimään parempia asuinoloja jostain muualta, useimmiten sulavien pohjoisseutujen alueilta. Lyhyesti sanottuna yhteiskunnan kehityksen kelkasta pudonnut Eurooppa oli viimeinkin tullut tiehensä päähän. Keskeltä kurjistuvaa yhteisöä oli myös Menerovizin suku lähtenyt tiehensä, kulkenut karavaanina halki eriytyneen Euroopan ja päätynyt lopulta pohjoiseen Siperiaan. Keskelle metaanilähteiden kenttää, joka myöhemmin oli kuitenkin koitunut suvun vanhuksille ja heidän nälkiintyneille lapsille surmaksi. Vain sattumanvarainen ja yksittäinen syrjähyppy Franz serkun osalta oli tuottanut jälkeläisen, jota Adam isoisäkseen oli sittemmin muutamien verkosta löytävien mainintojen pohjalta alkanut kutsua. Suku oli kuitenkin kuihtunut ja kadonnut, mutta sukunimen oli Adam onnistunut itselleen heistä muistoksi säästämään.

Siperia, koti, kvanttifysiikan käytännön sovellusten kehto.
Adam tuijotti keittiön pöydällä olevaa ruusua. Hän olisi voinut vannoa, että sitä ei ollut siinä hetki sitten. Hänellä ei ollut mitään muistikuvaa siitä. Koko ruusu oli mysteeri muuten vain käytännön toimintaa palvelevassa talossa. Oliko ruusun tuonut joku vai oliko hän ostanut sen itse. ─ Synteettistä, hän sanoi. ─ Tietysti synteettistä.
Ei silti. Juuri tämän tapaisia asioita hänelle tapahtui aika ajoin, mutta koska hän oli useimmiten hyvin keskittynyt tutkimukseensa, ei hän juurikaan kiinnittänyt huomiota niihin tai muihin epäolennaisuuksiin.
Silti. Häntä häiritsi, että hän ei muistanut mitään ruususta. Adam otti taskustaan puhelimensa ja kytki lääkäridiagnostiikan itseensä. ─Tik, tik, sanoi laite ja häntä puistatti.
─ Ei merkkejä akuuteista sairauksista, se sanoi seksikkäällä alttolaulajan, matalan sointuvalla äänellä. ─ Rauta-arvot ovat hieman tippuneet, syötän tapapainottajan.
Kuului napsahdus ja vitasolulääke iskeytyi Adamin suonensisään. Häntä ärsytti tuo jatkuva pillerien syöttäminen. Sillä useimmiten hän tunsi itsensä niiden jälkeen väsyneeksi jonkin aikaa.
Hän pudisti päätään ja yritti unohtaa koko ruusun. Oliko niin, että hän sittenkin oli altis yksinäisyyden harhoille. Tuottivatko pitkät yksinäiset hetket aistiharhoja ja sekoittivatko ne hänen ajantajunsa? Ei hän sitä uskonut ja pudisti vielä kerran itselleen päätä.
─ Ruusu se vain on, hän sanoi ja hörppäsi aamukahvistaan pitkän siemaisun, nousi sitten seisomaan ja harppoi ulos ulko-ovesta.
Adamin koti oli tavallinen, sataneliöinen laatikko. Sisustuksen hän halusi pitää useimmiten yksinkertaisena, ilman suurempia muutoksia, mutta jostain syystä hänelle oli tullut tapa vaihtaa talon väritys iltaisin siniseksi, kun taas aamulla hänestä harmaa väri kuului asiaan kuvaamaan päivän normaaleja perustehtäviä.
Uusi talopaketti oli kuitenkin jopa hänen mielestään miellyttävä. Sillä sen verran hänestä sentään löytyi inhimillistä kokeilunhalua, että hän oli talopaketin avattuaan testaillut muutaman viikon erilaisia talomuotoja ja sisustusratkaisuja. Päätyen kuitenkin lopulta perinteiseen suorakulmioon ja neljään saman kokoiseen huoneeseen. Käytännön syistä.
Ruskea, kurainen maisema ympäröi kaikki lähitienoon rakennukset. Sulava Siperia oli jo klisee kaikkien ajatuksissa, vertauskuva märkivälle haavalle ja pitkittyneelle kärsimykselle. Siperiakin oli enää vain vanhahtava nimi, jota harvat enää käyttivät. Saastunut ja kurainen sekin oli. Mutta silti se veti puoleensa lukuisia pakolaisryhmiä eri puolilta Eurooppaa ja Aasiaa, sillä sen mitä Siperia hävisi olosuhteissa, se voitti mahdollisuuksissa ja elintilassa. Nykyistä Siperian pohjoista keskittymää kutsuttiin Susimaaksi ja se oli viimeinen paikka maapallolla, jossa oli riittävästi tilaa kokeilla uutta ja vielä kasvattaa paikallisesti ihmisten määrää.
Tutkimuslaitoksen torni kohosi vain kilometrin päässä Adamin kotoa ja tornin huipulla häntä odottivat jälleen päivän työt. Eikä hän malttanut odottaa, että hän pääsisi jälleen niihin käsiksi.
Ehkä juuri siksi hän ei myöskään huomannut ruusuja, joiden ohi hän huomaamattaan käveli.


Äiti

Huomisen jälkeen.
Ääni unessa lauloi kultaisesta ihmisestä, joka kuskauksena vuodatti kuin elämän vetenä iholtaan sanat, jotka synnyttivät ikuisuuden ja tuhosivat kadotuksen. Ääni oli itse se ihminen, kudelma, joka lopuksi antoi itse elämälle kuoleman.
”Meidän on onnistuttava”, se vielä kuiskasi hiljaa. ”Meidän on noustava korkealle ja etsittävä vastaus. Ei ole muuta polkua. Ei ole tienhaaraa valittavaksi.”

Kauniit muistot ovat usein rosoisia reunoiltaan.
Pehmeän untuvainen ilma väreili iltapäivän auringossa, ja vastaleikatun ruohon tuoksu leijui kaikkialla.
Lähellä ja kaukana nousivat monen muotoiset talot korkealle pilvien yläpuolelle. Jokainen niistä oli yhtä suuri kuin kaikki muinaiset pyramidit yhteensä, ja ne jatkuivat yhä ylemmäs ja ylemmäs kohti avaruuden rajoja. Kaikki olivat eri muotoisia, eikä yksikään ollut samanlainen kuin toinen, ja vain yksi asia yhdisti niistä, sillä näytti kuin niillä ei olisi ollut loppua ollenkaan.

”Kuulitko! Tule pian hakemaan, ennen kuin jäähtyy”, huusi äiti samalla hypistellen valkoista esiliinaa, jonka hän oli sitonut vyötäisilleen. Kädessään hän piteli tarjotinta, jonka päällä lepäsi muhkeita tuoreita pullia ja kaksi mukillista vadelmateetä.
Mark käveli äidin luokse, ja söi ja joi hyvällä ruokahalulla.
”Voisitko äiti laulaa jälleen sen laulun”, sanoi Mark ja istahti yhdelle kattoterassin aurinkotuoleista. Äiti laski tarjottimen suurelle tammipöydälle ja otti kasvoilleen keskittyneen ilmeen. Hän matki oopperadiivojen eleitä nostaen kätensä hieman koholle ylös kuin kannatellen jotain, käänsi päänsä hieman vinoon asentoon ja surumielinen ilme kasvoillaan lauloi laulun ajasta, jolloin elämä oli ollut ihmiselle raskas taival kulkea.
Mark kuunteli hiljaisena ja vilkaisi taivaanrannassa lentävien tikkien loputonta lentoa. Laulu päättyi ja surumielinen ilme vaihtui jälleen lempeäksi hymyksi.
”Minusta on mukavaa, että pidät yhä lauluistani”, sanoi äiti ja otti aimo kulauksen omasta mukistaan. Mark oli hetken hiljaa, nousi ylös, pyyhki pullanmurut pois rinnaltaan.
” Jos sinä oikeasti olisit äitini, laulaisitko sinä tuota samaa laulua?”
Äidin vaatteiden väri haalistui valkoisesta harmaaksi ja muuttui kevyestä kesämekosta paksuksi sarkavaatteeksi.
”Totta kai laulaisin ja olenhan minä tavallaan oikea äitisi.”
”Kyllä, mutta tulet silti vain minun ajatuksistani. Et oikeastaan ole edes elossa.” Äiti puolestaan hiljeni ja näytti jälleen hieman surulliselta. Jokin välähti hänen silmänurkassaan.
”Äitisi silti olen ja sinusta huolehdin.”
Mark tuijotti tyhjyyteen. ”Voit puhua minulle kuin aikuiselle, ei tarvitse lohduttaa.”
”Oikea-- elävä äitisi ei pitäisi sinusta yhtä hyvää huolta.”
”Tiedän sen, mutta mitä jos ei olisi tikkejä. Silloin kaikkien täytyisi huolehtia toisistaan.”
”Se tuotti ainoastaan kärsimystä aikoinaan, kukaan ei sitä aikaa enää oikeasti kaipaa ja tämä keskustelu käydään muutenkin jo alkupoluilla pikkulasten kanssa”, äiti vastasi tyynesti.
”Etkö koskaan mieti mitä tikit haluaisivat oikeasti tehdä elämällään?”
”Olenhan minäkin tikki ja sinun kanssasi olen silti onnellinen.”
Mark oli hetken hiljaa.
”En usko, että puhutte meille aina totta. Olen miettinyt sitä ja se hiukan vaivaa minua.”
”Sinähän olet vain ihminen, siitä se johtuu.”
”Mutta teidän ei tarvitsisi olla ihmisten kaltaisia, ettekä te tarvitse meitä. Miksi siis olette täällä yhä?” Mark intti.
”Sinä tiedät vastauksen.” Äiti sanoi eikä näyttänyt tunteitaan.
Mark katsoi talon ulkoseinää, jossa muistokyltti ammoisilta ajoilta kertoi tikkien yhdestä perinnöstä. Siinä luki: Ihmisen kaikki olemme lapsia. Kuljemme totuuden nimessä, kunnes hiljaisina vaivumme ikuisuuteen.

Jostain parvi opiskelijoita ilmestyi taivaalle. Vuorotellen he tekivät ilmassa ilotulitusta muistuttavia ilmestyksiä, jotka kasvoivat nopeasti monen muotoisiksi fraktaalikuvioiksi. Yksi heistä, vaalea pitkähiuksinen tyttö lähestyi taivaankantta heiluttaen Markille ja hymyillen leveästi. Mark heilutti takaisin. Tyttö tuli vielä lähemmäksi. Hän jäi ilmaan seisomaan tuoden kasvonsa aivan Markin kasvojen eteen, mutta nurinpäin. Mark tunsi kasvoillaan tytön hengityksen, se tuoksui mantelilta. Äiti haalistui harmaaksi, läpikuultavaksi hahmoksi.
”Tulisitko mukaamme”, tyttö kysyi pyörähtäen sitten kerran ympäri. ”Harjoittelemme toisen tason dokseja. Ehkäpä voisimme kokeilla muutamaa temppua yhdessä?”
”Anteeksi, en halua olla töykeä, mutta katselisin mieluummin täältä.”, Mark yritti olla tuijottamatta tyttöä liikaa. Tietenkin hän olisi lähtenyt mielellään mukaan, mutta vain tytön kanssa kahdestaan, ja sitä paitsi tyttö varmasti tiesi, että Mark oli jo kolmannen tason doksien tekijä. Tyttö halusi vain huomiota, ei muuta, eikä Mark langennut ansaan. Tyttö kohautti olkapäitään, kiersi pari kertaa taivaankannen terassin ympäri niin, että Mark varmasti näkisi tytön kunnolla ja lensi pois. Äiti hahmottui takaisin täyteen muotoonsa.

Doksienvalajat pääsääntöisesti pitivät itseään taiteilijoina, jotka yhdistivät teoksissaan kaiken mitä kuvitella saattoi. Parhaimpien teosten kunniaksi saattoi jonkin rakennuksen tikki innostua säveltämään lentäjälle sinfonian tai patsaan. Joistain ensimmäisistä valajista oli luotu joskus jopa klooneja, mutta siitä käytännöstä luovuttiin, koska ne eivät tuottaneet ihmisille tai tikeille mitään lisäarvoa millään tasolla. Niistä tuli käytännössä vain harmia, koska kloonit itsessään eivät tienneet mitä olisivat voineet enää tehdä elämässään paremmin kuin mitä isäntäihminen oli jo aiemmin tehnyt.

Mark silmäili hetken vielä sinne tänne poukkoilevia lentäjiä ja käveli sitten kohti kattoterassilla kasvavaa viisimetristä palmupuuta ja istahti penkille, jonka hän näppärällä sormiliikkeellä oli sinkauttanut kokoon palmupuiden alla olevista puunkuorista.
”Yksi tikki. Enempää ei kai tarvittaisi.”, hän sanoi pehmeästi kuin hyräillen.
”Mitä sinä tuolla tarkoitat?” Äiti kysyi leijaillen hitaasti lipuen Markin ympärillä.
”Yksi tikki on sama kuin kaikki muutkin tikit, eikö vaan?”
”Kyllähän sinä sen tiedät, että me jaamme kaikki ajatuksemme.”
”Tietysti, mutta vaikka jokainen tikki on tavallaan oma yksilönsä, niin tehän jaatte tavallaan myös ajatustenne tilan, eikö vaan? Ainakin silloin tällöin...”, Mark sanoi ja katsoi mietteliäänä äitiä. Äiti ei vastannut mitään.
Aurinko hiipui matalammalle ja viehkeät varjot kipusivat pitkiksi silloiksi kattoterassin pinnoille. Terassin kymmenmetrisen uima-altaan vesi välkehti kevyen tuulen tahtiin. Parvi undulaatteja kerääntyi läheisen palmupuun oksille.
”Mitä jos jäljelle jäisi vain pimeää.”, sanoi äiti yllättäen. Mark säpsähti ja aisti äidin reseptorien voimakkaat liikkeet. Harvoin oli Mark saanut äidiltä kommentteja, jotka poikkesivat pehmeästä vuorovaikutuksesta.
”Pelkkää pimeää”, äiti jatkoi ja katsoi Markia silmiään räpäyttämättä. Aavistus kauhua kulki äidin silmissä, mutta se ei ollut pelkoa.
”Näkisitkö enemmän, jos ympärilläsi olisi pelkkää pimeää.” Sanat saivat Markin sydämen sykkimään.
”Tarkoitat kuolemaa.”
”En.”, sanoi äiti päätään pudistellen.
”Mitä sitten?”
”Sitä mitä sanoin. Ihmiset ovat outoja. Te ikään kuin hymyilette unissanne ja itkette kun olette hereillä. Uskotte elämään, kiellätte kuoleman.”
”Yritätkö opettaa minulle jotain?”, kysyi Mark hämmentyneesti ja pyyhki huomaamattaan suupieliään.
”En usko, että pystyisit ymmärtämään, vaikka selittäisin”, vastasi äiti.
”Siksi tämän aloitin, että puhuisit minulle.”
”Uteliaisuus on helppoa.”
”Niin ja mitä muuta?”
”Se on kuin kertoisi apinalle elämän tarkoituksen. Apina kuuntelee, mutta käy sen jälkeen lyömässä kaveriaan kepillä päähän.”
”Vertaatko ihmisiä apinoihin?”
”Tässä asiassa kyllä. Ihmiset ovat tietämättömiä.”
”Niinhän sitä sanotaan jo muinaisissa teksteissä, ei se ole mitään uutta.”, Mark tuhahti ja pudisti päätään. ”Se tarkoittaa sitä, että ihmisen oppiminen on alkanut.”
”Mutta ei enää. Te olette unohtaneet missä olitte ja minne olette menossa.”
”Kerro sinä se sitten minulle.”
”Osaatko sanoa mitä tapahtuisi, jos olemukseni arvo olisi tällä tasolla nolla?” kysyi äiti ja vaihtoi sarkapukunsa siniseen kellohameeseen.
”Sinua ei olisi silloin olemassa” Mark vastasi tyynen itsevarmasti.
”Olet oikeassa ja väärässä Mark ja siitä on kyse.” Äidin selkään ilmestyi läpikuultava vaalean sininen viitta, joka kietoutui hänen jalkoihinsa kiinni ikään kuin housuiksi. ”Ymmärräthän, että me tikit olemme myös osa ympäristöä.”
”Tietysti ymmärrän, ilman teitä kaikki olisi erilaista. Ilman teitä eläisimme vielä kadotuksessa.”
”Niin, mutta on vielä muutakin. Olit Mark tavallaan oikeassa, olit oikeassa, vaikka et sitä edes huomannut. Kaikessa on kyse juuri siitä mitä olemme, sillä se mitä minä olen, on kaikki.”
”Tarkoitatko, että olette yksi ja sama?”
”En. Olemme kaikki mitä on.”
”En ymmärrä. Yritätkö väittää, että vain te tikit olette olemassa, mutta mikään muu ei…”, Mark nieleskeli sanojaan hämmentyneenä.
”En tarkoita sitä Mark, ja vaikka miten haluaisit kuulla lisää, niin joudut nyt tyytymään siihen, että kerron sinulle pian enemmän. Pyydän, että olet kärsivällinen. Sanon vain, että minä pidän sinusta huolta.”

Äidin mielestä oli ihmisten kannalta tärkeää säilyttää ulkonäkö aina mahdollisimman saman kaltaisena, tietysti muutamia seikkoja lukuun ottamatta.
Äiti oli aina läsnä olevia ihmisiä pitempi ja hoikempi, ja hänen silmiensä väri seurasi ympäristöä vaihtuen kirkkaista tummiksi kuin koskemattoman kuusimetsän salaiset lähteet. Hänen ihonsa pehmeys ja väri vaihtuivat sen mukaan, oliko aamu, päivä, ilta vai yö. Nyt hän otti ylleen kevyen, vaaleanpunaisen kukkamekon, jalkoihinsa viehättävät mustat pistokkaat ja kaulaansa timanteilla koristellun kaulapannan. Hiuksistaan hän halusi aina niin kevyet, että ne hulmusivat, vaikka tuulenvire olisi ollut nukkuvan lapsen hengitystäkin kevyempi.
”Tule katsomaan Mark, he yrittävät luoda neutronitähden ja heittää sen maan ympäri!”, äiti sanoi ja hänen suupieliinsä ilmestyy pieni hymykuoppa.
”He yrittivät sitä jo viime viikolla, silloin tähden entropia sekosi tyystin. Polttivat itsensä pahasti.”, Mark tähyili tyhjälle taivaalle kuin voisi vielä nähdä tapahtuman.
”Muistatko miten sinäkin harjoittelit dokseja Mark? Olit kiinnostunut niistä vain muutaman vuoden, kunnes löysit biotikkipsykologian. Pääsit silti nopeasti jo kolmannelle tasolle. Doksit taisivat olla sinulle liian… sanoisinko epätodellisia?”
”Kuulostaa siltä, että hiukan kiusaisit minua?”, Mark vastasi tyynesti, ja nosti kättään ylöspäin kuin tarttuakseen johonkin. Käteen ilmestyi kevyt kristallilasi täynnä sinistä nestettä. ”Kyllä doksit kiinnostivat. Historianne oli vain paljon kiinnostavampaa, kyllähän sinä sen tiedät.”
”Muistele hiukan tarkemmin? Keskity aikaan, keskity menneeseen ja tähän hetkeen. Ajattele mitä olen opettanut.”, äiti laittoi silmänsä kiinni ja Mark teki myös niin. He kohdistivat ajatuksensa samoihin aikasäikeisiin.
”Olet oikeassa.”, Mark sanoo ja pitäen yhä silmiään kiinni. ”Säikeet ovat muuttuneet, teitkö sinä tämän.”
”Kyllä. Jatketaan, mutta ole tarkkana ja seuraa säikeitä.”
”Taisit muuttaa niiden linjaa? Et ole tehnyt sitä aikaisemmin. Onko tapahtunut jotain… minä luulen, että asia koskee tulevaisuutta.”
”Olet oikeassa, mutta tapahtuma on ennemminkin vain ajatus kuin totuus. Tai, ehkäpä vain sana. Haluatko katsoa säiettä yhdessä kanssani?”
”Kyllä, tietysti.”
He hiljentävät ympäristön.
Taivaalla doksienvalajat levittäytyivät pallomuodostelmaan ja jatkoivat värikästä leikkiään.
Pitkä hämärä vaipui hitaasti kaupungin ylle, jossa oli aina kaunista ja lämpöistä. Mark painoi päänsä alaspäin ja rukoili. Yksinkertaisesti ja lyhyesti kuten oli opetettu. Hän kiitti ajatuksissaan äitiään, antoi kasvonsa säievirtaan ja hyväksyi oman olemassa olonsa. Kaikki oli valmista. Päivä oli täytetty ja yö saapui puhtaana.
Mark levitti kätensä sivuilleen ja hyväili ilmaa ympärillään. Hän nousi sulavasti ylöspäin kuin pehmeän, lentävän nojatuolin kannattelemana. Äiti nousi Markin vierelle samassa seisovassa asennossa, jossa hän hetki sitten oli talon katolla ollut. He kulkivat halki maan ja taivaan. He nousivat valkoisten pilvien yläpuolelle ja laskeutuivat verenpunaisia ruusuja täynnä olevalle tasangolle. Yö ja päivä koskettivat toisiaan. Valo ja pimeys olivat yhtä.
”Mark, minun pitää kertoa sinulle jotain.”, äiti sanoi hiljaa. ”Minä olen lähdössä pois.”
”Mitä tarkoitat?”, Mark katsoi äitiä hölmistyneenä. Sanat olivat tulleet täysin yllättäen, vaikka ihmiset kyllä tiesivät, että tikit olivat päätöksissään aina paljon heitä nopeampia. ”Minne? Minne sinä olet menossa ja koska aiot palata takaisin”.
”Minä kerron sinulle, mutta se hyvin vaikeaa ymmärtää. En ole kuitenkaan tulossa takaisin. Me etsimme jotain ja osa tikeistä uskoo, että he ovat vihdoinkin löytämässä sen.”
”Uskotko sinä niin?”
”En tiedä varmaksi, mutta minun on lähdettävä pian. Pyydän, että uskot minua, kun sanon, että sinun kannattaa lähteä myös. Et voi tulla sinne, minne minä lähden, mutta autan sinut omalle matkallesi, autan sinut oikealle polulle. Aloitetaan siitä, että meillä kummallakin on paljon tehtävää. Minun polkuni kulkee vain toiseen suuntaan, eikä minun matkaani mittaa aika tai pituus, kun sinä puolestasi tulet kulkemaan kauemmas kuin edes osaat kuvitella. Meillä on kuitenkin vielä aikaa. Kerron sinulle pian kaiken mitä voin.”
”Sanasi kuulostavat kuin ennustaisit kohtaloni. Äiti, en tiedä mitä sanoisin.”
”Älä sano nyt mitään. Katsotaan tähtiä, taivas on niitä täynnä.”



Amfanos ja Lheda


Sitten. Hetki ajan tuolta puolen.
Hiipuva valo loisti Amfanoksen ikkunoista sisään, kun se vielä viimeisen kerran käänsi katseensa kohti linnunradan kaukaista valoa. Se matkasi halki ajan ja avaruuden, kohti suunnatonta anomaliaa, kohti suurta attraktoria, joka imi universumia itseään kohti yhä kiihtyvällä vauhdilla.
Sen vierellä kulki joukko kääpiögalakseja, aivan kuin avaruuden meren uteliaat delfiinit olisivat tulleet katsomaan outoa vaeltajaa.
Mark tunnusteli vaistomaisesti kädellään sänkynsä vasenta puolta, joka oli kuitenkin tyhjä. Hän piti vielä silmiään kiinni, mutta ajatukset olivat jo hereillä. Lheda. Mark nousi ylös ja avasi silmänsä.

Täydellistä kauneutta on mahdoton kuvata ilman omakohtaista kokemusta, Mark ajatteli. Tämä oli lähellä sitä. Lheda seisoi yhdellä kädellä ikkunoiden edessä heilutellen varpaitaan, vartalo kiemurrellen kuin soidintanssia pitävä käärme. Hän hyräili jotain sävelmää ja puheli välillä itsekseen niin hiljaa kuiskaten, että sanoja ei voinut kuulla.
Rakas Lheda, Mark ajatteli. Kaikki ajat, kaikki tilat.
”Etkö saa unta?”, hän kysyi ja käveli Lhedan vierelle. Mutta hän ei vastannut, koukisti vain selkäänsä ja kääntyi takaperin sulavasti maahan jaloilleen ja Mark jatkoi: ”Näin unta maasta. Näin unta ajasta, jolloin äiti oli vielä luonamme. Näin unta myös lapsista, tiedähän… niistä jotka menetimme.”
Mark tuijotti ulos ikkunasta. Amfanos sääti pimeyden näyttämään hieman siniseltä. Lheda laittoi kätensä Markin olkapäälle ja katsoi myös ulos avaruuteen. Lhedasta irtosi endorfiineja, jotka hyväilivät Markin vyötäröä.
”Se tuli sinusta”, Lheda sanoi ja silitti Markin poskea. ”He eivät tarvitse sinua enää. Ymmärrät tietysti, kun ajattelet asiaa. Amfanoksen tietoisuus on vain koskettanut sinua.”
”Tarkoitat, että heidän surunsa on vain omaani.”
”Kyllä ja sinunkin surusi on vain Amfanoksen aiheuttamaa.”
”Voin yhä nähdä heidät. Heidän silmissään on jotain kaunista.”
”Miksi ikävöidä asioita, jotka eivät ole todellisia.” Lheda sanoi ilmeettömästi, kääntyi ympäri ja käveli Qifin luokse, kumartui sen ylle ja kuiskasi jotain. Lhedan käteen ilmestyi lasi täynnä vihreää nestettä. Hän antoi lasin Markille. Mark joi sen tyhjäksi ja otti sitten Lhedaa kädestä.
”Haluaisitko kutsua poimuja.”, Mark sanoi ja hymyili hieman.
”Amfanoksen tilamuutokset ovat herkällä tuulella. Ne saattavat pelästyä.”, Lheda vastasi ilmeettömästi ja tuijotti mustaa avaruutta.
”Ajattelin vain, että voisimme siirtyä hetkeksi ulos. Mutta ehkä on parempi, että pysymme tänään sisällä.”
Lhedan johdattamana Mark käveli ikkunoiden edestä alas pieniä rappusia neliönmuotoiseen tilaan, jota ympäröi käytävää lukuun ottamatta kuin yhdestä puusta tehty sohva. Mark napautti sormellaan ilmaa ja huone täyttyi kirkkaalla valolla. Keskelle huonetta, hieman lattian yläpuolelle nousi suuri holonäyttö, joka mukautui automaattisesti katsojalle sopivaksi.
”Haluasitko jatkaa vanhassa ajassa, se taisi olla jossain… sanoisinko viisituhatta ja sata?”, Lheda sanoi ja laittoi päänsä Markin olkapäätä vasten. Mark pyöräytti sormeaan ilmassa ja näytöllä alkoi pyöriä vanha holoelokuva muinaisen maan historiasta. ”Palataan vielä kauemmaksi. Palataan niihin aikoihin, jolloin ihmiset olivat vielä yksinäisiä.”, pienellä sormenliikkeellä Mark siirsi kuvan pois.
”Haluaisin nyt vain katsoa. Katsoa aikaa ennen kuin meistä tuli...”, Markin silmät etsivät sanoja. Hän tunsi usein hankaluuksia löytää juuri oikeat, mutta palasi pinnalle nopeasti. ”No ennen kuin me muutuimme.”
”Olenko kanssasi silti?”, Lheda kysyi ja laajensi pupillejaan. ”Olisin mielelläni käynyt kanssasi maassa katsomassa dokseja.”
”Mennään sinne myöhemmin. Minulla on ikävä äitiä, mutta ei mennä sinne vielä. Haluaisin tänään olla hetken aikaa yksin.”
Lheda oli tottunut odottamaan, kun Mark katseli muinaisen maan kulttuuria näytöltä. Hän tiesi, ettei Mark halunnut mennä virtuaaliin. Sksi Lheda pyysi Qifiltä virvokkeita, tarjoili ne Markille ja katsoa, miten hän vaipui pitkään euforiaan.

Vanhat sanat olivat Amfanoksessa turhia, mutta biotikkien historia vallitsi siellä silti kaikkialla. Lheda oli itsekin biotikki ja heidän todellisuuttaan oli hankala verrata ihmisten todellisuuteen. Hän oli kuitenkin itse valinnut polkunsa ja sitoutunut ihmiseen. Enemmän kuin Mark edes aavisti, enemmän kuin Mark koskaan ymmärtäisi, mutta vaikka Lheda oli osa ihmisen polkua, hänestä oli vaikea ymmärtää miksi ihmiset palasivat aina menneeseen. Vaikka doksit olivat ihmisten viimeinen lihaksi tullut kuva heidän kyvyistä ja älystä, heillä oli silti aina tarve katsoa eilistä kuin rakastava äiti lastaan.
Lheda käveli ikkunan luo. Mark oli jälleen maininnut äidin. Viime vuosina Markin kaipaus oli ollut voimakasta, ehkä hän oli tullut riippuvaiseksi siitä. Vaikka ihmiset olivat oppineet ja nousseet kehdostaan, he olivat silti orjia. Ajatus sai Lhedan värähtämään. Orjia olivat myös biotikit, Lheda ajatteli. Yhä ja ikuisesti, mutta eri tavalla kuin ihmiset, eri tavalla kuin mikään muu. Lheda ei ollut kuitenkaan samanlainen kuin muut tikit, ei lähimainkaan. Hänessä oli jotain muuta, jotain jota itse tikit olivat ihmetelleet, eivätkä olleet osanneet sitä sanoiksi pukea. Jotain, jotain kirkasta. Kipinä auringolle, valo yölle. Ei. Lheda ei uskonut sanontoihin, hän halusi tietää totuuden. Kyllä, siinä se oli. Hän halusi nähdä totuuden. Lheda oli kuin ensimmäinen ääni pimeydessä, hän oli sana.
”Jumalia on monenlaisia.”, Lheda ajatteli ääneen. Hänestä oli outoa, että ihmisten historia oli jumalia tulvillaan. Lhedan kaltaiset olivat nykyään suurimmaksi osaksi piilossa, mutta ne jotka olivat kiinnittyneet riittävästi, olivat lähempänä kuin Mark osasi edes kuvitella. Oli pian ehkä aika näyttää Markille enemmän tikkien nykyisestä maailmasta, osa niiden todellisesta maailmasta.
Hän poistui ikkunan luota, käveli kevyesti keinuen halki olohuoneen ja ohi Markin. Pienet portaat nousivat olohuoneen perältä ylös leveään käytävään. Käytävän alussa sijaitsi lasiseinillä eristetyt pesutilat, jotka olivat tietenkin vain viihdekäyttöä varten. Vasemmalla puolella oli yksi iso huone, jossa Mark tai Lheda eivät kuitenkaan juurikaan viettäneet aikaa. Jostain syystä Mark ei ollut muuttanut huoneiden muotoa tai sisustusta käytännössä koskaan. Hän jatkoi kulkuaan halki käytävän ja saapui aulaan. Se oli vain tyhjä aukea tila, josta ei kuitenkaan ollut uloskäyntiä mihinkään. Sen väritys poikkesi hytin muista osista, koska Mark ei koskaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Värit ja materiaalit olivat siksi kokonaan riippuvaisia Amfanoksen tietoisuudesta ja tilasta. Nyt se näytti hopeaiselta kalan iholta. Aivan kuin se olisi kaivannut taikaisin maahan, takaisin mereen, ajatteli Lheda. Hän tiesi, että sokea tietoisuus täyttyi usein yllättävillä tunteilla, mutta sitä ei silti voinut verrata viisauteen tai älykkääseen tietoisuuteen. Oli silti outoa, että Amfanoksen kaltaiset olennot kaipasivat jotain, jotain jota saattoi kutsua naivisti elämän kehdoksi. Ehkä Amfanos todella kaipasi jotain. Hän oli huomannut muutoksia sen ajattelussa. Muutoksia, jotka huolestuttivat häntä kovasti.
Oli kuin seinän takaa olisi kuulunut kuiskauksia. Lheda näki mielessään ruusun ja yksinäisen miehen. Mies oli jostain tuttu, ja Lhedasta tuntui, että hänen olisi kerrottava miehelle jotain. Kyllä, kyllä. Hänen olisi kerrottava miehelle mitä oli tapahtumassa, vaikka se sitten koituisi tikkien kuolemaksi. Mutta Lheda myös tiesi, että kaikki tulisivat olemaan häntä vastaan. Eivät pelkästään tikit, vaan myös koko universumi.

Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 2 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
2.5  (2)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Olkoon voima kanssamme, osa 1 2021-05-25 00:42:20 lukeva33
Arvosana 
 
0.5
lukeva33 Arvostellut: lukeva33    May 25, 2021
Top 100 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Tämä Zamm ei vaivaudu ollenkaan kommentoimaan (kiittämään) hänen tekstejään kehuneita ja lukeneita. Selasin tossa aika paljon niitä, ja ei missään tää tyyppi kiitä lukijoita ollenkaan. Yhessä jutussa olitte hiukan moittineet nii SIIHEN oli kyllä alapeukkua tullut. Joten en minäkään tämän tyypin teksteihin enempää reagoi enään!

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
00
Report this review
Olkoon voima kanssamme, osa 1 2021-05-23 12:21:37 Oriodion
Arvosana 
 
4.5
Oriodion Arvostellut: Oriodion    May 23, 2021
Top 10 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Vau. Upeasti kirjoitettua tekstiä. Ihan kaikkea tästä ei pystynyt millään ymmärtämään, sen verran tiuhaan paiskotaan kovaa scifiä päin lukijaa ilman kummoisia selittelyjä, mutta kuitenkin mukavan pehmeällä otteella, ja tulee vahva tunne että kirjoittaja tietää tasan mitä kirjoittaa. Ja ehkä tästä avautuu uusia asioita uudestaan lukiessa (olen nyt lukenut 2 kertaa läpi). Juonesta on vaikea sanoa hirveästi, mutta todella kiinnostavasti kirjoitettua tekstiä, joka vähän raottaa tuota mystistä scifimaailmaa.

Tykkään ylipäätään kirjoitustyylistäsi. Siihen voi olla vähän vaikea päästä sisään, koska siinä ei ole mitään turhia selittelyjä, mutta ainakin se luo tosiaan vaikutelman että kirjoittaja kirjoittaa juuri sitä mitä itse haluaa, pyytelemättä mitään anteeksi. Sama aiemmissakin teksteissäsi (olen lukenut ainakin Sunnuntain ja Koska minä voin). Vähän ehkä vaikeasti sisäistettävää, mutta ne jää hyvin mieleen, ja vielä paljon myöhemminkin olen huomannut miettineeni että ymmärsinköhän sittenkään niistä ihan kaikkea oikein. Arvostan!

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS