Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Fantasia Tärkeä viesti // Sola osa 3
QR-Code dieser Seite

Tärkeä viesti // Sola osa 3

Äveriään emännän kievari oli täynnä väkeä. Talven jälkeen ihmiset hakeutuivat raikkaan juoman ja oivallisen ruuan ääreen, mutta nyt väkeä tuntui olevan liikkeellä tavallistakin enemmän. Kolikot vaihtoivat omistajaa tiuhaan tahtiin yli kiillotetun pöydän, ja pöytiin kannettiin notkuvia tarjottimia täynnänsä kolpakoita ja tuoppeja.
Jassin kiitti vuolaasti reheväpovisen tarjoilijattaren kantaessa kahdeksan tuoppia heidän pöytäänsä ja antoi tytölle kolikon vaivanpalkaksi. Tämä niiasi sujauttaen rahan nopeasti esiliinansa taskuun ja keräsi pöydästä vanhat tuopit. Uteliaana hän kumartui miehen puoleen: “Tiedätkö, miksi täällä on tänään näin paljon väkeä? En ole ennen nähnyt moista ruuhkaa keskellä viikkoa. Onko jotain tapahtunut?”
Mies virnisti ja viittasi kolmea toveriaan kohti, jotka kahmivat tuoppeja itselleen. “Meillä on viimeiset iltavapaat, ennen kuin joukko hajotetaan ja jaetaan rintamille.”
Pilkahdus naisen suurissa silmissä kieli ymmärryksestä. “Te olette niitä linnoituksen sotilaita. Epäilinkin nähneeni osan teistä aiemmin. Luulin jo, että sota on voitettu tai jotain, kun niin moni teistä juhlii ja juo.”
“Juhlia ja juoda voi monestakin syystä”, pöydän toisella puolella istuva Garret huomautti ja kohotti tuoppiaan. “Kauneudellenne, neiti.” Tarjoilijatar punastui kikattaen ja vilkaisi kookasta miestä tummien ripsiensä alta.
“Kiitos, herra. Oletteko tekin niitä urheita, jotka lähtevät pian sotaan?”
“Luojat ei!” Garret nauroi, mutta Jassin potkaisi häntä kipeästi nilkkaan pöydän alla.
“Itse asiassa olemme”, Jassin sanoi painokkaasti. “Ja juuri minut lähetetään mitä vaarallisimpaan paikkaan. Mikäli sinulla on illalla aikaa kuunnella, jaan ilomielin kokemuksiani seikkailuistani ja uroteoistani hänen majesteettinsa palveluksessa. Olen ollut hyvin, hyvin salaisissa tehtävissä.”
Tytön silmät laajenivat ja hän vilkaisi huultaan purren tiskille, jossa kauppa kävi kuumana. “Vuoroni päättyy kahden tunnin päästä. Jos olette silloin vielä täällä, tulen ilomielin kuuntelemaan.”
“Se sopii mitä parhaiten”, Jassin hymyili leveästi tuntien Garretin potkut kiivaana rummutuksena nilkassaan. “Mikään mahti maailmassa ei saisi minua hylkäämään teitä, neiti. Mikä onkaan nimenne?”
“Zillian”, tarjoilijatar hymyili sädehtivästi.
“Zillian, miten ihastuttava nimi”, Jassin otti naisen käden omaansa ja suuteli kevyesti tarjoilijattaren sormia saaden tämän kikattamaan toistamiseen. “Odotan sinua vaikka koko illan, Zillian.”
“Meidän piti mennä pelaamaan tablutia täältä lähdettyämme,” Garret huomautti välittömästi naisen käännettyä selkänsä heidän pöydälleen. “Olet minulle omaisuuden velkaa, sotamies.”
“Oli miten häviöllä tahansa, eliittisotilaamme taisi muuttua juuri voittajaksi”, Emrys nauroi kohottaen toverilleen tuoppia. “Jassinille, illan todennäköisimmälle voittajalle.”
“Zilliania odottaa yllätys, kun olet täällä vielä huomennakin”, Garret muistutti. Miehet nauroivat ja tyhjensivät tuoppinsa siirtyen seuraaviin. Seuraten puolella korvalla hyvänntahtoista nälvimistä, Jassin kääntyi katsomaan muita kievarin seurueita. Heidän yksiköstään paikalla olivat hänen ja Garretin lisäksi vain muutama sotilas, kun paikka tuntui tosiaan pursuavan Ellasiin lähdössä olevia sotilaita.
“Teille mahtaa tulla ikävä tätä paikkaa”, hän huomautti kääntyessään takaisin pöytäseurueensa ääreen.
“Olen kuullut, että perillä odottaa pelkästään varuskuntaruokala”, Emrys ryysti tuopistaan. “Sieltä ei kuulemma saa edes olutta.”
“Niin minäkin olen kuullut”, Garret myönsi taputtaen miestä olalle. “Mutta kuulin paikalle pääsemisen olevan jo haaste itsessään.” Miehet mutisivat myöntävästi juomiaan pyöritellen ja tunnelma pöydässä laski hivenen. “Vihollinen liikkuu alueella kuulemma oman mielensä mukaan. Sotavelhoilla on liian kiire pitää linnoituksia kasassa eikä heillä ole aikaa nuohota teitä.”
“Joudutte putsaushommiin Ellasiin päästäksenne”, Jassin nyökytteli ja hymyili leveästi tiskin takaa vilkuttavalle Zillianille. “Olisittepa yhtä onnekkaita kuin minä. Huomaatteko, hän on todella kaunis.”
“Älä pelkää, et sinäkään täällä kauaa viivy”, Garret läimäytti alaistaan selkään saaden Jassinin tuopin läikkymään. “Juttelin komentaja Athekan kanssa. Meidät lähetetään Dionisiin viikon loppuun mennessä. Etelässä tarvitaan lisää apukäsiä rakentamaan ja varustamaan laivoja.”
Jassin mulkaisi leveästi virnistelevää Garretia. “Se siitä rauhasta sitten. Täällä kun ehti tottua jo verkkaiseen elämänvirtaan.”
“Sinun virtasi on kyllä niin verkkainen, että se muuttuu täyttä päätä suoksi”, Emrys ivasi. “En ole koskaan tavannut yhtä vitkasta sotilasta kuin sinä, Jassin. Jos kaikki olisivat sinun kaltaisiasi ei sota varmasti olisi edes alkanut, kun kukaan ei pääsisi rintamalle asti.”
“Jos minulta kysytään, vaikka ei kysytäkään”, aiemmin vaiti ja synkkänä pysytellyt Finnick mutisi tuoppiinsa, “pitäisi kaikki joukot joko siirtää Solaan, tai mahdollisimman kauas sieltä. Pitäisi antaa kuninkaiden ja velhojen ratkaista koko kahakka keskenään ilman, että meitä riepotellaan mukana… Olen niin lopen kyllästynyt sotimiseen, että voisin jopa kirjoittaa siitä valituksen kuninkaille. Oman kirjeen kummallekin heistä.”
Finnick sai koko seurueen vaikenemaan ja vilkuilemaan ympärilleen. Miehen sanat hipoivat maanpetospuheiden rajaa. Jassin tiesi, ettei Finnick ollut yksin ajatustensa kanssa, mutta miehen puheet olisi pitänyt jättää tupien suljettujen ovien taakse. He kuulivat jatkuvasti enemmän ja enemmän huhuja ja kertomuksia sotaan väsyneistä tai mielensä menettäneistä sotilaista, jotka tuomittiin yhä kevyemmin perustein maanpetturuuteen. Se, että yhtäjaksoinen sota oli kestänyt useamman vuoden, koetteli lukuisten sotilaiden hermoja; mutta yleiseen purnaamiseen ei ollut annettu mahdollisuutta pitkiin aikoihin. Garret tuijotti visusti tuoppiinsa esittäen, ettei kuullut. Ryhmänjohtajana hän oli velvollinen raportoimaan tuollaiset puheet komentajille.
“Siinä pahat missä mainitaan…” Emrys mutisi kievarin oven käydessä. Iloinen äänten sekamelska vaimeni hetkeksi kahden velhon astellessa tiskille sateesta raskaat kaavunhelmat maata viistäen. Molemmat olivat sotavelhojen harmaissa, joskin kumpikin oli niin sateen kastelemia ettei kaapujen väriä juuri erottanut.
“Mitäs herroille saisi olla?” Jassin kuuli Zillianin äänen hiljentyneen väkijoukon yli tytön nojatessa tiskiin. “Mallasta? Viiniä? Jotain suuhunpantavaa?”
Toinen velhoista oli verrattain komea mies ja Zillian näytti sulavan tämän tummien silmien alla. Jassin nyrpisti harmissaan nenäänsä. Hän tunsi mustasukkaisuuden nostavan päätään nähdessään, miten tummatukkainen velho hymyili Zillianille.
“Syötävää, kiitos”, velho ilmoitti ja kaivoi rahapussiaan. “Meillä on ollut pitkä matka ja kuulimme, että kievaristanne saa mitä oivallisinta ruokaa.” Mies kaivoi huomattavan nipun kolikoita esiin ja ojensi häkeltyneelle tytölle. “Pidä vaihtorahat. Olette ansainneet sen, mikäli ruoka on yhtä hyvää kuin te olette kaunis.”
Zillian kikatti saaden Jassinin vatsaa vääntämän kateudesta. “En kestä katsella tuota!” hän ilmoitti nousten huojahtaen tuolistaan.
“Menetkö nyt puolustamaan saalistasi?” Emrys naurahti taputtaen häntä olalle. “Miten muka voisit kilpailla mahtavan ja mystisen sotavelhon kanssa?”
“Ole hiljaa!” hän ärähti ja läimäytti käden pois. “Minä näin hänet ensin!”
“Jos tarkkoja ollaan”, Garret huomautti tyhjentäen kolpakkonsa. “Hänet on palkattu luultavasti vain sitä varten, että me kävisimme täällä useammin. Etkö ole huomannut, että kaikki Emännän tarjoilijat ovat kauniita nuoria naisia?”
“Lyön vetoa, että kohta tulee tappelu”, Finnick ilmoitti muille pöydässä istuville ja hieroi sormiaan yhteen. “Mitä pannaan panokseksi?”
Jassin huitaisi kädellään hätistäen Garretin sanat luotaan. Liike sai hänet horjahtamaan uudestaan ja hetken mies pohti, oliko juonut neljännen tuoppinsa liian nopeasti. Sitten hän päätti, että elämän hetkellisistä iloista oli nautittava ennen kuin tilanteet muuttuisivat ja paskaa alkaisi sataa taivaalta.
“Tai tulipalloja”, hän mutisi keinahdellessaan kohti Zilliania ja velhoja. “Tehkääpäs tilaa, hienohelmat!”
Velhot katsoivat häkeltyneinä kuinka Jassin huojahteli heidän luokseen. Lähempää heitä tarkastellessaan hän huomasi kummankin taikojan olevan itseään pidemäpiä, mutta suoristi siitä huolimatta ryhtinsä ja työntyi näiden välistä tiskille.
“Zillian, kultaseni”, hän sammalsi kaivaen rahapussiaan. “Ottaisimme kauneinta ruokaa, mitä teillä on, koska sinä olet maukas.”
Toinen velhoista, joka ulkonäkönsä puolesta oli vielä tyttönen, kohotti kulmaansa huvittuneena, mutta Jassin piti visusti katseensa tiskin takana hämillään seisovassa Zillianissa.
“Anteeksi, herra, mutta meillä oli tilaus kesken”, komea velho aloitti laskien kätensä ystävällisesti Jassinin olalle. “Jos suvaitsisitte väistää niin- “
“Minä olen väistellyt jo kolme vuotta!” Jassin ärähti huitaisten velhon käden pois. “Teitä ja teidän paskaanne!”
“Eiköhän teidän olisi syytä rauhoittua, herra?” Zillianin ääni kohosi muutaman oktaavin tämän vilkuillessa vuoroin Jassinista velhoihin. “Emme kaipaa tänne kinastelua.”
“Te tulette tänne leikkimään uupuneita sotilaita sillä aikaa, kun me taistelemme tosissamme -”
“Herra, en usko että tiedätte mistä puhutte”, komea velho madalsi ääntään kievarin hiljentyessä kaikkien huomion kiinnittyessä heihin.
Jassin nosti varoittavasti sormensa pystyyn ja heristi sitä miehelle: “Enkö? Enkö!” Finnickin petturillinen uupumus oli tarttunut myös hänen humalaiseen mieleensä, eikä Jassin nähnyt muuta syyllistä sotaan kuin kuningas Andrius ja tämän velhotkätyrit. “Oletko koskaan edes joutunut taistelemaan? Oikeaan taisteluun? Nähnyt tovereidesi kuolevan?”
Velhon kasvot kalpenivat ja Jassin näki jonkin liikahtavan tämän tummien silmien takana. Hän avasi suunsa seuraavaan syytökseen tuntiessaan terävän nykäisyn hartiassaan samalla aikaan nuoremman velhon astuessa heidän väliinsä kasvot punoittaen.
“Olen pahoillani hänen huonosta käytöksestän”, Garret kailotti liian kovaan ääneen kiskoen Jassinia taaksepäin. “Hän on kelpo sotilas mutta ottanut muutaman liikaa…” Ketterästi mies harppasi hänen ja velhojen väliin työntäen hoipertelevan Jassinin takanaan odottavan Emrysin käsivarsille.
“Sen huomaan”, komea velho nyökkäsi silmät salamoiden.
“Anna olla, Jalen, hän on vain sotilas”, nuori velho tyynnytteli seuralaistaan.
“Vain sotilas?!” Jassin ärjäisi taistellen tietään takaisin kohti velhoja. “Oletko sinä vain velho? Minä näytän sinulle, millainen on vain sotilas!”
“Jassin, pidä suusi!” Emrys aneli painien häntä Finnickin kanssa kohti kievarin ulko-ovea.
“Ystävänne on selvästi ottanut enemmän, kuin on hänelle hyväksi”, velho ilmoitti mulkoillen heitä silmät salamoiden. “Pidä huoli, että hän -”
“Yksikään taikuri ei kerro, mikä minulle on hyväksi!” Jassin huusi tovereidensa takaa kirvoittaen myöntävää muminaa sotilaiden täyttämistä pöydistä.
“Minulta alkaa loppua kärsivällisyys”, velhon silmät tummenivat hänen katsoessa ympärilleen. “Haluamme vain syödä rauhassa ja jatkaa matkaamme - “
“Minne? Veikkaanpa, että Vehmaan linnan höyhenpatjat ja untuvapeitot odottavat teikäläisiä, kun me värjöttelemme kasarmien haisevissa tuvissamme!”
“Sotamies, nyt turpa kiinni!” Garret kääntyi huutamaan vasten hänen kasvojaan. “Ole hyvä ja pidä jo turpasi kiinni! Finnick, Emrys, viekää hänet ulos täältä. Menetät päivärahasi tästä hyvästä!”
Purkaen suustaan epämääräistä vastalauseiden ölinää ja kirosanoja, antoi Jassin tovereidensa raahata itseään kohti ovea. Ohittaessaan velhot hän huomasi tummatukkaisen miehen nyrkkiin puristuneet kädet, jotka olivat kauttaaltaan paloarpien peitossa.
“Katsokaa! Hän on sittenkin pannut kätensä likoon! Kuuluttakaa läpi valtakunnan! Velhot saattavat sittenkin olla hyödyllisiä! Iloitkaa tover -”
Emrysin nyrkki upposi syvälle Jassinin vatsaan saaden miehen taittumaan kaksinkerroin. Keräten itseän lattialta hän näki, miten velho irtaantui tiskiltä silmät salamoiden. Tuolit kolisivat pöydissä iltaansa viettäneiden sotilaiden noutessa. Kenen puolelle nämä asettuisivat, Jassin pohti, sitä he eivät tietäisi varmasti vielä itsekään.
“Sinä senkin…” tummatukkainen velho murisi käärien hihansa. “Minä…” Nousevan kankaan alta paljastui kyynärpäätä myöten arpien peittämä käsivarsi.
“Jalen…” hänen toverinsa aneli levottomana ympärilleen vilkuillen, “sinä et voi osallistua kapakkatappeluun. Minä en suostu. Olen kylmissäni ja märkä ja haluan vain päästä lepäämään…”
“Minä…” Garret perääntyi kädet levällään velhojen ja Jassinin välissä sotilaiden raahatessa miestä kohti kievarin ovea. Miehen kasvot olivat kalpeat ja Jassin näki suonen tykyttävän ryhmänjohtajansa otsalla. “Minä… minä… HAASTAN TEIDÄT MUTAPALLOON!”
“Anteeksi?” nuorempi velho kallisti koiramaisesti päätään häkeltyneenä. “Mihin?”
“Minä haastan teidät rehtiin otteluu mutapalloa! Siten ratkaisemme kummat ovat etevämpiä, sotilaat vai velhot. Taikuutta ei sallita. Joukkueissa korkeintaan kuusi pelaajaa”, Garret korotti ääntään ja vastasi järkähtämättä kiivastuneen velhon mulkoiluun. “Jotta vältymme tappelulta, herra.”
“Meillä ei ole aikaa moiseen”, vanhempi velho ilmoitti mittaillen Garretia katseellaan.
“Pelkuri!” Jassin kähisi Emrysin kainalosta heristitäen velholle sormea. “Pelkuri!”
“Viekää nyt jo tuo mies ulos täältä!” Zillian kirkui tiskinsä takaa heittäen Jassinia kauhalla.
“Hyvä on!” nuori velho tarttui Garretin käteen työntäen samalla tuohtunutta toveriaan kauemmas.
“Kiinni veti! Huomenna, tallien takana. Hevoshaassa on juuri sopiva kenttä.”
“Et voi olla tosissasi, Liana! Komentaja Atheka ja Barnabes nimenomaan - “
“Itse aloitit, kun en hillitse kiukkuasi!” velho kääntyi sättien toverinsa puoleen kievarin oven sulkeutuessa Jassinin edessä.
“Me tulemme voittamaan! Kuulitteko?” hän meuhkasi vihmovassa sateessa ystäviensä tiukassa otteessa. “Me tulemme voittamaan!” Päätään pudistellen Garret juoksi heidät kiinni vilkuillen vähän väliä taakseen.
“Jassin”, hän taputti humalaisen alaisensa selkää päätään pudistaen, “olet kelpo sotilas, mutta pääsi ei kestä niin paljon kuin vatsasi vaatii…”

Jassin tunsi olonsa kamalaksi. Hieroen kivistävää päätään hän tuijotti mutaista hevoshakaa ja yritti ymmärtää, miksi Espen, joukkueensa toinen varajohtaja, oli raahannut hänet pihalle niin aikaisen aamusta. “Eikö meillä pitänyt olla tämä päivä vapaata?”
“Ole hiljaa”, Espen hieroi kasvojaan ja pälyili ympärilleen. “Ole kiltti ja ole kerrankin hiljaa.”
“Tuolta tulee Finnick ja Emrys, Jassin kertoi varjostaen silmiään nousevalta auringolta. “Ja Garret. Miksi me kokoonnumme tänne? Onko meillä palvelusta?” Ymmällään hän tutkaili saapuvan ryhmänjohtajansa kasvoja. “Tapahtuiko eilen jotain? Olenko hankaluuksissa?” Hän muisti hämärästi olleensa vihainen jollekin kievarissa. Tapaukseen oli liittynyt tyttö. Hemmetti, Jassin puristi otsaansa. Miksi hänen piti aina mennä juomaan niin paljon iltavapaillaan.
“Siinähän se, itse pääpukari”, Garret läimäytti häntä olalle saaden maailman keinahtamaan voimakkasti. Seuraten miehen katsetta hän näki kuuden muukalaisen lähestyvän hevoshaan porttia. Kaikki neljä miestä ja kaksi naista olivat vieraita, vaikka Jassin olisi voinut vannoa nähneensä osan heistä aiemminkin. Etenkin neljän kasvot tuntuivat näyttävän tutuilta, hän ei vain osannut sijoittaa niitä mihinkään.
“Olemmeko tavanneet heidät aiemmin?” hän kysyi suupielestään Espeniltä. “Tämä vaikuttaa välienselvittelyltä.”
“Sinä et taida muistaa mitään eiliseltä?” Espen puuskahti ja pudisti päätään. Jassin tunsi vatsansa muljahtavan katsoessaan kuutta vierasta edessään. Jospa maailma vain lakkaisi keinumasta, niin hän saisi mahdollisuuden ajatella kunnolla. Mitä edellisenä iltana oli oikein tapahtunut?
“Et näytä kovinkaan hyvältä, Jassin”, naurahti yksi tulijoista.
Jassin tuijotti miestä, joka käyttäytyi liian tuttavallisesti. Sitten hän oivalsi: “Liam? Sinä olet Liam!” Hän tuijotti silmät laajentuen varusteosaston manaajaa, jonka kanssa oli vitsaillut useammankin kerran hakiessaan tavaroita joukkueelleen. “Mutta… Missä kaapusi on?” Edessään seisovaa riviä tarkasteltuaan Jassin tunnisti Liamin lisäksi kolme muutakin velhoa varusteosastolta. Myös nämä olivat Liamin lailla vaihtaneet kaapunsa yksinkertaiseen tunikaan ja löysiin housuihin.
“Eihän kaapu päällä pysty mittelemään voimia!” Liam nauroi päätään pudistaen. “Kuulin sinulla olleen villi ilta. Oletko varma, että pystyt tähän?”
“Pystynkö tähän?” Jassin toisti. “Tottakai pystyn, vai mitä?” hän naurahti hakien tukea Finnickistä ja Emrysistä.
Tummatukkainen mies lähestyi puhutellakseen heitä ja Garret oli kuin sähköiskun saanut. Ketterästi mies ponnahti heidän väliinsä tyrkäten Jassinin lähes Espenin syliin.
“Tässäkö mittelemme?” tulija kysyi mittaillen upottavaa hevoshakaa katseellaan.
“Kyllä. Viimeöinen sade tuli kuin tilauksesta”, Garret totesi kädet puuskassa pysyen tiiviisti miehen ja Jassinin välissä leuka kireänä.
“Mihin me olemme sekaantuneet?” Jassin kuiskasi Espenille. “Olemmeko pulassa? Miksi varusteosaston velhot eivät käytä kaapujaan?”
“He eivät ole ainoat velhot paikalla”, huomautti joukon mukana tullut nuori nainen naputellen sormella leukaansa. “Tuo takakireä Jalen on myös velho.”
“Onko?” Jassin yllättyi. “En ole nähnyt häntä aiemmin. Miltä osastolta hän on?”
“Sotavelho”, tyttö vastasi ykskantaan. “Saapui eilen illalla. Joku haastoi kännipäissään riitaa hänen kanssaan. Selvittelemme asian nyt tässä. Voittaja saa tietysti jatkaa matkaa, mutta häviajien kohtalo on vielä selvittämättä.”
“Ai. Miten voittaja ratkaistaan?” hän kysyi hämillään tytöltä.
“Pelaamme ilmeisesti rehdin erän mutapalloa”, tämä vastasi hihojaan käärien.
“Mutapalloa?” Jassin ähkäisi ja vilkaisi tovereitaan. Olivatko nämä tosissaan?
“No niin!” Garret mylväisi saaden heidät hiljenemään. “Kertaan säännöt, jotta kaikki tietävät missä mennään.” Miehen pistävät silmät tarkastelivat jokaista heistä vuorollaan. “Ei taikomista. Ei puremista. Merkitsemme maalit vaarnoilla. Maali tehdään juoksemalla vaarnojen välistä pallon kanssa”, hän kaivoi laukustaan puiset vaarnat ja ojensi toiset Liamille, toiset Emrysille. “Ensinnä kymmenen maalia saanut joukkue voittaa.”
“Onko muita sääntöjä?” tyttö kysyi kiinnostuneena. “Taikomisen ja puremisen lisäksi? Teitä näyttäisi olevan yksi vähemmän kuin meitä. Eikö se haittaa?”
Garret hieraisi mustaa sänkitukkaansa väläyttäen verenhimoisen virneen. “Ei.”

Jassin ei ollut koskaan pelannut mutapalloa. Rämpiessään polven syvyisessä liejussa yrittäen riistää mudan peittämää palloa aivan yhtä mudan peittämän manaajan kourista hänestä tuntui, ettei kukaan muukaan Garretin lisäksi ollut aiemmin pelannut mutapalloa. Liukastellen kylmään mutaan ja toisiinsa, nauraen toisilleen ja omalle kömpelyydelleen he kaatoivat, kaatuivat, yrittivät syöttää palloa eteenpäin ja kiroilivat tullessaan kaadetuiksi. Millainen juopa heidän välillään olikaan aamun alkaessa ollut, tuntui se katoavan kirjaimellisesti likaisen pelin myötä.
Jassin auttoi pystyyn tummatukkaisen miehen, joka oli mulkoillut häntä koko aamupäivän. Hänen kivistävä päänsä oli pelin myötä selvinnyt ja hän muisteli hämärästi olleensa hyvin töykeä velholle edellisenä iltana. Ohimennen hän pani merkille miehen käsien olevan kauttaaltaan vanhojen paloarpien peitossa. Vanha vamma ei kuitenkaan estänyt miestä toimimasta, ja päästyään pystyyn Jaleniksi kutsuttu velho kamppasi Jassinin muitta mutkitta kuraan ryöstäen pallon tämän otteesta.
Heidän teutarointinsa ja karjuntansa sai huomiota muualta linnoituksesta. Joutilaita sotilaita ja muuta kasarmin väkeä alkoi kerääntyä hevoshaan reunoille kannustamaan suosikkijoukkueitaan. Garret päätti lopulta pelin viimeisellä maalilla tilanteen ollessa 9-9. Karjuen kookas pohjalainen työnsi vastustajat tieltään. Viimeisillä metreillä varusteosaston Cheyenne heittäytyi hänen tielleen ja mies yksinkertaisesti kaappasi naisen toiselle olalleen puskien hidastamatta pallo kainalossaan vaarnojen välistä.
Huohottaen Jassin lakosi polvilleen mutaan ja tuuletti muiden mukana. He olivat voittaneet! Remakka nauru ja ilo oli tarttunut kaikkiin, eivätkä hävinneet velhotkaan näyttäneet harmistuneilta. Naureskellen he auttoivat toisiaan pystyyn ja paiskasivat mutaisia käsiään.
“Hyvä ottelu!” Liam nauroi taputtaen heitä selkään vuoronperään. “Tämä täytyy ottaa uusiksi mahdollisimman pian. Mitä mieltä olitte, Jalen ja Liana?”
“Parempi voitti”, Jalen myönsi paiskaten kättä Garretin kanssa. “Katson, että eilisilta on tällä hyvitelty. Mutta olen valmis uusintaotteluun, jos tarve tulee.”
Garret nauroi taputtaen pitkää velhoa mudankuorruttamalla kädellään.
“Hyvä tavaton!”
“Huomio!” Garret henkäisi liian myöhään komentaja Athekan nähdessä heidän poistuvan aitauksesta. Pikaisesti sotilaat ottivat asennon muta vaatteistaan tippuen.
“Mitä teille on tapahtunut? Ei, en sittenkään halua tietää”, komentaja pudisti epäuskoisena päätään silmäillessään heidän ryvettyneitä olemuksiaan. “Tärkeintä, että kuuntelette. Saimme juuri viestin Dionisista. He odottavat teitä matkaan jo tänään. Tiedottakaa joukkuettanne, Garret Garretinpoika. Lähtönne on pikimmiten. Ja te, Emrys Rotbert, te ette lähde Ellasiin vielä tänään. Meillä on muita suunnitelmia joukkueellenne. Ilmoittautukaa minulle, kun olette puhdistautuneet; Menemme yhdessä kenttävelho Barnabesin puheille. Nyt, menkää ennen kuin minua alkaa kiinostaa, mitä teille on tapahtunut.”
Sotilaat livahtivat komentajan ohi kunniaa tehden.
“Hyvä tavaton, Jalen-herra, oletteko te sinä?” Jassin kuuli komentajan äänen kohoavan muutaman oktaavin tämän tunnistaessaan velhot. “Ja Liana? Antakaa minun johdattaa teidät pesutiloihin pikimmiten, Barnabes on etsinyt teitä koko aamun…”
Jassin vilkaisi Garretia ja Espeniä heidän erotessaan muusta joukosta: “Mitä luulet Dionisissa tapahtuneen?”
Espen kohautti harteitaan pyyhkien mutaa kasvoistaan. “Toivottavasti ei mitään ikävää”, mies mutisi. “Mutta lyön vetoa, että juuri siksi meidät sinne lähetetään.”

Päivä oli täydellinen. Aurinko paistoi käydeltä terältä. Pääskyset parveilivat taivaalla toisiaan kutsuen. Pensaikot ja lehtipuut olivat juuri puhjenneet helakkaan viherrykseen. Kaiken kaikkiaan päivä oli täydellinen. Täydellinen päivä kaikkeen muuhun kuin pitkään ja raskaaseen taivallukseen painavia tavaroita, varusteita ja aseita siirtäen kahden linnoituksen välillä. Jassin ravisteli hikistä päätään saadakseen pisarat pois ohimoiltaan. Hänen sormensa eivät mahtuneet liian tiukasti istuvan kypärän alle, ja ainoa mahdollisuus oli heiluttaa päähinettä. Yritys osoittautui turhaksi ja hän luovutti kiroillen.
“Ota kypärä pois sitten kun pysähdymme. Seuraavaan taukoon ei ole pitkälti”, johdossa kulkeva Garret kannusti niin häntä kuin uupunutta joukkoaankin. Heidän kolmikymmenhenkinen ryhmänsä oli venynyt tiellä purkautuvaksi helminauhaksi. Edellisyön sateiden liottamassa urassa kulkeminen oli tuskallisen hidasta härkien vetämien kuormavankkurien määrätessä tahtia. Kuumuudesta läkähtyneet eläimet kiskoivat vankkureita renkaat syvässä mudassa kyntäen. “Leiriydymme ensiyöksi kylään nimeltään Lipas. Sen ei pitäisi olla enää kovinkaan kaukana.”
“Kuka antaa paikalle nimeksi Lipas?” Jassin mutisi kulkien hänen jäljessään.
“Tiedä häntä, onkohan kylä joskus ollut jonkinlainen säilytyspaikka?” Garret kohautti harteitaan rullaten kartan takaisin laukkuunsa. Sitten mies kääntyi jälkijoukon puoleen, jonka hännimmäinen raahusti kaukana heidän perässään: “Pistäkää töppöstä toisen eteen! Onko talvi todellakin tehnyt teistä näin laiskoja? Yksi yö ulkona ja venytte velttoina kuin vanha piimä! Katson, että sama virhe ei toistu päästessämme Dionisiin. Pystytämme telttaleirin kasarmin ulkopuolelle ja asumme siellä, mikäli ette saa vipinää kinttuihinne!”
Miehet nurkuivat vastalauseitaan, mutta jono alkoi liikkua reippaammin.
“En tiennyt, että pidät teltassa nukkumisesta”, Jassin huomautti toverilleen.
Garret heilautti painavaa rinkkaa parempaan asentoon selässään ja iski silmää: “En kuolemaksenikaan tahdo nukkua enää yhtään yötä teltassa, jos vaihtoehtona on oikea punkka; mutta niin kauan kuin nuo eivät sitä tiedä, annan heidän uskoa niin.”
Huuto leikkasi ilmaa jähmettäen heidät paikoilleen.
Joukko pysähtyi yhtenä miehenä ja Garret juoksi rinkka kilisten kuormavankkureiden luo. Valpastunut ajuri oli herännyt horroksestaan pysäyttäen eläimet ja katsoi sotilaisiin säikähtäneenä. Jassin ravasi Garretin perässä joukkueensa kakkosmiehenä ja ehätti juuri kuskin luokse toisen huudon kajahtaessa. Jossain kuoli mies, siitä ei ollut epäilystäkään. Sotilaat tarkastelivat levottomina ympärillään levittäytyvää metsää ja laskivat painavimpia varusteitaan maahan. Garret pudotti rinkkansa ja harppasi seisomaan kuskinpukille nähdäkseen paremmin. Liana ja Jalen, jotka oli Atheka oli määrännyt joukkueen mukaan, kököttivät hermostuneina vankkureissa.
Liana katsoi viereensä ilmaantunutta Jassinia silmät laajentuneina. “Luuletko, että jollekin tehdään pahaa jossain?”
“Liana”, Jassin laski kätensä nuoren velhon olalle. “Minä olen varma, että jollekin tehdään pahaa jossain. Siksi meidät lähetettiin matkaan. Siksi sinä olet meidän mukanamme. Jotta voisimme estää sen pahanteon.”
Tyttö nyökkäsi väristen ja puristi miehen kättä. “Niin aivan… Sitähän varten me olemme täällä -”
Kolmas huuto oli kirkaisu, joka kuului jo huomattavasti lähempää. Tottuneesti sotilaat ryhmittyivät tielle aseet valmiina. Jassin vilkaisi edelleen metsää silmäilevää Garretia.
“Näkyykö mitään?” hän huikkasi matalalla äänellä. Garret nyökkäsi vakavana osoittaen metsään. Nopeasti mies laskeutui ja antoi käsillään merkin vankkurin kuskille lähteä perääntymään takaisin tulosuuntaan. Viitaten säikähtäneet velhot alas kyydistä Garret jakoi joukon ääneti kahteen osaan, joista toinen lähtisi koukkaamaan metsän läpi, toinen jäisi pitämään tietä hallussaan.
“Mitä näit?” Jassin kysyi hiipiessään puiden väliin katoavan Garretin rinnalle.
“Astrulialaisia”, mies paransi otetta lyhyestä keihäästään. He etenivät metsään matalina, keihäät ja jouset valmiina, silmät tarkkoina. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Garretin joukkue kohtaisi vihollisen. Jassin ei oikeastaan edes muistanut, kuinka moneen kahakkaan he olivat ottaneet osaa ystävänsä johdolla. Ja ennen kuin Garretista oli tehty ryhmänjohtaja… he olivat taistelleet yhdessä jo kauan ennen sitä.
Metsässä heidän edessään liikkui joku ja ryhmä jähmettyi matalaksi. Garret kohotti sormensa merkiksi takaa tuleville. Viisi etäisesti sotilaalta näyttävää henkilöä eteni kevään vehreyden läpi raahaten vanhaa miestä ja nuorempaa naista perässään. Garretin kädet jakoivat ilmaan ohjeita. Tarvitsematta katsoa taakseen Jassin luotti siihen että sotilaat osasivat hommansa. Jousiampujat asettelivat nuolia jänteille, keihäistä ja miekoista otettiin tukevampia otteita.
Astrulialaisten joukko ei ollut huomannut heitä ja suuntasivat kulkensa syvemmälle metsään. Heitä varjostaessaan Jassin oli kompastua ruumiiseen, joka retkotti nousevan aluskasvillisuuden seassa. Sotilaan ruumis oli vielä lämmin ja tällä oli syvä haava vatsassaan aivan suojaavan panssarinsa alapuolella. Pikaisesti mies tutki ruumiin ottaen talteen tämän pitkäteräisen puukon ja rahapussin ennen kuin jatkoi matkaa. Hän tunnisti panssarissa olevat merkinnät: Ruumis kaikkine varusteineen tulisi hajoamaan tomuksi hetken päästä, eikä heillä ollut aikaa jäädä riisumaan miestä panssareistaan. Kiertäen ruumiin joukko jatkoi etenemistään.
Sotilaiden retuuttama vanha mies kompuroi juurakoihin saaden vangitsijansa ärtymään. Nainen korotti ääntään vanhusta puolustaakseen, mutta hänet vaiennettiin terävällä läimäytyksellä. Kasvojaan pidellen tämä perääntyi sotilaiden repiessä vanhuksen takaisin jaloilleen ja töniessä liikkeelle.
Jassin vaihtoi katseen Garretin kanssa. “Lipas”, he kuiskasivat yhtä aikaa. Garret kaivoi kiireesti kartan esiin ja rullasi sen auki. Kartan mittasuhteet olivat vain suuntaa antavia, mutta he pystyivät oitis näkemään sotilaiden suuntaavan metsän läpi kohti Lipasta.
“Uskon, että nämä kaksi pakenivat kylästä”, Jassin kuiskasi osoittaen kaksikkoa. “Ja nuo lähetettiin pysäyttämään heidät. Jos kylä vallataan, ei ketään saa päästä hakemaan apujoukkoja.”
Garret nyökkäsi otsa rypyssä: “Miksi ei vain suoraan telottaisi heitä? On jokin syy, miksi sotilaat vaivautuvat viemään heidät takaisin. Ja siis… ei tuo nainen niin kaunis ole, että olisi yksin koko vaivan arvoinen…”
Jassin nyökkäsi toverinsa sanoille tämän antaessa merkin jousiampujilleen. Nämä kiirehtivät lähemmäs ja Garret osoitti heille sotilaita.
“Osaatte hommanne”, hän mutisi. “Säästäkää vanhus ja nainen, muut ovat vapaata riistaa.” Jousiampujat nyökkäsivät vakavina ja kohottivat aseensa. Jassin katsoi ihaillen sitä nopeutta, jolla nuoli vapautettiin jänteeltä seuraavan nokin jo miltei imeytessä paikoilleen. Hän itse oli vannoutunut keihäsmies, joskin lähitaisteluaseenaan hänen vyöllään roikkui kirves perinteisen miekan sijaan.
He seurasivat piilostaan, miten astrulialaiset yrittivät hakeutua suojaan viholliselta, joka vaikutti olevan kaikkialla heidän ymäpärillään. Parkuen vanha mies ja nainen käpertyivät aluskasvillisuuden keskelle toisiaan pidellen sotilaiden kuollessa ympärillään nuolten lävistäminä.
“Oletteko kunnossa?” Garret kohottautui pystyyn viimeisen sotilaan kaatuessa ja harppoi kaksikon luokse välittämättä korisevasta miehestä.
Kyynelsilmäinen kaksikko nosti väristen päätään ja pälyili metsästä ilmestynyttä joukkoa pelästyneen kaniinin katsein. “Olemme, kiitos teidän”, nainen kiitti auttaen vanhan miehen jaloilleen. Kalpeana tämä ojensi kätensä Garretille ja puristi sitä napakasti: “Olemme teille luultavasti elämämme velkaa.”
“Teimme velvollisuutemme. Näimme teidän olevan pulassa”, Garret nyökkäsi vaatimattomasti puristaen naisen kättä. “Mitä täällä on tapahtunut? Mistä nuo astrulialaiset tulivat?”
“He ovat vallanneet Lippaan”, vanhus sanoi silmä selällään.
“Näin arvelimmekin”, Garret potkiskeli maata mietteliäänä. “Anteeksi, että kysyn näin suoraan, mutta miksi he eivät tappaneet teitä? Miksi nähdä vaiva viedä teidät takaisin?”
Vanhus mumisi jotain nielaisten osan sanoistaan.
Jassin raapi nenäänsä: “Jaa mitenkä oli?”
“Kaikki hyvin”, nainen laski tyynnyttelevän kätensä vanhan miehen olalle kääntäen haaleiden silmiensä katseen pelastajiinsa. Naisen ylväät kasvot olivat uupuneet hänen hymyillessään näille kiitollisena. “Olen matkalla Harjuun. Palasin juuri Astruliasta ja kannan mukanani tärkeää viestiä. Oli onneton yhteensattuma, että yksi Astrulian eksyneistä yksiköistä osui Lippaaseen samaan aikaan kanssani. Komentaja… komentaja uskoi tunnistaneensa minut, mikä herätti tietysti hänen epäilynsä. He tahtoivat napata minut kuulustellakseen tarkemmin.”
“Olette vakooja? Hienoa, autamme sinut matkaan mahdollisimman pian”, Garret nyökkäsi leukaansa hieroen. “Miksi sinä olet edelleen elossa? He eivät juuri näyttäneet pitävän sinusta”, hän osoitti sanansa vanhukselle.
“Olen kylänvanhin”, vanha mies suoristi kuhmuraisen selkänsä arvokkaana, “vain minä tiedän missä avain kylän rahakirstuun on.”
“Ja rahakirstun takia he olivat valmiit raahaamaan sinua metsän läpi?” Garret vihelsi. “Mahtaa olla aikamoinen aarre!”
Vanhus sivuutti hänen vitsailunsa. “Sellainen kirstu, jonka mukaan on aikanaan nimetty kokonainen kylä.”
Garret hymähti ympärilleen vilkaisten ja osoitti seuraavat sanansa naiselle: “Sinulla on siis kuljetettavanasi tärkeää tietoa.”
Nainen nyökkäsi.
“Harjuun on melkoinen matka… Jassin! Haluan, että otat ryhmäsi, molemmat sotavelhot ja lähdet saattamaan häntä. Me menemme sillä aikaa tiedustelemaan, millainen tilanne Lippaassa on. Montako sanoitte hyökkäävässä joukossa olleen?” mies kääntyi jälleen naisen puoleen.
Tämän hailakat silmät välähtivät naisen arvioidessa Jassinia: “Ei enempää kuin kaksitoista. Mutta he ovat resuisia, väsyneitä ja nälkäisiä.” Nainen pudisti päätään säälivästi. “Talven jäljiltä lukuisat joukot ovat olleet hukassa tai kadonneet täysin. Komentajat uskovat jonkun eksyttävän sotilaita tarkoituksella ja sekoittavan heidän karttojaan.”
“En ole kuullutkaan”, Garret myönsi. “Mutta se selittäisi, miksi joukkoja on löytynyt pitkin poikin rajaseutua. Jassin huolehtii turvallisuudestanne Harjuun asti, neiti…”
“Inara”, naisen kasvot kiristyivät ja tämä kohotti kätensä kaulassaan lepäävälle näyttävälle amuletille. “Inara Sipo. Kiitän teitä, mutta uskon kulkevani nopeammin js huomaamatta yksin…” Jassin vilkaisi naisen yllä olevia vaatteita, jotka olivat joskus olleet kauniit ja arvokkaat, mutta rähjääntyneet pitkän taivalluksen jälkeen.
“Kuten teitte tähän asti?” hän naurahti saaden Inaran silmät leimahtamaan. “Lupaan, että olemme nopeimmat sotilaat, joita Etrea päällään kantaa.” Tuntien kyljessään Garretin töytäisyn hänen hymynsä leveni. “Ennen kuin huomaattekaan, olemme Harjussa, neiti Sipo.”

Auringon jo painuttua mailleen johdatti Jassin joukkoaan samaa tietä, jonka he olivat kulkeneet aamulla vastakkaiseen suuntaan. Tällä kertaa härkävankkurit ja raskaiden taakkojen paino ei ollut hidastamassa heidän askeltaan, ja joukko eteni reipasta vauhtia saadakseen mahdollisimman paljon etäisyyttä Lippaan ja itsensä välille ennen leiriytimistään yöksi.
He pystyttivät vaatimattoman leirinsä samaan pieneen notkelmaan, jossa joukko oli viettänyt edellisenkin yönsä. Edeltäväään iltaan verrattuna tunnelma oli kuin hautajaisista: Kukaan ei nauranut tai vitsaillut jokaisen ruokaillessa omien synkkien ajatustensa kanssa. Sotilaat eivät vaivautuneet sytyttämään kuin pienen nuotion lämpimässä kevätillassa. Vaitonaisina he jakoivat vahtivuorot joutilaiden käärityessä lepäämään viittojensa uumeniin. Jokaisen ajatukset olivat Lippaaseen lähteneissä tovereissa ja näitä odottaneessa taistelussa kylän mahdollisesta takaisinvaltaamisesta. Oli todennäköistä, että kylä olisi jo vallattu ja Garret joukkoineen viettivät riehakkaita voitonjuhlia.
Sotavelhot, jotka komentaja Atheka oli lähettänyt ryhmän mukaan aivan viime hetkellä ennen Vehmaalta lähtöä, istuivat etäällä oman nuotionsa ääressä. He eivät olleet osa aikaisempien taisteluiden tiiviiksi yhteen hiomaa ryhmää vaan kaksi vierasta, ja sotilaat kohtelivat heitä sen mukaisesti. Varmistaen tasaisin väliajoin velhojen voinnin miehet jättivät heidät omaan rauhaansa.
Vakavailmeinen Inara Sipo istui mietteisiinsä vaipuneena etäällä sekä velhoista että sotilaista, huomautellen äkäisesti näiden tuhlaavan aikaansa miesten käydessä tarkastamassa hänen vointiaan vahtikierrostensa välillä.
“Kuten sanoin, osaan huolehtia omasta hyvinvoinnistani, kiitos”, nainen tokaisi Jassinin lähestyessä häntä potkiskellen maata saappaillaan. “Olen jo iso tyttö.”
“Hoidan vain velvollisuuttani, neiti”, mies vastasi pysähtyen tämän onnettomaksi tuleksi kutistuneen nuotion vierelle. Varjot tanssivat heidän ympärillään saaden puiden hahmot lepattamaan uhkaavasti. “En antaisi anteeksi, jos teille sattuisi jotain minun vahtini aikana. Tai kenenkään muunkaan sen puoleen.”
Inara nyrpisti nenäänsä mutta nyökkäsi sitten hyväksyvästi. “Kiitos siitä. Mutta kuten sanoin, olisin varmasti liikkunut nopeammin yksinäni.”
“Yksin tiellä liikkuvat ovat vaarassa, tuli vastaan sitten vihollisia tai omia”, Jassin huomautti vakavana silmäillen metsää heidän ympärillään. “Rintamalta pakenevia, karkureita ja muuta väkeä on kulkenut häiriköimässä teitä pitkin talvea. Lisäksi näitä mainitsemiasi eksyneitä vihollisjoukkoja on havaittu pitkälläkin sisämaassa… ”
He katsoivat elpyvien liekkien tanssia vaiti.
“Millaista siellä on?” Jassin yllättyi itsekin omasta kysymyksestään. “Astruliassa?”
Nainen kohotti sormen kaulassaan roikkuvalle amuletille ja siveli sitä hetken mietteissään. “Aavaa ja tasaista”, hän sanoi lopulta. “Viinilehtoja ja merenrantaa.”
“Vau”, Jassin henkäisi ironisesti. “Tuo kuvailikin niin paljon. Kiitos, neiti Sipo.”
“Anteeksi”, Inara nauroi päätään ravistaen. “Ajatukseni ovat muualla… Vietin suurimmaksi osaksi aikaani pääkaupungissa enkä poistunut sieltä kuin muutaman kerran. Mutta mikään ei vedä sille vertojaan, sen vannon. As-Isis on kaunein kaupunki, jonka olen koskaan nähnyt.”
Jassin kohotti kulmaansa.
“Uskotko tämä olevan maanpetturin puhetta?” Inara hymyili vetäen polvet rintaansa vasten ja kietoi kätensä niiden ympärille. “En ole nähnyt kauniimpaa paikkaa. Oletko käynyt Etratassa? Kuulemani mukaan pelkästään se kusen ja mädän haju, mikä tulee porteilla vastaan… Hyi!”
“Jos kerjäläiset ajettaisiin pois, uskon että kaupunki puhdistuisi huomattavasti”, Jassin pohti, mutta joutui myöntämään naisen olevan oikeassa. Kuluneen sodan aikana kerjäläisten ja kodittomien laumat olivat vaeltaneet Etrataan apua saadakseen ja kaupungin ympärille nousseet hökkelikylät pilasivat maiseman sekä ulkonäöllään että hajullaan.
“As-Isis on suuri satamakaupunki. Kuvittele! Talot ovat valkoista kalkkikiveä, joka hohtaa auringossa. Lokit kirkuvat, mereltä puskee suolainen tuuli. Uusia laivoja saapuu nousevan auringon myötä satamaan, laiturit ja kauppakadut notkuvat eksoottisten maiden mausteista, kankaista ja tavaroista. Voisin seistä rannalla katsomassa sitä kaikkea ikuisesti”, naisen silmät laajenivat tämän muistellessaan näkemäänsä. “Kuninkaallinen linna nousee kaupungin keskeltä hohtavana ja sen katolla olevat entisten hallitsijoiden patsaat on päällystetty kullalla. Kirkkaalla ilmalla sitä ei pysty edes katsomaan ilman, että häikäistyy. Linnan monista ikkunoista näkee meren, ja ikkunoiden verhot hulmuavat tuulessa taivoitellen pilviä.”
“Kuulostaa uskomattomalta”, mies myönsi. “Jo ajatus pelkästä merestä kuulostaa mielipuoliselta. Se ettei näe vastarantaa…” Hän oli itse kotoisin pienestä kylästä Etretan länsipuolelta, ja suurin hänen koskaan näkemänsä vesistö oli kylää ohittava puro. “Olimme matkalla Dionisiin ennen teidän kohtaamistanne. Linnoituksessa rakennetaan laivastoa Isovedelle ja tarkoituksemme oli auttaa siinä hommassa. Olisi ollut hienoa päästä näkemään niin paljon vettä yhdellä kertaa.”
“Jos hyvin käy, sinä pääset sinne vielä”, Inara lausui pehmeästi painaen poskensa polveaan vasten. “Jokainen ansaitsee nähdä suuren ulapan. Ainakin jonkin niistä.”
He seurasivat vaiti, miten kipinät kohosivat korkealle puiden yläpuolelle ennen kuin katosivat näkyvistä.

Haikeana Jassin katsoi risteystä, joka voisi johtaa heidät takaisin Vehmaalle, ja komensi joukkonsa sitten vasemmanpuoliseen uraan kohti Harjua. Mäntyharjujen ympäröimä linnoitus olisi kahden päivän matkan päässä eikä hän muistanut, olisiko tällä välillä yhtään kylää, jossa he voisivat pysähtyä matkalla lepäämään. Vilkaisten tuimana ja määrätietoisena eteenpäin tarpovaa Inaraa hänestä tuntui, ettei nainen välttämättä sallisi heille lepotaukoa ainoassakaan kylässä, ennen kuin olisi toimittanut tärkeän viestinsä.
“Olitko ajatellut käyttää lähettiä?” hän kysyi hölkäten naisen rinnalle. “Olisit voinut toimittaa viestisi lähetillä tai velholla ilman, että joudut itse kulkemaan koko matkan?”
Tämä pudisti päätään vakavana. “On asioita, joita ei voi lausua ääneen, ei edes velholle. Ei. On parempi, että vien viestin henkilökohtaisesti.”
“Kenelle Harjussa aiot toimittaa viestin?” Jassin ei ollut kuullut kenenkään vaikuttavan henkilön majailevan linnoituksessa.
“Arkkivelho Tengilille.”
“Tengilille?” Jassin vihelsi. “Mistä tiedät hänen olevan Harjussa?.”
Inaran silmät leimahtivat. “Minä tiedän hänen olevan siellä.”
Mies avasi suunsa vastatakseen, mutta joukon hänniltä juokseva Espen keskeytti hänet: “Jassin, toinen velhoista sanoi aistivansa jotain. Meidän on ehkä syytä pysähtyä.”
Jassin pysähtyi ja viittasi sotavelhoja lähemmäs. Liana vaikutti jälleen hermostuneelta, mutta Jalen tervehti miestä vakavana: “Molemmat meistä pystymme aistimaan ainakin yhden taikojan läsnäolon. Olemme niin kaukana Vehmaasta, ettei se ole kukaan heistä. Emme myöskään ole saaneet häneltä vastausta tiedustellessamme hänen niemään. Uskon…” mies vilkaisi syrjäkarein ympärilleen, “että meitä saatetaan tarkkailla.”
Murahtaen turhautuneena Jassin napautti panssariaan vain varmistaakseen, että se oli edelleen toiminnassa. Lumotun haarniskan hohde erottui hädintuskin päivänvalossa, mutta se rauhoitti hänen mieltään. Heitä tarkkailevan velhon mukana saattoi liikkua myös sotilaita.
“Täysi suoja yllemme välittömästi”, hän määräsi taikojia. “Pystyttekö ylläpitämään sitä kahdestaan vaikka liikkuisimme? Vai leiriydymmekö jonnekin kunnes selvitämme, kuka meitä tarkkailee?”
Liana katsahti toveriaan varoittavasti, mutta Jalen viittasi tätä vaikenemaan. “Pystymme liikkumaan samaan aikaan. Se ei ole nopeaa, mutta antaa teille aikaa varautua. Voihan myös olla, että joku vain tarkkailee liikkeitämme kaukaa…”
Jassin puri hammasta ja nyökkäsi. Sitten hän kääntyi ryhmänsä puoleen. “Kilpi nousee, pojat! Tiedätte homman, pysytään sen alla. En halua kenenkään niskaan tulipalloja. Inara”, hän viittasi naista lähemmäs, “älä ohita velhoja ennen kuin he sanovat sen olevan turvallista.”
Muikistaen huuliaan nainen katsoi, miten Jalen jättäytyi joukon hännille levittäen kätensä. Liana pudisti päätään happamana, mutta toisti toverinsa eleet heidän edellään. Ilma värisi sotilaiden ympärillä ja Jassin tunsi kihelmöintiä poskihampaissaan. Kymmenet hämähäkit juoksivat hänen niskaansa pitkin taikuuden ympäröidessä heidät. Kuka tahansa heitä tarkkailikin, he olisivat hetken suojassa, mikäli taivaalta alkaisi sataa salamoita tai tulipalloja.
“Tässä kestää liian kauan”, Inara mutisi heidän taivalluksensa muututtua tuskallisen verkkaiseksi. Velhoilla meni täysi keskittyminen suojakilven ylläpitämiseen, eikä Liana tuntunut saavan jalkaa toisen eteen hien juostessa nuorella otsallaan. Sotilaat tassuttelivat naisen kintereillä uskaltamatta ohittaa toisiaan tai kävellä edes rinnakkain, sillä kukaan ei tiennyt miten leveä taikojien käsiensä väliin muodostama suoja oli.
“Mistä edes tiedämme, katsooko kukaan meitä? Jos se oli vain vilkaisu?”
“Uskallatko sinä ottaa riskiä?” Jassin murahti aivan yhtä kärsimättömänä. Inara oli oikeassa ja he hukkasivat aivan liikaa aikaa taapertaessaan eteenpäin kuin hanhenpojat. “Liana?” hän kysyi varovasti uskaltamatta koskea edellään kulkevaan tyttöön peläten häiritsevänsä tätä. “Liana, voinko puhutella sinua?”
Tytön silmät tuijottivat lasittuneina eteensä ja tämän posket olivat ponnistuksesta punakat. Päätään pudistellen Jassin vilkaisi viimeisenä kulkevaa Jalenia. Myös tämän kasvot olivat keskittyneessä irveessä, eikä velho tuntunut näkevän tai kuulevan mitään.
“Minä en kestä tätä!” Inara ärähti takanaan kulkevan Espenin tallatessa jälleen hänen kantapäälleen. Irvistäen nainen nykäisi kengän takaisin jalkaansa ja harppasi Jassinin ja Lianan ohi. “Viestilläni on kiire!” Ähkäisten Jassin yritti vetää naisen takaisin muotoon, mutta tämä pyrähti hänen käsiensä välistä jättäen heidät nopeasti taakseen. Kiroillen Jassin poistui muodosta ja lähti juoksemaan naisen perään.
“Inara!” hän ärähti saavuttaessaan naista. “Ymmärrätkö, että joku saattaa heittää meitä tulipallolla?”
“Ymmärrätkö, että joku saattaa tuhota kokonaisen linnoituksen, jos en saa viestiäni ajoissa perille?” nainen sähähti takaisin.
Suutaan aukoen Jassin yritti keksiä jotain vastaansanottavaa kuullessaan ryhmänsä juoksuaskeleet perässään. Taaskeen vilkaisten hän näki näiden pinkovan jäljessään hengästyneinä mutta helpottuneina siitä, ettei heidän tahtiaan määrännyt enää hipsutteleva keskenkasvuinen velho. Päätään pudistaen hän hymähti miehilleen ja yritti sitten etsiä Lianaa ja Jalenia katseellaan, mutta velhot olivat jääneet kauas taakse. Kilpi oli laskettu, mutta voimansa antaneina kumpikaan taikojista ei ollut kyennyt pysymään joukon tahdissa.
“Heistä ei ole kuin harmia”, hän mutisi tarttuen naiseen ja hillitessä tämän pakoa. “Kuule, me pääsemme Harjuun kyllä -”
Metallin välähdys metsässä tien vastakkaisella puolella sai Jassinin pysähtymään. Nopeasti hän viittasi joukkoaan hidastamana ja tiirasi puiden lomaan. “Äkkiä, metsään!” hän sihahti kiskoen vastaanpyristelevää Inaraa mukanaan. Kyyristyen aluskasvillisuuden sekaan he odottivat. Sähisten Inara ravisti itsensä irti miehen otteesta, mutta pysyi matalana tämän vierellä.
“Mitä sinä näit?” Espen kuiskasi könyten heidän luokeen.
“En ole varma…” Jassin mutisi. “Mutta en ota riskiä.”
Inara mulkoili heitä leuka uhmakkaasti koholla: “Ette ole tosissanne. Ensin hissuttelemme tiellä ja nyt kökötämme pusikossa. Ymmärrättekö ollenkaan - “
Metsästä tien vastakkaiselta puolelta astui esiin mies punavalkoisessa asetakissa. Katsellen valppaana ympärilleen tämä asteli tielle ja viittoili sitten taakseen metsään.
“Ammunko?” Espen kysyi virittäen nuolta jänteelleen.
“Odota”, Jassin mutisi. “Haluan nähdä kuinka paljon heitä on…”
Jokaisen metsästä ilmestyvän sotilaan myötä heidän kymmenhenkinen joukkionsa perääntyi muutaman askeleen syvemmälle metsään. Jassin oli järkyttynyt: Astrulialaisia! Näin lähellä Vehmasta! Miestä huimasi hänen laskiessaan viidentoista täysin aseistetun sotilaan nousevan tielle.
“Ammunko jo?” Espen kysyi kärkkäänä jännettään sormeillen. “Ehtisin saada nurin ainakin kaksi, peräti kolme…”
Metsä vihollisen takana kahisi edelleen. Jassin tunsi hyisen nyrkin puristuvan sydämensä ympärille seuraavan joukon astuessa esiin. Puiden välistä huojahteli Astrulian sotilaiden vierelle joukko, jollaista ei olisi pitänyt olla. Vaappuvan joukon perässä tielle harppoi kuusi velhoa, jotka ohjasivat edellään kulkevia olentoja.
“Heillä on kuusi velhoa”, hän mutisi. “Ei ihme, ettei heitä ole vielä huomattu.”
“Epäkuolleita…” Inaran kuiskaus oli tuskin kuuluva ja Jassin näki naisen tärisevän. Tämän haaleat silmät olivat kauhusta levällään ja kädet puristuivat tiukasti kaulassaan olevan amuletin ympärille. “Heillä on epäkuolleita.”
“Perääntykää!” Jassin sihahti Espenille ja viittasi muita syvemmälle metsään. “Meidän on pakko perääntyä. Äkkiä, ennen kuin meidät huomataan!” Vähin äänin he työntyivät syvemmälle metsään. Varmistuttuaan siitä, ettei kukaan ollut lähtenyt heidän peräänsä, he jättivät kaiken varovaisuuden ja juoksivat niin kovaa kuin kykenivät.
Saavutettuaan pienen aukean Jassin kasasi ryhmänsä ja katsoi näitä järkyttyneenä. “Taidamme lähteä kiertotielle”, hän tokaisi väristen. “Jalen, Liana, pystyttekö mitenkään saamaan yhteyttä Vehmaaseen? Heitä on pakko varoittaa siitä, mitä täällä tapahtuu. En halua, että Garret saa selkäänsä jotain, minkä he olisivat voineet pysäyttää. Lisäksi he pystyvät Vehmaalla selvittämään, mistä noin suuri joukko on päässyt selustaamme.”
Velhot nyökkäsivät ja vetäytyivät kauemmas ryhmästä tekemään taikojaan. Jassin katsoi muita: “Nyt on hetkenne vetää henkeä ja syödä evästä jos kellekään maistuu. Sen jälkeen me juoksemme. Haluan päästä noista mahdollisimman kauas ennen yötä. Mitä nopeammin pääsemme seuraavaan kylään, sen parempi.”

Aurinko laski, mutta he eivät uskaltaneet pysähtyä. Yön turvin Jassin johti ryhmän takaisin tielle toivoen, että olivat kiertäneet vihollisen. Siitä huolimatta mies piti heidät liikkeessä. Hän lähetti Espenin kahden muun jousiampujan kanssa pitämään perää ja tiedustelemaan muiden jatkaessa väsyneenä taivallustaan. Metsässä rämpiminen oli syönyt joukon voimia, mutta Jassin ei uskaltanut antaa heidän pysähtyä. Enemmän kuin vihollisen sotilaita ja näiden sotavelhoja hän pelkäsi epäkuolleita. Liikkuvien vainajien pelko oli yleinen sotilaiden keskuudessa ja useammin kuin kerran hän varmisti, että panssariinsa kaiverretut tuhoamisriimut olivat varmasti paikoillaan.
“Olitko nähnyt sellaisia aikaisemmin?” hän kysyi synkkänä Inaralta naisen laahustaessa eteenpäin. Tämä pudisti päätään.
“Olen kuullut huhuja niistä, mutta tämä on ensimmäinen kerta…” naista puistatti. “Toivon, etten koskaan… tai siis… Jos kuolen, niin ruumiini tuhotaan ennen kuin kukaan ehtii nostattaa sitä uudelleen.”
Jassin nyökkäsi ja tunnusteli vaistomaisesti panssarinsa syviä riimuja. “Tuttu tunne”, hän myönsi.
Keskiyön korvilla he saapuivat pieneen kylään. Jaksamatta puuttua Jassin antoi uupuneiden tovereidensa vallata pienen ladon kylän laidalta. Liian väsyneinä edes nurkumaan sotilaat kaivoivat itselleen mahdollisimman pehmeät makuupaikat Jassinin lähtiessä etsimään ladon omistajaa viereisestä tuvasta. Uninen ja säikähtänyt isäntä tuli avaamaan hiilihanko kädesään hänen vaimeaan koputukseensa.
“Hyvää yötä, älkää pelästykö”, hän mutisi väsyneenä yrittäen silti hymyillä kauniisti. “Me olemme hänen kuninkaallisen korkeutensa palveluksessa ja tarvitsemme yösijan. Heinälatonne sopii siihen tarkoitukseen mitä parhaiten. Tässä on toivottavasti tarpeeksi korvaukseksi”, hän kaivoi lonkallaan roikkuvasta pussista muutamia kolikoita painaen ne hölmistyneen isännän kouraan.
“Meidän latoon?” mies kysyi ymmällään ja kurkisti Jassinin ohi levällään olevia ladonovia. Joku oli sytyttänyt lyhdyn, ja jalkojaan hierovat sotilaat erottuivat varjoina hämärästä. “Se-selvä…”
“Kruunu kiittää palveluksestanne”, Jassin kumarsi. “Onko kylässänne minkäänlaista velhoa tai puolustujoukkoja?”
“Ei ole… Tarvitsemmeko niitä?” isännän silmät levisivät pelosta.
“Ette”, Jassin rauhoitteli. “Kunhan tiedustelen. Anteeksi, että herätimme. Hyvää yötä.”
“Hyvää yötä…” mies mumisi jääden ovensuuhun katsomaan, miten sotilas palasi joukkojensa luo.

He olivat liikkeellä jo ennen auringon nousua. Jassin epäili, oliko edes ehtinyt nukahtaa Espenin ravistellessa hänet hereille ilmoittaen tiedustelijoiden palanneen. Vihollinen ei ollut seurannut heitä tietä pitkin, mikä oli hyvä asia. Minne nämä olivat menneet, oli seuraava mysteeri, sillä Jalenin ja Lianan saatua yhteys Vehmaan linnoituksen velhoihin, olivat nämä ilmoittaneet haravoineensa tienoot löytämättä ainuttakaan vihollista.
“Kirottua”, Jassin mutisi pakottaessaan jalkansa liikkeelle. “Minne he ovat voineet mennä?”
“Eikö tärkeintä ole, etteivät he ole perässämme?” Inara tiedusteli näyttäen sairaalta. Naisen posket olivat painuneet kuopalle ja tämän kasvot olivat kalpeat.
“Oletko kunnossa?” Jassin nosti kätensä naisen olalle.
“Heti, kun pääsemme Tengilin luo”, nainen tokaisi väistäen käden ja vauhditti askeltaan. “Laskujeni mukaan olemme siellä jo tänä iltana.”
“Olet oikeassa”, heidän vierellään kulkenut Espen nyökkäsi vaihtaen huolestuneen katseen Jassinin kanssa. “Saavutamme mäntyharjut keskipäivään mennessä.”
Inaran vointi huononi päivän edetessä.
Jassin vilkuili huolestuneena itsepintaista naista, joka askeleet haparoiden kieltäytyi pysähtymästä saati antamasta auttaa itseään. Kuumeinen kiilto haaleissa silmissään tämä vaati heitä jatkamaan matkaansa, vaikka pysyi tuskin pystyssä.
“Tämä on järjetöntä”, Jassin ärähti hänelle naisen lyyhistyessä huohottaen tienposkeen heidän pysähtyessään vetämään henkeä. “Tapat itsesi, ennen kuin pääsemme perille ja mitä hyötyä sinusta sitten on kenellekään?” Kädet puuskassa hän mulkoili Inaraa ja vaati velhot luokseen. “Pystyttekö siirtämän ihmisiä? Tiedän, että jotkut pystyvät siihen. Portaaleihin ja vastaaviin. Pystyttekö te?”
Jalen pudisti päätään hartiat lysyssä. Hän oli menettänyt toisen tossunsa hetteikköön joukon kiirehtiessä metsän poikki ja nyt taikojan paljaat varpaat olivat hiertyneet kirkkaille rakkuloille. Jassin ei silti ollut kuullut valituksen sanaa tämän huulilta. Mielessään hän nosti velholle hattua. Hän ei olisi kestänyt yhtään valittajaa joukossaan.
“Minä pystyn. Mutta pystyn siirtämään vain itseni ja lyhyitä matkoja, en kovinkaan pitkälle…” Liana mutisi levitellen käsiään.
“Niin hyödyttömiä!” Jassin ärähti potkaisten maata ja yritti rauhoittua. “Ei se mitään… No niin… Liana, tiedän, että täällä lähellä on kylä. Sen pitäisi olla edellämme tien myötäisesti. Haluan, että siirryt kylään ja palaat sieltä mukanasi ainakin kaksi hevosta.” Hammasta kiristäen hän ojensi rahapussinsa velholle. “Mene kylään ja lunasta ne kruunulle. Sitten ratsastat luoksemme, me kävelemme sinua vastaan. Saatuamme hevoset, pääsemme nopeammin perille. Oletko ymmärtänyt?”
Velho nyökkäsi vakavana ja katsoi lepäävää Inaraa huolestuneena. “Palaan niin pian kuin pystyn.”
“Katsokin!” Jassin ärähti. Sotilaat tekivät kunnioittavasti tilaa velholle, joka piirsi riimuja ympärilleen ilmaan. Hetkessä tämä oli kadonnut.
“Se tauko oli siinä!” Jassin ärisi pakottaen itsensä liikkeelle. Inaran tavoin hänkin olisi halunnut laota maahan, mutta pelkkä velvollisuus piti hänet liikkeessä. “Inara, anna kun autan…” Nainen väisti hänen kosketuksensa, mutta Jassin ehti tuntea luonnottoman kuumuuden, joka naisesta hokasi. Jos he eivät pääsisi iltaan mennessä Harjuun, voisi olla, ettei nainen näkisi uutta päivää.

Liana saavutti heidät tuskalliselta tuntuneen odotuksen jälkeen. Tietä myöten lähestyneiden kavioiden kumu oli säikäyttänyt heidät pois uralta, mutta nähdessään velhon saapuvan kahden kookkaan työhevosen kanssa, palasivat he hurraten tielle. Hengästyneenä velho heittäytyi alas ratsailta päästessään heidän luokseen.
“Otin oikeudekseni ostaa myös tuoretta leipää. En usko nähneeni hänen syövän kertaakaan tämän matkan aikana”, tyttö puuskahti ojentaessaan ohjakset ja lämpimän leipäkääreen Jassinille. Mies kiitti ja viittasi Espenin luokseen.
“Minä vien Inaran Harjuun. Seuratkaa perässä. Sinä olet nyt ykkösmies”, hän sanoi taputtaen toveriaan olalle. “Inara? Osaathan ratsastaa?”
Nainen nyökkäsi harmaana ja ojensi tärisevän kätensä toisen ratsun ohjaksille.
Ketterästi Jassin ponnisti itsensä selkään Espenin avustaessa Inara ruunan ratsaille. “Nähdään illalla! Onnea matkaan!”
Hetkessä heidän matkantekonsa muuttui. Helakanvihreät pensaat ja puut vilisivät ohitse heidän antaessaan hevosten edetä voimiensa takaa. Pitäen jatkuvasti silmällä vierellään ratsastavaa Inaraa Jassin näki naisen alkavan nuokkua satulassaan ja tämän hevosen hidastavan vauhtiaan. Kiroillen hän käänsi oman ratsunsa ja ohjasi naisen rinnalle.
“Inara?”
Nainen raotti silmiään, mutta ääntäkään ei kuulunut tämän suusta. Puristaen rystyset valkeina kaulansa amulettia tämä makasi ruunan kaulalla.
“Tule, ratsastat kanssani”, Jassin päätti ja jäämättä odottamaan vastalauseita kaappasi naisen eteensä. Istuen epämukavasti satulan takakaarelle hän kietoi kätensä nuokkuvan naisen ympärille. Naisen luonnoton kuumuus sai Jassinin tuntemaan olonsa epämukavaksi, mutta hän puri hammasta. Kiinnittäen toisen hevosen ohjat kömpelösti jalustimeensa hän usutti oman ratsunsa laukkaan toivoen, että toinenkin seuraisi perässä.
Harjun linnoitus kohosi heitä vastaan mäntymetsiköstä ennen puolta päivää. Ällistyneenä ratsain taitetun matkan jouhevuudesta Jassin karautti nuokkuva Inara sylissään sisään kasarmin porteista. Portinvartijat seurasivat heidän kulkuaan epäluuloisin ja Jassin kohotti näille kättään tervehdykseksi: “Minulla on mukanani sairas viestintuoja. Missä on sairastupa?”
Vartijat osoittivat hänelle suuntaa.
Inaran valpastui hetkeksi: “Ei, ei sairastupaa! Minun on päästävä Tengilin luo!”
“Sinä menet sairastupaan. Tengil tulkoon sinun luoksesi!” Jassin ärjäisi piha raikuen. “Kukaan ei saa kuulla viestiäsi, jos et ole sitä kertomassa! Joku teistä, käykää hakemassa arkkivelho. Hän on kuulemma täällä!”
“Hänellä on viesti arkkivelholle?” yksi sotilaista kysyi. “Osasimme odottaa teitä. Tulkaa perässäni!”
Kiitollisena Jassin ohjasi hevoset sotilaan jäljessä tämän juostessa kasarmipihan poikki. Porttivahti johdatti heidät sairastuvalle, jonka ovella kaksi parantajaa otti heidät vastaan sotilaan lähtiessä hakemaan arkkivelhoa. Kömpelösti hän ojensi Inaran parantajien odottaviin käsivarsiin. Saatuaan naisen pois sylistään hän laskeutui itse maahan ja veti syvään henkeä. Maailma keinahteli hänen jalkojensa alla ja hetken Jassin piti kiinni sairastuvan seinästä kasaten itseään. Päivän päätteeksi hänkin saattaisi olla sairastuvalla, jos jatkaisi tätä menoa.
“Tengil!” hän kuuli naisen kutsuvan sairastuvan suljetun oven läpi. “Teeengiiil!
Huokaisten hän puri hammastaan ja työntyi sisään auttaakseen parantajia painamaan lähes yliluonnolliset voimat löytäneen Inara vuoteeseen. Tarvittiin kaikki kolme saamaan nainen petiin. Jostain ilmestynyt vielä yksi parantaja kiinnittäen hullunlailla tempovan naisen voimakkailla siteillä kiinni sänkyyn, ja he perääntyivät hengästyneinä naisen huutaessa ja tempoillessa sylki roiskuen.
“Päästäkää minut irti, minun on päästävä Tengilin luo!” nainen aneli kyyneleet silmissä näyttäen hetki hetkeltä kamalammalta.
“Mitä hänelle on tapahtunut?” parantaja kysyi häkeltyneenä. “En ole koskaan nähnyt vastaavaa! Onko hänet kirottu?”
Jassin tuijotti näkyä. “Hän… hän on tehnyt hyvin pitkän matkan… Hänellä on viesti Tengilille. Toivon, että hän saapuu pian, jotta Inara rauhoittuu. En ole koskaan nähnyt häntä tuollaisena.” Peloissaan naisen puolesta hän haroi lyhyttä sänkitukkaansa. Inara käyttäytyi kuin riivattu: Naisen haaleat silmät tuijottivat lasittuneina eteenpäin tämän harmaantuneista kasvoista ja kuopalla olevien poskien jänteet erottuivat entistä selkeämmin. Jos ei olisi paremmin tiennyt, olisi Jassin vannonut naisen näyttävän kalmolta.
“Suudia”, pehmeä ääni sanoi heidän takaansa saaden Inaran jähmettymään, “Suudia, sinun on aika rauhoittua.”
Pyörähtäessään ympäri Jassin näki punaiseen kaapuun pukeutuneen arkkivelhon nuori oppilas kintereillään. Tehden nopeasti tilaa parantajat väistyivät näiden tieltä. Jassin seisoi paikoillaan hämillään. Hän ei tiennyt olisko hänen kuulunut poistua, vai antaa selontekonsa velholle. Päätään raapien hän päätti olla vaiti, kunnes joku puhuttelisi häntä.
“Mestari, hän pääsi perille”, oppilaan tummiin kaapuihin pukeutunut nuori punatukkainen mies henkäisi silmäillen Inaraa ahnaasti.
“Minä näen sen, Matias. Olen yllätynyt, mutta hyvilläni. Osoitit jälleen taitosi.”
“Tengil…” Inara kuiskasi hiljaa, “Tengil...” Naisen ranteet olivat repeytyneet tämän tempoillessaan siteissään ja tahmeaa verta valui hitaasti pielukselle.
Jassin jähmettyi näyn edessä. “Mitä tämä tarkoittaa?” hän ei pystynyt pitämään itseään enää hiljaa. “Mikä Inaralla on?”
“Inara?” Arkkivelho kohotti naurahtaen kulmaansa ja tämän oppilas nyökkäsi pisamaisilla kasvoillaan… oliko se ylpeyttä?
“Annoin hänelle matkan ajaksi uuden identiteetin. Halusin tietää onko se mahdollista.”
“Hänen nimensä on Suudia”, Tengil sanoi pehmeästi astellen naisen luo. Lähes hellästi mies ojensi kätensä ja silitti tämän harmaalaikukasta ihoa. Huokaisten nainen sulki silmänsä miehen kosketuksesta. “Prinsessa Suudia. Älkäämme unohtako sitä. Älkäämmekä antako hänen unohtaa sitä itse.”
“Prinsessa Suudia?” Jassin ähkäisi kalpeana. “Se Astrulian prinsessa Suudia? Kuningas Vadolfin sisar?”
Arkkivelho nyökkäsi. “Onko jotain, mitä haluat sanoa hänelle? Näytät välittäneen hänestä.”
“Mitä tarkoitatte?” sotilas liikehti epäluuloisena paikoillaan tuijottaen velhoja. Tämä kaikki alkoi tuntua enemmän ja enemmän väärältä. Mihin hän oli itsensä sotkenut?
“Ennen kuin lumous päättyy”, punatukkainen oppilas täydensi nyökäten kohti naista. “Hän on täyttänyt tehtävänsä. Hän totteli kutsuamme. Tehtävä suoritettu.”
“Tarkoitatko…?” Jassin katsoi järkyttyneenä Inaran harmaita kasvoja. “Ei voi olla! Hän oli elossa, kun tapasimme! Hän oli elossa! Hän on puhunut ja liikkunut ja nauranut! Hän on vastannut kysymyksiin! Hän oli elossa!”
“Oppilaani on hyvin taitava”, arkkivelho tunnusti silittäen kuolleen naisen poskea. “Ja Suudia olisi voinut paremmin pidempään, mikäli olisi ehtinyt tänne aikaisemmin. Kuolleita käskiessä aika on aina meitä vastaan. Aina.” Päätään pudistellen arkkivelho kohottautui vuoteelta ja nyökkäsi oppilaalleen.
“Odota!” Jassin ähkäisi polvet notkahtaen. “Oliko mikään hänen sanomansa totta? Kultaiset patsaat? Suolainen meri?”
Arkkivelho katsoi miestä huvittuneena ja viittasi sitten oppilastaan kohti: “Matias, mitä kerrot luomuksestasi?”
Oppilas suoristi ryhtiään selvästi ylpeänä mestarinsa kehuista ja hieroi käsiään: “Kun kirosin ja riivasin prinsessa Suudian kaulakorun, annoin hänen uskoa olevansa etrealainen vakooja jonka täytyy tulla luoksemme. Hänen olisi pakko löytää tiensä arkkivelho Tengilin luo mitä ikinä tapahtuisikin. Annoin prinsessalle matkan ajaksi nimeksi Inara Sipo, jottei hän herättäisi epäilyksiä tai alkaisi kyseenalaistaa omaa toimintaansa. Kaiken muun, kaikki mitä hän on tehnyt tai toiminut, on hän tehnyt sen mukaan kuka Suudia oli eläessään. Jokainen päätös, jokainen teko.“ Nuorukainen näytti itseensä hyvin tyytyväiseltä.
“Eli kun Inara, tarkoitan Suudia, kertoi inhoavansa eläviä kuolleita ja toivovansa, ettei hänestä koskaan tulisi sellainen, puhui hän omana itsenään?” Jassin yritti pitää syyttävän äänensä matalana ja hän tunsi pakahtuvaa murhetta pieluksella arkkivelhoa tuijottavan prinsessan puolesta. “Hän pelkäsi niitä aivan tosissaan. Vaikka olikin sellainen jo itse…”
“Joskus joudumme kohtaamaan pahimman pelkomme”, oppilas tokaisi liioitellun murheellisesti.
“Mitä hänelle tapahtuu nyt?”
“Puran lumouksen”, oppilas vastasi katsellen naisen ruumista silmissään ahnas katse. “Mestari, palautammeko ruumiin?”
“Kai me voisimme pitää sen”, arkkivelho kohautti harteitaan. “Kun kuningas Andirus antoi suostumuksensa tälle kokeilulle, emme pohtineet ruumiin hävittämistä sen tarkemmin. Suurempaa poliittista selkkausta tästä ei enää voi syntyä… Voisin tosin ottaa kalmon kokoelmiini jatkaakseni kokeita…”
“Jos olette lainkaan kunniallisia, hautaatte hänet!” Jassin huomasi suunsa puhuvan saamatta enää sanojana takaisin.
Taikojat katsoivat häneen kulmakarvat koholla. “Kunniallisia?”
“Anteeksi, herra, puhuin tunteella”, hän painoi katseensa kauhuissaan omasta rohkeudestaan. “Haudatkaa hänet, minä pyydän. Päästäkää hänet kärsimyksistään ja antakaa hänelle rauha. Hän ei haluaisi olla täällä enää hetkeäkään! Hän kuuluu osaksi tuulta ja merta.” Jassin ei saanut katsettaan Iranan murheellisista kasvoista. Naisen silmät näyttivät itkevän, mitä hän ei tiennyt kuolleille edes mahdolliseksi.
“Täällä ei taida olla merta”, arkkivelho huomautti. “Mutta olkoon menneeksi. Pyydän komentaja Lieveniä huolehtimaan ruumiin oikeaoppisesta hävittämisestä. Nyt, Matias, ole hyvä.”
Tuntien karvaat kyyneleet poskillaan Jassin katsoi, miten velhon oppipoika asteli prinsessan vierelle ja kohotti kätensä tämän ylle keskittyen. Hetken näytti kuin mitään ei tapahtuisi ja sitten nuori velho nytkähti. Väri leimahti takaisin naisen poskille. Lyhyeksi hetkeksi elämän kipinä nousi tämän silmiin, jotka eivät sittenkään olleet haaleat vaan kirkkaan siniset. Tyynenä ja ylväänä tämä kohottautui katsomaan vierellään seisovaa velhopoikaa antaen sitten katseensa kiertää heissä kaikissa pysähtyen viimein Jassiniin.
“Kiitos”, naisen huulet lausuivat äänettömästi, ennen kuin tämä laski päänsä jälleen pielukselle, huokasi syvään ja näytti nukahtavan.
“Ehkä hiukan liian dramaattista, Matias?” arkkivelho huomautti oppilaansa hengähtäessä uupuneena.
Kädet täristen oppilas otti näyttävän amuletin naisen kaulasta ojentaen sen mestarilleen kasvot punastuen. “En se minä ollut. Hänen henkensä oli yllättävän vahva. Ennen kuin sain manattua sen kokonaan ulos, halusi hän nähdä murhaajansa.”
“Mielenkiintoista”, Tengil mutisi kohottaen sormensa. “Kirjaa se ylös, Matias. Eikö ollutkin niin, että Suudiaa yritettiin nuorempana kouluttaa taikuuteen, mutta hänen kykynsä eivät aivan riittäneet. Ehkä hänessä virrannut ripaus taikuutta aiheutti sielun tiukemman takertumisen… Kuinka mielenkiintoista… meidän täytyy tutkia lisää tätä aihetta…” Ajatuksiinsa vaipuneena velho kääntyi ovelle poistuakseen.
“Onko”, Jassin kähähti kurkkuaan kuristaen, “onko tämä nyt ohi?”
Tengil vilkaisi oppilastaan. Tämä nyökkäsi pisamaista päätään.
“Lähetän komentajan huolehtimaan ruumiista, sotilas. Prinsessalle ei ole meillä enempää käyttöä. Emmehän halua menettää kunniallisuuden rippeitämme, vai mitä? Tulehan, Matias, sinulle minulla on jo seuraava tehtävä. Oletko kuullut sellaisesta astrulialaisesta kylästä kuin Belsir?” arkkivelho viittasi oppilaan mukaansa. Jassin seurasi näiden menoa sydän tyhjänä. Sairastuvan oven kolahdettua kiinni hän ei uskaltanut lähestyä sänkyä, jossa prinsessa Suudia, Inara, makasi nukkuen ikiuntaan levollisempana kuin hän oli koskaan naisen nähnyt.

Ulapalta puhaltava tuuli oli navakkaa tarttuen Jassinin viittaan ja pyörittäen sitä miehen ympärillä. Närkästyneet lokit kirkuivat kimeinä hänen häirittyään niiden rauha miehen harppoessa jyrkkiä rantakalliota pitkin järvirokot saappaissaan narskuen. Isovedeltä puskeva viima ei ollut suolainen, mutta rannatonta ulappaa katsellessaan Jassin pystyi kuvittelemaan, miltä meren rannalla seisominen saattoi tuntua. Henkäisten syvään hän heilautti repun selästään ja laski sen kalliolle.
“Katso, Owinin laivasto on palaamassa satamaan!” Espen huikkasi taaempaa osoittaen kohti nousevaa aurinkoa. “Missähän kaukana he ovat käyneet?”
Jassin murahti toverilleen myöntävästi ja kaivoi repustaan pienen keraamisen ruukun. Pidellen ruukkua hetken käsissään hän katseli nuosevaa aurinkoa, vettä ja lokkeja. Hän oli joutunut väittelemään pitkään Harjun komentaja Lievenin kanssa saadakseen Suudian jäännökset mukaansa. Osaamatta sanoa mitään kaunista, mitään lohdullista tai henkevää, hän veti henkeä ja avasi astian päästäen sen sisällä olleen tuhkan tuulen mukaan. Katsellen prinsessan tuhkan leviämistä tuulen ja aaltojen syliin, Jassin seisoi rannalla ja kuvitteli, miltä suolainen tuuli tuoksuisi.

Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 1 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
3.0  (1)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Tärkeä viesti // Sola osa 3 2021-06-05 23:05:10 Oriodion
Arvosana 
 
3.0
Oriodion Arvostellut: Oriodion    June 06, 2021
Top 10 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Mutapallo-ottelu oli hauska!

Tämän osan varsinaisesti mielenkiintoinen asia tuli kuitenkin vasta lopussa. Arkkivelho Tengil ja oppilaansa Matias, oli mukavaa että tunnisti jotain hahmoja aiemmistakin osista. Vaikka hirveän hyvää käsitystä ei vielä ole tullut että miten nämä liittyvät toisiinsa. Etrean ja Astrulian sota on kokonaisuutena vielä aika hämärän peitossa. Mutta kyllä tässä selvästi on jonkinlaista yhtenäistä maailmaa ja tarinaa.

Tuo paljastus että Inara olikin itse asiassa jo kuollut prinsessa Suudia oli aika kylmäävä. Tengil on aika jäätävä hahmo... en nyt tiedä onko varsinainen pahis, mutta ainakaan ei ihan hirveästi takerru "kunniallisuuden rippeisiinsä". Pitääköhän Hahtoakin edelleen aasina...

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS