Arvostelut käyttäjältä TarraLeguaani

Välillä teksti on oivaltavaa ja mieluisaa luettavaa, välillä töksähtelevää ja epäselvää. Se tarvitsee siis hiontaa.

Olen lukenut muutamalta suomalaiselta mieskirjailijalta samantyylistä tekstiä. Mielestäni tyyliä kuvaa maskuliinisuus.

Keskustelusta jää hyvin epäselväksi kuka puhuu. Suosittelen johtolauseita, ellei sitten erikseen halua ottaa tekstin piirteeksi johtolausettomuutta (mikä kyllä vaatii lukijalta pitkää pinnaa ja halua palata välillä tekstissä takaisinpäin).

Tuo patjaan sujahtaminen ei millään piirry kuvaksi mieleeni. En saa siitä millään otetta, saati siitä, että päähenkilö nakertaa siihen koloja.

Alkutilanne jää niin erikoiseksi, että jään vielä aika epävarmaksi siitä, haluanko lukea seuraavia lukuja. Välillä pilkahtava sanataituruus sopivassa määrin tekstin lomassa kuitenkin puhuu sen puolesta, että alkukankeuden jälkeen sanat saattavat alkaa solahtaa paikoilleen. Juonesta olen aika epäileväinen vielä.

Näitä samoja asioita pohdin itsekin usein.

Olen kyseenalaistaja.

Elin lapsuuden ja nuoruuden, jossa minulle tarjoiltiin kaikkiin "kiistattomat ja oikeat vastaukset ja toimintatavat". Niitä ei saanut kyseenalaistaa, ja säännöt sisälsivät tuhottomat määrät järjetöntä soopaa. Joten kuuliaisen lampaan sijasta minusta kasvoi tottelematon kyseenalaistaja.

Mutta vähemmän tärkeisiin asioihin:
Lakki pois päästä ruokaillessa on myös tapa, jota olen ihmetellyt yläasteelta asti, kun näin yhteenoton jonkun pojan ja yläasteen rehtorin välillä kouluruokailussa. Se, että sitä lippistä ei suostuttu ottamaan päästä pois, johti rehtorin huutamiseen ja lähes väkivaltaiseen oppilaan poistamiseen ruokasalista. Luultavasti myös jälki-istuntoon.
Katoaako joltakulta kanssaruokailijalta ruokahalu toisen hatusta? Tekeekö se ruokailusta epähygieenisempää? Menettääkö ruoka arvoaan sen johdosta?
Ehkä tavalla on jokin merkitys ollut aikoinaan, kuten että viikinkikypärän sarviin kuivunut veri ällötti vieressä istuvaa mummoa tai vähän fiinimmän rouvan sulkahatusta tipahteli untuvia ruokaan, mutta en usko, että nykyään enää sille on mitään perusteita.

Olen myös päättänyt, että en tuomitse heti asioita, mitkä eivät mene normaalien tapojen mukaisesti, ennen kuin olen järkeillyt miksi tai miksei ei. Esimerkiksi lapseni haluaa syödä aina täytekakkunsa haarukalla ja veitsellä. Miksi ei? Se on itse asiassa erittäin fiksu ajatus, paljon parempi kuin silpoa kakkua huononmuotoisella lusikalla ja sitten yrittää metsästää sitä karkaavaa palaa pikkulusikalla. Ja jos et saa nitistettyä sitä kierivää mustikkaa täytteestä ja kevyttä lusikan edessä leijailevaa sokerikakkupohjanpalasta kakkulautasen reunaa vasten, joudut tuuppaamaan sormella lastin lusikkapesään.
Silti, vaikka olen kyseenalaistaja ja mielestäni suhteellisen suvaitsevainen, kaivan aina itse sen pikkulusikan leivonnaisten kanssa ja vasta puolessa välissä jälkiruokaa tajuan, että niin olihan tähän parempikin tapa olemassa. Siinä kohtaa ei tietty voi vaihtaa enää välinettä, koska lisätiski on saatanasta.

Niin ja en todellakaan pidä haarukkaa vasemmassa ja veistä oikeassa, toisin päin on luontevampaa. Kun kuulin, että samoin tekevän lapseni koulussa oli puututtu tähän ja puhuttu, että "väärin pitäville" pidetään opetusta asiasta koulun jälkeen, nostin äläkän, että minkä syyn takia mikään tapa olisi väärin. Isovanhempieni aikaan vasemmankätisetkin pakotettiin kouluissa kirjoittamaan oikealla, ja siksi isoisäni on kaksikätinen. Mitä väliä sillä on millä kädellä kirjoittaa, kunhan osaa kirjoittaa ja tekstistä saa selvää?
Koulu muutti tämän kyseenalaistamisen jälkeen mielipidettään haarukan ja veitsen oikeista puolista. Ehkä he eivät olleet koskaan miettineet "miksi".

Ymmärrän otsikon linkin tarinaan, mutta ehkä se jää vähän liian ohuella langalla punotuksi juoneen. Mielestäni tämä tarina ei myöskään sopinut kategoriaan "jännitys ja toiminta". Sisältö jäi vähäiseksi, mutta kirjoitit hyvin. Englanti taipuu hienosti, kirjoitit siististi ja tekstiä oli helppo seurata. Se ei myöskään ollut liian yksinkertaistettua.

Pidin siitä, että tässä sekoitettiin kahta eri tapahtuma-aikaa, vaikka ne kietoutuivatkin tiukasti yhteen. Vähän selvemmäksi olisin vielä tehnyt nuo eri ajat, keskittymällä tarkasti verbien aikamuotoihin. Nyt tämä vaati vähän enemmän keskittymistä, että saattoi pysyä mahdollisimman hyvin kärryillä.

Teksti oli todella lyhyt, mutta se silti toimi. Hyvä aloitus. Pidin päähenkilön pohdinnasta siitä, millaiseksi hänet esitettäisiin, varsinkin kun hän itse tiesi millainen ihminen oli. Se jättää lukijalle paljon myös liikkumavaraa sen suhteen, että millaisena päähenkilönä itsensä näki, ja erilaiset tulkintatavat avaavat tarinaan erilaiset näkökannat.

Eli juoni oli hyvä, esitystapa mielenkiintoinen, tekstinjakoa ja virkemittaa vielä rukkaisin.

Kirjoitus vaikutti mielestäni lasten kauhutarinalta, vähän Goosebumpmainen "minikauhari". Omaan korvaan vähän tylsä ja lapsellinen juoni, mutta lapselle varmasti ehtaa kauhua.

Mikä on tuoksulamppu? Entä siipihuone?

Minua vaivasi se, että kaikille oli sielut ja ne olivat ehdottomasti tärkeimmät asiat koko juonessa. Pahuus oli sielu, talon toimiva ja tahtova osa oli sielu ja ihmisten merkitys oli vain heidän sielujensa syöminen. Eli liikaa yhtä sanaa ja asiaa. Ehkä yhden osasen sielu olisi riittänyt mainittavan, esim. talon sielu, muita pystyy selittämään toisellakin tavalla.

Pääosin teksti on sujuvaa ja oikein kirjoitettua, mikä on oikein hyvä asia! Selittelit ehkä hieman liikaa ja toistelit samoja asioita, kannattaa ainakin jättää kaikki suluissa olevat asiat pois. Lue tekstisi monta kertaa läpi eri painopistein, jotta saat tekstistä suoraviivaisemman.

Niin ja älä paljasta otsikossa jo lähes kaikkea. Otsikko on se, mikä houkuttelee lukijan paikan päälle, panosta siis siihen.

Et haaroittanut tarinaasi sinne tänne, vaan keskityit olennaiseen.

Hyvin synkkä miljöö ja tunnelma, mutta olen jotenkin tottunut, että kaikki Neuvostoliittoon liittyvä on, joten siinä mielessä tässä ei tullut mitään yllätyksiä.

Ihan mielenkiintoinen tarina. Näen, miten olet yhdistänyt otsikon siihen, mutta aika rajoilla mennään, että onko se riittävää. Eli nipin napin riman yläpuolella. Mitään yllättävää ei juonessa ollut, vaan yksityiskohdat ajoivat juuri tähän lopputulemaan, mikä on loogista ja siinä mielessä tyydyttävää, että lukija ei jäänyt ihmettelemään, mikä on turhauttavaa. Sitä ehkä eniten ihmettelin, että päähenkilö lähti takaa-ajamaan törmääjää vain jonnekin suuntaan. Tietty ymmärrän epätoivon. Mutta sitten hän vielä astelee vain jonkin talon luo koputtelemaan ovea ja astuu sisään. Luulisi sodan jälkeisen maan asukkaiden ymmärtävän jo jotain varovaisuuden, muiden itsekkyyden ja ihmisten raakuuden päälle. Ehkä etsin liikaa rationaalisuutta epätoivoisesta ja lannistuneesta päähenkilöstsä.

Kehotan lukemaan oman tekstin aina monta kertaa lopuksi eri näkkökulmia käyttäen, eli esimerkiksi yhdellä lukukerralla kannattaa yrittää bongata kaikki kirjoitusvirheet ja toisella sanat, joita käyttää liikaa ja kolmannella tekstin rytmityksen ja neljännellä tekstin soljuvuuden.

Pidin juonestasi ja siitä, että se sisälsi paljon perusteltuja ja hyvin pohdittuja mahdollisuuksia ja uhkia. Taustatyötä on siis tehty. Uskon, että kaltaisellesi juonenkutojalle olisi paljon lukijoita.

Loppua kohden (päätösosa) tuntuu, että sinulla on tullut kova kiire saada homma loppuun. Senkin kannattelit ihan hyvin ja osasit ujuttaa mielenkiintoa joka väliin, mutta oletin, että tarina olisi paljon pidempi.

Ja tuollaisen taskukokoisen spekkarin haluan minäkin sitten ihan heti, kun niitä tulee Giganttiin myyntiin :D

Ihan mielenkiintoisesti jatkuu. Sitä ehkä vähän kritisoin tässä tulevaisuuden maailmassa, ettei evoluutiovoimille ole annettu mitään sijaa. Esim. plankton saattaa olla hyvinkin mukautuvaa eliöstöä, jonka nopea lisääntymistahti vaikuttaa suotuisasti siihen, että se kykenee adaptoitumaan meren lämpenemiseen tai kuormittumiseen. Se on sitten eri asia, että kykeneekö isommat eläimet, jotka syövät planktonia, mukautumaan ravintonsa muutokseen (riippuen tietty miten suurista muutoksista on kyse).

No nyt tuntui siltä kuin olisin lukenut ihan suoraan hyvän kirjan sivuilta tekstiä. Lähes tunsin kovien kansien painon käsissäni.

Sujuvaa, siistiä ja miellyttävää. Selität juuri tarpeen mukaan, avaat maailmaa kohottaen tunnelmaa. Piirrät sykäyksittäin päähenkilöä ja ympäristöä. Mielenkiinnolla luen lisää ja toivon kovasti, että tarina ei olisi tusinapiiperrystä ilmaston- ja luonnonsuojelusaarnan varjolla.