Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Fantasia Sira alku
QR-Code dieser Seite

Sira alku

Tässä on moneen kertaan muokattu alku, joka kulkee yhä nimettömänä
Haluaisin kuitenkin kuulla miten se on onnistunut.


Tähystystornista kuului kumea kellon hälytys, mutta liian myöhään. Loimuavat nuolet halkoivat jo taivasta. Pienikin kipinä riitti sytyttämään yksinkertaiset olkikatot. Tuli eteni ahmien kylän tiheään rakennettuja pieniä puutaloja.

Istuin ränsistyneen talon rappusille ja katselin haltioituneena tanssien lähestyviä liekkejä. Valtoimenaan leijailevat hiukseni kilpailivat kilvan liekkien kuparisen loiston kanssa. Tunsin polttavan kuumuuden ihollani. Liekit olivat jo lähellä. Aivan liian lähellä. Vain korttelin päässä. Jos tahdoin paeta olisi lähdettävä nyt. Toisaalta voisin jäädä istumaan ja antaa tulen tanssia, tanssia itse liekeissä. Muuttua yhdeksi niistä ja luovuttaa. Nousin kuitenkin ylös.

Kauempana liekeistä meteli oli korvia huumaavaa ihmisten huutojen sekoittuessa tulen rätinään. Juoksin kohti pohjoista porttia, joka oli kauempana tulimerestä. Jalkojani särki, sillä karkea soratie oli hiertänyt ne lähes verille. Vielä ei kuitenkaan ollut turvallista pysähtyä, joten jatkoin juoksemista. Kääntyessäni seuraavasta kulmauksesta törmäsin johonkin suureen ja pehmeään, joka sai minut kaatumaan maahan. Pökertyneenä tuijotin ylös ja katseeni kohtasi pelottavimman koskaan näkemäni ihmisen. Mies oli hyvin huolitellun näköinen. Liekkien välkehdintä kajastui huvittuneista silmistä.
”Siinäpäs sievä pikkutyttö", mies murahti. "Pistäkäähän pojat pakettiin. Siitä voi olla vielä iloa."
Miehen takaa ilmestyi joukko nahkaisiin sotisopiin pukeutuneita sotilaita.
Ampaisin uuteen juoksuun. Portit häämöttivät edessäni. Sulauduin ulos pyrkivään ihmismassaan. Juoksin taakseni katsomatta. Pääsin porteille ja kaarsin oikeaan suoraan kohti metsän reunaa.
Piilouduin suuren tammen taakse ja katselin ympärilleni. Keltaiset silmät tuijottivat sankan metsän varjoista.
”Kettu", parahdin pelosta.
Kettu alkoi hitaasti kierrellä, kuin peläten lähestyä minua suoraan.
”Kiipeä puuhun", kettu sanoi. ”Pidä kiirettä.”
Kiipesin työläästi puuhun. Mekon helma tarttui katkenneen oksan tynkään ja repesi risahtaen. En viitsinyt välittää vaan jatkoin kiipeämistä. Ylös päästyäni istahdin suurelle oksanhaaralle. Juuri ajoissa huomatakseni kahden miehen lähestyvän kiroillen. Toinen piteli kädessään pitkää miekkaa, jonka veren tahrima terä kimmelsi.
”Tunnetko sinä nuo miehet", kettu kysyi piiloutuessaan heinikkoon.
” En ole koskaan nähnytkään", vastasin katse edelleen miehissä, jotka olivat jo hyvin lähellä.
”Likan on oltava täällä", miekkaa pitelevä mies mörähti. ”Missä se oikein piileksii.”
”Täällä jossain sen on pakko olla", toinen miehistä sanoi. ”Jatka etsimistä.”
Miehet tähyilivät ympärilleen, kun kettu astui muristen puun takaa. Sen korvat osoittivat taakse, sen niskakarvat olivat pystyttä ja hampaat kimmelsivät uhkaavasti auringossa.
Miekkaa pitelevä mies yritti huitaista kettua. Kettu oli kuitenkin nopeampi. Ketterästi se hyppäsi sivuun ja samalla loikalla toisen miehen kimppuun. Se puri miestä paljaasta käsivarresta. Mies riuhtoi ja riuhtoi, mutta kettu ei irrottanut otettaan. Sen hampaiden välistä valui verinoro. Miekkamies yritti uudelleen iskeä kettua. Epäonnistuen jälleen. Kuin tyhjästä ilmestyi toinen kettu, joka tarttunut häntä jalkaan ja puri nyt kaikin voimin. Miehet karjuivat tuskissaan ja kun ketut viimein irrottivat otteensa miehet pinkaisivat juoksuun.
”Mitä tämä oikein on?” kysyin ketuilta, kun miehet olivat kadonneet metsään.
”Miten minä tietäisin. Olen vain kettu", kettu vastasi.
Kiivetessäni alas puusta huomasin kettujen hävisin. Mitä minun nyt pitäisi tehdä, huokaisin lyyhistyessäni puun runkoa vasten.
Joku ravisteli minua.
”Sira! Sitä herätys. On aika lähteä”, nainen kiskoi minut jaloilleni. ”On pakko mennä nyt.”
”Kuka olet?” katsoin naista. Hän oli hyvin kaunis, pitkä ja siro. Kirkkaan vaaleat hiukset ja lämpimästi hohtava iho.
”Olen Miraldi. Selitän lopun myöhemmin", naisen katse kiersi ympäriinsä. ”Nyt ei ole aikaa. Sinut on saatava turvaan. Mitä pikemmin sen parempi, sillä he ovat täällä pian. Onhan sinulla riipus tallessa?”
”Kyllä, se on kaulassani", minua kummastutti kuinka tämä vieras nainen tiesi korusta, jonka paino lepäsi raskaana rintakehälläni ja keitä olivat he, joista nainen tuntui puhuvan niin varoen. En kuitenkaan ehtinyt kyselemään enempää sillä siinä samassa Miraldi tarttui käsivarteeni ja kiskoi syvemmälle metsään.

Metsä oli tiheä. Puiden valtavia runkoja kiersivät valkokukkaiset köynnökset. Oksat kohosivat korkealle yläpuolellemme ja vaikka päivä oli vielä kirkas oli metsässä hämärää. Kuljin yhä avojaloin ja kompasteli kiviin ja puiden juuriin yrittäessäni pysyä Miraldin vauhdissa.
”Ripeästi nyt", Miraldi pysähtyi odottamaan. ”Meillä ei ole aikaa jäädä peittelemään jälkiä, joten he seuraavat meitä vaivatta.”
Pienet polut seurasivat toisiaan. Monestiko olimme kääntyneet toiselle polulle, sitä en enää tiennyt. Silloin takaa kuului ääniä. Askelten töminä säesti vielä vaimeana kuuluvaa kiroilua. Säpsähdin tunnistaessani äänet, jotka kuuluivat samoille miehille, jotka olin nähnyt aiemmin.
”Nyt ripeästi. He ovat lähempänä, kuin kuvittelinkaan", Miraldi tarttui jälleen minua ranteesta ja kiskoi eteenpäin. Juoksin lujempaa, kuin olin koskaan uskonut pystyväni juoksemaan. Äänten saavuttaessa meitä hitaasti.
”Ei auta. Meidän on pakko piiloutua", Miraldi pysähtyi katselemaan ympärilleen. Keskellä sankkaa metsää ei näyttänyt olevan piilopaikkoja. ”Tuonne", Miraldi osoitti lähellä olevaa sammaloitunutta kiviröykkiötä, jota vasten lukuisat puun rungot nojasivat. Auringon säteet saivat kostean metsän kimmeltämään. Hetken aikaa luulin nähneensä ketun hahmon kivien päällä.
Miraldi lähes kantoi minut röykkiön luo, jossa ei näkynyt vilaustakaan ketusta. Sain kuitenkin huomata edessäni olevan muutakin, kuin vain kasan kiviä. Kauempaa katsoessa en ollut nähnyt keskellä aukeavaa luolan suuaukkoa. Ahtauduimme sisään kapeasta onkalosta ja Miraldi vetäisi harmaan viittansa meidän yllemme. Luola pimeni täysin. Saatoin vain kuunnella, kuinka kaukaa kantautuvat askeleet lähestyivät. Sydän hakkasi hurjana rinnassani, kun askeleet yhtäkkiä pysähtyivät aivan piilopaikkamme vieressä.
”Taasko sä kadotit ne?” mies ääni kysyi. ”Pomo teurastaa meidät, jos palaamme tyhjin käsin.”
”Minkäs teet. Likka on sen kummajaisen kanssa. Mä näin siitä vilauksen”, toinen ääni vastasi. Tämän äänen tunnistin. Se kuului mökillä olleelle miekkamiehelle.
”Ei ne kaukana voi olla. Hajaannutaan niin ehkä ne löytyy. Mene sä tonne niin mä jatkan tänne päin", ensin kuulunut ääni sanoi. Samassa kuului murinaa ja karjaisu. Karhu, ajattelin heti. Olin joskus kauan sitten kuullut äänen ennenkin. Itse karhua en ollut nähnyt, mutta sydäntä riipaiseva murahdus oli jäänyt mieleeni. Myöhemmin äiti oli kertonut sen kuuluvan karhulle. Ulkoa kuului miesten kauhistunutta huutoa ja töminää, kun miehet pakenivat paikalta. Äänten kaikottua metsän uumeniin Miraldi nosti viittansa yltämme.
”Sira, meillä on pitkä matka edessämme. Jaksathan sinä ?" Miraldi auttoi minut ulos luolasta.
”Jaksan minä", vastasin reippaammin, kuin miltä minusta tuntui. Olin kyllä tottunut olemaan ulkona, mutta en ollut vuosiin poistunut kotipihasta. Äiti ei ollut sallinut sitä.
”Sinut on pidettävä turvassa", äiti oli vastannut, eikä ollut vuosienkaan kyselemisen jälkeen suostunut selittämään syytä. Olin ollut tyytynyt tilanteeseen. Kaikki oli ollut hyvin.
Seurasi lisää kapeita polkuja, jotka pian vaihtuivat suureksi helpotukseksi hieman leveämmiksi ja helpommin käveltäviksi. Jalkapohjani olivat pienillä haavoilla.
”Tästä ripeästi yli", Miraldi hoputti tullessamme leveälle metsätielle. Tiellä näkyivät hevosten kavioiden jäljet ja vaunujen urat. ”Sanoisin pari tuntia sitten. Tosin voi olla vähemmänkin, en ole niin hyvä tässä.” Miraldi mutisi itsekseen. Hän oli vain vilkaissut tietä nopeasti. En voinut kuin kummastella hänen taitoja. Mitä pidemmälle menimme, sitä enemmän kysymyksiä pyöri mielessäni.
Iltapäivä oli jo pitkällä kun jälleen kerran astuin lähes huomaamattomalle polulle. Se oli edellisiäkin kapeampi ja vaikeakulkuisempi. Ei mennyt kovinkaan kauaa, kun löysin itsensä istumasta maasta. Metsä alkoi jo olla hämärä ja olin kompastunut kiveen, jota en kiireessä ollut huomannut.
”Kuuntele Sira. Joki on aivan lähellä, sitten saat hengähtää", Miraldi auttoi minut ylös maasta. ”Pystytkö kävelemään?”
”Pystyn kyllä", polvi oli kipeä, mutta se kesti astumisen. Olin kolhinut itseni niin useasti kiipeillessäni pihan tammessa, ettei pieni kipu enää hetkauttanut.
Kun viimein näin joen rantaan hämmästyin näkemästäni niin, että unohdin polvessa sykkivän kivun ja juoksin rantaan.
Näkymä oli uskomattoman kaunis. Rannassa seisoi kaksi toisiaan kohti kääntynyttä suurta vaahteraa. Niiden oksat olivat kietoutuneet yhteen ja muodostivat nyt holvikaaren. Hiljalleen virtaavan veden pinta oli kirkas. Joen varteen oli sidottu omituisen näköinen vene. Se oli kuin tehty suurista lehdistä ja näytti aivan liian heppoiselta kestääkseen. Se oli kuitenkin hyvin kaunis ja sen hopeiset reunat kimmelsivät auringossa.
Miraldi astui vakain askelin veneeseen ja ojensi kätensä auttaakseen minut kyytiin.
Veneessä istuessani näkymä oli vieläkin upeampi. Vasta nyt huomasin kuinka kaikki jokivarren puut sekä edessä että takana kurottivat oksiaan toisiaan kohti muodostan katon yllemme. Siellä täällä oksien välissä oli pieniä reikiä, joista illan viimeiset valonsäteet pääsivät koskettamaan veden pintaa luoden hämärään metsään kauniita valopatsaita.
Vene lähti lipumaan hiljalleen eteenpäin ja laskin pääni Miraldin olkaa vasten käperryin niin pieneksi kuin pystyin. Sivusilmällä näin tutun hahmon rannalla. Tällä kertaa olin varma näkemästäni. Kettu istui katselemassa meitä.

”Olemme kohta perillä", Miraldin ääni tunkeutui unen läpi. ”Sinun on nähtävä tämä.”
Hämärsi jo, mutta erotin silti yhä kuinka edessämme kohosi korkea kiviseinämä, jota pitkin lukuisat köynnökset laskeutuivat kohti veden pintaa. Vene lipui edelleen rauhallisesti kohti kalliota ja juuri kun ehdin pelätä törmäystä Miraldi nosti airon ja ujutti sen köynnösten väliin paljastaen niiden taakse kätkeytyneen luolan suuaukon.
Pimeässä luolassa vaistosin Miraldin etsivän jotain, kun hän viimein löysi sen kuului kevyt puhallus ja kirkas valo levisi luolaan. Nyt näin Miraldin pitelevän kädessään kirkasta kiveä, joka hehkui. Sen valo sai luolan kosteat kallion seinät kimmeltämään uskomattoman kauniina.
Vene jatkoi rauhallista kulkuaan virran mukana ja tuli luolan toiseen päähän, josta aukesi upea näkymä laaksoon kallioisten vuorenrinteiden välissä. Joki muuttui järveksi, jonka tyyni pinta heijasti heidän ylleen nousevan täysikuun. Miraldi meloi veneen huteran oloisen laiturin luo.
Kivilaatoista tehty polku johti pihan poikki pienen mäennyppylän päälle, jossa oli vanha ränsistynyt talo. Se oli kerrassaan surkea näky ja mietin mahtoiko siellä asua enää ketään. Katosta puuttui tiiliä, ikkunaruudut olivat rikki ja köynnös oli ottanut valtaansa sen ulkokuoren. Terassin kaide huojui uhkaavasti ottaessani siitä tukea ja oven saranat vinkuivat korvia vihlovasti.
Sisällä oli täysin pimeää ja lattia narisi heidän jalkojen alila. Hiljaisuus ja ummehtunut haju saivat minut hermostumaan.
”Myöhässä taas, kuten arvata saattoikin", Miraldi tokaisi sytyttäessään ruosteisen öljylampun. Hennossa valon kajastuksessa näin paremmin eteisen. Se oli suurempi, kuin ulkoa päin olisi uskonut. Nuhruisia seiniä koristivat lukuisat pölyn peitossa olevat muotokuvat. Talo oli varmasti joskus ollut hyvin kaunis. Nyt sen loistosta ei kuitenkaan ollut jäljellä kuin tomuiset huonekalut ja korkealla katossa kimmeltävät kattokruunut. Löysimme tiemme olohuoneeseen.
”Istu tuohon”, Miraldi osoitti pölyistä nojatuolia suuren takan edustalla. ”Sinulla on varmasti nälkä. Tässä on hieman leipää sekä marjoja.”
Istuin arastellen tuolille ja otin tarjotut eväät. Vatsani murisi nälästä, mutta keho kieltäytyi toimimasta. Istuin vain tuijottaen sylissäni olevaa lautasta. Mitä minulle nyt tapahtuisi. Ei ollut paikkaa mihin mennä. Ei isää, ei setää eikä tätiä. Minulla ei ollut edes vanhempia sisaruksia pitämässä minusta huolta. Ketään ei ollut. Kyyneleet vierivät jälleen poskilleni.
”Älä huoli Sira. Kaikki on hyvin. Sinä et jää yksin”, Miraldi kietoi varoen kätensä ympärilleni aivan kuin ei olisi tottunut halauksiin. ”Noniin Sira, pyyhinhän nuo kyyneleesi. Olet turvassa nyt”, Miraldi nousi ja alkoi levottomana kiertää huonetta. ”Missä hän oikein on? Hänen olisi pitänyt olla jo täällä”, Miraldi mutisi itsekseen. ”Emme voi olla täällä kovin pitkään. Yritä saada hieman unta sillä välin kun odotamme.”

Heräsin säpsähtäen. Ihoni oli kylmästä hiestä märkä. Uni oli ollut niin toden tuntuinen. Siinä oli ollut äidin eloton ruumis ja verta tihkuva miekka, sekä ne kauheat miehet.
Silmiään hieroen katselin ympärilleen. Olin painajaisesta huolimatta kuitenkin saanut sen verran unta, että jaksoin tarkastella asioita uudelleen. Miraldi hääräili vanhan koristeellisen takan edustalla, jossa roihusi nyt tuli iloisesti. Hänen harmaa viittansa roikkui toisen nojatuolin selkämyksellä. Yllään hänellä oli vaalean sininen mekko, jonka helma ylettyi polviin. Ja vasta nyt huomasin Miraldinkin olevan avojaloin.
”Huomenta Sira ", Miraldi ojensi minulle herkulliselta tuoksuvan kulhollisen ruokaa. Siinä oli porkkanoita, lanttua ja kukkakaalia. Hunajainen tuoksu leijaili huoneessa ja sai hetkeksi talon tuntumaan asutulta.
”Haluan esitellä sinulle erään henkilön", Miraldi sanoi. Samassa viereisestä huoneesta astui esiin nainen. Jokin hänen oranssissa pörröisissä hiuksissaan ja keltaisissa silmissään oli tuttua. Ei vain osannut keksiä mistä. Yllään naisella oli vihreän eri sävyjä. Tumman vihreät polviin yltävät housut ja hieman vaaleampi hihaton tunika. Kaikkea vihreyttä rikkomassa oli vaaleanruskea vyö ja samaa sävyä oleva saappaat, jotka sointuivat yhteen hiusten kanssa.
”Olen Naria", vihreään pukeutunut nainen sanoi ja istui toiseen nojatuoliin. ”Voimme olla täällä muutaman päivän, sillä vain harvat tietävät tästä paikasta.”
”En vieläkään tiedä keitä te olette”, Miraldi oli sanonut tunteneensa äidin, mutta mistä. En ollut koskaan ennen nähnyt Miraldia ja vaikka Narian vaikutti etäisesti tutulta en muistanut tavanneensa häntä aiemmin.
Miraldi ja Naria katsoivat hetken toisiaan.
”On varmasti parasta aloittaa alusta. Tutustuin äitiisi jo hyvin kauan sitten. Kasvoimme samassa kylässä. Hän käytti silloin nimeä Delilah", Miraldi aloitti.
”Niin mutta mitä te olette? Olen nähnyt uskomattomia asioita. Ensin luulin, että äiti vain on erilainen. Hän teki kaiken laisia pikku juttuja, kun luuli etten nähnyt. Kun sitten aloin itsekseni yrittää hän käski lopettaa. Hän ei koskaan selittänyt mitään. Sanoi vain asian olevan niin. On niin paljon asioita joita en ymmärrä. Se sinun hohtava kivesi. Mikä se on? Ja miksi kettu puhui? Eivät eläimet puhu. Eiväthän?” kysymysteni tulvasta ei meinannut tulla loppua nyt kun kerran olin päässyt vauhtiin.
”Yksinkertainen vastaus on haltioita. Me olemme haltioita. Meillä on tiettyjä kykyjä, joista kukkien luominen on yksi", Ihmettelin kuinka Miraldi saattoi tietää kukista. Olin istunut kotipihassa ja kasvatellut erivärisiä kukkia. Olin kuitenkin kuvitellut ettei kukaan nähnyt. Olin jo kysymässä asiasta, kun Miraldi jatkoi, ”Kaikki aikanaan Sira. Naria kertoi kukista. Hän näki kaiken.”
Kuin vastaukseksi huulilleni nousseeseen kysymykseen Naria alkoi muuttaa muotoaan. Hän painui lattialle kyyryyn ja hitaasti hänen muotonsa alkoi muistuttaa kettua. Kasvot pitenivät, nenä muuttui kuonoksi ja korvat siirtyivät. Sileälle iholle ilmestyi turkki. Tuo kaikki tapahtui rauhallisen oloisesti ja hetken päästä täysikasvuinen kettu katsoi minua tutuilla keltaisilla silmillä.
”Se olit sinä!” huudahdin. ”Sinä pelastit minut.”
”Kyllä, minä se olin. Olen seurannut sinua jo pitkään. Tosin viime vuosina harvemmin. Yllätyin kuinka taitava sinusta oli tullut. En ole nähnyt sinua moneen vuoteen. Viimeksi taisit olla siinä kuuden ikäinen. En malttanut olla tervehtimättä”, Naria siirsi lattialle pudonneita vaatteitaan. Oli ihan ymmärrettävää ettei ketulla ollut vaatteita. ”Minä olen muodonmuuttaja. Osaan siis muuttaa muotoani eläimeksi. En tosin miksi tahansa. Ainoastaan siihen eläimeen, johon tunnen yhteyttä.”
”Entä se toinen kettu? Onko hän myös muodonmuuttaja?”
”Ei, hän on ihan tavallinen kettu. Taisit nähdä hänestä vilauksen matkallanne tänne. Hän on kumppanini ja piti teitä silmällä puolestani”, Narian kertomus muuttui yhä uskomattomammaksi.
”Kerron lisää myöhemmin. Nyt meillä on tärkeämpääkin mietittävää”, Narian jatkoi vakavaan sävyyn.
Miraldi alkoi kiertää hermostuneesti tuoleja ympäri. Huomasin hänen tekevän näin aina ollessaan levoton tai huolestunut.
”Rauhoitu nyt Miraldi. Ei ole Siran vika, jos hän ei tiedä kaikkea", Naria yritti rauhoitella.
”Kaikkea? Ymmärtäisin, jos hän ei tietäisi kaikkea! Tyttöhän ei tiedä mitään! Ei yhtään mitään!” Miraldi kivahti.
”Ei ole meidän syytämme, jos Delilah ei osannut huolehtia jälkikasvustaan", Naria sanoi pilkallisesti ja ivallinen hymy välähti hänen ketun huulillaan. ”Itse olisin...”
”Älä hauku äitiä! Minua ei tipan vertaa kiinnosta mitä sinä olisit tehnyt”, kivahdin, vaikka tunsin oloni petetyksi. Mitä muuta äiti oli mahtanut salata, mietin.
”Katsopas vaan tyttöhän osaa suuttua. En olisi uskonut", virne Narian kasvoilla leveni.
”Älä kutsu minua tytöksi. On minulla nimikin. Ja pyyhi tuo ällöttävä virne naamaltasi”, minua alkoi hermostua todenteolla ja virnistelevä kettu vain pahensi sitä.
Rauhoitupas Sira. Naria on oikeassa. Tämä olisi paljon helpompaa, jos Delilah olisi hoitanut velvollisuutensa. Nyt joudumme olemaan täällä pidempään kuin olin suunnitellut", Miraldi pysähtyi tuijottamaan takan tulta. Hän huokaisi syvään ja katsoi minua.
”Miraldi on oikeassa. Sinun on osattava puolustautua. Pystyt paljon muuhunkin, kuin pelkkään kukkien luontiin", Naria jatkoi vakavammin. Mulkaisi happamana häntä ja tuhahdin. Tuo ilveilevä kettu tiesi mnusta enemmän, kuin minä itse. Nyt ei kuitenkaan ollut oikea aika kiukutella. Olin aina pitänyt tästä omasta kyvystäni ja nyt oli joku joka opettaisi minua. Vaikkakin sitten ilveilevä kettu ja hermoileva haltia. Tällä kertaa oppisin jotain hyödyllistä.
”Mistä me aloitamme?” kysyin malttamattomana.
”Näytä meille mitä osaat. Mieluiten ulkona. Siellä et ainakaan räjäytä koko taloa”, Naria iski silmää Miraldille. ”Menkää te edeltä. Minä hieman siistiydyn.”

Seurasin Miraldia talon taakse. Kirkkaassa päivänvalossa talo näkyi paremmin ja näytti entistäkin karmeammalta. Seinien punainen maali hilseili. Piha oli yhtä hirvittävässä kunnossa kuin talokin. Nurmikko rehotti valtoimenaan ja oli kasvanut polvenkorkuiseksi.
Miraldi kumartui nurmen ylle ja laski kätensä maahan. Hetkessä eteemme ilmestyi polku joka johti laakson halki. Läpi kukkaniityn ja päättyi sitten kiviseen reunan luokse. Pitkä nurmi kasvoi aivan kallioseinään asti.
”Saisitkohan tehtyä meille vähän tilaa tähän", Miraldi sanoi istuessaan suuren kivenlohkareen päälle.
Katselin ympärilleen leviävää nurmikkoa. Miraldi oli vain koskettanut ja ruoho oli vetäytynyt maahan. Yritin nyt samaa itse. Istuuduin polulle kiven juureen, laskin käteni pitkälle ruoholle ja keskityin. Mitään ei tapahtunut.
”Näytähän ensin ne kukkasesi" Miraldi huikkasi kiveltä.
Keskitin ajatukseni kukkaan ja pian maasta kohosikin sininen kukka, jonka nyppäsin juurineen maasta.
”Anna kun arvaan. Sen piti olla punainen", kuului Narian ilveilevä ääni polulta.
”Niin piti!” viskasin kiukkuisena kukkasen niin pitkälle kuin jaksoin.
”Mitä ajattelit kun loit sitä?” Miraldi kysyi kiveltä.
”Punaista kukkaa. Mitä muutakaan", tuhahdin.
”Et keskity tarpeeksi. Sinun pitää nähdä millainen kukka se on. Ei pelkästään väriä, vaan sen muoto, sen tuoksu. Näe se kokonaisuutena. Kuule sisimmässäsi, kuinka pieni siemen poksahtaa rikki kun verso tunkeutuu ulos. Kuule maan rahina kukan kasvaessa. Katso näin", Miraldi hyppäsi alas kiveltä ja kyyristyi viereeni. ”Minkä kukan haluat?”
”Tahdon mustia ruusuja", kuulin kuinka Naria naurahti ehdotukselleni. Miraldi ei kuitenkaan sanonut mitään, sulki vain silmänsä ja kun hän nosti kätensä sen alla kasvoi ruusun alku hurjaa vauhtia kohti taivasta. Kun kukannuput viimein aukesivat ne olivat sametin mustia.
”Pitää myös muistaa miltä se tuntuu", Miraldi jatkoi.
Keskityin uudelleen. Ajattelin punaista ruusua. Sen kirkkaita terälehtiä ja vihreitä lehtiä. Keskityin teräviin piikkeihin ja tuoksuun, enkä voinut olla kiljahtamatta ilosta tuntiessani kämmenensä alla pienen verson. Nostin käteni ja katselin kuinka kukka kasvoi. Se oli kyllä punainen ja kukka itsessään muistutti ruusua, mutta sen varsi oli jotenkin vääränlainen. Toisin kuin Miraldin kukka, jonka varsi kasvoi eläväisenä ja mutkittelevana minun kukkani kohosi maasta piikkisuorana kohti taivasta.
”Sinun kannattaisi aloittaa jostain helpommasta. Tuo oli selvästikin liian haastavaa sinulle", Naria jatkoi vinoilua.
”Naria, älä ole ilkeä. Muistan hyvin miltä omat yritykseni näyttivät aikanaan. Tämä on niihin verrattuna todella kaunis. Jatka vain yrittämistä Sira. Kyllä se siitä", Miraldi puolusti ja laskin jälleen kämmeneni maahan.
”Miraldi tekisitkö hieman tilaa tänne? Taidan ottaa nokoset odotellessani. Viime yön unet jäivät vähiin", Naria haukotteli makeasti Miraldin laskiessa kätensä maahan. Hetkessä heidän ympärillään oli siisti lyhyt nurmikenttä.
Naria teki muutaman kierroksen nurmella, kuin etsien sopivaa paikkaa ja kävi sitten kerälle varjoon vähän matkan päähän.

Tunnin kuluessa, kukka toisensa jälkeen ilmestyi nurmelle. Hiljalleen kukka kukan jälkeen ne alkoivat näyttämään oikealta ruusulta. Niissä ei vielä ollut Miraldin luomaa samettipintaa, mutta ulkomuoto oli ainakin oikea.
”Sepäs kävi nopeasti", Naria raotti toista silmäänsä. ”Tuolla menolla sinusta tulee oikea mestari.”
”Naria, nyt riittää. Jos sinulla ei ole muuta sanottavaa niin lähde tekemään jotain hyödyllistä", Miraldin ääni oli tyyni, mutta päättäväinen. ”Ivasi ei auta nyt yhtään.”
Sanaakaan sanomatta Naria nousi venytellen pitkiä siroja raajojaan ja lähti polkua pitkin talolle päin.
”Onko hän kunnossa?” katselin Narian perään.
”Älä hänestä murehdi. Hän on aina ollut tuollainen. Pilailee toisten kustannuksella. Ei hän sillä pahaa tarkoita, mutta joskus liika on liikaa. Kun siitä sitten huomauttaa, no näit itse. Älä kuitenkaan huoli. Hän on kunnossa, kun annamme hänen vain olla hetken yksin”, selittäessään Miraldi oli jälleen alkanut kävellä hermostuneesti edestakaisin.
En välittänyt Miraldista, vaan kävelin tasaisen nurmen reunalle ja kosketti pitkää ruohonkortta. Keskityin ajatukseen kuinka korsi hiljalleen vajoaisi maahan ja hetken jälkeen niin tapahtuikin. Seuraavaksi kaksi kortta, sitten kymmenen ja kohta jo iso alue edestäni oli hävinnyt.
”Loistavaa! Vallan loistavaa!” Miraldi oli ilmestynyt viereeni. ”Sanoisin että onnistumiseen on hyvä päättää. Lähdetään takaisin talolle. Nariakin on varmasti jo rauhoittunut.”
Löysimme Narian keittiöstä padan ääreltä.
”Sillä välin kun minä laitan ruoan loppuun te kaksi voisitte käydä peseytymässä. Eritoten sinä Sira. Et ole tainnut vilkaista peiliin. Olet karseassa kunnossa", Naria sanoi kääntämättä katsettaan padasta.

Kylpyhuone oli yllättävän puhdas muuhun taloon nähden. Epäilin Narian ja Miraldin puhdistaneen sen edellisen yön aikana. Pölyhaituvaakaan ei leijaillut ilmassa. Kurkistin kuvaani peilistä. Näky oli tosiaankin karsea. Hiukset olivat takussa ja niihin oli kiinnittynyt lehtiä ja oksan pätkiä.




Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 1 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
3.0  (1)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Sira alku 2021-06-03 13:52:37 Oriodion
Arvosana 
 
3.0
Oriodion Arvostellut: Oriodion    June 03, 2021
Top 10 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Tämä on ilmeisesti uusi versio aiemmasta tarinanpätkästäsi. En ihan tarkalleen muista miten se meni, mutta aika paljon taitaa olla muuttunut. Tässä myös taidettiin päästä juonta jo huomattavasti pitemmälle, mikä on hyvä. Sanoisin että se aiempi versio oli kuitenkin vähän huolellisemmin kirjoitettu.

Sinun kannattaa vielä lukea tämä muutamaan kertaan läpi, koska kirjoitusvirheitä on jäänyt aika paljon. Esimerkiksi tällaisia: "Olin ollut tyytynyt tilanteeseen."

Alussa kiinnitin huomiota tähän kohtaan: "Valtoimenaan leijailevat hiukseni kilpailivat kilvan liekkien kuparisen loiston kanssa."
Kilpailivat kilvan kuulostaa vähän oudolta.

Mutta se tuosta kieliopista. Itse tarina on kiinnostava. Herätät lukijan mielenkiinnon paljastamalla alussa vain vähän asioita. Siran nimikään ei paljastu ihan heti, ja asioita selviää hiljalleen, mikä on hyvä. Vieläkään ei ole selvinnyt ihan hirveän paljon, niin ei pysty oikein sanomaan millainen kokonaisuus tästä on tulossa. Mutta kaikki toki aikanaan.

Kerrontasi on hyvää, tunnelma tuossa pakokohtauksessa etenkin pysyy koko ajan sopivan jännittävänä. Tuo pakopaikka minne Miraldi Siran vie tuntuu kivalta, vähän salamyhkäiseltä paikalta. Siinä olisi mielestäni tosin voinut olla enemmän kuvailua, jotta lukija näkisi tuon laakson paremmin mielessään.

Tuo "kettutyttö" oli hyvä hahmo. Arvasin Narian olevan se kettu jo hänen kuvailunsa perusteella – hyvää kuvailua siis, koska ei sitä myöskään ollut tehty liian ilmiselväksi. Hänen nimensä tosin vaihteli (välillä Naria, välillä Narian).

Sanoisin että nuo haltiavoimat olisivat vaatineet vähän lisää selitystä. Eikö Miraldi voisi kertoa niistä vähän tarkemmin, kun alkaa neuvoa Siraa kukkien kanssa, kun Sira ei selvästi hirveästi tiedä, ja lukijakin haluaisi mielellään oppia niistä lisää?

Mielestäni siis mielenkiintoinen tarinan alku, vähän vielä hienosäätöä niin tulee oikein hyvä.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
00
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS