Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Scifi Troijalainen
QR-Code dieser Seite

Troijalainen

Troijalainen


1 Luku



Rahjid Rahmanjahdj katseli NASAn avaruustutkimuskeskuksen auditorion jättimäisen suurelta teräväpiirtonäytöltä kuvaa Jupiterista.
Oli vuoden 2009 heinäkuu, vain pari vuorokautta aiemmin planeettaan oli törmännyt komeetta. Sama oli tapahtunut lähes tarkalleen viisitoista vuotta aiemmin, kun komeetta Shoemaker-Levy9 iskeytyi Jupiterin pintaan.

Rahmanjahdj etsi Jupiteria peittävistä pilvimuodostelmista jälkiä, joiden perusteella olisi mahdollisesti saatavilla uutta tietoa tuon jättimäisen kaasuplaneetan koostumuksesta. Oli odotettavissa, että komeetan iskeytyminen kaasukerroksiin, saisi hetkellisesti aikaan poikkeuksellisia muutoksia myös tällä kerralla. Näin oli käynyt viisitoista vuotta sitten, vaikka törmäys oli tapahtunut planeetan pimeällä puolella, ja komeetan kappaleiden iskeytymäjäljet ehtivät suurelta osin sekoittua Jupiteria peittäviin pilviin. Vertailemalla noita jälkivaikutuksia, olisi mahdollista saada tarkempaa tietoa kaasukerrosten rakenteesta ja ominaisuuksista.

Näytöllä pyöri nopeutettuna kuvakooste, joka ajoittui oletetun törmäyshetken yli muutamalla tunnilla molempiin suuntiin. Avaruusteleskooppi Hubblen taltioima kuvamateriaali oli niin laadukasta, että se yhä jaksoi ällistyttää katsojaa. Rahjid oli säätänyt nopeutetun kuvatallenteen esityksen niin, että tunteja kestävä otos kulkeutui näytön lävitse hieman yli yhdeksässä minuutissa. Luonnollisestikin nopeasti pyörivän planeetan pilvikerros vilisti silmien edessä huikeina värisevinä nauhoina, ja Jupiterin kuuluisa punainen täplä kiisi urheiluauton nopeudella näyttöruudun alareunan laidasta laitaan. Oli hyvin todennäköistä, että komeetan iskeytymisen aiheuttama muutos pilviverhojen epäsäännöllisen säännöllisissä juovissa aiheuttaisi selkeästi erottuvan pyörteen, joka silmämääräisesti olisi helposti havaittavissa. Mitään sellaista Rahjid ei kuitenkaan pystynyt havaitsemaan. Asia sai hänet rypistämään tuuheita kulmakarvojaan mietteliäänä. Jotain ennakkoarveluista poikkeavaa oli tapahtunut. Teleskooppihavaintojen mukaan Jupiteria oli lähestynyt komeetta, joka vääjäämättömästi iskeytyisi planeettaan. Osumakohta vain jäi, kuten useimmissa tapauksissa, planeetan pimeälle puolelle. Kuvamateriaalia ei näin ollen olisi saatavilla suorasta osumasta, joten oli tyytyminen seuraamaan jälkivaikutuksia. Toki niistäkin saisi paljon tietoa nykyisillä värispektrianalyyseillä.

Näytti kuitenkin siltä, ettei tällä kertaa noita jälkivaikutuksiakaan ollut havaittavissa. Syitä saattoi olla toki useitakin, ja ensimmäisenä Rahjidin mieleen nousi komeetan rakenne. Ehkä se oli niin hauras, että Jupiterin valtava vetovoima repi sen niin pieniin osiin, ettei niiden syöksyminen pilvikerroksiin saanut havaittavaa häiriötä aikaiseksi. Olihan komeetta Shoemaker-Levy9 myös hajonnut useisiin osiin samasta syystä. Hän oli jo sulkemassa näyttöä, kun jokin pieni yksityiskohta aivan muualla, kuin oletetussa iskeytymäkohdassa, sai hänen huomionsa kiinnittymään. Aivan näyttöruudun alalaidassa, kohdassa jossa Jupiterin pinta kaareutui mustaa avaruutta vastaan, näkyi himmeä välähdys. Rahjid painoi sisäisen tiedonsiirtolinjan painiketta.

- Mark.
- Niin?
- Olen tässä seurannut auditorion näytöltä sitä komeetan osumista Jupiteriin. Siirrän sinun näytöllesi yhden mielenkiintoisen yksityiskohdan. Se näkyy sektorissa sataviisikymmentäkolme – sata kuusikymmentäkolme, kohdassa yhdeksän yksitoista.

Markus Paser siirsi katseensa työpöytänsä näyttöruutuun, kun sille ilmestyi kuva nopeasti pyörivästä planeetasta. Kuvan oikeassa yläkulmassa juoksi kelloaika, joka ilmaisi kuvatallenteen kulkua. Kohdassa yhdeksän yksitoista näkyi todella hento välähdys, joka vaatimattomuudestaan huolimatta sai aikaan omituisen kutinan katsojan selkäpiissä. Markus kumartui sisäpuhelimensa ääreen.

- Todella hämmästyttävää. Mitähän siinä oikein tapahtuu? Oletko katsonut saman normaalinopeudella?
- Olen kyllä, mutta tapahtumaa on todella vaikea havaita siinä, Rahjid vastasi. – Sen kyllä havaitsee, kun tietää mitä hakee. Luultavasti kyseessä on sen komeetan kappale, joka törmää johonkin Jupiterin ulkopuoliseen esteeseen. Mikä se este sitten on, onkin jo toinen kysymys. Mielestäni tuolla ei pitäisi olla mitään. Tietysti joku asteroidi voi tulla kyseeseen, ei kai niitä kaikkia voi millään pitää seurannassa.
- Luultavasti olet aivan oikeassa. Onko sinulla näkemystä, miksi välähdys ei näy normaalinopeudella katsottuna?
- Tai siis näkyy, Rahjid oikaisi. – Se alkaa aika vaatimattomana, ja kirkastuu vähitellen, hiipuakseen jälleen. Välähdyksen kestoaika on noin kaksikymmentä sekuntia, ja taustalla pyörteilevä pilvikerros sekoittaa havaintoa. Nopeutetussa kuvassa välähdyksenomaisuus korostuu, ja siksi se lienee helpommin havaittavissa.
- Todellakaan tuolla ei pitäisi olla mitään, mihin törmätä, mutta kai siellä joku sitten on. Otetaan alue tarkennettuun seurantaan, Ehkä sieltä löytyy joku troijalainen asteroidi, pohti Markus.

Pari kuukautta myöhemmin Markus Paser istui lounaspöydässä Rahjid Rahmanjahdjn vastapäätä.

- Me löysimme sen vihdoin, hän ilmoitti innostuneena. – Se on hankala havaita optisessa kuvassa, mutta infra-aalloilla se paljastuu. Siinä on jotain omituista, sillä kokonsa vuoksi, se pitäisi olla havaittavissa Hubblen teleskooppikuvissa, mutta se ei vain näy. Aivan, kuin se olisi pimeää ainetta.
- Kyseessä on siis asteroidi, kuten epäilimmekin? varmisti Rahjid.
- Kyllä, siltä se vaikuttaa. Kiinnostava kohde, joka luultavasti on kulkenut troijalaisena Jupiterin matkassa, mutta on nyt lähtenyt liikkeelle. Ilmeisesti juuri sen törmäyksen energia on heittänyt asteroidin matkaan.
- Anna, kun arvaan. Se on tulossa tännepäin?
- Aivan niin. Se liikkuu kohtalaisen hitaasti, ja on noin neljän vuoden kuluttua täällä.
- Tuleeko se lähelle? halusi Rahjid tietää
- Alustavien laskelmien mukaan tulee, mutta tarkemmat laskelmat vaativat vielä ainakin puoli vuotta aikaa. Nyt olisi oivallinen tilaisuus lähettää luotain tutkimaan tuota asteroidia, mutta valmiuksia siihen ei ole. Tilaisuus olisi ainutlaatuinen, mutta meillä ei ole valmiina luotainta, jonka voisi lähettää kohteeseen, eikä aika riitä sellaisen valmistamiseen.
- Onkohan eurooppalaisilla, tai kiinalaisilla jotain valmiimpaa?
- Sitäkin on alustavasti tiedusteltu, mutta näyttää siltä, ettei sieltäkään löydy parempia mahdollisuuksia. No, se siitä, ja mennään asiasta toiseen. Onneksi olkoon Rahjid, asteroidi tullaan nimeämään löytäjänsä mukaan Rahmanjahdjiksi.
- Kiitos! Onko jo tietoa, kuinka suuri se on? Minkälainen riski on sen törmäämisestä maahan? Jos niin käy, niin minkälaiset vaikutukset törmäyksellä olisi?
Onhan se melkoisen suuri. Läpimitaltaan se on noin kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen kilometriin, ja pituudeltaan luultavasti lähempänä kolmeasataa. Liian aikaista vielä sanoa törmäysriskistä mitään. Se voi törmätä jo Marsiin, tai mennä ohi aina aurinkoon asti. Maahan törmätessään se aiheuttaisi tuhanen, ellei jopa tuhansien kilometrien mittaisen kraatterin, joten kyllä tästä hiljainen paikka sen jälkeen tulisi. Ei tässä kuitenkaan ole minkäänlaista aihetta paniikkiin, tai sellaisen lietsomiseen. Asia varmistuu, kun laskelmat valmistuvat.


2 Luku



Helmikuun 2010 alkupuolella laskelmat alkoivat olla siinä vaiheessa, että luotettavaa tietoa asteroidi Rahmanjahdjin radasta voitiin julkaista. Asteroidi ei törmäisi Marsiin, mutta ohittaisi sen niin läheltä, että sen lentorata muuttuisi Marsin vetovoiman vaikutuksesta. Myöskään törmäystä maapalloon ei tapahtuisi, asteroidi ohittaisi maan vain yhdeksänkymmenenkahden tuhannen kilometrin päästä.

Avaruushallinnon johtoryhmässä harmiteltiin suuresti sitä, ettei nyt avautunutta, ainutlaatuista tilannetta voitu hyödyntää lähettämällä miehittämätön tutkimusluotain asteroidille. Kohde oli sikäli poikkeuksellisen mielenkiintoinen, että se vaikutti koostuvan täysin tuntemattomasta materiaalista, jonka havaitseminen optisesti oli hankalaa. Kohteen pintalämpötilan ero ympäristöönsä sai sen näkyväksi infrapunatutkalle. Muilla teknisillä mittalaitteilla sitä oli vaikea havaita. Ei siis ihme, jos asia kiinnosti myös tiedemiestahon ulkopuolisia, lähinnä sotilashenkilöitä. Kohteella oli ominaisuuksia, joille löytyisi käyttöä myös sotateknisessä mielessä.

Asiasta käytiin keskustelua myös eräässä Pentagonin pienessä neuvotteluhuoneessa, johon oli kokoontunut kuuden miehen ryhmä. Armeijan maastopukuun pukeutunut mies, jonka asusteista ei erottunut minkäänlaisia arvomerkkejä, avasi keskustelun.

- Hyvää iltaa hyvät herrat. Minun nimeni on Timothy Falk, ja toimin tämän epävirallisen kokouksen puheenjohtajana. Kuten teille on ennakkoon jo kerrottu, tämän kokouksen aihe on erittäin salainen, eikä tästä tehdä muistiinpanoja. Täällä käsitellyistä asioista ei kerrota kokouksen ulkopuolella. Aiheita on vain yksi, ja asiasisältö jäänee varsin niukaksi, mikä ei poista salassapidon tärkeyttä. Kenraali Mellert kertoo, mistä on kysymys, ja sen jälkeen käydään aiheesta yleistä keskustelua. Olkaa hyvä herra kenraali.

- Niin, Tiedemiehemme NASAssa ovat havainneet avaruudesta lähestyvän kohteen, jota he nimittävät troijalaiseksi asteroidiksi. Näillä näkymin törmäysvaaraa ei ole, mutta kohteen tekee mielenkiintoiseksi eräs merkittävä seikka. Se on näkymätön. Tai ainakin se on lähes näkymätön. Meidän teknisillä laitteillamme sen voi havaita vain infrapuna-aalloilta. Viimevuoden heinäkuussa Jupiteriin piti törmätä komeetta, mutta se, tai osa siitä törmäsi ilmeisesti tähän asteroidiin, ja sysäsi sen kohti maata. Törmäysenergia kuumensi kohdetta niin, että se paljastui lämpökuvassa. Viimeisten havaintojen mukaan kohteen lämpövaraus on haihtumassa, ja se on katoamassa myös infrapunakuvasta. Teille ei tarvitse kertoa, kuinka merkittävä tuollainen ominaisuus olisi sotilasteknisesti ajatellen. Avaruushallinto on ilmoittanut, ettei heillä ole valmiuksia lähettää tutkimusluotainta, joka voisi kerätä näytteitä asteroidista. Meidän tehtävämme tänä iltana on pohtia mahdollisuuksia, ja vaihtoehtoja lisäinformaation hankkimiseksi tuon kohteen ominaisuuksista. Lähtökohtana pitäisin sitä, että tieto, joka meillä on, tulisi myös säilyttää kansallisten intressien vuoksi vain meidän tietonamme. Aloitetaan keskustelu.

Kiihkeä puheensorina täytti pienen kokoustilan varsin nopeasti. Läsnäolijat tajusivat kyllä asteroidin poikkeuksellisten ominaisuuksien merkityksen, sekä sen, kuinka tärkeää olisi päästä tutkimaan tuollaista ominaisuutta.

Kaksi ilmavoimien edustajaa vaikutti takertuneen johonkin asiaan, josta kävivät lähes väittelyksi yltävää sananvaihtoa. Keskinäinen ajatustenvaihto kävi ajoittain niin voimakkaana, että äänenkäyttö erottui muun keskustelun yläpuolelta, joten kenraali Mellert päätti puuttua asiaan.

- Onko herroilla jotakin näkemyksiä asian suhteen? Ehkä jokin uusi ajatussuunta, josta meidän tulisi tietää? Kaikki ajatukset ovat tervetulleita, aivan mahdottomatkin. Sanoisin jopa juuri ne mahdottomat useimmiten ovat niitä parhaita. Joten, jos teillä on jotain ajatuksenpoikastakin syntynyt, niin nyt on aika laukoa niitä esiin. Ehkä eversti Conner aloittaa.
- Herra kenraali, eversti vastasi, viitaten kädellään keskustelukumppaniaan kohti. – Keskustelimme everstiluutnantti Rothanin kanssa avaruushallinnon projektista, johon häntä on ehdotettu mukaan. Everstiluutnantti Rothanilla on avaruuslentäjän koulutus, ja hän on ehdolla uuden sukupolven avaruussukkulan lentäjäkoulutukseen.
- Tiedän tämän projektin, kenraali vastasi. – Ehkä everstiluutnantti sitten kertoo, millaisia ajatuksia hänellä on.
- Herra kenraali. En kovin paljoa vielä tiedä tuosta sukkulaprojektista, mutta käsitykseni mukaan alus on likipitäen valmis, ja mieleeni tuli ajatus, voisiko olla mahdollista miehittämättömän tutkimuslennon sijaan tehdä miehitetty lento tuolla uuden sukupolven avaruusaluksella?
- Hyvä havainto, kenraali hymähti jopa hyväntuulisesti. – On asiaa toki pohdittu, mutta siinä on eräitä vaikeuksia, joiden voittaminen tuntuu ylivoimaiselta. Ensinnäkin, sukkulasta kaavaillaan yhteysalusta ISS- avaruusasemalle, joka on vain vajaan kuudensadan kilometrin korkeudella maan pinnasta. Toimintasäde on näin ollen mitoitettu huomattavasti lyhyemmille lennoille. Itse sukkulan ominaisuudet kyllä riittäisivät pitkäänkin lentoaikaan, mutta polttoaine ei. Ongelmahan nousee siinä, että laite on suunniteltu sellaiseksi, että se viedään kuljetuskoneen mukana yläilmakehään, ja lähetetään matkaan sieltä. Polttoaine, joka tarvittaisiin matkalle tuon asteroidin luo, ja takaisin, painaisi niin paljon, ettei kuljetuskoneen kapasiteetti riitä sen mukana rahtaamiseen. Kuten mainitsin, asiaa on kyllä aprikoitu, sillä tuo sukkula on ainoa mahdollinen laite, joka voisi aikataulullisesti tulla kyseeseen. Itse asiassa, meillä on parhaillaan koossa asiantuntijaryhmä, joka pohtii mahdollisuutta muuttaa tuo laite miehittämättömäksi tutkimusalukseksi, jonka voisi lähettää kohteeseen. Kohteen tutkimusta pidetään niin tarpeellisena, että siihen ollaan valmiit uhraamaan tuo mittaamattoman arvokas viidennen sukupolven sukkula. Tosin vieläkin on epävarmaa, saadaanko riittävän ajoissa aikaan tarpeellinen tutkimuslaitteisto, jotta lento olisi mahdollista suorittaa. Yhtä epävarmaa on sekin, onnistutaanko sukkulasta riisumaan niin kevyt versio, että matkaan tarvittava polttoaine pystytään liittämään mukaan. Paluumatkaan sillä ei kuitenkaan olisi edellytyksiä, sillä kevennetty versio tuhoutuisi väistämättömästi ilmakehään saapuessaan.

Keskusteluun puuttui ryhmän ainoa siviilipukuinen mies. Laivastonsiniseen pukuun pukeutunut, urheilullisen vaikutelman antava isokokoinen mies erottui univormupukuisesta joukosta, pukeutumisensa lisäksi, myös rennon olemuksensa ansiosta.
Valkoisen T-paidan kauluksesta erottuva kirjainyhdistelmä U.S.NAVY Seal. paljasti miehellä olevan sotilastaustan laivaston erikoisjoukoissa.

- Herra kenraali. En ole perillä avaruustekniikasta, enkä avaruuslennoista, mutta voinko muutaman kysymyksen tehdä puhtaasti tietämättömyyden perusteella?
- Ole hyvä Ben, kenraali vastasi, paljastaen samalla tuntevansa kysyjän henkilökohtaisesti.
- Ensinnäkin, minä olen Benjamin Spencer. Kenraali Mellert on ilmeisesti kutsunut minut mukaan asiantuntemattomuuteni vuoksi, esittämään juuri ne tyhmät kysymykset. Kuunnellessani tuota ongelmaa polttoaineen riittävyydestä, tuli mieleeni se, että ilmavoimat tankkaavat koneitaan ilmassa, joten voisiko avaruusaluksen tankata ennakkoon avaruuteen lähetetyllä tankkauspisteellä?

Kenraali tarttui kämmenellään leukaansa, ja näytti kuuntelevan keskittyneenä Spencerin jatkaessa.

- Minä tiedän, ettei meillä ole sellaisessa vaiheessa kantorakettia, joka voitaisiin saada käyttövalmiiksi tähän projektiin käytettävissä olevana aikana. Tiedän myös, että maailmalla on kaksikin mahdollista toimijaa, joilla valmiudet riittäisivät. Kiinalaisilla, ja eurooppalaisilla on lähes laukaisuvalmiit kantoraketit. Kysymys kuuluukin: Onko meillä mahdollisuus saada kuljetusapua näiltä tahoilta? Otaksun myös, että tämän asteroidin olemassaolo, ja sen poikkeuksellinen piileskelykyky on todennäköisesti vain meidän tiedossamme, emmekä halua tiedon leviävän. Asteroidilla on kykyjä, jotka taatusti kiinnostaisivat maailman sotilasmahteja, ja siksi on tärkeää pitää tieto erittäin salaisena.
- Kiitos Ben, kenraali puuttui Spencerin puheeseen, kuin keskeyttääkseen. – En tiedä, onko tuollainen tankkausasema ajatuksena edes tullut kenenkään mieleen, mutta otetaan siitä selvää. Jos homma ratkeaisi tuollaisella vaihtoehdolla, niin uskon, että melkoisen riskittömästi voimme saada mainitsemistasi vaihtoehdoista rahtiapua. Onhan meillä tämä sukkulaprojekti käynnissä, ja siihen liittyviin kokeisiin viitaten voisimme tilata polttoainelähetyksen kiertoradalle.
- Jollei tuosta olisi ratkaisuksi, niin mieleeni tuli vielä toinenkin vaihtoehto, Spencer jatkoi kenraalin keskeyttämää asiaansa. – Mikäli riisuttu sukkula ei selviäisi ilmakehästä, niin eikö sen voisi vaihtoehtoisesti jättää kiertoradalle, tai telakoida ISS- avaruusasemaan. Näin sen keräämät näytteet voisi käydä noukkimassa talteen.
- Sukkulan paluulento asteroidilta on lähinnä teoreettinen mahdollisuus, epärealistinen siinäkin tapauksessa, että sukkula saataisiin riisuttua riittävästi, jotta polttoainekuorma saataisiin tarvittavalle tasolle. Oliko sinulla vielä joitakin erinomaisia kysymyksiä?
- Jäi uteliaisuuttani kaivertamaan muuan seikka. Mikä on troijalainen asteroidi?
- Troijalainen on ymmärtääkseni asteroidi, joka on asettunut planeetan kanssa samalle kiertoradalle. Se kiertää siis planeetan mukana aurinkoa, toisin, kuin valtaosa aurinkokunnan asteroideista, jotka sijoittuvat asteroidivyöhön.
- Entäpä sitten tämä niin sanottu pimeä aine, josta tuon murikan arvellaan koostuvan. Onko se samaa, kuin antimateria? Spencer heitti.

Jokin Benjamin Spencerin kysymyksessä näytti huvittavan kenraalia, ja tämä hymähti hyväntuulisesti.
- Taidatpa hyvin tietää itsekin, ettei näin ole.



3 Luku


Daidalos nimen saanut sukkula kuljetti nelihenkistä retkikuntaa kohti avaruuden loputtomissa syvyyksissä kiitävää näkymätöntä kohdetta. Eurosatin kiertoradalle toimittamat polttoainekapselit oli kytketty avaruusaluksen lastitilaan. Retkikuntaa johtamaan valitun Theodor Beltin lisäksi ryhmään kuului kaksi muuta miesjäsentä, Alan Glassert ja Robert Rothan. Harvinaisten mineraalien erikoistuntijana matkassa neljäntenä ryhmäläisenä oli Sarah Odmunssen.

- Arvoisat matkakumppanit. Minulla on kunnia ilmoittaa, että meillä on havainto kohteesta, Theodor Belt lausui juhlallisesti.

Avaruusmatkaajat käännähtivät katsomaan Daidaloksen tietokonenäyttöä, jota Belt osoitti. Näyttöruudulle heijastui näkymä mustasta avaruudesta, jota täplittivät tähtien kirkkaat pisteet.
Matkanjohtaja hymyili salaperäisesti kumppaniensa kysyvien katseiden edessä.
- Koska kohde on näkymätön, emme tietenkään voi sitä nähdä, mutta kun lisäämme näytön päälle aluetta vastaavan tähtikartan, voimme nähdä, että jotakin puuttuu. Tässä kohtaa pitäisi näkyä Perseuksen tähdistö, kuten voitte havaita, kun lisään päälle tähtikartan, hän lausahti, painaen samalla tietokoneen näppäintä. Tähtikartta asettui kuvan päälle, ja hieman kuvaruudun keskikohdan alapuolella olleeseen tyhjään kohtaan ilmestyivät Perseuksen tähtikuvion piirteet.
- Luodessamme katseemme kohti Perseusta, näemme vain mustan aukon, ja sinne me siis olemme matkalla, sanaili Alan Glassert monimielisesti. – Mitähän tähän sanoo Houston?

Houston vastasi pian kysymyksellä. – Voitteko vahvistaa näköhavainnon?
- Näköhavaintoa ei, mutta havainto kyllä, veisteli Alan vielä.

Matkan jatkuessa, ja näkymättömän kohteen lähestyessä miehistön mielialat alkoivat vaihtua innostuneesta yhä jännittyneemmäksi. Kohde oli poikkeuksellinen, ja siihen liittyvät epävarmuustekijät askarruttivat mieliä. Kuinka laskeutuminen onnistuisi alustalle, joka ei ehkä olisi lainkaan havaittavissa. Olisiko kappaleen pinta edes sellainen, että sille voisi laskeutua? Vaihtoehtoihin oli kyllä varauduttu mahdollisuuksien mukaan, mutta tuntemattomat tekijät kaiversivat mielikuvituksesta esiin pelottavia näkökulmia. Entäpä, jos kyseessä oli sittenkin antimateriaa oleva kohde? Oliko kohteen rata määritetty riittävän tarkasti, ettei sukkulan tietokoneohjattu lentoreitti saattaisi Daidalosta törmäyskurssille.

Jarrurakettien pehmeä suhina kertoi Daidaloksen pysäyttävän lähestymisensä, ja asettuvan ennakkoon lasketun mukaisesti seuraamaan kohdettaan noin sadanviidenkymmenen kilometrin päähän. Sukkulan molempien, suhteellisen lyhyiden siipien alle oli asennettu kolme merkkausrakettia, joilla piti saada kohteeseen silmin, sekä erilaisin mittalaittein havaittava merkintä. Raketeissa oli punaista, sinistä ja valkoista liitujauhoa, johon oli sekoitettu magneettista rautapölyä. Mikäli asteroidissa olisi rautaa, tai nikkeliä, tarttuisi merkkausaine sen pintaan, varmasti kuin HIV Nairobilaisessa ilotalossa, Alan Glassertin tulkinnan mukaan.

Ensimmäinen raketti suhahti matkaan, ja seitsemää sekuntia myöhemmin toinen. Kaikkien katseet seurasivat kuvaruudulta mustaa näyttöä, jota välitti oletetulle osuma-alueelle suunnattu kamera. Ehti kulua lähes neljä minuuttia, kunnes kuvaruudun keskelle zoomautui valkoinen läikkä. Aivan, kuin lokki olisi roiskaissut merkintänsä rannalle pysäköidyn mustan auton konepellille. Seitsemän sekuntia myöhemmin sininen täplä levisi valkoisen viereen. Tietokone laski rakettien lentoajasta etäisyyden, ilmoittaen pian kohteen ja sukkulan väliseksi matkaksi satakahdeksankymmentäkuusi kilometriä kuusisataa kolmekymmentä metriä.

- Hei, sehän liikkuu. Katsokaa, nuo merkkilaikut liikkuvat, totesi Sarah jännittyneellä äänellä. Läiskät kuvaruudulla näyttivät liukuvan hitaasti alaspäin, joten kameran ja kohteen välillä oli havaittavaa liike-eroa. Sarah Odmunssenia puistatti. – Hui! Tuli äkkiä omituinen olo. Tuntui aivan, kuin se olisi elävä olento ja kääntäisi kylkeään.
- Ei nyt sentään, Se näyttää vain pyörivän, mikä ei mikään ihme ole. Useimmat avaruudessa kelluvat kappaleet ovat jonkinlaisessa kiertoliikkeessä, rauhoitteli Robert Rothan.
- Robert on oikeassa, Belt totesi. Kohde näyttää todella pyörivän verkkaisesti pituusakselinsa ympäri. Siirrytään käsiohjaukseen, ja aloitetaan lähestyminen. Kuuliko Houston?
- Kaikki valmista. Ottakaa alus hallintaanne, kuului Houstonin kuittaus.

Noin viiden kilometrin etäisyydeltä laukaistut neljä merkkausrakettia levittivät pienten räjähdyspanostensa ansiosta asteroidin pinnalle sinipunavalkoisen liitujauhopilven, joka laskeutui hitaasti yli kahdenkymmenen tuhannen neliömetrin alueelle.

- Onko meillä uusia mittaustuloksia? Belt tiedusteli Alan Glassertilta.
- Ainahan niitä tuloksia tulee, kun mitataan, leukaili Alan. – Ei havaittavaa radioaktiivisuutta. Kohteella on heikko magneettikenttä, sekä juuri, ja juuri mainitsemisen arvoinen vetovoima. Ei ilmakehää, eikä merkkejä elollisesta toiminnasta. Merkatuilla alueilla voidaan kohteen pinnalta havaita lukemattomia erikokoisia törmäyskraattereita, joten tiedoksi Sarahille: Mikäli kohde on joskus ollut elossa, on se pommitettu hengiltä lukemattomilla meteoriittiosumilla.
- No, heko heko, olipa hauska huuli, ilmaisi Sarah mielipiteensä Alanin veistelyyn. – Sitä paitsi, sanokaa mitä sanotte, se vain on minusta jotenkin kammottava.
- Oikeassa olet, myötäili Robert. – Se saattaa johtua siitä, että edessä on kohde, josta ei ole ennakkokäsitystä kenelläkään. Tuskin siellä mitään todella poikkeuksellista vaaraa on, ja ensisijaisesti keskitytään turvallisuuteen. Kerätään näytteitä, kuvataan se, mikä on mahdollista ja lähdetään kotiin.

Laskeutuminen sujui suunnitelmien mukaan, eikä ongelmia esiintynyt muutoin, kuin ankkuroitumisen osalta. Laskeutumispaikaksi valittu tasapohjainen iskemäkraatteri sijaitsi merkityn alueen reunamalla, ja vaikutti alustana kiinteältä. Asteroidin pintaan kiinniammuttavat ankkurointipultit eivät kuitenkaan tarttuneet, vaikka porautuivat kyllä riittävän syvälle.
Kohdekappaleen heikko vetovoima riitti kyllä pitämään sukkulan asteroidin pinnalla, mutta ankkuroimattomana se saattaisi olla liian herkkä yllättäville häiriötekijöille. Ratkaisu tilanteeseen löytyi yllättävältä taholta. ISS.ään kytkeytymistä varten sukkulaan oli asennettu sähkömagneetilla varustetut ohjauskiskot, jotka olivat nostettavissa esiin sukkulan yläpuolelle. Avaruuden painottomuudessa ei asennolla ollut väliä, vaikka asteroidin pinnalta katsottuna ratkaisu saattoi näyttää omituiselta, sillä avaruusalus näytti laskeutuneen ylösalaisin. Poikkeuksellisista ominaisuuksistaan huolimatta asteroidi vaikutti sisältävän rautaa, tai nikkeliä sellaisissa pitoisuuksissa, että magneetti tarttui siihen tehokkaasti.

Liitujauhemerkintöjen perusteella oli voitu laskea kappaleen kiertoajaksi kuusi tuntia seitsemäntoista minuuttia, sekä tarkentaa arvio kohteen läpimitasta kolmeenkymmeneen neljään kilometriin. Pyörimisestä johtuen, aktiivisen tutkimuksen jaksot päätettiin pitää noin kolmen tunnin pituisina, jolloin auringon valoa oli tarjolla. Avaruuspukujen tekniikka olisi toki sallinut pidemmänkin oleskelun, mutta pimeydestä olisi tarpeettoman paljon haittaa. Ensimmäinen tutkimusmatka asteroidin pinnalle tehtäisiin heti seuraavan valoisan jakson koittaessa. Siihen olisi aikaa vielä nelisen tuntia, sopivasti tarvittavien valmistelujen hoitamiseen.



4 Luku


Kolme avaruuspukuihin pukeutunutta henkilöä oli laskeutunut tutkittavalle kohteelle. Yhden miehistönjäsenen piti olla aina aluksessa yllättävien tapahtumien varalta. Alukseen jääneen tehtävänä oli pitää radioyhteys kaikkiin ulkona oleviin, joiden tuli selostaa jatkuvasti kaikki näkemänsä. Jokaisessa puvussa oli oma radiokanavansa, jonka liikenne tallentui niin Daidaloksen järjestelmiin, kuin puvun omaan tietopankkiin. Näin saatiin kaksinkertainen varmennus havaintojen tallentumisesta. Kypärissä oli myös pieni videokamera, mutta sen talteen ottama kuvamateriaali jäi kameran omaan muistiin, joka oli kyllä saatu varsin kattavaksi. Ensimmäinen radiopäivystysvuoro osui Alanille, joka siis pystyi seuraamaan ulkona liikkuvien raportointia, ja liittymään kenen tahansa keskusteluun, sotkematta muuta informaatioliikennettä.
Turvallisuussyistä jokainen ulkona liikkuva oli kytketty turvavaijerilla alukseen. Kaksisataa metriä ohutta teräsvaijeria sisältävä kela oli kiinnitetty avaruuspuvun vyötärölle. Liian innokas pomppu saattaisi singota ponnistajan kauas kohteen pinnalta, mutta vaijerikelan sähkövinssi vetäisi kyllä lentelijän takaisin turvallisesti.

Theodor Belt oli jakanut tehtävät ryhmälle. Robert saisi etsiä iskemäkraattereiden pohjilta irtonaista materiaalia, joka voisi olla peräisin kohteeseen iskeytyneistä meteoriiteista, mutta myös niiden irrottamaa asteroidiainesta. Liitualueen keskellä, reilun sadan metrin päässä aluksesta, kohosi jylhä musta seinämä, joka erottui vain alaosastaan, siihen levinneen liitupilven värjäämänä. Sarah saisi mennä tutkimaan sitä, ja Belt liittyisi hänen seuraansa tutkittuaan ensin ankkurointikiilojen iskeytymiskohdat. Ehkä paikalta löytyisi valmiiksi irronneita näytekappaleita pimeästä aineesta.
Kulku täytyi sovittaa todella tasaiseksi hiihtämiseksi, sillä pienikin varomaton askel venyi helposti kuuden, seitsemän metrin mittaiseksi.

Robert kulki hitaasti jalkoja laahaten pitkin yllättävänkin tasaiselta tuntuvaa pintaa. Lähestyessään noin kolmekymmentä metriä halkaisijaltaan olevan matalareunaisen kraatterin keskustaa, alkoi jalkojen edessä kimmahdella irtonaisia muruja. Hän kaivoi vyölaukustaan pienen lapion, ja pakkauksen näytepusseja. Hän keräili lapiollaan soramuruja muistuttavia rakeita kahteen pussiin. Pakattuaan pussit näytelaukkuunsa, hän jatkoi hidasta hiihtämistä murujen singahdellessa hitaissa kaarissa eteenpäin. Kulkiessaan hän selosti mahdollisimman yksityiskohtaisesti kaikkea näkemäänsä.

Avaruuspukujen toimintaa valvovan tietokoneen näytön pystyi heijastamaan kypärävisiirin sisäpinnalle, jolloin eri toiminoja oli helppo seurata. Sarah käytti tätä mahdollisuutta.
- Olen kulkenut nyt sata kaksikymmentäkahdeksan metriä, ja saavun osoitettuun kohteeseen. Asteroidin pinnalta kohoaa pystysuora seinämä, joka on värjäytynyt noin kymmenen metrin korkeuteen merkkijauheesta. Seinämän korkeutta ei pysty määrittelemään, sillä sitä on vaikea hahmottaa, luennoi Sarah. – Se on ainakin viisi- kuusi kertaa korkeampi, kuin näkyvillä oleva osa. Arvioin sen siitä, kuinka silhuetti peittää takana näkyvää tähtitaivasta. Pyyhin seinämän pinnalta liitupölyä, ja alta paljastuu pinta, joka ei todellakaan näytä miltään. Se tuntuu sileältä, mutta ei liukkaalta, niin kuin jää. Vaikutelma on jotenkin samanlainen, kuin pyyhkisi lunta jään päältä ja katsoisi siitä syvyyksiin. Pelottavaa.
Olen siirtymässä merkityltä alueelta merkitsemättömälle. Tuntuu, kuin astuisi tyhjyyteen. Turvavaijeria on jäljellä neljäkymmentä metriä, ja etenen tunnustellen seinämää pitkin. Tuntuu todella oudolta. Kenkien jättämät vaaleat jäljet näyttävät olevan tyhjyydessä leijuvia läikkiä. Robert on polvistunut tutkimaan jotakin. Samoin Theo näyttää yhä kiinnostuneen ankkurointipaikan jäljistä. Jatkan vielä eteenpäin seinämää pitkin. Tässä on jokin kulma, seinämä kääntyy ikään kuin sisäänpäin.

Alan Glassert katseli sukkulan ikkunoista ulkopuolella hääräävien matkakumppaneidensa toimintaa. Käänsi sitten katseensa kuvanäytölle, ja zoomasi kameran näyttämään Sarahia.
Hän painoi radiolinjan avaavaa tangenttia: - Sarah! Olet siirtynyt merkityltä alueelta, ja näytät siltä, kuin olisit tyhjän päällä. Ole varovainen, täältä ei pysty näkemään mitä sillä alueella on. Sinun kannattaa palata takaisinpäin.
- Ei tässä mitään. Turvavaijeria on vielä hiukan jäljellä ja tässä tuntuu olevan jokin kulma. Kurkistan vielä nurkan taakse, ja palaan sitten. Näethän sinä minut koko ajan?
- Näen kyllä. Loistat, kuin majakka yössä. Totta se oli. valkoinen avaruuspuku suorastaan hehkuin mustaa taustaa vasten, ja silti se katosi yllättäen.
- Sarah? Sinä katosit, huoli heijastui Glassertin äänessä.
- Ei hätää. Menin vain tähän kulman taa, Sarahin ääni kuului selkeänä. Pieni tauko, ja sen jälkeen hän jälleen jatkoi. – Tämäpä omituista. Täällä on aivan, kuin joku tila, ja näyttää aivan siltä, kuin täällä olisi jotain or…zzcch..cchss.
- Mitä sanoit? Nyt oli joku häiriö. Tule heti pois sieltä… Sarah…kuuletko, Alan katsoi epäuskoisena Sarahin radiolinjan vihreää merkkivaloa, joka oli välähtänyt, ja sammunut.

Pari sekuntia myöhemmin hän painoi Beltin radiopainiketta.
- Theo! Sarahin radio mykistyi, enkä näe häntä.
- Et näe? Kuinka se on mahdollista. Missä hän on?
- Hetki sitten hän oli tuolla jyrkänteen alla, mutta merkityn alueen ulkopuolella, ja selkeästi näkyvillä. Kehotin häntä palaamaan alueelle välittömästi, mutta Sarah sanoi jotain omituista, ja sitten vain katosi.
- Onhan hänellä turvavaijeri. Lähden seuraamaan sitä, ja katsomaan, mitä on tapahtunut. Toivottavasti ei mitään vakavampaa. Otan Robertin mukaan, Belt ilmoitti, ja valitsi Robert Rothanin radiolinjan.
- Robert! Sarahin radio on mykistynyt, lähdetään katsomaan, ettei hänelle ole sattunut onnettomuutta.

Kiiltävä turvavaijeri näytti makaavan tyhjyyden päällä. Viimeiset Sarahin kenkien jättämät liitujäljet erottuivat noin viidentoista metrin päässä. Naisesta ei näkynyt pienintäkään merkkiä.
- Alan? Theodor sanoi.
- Sanoisin, jotakuinkin tarkalleen siinä paikassa hän oli juuri ennen katoamista. Hän puhui jostakin kulmasta.

Belt tunnusteli seinämää. – Tässä on pieni kulmaus, noin parin metrin syvennys. Tasaista seinämää kuusi, seitsemän metriä, ja samanlainen kulmaus takaisinpäin. En huomaa mitään onkaloa, tai koloa johon hän olisi voinut joutua. Omituista on tuo vaijeri. Se on leikkautunut poikki. Aine on erikoisterästä, ja vaatii hyvän leikkurin, jolla se katkeaa. Luultavasti Sarahilla ei sellaista ole mukanaan.
- Voisiko se olla purtu? kuului radiosta Alanin ääni. Hän muisti leikinlaskunsa Sarahin sanoessa Asteroidin vaikuttavan elävältä olennolta.
- Eipä nyt päästetä mielikuvitusta laukkaamaan, huokaisi Theodor. Jotain ymmärryksen yli käyvää täällä on tapahtunut, mutta ei tämä mikään ihmisiä syövä hirviökomeetta ole. Johonkin omituiseen koloon Sarah on joutunut, ja menettänyt radionsa samalla. Täällä voi olla vaikka minkälaisia louhikkoja ja luolia, niitä on vain mahdoton havaita, kun olosuhteet ovat nämä. Asteroidi koostuu aineesta, jota emme voi havaita, joten emme voi tietää millaisia onkaloita tämä näkymättömyys kätkee itseensä.
- Olisiko hän lähtenyt kiipeämään ylöspäin? pohti Robert, kääntäen katseensa kohti tähtitaivasta leikkaavaa silhuettia.
- Ja hän olisi katkaissut vaijerin, sen estäessä etenemistä? Jatkoi Belt ajatusta. – Tuskinpa sentään, mahdotontahan kiipeäminen taitaisi olla, kun ei näe mihin jalkansa asettaisi.
- Sanoisin, että helppoa se näissä oloissa olisi. Sitähän kiipeäisi, kuin hämähäkki seinää pitkin. Putoamisesta ei juuri vaaraa ole, eikä ainakaan satuttaisi itseään, vaikka kuinka korkealta lipeäisi.
- Ei hän kiipeämään lähtenyt, ilmoitti Alan radiolla. – Hän puhui jostakin tilasta, ja näkemisestä. Se kuulosti minusta erikoiselta. hän mainitsi jotakin, aivan kuin olisi nähnyt jotain, joka oli or….Siihen se katkesi. Näkikö hän jotain, joka muistutti jotain organismia. Se vaikutti jotenkin oudolta, kuinka hän voi nähdä mitään täällä, missä ei ole mitään näkyvää.
- Meillä on vielä melkein kaksi tuntia aikaa, ja käytämme sen tutkiaksemme tämän alueen käsituntumalla, joka ainoa neliötuuma tunnustellaan, niin pitkälle, kuin turvavaijeri riittää. Me löydämme hänet.

He eivät löytäneet. Pimeyden vallatessa alueen, oli pakko luovuttaa, ja palata Daidalokseen.
- Alan. Mikä on Sarahin puvun tilanne? Paljonko käyttöaikaa on jäljellä.
- Hänen hapenkulutuksellaan aikaa on jäljellä kahdeksan ja puoli tuntia. Seuraavan valoisan jakson aikana meidän on pakko löytää hänet. Houston oli yllättävän hiljaa. Mitähän ne siellä mahtavat tuumia?
- Ovat varmaan yhtä hämillään, kuin me. Eipä taida sieltä olla juurikaan apua odotettavissa. Olemme tämän pimeän jakson radioyhteyskatveessa, mutta kyllä sieltä varmasti alkaa kyselyjä sataa yhteyden palatessa, Belt arveli.

Auringonvalon palatessa, palasi myös yhteys maahan, ja Johnssonin avaruuskeskukseen. Houston pysyi kuitenkin melkoisen vaitonaisena, ja ainoa merkittävä kommentti Odmunssenin tapaukseen liittyen oli:
- Tiedämme, että teillä on ongelma, mutta emme pysty antamaan ohjeita sen selvittämiseen. Olosuhteet kohteessa ovat poikkeukselliset, joten teidän on toimittava oman harkintanne mukaan. Toivotamme parasta mahdollista onnea tilanteen selvittämisessä. Noudattakaa suurinta mahdollista varovaisuutta, ettei tilanne käy vieläkin vaikeammaksi.
- Taitavat tarkoittaa siellä, ettei meidän pidä ottaa liiallista riskiä Sarahin etsinnöissä. Jos meistä katoaisi vielä yksikin, olisi jäljelle jääneiden pakko poistua paikalta välittömästi. Näytteenotot jäisivät tekemättä, ja matka olisi silloin täydellinen katastrofi, tulkitsi Belt viestiä maasta. – Nyt kuitenkin jatkamme etsintää. Meidän on pakko löytää hänet tämän valoisan aikana. Yksi mies jää alukseen, ja kahden tunnin välein vaihdamme täällä olevaa, mikäli Sarahia ei löydetä sitä ennen. Alanin vuoro lähteä minun kanssani ulos.

Jyrkänteen luona ei mikään ollut muuttunut. Merkityltä alueelta johtavat jäljet päättyivät paikkaan, jossa Sarah oli näkynyt juuri ennen katoamistaan. Turvavaijeri lojui edelleen Samassa paikassa poikkileikkautuneena.
Miehet etenivät tunnustellen seinämää käsillään, niin pitkälle, kuin heidän vaijerinsa riittivät. Seinämä vaikutti jatkuvan jokseenkin yhtenäisenä. Ainoa poikkeava kohta oli siinä, missä katkenneen vaijerin pää lojui. Miehet lähtivät kiertämään kauemmas seinämästä, pitäen turvavaijerinsa kireällä. Vaijerit tavoittivat ajoittain joitakin ulkonevia kohtia, joihin ottivat kiinni. Miehet kävivät tunnustelemassa nuo kohdat ja vapauttivat takertuneet turvalaitteensa. Pikkuhiljaa tuli käytyä lävitse lähes puolikaaren muotoinen alue, joka ei tarjonnut toivottua tulosta.
- Ei hän olisi pystynyt kulkemaan tänne huomaamattomasti. Merkityn alueen ulkopuolella asteroidin pinta vaikuttaa olevan samanlaista, kuin tuo liidulla valkaistu, jonka voimme nähdä, päätteli alan.
- Olet oikeassa. Pitää keskittää etsintä tuonne katoamispaikan tuntumaan. Pari tuntia taisi mennä, joten tehdään vaihto. Jää sinä alukseen, ja anna turvavaijerisi, niin vedämme Robertin kanssa sen tuonne, ja kytkemme omamme siihen, jolloin saamme lisämatkaa sen parisataa metriä. Tuntuisi kyllä oudolta, jos Sarah olisi mennyt kauemmas, kuin vaijeri yltää. Hänellä oli vielä parikymmentä metriä jäljellä, miksi vaijeri oli katkennut tuossa kohtaa? Olisiko hän sittenkin kiivennyt, ja vaijeri jäänyt jumiin johonkin, ja siksi pitänyt katkaista? Jos näin olisi ollut, millä tuo katkaisu on tehty?

Kiipeäminen lähes painottomassa tilassa, osoittautui mahdolliseksi, sillä paikoitellen seinämään iskeytyneet meteoriitit olivat jättäneet kraatterikuoppia. Mikäli nuo kuopat olisivat olleet katseella havaittavissa, olisi kiipeämistä voinut pitää jopa helppona, mutta käsin kokeilemalla haettuina, niitä joutui etsimään ja se teki kiipeämisestä hidasta. Kevyesti ponnistamalla pääsi helposti kohoamaan kuusi- seitsemän metriä, ja silloin piti vain onnistua löytämään kolo, josta sai otteen. Olihan siinä yksi mahdollisuus vaijerin tarttumiseen. Ehkä joku kiilamainen kolo oli jopa niin terävä, ja kovareunainen, että vaijeri siinä saattoi leikkautua. Mahdollisuus tuntui olemattomalta, mutta vaihtoehtoja oli niukasti tarjolla, joten kaikki mieleen kohoavat oivallukset oli syytä ottaa vakavasti. Alan seurasi miesten ponnahtelua monitorista, ja lausui näkemyksensä:
- Ei hän kyllä noin pomppinut. Tuollaisen olisin kyllä huomannut. Sarah hävisi siitä, missä se vaijerin pää on. Hän katosi näkyviltä nopeasti, aivan, kuin olisi astunut jonkin esteen taa, tai joku olisi asettunut hänen eteensä.
Valoisa aika kului, eikä etsinnöissä saavutettu tulosta. Radioyhteydestä kertova merkkivalo Sarahin linjassa ei herännyt eloon, ja asteroidin kiertäessä kylkensä varjon puolelle, toivo löytymisestä hiipui.

- Mikä on hänen tilanteensa hapen suhteen? Belt tiedusteli.
- Todella huono. Laskennallisesti happi loppuu parin tunnin kuluessa. Jos hän olisi syvässä tajuttomuuden tilassa, ja poissa auringon paisteesta, niin hapenkulutus voisi olla niin alhaisella tasolla, että pieni toivo voisi olla, mutta kyllä se käytännössä on olematon.
- Seuraavan valoisan aikana, käytämme kaksi ensimmäistä tuntia vielä etsintöihin. Jollei mitään löydy, keskitymme ottamaan näytteitä, ja irrottaudumme asteroidista. Jäämme tarkkailemaan vielä noin puolen kilometrin päähän. Pääsemme katsomaan kohdetta toisesta kulmasta. Valkoinen avaruuspuku kyllä näkyy ylhäältäpäin, jos hän on pudonnut johonkin syvään kuiluun. Tämä olisi pitänyt oivaltaa aikaisemmin. Jos hän on jossakin kuilussa jumissa, niin nyt olemme jo luultavasti menettäneet hänet. Miksi tämä ei tullut aikaisemmin mieleen? tuskaili Belt.
Minä en usko, että hän on pudonnut mihinkään kuiluun, Robert Rothan sanoi. – Me olisimme löytäneet sellaisen, mikäli sellainen olisi tuolla alueella. Jotain muuta käsittämätöntä tässä on tapahtunut.



Tutkimusmatkasta oli tulossa fiasko. Kadonnut Sarah Odmunssen pysyi kadoksissa, eikä näytteenotto sujunut toivotulla tavalla. Asteroidin pinta ei suostunut luovuttamaan toivottua näytepalaa. Näkymätön aine käyttäytyi oudosti, ja siitä tuntui olevan mahdoton irrottaa muruakaan. Tiettyyn rajaan saakka aine tuntui jopa joustavalta, mutta ei suostunut leikkautumaan. Asteroidin pintaan ammutut ankkurointikiilat olivat tehneet noin vajaan jalan syvyiset pyöreät pienoiskraatterit, mutta terävistä kärjistään huolimatta kiilat eivät puhkaisseet asteroidin pintakerrosta. Samoin oli asian laita myös niiden lukemattomien meteoriittien iskemien kraatterien kanssa. Ainoat näytteet saatiin kerättyä merkityiltä alueilta, joilta löytyi irtonaista pieniksi rakeiksi muodostunutta liitupölyn peittämää materiaalia, joka myöhemmin paljastui merkintärakettien räjähdyksessä paakkuuntuneeksi merkintäaineeksi.


- Kadonnut avaruussukkulan testilennolla tehdyn avaruuskävelyn aikana, luki lehdessä, ja tekstin alla oli kuva Sarah Odmunssenista. Theodor Belt heitti lehden kädestään, ja tarttui pöydällä olevaan lasiin. Lasi oli tyhjä, mutta vahva viskin tuoksu paljasti, mitä se oli pitänyt sisällään vielä hetki sitten. Mies hieraisi leukaansa, jota peitti useamman päivän ikäinen parransänki. Krapula ei vielä ollut päästänyt otettaan, mutta äsken juotu lasillinen korjaisi kohta tilannetta. Sen mies tiesi jo kokemuksesta. Nykyisin tuli juotua aika paljon, sillä tapaus, josta lehdessä kerrottiin, kaivoi mieltä rajusti. Ei viski siinä helpotusta tuonut, mutta tukeva humala antoi kuitenkin mahdollisuuden edes jonkinlaiseen uneen. Uneen, jota painajaiset kuljettivat yön pimeiden hetkien lävitse aina uuteen aamuun. Jos hän olisi voinut käsittää, mitä oli tapahtunut tuolla avaruudessa silloin, niin ehkä hän vielä pääsisi sen yli.
Mitä oli tapahtunut yhdelle hänen ryhmänsä jäsenelle? Miksi, ja minne Sarah katosi? Tekikö hän sen harkiten, ja tarkoituksella, vai oliko kyseessä onnettomuus. Theodor pohti, mitä hän teki väärin? Mikäli hän olisi vaihtanut Robertin, ja Sarahin paikat asteroidin ensimmäisellä tutkimuskerralla, niin olisiko sama tapahtunut Robertille?

Nasa piti tuota epäonnistunutta tutkimusmatkaa niin salaisena, ettei juuri antanut tiedotteita. Virallinen lausuma piti sisällään ilmoituksen onnettomuudesta, joka tapahtui uuden sukkulaversion koelennolla tehdyllä avaruuskävelyllä.
Lehdistön uteluihin siitä, mitä erikoistunut geologi teki sukkulan koelennolla, ja miksi hän osallistui avaruuskävelyyn, ei avaruushallinto ottanut kantaa.

Asteroidi jatkoi yhä matkaansa, ja törmäisi lähiaikoina mitä ilmeisimmin aurinkoon. Se oli pysynyt edelleen yhtä havaitsemattomana, ja kun aurinko nielaisisi sen, ei asiasta taatusti tultaisi uutista julkaisemaan, siitä asiasta Theodor Belt oli vakuuttunut, ja oli väärässä.
Väärässä olivat myös ne NASAn tiedemiehet, jotka olivat laskeneet asteroidin syöksyvän aurinkoon. Auringon vetovoima kiihdytti asteroidin vauhtia, ja se sujahti lähietäisyydeltä auringon ohitse. Kohteen lisääntynyt nopeus toimi eräänlaisena linkona, aiheuttaen sen, että tuo omituinen avaruuskappale kasvatti vauhtiaan vielä kiertäessään kierroksen auringon ympäri, ennen kuin sinkoutui uudelle radalle.
Asteroidi Rahmanjahdjin pintalämpö oli kohonnut tuhansiin asteisiin, ja löydettiin nopeasti infrapunasäteilynsä vuoksi. Enää asiaa ei voitu pitää piilossa, vaikka NASA edelleenkin vaikeni aikaisemmasta löydöstään.


5 Luku


Sarah astui varovasti lähemmäs, ja suuntasi kypäränsä otsavalon kohti tilan takaseinää. Kuvio oli helposti hahmotettavissa, ja oletettavasti se ei ollut sattuman muovaama. Sininen ympyrä oli halkaisijaltaan ainakin puolimetrinen, ja sen sisällä oli pienempi samanlainen. Ympyrät liittyivät toisiinsa ylhäältä, alhaalta, ja oikealta sivultaan pienemmillä renkailla. Niiden sisällä oli pieni symboli, jonka voi kuvitella esittävän ylösalaisin olevaa lihavoitua huutomerkkiä. Sarah pyyhkäisi kuvion pintaa kädellään, ja selosti innokkaana löytöään.
- Olen vakuuttunut siitä, ettei tämä ole sattuman muovaama merkki, vaan tämän on tehnyt joku, ja tällä ornamentilla on joku merkitys. Täällä on ollut joku joskus aikaisemminkin, eikä se joku ole takuulla maasta kotoisin, hän hihkui innoissaan, huomaamatta alkuun, ettei saanut kommenttia sanoihinsa. Havahtuessaan siihen, ettei saanut vastausta, hän käännähti lähteäkseen hakemaan Beltiä ja Robertia, mutta nyt hänen tiensä katkaisi näkymätön este. Avara tila, johon hän oli astunut, oli muuttunut suljetuksi. Hän oli loukussa.

Sarah katseli ympärilleen neuvottomana, ja hieman säikähtäneenä. Tilan seinämät näkyivät kypärälampun valossa, samoin holviksi kaareutuva katto. Lattia oli samaa näkymätöntä materiaalia, kuin asteroidin pinta muuallakin, Siinä kohtaa, mistä hän oli astunut holvimaiseen tilaan, ei näkynyt mitään, aukon sulki vankka paasi, jota ei vain voinut nähdä. Hänen turvavaijerinsa näytti vain päättyvän, kuin poikkileikattuna. Sarah tarttui vaijeriin ja veti, mutta se ei liikkunut. Hän mietti, tapahtunutta. Ilmeisesti tila, tai onkalo, johon hän oli innoissaan astunut, oli sortunut. Pystysuora rinne, joka saattoi olla kymmenien, ehkä jopa satojen metrien korkuinen, oli sortunut, ja sulkenut hänet sisään onkaloon. Vaijeri, joka oli jäänyt sortuman alle, johdattaisi kyllä Daidaloksen miehet hänen luokseen, ja antaisi riittävän vihjeen tapahtuneesta, mutta oli sitten aivan toinen juttu, pystyisivätkö miehet raivaamaan sortuman. Sukkulan työkaluvalikoima oli kuitenkin suunniteltu lähinnä näytekappaleiden irrottamiseen, ja raivaustyö niillä voisi olla todella vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Sarah koetti saada radioyhteyttä vuoroin sukkulan ohjaamoon, vuoroin suoraan miesten vastaanottimiin, tulosta ei vain syntynyt. Seuraavaksi hän tunnusteli aukon sulkevaa estettä, ja havaitsi sen olevan yllättävän sileäpintainen, ja sulkevan ulos avaruuteen johtavan aukon saumattoman tiiviisti. Mielessään hän manasi varomattomuuttaan, ja uteliaisuuttaan, kunnes tuli ajatelleeksi asiaa käänteisesti.
- Entäpä, jos olisin jäänyt jyrkänteen juurelle, ja saanut koko sortuvan rinteen päälleni? Vaikka asteroidin vetovoima onkin vaatimaton, voi sortuman paino olla kymmeniä, tai satoja tonneja. Se olisi armottomasti litistänyt alleen, eikä selviytymisen mahdollisuudet olisi olleet kummoiset. Nyt olen kuitenkin hengissä, ja loukkaantumaton. Nyt pitää vain pysytellä rauhallisena, ja säilyttää maltti. Hätääntyminen vain aiheuttaa tarpeetonta hapen kulutusta.

Sarah seisoi liikkumatta, ja yritti rauhoittaa laukkaamaan pyrkiviä mielikuviaan.

- Mikä sai sortuman aikaan? hän pohti. – Osuiko mahdollisesti jyrkänteen yläosaan joku meteori, jos osui, niin kuinka suuret tuhot se mahdollisesti aiheutti. Onko muita retken jäseniä jäänyt sortuman alle? Sarahin mielikuvitus pyrki karkaamaan hillitsemättömään laukkaan, rauhoittumisyrityksistä huolimatta.
- Entäpä, jos kaikki muut jäivät asteroidiin iskeytyneen meteorin alle, ja hän on ainoa eloonjäänyt, kauhukuvat pyrkivät nousemaan ajatusten pinnalle.
- Toisaalta, kai sellainen olisi saanut aikaan selvästi havaittavan tärähdyksen, vaikka ääni ei tyhjyydessä kantautuisi. Niin sen täytyi olla, onkalon katosta on vain irronnut lohkare, joka estää ulospääsyn. Toiset ovat takuulla turvassa, eivät ehkä vielä ole havainneet katoamista, mutta siihen ei mene kuin hetki. On pysyttävä rauhallisena, ja odotettava, ellen onnistu itse pääsemään täältä, hän rauhoitteli itseään.

Aika kului, mutta Sarah ei saanut havaintoja pelastamisyrityksestä, ja hän alkoi huolestua todella. Hän oli kyllä varma siitä, etteivät miehet jättäisi ainoaakaan keinoa käyttämättä, päästäkseen hänen luoksensa. Mikäli vain itse olivat sellaisessa kunnossa, että pystyivät toimimaan.
Tutkittuaan tarkoin onkalon, johon oli jäänyt loukkuun, ja todettuaan, ettei omin avuin onnistuisi pääsemään pälkähästä, hän pakotti itsensä istumaan paikallaan. Näin hapenkulutus olisi mahdollisimman vähäistä, ja aikaa pelastumiselle olisi enemmän.
Tunnit kuluivat, ja Sarah huomasi ajoittain nuokahtelevansa,. Yllättävä ääni sai hänet ponnahtamaan jaloilleen. Kimeästi tuuttaava summeri ilmoitti hengitysilman hiilidioksidipitoisuuden ylittäneen hälytysrajan. Sarah katseli häkeltyneenä ympärilleen, ja kesti tovin, ennen kuin hän tajusi nukahtaneensa. Jollei hän pian pääsisi täältä pois, ja Daidaloksen suojaan, olisi toivo pelastumisesta mennyttä. Mikä miehiä oikein viivytti, vai oliko todella niin, että hän oli ainoa elossa oleva? Sarah ymmärsi kyllä, että hengitysilman hiilidioksidipitoisuuden kasvu saisi hänen pian nukahtamaan, ja siksi hän pysytteli jalkeilla. Ehkä hän voisi vastustaa nukahtamista pidempään sillä tavalla.
Sarahin katse tavoitti peräseinällä sinisen ornamentin, joka oli houkutellut hänet peremmälle tilaan. Oliko se jotenkin muuttunut, vai alkoiko hapen puute tehdä tepposia ajatukselle. Ornamentin kolmesta pienestä ympyrästä näytti puuttuvan kaksi.
Silmissä sumeni, ja vaikka hän yritti kohdistaa katseensa, ei ympyröitä näyttänyt olevan, kuin ne kaksi isompaa, ja se yksi pieni. Näkökenttä pimeni reunoiltaan, ja summerin kimeä tuuttaus muuttui korvissa ensin puheensorinaa muistuttavaksi hälyksi, joka laajeni aaltojen pauhuksi. Sarahin polvet pettivät, ja hän vaipui tajuttomaksi mytyksi. Hän näki unta, jossa aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ja korkeat turkoosinsiniset mainingit vyöryivät kohisten valkealle hiekkarannalle. Kauempaa liikkui kolme valkoisiin pukeutunutta hahmoa, jotka kävelivät verkkaisesti kohti, tulematta silti yhtään lähemmäs.

- Te löysitte minut…, hän vielä huokasi hiljaa.

6 Luku



Summerin ääni oli kadonnut Sarahin herätessä. Hänen päätänsä särki, ja sydämen lyönnit tuntuivat kipua aiheuttavana nopeatempoisena jytinänä kallon sisällä. Hetken ajatuksiaan koottuaan, Sarah alkoi muodostaa mielikuvaa aiemmista tapahtumista, ja hän totesi merkittävn muutoksen tapahtuneen. Hän hengitti, hengitti raikasta ilmaa. Muistikuviin kohosi nuo kolme valkoista hahmoa, joiden hän oletti olleen matkakumppaneitaan. Oliko näky ollut todellinen, vai hapenpuutteen ja tajunnan hämärtymisen luomaa harhaa? Sitä hän pohti katsellessaan ympärilleen, sillä ensimmäisenä kuvitelmana herätessään hän oletti olevansa Daidaloksen suojassa, mutta niin ei suinkaan ollut. Himmeä valo, joka tunkeutui tilaan, näytti siivilöityvän vehreän kasvuston lävitse.
Sarah kohottauitu istualleen, ja tarkasteli lähiympäristöään. Epäilemättä tila oli sama, johon hän oli jäänyt loukkuun, mutta nyt siihen kulkeutui valoa täysin muuttuneesta maisemasta. Valkopukuisista ei näkynyt merkkiäkään, joten kyseessä saattoi olla hapenpuutteen aiheuttama harhainen uni. Nyt hän kuitenkin oli tilassa, josa ei hapen suhteen vaikuttanut olevan ongelmaa. Avaruuspuvun automatiikka oli tunnistanut ympäristön happitilanteen kelvolliseksi, ja puvun haappivarannon loppuessa kääntänyt hengitysilman syötön ulkopuoliseksi. Sarah yritti koota ajatuksiaan, saadaksen muodostettua jonkinlaisen kuvan tapahtuneesta, ja siitä missä nyt oli. Jostakin mielikuvituksen kätköistä kiipesi esiin ajatus siitä, että hän oli joutunut asteroidin sisään, mutta järki pyrki kumoamaan sen mahdottomana. Onkalo, tai tila, johon hän oli astunut, toimi jonkinlaisena siirtoporttina sisä- ja ulkopuolen välillä. Tilanteesta teki hankalan se, ettei puvun happivarannosta ollut mitään jäljellä, joten vaikka hän saisi siirtotoiminnan käynnistettyä, ei ilman avaruuspukua olisi mahdollisuutta selvitä takaisin Daidaloksen suojiin.
Pienen hetken harkittuaan, hän päätti vapautua puvustaan, joka oli kömpelöliikkeinen ja epämukavakin. Puvun alla hänellä oli ohut vaaleanharmaa NASA:n umpihaalari väliasuna, ja hän arveli pärjäävänsä sillä jopa paemmin, kuin avaruuspuvullaan.

Sarah siirtyi luolamaisesta tilasta vehreään metsään. Puiden oksistojen välistä näkyi yläpuolella sateenharmaitten pilvien matto, ilmakin tuoksui alkavalta sateelta. Hiljaista linnun sirkutusta lukuunottamatta, ei kuulunut mitään. Ei tuulen huminaa, eikä edes lehtien havinaa. Tunne oli jotenkin aavemainen, eikä sitä suinkaan helpottanut havainto, että hän todella oli metsässä. Oikeassa metsässä, mitä ilmeisemmin oli oletettavissa metsän sijaitsevan asteroidin sisässä. Oliko siis ollenkaan kysymys asteroidista, vai valtavankokoisesta teknisestä rakennelmasta, avaruusaluksesta? Sarah mietti vaihtoehtoa vain hetken. Saattaisihan juuri ja juuri olla mahdollista, että elollinen yhteisö muodostuisi onton avaruuskappaleen sisään, mutta siitä ei ollut kyse. Hän oli siirtynyt ulkopuolelta sisäpuolelle jonkinlaisen mekaanisen hissilaitteen mukana, eikä luonto rakentele hissejä. Kyseessä on siis tekninen rakennelma, jonka joku on tehnyt avaruudessa matkaamista varten. Pienen hetken hän käytti pohtien, pitäisikö ottaa mukaan avaruuspuvun työkalutasku välineineen, sillä ainakin vasaraa voisi käyttää tarvittaessa puolustautumiseen. Hän hylkäsi kuitenkin ajatuksen, sillä jos, ja kun hän kohtaisi tällä aluksella matkaavia, voisi olla parempi, ettei hänen katsottaisi olevan aseistautunut.

Metsä oli tiheää, vain paikoin avautui latvustoon selkeitä aukkoja, joista voi nähdä yhä harmaan pilviverhon kattavan aluetta. Yllättäen hän vain huomasi päätyneensä tielle, tai ainakin kuljetun näköiselle polulle. Polku vaikutti laskeutuvan rinnettä alaspäin, sen ylle avautuvasta aukosta saattoi nähdä maisemaa laajemmin. Näky oli todella epätodellinen. Kauempana horisontti näytti kaartuvan ylöspäin niin, että hän tunsi katsovansa sitä tavallaan lintuperspektiivistä. Sarah muisti aiemmin todenneensa asteroidin pyörivän pituusakselinsa ympäri. Nyt seikka tuntui järkeenkäyvältä, sillä saatiin aikaan painovoimavaikutus. Kauempana kohoavasta näkymästä erottui ilman sumuisuudesta huolimatta vesistöjä. Kapeita mutkittelevia uomia, ja selkeitä suurempia järvimäisiä alueita. Valtaosa nyt näkyvästä kaistaleesta asteroidin, tai siis avaruuslaitteen sisäpintaa peitti kuitenkin vehreä metsä, jonka keskeltä kohosi yksittäinen vuorenhuippu yltäen aina pilvikerroksen sisälle asti.
Polku liittyi hieman suurempaan, ja Sarah yritti päättä kumpaan suuntaan lähtisi. Kuin ratkaisua helpottamaan kömpi metsästä tielle puolitoistametrinen liskoa muistuttava olento, joka asettui makuulle katse naulittuna risteyksessä seisovaan Sarahiin. Verkkaisesti se maiskutti suutaan paljastaen kunnioitettavan rivistön neulanteräviä vihertävänvalkoisia hampaita. Kirkas, sitkeä lima valui otuksen suupielistä. Näky oli omiaan helpottamaan suuntavalintaa. Siis, joko takaisinpäin pienempää polkua, tai suurempaa suuntaan, jota ei lisko sulkenut. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntui oikeammalta, ja Sarah lähti ripeästi etenemään polulla vilkuillen taakseen siltä varalta, että lisko päättäisi lähteä seuraamaan.
Tämän valtavan rakennelmaan täytyi olla jonkun sivilisaation rakentama, ja tuohon tahoon hänen olisi otettava yhteys. Vieraan sivistyksen kohtaamiseen saattoi toki liityä suuriakin riskejä, mutta ne olisi pakko hyväksyä. Sarah pysähtyi uuden ajatuksen välähtäessä mieleen.
- Ei sentään! Ei vielä ole aika! hän huudahti ääneen. Tutkijaryhmähän on vielä ulkona, joten hänen olisi pysyteltävä piilossa jonkin aikaa. Mikäli tämän aluksen rakentaneet osoittautuvat vihamielisiksi, on odotettava kunnes Daidalos on varmasti lähtenyt kotimatkalleen. Hän käytti vielä hetkn pohtien, löytäisikö vielä takaisin paikkaan, jonne jätti avaruuspukunsa.
Jostakin ympäröivien puiden oksistojen kätköistä singahti hänen päälleen jotain omituista. Se oli, kuin ohut tumma liina, joka takertui kiinni, kuin tuorekelmu. Jokainen liike tuntui kietovan sitä tiukemmin ja tiukemmin. Peitto oli tumma, lähes läpinäkymätön, mutta hän saattoi kuulla ympärltään omituista haukahtelevaa ääntä, joka ilmeisesti oli puhetta. Säikähdyksen kiljaisu karkasi hänen suustaan, ja sitä seurasi isku selkään. Sarah ähkäisi kivusta, ja uusi isku seurasi välittömästi, joten hammasta purren hän pidättäytyi enemmästä ääntelystä. Opetus oli karua, mutta tehokasta. Hän pysyi vaiti silloinkin, kun havaitsi käsiparien tarttuvan itseensä, ja nostavan hänet tien pinnasta ilmaan. Omituinen keikkuva meno jatkui jonkin aikaa. Sarahista tuntui, että häntä heiteltiin yhä uudelleen ja uudelleen kantajalta toiselle, kuin jotakin säkkiä. Kiinni takertuva kääre ei ollit tiivis, sillä hengitysilmaa riitti. Vaikka hän ei voinut nähdä vangitsijoitaan, ympärillä kuuluva ääntelyn perusteella heitä vaikutti olevan melkoinen joukko. Kun matkanteko päättyi, jatkui puheenomainen haukahteleva äänivyöry vain pienen hetken, kunnes tuli hiljaista. Sarah tunsi, kuinka hänet laskettiin ensin alas, ja sitten joku alkoi avata tuota omituista käärettä hänen yltään.
Toki Sarah oli valmistautunut kohtaamaan yllätyksen, miettiessään ensitapaamista niiden olentojen kanssa, jotka olivat rakentaneet tämän valtavan avaruuslaivan. Yllätys kohtaamisesta todella tulikin, mutta ehkä se oli suurempi juuri vieraansa yltä tarketuvaa liinaa poistavalla olennolla, joka kiljaisi ilmeisen pelästyneen loikatessaan kauemmas Sarahista. Noita olentoja oli paikalla lähemmäs kymmentä, nopean havainnon mukaan, eivätkä ne ensinäkemältä vaikuttaneen pelottavilta. Pikemminkin pelästyneiltä.
Sarah tajusi nopeasti olevansa yllätysvieras sanan todellisessa merkityksessä ja pohti mielessään, kuinka tervehtisi sieppaajiaan. Painoi sitten kätensä kiinni kylkiinsä kumartaen kohti lähinnä seisovaa. Juuri sitä, joka oli poistanut kiinniottokääreen hänen yltään. Tervehdys ei saanut juurikaan vastinetta, vaan sen kohde alkoi kiivaan haukahtelevan puheryöpyn, joka oli suunnattu hänen lajitovereilleen. Alkoi vaikuttaa jopa siltä, että asiasta alkoi muodostua melkoinen kiista. Tilanne oli muodostumassa jopa jollakin tavalla koomiseksi, sillä pääasia, eli Sarah näytti jäävän huomiotta, joten hänellä oli hyvä tilaisuus tehdä havaintoja paikallisista. Olentojen ulkomuoto ei ollut pelottava, he olivat kevytrakenteisen näköisiä, pituudeltaan jokseenkin Sarahin mittaisia. Hoikkaa, jotenkin kissamaista vartaloa peitti kaikilla vaaleanruskea tiukka hihaton asu, käsivarret olivat jäntevät, mutta eivät kovinkaan lihaksikkaan näköiset ja niitä peitti joko ohut, lähes muun asun värinen hiha, tai sitten kyseessä oli tiheä karvapeite, joka loppui ranteen kohdalla selkeärajaisena. Siellä, missä iho oli selkeästi näkyvissä, se oli tumma, kahvinruskea, ja karvaton. Päälaelta alas hartioille valuva maitokahvin värinen tukka oli karhea ja suorahiuksinen, sekä muhkea, kuin leijonan harja. Tuuhean pehkon vuoksi ei pään muodosta oikein voinut päätellä mitään, mutta kasvot olivat kapeat, ja ihmiskasvoihin verrattuna pitkät. Kaksi eteenpäin suuntautunutta silmää, nenä oli pienikokoinen harjanne kasvojen keskellä, ja sen alapuolella oli paksu eteenpäintyöntyvä huuli. Yläleuan kaksi suurta etuhammasta työntyivät esiin huulen alta muodostaen yhdessä puoliympyrän, jonka alle alaleuan vastaava hammaspari näytti asettuvan , kuin leikkurin terä. Kasvojen yleisvaikutelma oli jyrsijämäinen, ja omituisuudestaan huolimatta myös antoi hyväntahtoisen vaikutelman. Käsittämätön, haukahteleva puhekieli, jolla parhaillaan käytiin kiivasta keskustelua, muodostui sanoista, joissa viljeltiin tiheästi omituisia haukahtavia kurkkuäänteitä.

Sarahin katse kiinnittyi ympäristöön. Paikka, jossa he olivat, oli pieni metsäaukio, jota ympäröivät tukevarunkoiset matalahkot puut. Aukoita peittävä matala nurmimainen kasvusto oli tallaantunut paikoin niin, että mustamultainen maaperä näkyi, joten oli oletettavissa paikan olleen hyvinkin käytetty. Yläpuolella näkyivät edelleen harmaat pilvet, ja samassa metsä kohahti suuripisaraisen sateen puhjetessa yllättävänä kuurona. Sieppaajien kinastelu loppui samalla hetkellä, ja pian joukko oli siirtynyt puiden suojaan. Sarah päätti seurata esimerkkiä, sillä yllättävä sadekuuro, ja yhdessä siltä suojautuminen saattaisivat vähentää agression syntymismahdollisuutta. Ajatuksen logiikka ei aivan toiminut toivotulla tavalla, sillä suojaa hakeneesta joukosta työntyi esiin yksilö, joka oli hieman muita suurempi. Tämä aikoi selvästi ryhtyä tuuppaamaan vierasta matkoihinsa, joten Sarah valmistautui vastustamaan yritystä. Samalla hän teki havainnon tuon esiintyöntyvän omituisista käsistä. Kämmen oli pieni ja kapea, siitä työntyi eteenpäin kolme hoikkaa sormea, ja kaksi sormea osoitti vastakkaiseen suuntaan. Noilla käsillä saisi todella pitävän vastaotteen.

- Minä olen Sarah Odmunssen. Kuka sinä olet, ja mitä aiot? oikeastaan hän ei tiennyt, odottaisiko vastausta, sillä eihän hänen kieltään kukaan noista ymmärtäisi. Vastauksen hän kuitenkin sai. haukahteleva puheenpulina purkautui olennon huulilta, ja toinen tyrkkäysasentoon nostetuista käsistä ojentui niin hitaasti, ettei sen liikkessä ollut pienintä elettä uhkaavuudesta. Sormenpääotteella käsi tavoitti NASAn haalarikangasta ja katse tavoitti Sarahin silmät. Katseesta voi havaita kiinnostunutta uteliaisuutta, ja jälleen huulilta nousi haukahteleva ääni.
Sarah oletti olevansa suuren kiinnostuksen kohde, ja juuri nyt mitä ilmeisemmin häneltä kyseltiin, kuka ja mistä hän oli. Hän toisti nimensä, ja osoitti puvussaan olevaa U.S.A:n lipun kuvaa, sekä avaruusjärjestö NASAN tunnuksia. Sen jälkeen hän viittoili epämääräisesti ympärilleen. Hän ei tiennyt, olivatko Diadaloksen miehistön jäsenet jo luopuneet toiveista hänen löytymisestään ja lähteneet paluumatkalle. Eikä hän osannut päätellä, kuinka nämä olennot suhtautuisivat tunkeilijoihin pidemmän päälle. Ensivaikutelman perusteella nämä eivät kuitenkaan vaikuttaneet vihamielisiltä. Oli luultavaa, että nämä olennot ovat teknologiassaan paljonkin edellä maan asukkaita, joten oli myös luultavaa, että näillä olisi keino auttaa Sarah omiensa pariin. Kannattaisiko ottaa riski,ja yrittää saada niin ymmärrettävä yhteys aikaan, että avuntarve tulisi välitettyä? Entäpä, jos tämä ystävällisyys olikin näennäistä, ja tavoitteena löytää muut mahdolliset tunkeilijat? Mitä sitten seuraisi, kun kaikki olisivat varmasti tallessa? Toisaalta, eiväthän ne voi tietää, onko meitä muita, päätteli Sarah, ja päätti ottaa riskin. Hän yritti viittomalla tuoda esiin vaiheita saapumisestaan, mutta saavutettu ymmärrys näytti jäävän kovin vajavaiseksi.
Sade loppui yhtä yllättäen, kuin oli alkanutkin. Aivan, kuin hana pilvessä olisi suljettu. Jostakin metsän kätköistä kantautui lyhyt haukahtava huuto, ja Sarahin luona olleet olennot ponnahtivat yksi toisensa jälkeen puiden oksille, ja katosivat näkyvistä. Hetken ajan oli hiljaista, vain puista tipahtelevien pisaroiden rapina kantautui kuuluville. Sitten jossakin lähellä lauloi lintu. Lauluun yhtyi kauempana toinen, pian metsikkö raikui lintujen viserryksestä.

Neuvottomana Sarah seisoi pienen metsäaukean reunalla, miettien mitä hänen tulisi tehdä. Pitäisikö jäädä odottelemaan noiden paikallisten paluuta, vai lähteä hakemaan kontaktia muualta. Jälleen ongelma ratkesi liskon yllättävään ilmaantumiseen. Pensaikko aukean toisella laidalla rasahti, ja esiin työntyi samanlainen lisko, kuin aiemmin tielle noussut. Tämä lisko oli vain ainakin puolta suurempi. Tämän kanssa ei ehkä kannattanut jäädä tekemään lähempää tuttavuutta. Lisko kömpi kohti, ja Sarah totesi pian kiipeävänsä puuhun yhtä ketterästi, kuin paikalliset olivat tehneet. Puut oliivat vankkaoksaisia, ja puusta toiseen siirtyminen kävi suhteellisen helposti. Asiaan vaikutti ilmeisesti myös se, ettei hän tuntenut halua rämpimiseen aluskasvillisuuden seassa, koska siellä näytti liikkuvan myös kookkaita matelijoita. Ajatus johti seuraavaan. Koska täällä oli liskoja, niin myös ilmeisesti käärmeetkään eivät olisi mahdottomia kohdata. Ajatus puistatti jo ennakolta, sillä Sarah tiesi olevansa ainakin jossakin määrin käärmekammoinen.

Joki ilmestyi eteen yllättäen. Ei se kovin leveä ollut, mutta sen yli ei sentään voinut edetä oksalta toiselle siirtymällä, joten Sarah laskeutui maahan. Arviolta neljä, viisi metriä leveä uoma, jossa kirkas vesi näytti ulottuvan huikeisiin syvyyksiin. Rantatöyräät laskeutuivat veteen pystysuorana seinämänä, joten oli helppo nähdä vesiväylän olevan rakennettu. Kaikkihan täällä todellakin oli rakennettu, vaikka ajatus siitä välillä pyrkikin katoamaan. Ympärilleen katsellessa, hän havaitsi kauempana joenmutkassa liikettä. Siellä näytti olevan jälleen noita aiemmin kohdattuja asukkaita. Kyseessä ei kuitenkaan ollut sama ryhmä, sillä näillä asujen väri oli paljon vaaleampi, ja tuuhea hiuspehko näytti näin kauempaa katsottuna mustalta. Sarah päätti yrittää kontaktia tähän ryhmään. Näytti ilmeiseltä, ettei häntä vielä oltu havaittu, joten hän hihkaisi kuuluvasti, ja heilutti kättään pänsä päällä. Ryhmässä alkoi tapahtua liikettä. Päät kääntyivät kohti, ja kyyryssä olleet ryhmäläiset nousivat seisomaan. Sarah alkoi kävellä ryhmän suuntaan, tarkkaillen samalla siinä tapahtuvia reaktioita. Mitään erityisesti hälyttävää, tai vaaraa ennakoivaa ei näyttänyt ilmaantuvan, joten pian hän seisoikin ryhmän kohdalla, mutta vesiuoman toisella puolen. Uteliaat katseet suuntaautuivat häntä kohti, ja jälleen tuo omituinen haukahteleva puhe käynnistyi kiihkeänä. Sitten yksi ryhmäläisistä osoitti Sarahia kädellään, ja viittasi tulemaan luokseen. Sarah pudisti päätään, ja osoitti vettä. Hän ei lähtisi uimaan, koska ei todellakaan tiennyt, minkälaisia olentoja vedessä saattoi vaania. Viittaaja näytti kädellään kaaren, kuin kehoittaen hyppäämään. Ensin Sarah pudisti jälleen päätään, mutta tajusi sitten, että täällä vallitseva painovoima oli vain osia maassa olevasta, joten hyppääminen tuskin tuottaisi vaikeuksia. Uoman toisella puolen käytiin vilkasta keskustelua, ja samassa kolme leijonanharjaista avaruusasukkia loikkasi kepeästi uoman yli. Sarah otti pari, kolme askelta taaksepäin, mutta yliloikanneet eivät lähestyneet, vaan asettivat kätensä rintansa eteen samanlaiseen asentoon, jonka hän oli aiemmassa kohtaamisessa tulkinnut yritykseksi tyrkätä vieras kauemmaksi. Ilmeisesti eleellä oli jokin muu tarkoitus. Viittomakielinen viestintä tuntui edelleen kehoittavan siirtymään joen toiselle puolen, joten Sarah otti muutaman askeleen vauhdin ja ponnisti helposti ilmavan kaaren, joka kantoi melkoisesti yli aiotun loikanmitan. Vastarannalle loikanneet seurasivat välittömästi. Hyvin paljon aikaisemmin tapahtunutta kohtaamista vastaava tilaisuus seurasi näiden nyt tavattujen kohdalla. Nämä olennot eivät sentään poistuneet paikalta metsän kadoten. Jonkin aikaa outoa vierasta hämmästeltyään, he ilmeisesti totesivat tämän harmittomaksi, ja kiinnostuksen taso laski nopeasti. Maassa oli puun juurista, tai versoista punottuja koreja, joissa näytti olevan keppien ympärille kiedottua vanumaista vaaleanharmaata materiaalia, jota Sarahin oli mahdoton määritellä tunnistamakseen aineeksi. Olennot nosivat korit päänsä päälle, ja alkoivat poistua kapeaa polku-uraa pitkin. Kukaan ei eleelläkään osoittanut hänelle seuraamismerkkiä, mutta ei hän halunnut kyllä jäädä yksinkääm tähän metsään, joten merkin puutteesta huolimatta hän päätti asettua jonon jatkoksi. Kävellessään Sarah vahvisti aiempaa havaintoaan puustosta. Suurimmalta osin puut näyttivät kantavan hedelmiä. mikäli ne olisivat syötäviä, niin ei täällä ainakaan nälkään tarvitsisi menehtyä. Ajatuskulku sai hänet aistimaan näläntunteen, joka oli pysytellyt taka-alalla uusien asioiden aiheuttaman jännityksen vuoksi.
Nähdessään jonkun edellä kulkevan hypähtävän sieppaamaan puusta hedelmää, hän teki toisti teon päästessään saman puun alle. Varovasti hän puraisi hedelmää, irvisti, ja sylkäisi kirpeän maun tuntiessaan. Edellä kulkenut olento kuuli tämän ja pyörähti katsomaan. Otti hedelmän Sarahin kädestä, vilkaisi sitä ja nakkasi sitten puun juurelle. katsoi hetken ylöspäin ja pomppasi noukkimaan uuden, jonka ojensi sitten poisottamansa tilalle. Viittomakielinen kehoitus haukahtavilla kommenteilla saateltuna kehoitti nyt maistamaan uudelleen. Ulkoisesti Sarah ei olisi hedelmiä osannut erottaa toisistaan, mutta tämän maku oli aivan toisenlainen. Toki kirpeys oli edelleen tunnistettavissa, mutta nyt miellyttävänä hapokkuutena muuten makean hedelmän maussa.
Matka jatkui varmaan tunteja, tosin vauhti ei ollut mitenkään ripeää. Metsä päättyi avaraan aukeaan, joka oli selkeästi hoidettua viljelmää. Kauempana erottui rakennuksia, joka näin etäältä katsottuina olivat matalia, tasakattoisia taloja, joiden seasta kohosi pyramidimainen rakennelma, joka myöskin oli tasakattoinen. Rakennuskokonaisuudet toivat väistämättömästi mieleen Väli-, ja Eteläamerikan vanhojen intiaanikulttuurien kaupungit.

Sarah toivoi, että hänet johdatettaisiin jonkinlaisen vastaanottokomitean pakeille, niin ei kuitenkaan tapahtunut. Vaikka hänen erilainen olemuksensa selvästi herätti paikallisissa kiinnostusta, niin hänen annettiin olla hyvin pitkälti omissa oloissaan. Oma-alotteisesti kukaan ei näyttänyt olevan halukas opastamaan vierasta, mutta nopeasti hän oppi saavansa apua aina pyytäessään. Syötävää hakiessaan, hän vain pysätti jonkun paikallisista, ja elekielellä näytti toiveensa. Paikalliset näyttivät olevan kasvissyöjiä, ja ruokana käytettiin pelkästään kypsentämättömiä kasvinosia, hedelmiä ja siemeniä. Niitä tarjottiin myös hyvin auliisti, hänen ilmaistessa halunsa syödä. Hänelle ei tarjottu apua. tai opastusta missään tilanteessa, joten alkuun hän nukkui avoimien pylväikköhallien istumatasanteilla, koska näki niissä usein paikallisiakin torkkumassa. Erikoiselta tuntui se, ettei täällä ollut koskaan pimeää, mutta valonlähde pysytteli sitkeästi piilossa pilviverhon sisällä, joten kuvaa siitä, miten valaistus järjestyi ei ollut helppo muodostaa.

Minkäänlaisia teknisiä laitteita ei näkynyt missään, kaikki tarvittava voima oli lihasvoimaa, joten tilanne tuntui omituiselta. Olisi voinut olettaa teknisen kehityksen olevan todella edistyksellistä, jo sen perusteella, että tälläisen avaruusaluksen rakentamisen oli täytynyt edellyttää todella korkeaa tietämystä, mutta täällä näytti kehitys olevan viljely-, ja keräilytalouden tasolla. Ajatus sai Sarahin todella hämmästymään, mutta samalla myös miettimään, oliko täällä vielä jokin yhteiskunnallinen taho joka omasi tuon oletetun korkeateknologian tason.

Noin vuotta myöhemmin Sarah oli jo saanut vakuuttavan käsityksen todellisuudesta. Nämä paikallisen kaupungin asukkaat edustivat korkeinta sivilisaatiota tällä avaruudessa matkaavalla eräänlaisella Noan arkilla. Aluksella matkusti kaksi erillistä kansakuntaa, jotka ulkoiselta olemukseltaan poikkesivat vain ihonvärinsä puolesta toisistaan. Nämä rodullisesti jakautuneet kansat olivat jakaneet asuinalueet jokseenkin tasapuolisesti, ja vaikuttikin siltä, että molemmat kansat pyrkivät pysyttelemään omilla tahoillaan. Kuluneen vuoden aikana Sarah oli oppinut jo hieman ymmärtämään paikallisten käyttämää kieltä, jopa hieman ilmaisemaan itseäänkin ymmärrettävästi.
Näitä pieniä kaupunkeja, tai asuintaajamia oli kummankin kansakunnan alueella yhdeksän. Asukkaita paikassa, johon hän oli päätynyt oli arviolta parisen tuhatta, joten jos tämä vastaisi keskimääräistä lukua, niin näitä olentoja, joita Sarah jo mielessään nimitti avaruusihmisiksi, olisi lähemmäs neljääkymmentä tuhatta. Tästä tuli mieleen väistämättä se, että asteroidiksi oletettua avaruusalusta kutsuttiin alkuun troijalaiseksi. Tämähän oli todella eräänlainen avaruudessa kiitävä Troijan hevonen, sisällään melkoinen joukko matkaajia. Mistä, milloin, ja ennenkaikkea miksi he olivat matkalle lähteneet? Kiinnostavia kysymyksiä, joihin vastaus olisi ollut mielenkiintoinen, mutta ilmeisesti jo mahdoton saada. Minkäänlaisia merkkejä ajanlaskutavoista Sarah ei ollut havainnut. Vaikutti pikemminkin siltä, ettei täällä ajalla ollut merkitystä. Ei voinut edes sanoa jokaisen päivän olevan edellisen kaltainen, sillä täällä ei ollut enempää vuorokauden-, kuin vuodenaikojakaan.

Elämäntapa täällä oli jokseenkin puuduttavan yksinkertainen. Kaikki välttämätön oli jokaisen helposti saavutettavissa, eikä kilpailua syntynyt mistään asiasta. Sarah alkoi ymmärtää perimmäisiä kysymyksiä, joiden ehdoilla avaruusmatkaajat elivät. Yksityisomistusta ei ollu, kaikki toiminta tukeutui yhteisöllisyyteen. Alukseen oli rakennettu tarkoin mitoitettu biosfääri, joka kierätti ravinteet, ja varmisti asuinkelvollisen ilmaston. Tämän laatuinen elinpiiri saattaisi pysytellä toiminnassa jopa rajattoman ajan, pohti Sarah. Kenties nämä matkaajat ovat viettäneet täällä jo kymmeniä-, satoja-, tai jopa tuhansia vuosia. Voisi olla niin, että pitkään, yli monien sukupolvien jatkunut yksitoikkoinen matkanteko olisi johtanut taantuvaan kehitykseen. Kenties täällä ei koskaan ole ollut teknisiä laitteita, eikä mitään koneita, koska ne vaatisivat energiaa, ja huoltoa. Ilman niitäkin täällä pärjää.


7 Luku


Ehkä Sarah oli tämän kuluneen vuoden ajan toivonut jossakin mielensä sopukoissa vielä pääsevänsä palaamaan takaisin kotoiselle maapallolle, mutta pikkuhiljaa hän yhä vahvemmin alkoi hyväksyä sen vaihtoehdon, että tänne hänen oli jäätävä. Tekemistä täällä oli vähän. Syömisen ja nukkumisen lisäksi vain paikallisten olojen tarkastelua. Hieman jopa harmitti se, ettei paikallinen väestö osoittanut mielenkiintoa ulkopuolista vierasta kohtaan. Aikaa olisi ollut mainiosti, vaikka opiskella asukkaiden käyttämää kieltä, mutta sellaista kontaktia ei pystynyt solmimaan, että joku alkaisi häntä opettamaan. Joidenkin yksittäisten asioiden kielellinen ilmaisu paljastui päivittäisien toimien yhteydessä. Jonkin hedelmän, tai juureksen nimeäminen alkoi onnistua, samoin joidenkin yksittäisten eläimien, tai kasvien nimet tulivat omaksutuiksi, mutta siitä oli vielä pitkä matka puhekielen oppimiseen.

Käytettävissä oleva lähes rajattomalta tuntuva aika, ja ehkä myös luontainen mielenkiinto, sekä uteliaisuus saivat Sarahin tutustumaan syvällisemmin myös rakennuskulttuuriin, ja sen toteutukseen. Täällä ei ollut lukittuja tiloja, joissa salaisuudet mahdollisesti säilytettiin, kaikilla oli vapaa pääsy kaikkialle. Asuinrakennukset olivat pääsääntöisesti kolmen, tai neljän huoneen tasakattoisia pikkutaloja. Porraspyramidit olivat kaikki tasakattoisia rakennelmia, joiden ylin kerros oli avoin pylväikköhalli. Tutkiessaan erän pyramidin sisäpuolisia tiloja, hän teki mielenkiintoisen, ja hämmästyttävän löydön. Suuri huone oli, kuin opintosali, tai luokkahuone, jonka seiniä kiersi taulurivi yltäen ympäri tilan. Taulut olivat pinnaltaan kiiltävää keltaista metallia, todennäköisesti kultaa. Tauluissa oli kirjoitusta, joka ensinäkemältäkin vaikutti tutunomaiselta, ja hän yhdisti merkkisymbolit perulaisen Nazcan autiomaan omituisiin maamerkkeihin. Merkeissä oli samanlaista abstraktista yhteläisyyttä aivan liikaa puhtaaksi sattumaksi, joten niiden täytyi jollakin tapaa liittyä toisiinsa. Eivätkä erikoisuudet päättyneet noihin merkkeihin, vaan tauluissa oli myös kuvia. Kuvissa esiintyi planeettajärjestelmä, joka poikkesi selvästi Sarahille tutusta aurinkokunnasta. Hän arvelikin heti kuvien esittävän tämän aluksen lähtöpaikkaa. Kuvassa oli esitetty kohde, jossa aurinkoa kiersi kaksikymmentäkaksi planeettaa. Seuraava kuva oli samanlainen, mutta auringon ympärille oli piirretty ohut ympyrä, jonka sisään jäi viisi lähintä kiertolaista. Kuudennen planeetan kohdalta oli piirretty kaarevia viivoja ulommas. Viivojen päässä oli ympyrä, jonka sisällä oli ilmiselvä kuvaus tälläisestä avaruusaluksesta. Ympyrässä oli myös erikoisia merkkejä, jotka poikkesivat taulun muusta kirjoitusasusta. Kyseessä saattoi olla joku laskentakaava. Kuvien jälkeen tulevissa tauluissa oli jälleen pelkästään kirjoitussymboleita, kunnes seuraavalla seinällä oli jälleen kuvia. Suuri kuvaus avaruusaluksen rakenteesta, kaupunkien sijoittumiset, metsät ja vesistöt selkeärajaisessti esitettyinä. Jokaisen kaupungin kohdalla oli kuvattu soikio, jonka sisälle piirrettyjä litteitä, linssin poikkileikkauskuvaa muistuttavia symboleja oli kaikissa yksitoista.

Sarahin valokennotoiminen kello piti hänet tietoisena ajan kulumisesta. Se oli ainut mahdollisuus seurata, kuinka viikot vaihtuivat kuukausiksi ja kuukaudet vuosiksi. Vaikka mielikuvatasolla tälläinen avaruudessa seilaava kohde saattoi olla todella kiinnostusta herättävä, oli elämä täällä silti puuduttavan yksitoikkoista. Syömisen, ja nukkumisen ohella ainoaksi toiminnoksi, jolla voi aikaansa kuluttaa, jäi itseohjautuva opiskelu löytyneillä kuvamateriaaleilla. Kirjoituskielen symboliikan avaaminen vaikutti mahdottomalta, siitäkin huolimatta, että hän oli oppinut kommunikoimaan puhekielellä ainakin kohtalaisen hyvin. Sivilisaatio aluksella oli taantunut niin, ettei lukutaitoisia ollut jäljellä lainkaan, joten apua siltä taholta oli turha toivoa.
Sarah päätyi oletuksissaan siihen, että kuvaillut linssinmuotoiset kohteet saattoivat olla pienempiä yhteysaluksia, joilla oli tarkoitus liikkua jättimäisen kuljetusaluksen ulkopuolella. Ehkä käydä tutkimassa mahdollisia asuttavaksi kelpaavia planeettoja. Pohtiessaan tätä vaihtoehtoa, hän alkoi pitää oletustaan hyvin todennäköisenä. Eihän tämä suuri kompleksi pystyisi laskeutumaan, sillä ainakin tämä sisäpuolinen maailma pysyi muodossaan ja toimivana vain pyörimisliikkeellä aikaansaadun gravitaation ansiosta.

Kiiltävät kullanväriset seinätaulut olivat todennäköisesti sitä, miltä näyttivätkin. Siis aitoa kultaa, kultahan ei hapettuisi, eikä syöpyisi pitkienkään aikojen saatossa. Vaikka kuviot tauluissa näyttivät metalliin pakotetuilta, tai kaiverretuilta, Sarah teki sattumalta havainnon, joka osoittautui merkittäväksi. Koskettaessaan kuvaa, jossa oli noita yhteysalukseksi kuvittelemiaan merkintöjä, yleiskuvaus hävisi ja tilaan piirtyi nyt suurennettu kohde, joka kertoi aiemman oletuksen osuneen jotakuinkin kohdalleen. Uudelleen koskettaessa kuva paljasti aina läheisempiä yksityiskohtia. Sarah oivalsi löytäneensä tien syvällismpään tietoon aluksesta, ja sen matkustajista. Yhä puuttui olennainen osa sen tiedon löytämiseen, johon tuo tie johtaisi. Hänen pitäisi vielä oppia tulkitsemaan tuota omalaatuista kirjoituskieltä.
Päiväkausia hän selasi kirjoituskuvioin piirrettyjä sivuja, kunnes osui kohtaan, jossa esiteltiin kirjoituskielen perusta. Abstraktiset aakkoset, ja niillä kuvattuja tunnistettavia kohteita, joiden puhekiellelisiä ilmaisumuotoja hän oli oppinut. Sarah tunsi voitonriemua, sillä nyt hänellä olisi mahdollisuus avata kieli myös kirjoituksellislta puolelta. Paluuta hänellä ei enää maapallolle olisi, sillä alus oli jo jättänyt aurinkokunnan maapalloineen taakseen, matkaten nyt jonnekin avaruuden tuntemattomiin syvyyksiin. Hänelle itselleen ei kieliopillisesta oivalluksesta varsinaista hyötyä olisi, mutta ehkä näille avaruuden vaeltajille voisi löytää innostuksen oman kirjoituskielen uuteen oppimiseen, ja sitä kautta kääntää taantuvan sivilisaation kehityssuunnan päinvastaiseksi.

Pikkuhiljaa kieliopilliset seikat avautuivat niin, että myös kirjoituskieli alkoi selkiytyä ymmärrettävään muotoon. Näiden avaruusihmisten historia paljastui kertomuksissa, joita Sarah luki ääneen kuulijajoukolle, joka pikkuhiljaa lisääntyi, ja viimein jo täytti tuon suuren opintosalin. Syy tähän omalaatuiseen matkaan selvisi myös. Aurinkokunta, josta matkalaiset olivat lähteneet oli tuhoutumassa. Aurinko oli kuluttanut voimavaransa, ja muuttumassa punaiseksi jättiläiseksi, joka nielaisisi lähimmät planeetat, tuhoten samalla elinkelpoiset olosuhteet avaruusmatkalaisten kotiplaneetalta.
Näitä jättimäisiä aluksia oli rakennettu tuhatmäärin, ja niihin oli siiretty suuri osa planeetan asukkaista. Kaikki eivät olleet edes halukkaita lähtemään, sillä elinkelpoista aikaa oli ollut toki jäljellä vielä ainakin kymmenien sukupolvien ajan. Mitään selkeää määränpäätä ei näillä aluksilla ollut. Ne purjehtisivat äärettömyydessä, kunnes osuisivat asuinkelvolliselle planeetalle. Löytäessän tutkimisen arvoisen kohteen, joka sitten osoittautuisi kuitenkin sopimattomaksi, paikka merkittiin avaruudesta käsin luettavin merkein, jolloin paikalle osuva toinen alus ei turhaan jäisi takamään samoja havaintoja. Voidakseen välttää vihamieliset kohtaamiset, nämä jättimäiset laitteet oli rakennettu materiaalista, jota oli lähes mahdoton havaita. Näihin oli laadittu sisäänrakennettu ekosysteemi, joka pystyi ylläpitämään elinkelpoisen asuinpiirin rajattoman ajan.
Mukana oli pieniä pieniä yhteysaluksia, jotka soveltuivat tiedusteluun, sekä suurempia kuljetustehtäviin tarkoitettuja. Jo siitä asti, kun Sarah oli nähnyt ensimmäisen kerran vihjeen mahdollisista pikkualuksista, hän oli miettinyt, missä niitä säilytettiin? Nyt sekin selvisi. Sisäosia suojaava ulkokuori oli yli kaksi kilometriä paksu, ja se siirtomekanismi, jolla hän itse oli sisäpuolelle tullut, oli kuin valtava kiekko. Kiekossa oli erilaisia lokeroita, joihin sijoitettuna kohteita saattoi siirtää sisään ja ulos. Kuorirakenteen sisällä, eräänlaisissa terminaaleissa, oli näitä kulkuvälineitä, jotka siis pystyi siirtämään haluttaessa ulos. Vaikka ilmiselvää oli, ettei minkänlaisia mahdollisuuksia olisi enää osata takaisin omaan aurinkokuntaan siinä tapauksessa, että pystyisi poistumaan noilla aluksilla tämän avaruudessa vaeltavan jättiläisen ulkopuolelle, niin Sarahilla oli suuri halu nähdä nämä kulkuvälineet.

Maan ajanlaskun mukaan kesti lähes kaksi kuukautta, ennenkuin Sarah onnistui löytämään yhden noista terminaaleista. Koska noilla rakennelmilla ei ollut paikallisille mitään merkitystä, ne olivat aikojen kuluessa jääneet metsien valtaamiksi. Sarahin löytämä oli juuri se sama, jonka kautta hän oli saapunut sisään. Sitä hän oli tarkoituksella etsinyt, koska se oli lähinnä asutuskeskusta, johon hän oli asettunut asumaan. Hän oli jättänyt silloin saapuessaan avaruuspukunsa tilaan, ja asu oli yhä tallessa. Mikä ilahduttavinta, kypärälampun akuissa oli vieläkin virtaa sen verran, että valo syttyi palamaan kirkkaasti. Valo paljasti tilan olevan huomattavasti suurempi, kuin hän oli muistellut. Valo paljasti myös tilaan taltioidut avaruusalukset. Suurin aluksista ei ensimmäiseksi tuonut mieleen avaruusalusta, vaan pikemminkin jonkin isokokoisen jokiproomun. Jo pelkästään tuon yhden sisään mahtuisi matkustajia satamäärin, ellei jopa tuhansia, Sarah ajatteli. Häntä kuitenkin kiinnostivat enemmän nuo pienemmät, erikoisen muotoiset kulkupelit. Perusmuodoltaan kolmiomaiset laitteet, joiden pyöristetyt kulmat, ja ulospäin kaareutuvat sivut toivat mieleen jonkin kurkkupastillin muodot. Kolmion kulmissa oli pallonmuotoiset kohoumat, jotka pullistuivat puolipalloina litteän kansirakenteen ylä-, ja alapuolelle. Samanlainen, mutta kookkaampi muodostuma oli myös kansirakenteen keskikohdalla. Pienemmät alukset lepäsivät keskipallonsa varassa urassa, jonka puolipyöreä muoto vastasi alapinnan pallomuotoa. Uran reunat kohosivat kolmiokannen tasalle, ja reunama oli rakennettu kävelysillaksi, jolle veivät matala-askelmaiset portaat. Kiinnostuneena näkemään laitteet lähemmin, Sarah nousi kävelysillalle. Astuessaan sillalta ensimmäisen aluksen kolmiokannelle, sen kupolimaisessa kansirakenteessa avautui kahteen suuntaan liukuva ovisysteemi. Näkymä sisätiloihin oli hämmentävä. Sarah oli odottanut jotakin erittäin monimutkaisen näköistä teknistä ohjaamorakennelmaa, mutta ensinäkemältä sisätilat olivat suorastaan pelkistetyn yksinkertaisen näköiset. Keskellä pientä kabiinia oli yksi selkänojallinen lentäjäntuoli, ja sen takana lähellä seinämää kolme samanlaista. Keskellä olevan istuimen edessä, ja hieman oikealla, oli yksi lattiasta kohoavan varren päässä oleva kolmionmuotoinen levy, jossa erottui kämmenelle valmistettu upotuskuvio. Sarah pohti hetken, laskeutuisiko tuohon ohjauskabiiniin, mutta päätti jättää sen varovaisuussyistä tekemättä. Jos tuo liukuovi sulkeutuisi, niin hänellä ei ollut käsitystä siitä, kuinka se avattaisiin. Sarah uskoi, että kaupungissa olevan opintosalin kullanvärisistä näyttötauluista löytyisi etsimällä tietoa näiden alusten toiminnoista lähes loputtomasti.

Matkalla takaisin, hän painoi mieleensä, kuinka terminaali alueella sijoittui. Näin hän jatkossa löytäisi paikan helposti, mikäli halusi palata uudelleen. Todennäköistä oli, että mielenkiinto noihin aluksiin säilyisi, ja hän palaisi paikalle vielä useasti. Kulkiessaan metsän sisällä olevaa reittiä, hän muisti sitä ensimmäistä tapaamistaan paikallisten asukkaiden kanssa. Aluksessa asuvien kahden, toisiaan suuresti muistuttavan rodun asuinalueiden raja kulki tässä hyvin lähellä, joten oli syytä tarkkailla ympäristöä. Sarah ei halunnut joutua uudelleen siepatuksi, vaikka se ensimmäinen kerta oli ollut selkeä erehdys sieppaajien taholta. Kielen oppimisen jälkeen, oli tietojen kartuttaminen muuttunut selvästi helpommaksi, ja syy tuohon sieppaukseenkin selvisi ajan myötä. Tuo toinen rotu oli taantumassa, koska lajin lisääntymisessä oli jokin ongelma, joka aikaansai väestön vähenemistä. Ongelman oli ilmeisesti lähdetty etsimään ratkaisua sieppaamalla lisääntymiskykyisiä yksilöitä naapurin puolelta. Hänet oli ilmeisesti siepattu noissa aikeissa, sillä vielä silloin käytösä ollut NASAn kevyt vaaleanharmaa välihaalari, ja Sarahin paksu tumma tukka olivat erehdyttäneet sieppaajia luulemaan häntä sopivaksi kohteeksi. Totuuden sitten paljastuessa, hänet oli jätetty yksin metsään. Samassa hän muisti myös sen suuren liskon, joka oli ilmestynyt metsäaukion reunaan. Pelkkä ajatus eläimestä sai vilunväreet karahtamaan pitkin selkärangan sivuja. Noita eläimiä näkyi aika ajoin, eivätkä ne kuulemma olleet vaarallisia, sillä ne eivät käyneet elävien olentojen kimppuun. Ne olivat raadonsyöjiä, jotka puhdistivat alueelta kuollet eläimet, mutta oli niillä myös toinen tehtävä ja se sai aina ihnon nousemaan esiin kylmien väreiden kera. Täällä ei vainajia haudattu maahan, tai tuhkattu. Kuolleet saatettiin hautajaissaattueessa metsissä sijaitsevien alttarien päälle, saattoväen soittaessa pieniä kelloja. Hedelmin, ja kukkasin peitellyt vainajat jätettiin pienen seremoinan jälkeen alttarien päälle odottamaan paikalle saapuvia liskoja. Liskot tiesivät noiden tiukujen merkityksen, ja hakeutuivat paikalle. Vaikka Sarah hyvin ymmärsi, että tuo menetelmä oli oikeastaan hyvin toimiva tapa saattaa elämänsä loppuun astunut nopeasti ekologiseen kiertokulkuun, tuntui se silti hyvin brutaalilta käytännöltä.

Vaikka ajan kulumisella ei varsinaista merkitystä ollutkaan, pystyi Sarah seuraamaan sitä suurpiirteisesti kellonsa avulla. Silti vuosien vieriessä tuossa ajattoman tuntuisessa ympäristössä, mielenkiinto asiaan hiipui, eikä hän enää ollut kovinkaan kiinnostunut tarkoin määrittelemään niiden vuosien tarkkaa määrää, jotka Daidaloksen tutkimusretkestä olivat kuluneet. Puuduttavan yksitoikkoisiin hetkiin hän oli etsinyt kiinnostavuuttaa opiskelemalla paikallista kieltä, ja sen kirjallista ilmenemismuotoa, sekä löydettyään nuo alusterminaalit, myös noihin aluksiin liittyvää tietoutta.
Tuo löytö antoi aivan uudenlaista virikettä yksitoikkoisuuden tilalle. Sarah teki havainnon, että noilla pienillä lentävillä kolmioaluksilla oli myös simultaanilento-ohjelma. Koneilla pystyi lentämään opettelulentoa uskomattomissa maisemissa, jotka heijastuivat ohjaamon puolipallomaiseen sisäkattoon. Löydettyään ensin opintosalin näyttötaulujen kätköistä lentosimultaation perustiedot, ja opeteltuaan ne, oli hän ottanut säännölliseksi tavakseen tehdä noita harjoituslentoja, koska ne veivät hänet niihin huikeisiin maailmoihin, joissa simultaatio-ohjelmat oli kuvattu.
Lähtöpaikka oli aina sama, ja ilmeisesti sijaitsi juuri sillä planeetalla, jossa aluksen matkustajien alkuperä sijaitsi. Maisemissa esiintyi uskomattoman korkeita, jyrkkäseinämäisiä vuoria, joiden vehreillä rinteillä valuivat valkoisina vaahtoavat putoukset. Laaksoissa, ja vuorien alarinteillä hohtivat valkoisena kaupunkien rakennukset. Ainakin näissä simultaatioissa aluksen ohjaaminen oli suorastaan lapsellisen helppoa. Käsi vain ohjauslevyn kämmenkuvion uraan, ja kädenliikkeillä ohjattuna alus noudatti ohjauslevyn liikkeitä. Tosin tiettyjä hankaluuksiakin ilmeni, sillä levyn käsiura oli muotoiltu paikallisen käden mukaan, ja sormipaikkojen kohdalla olevien näppäinten käytössä ihmiskäsi ei aivan vastannut suunnittelussa käytettyä mallia.Koska paikallisilla oli kolme sormea eteenpäin, ja kaksi taakse, ikäänkuin peukaloina, Sarah joutui käyttämään molempia käsiään. Toimihan ohjaus näinkin, eteenpäin työnnetty levy ohjasi eteenpäin, ja kiertämällä rannetta, sai vastaavan liikkeen aikaan kattokuvassa. Nostamalla ohjauslevyn kärkeä, ja työntämällä eteenpäin, alus näytti syöksyvän huikealla nopeudella kohti sinistä taivaankantta, ja pian maisemassa vilahtelivat avaruuden mustuuttaa vasten tähtien kirkkaus ja planeettojen muodot. Virtuaaliset lentomatkat esillä olevan planeettajärjestelmän sisällä etenivät niin suurella nopeudella, että Sarah uskalsi epäillä pystyisikö laite oikeastikin matkaamaan noin huimaavaa vauhtia.
Oli erinomaista vaihtelua normaaliin, puuduttavaan arkeen, kun istuutui lentäjäntuoliin, ja käynnisti simulaattorin. Eräs asia, johon hän ei edes osannut kiinnittää huomiota, oli siinä, ettei noilla lentomatkoilla voinut laskeutua muualle, kuin lähtöpaikalle. Silloinkin simulaattoriohjelma aina suoritti laskeutumisn automaattisesti. Lennon voi ohjata minne tahansa, vaikka aurinkokunnan kaukaisimmillekin kohteille, ja niitä pääsi tutkimaan lähietäisyydeltä. Ehkä jopa kymmenien metrien päästä, mutta Sarahille ei koskaan tullut mieleenkään yrittää laskeutumista. Olivathan nuo virtuaaliset matkat itsessään jo niin upeaa viihdettä, ja matkan saattoi pysäyttää milloin halusi tarkastella jotakin kohdetta pidempään.



8 Luku


Sarah Odmunssenin katoaminen oli onnettomuus, eikä Daidaloksen miehistön katsottu syyllistyneen turvallisuustekijöidn laiminlyöntiin, tai huolimattomuuteen, joka olisi voinut johtaa onnettomuuden syntyyn, todettiin tutkijalautakunnan raportissa. Silti Theodor Belt tunsi niin syvää syyllisyyttä tapahtuneesta, että oli kolme vuotta tapahtuneen jälkeen jättänyt eroanomuksensa avaruushallinnolle.
Kenraali Mellert oli pitänyt pitkän puhuttelun Beltille, ja yrittänyt saada tätä pyörtämään päätöksensä. Hän oli huolissaa alaisestaan, jonka olemuksessa alkoi näkyä viitteitä liiallisesta alkoholin käytöstä.
- Se, mitä Sarahille tapahtui, oli onnettomien sattumusten summa, eikä sinun pidä ottaa siitä liian suurta taakkaa itsellesi. Vedä eroanomuksesi takaisin, ja pidä sairauslomaa niin pitkään, kuin tarvitset. Me järjestämme sinulle halutessasi myös terapiaa ja tukea. Olet ottanut aivan liian suuren henkisen vastuun itsellsi, vaikka minun se kuuluu kantaa kahdestakin syystä. Ensinnäkin minä olen projektista vastaava virkamies, ja toiseksi minä itse järjstin Sarahin mukaan matkalle. Sarah on minun sisarentyttäreni, ja hänen suuri toiveensa oli aina olla avaruuslentäjä. Minä järjestin, jopa hieman asemaani käyttäen hänelle tilaisuuden päästä mukaan lennolle. Sinulle voin sanoa, että minä kannan siitä suurta syyllisyyttä, mutta tapahtuneelle ei enää mitään voi ja sen kanssa meidän on vain elettävä.

Theodor Belt ei vetänyt eroanomustaan takaisin, ja Kenraali Mellert oli syvään huokaisten luvannut järjestää niin, että Belt saisi eropäivästään lähtien täyden eläkkeen.
Vielä viimeiseksi kenraali oli muistuttanut, että Sarah Odmunssenin menehtymisen virallinen syy oli uuden sukkulatyypin koelennolla tehdyn avaruuskävelyn aikana sattunut onnettomuus. Daidaloksen tutkimusmatka, ja sen todelliset tavoitteet haluttiin yhä pitää salassa.

Samana päivänä, kun ero virallisesti astui voimaan, astui myös eläkkeelle siirtynyt Theodor Belt harmaaseen bussiin hetken päähänpistosta, ja vailla selkeää päämäärää. Hän oli tukevasti päissään, ja asettui pienen olkalaukkunsa kanssa bussin takaosaan. Kun auto kaartoi matkaan, ei Theodor katsellut taakseen. Hän oli täydessä unessa, ja ensimmäsitä kertaa Daidaloksen matkan jälkeen ei unessa ollut painajaisia.

Pikkukaupunki oli siisti, ja lähistöllä kohoavat mäet ylsivät melkein vuorten mittoihin. Siisti oli myös se pieni hotelli, johon entinen avaruuslentäjä oli majoittunut. Viski kuului edelleen hänen arkipäiväänsä, mutta sen käytössä oli ehkä tapahtumassa jo kohtuullistumista. Enää hänen ei tarvinnut juoda iltakänniä uneen päästäkseen. Painajaiset, joissa hän oli yksin avaruudessa kiitävän asteroidin päällä etsimässä kadonnutta Sarahia, olivat väistyneet hänen unistaan. Välillä tuo Asteroidi oli unissa muuttunut terävähampaiseksi kidaksi, joka nielaisi Sarahin hänen katsellessa voimattomana. Välillä he olivat kahden asteroidin muuttuessa näkymättömäksi, ja kadotessa kokonaan, jättäen heidät kellumaan tyhjyyteen. Niissä unissa hän yritti uimaliikkeitä tehden tavoittaa naista, mutta tämä liukui yhä kiihtyvällä vauhdilla avaruuteen, ja kohti hehkuvaa aurinkoa, kadoten viimein palavana soihtuna auringon sisään.

Belt oli asunut pienessä hotellissa jo kolme ja puoli kuukautta, ja elämä alkoi pikkuhiljaa palata normaalimmalle uralle. Miehen ulkoinen olemus kohentui, ja hän jätti viskipullon yhä useammin ostosreissullaan kauppaan. Hän liikkui paljon ulkosalla, ja kiipeili myös mielellään korkeilla rinteillä. Painajaisten katoaminen, ja runsas ulkoilu kohensi entisestään unen laatua, ja koska hänellä ei ollut työtä, johon olisi aamuisin pitänyt lähteä, tuli nukuttua joskus myöhäänkin.
Eräänä aamuna hän heräsi siihen, että ovelle koputettiin. Vilkaistuaan kelloaan, hän oli todennut sen olevan jo reilusti yli kymmenen. Avatessaan ovea, hän oli hämmästynyt nähdessään edessään nuoren, armeijan ruskeaan virkapukuun pukeutuneen miehen, jonka olkavarressa näkyi NASAn tunnus.
- Theodor Belt? mies kysyi yksinkertaisesti.
- Olen, vastasi Belt samoin ykskantaan.
- Kirje teille, mies jatkoi pelkistetyllä tyylillään, ja ojensi kädessään pitämänsä kuoren.
- Kenraali Mellert ei siis vielä ole luovuttanut? kysyi Belt, tuntien samalla pientä mielihyvää siitä, ettei häntä oltu unohdettu.
Uniformupukuinen nuori mies ei vastannut kysymyksen, vaan totesi.
- Saanen ilmoittaa esimiehelleni teidän vastaanottaneen kirjeen? Onko kaikki Ok?
- Kaikki on aivan hyvin. Kiitos vain kysymästä, Theodor naurahti. Ilmeisesti Mellert oli kertonut lähetille alkoholin käytöstä, ja käskenyt tämän varmistaa kaiken olevan kunnossa. Lähetin poistuessa Belt hymyili itsekseen. Kenraali oli yhä entisensä, ja pelasi edelleen kaikilla korteilla. Jos hän itse oli kuvitellut jättäneensä entisen taakseen, ei Mellert kuitenkaan antanut asioiden jäädä ilman kontrollia. Tietenkin kenraali oli selvittänyt entisen alaisensa olinpaikan, ja tarpeen tullen olisi valmis myös puuttumaan asioiden kulkuun, jos aihetta löytyi.
Vilkaistessaan kirjekuorta, Belt hämmästyi jällen. Kirje oli osoitettu Thodor Beltille NASAan. Se ei siis ollut sieltä lähetetty, eikä myöskään näin ollen kenraali Mellertiltä. Se oli myös kirjoitettu kauniilla, naisen käsialalla.

Yllätykset jatkuivat kuoren avaamisen jälkeenkin. Kirje alkoi anteeksipyynnöllä:



Hei Theo!

- Ensimmäiseksi pyydän anteeksi, etten lähettänyt tätä kirjettä sinulle, ennen kuin lähdimme sille yhteiselle matkallemme, joka johti minut eroon teistä toisista. Uskon, että ymmärät luettuasi kirjeen kokonaan, etten voi menetellä tässä asiassa toisin.

Kirje oli usean liuskan mittainen, ja noiden ensisanojen jälkeen Theodor Belt oli hämmästynyt, eikä osannut aavistaa, keneltä kirje voisi olla, joten hän selasi liuskat nopeasti, löytäen viimeisen lopusta kirjeen lähettäjän, Sarahin nimen. Yhä hämmästyneempänä Belt palasi kirjeen alkuun ja jatkoi lukemista:

- Sillä, jos olisit saanut tämän kirjen ennen matkaamme, ei tapahtunutta olisi oletettavasti sattunut ollenkaan. Se, mitä eroon joutumisemme jälkeen tapahtui, ei kaikin ajoin ollut miellyttävää, mutta näin jälkikäteen en kyllä antaisi siitä mitään poiskaan.
Se Troijalainen asteroidi, on itseasiassa avaruusalus, jolla matkustavat planeettansa tuhoa pakenevat avaruusolennot, jotka mielestäni muistuttavat meitä melkoisesti, ovat tosin omalla tavallaan huomattavasti meitä edellä.

Kirjeessä kuvailtiin aluksen matkustajia, ja heidän elämäntapaansa. Sisäänrakennettua pienoismaailmaa, jonka täydellinen ekosysteemi oli saatu toimivaksi, ja näin taattu elämän ylläpysyminen sillä määräämättömän pitkällä avaruusvaelluksella, jolle nuo olennot olivat joutuneet. Edelleen kirjessä kerrottiin edistyksellisestä teknologiasta, joka toimi itsenäisesti, vaikka aluksen matkustajat olivat ilmeisesti menettäneet otteensa siihen. Todellisuudessa niin ei kuitenkaan ollut, vaan kyse oli pelkästään tarkoituksenmukaisuudesta. Aluksella oli virtuaaliäly, joka pystyi palauttamaan väestön uudelleen alkuperäisen sivistyksensä tasolle muutaman sukupolven aikana. Ohjelmisto käynnistyy silloin, kun alus osuu elinkelpoisen planeetan tunntumaan, ja asettuu radalleen kiertämään löytynyttä planeettaa.
Sarah kertoo, kuinka hän onnistui selvittämään kieliongelmat, ja näin pääsi käsiksi myös loputtoman laajaan tietopankkiin, ja edelleen oppimaan myös eräänlaisten lentävien lautasten ohjauksen.

- Ehkä kaikista tapahtumista kummallisin oli se, että avaruusalus, joka oli jättänyt meille tutun aurinkokunnan taakseen jo vuosia aiemmin, oli jälleen lähestymässä aurinkoamme. Kun havaitsin tuolle aiemmin mainitsemalleni kullanväriselle näyttötaululle piirtyvän planettaperheen muistuttavan tuttua aurinkokuntaa, en ensin uskonut mahdolliseksi paluuta, sillä oletin kyseessä olevan jonkun toisen, hyvin samankaltaisen. Toivoin kovasti, että löytäisimme näille avaruuden pakolaisille sopivan asuinympäristön, jossa he voisivat jatkaa normaalia elämäänsä. Nopeasti minulle selvisi, että aurinkokunnan osaset, ja toiminnot olivat niin täydellisesti samanlaiset, kuin minun tiedoillani pystyi näkemään, joten kyseessä oli pakko olla oma aurinkokuntamme. Tietysti olin innoissani, ja riemuissani, sillä nyt minulla oli mahdollisuus palata kotiin. Oletin, että tuo asteroidiksi kuvittelemamme alus oli kiertänyt jollakin valtaisalla kiertoradalla takaisin, mutta myöhemmin sain todeta olleeni väärässä.
Sinulle on tuttua teoriat aika-avaruudessa matkaamisesta niin sanottujen "madonreikien" avulla. Minulle nuo asiat eivät enää ole pelkkää teoriaa, sillä laskeuduin maapallolle jo paljon ennen, kuin lähdimme matkaan. Myöhemmin minulle kerrottiin päivämäärän olleen heinäkuun viides vuonna tuhatyhdeksänsataa neljäkymmentäseitsemän. Laskeutumispaikka oli Roswellin maakunta Uudessa Meksikossa.
Minut pidätettiin paikalta, ja alus kuljetettiin pikaisesti pois. Myöhemmin olen kuullut, että se siirettiin johonkin Alue 51:lle, jossa on armeijan salainen tutkimuskeskus.
Minua kuulusteltiin pitkään epäiltynä neuvostoliitttolaisen vakoilukoneen lentäjäksi. Tuolloin oli jo viitteitä neuvostoliiton pitkälle edistyneestä avaruusohjelmasta. Epäily, ja pelko maan edistyksellisyyttä kohtaan oli suurta, joten kai tuolle epäluulolle oli olemassa jonkinlaiset perusteet. Oletukset istuivat sitkeässä, ja liki kaksi vuotta minua pidettiin mahdollisena vakoojana, tai ainakin täysin uuden konetyypin koelentäjänä.
Koska kuitenkaan käyttämässäni koneessa ei ollut ensimmäistäkään viitettä neuvostoliittoon, ei ainoaakaan kyrillistä kirjainmerkkiä, ja koska löydetyt merkinnät olivat pikemminkin hieroglyfityyppisiä, epäily muuttui radikaalisti. Ehkä jopa paremmin osuvaan suuntaan. Minua alettin epäillä avaruusolennoksi. He uskoivat löytäneensä pitävät todisteet siitä, että minä olin kotoisin maapallon ulkopuolelta. Ensinnäkin kelloni oli rakennettu tuntemattomalla tekniikalla ja se näytti toimivan pelkällä valolla. Kellon oli havaittu pysähtyvän muutamassa päivässä, jos se ei saanut valoa, ja käynnistyvän itsekseen, kun se tuotiin jälleen valoon. Toinen mainio todiste oli se, että väitin alkuun olevani kaksituhatta luvulla. Täysin mahdoton väite, ellei huomioitu mahdollisesti lähtöpaikallani olevan toisenlainen ajanlasku käytössä, mikä oli hyvinkin luultavaa. On suorastaan hämmästyttävää, kuinka ihmiset keksivät epäluuloilleen vahvistavia seikkoja, silloin, kun ovat joutuneet ymmärryksensä ulkopuolella olevien asioiden kanssa tekemisiin. Kelloni tuntematon tekniikka, ja ylläni olleiden vaatteiden kuosi, joka tosin olikin peräisin aivan toisenlaisesta maailmasta, saivat kuulustelijani vakuuttumaan näkökannoissaan. Ylivertaisesti selkein todiste oli tietysti tuo alus, jollaa saavuin. Olihan se valmistettu tuntemattomasta materiaalista, ja tekinenen toteutustaso niin poikkeuksellisen erikoinen, ja edistyksellinen, ettei sille löytynyt edes teoreettista vastinetta tieteenkään alalta. Olihan se jollakin tavalla ehkä perusteltuakin, sillä eiväthän he olleet koskaan ennen nähneet edes asusteita, jotka oli valmistettu jättiläishämähäkkien seitistä huovutetusta kankaasta.

Theodor Belt luki outoa kirjettä sekavin mielin. Kirjeessä kuvatut asiat vaikuttivat samanaikaisesti uskottavilta, että uskomattomilta. Yksi hämmästyttävimmistä seikoista oli se, että kirjeen kirjoittanut Sarah oli siirtynyt matkansa aikana ajassa vuosikymmeniä taaksepäin. Mikäli nuo kirjeessä kuvatut tapahtumat pitivät paikkansa, niin Sarah, joka oli heistä matkaan lähteieistä selvästi nuorin, oli nyt todella iäkäs, mikäli olisi vielä hengissä.
Kirjeessään Sarah kertoi vielä, kuinka häntä pidettiin vankina, ja piilossa julkisuudelta. Kuinka häntä kuulusteltiin soveltaen kaikenlaisia valheenpaljastuskeinoja, ja kuinka hän teeskenteli sairastuneensa, vain päästäkseen edes hetkeksi irti jatkuvista kuulusteluista. Sairastuminen olikin saanut koko systeemin varpailleen, sillä kyseessähän saattoi olla mystinen, vaarallinen ja tarttuva avaruustauti. Äärimmäisin turvatoimin hänet sitten oli siiretty jonkin rannikolla olleen sotilassairalan karenssitiloihin. Sieltä hän oli onnistunut pakenemaan erikoisella tavalla, onnettoman sattuman kautta. Kirjeessä Sarah kertoi sairaalasta pakenemisestaan:

- Koska siis teeskentelin olevani todella huonossa kunnossa, ei huoneessani ollut vartijaa. Tiesin kyllä sellaisen olevan karenssiosaston ulkopuoleella. Karenssissa lisäkseni oli vain yksi säteilyonnettomuuden uhri, jonka selviytymisennusste oli huono. Eräänä iltana kuulin henkilökunnan keskustelevan huoneessa neljä olevan potilaan menehtymisestä, ja siitä, kuinka tuo potilas nuodettaisiin yöllä huomiota herättämättä satamaan, ja vietäisiin aamulla sitten merelle haudattavaksi. Yöllä kärräsin huoneesta neljä vainajan omaan huoneeseeni, ja siirsin oman vuoteeni hänen huoneeseensa. Kuullessani sitten ääniä, jotka lähestyivät, vedin lakanan ylitseni, ja odotin liikkumattomana. Sänkyni siirrettiin pyöriensä varassa ensin hissiin, ja myöhemmin jossakin kellaritilassa odottaneen auton luo. Säteilyyn menehtynyttä uhria pelättiin niin, ettei minuun edes koskettu, vaan siirrettiin lakanasta nostamalla paareille, jotka sitten edelleen vietiin satamassa odottaneeseen sotalaivaan. Varsin pian huomasin olevani yksin laivan hytissä, joten saatoin todeta pakoni ainakin alkaneen lupaavasti. Sairaalapyjamani ei ollut satamaympäristöön kovinkaan huomaamaton, siksi käytin hieman aikaa etsien päälleni vähemmän huomiotaherättävää asua. Laivassa ei luultavasti ollut ruumishuonetta, joten minut oli tuotu jonkinlaiseen varasto-, tai huoltotilaan, josta löytyi etsimiäni varusteita, vaikka valittavaksi asti. Pukeuduttuani tummaan kokohaalariin, ja nahkaisiin varsikenkiin, ja päässäni laivastonsininen lippahattu, livahdin sitten maihin.

Edelleen Sarah kertoi kirjeessään, kuinka hän väärän henkilöllisyyden turvin onnistui matkustamaan eurooppaan. Työskennellessään amerikkalaisessa sotilastukikohdassa saksassa, hän tapasi sveitsiläisen Rainer Schrichterin, jonka kanssa avioitui, ja muutti Sveitsin Lausanneen, jossa on asunut siitä lähtien.

- Kirjoitin nämä kirjeet, siis toisen enolleni Leo Mellertille, ja toisen sinulle, Olen miettinyt asian tarkoin, ja päättänyt järjestää niin, että nämä postitetaan selvästi tekemämme matkan jälkeen. Uskon, että ymmärrätte ratkaisuni, mietittyänne sitä hetken. Olen kokenut paljon ihmeellistä, ja vaikka kaikin ajoin en siitä ole voinut nauttia, niin en vaihtaisi siitä mitään.

Ystävällisin terveisin Sarah.

ps. toivottavasti "katoamiseni" ei ole aiheuttanut teille kenellekään tarpeettomasti hankaluuksia.


9 Luku

Theodor Belt istui pitkään paikallaan, ja luki yhä uudelleen kirjettä, osaamatta oikein ottaa kantaa siihen, oliko kirjeessä kerrottu totta, vai oliko kyseessä jotakin muuta. Käsin kirjoitettu kirje oli selvästi naisen käsialalla laadittu, muttaa oliko Sarah todella päässyt palaamaan matkalta? Oliko hän palannut jo ennen matkalle lähtöään? Jo ennen syntymäänsä. Järki ei oikein osannut hyväksyä asiaa todeksi, vaikka mieli halusikin. Theo vilkaisi jo kaapin suuntaan. Siellä oli reilusti puolillaan oleva viskipullo, johon hän ei ollut kajonnut lähes pariin viikkoon. Olisiko nyt aika? Tai ei sentään, nyt ei ainakaan pitänyt sekoittaa ajatuksia ryypyllä. Entä, pitäisikö soittaa kenraali Mellertille? Hän oli saanut vastaavan kirjeen. Oli varmaan, sillä lähetti, joka kirjeen oli tuonut tähän hotelliin, oli taatusti kenraalin asialla.
NASAsta lähdön jälkeen Theo oli pyyhkinyt puhelimestaan numerot, joten Mellertin numeroakaan ei ollut, mutta kenraali kyllä löytyisi luurinpäähän pienen vaivannäön jälkeen, sen hän toki tiesi.

Theodor Belt otti puhelimen käteensä, pohtien vielä yhteydenottoa entiseen esimieheensä, kun luuri pirahti soimaan. Pirteä naisääni kulki viestimestä korvaan.
-Theodor Belt?
-Kyllä olen.
- Kenraali Mellert haluaa puhua kanssanne. Pieni hetki, kuului pari pientä rapsahdusta, ja lyhyen hiljaisuuden katkaisi tuttu ääni.
- Theo?
-Niin, vastasi Belt.
- Oletko jo lukenut sen kirjeen?
- Olen kyllä, ja pakko sanoa, olen myös hyvin hämilläni juuri nyt.
- Usko pois, niin olen minäkin, kenraali totesi. - Nuo kirjeet tulivat neljä päivää sitten minulle. Kesti tovin saada sijaintisi selville, ja kirjeesi perille. Olen siis ehtinyt hieman paremmin jo käsitellä asiaa. Sinulla ei ole ollut vielä siihen mahdollisuutta, mutta kysyn silti. Olisitko halukas lähtemään kanssani Sveitsiin?
- Siis tuonne Lausanneen? varmisti Theo, vaikka vaihtoehtoa ei oikeastaan tainnut olla.


Kivi oli vaaleanharmaa, ja kullatut kirjaimet olivat puhtaan kirkkaat. Vanha nainen kumartui nyppäämään kukkaistutuksesta nuutuneen kukinnon, ja piti sitten ryppyistä kättään hetken kiven kiilloitetulla pinnalla. Teksti kivessä kertoi sen alla lepäävän henkilön nimen, sekä syntymä- ja kuolinajan.
- Olen iloinen, että tulitte, nainen sanoo hiljaisella äänellä. On todella mukava nähdä teidät. Me Rainerin kanssa elimme yhdessä monta onnellista vuosikymmentä, ja nyt hän on ollut täällä jo kohta viisi vuotta. Me olimme todella onnellisia, ja tiedättekö? Ilman tuota matkaa me emme olisi koskaan voineet edes tavata. Siksi en halunnut teidän saavan kirjettä ennen lähtöämme. Vaikka toisaalta, olen minä sen moneen kertaan miettinyt, että näin se joka tapauksessa olisi mennyt.
- Kuinka niin, joka tapauksessa? Jos olisimme saaneet kirjeen ennen matkaa, niin..,
- Niin, sinä et olisi järjestänyt minulle mahdollisuutta edes osallistua, keskeytti nainen Leo Mellertin lauseen, ja jatkoi. - Mikä taas olisi johtanut siihen, etten minä myöskään olisi kokenut tuota seikkailua, ja siten myöskään en olisi ollut kirjoittamassa tuota kirjettäkään. Kohtalon kulkua ei käy muuttaminen. Usko pois eno, Sarah sanoi, ja nauroi iloisesti.
- Taidatpa totta vieköön olla oikeassa, vaikka tämä kaikki tuntuukin yhä niin epätodelliselta. Sekin, että sinä olet siinä. Minun pieni sisarentyttäreni, Leo Mellert halasi Sarahia kyynelet silmissään. - Ja kaikki sai alkunsa sen pimeän aineen metsästyksestä Se oli retki, joka ei saavuttanut tavoitettaan, mutta muutti niin paljon. Mitä, jos sitä "asteroidia" ei koskaan olisi havaittu?
- Se on asia, jota en edes halua ajatella, sanoi Sarah vakavana.

Turvavyövalo oli juuri sammunut, ja lentoemäntä työnsi käytävällä tarjoilukärryään.
- Taidanpa ottaa yhden viskin, kenraali Mellert tokaisi. - Entä sinä?
- Eihän se pahaa voisi tehdä, mutta tyydyn tällä kertaa mustaan kahviin, Theo naurahti.
- Ehkä minäkin sitten tyydyn kahviin, päätti Mellert. - Mitä sinä muuten olet mieltä tapahtuneesta?
- Nyt, kun olen asiaa jo ajatellut enemmän, niin uskonpa Sarahin olevan oikeassa. Se, mikä tapahtui, sen oli joka tapauksessa tapahduttava.


----Loppu---


Troijalainen on ollut aiemminkin esillä täällä. Minulle on esitetty toivomus uudelleentuonnista, joten asiaa harkittuani päätin tuoda tämän jälleen luettavaksi.

Olen pyrkinyt korjaamaan kirjoitusvirheitä, mutta niitä lienee löytyy vieläkin. Pahoittelen tapahtunutta.

















Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 3 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
4.0  (3)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Troijalainen 2020-05-12 14:29:31 Oriodion
Arvosana 
 
3.5
Oriodion Arvostellut: Oriodion    May 12, 2020
Top 50 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Tästä tulee vähän mieleen Interstellar-elokuva. Ja asteroidista/avaruusaluksesta taas 'Oumuamua eli ensimmäinen, joitain vuosia sitten löydetty, aurinkokunnan ulkopuolelta tänne saapunut kappale, joka oli samallalailla pitkulainen, ja josta tietysti villeimmät spekulaatiot väittivät että kyseessä olisi muukalaisten alus.

Itse tykkäsin enemmän tarinan alusta kuin lopusta. Asteroidijahti kuvattiin mielenkiintoisesti ja suht tieteellisestikin. Semmoinen huomio että termiä "pimeä aine" en olisi tässä käyttänyt, vaan puhunut vaikkapa tummasta/mustasta aineesta tms. koska siitä ei ilmeisesti spekuloitu että kyseessä olisi fysiikassa tunnettu (tai siis tuntematon) ison osan maailmankaikkeudesta kattava pimeä aine. (Sori nillitys, mutta mikäpä olisi scifissä sen hauskempaa kuin tieteellisten virheiden etsiminen!)

Sivilisaatio aluksen sisällä oli sinänsä ihan mielenkiintoinen, mutta tarina vähän laahasi eikä jaksanut pitää mielenkiintoa niin korkealla koko ajan. Myös loppuratkaisu oli sinänsä ihan hyvä, mutta olisi ehkä kaivannut vähän enemmän avaamista madonreiän ym. suhteen.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
Troijalainen 2020-02-09 22:39:55 boxo
Arvosana 
 
5.0
boxo Arvostellut: boxo    February 10, 2020
Top 10 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Jep, kiitos kun laitoit tämän takaisin tänne. Nautin tarinasta taas tosi paljon.
L.R antoikin aika osuvia kommentteja, niin eipä minun tarvi sen enempää arvostella kuin että mahtava tarina.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
Troijalainen 2020-02-09 15:46:17 L.R
Arvosana 
 
3.5
L.R Arvostellut: L.R    February 09, 2020
Top 50 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

-Omaperäisyys 0.5/0.5p
Tarinan idea on minusta todella mielenkiintoinen ja olet onnistunut hyvin sekoittaamaan scifistä tuttuja konsepteja, kuten tämä aikamatkustus, vähemmän nähtyjen asioiden kanssa hienoksi kokonaisuudeksi.

-Juoni 0.5/1.0p
Tarinan juoni on aika yksinkertainen, mutta toimii hyvin, eikä jätä jälkeensä erikoisempia aukkoja uskottavuuden suhteen.

-Maailma 0.5p/0.5p
Troijalainen on hyvin kirjoitettu tarina, joka antaa vahvan vaikutelman siitä että sen kirjoittaja todella tietää mistä kirjoittaa ja on hyödyntänyt omaa luovuuttaan niiden kohtien paikkaamiseen joihin hänen tietonsa eivät välttämättä ole riittäneet.

Tarinan avaruusaluksen toimintoja on mietitty ja kerrotaan lukijalle joka tekee avaruusaluksesta paljon kiinnostavamman, verrattuna siihen jos lukija ei saisi tietää mitään aluksesta. Myös alusta asuttaviin olioihiin on vaivauduttu laittamaan aikaa, niin etteivät ne ole pelkkiä vihreän värisiä ihmisiä kummallisilla korvilla varustettuina, kuten scifissa tuppaa aina välillä näkemään.

-Hahmot 0.5p/1.0p
Sillä tämä tarina ei ole kovin pitkä ja hahmojen välillä vaihdellaan suhteellisen paljon jäävät he aika pinnallisiksi eivätkä tee suurta vaikutusta lukijaan. Onnistut kuitenkin rakentamaan heidän persoonallisuuksiaan tarinan aikana hyvin, eivätkä he jää lukijaan mieleen pelkkinä toinen toistaan muistuttavina nukkeina.

-Dialogi 0.5/1.0p
Dialogi on keskivertoa, mutta onnistuu hyvin hahmojen persoonallisuuksien osoittamisessa.

-Kerronta 0.5/0.5p
Kerronta on toimivaa ja sopii hyvin tarinaan jossa kelataan välillä kuukausien tai vuosienkin yli.

-Kuvailu 0.5/0.5p
Kuvailu on tarinassa hyvää ja luo selkeän kuvan tapahtumista ja tapahtumapaikoista. Kuvailit myös hyvin näitä tuntemattomia elijöitä joita Sarah näkee.

Muutamista sanoista puuttui kirjaimia mutta muuten ei virheitä erikoisemmin löytynyt.

Kuten mainitsin jo tuossa alekmistiruhtinaan arvostelussa, niin päätin kokeilla tälläistä pisteytys tekniikkaa pidempiä tarinoita arvioidessani, jotta kykenen myös helpommin säilyttämään tietyn tason arvosteluissani, eikä yksi keskiverto tarina saa samaa arvosanaa todella hyvän tarinan kanssa sen takia että arvostelun taso lipsuisi.
Mielestäni tämä arvostelutapa osoittaa hyvin syyt tähtien määrälle ja mille asioille annan arvoa tarinassa.

Toivon että tämä arvostelu vaikuttaa reilulta ja jos ei, niin kuulen mieluusti sinun mielipiteesi tästä arvostelusta: Arvostelinko joitain asioita huonosti/epäreiluisti tai jätinkö joitan asioita huomioimatta.

Kaiken kaikkiaan tämä on ihan hyvä ja mielenkiintoinen scifi tarina, jonka takaisin lisäys on ehdottomasti plussaa sivuston käyttäjille.

Kiitos tarinastasi ja tuottoisaa kirjoituksen jatkoa!

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS