Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Fantasia Kauas on pitkä matka, eli Kilrate
QR-Code dieser Seite

Kauas on pitkä matka, eli Kilrate

Kilrate



Kilrate Turska oli jokseenkin omissa oloissaan viihtyilevä mies. Oman vaikutuksensa asiaan lienee aiheuttanut suomalaiseksi oudohko etunimi, josta Kilrate oli kouluaikoina saanut hieman kärsiä. Julmia osaavat lapset toisilleen olla. Tosi julmia. Niinpä Kilrate jo pikkupojasta asti oppi pärjäilemään omissa oloissaan ja vetäytyi syrjään ikätovereidensa pilkan ulottumattomiin.

Kilraten äiti Irmeli Turska oli nuorempana ollessaan piikonut maatalossa, jossa oli jo siihen aikaan ollut televisio. 60- luvun nuorten naisten suosikki ja salainen rakkauden kohde tuolloin oli saippuasarjan komea ja karismaattinen tohtori Kilrade.
- Jos minä joskus saan pojan, niin laitan sen nimeksi Kilrate. Oli Irmeli haltioissaan ilmoittanut. Ja kuinka ollakaan, vajaa vuosi tuosta ilmoituksesta kastettiin jo Irmeli Turskan avioton poika Kilrateksi. Kovasti vanhoillinen ja uskonnollinen oli tilan isäntäväki, eikä kyseeseen todellakaan tuohon aikaan tullut, että lehtolapsen tehnyt piika olisi voinut jatkaa työssään tilalla. Vapaaehtoista isää ei lapselle löytynyt, vaikka kovasti lapsi olikin isänn...isänsä näköinen.

Myöhemmin suuret ikäluokat kansoittivat opinkehdot ja koulukiusaaminenkin oli vielä kaukana tietymättömissä tulevaisuuksissa.Oikeastaan sitä vasta kehiteltiin kaukana pääkaupunkiseudun opetusministeriössä. Pilkan ja ivailun kohteena oleva Kilrate kuitenkin menestyi koulussa keskimääräistä paremmin ja varsinkin kemia oli pojan mielenkiinnon kohteista kärkipäässä.
Jos Kilrate olisi omannut elämässään laatuisammat lähtökohdat, olisi hän kenties myöhäisemmässä aikuisiässään ollut varteenotettava ehdokas jopa Nobelin palkinnon saajien joukossa.
Näin eivät kuitenkaan arpanopat Kilraten elämässä napsahtaneet, vaan erilaista hanttihommaa joutui hän elantonsa ylläpidoksi puuhailemaan. Kuitenkin mielenkiinnon liekki kemiallisiin reaktioihin oli päässyt roihatamaan liian mittavaksi paloksi, eikä sitä sammuttaminen enää käynyt. Kaikki aiheeseen liittyvä tieto ja kirjallisuus, jonka hän onnistui itselleen haalimaan tallentui hänen aivosolukkojensa sopukoihin.

Elintaso Suomessa kasvoi pikkuhiljaa ja niinpä 2000 luvun alkuun keski-ikää tavoitteleva Kilratekin voi jo panostaa mielenkiintonsa kohteeseen ja alkaa harrastaa kemiallisia ilmiöitä yhä vain syvällisemmin. Jo pikkupojasta asti syrjään vetäytyvän luonteen omaava mies onnistui hankkimaan autioituvalta pohjois-karjalan maaseudulta pienen maatilan, jossa perehtyä syvällisemmin kemiallisten reaktioiden kiehtovaan maailmaan.

Vaan, löytyykö enää Suomen maasta kolkkaa, joka olisi riittävän syrjäinen miehen harrastaa omia tutkimuksiaan? Ei, eipä todellakaan moista paikkaa taida löytyä. Kaikkialle tunkeva virkavallan tiedonjano löysi tiensä myös Kilraten syrjäiseen tutkijan kammioon.
- Jaahas! Mitäs sitä täällä puuhastellaan? Ettei vaan keiteltäisi kiellettyjä keitoksia? Arvuutteli konsataapeli Rutkanranta harpatessaan sisään Kilrate Turskan laboratorioon.
-No, ei suinkaan. Vastasi tutkija kysymykseen. - Minä täällä kehittelen bio-polttoainetta, joka vastaisi suureen haasteeseen fossiilisten polttoaineiden ympäristöongelmista ja riittävyydestä.
- Jaa. Ettäkö vossiil....? onko se jottai ...? No , joka tapauksessa jottai laitonta se on. Viinapannujahan nämä ilmiselvästi ovat. Päätteli viranomainen pitkällisen kokemuksensa perusteella.
Pitkään ja hartaasti sai omatoimitiedemies vakuuttaa ja perustella näkemyksiään Rutkanrannalle, ennen kuin tämä ryhtyi empimään ja tyytyi tutkintalaitoksen tuhoamisen sijaan ottamaan vain näytteitä biopolttoaineprosessin eri vaiheista myöhempää analysointia varten.

Polttoainettahan tutkija Turska todella kehitteli ja todella jykevää sellaista. Jytäkkää energialähdettä avaruusrakettien liikuttelemiseen tähtien välisessä liikenteessä. Se, ei enempi, eikä vähempi oli Kilrate Turskan tavoitteena ja tuo tavoite olikin juuri täyttymässä. No, ehkä siinä prosessin sivussa pääsi krakkaustuotteena syntymään jotakin hieman alkoholille tuoksahtavaa tislettä, mutta lopputuotteen kannalta tuollakin ainesosalla oli oma tärkeä lokeronsa tärkeitten perusmolekyylien imeyttämisessä.
Kemiallisen prosessin kehittelyn lomassa oli Kilrate myös hiljakseen rakennellut omaa avaruusrakettiaan, sillä jossakinhan piti polttoaine kokeilla.

Maataloustoimen tulevaisuuteen ja yltyviin tukitoimiin luottanut maatilan edellinen omistaja oli rakennuttanut aaltopeltikuorisen tuorerehusäiliön, uskoen EU- liittymän takaavan vielä joskus lihavan tulevaisuuden maanläheisten ammattien harjoittajille. Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt ja tilallinen joutui velkakierteestä selvitäkseen myymään tilansa ja tuotantolaitoksensa .
Tuolle peltiselle pystille löysi tilan uusi omistaja kuitenkin luontevan jatkokäytön ja pikkuhiljaa väsäili rehusiilosta avaruusaluksen. Siilon ulkoisen olemuksen hän kuitenkin onnistui säilyttämään jokseenkin alkuperäisenä, joten se ei juurikaan satunnaista kulkijaa osannut oudoksuttaa.

Pankakosken sellutehtaalta onnistui Kilrate suhteittensa avulla hankkimaan lastin sellupaaleja, joilla oli varsin mittava osuus tuotekehittelyn etenemisen elinkaaressa. Oli näet entisiä koulukavereita eli -kiusaajia tehtaalla töissä.
Uutterasti käsisaksia käyttäen tutkija leikkasi selluarkit tarkalleen kolmikymmensenttisiksi kiekoiksi, jotka sitten jakoi kahteen yhtäläiseen kasaan. Puolet kiekoista Kilrate kyllästi imeyttämällä niihin nitrometaanikloridihydroksiidia ja toisen puolen hän käsitteli vastaavasti nitraattivetyperoksidihydraatilla. Työ oli lähes valtava ja vei suunnattomasti aikaa, mutta viimein pääsi Kilrate pakkaamaan rakettimoottorinsa , eli kahdeksan kolmekymmensenttistä tuubiputkesta rakennettua voimanlähdettä käsitellyillä ja kuivatuilla sellukiekoilla, jotka olivat käytännössä räjähdysherkkää ja tuhtia tavaraa.

Tällä välin konstaapeli Rutkanranta oli saanut tulokset lähettämistään näytteistä ja päätti ryhtyä asianmukaisiin toimiin, sillä näytteet olivat paljastuneet varsin vahvaa alkoholituotetta sisältäviksi.
Helppoa ei myöskaan ole poliisimiehen arkinen työ , ei ainakaan Mouruvaaran seutuvilla. Vaan, ei auta valitus. Työhön on tartuttava jämerästi ja venkuilematta, sillä poliisimiehen vastuulla on valvominen lain kirjaimen toteutumisen noudattamiseen. Näin siis asia kapulakielellä ilmaistuna.

Samaan aikaan, kun Rutkanranta lähestyi kohdettaan ja Kilrate Turskan tutkijankammiota, oli itseoppinut kemisti myös viimeistelemässä tutkintoaan. Rakettimoottoreihin oli pakattu vuorotahtiin kahdenlaisia polttoaineslakkaroita ja eristetty ne toisistaan alumiinifoliosiivuilla. Nyt puuttui vain alkupamaus käynnistämään Mouruvaaran ja Suomen ensimmäinen avaruuslento.
Omatoimitiedemiehen laskelmien mukaan parhaan alkutällin antaisi muutama kilo mustaa ruutia. Se riittäisi käynnistämään rakettimoottorit , jotka sitten sinkoaisivat tuorerehutornin ja tutkija Kilrate Turskan kauas avaruuden tutkimattomiin atmosfääreihin.
Huolimatta Suomen tiukoista ampuma-ase- ja räjähdysaine määräyksistä oli tiedemies onnistunut hankkimaan tarvittavan määrän ruutia starttipaukkuja varten.

Sattumoisin samalla hetkellä, kun Rutkanranta astui Turskan pihapiiriin, painoi tilan uusio-omistaja starttinappulaa rakettinsa ohjaamossa. Ruutipanos räjähti ja käynnisti laskelmien mukaisesti rakettimoottorit ja tuorerehutorni sinkoutui taivaan tuuliin.
- Sehän hävisi yhtä nopeasti, kuin Johanssonin vaarin taskukello Nurmeksen markkinoilla. Totesi Konstaapeli Rutkanranta katsellessaan korkeuksiin kaikkoavan virtastornin perään.

Todellakin, avaruuslaite katosi huomattavasti Kilraten laskelmien edellyttämää vauhtia vikkelämmin. Huolellisten laskelmiensa lisäksi ei Kilrate ollut tullut huomioineeksi rehusiilon tuuletusventtiilissä pesinyttä pulua. Pitkin kesää olivat pulun pojat paskoneet katolle ja lähdön hetkellä oli katosta irtoillut kuivunutta pulun paskaa.
Tämä kalsiumnitraattia sisältävä luonnontuote varisi rakettimoottorien purkuaukkojen liekkeihin ja alkoi toimia katalyyttina tehostaen palavien purkauskaasujen reaktiota räjähdyksenomaiseen tilaan.
Ilmiö aiheutti valtaisan tehonlisäyksen ja avaruuslentäjä Kilrate Turskan painumisen tiukasti istuimensa pehmusteisiin. Lisäksi G-voimien vaikutuksesta verenkierto aivoissa vaikeutui ja Kilrate vaipui syvään tiedottomuuden tilaan.

Avaruuslentäjä Kilrate Turskan tullessa pikkuhiljaa tajuihinsa oli lentolaitteen nopeus saavuttanut aivan uskomattomat lukemat. Avaruusaluksen nopeusmittari, joka oli muunnettu Kuusikon vanhanisännän entisen Popedan mittarista kalibroimalla näyttö osoittamaan valovuosia, km/ h sijaan, oli heilahtanut yli asteikkonsa ja lyönyt samalla takarajarajoittimen tapin poikki.
Hetken mittaria tuijotettuaan Kilrate päätteli, että nyt sitä saatettiin olla melkoisen kaukana ja melkoisen eksyksissä. Ja looginen päättely osukin melkolailla nappiin, eksyksissä oltiin ja kaukana.

Vaikka nopeusmittarin osoitinnäyttö olikin hajalla, niin matkamäärämittarin numerokiekot rullasivat nopeudella, josta Popedan tehtaitten johto olisi aikoinaan palkittu kansallisella työnsankarin arvomerkillä. Vakaasti vaihtui numerosarja näytöllä suuremmaksi ja matka, johon valolta olisi vuosi vierähtänyt, taittui Kilrate Turskan raketilla reippaasti tuntiin.
Vilkaisu ikkunasta ei tuonut selvyyttä hetkelliseen sijaintiin maailmankaikkeuden väljissä oloissa. Ruudusta näkyi vain harmaata sumua. Kilrate tuumikin olevan parasta hillitä hillitöntä menoa käynnistämällä jarruraketit. Tällä vauhdillahan sitä saattaisi piankin luiskahtaa koko avaruuden ulkopuolelle ja missä hiivatissa sitä sitten oltaisiin.

Jarruraketit jyrähtivät käyntiin ja voimakkaasti rymisten ja täristen raketti hidasti hurjaa menoaan. Ikkunasta näkyvä sumu alkoi väristä ja sai pian sisänsä kirkkaita juovia, jotka vauhdin edelleen hidastuessa alkoivat vilistää ikkunan ohi kirkkaina tähtinä. Jarrujen ryminä jatkui ja ympärillä vilistävä maailmankaikkeus hidasti vauhtiaan ja viimein näytti pysähtyvänkin.
Tutkija-astronautti nosti jalkansa jarrupolkimelta ja pällisteli ulos ikkunasta. Kovasti outoja olivat maisemat, vaikka tähtikarttoja olikin tullut tutkailtua viimeaikoina melkoisesti. Nytpä taidettiin olla jo niin kaukana, että paluun kanssa saattaisi olla vaikeuksia, ellei jopa hankaluuksia. Tokihan Kilrate älykkäänä miehenä oivalsi, ettei maahan paluuseen ollut mitään mahdollisuuksia. Eipä hän kyllä rakettia ja avaruusmatkaa suunnitellessaan ollut aikonutkaan palata takaisin maapallolle. Tilanne kotoplaneetalla alkoi Kilraten käsityksen mukaan olla niin kimurantti ja kaoottinen, ettei mitään hyvää olisi tulevaisuudessa tarjolla. Reipas reissu avaruuteen olisikin syytä tehdä nyt, kun siihen oli vielä mahdollisuuksia. Todennäköisesti joku piankin keksisi direktiivin, jolla moiset matkat kiellettäisiin...ainakin yksityishenkilöiltä.

Alus oli siis varustettu pitkäkestoista lentoa varten ja muonaa ja tarvikkeita oli vuosien varalle. Ehkäpä jostakin sattuisi löytymään sopiva planeettakin, jossa voisi vielä hieman harrastella kemiallisia tutkimuksia. Kukapa tietää, avaruus saattaa olla arvoituksia täynnä.



-------------------



Kilrate tutkaili avaruusmaisemaa ympärillään ja eiköpä vain, jossakin tuolla kaukaisuudessa näyttänytkin olevan jonkinlainen aurinkokunnan tapainen planeettoineen ja kaikkineen.
Hän suuntasi tähtiteleskooppinsa kohteeseen ja alkoi tutkia tuota mielenkiintoista kohdetta lähemmin monitorinäytöltä. Kovin kaukainen oli kohde, eikä näytöltä parhaankaan zoomauksen jälkeen voinut määritellä oliko planeettojen joukossa asumiskelpoiselta vaikuttavaa kohdetta. Pakko olisi ajaa lähemmäs, mutta raketin käynnistäminen arvelutti Jokin oli laskelmissa tainnut mennä pieleen, sillä potkua moottoreissa tuntui olevan ainakin tuhansia kertoja laskettua enemmän.
Kilrate päätti tarkistaa laskelmansa ja uppoutui kaavoihinsa muutamaksi vuorokaudeksi. Avaruusalus sai ajelehtia tämän ajan avaruustuulien armoilla. Suotuisia sattuivat olemaankin nuo tuulet ja kun tutkija nosti viimein katseensa kaavoistaan hän voi todeta kaksi asiaa.
- Rakettien on täytynyt saada purkuaukkojen liekkeihin kalsiumnitraattia, joka on toiminut katalyyttina ja lisännyt paloreaktion räjähdystasolle aiheuttanut tähtitieteellisen tehosysäyksen, joka heitti sitten laitteen kerta nakkauksella satojen, ellei jopa tuhansien valovuosien päähän.
- Ja, kappas vain. Sepä vain on raketti ajautunut omia aikojaan lähemmäs tuota aurinkokuntajärjestelmää. Tämähän vaikuttaakin mielenkiintoiselta.

Kilrate katseli ikkunasta ja monitorikuvasta näkyä. Yksi planeetoista vaikuttikin tutunomaiselta hehkuessaan sinivalkoisen kirjavana helmiäisenä , hieman samaan tapaan, kuin maapallo avaruudesta otetuissa valokuvissa. Ilmiselvästi planeetalla oli kaasukehä. Lisäksi planeettaa kierteli useampikin kuu, joista ainakin kolmella näytti myös olevan oma ilmakehänsä. Mitään mahdollisuuksia ei ollut selvittää näin kaukaa kaasukehien koostumusta ja näin päätellä olisiko jollakin kaasukehän omaavalla kohteella elinkelpoiset olosuhteet. Ensimmäisenä tietysti kiehtoi tuo pääplaneetta, mutta asia kannattaisi pohtia perusteellisesti, sillä raketilla pystyi kyllä kerran vielä laskeutumaan, mutta uuteen nousuun ei enää polttoaine tulisi riittämään.
Kimurantti juttu, joten Kilrate päätti Suomalaiskansalliseen tapaan pohtia asiaa kahvikupposen ääressä ja kiehautti kahvit.

Kahvimuki kourassaan Kilrate tutkaili mittalaitteitaan ja totesi planeetan melkoiseksi jättiläiseksi. Kokoa oli ainakin kahdenkymmenen maapallon verran, joten paikallinen painovoima saattaisi olla hieman liikaa maan olihin tottuneelle, ainakin aluksi.
Entäpä nämä kuut?
Yksi kuu alkoi erottua edukseen tutkijan silmissä. Sen kiertorata planeetan ympäri oli poikkeuksellinen, niin että se kulki lähes planeetan napa-alueiden kautta, tai siis yli.
Kilrate teki laskelmia ja totesi, ettei kuu joutuisi kierroksellaan planeetan varjoon , joten niiltäosin siellä olisi vakaammat olosuhteet, kuin noilla kahdella muulla, jotka olisivat pimennossa kierroksensa aikana lähes kaksi kuukautta. Siis maan kuukautta.
Lisäksi tuo kiinnostusta herättävä taivaankappale näytti olevan samassa mittaluokassa kotoisen Telluksen kanssa, joten luontevasti päätyi tutkija-kemisti valitsemaan kiertolaisen avaruusmatkansa päätepysäkiksi.

Olisi kuitenkin ilmeisesti ennen rakettimoottorien uudelleenkäynnistämistä tehtävä avaruuskävely ja varmistettava, ettei kalsiumnitraattia pääsisi mistään enää palokaasuihin. Täysi arvoitus oli Kilratelle se, mistä aine oli reaktioon joutunut, kunnes hän muisti tuuletusventtiilissä pesineen pulun.- Niinpä tietysti, pulunpaskaahan sieltä oli irronnut lähtöhötäkässä ja eipä siinä muuta tarvittukaan ja...puff. Homma oli sillä selvä.
-No, hyvä, että selvisi ja vältyttiin turhalta avaruuskävelyltä. Kyllä pulunjätökset olivat jo karisseet alkumatkaan, tai ainakin palaneet tuhkaksi ja varisseet tuuleen.
Tutkija Turska työntyi avaruusaluksensa uumeniin ja alkoi pumpata moottoreihin uutta starttiruutiannosta.

Muutamia päiviä kului vielä laskeutumisratalaskelmissa, mutta sittenpä jo peukalo painoikin taas starttinappulaa. Raketit jyrähtivät taas käyntiin, mutta nyt matkanteko oli leppoisampaa. Tietenkään ei kaikkia kahdeksaa tarvinnut käynnistää ja hyvin joutuisasti matka sujui kahdenkin raketin voimalla.
Parisen viikkoa kului lähestymisessä ja jännitys kasvoi kohteen lähestyessä Kilraten vatsanpohjassa kihiseväksi perhosparveksi. -Saapipa nähdä, minkälaiseksi kummajaiseksi tuo kuu vielä osoittautuu.

Ennakkokaavailujen mukaan sujui laskeutumisoperaatio ja jarrurakettien kiljuessa ja piiskatessa purkauskaasuillaan kallioista kuuperää, ohjasti tutkija Turska pohjois-karjalalaista alkuperää olevan tuorerehutornin avaruuden kaukaisen kiertolaisen pinnalle. Kilrate oli valinnut laskeutumispaikaksi kallioiselta vaikuttaneen alueen, jota ympäröivät vehreät ja tasaiset nurmikentät. Nurmikenttien kantavuudesta ei voinut ennakkoon sanoa mitään, mutta kallio on kalliota kaikkialla ja näin myös vakaa laskeutumispaikka.

Tukevasti asettui avaruusmatkailulaite kallioiselle kuuperälle ja tutkija pääsi aloittamaan alustavat tutkimukset kohteen kelvollisuudesta pidempiaikaiseen asuskeluun.
Ensimmäisenä Kilrate otti näytteen ilmakehän kaasukoostumuksen selvittämiseksi ja syötti tutkimusmateriaalin kehittämäänsä tutkimuslaitteeseen.
Tuloksia odotellessaan hän loi katseensa avaruusrakettinsa ainoasta ikkunasta ympäröivään maisemaan. Tuolla jossakin puolen kilometrin päässä kallioinen maasto taittui vihreään nurmikenttään, joka näytti kumpuilevan tasaisina ja jopa hoidetun näköisinä kumpareina. Puita, pensaita, tai mitään, mikä olisi rikkonut tuon tasaisuuden, ei näkynyt, ennenkuin nurmikenttä tuolla kaukaisuudessa taas päättyi kallioiseen maisemaan.
Kauempana kallioinen maasto näytti kohoavan lumihuippuisiksi vuoriksi, joiden rinteillä vaahtosivat valkoisina puroina ylärinteiden jäätiköiden sulamisvedet. Kaiken yllä sinisellä taivaalla leijuivat vakoiset poutapilvet.
Merkkejä elollisista olennoista ei näkynyt, ei liitänyt taivaalla linnut, eivätkä nurmella käyskennelleet peurat, tahi muut ruohonsyöjät. Tai sentään jotakin oli. Nurmikentällä oli siellä täällä sileäpintaisen näköisiä puolipallon muotoisia möhkäletä, joiden Kilrate päätteli olevan säännöllisestä muodostaan huolimatta vain hajanaisia kivenmurikoita.
Suinpäin ei satunnainen matkaaja aikonut lähteä säntäilemään ja tutkimaan ympäristöä, vaikka avaruuspuku toki siihen mahdollisuuden soisi.
- Kyllä tässä nyt aikaa on muutama päivä katsastella ja tehdä tutkimuksia raketin sisäpuolelta käsin ja jonkinlaisen kuvan siinä ajassa ehtinee muodostaa ympäristön ystävällisyydestä, tai sen puutteesta.

Tutkimuslaite raksutti ilmastoanalyysinsä esiin ja varsin myönteisin tuloksin. Kovin suuresti ilmasto-olosuhteet muistuttivatkin maan vastaavia. Ilman happi-typpi tasapaino oli melkolailla vastaava maan olojen kanssa. Hiilidioksidin osuus oli aavistuksen vähäisempi ja muutaman jalokaasun vastaavasti hieman korkeampi,, mutta yhtäkaikki, kelvollista hengitettäväksi olisi ulkoilma täällä, joten hyvältä valinnalta ainakin niiltäosin kohde Kilraten mielestä vaikutti.
Päivän pituus täällä kuitenkin yllätti tutkijan, vaikka hän olikin sen jo aiemmin laskenut avaruudesta käsin, pohtiessaan kohteen kelvollisuutta. 106 tuntia tuli vuorokaudelle mittaa, joten ei ihmekään ettei Kilrate ei malttanut muutamaa päivää tarkkailla tilannetta.



-----------------------Kolmas luku



Lenkkitossuihin ja verkkareihin pukeutunut tutkija painoi Stora-Enson lippiksen päähänsä ja astui ulos aluksestaan. Raikasta oli ilma ja tuoksui jotenkin kirpeälle, aivan kuin kotoinen mäntymetsä, joskaan tuoksu ei muistuttanut mäntyä, eikä muutenkaan tuntunut aivan tutulta.
Kilrate ehti pian ruohokentän laidalle, mutta kalliolta oli parin metrin pudotus nurmikolle, eikä hän halunnut hypätä tuolle tutkimattomalle alustalle. Hetken aikaa kierrettyään , hän löysikin kohdan, josta pääsi laskeutumaan. Ruoho olikin yllättävän jäykkää, eikä taipunut miehen painosta juurikaan. Kilrate kumartui tutkimaan ilmiötä ja totesi korret paksuiksi, kuin tulitikut ja todella jäykiksi ja ne kasvoivat todella tiukasti kiinni toisissaan.

Muutamankymmenen metrin päässä oli yksi noista kiiltävänmustista kivenmurikoista ja mies päätti käydä vilkaisemassa lähemmin oudon näköistä möykkyä. Aivan viereen päästyään hän kuuli hiljaista sirinää ja kumartui tutkimaan kiveä lähemmin. Linssimäinen "kivi" oli hieman soikea ja ehkä parin metrin pituinen. Pinta oli aivan lasimaisen sileä ja olisi muuten käynytkin kivestä , mutta tuo hiljainen sirinä kertoi jotakin muuta.
-Mahtanevatkohan olla jotakin aurinkopaneelilla toimivia ruohonleikkureita. Pohti Kilrate ääneen.
Hieman kauempana yksi murikoista lähti liikkeelle. Se näytti liukuvan pitkin nurmikenttää vauhdilla ja sitten yllättäen putosi maan sisään. Pian toinen teki saman kauempana ja kohta kaikki näkyvissä olevat murikat liukuivat pitkin vihreää kenttää ja katosivat yksi toisensa jälkeen sananmukaisesti maan nieleminä.
Kilraten lähellä ollut sirittäjäkivi lähti myös liukuun ja katosi näkyvistä. Mies huomasi katoamiskohdassa olevan aukon ja lähti tutkimaan sitä lähemmin. Aukon lähellä hän laskeutui pitkälleen maahan ja ryömi kurkistamaan siihen.
Vaikka alusta tuntui tukevalta, häntä pyrki huimaamaan näky, joka avautui aukosta. Kaukana alapuolella näkyi maan kamara, josta kohosi huikean korkeita puunrunkoja. Sileältä vaikuttavia siniharmaita pilareita, jotka haarautuivat vasta aivan ylhäällä leveiksi oksistosokkeloiksi, joiden kärjistä nousi sitten tiheä neulasmatto, joka ylhäältäpäin oli vaikuttanut ruohokentältä. puidenrunkojen välissä lenteli alaspäin valtavia kuoriaisia kiiltävän mustat peitinsiivet levällään ja ohuet läpinäkyvät lenninsiivet välkkyivät neulasmaton aukoista siivilöityvässä auringonvalossa.

Puun rungot olivat varmaan lähemmäs satametrisiä, elleivät jopa ylikin ja yksittäisen puun oksiston läpimitta oli useitakymmeniä metrejä halkaisijaltaan. Puiden oksistot näkyivät yläpuoleltaan loivina vihreinä kumpareina, joiden väliin jäi paikoitellen aukkoja, joista nuo lentävät kuoriaiset pääsivät ylös ja alas. Kilrate päätteli, että nuo jättihyönteiset kävivät laiduntamassa täällä ylhäällä ja olivat siis kasvissyöjiä. Onneksi.
Alhaalla puiden välissä näytti virtaavan vuolas joki, siis ainakaan vedestä ei pulaa tulisi, mikäli se vain olisi käyttökelpoista. Kilrate palasi takaisin kovalle maalle. Vaikka ruoho,...niin tai neulasalusta edelleenkin tuntui jalan alla tukevalta, niin tietoisuus huikeasta korkeudesta sai tutkijan astelemaan varovaisesti ja tunnustelemaan jalansijan pitävyyttä jokaisella askeleella.

Hetkellinen toimettomuuden tunne valtasi mielen. Ei tuntunut olevan oikein mitään merkittävämpää tekemistä, joten mies päätti yrittää ainakin ottaa päiväunet. Auringonpaiste oli kuitenkin jo ehtinyt lämmittää aluksen sisätilat liian lämpimiksi, eikä uni oikein tahtonut tulla. Vaikka ulkosalla ei vaikuttanut olevan mitään uhkaavaa, niin jostakin syystä Kilrate ei pohtinut mahdollisuutta vetäistä tirsat raketin suoman suojan ulkopuolella. Niinpä hän kiehautti kahvit ja päätti suunnitella tutkimusretkeä ja alkoi pakkailla tarvittavaa varustusta reissua varten. Tänään hän ei kylläkään lähtisi mihinkään, sillä päivä oli jo pitkästi yli puolen ja viidenkymmenen tunnin yö ulkosalla ei houkuttanut heti alkuun uudessa ympäristössä. Varminta olisi ainakin alkuun tehdä retket niin, että ehtisi takaisin "kotiin" ennen pimeän tuloa.

Vihdoin aurinko painui hitaasti horisonttiin ja hämärä alkoi pikkuhiljaa laskeutua ja todella pikkuhiljaa. Tunteja ja tunteja hehkui iltaruskon puna taivaanrannassa, eikä pimeys tuntunut lisääntyvän juurikaan hienoista hämärää kummemmaksi. Kuun jatkaessa hidasta kiertoaan, emoplaneetta nousi pikkuhiljaa horisontista auringonvalossa hehkuen. Valtavankokoinen sinivalkoinen ja helmiäishehkuinen kiekko kohosi hitaasti ja valaisi maiseman niin tehokkaasti, että kallion ja puiden latvusten värit erottuivat.
Näky oli uskomattoman vaikuttava ja kaunis. Kirkkaasti hehkuva planeetta taustanaan musta tähtien kirjoma avaruus. Kilrate oli aivan haltioissaan. Hänestä tuntui että, hän tuskin nukkuisi koko yönä, mutta pitkä yö vei voiton kauniistakin tähtimaisemasta. Pakko oli Kilraten kömpiä virtastorniinsa ja painua pehkuihin, sillä takana oli raskas matka ja pitkä päivä. Eikä mieskään ollut enää aivan nuorukainen.

"Blink"...Voimakas kilahdus havahdutti miehen unestaan.
- Mikä se oli? Kilrate ähkäisi ääneen säikähtäneenä.
"Blink......Blink....Blink..Blink. Blink". Kilahtavat äänet kantautuivat avaruusaluksen metallikuoresta.
- Hittolainen! Ampuuko joku rakettia? Mies yritti kurkistaa varovasti ikkunasta ulos, mutta valo ulkoa oli kaikonnut ja maisemaa peitti lähes täydellinen pimeys.
"Blink". Jotain vaaleaa vilahti pienessä ikkunassa ja se kilahti lasiin jättämättä jälkeäkään.
- No, eivätpä nuo ammukset kovin vaarallisilta vaikuta, eiköhän tämä raketti moiset kestä. Ajatteli mies mielessään. Kilahtelu tuntui jatkuvan ja kiihtyvän kiihtymistään ja yltyikin pian yhtenäiseksi pauhuksi. Nyt Kilrate jo arvasi, mistä oli kyse. Rakeita, ulkona satoi rakeita. Tässäpä aukenikin oiva tilaisuus tutkia veden laatua.
Kohtapa tutkija seisoikin rakettinsa oviaukossa kulho kourassaan ja mätti maassa olevia jäänappuloita astiaansa. Pari desiä sormenpään kokoisia rakeita antaisi oivallisen tutkimusmateriaalin ja selvittäisi paljon paikallisen veden koostumuksesta. Todennäköisestihän ainakin sadevesi näissä oloissa olisi hyvinkin käyttökelpoista, joten hänen tuskin tarvitsisi käynnistääkään rakettinsa vedenkierrätyslaitteistoa.
Kilrate jätti rakeet sulamaan kulhoon ja vetäytyi jatkamaan keskeytyneitä uniaan. Raekuurot vaihtuivat vesisateeksi ja sateen kohinan tutunomaisuus saatteli tutkijan takaisin unten maille.

Neljätoista tuntia myöhemmin hän havahtui unestaan virkeänä ja levänneenä. Sade oli lakannut ja ulkona näytti olevan taas valoisaa. Aurinko ei kuitenkaan vielä ollut noussut ja valo tulikin taas emoplaneetalta heijastumana.
Kilrate tunsi nälän kourivan suolistoaan ja valmisteli itselleen aamiaisen ja tietenkin tirautti myös aamukahvit. Kun nälkä ja kahvin himo oli taltutettu, tarttui mies taas tutkijan toimeen ja laati analyysin keräämästään näytteestä. Eikä mikään yllätys ollut, että näyte sisälsi vain tavallista sadevettä. Hyvää ja raikasta vettä vailla mitään ylimääräisiä orgaanisia aineita, kyllä tätä voi juoda ilman ylimääräisiä pelkoja.

Yötä olisi vielä jäljellä hyvinkin parikymmentä tuntia, mutta koska ulkona oli vain hieman hämärää lähti Kilrate tutkailemaan ympäristöä. Lämpötila ulkona oli laskenut melkolailla ja hän joutuikin vielä ottamaan ylleen lämpimämmän puseron.
Kuoriaiset olivat palanneet sankoin joukoin niitylle. Ilmeisesti rakeet, tai sade jotenkin muokkasi laidunta sopivaksi ja jättihyönteiset hyödynsivät tilanteen. Tutkijaa oudot ötökät kiinnostivat ja hän lähtikin katsastamaan omituisia otuksia.
Vaikka valoa oli lähes yhtäpaljon, kuin pilvisenä päivänä Mouruvaarassa, niin Kilrate ei osannut erottaa ötököistä minkäänlaista siipien saumakohtaa, tai edes sitä, kumpi pää olisi etu-ja kumpi takapää.
Joidenkin kuoriaisten mustan kilven reunassa oli omituisia valkoisia koukeroita ja toisten kilvet olivat tasaisen lasimaisen mustia. Ilmeisesti nuo valkoiset merkit olivat sukupuolien välisiä eroja. Möykyt pysyivät paikoillaan ja vain hiljainen sirinä kertoi niissä jotakin eloa olevan.

Tutkija palaili taas alukselleen ja katseli samalla kallion painanteisiin kertynyttä sadevettä, jota yhä valui ylempää kalliolta. Vedenpinnalla kellui rakeiden muodostamia lauttoja. Siinä olisi hyvää ja raikasta juomavettä ja mieli teki todella maistaa sitä. Mies kumartui suurehkon lammikon ääreen ja koukkasi kourallaan vettä kämmenkuppiin ja maistoi. - Hyväähän tämä on. Hyvää. kylmää ja raikasta. Painanteeseen vettä oli kertynyt lähemmäs parin metrin syvyydeltä ja se virtasi jo eteenpäin, solisten kauempana kallion reunaman yli ja siitä alas jyrkkää rinnettä.

Kilrate istuuntui kalliolle katselemaan öistä taivaankantta. Eipä siellä sateliitit vilistäneet, niinkuin Mouruvaaran taivaalla. Tähtiä ja jokunen emoplaneettaa kiertävä kuukin erottui, mutta kaikki olivat outoja, eikä mitään niistä voinut sijoittaa tutuille tähtikartoille. Kaukana, kovin kaukana oli Kilrate maapallosta ja siihen liittyvästä aurinkokunnasta ja niin kovin kaukana Mouruvaarasta. Pieni kaihoisa kouristus tuntui sydänalassa.
- No himputti. Joko tässä koti-ikävä meinaa iskeä ensimmäisenä yönä. Tuumasi mies ja päätti kaivaa matkavarusteistaan esiin konjakkipullon. Eiköhän se pieni näkäräinen aja moiset mietteet kauemmas.



--------------- Neljäs luku



Aamu sarasti kylmänä ja kuuraisena. Lämpötila oli yön aikana laskenut miinukselle, mikä nyt ei tutkijaa suuremmin hämmästyttänyt. Olihan keli jo puolenyön maissa tuntunut melkoisen kolakalta.
Auringon noustessa oli Turska herännyt jo kolmannan kerran yöuniltaan. Ilmeisesti nautittu konjakkiryyppy oli rentouttanut sen verran, että uni oli yllättänyt vielä kertaalleen.

Virkeänä ja levänneenä Kilrate taivalsi nyt rinkka selässään loivasti kohoavaa kallioista rinnettä ylämäkeen. Parin kilometrin taivalluksen jälkeen hän saavutti rinteen lakikohdan ja kääntyi katsomaan taakseen.
Kuulaassa ja kirkkaassa aamuilmassa avaruusraketti erottui selkeänä maamerkkinä kalliotasanteella.
Edessäpäin rinne kääntyi laskemaan hieman tulomatkaa jyrkempänä, mutta edelleen helppokulkuisen näköisenä. Sateitten, tuulien ja lämpötilamuutosten aiheuttama eroosio oli ilmeisesti siloitellut kalliorinteet. Louhikkoja ei näkynyt missään ja joissakin painanteissa erottui suuria kivenmurikoita, jotka myös olivat hioutuneet sileäpintaisiksi.
Jotenkin omituiselta tuntui, ettei kallioilla kasvanut mitään. Edessäpäin näytti olevan laakso, jossa kasvoi noita korkeita siniharmaarunkoisia puita, joiden oksistot levisivät sateenvarjon tavoin laakson ylle. Täällä rinne näytti kuitenkin viettävän loivana aivan laakson pohjalle asti, joten täällä olisi mahdollisuus käydä tutkimassa olosuhteita metsänkin puolelta.

Hieman ja jopa hieman enemminkin, kuin hieman miestä jännitti edetä tuonne metsän suuntaan. Hän ei tullut varanneeksi minkäänlaista asetta matkalleen ja hyvinkin oli todennäköistä, etteivät nuo mustat jättikuoriaiset olleet paikan ainoat elävät olennot.
Eiköpä vain noillakin olennoilla olisi myös omat petonsa ja minkälainen peto saalistaisi parimetrisiä panssarikuorisia ötököitä. Sellaisen kynsissä ei aseeton itseoppinut tutkijakemisti pitkään vinkuisi.
Kaiken varalta hän oli ottanut raketin ruutivaraston rippeistä pienen pussillisen mustaaruutia, ehkä siitä voisi väsätä pienen paukun, jolla saattaisi saada kimppuun käyvän pedon hätistettyä pakosalle.Tai sitten ei.

Laakson pohjalla Kilrate katseli valtavia puunrunkoja ihmeissään. Vaalean siniharmaa sileä kuori oli aivan kuin vahaa, tai läpikuultavaa muovia ja syvemmällä metsän pimennossa rungot näyttivät aivan, kuin hohtavan himmeästi. Mies koskettikin puuta kädellään ja todellakin rungon pinta oli sileä ja kädelle miellyttävän tuntuinen.Hän jatkoi matkaa syvemmälle metsään, joka muodostui lähinnä noista paksuista puujättiläisistä. Siellä täällä kasvoi matalampia pensaita, jotka nekin saattoivat kohota lähes kymmenen metrin mittaan. Kauempana erottui suuri valoisa aukea, jonka yläpuolella jäi puidenlatvustoihin varsin mittava aukko. Vielä tähän aikaan melkoisen matalata paistavan auringon valo työntyi aukosta pitkänä valokiilana kauas metsän syvyyksiin. Valo pääsi etenemään varsin esteettä, sillä jättimäiset puut kasvoivat todella harvassa ja runkojen väliin jäi ainakin useita kymmeniä metrejä.
Rungot näyttivät nousevan suoraan maasta niin, ettei niiden juuria näkynyt. Vain sileä pilari kohosi punaruskeasta mullasta. Siellä, missä lehväkattoon jäävien aukkojen alla oli valoisampaa, maapinnan peitti vihreä kasvusto, josta ei oikein voinut sanoa, muistuttiko se enemmän sammalta, ruohoa, vai jäkälää. Kilraten huomaaman valoisan aukean peittävässä kasvustossa oli kuitenkin selkeästi tallautunut polku. Siis täällä alhaallakin oli jotakin elollista, joka tallasi polkuja.
Tutkija tutki polun pintaa. Kyllä, selvästi polku oli ahkerassa käytössä, mutta johtuen sen multaisesta tallautuneesta pinnasta, ei siitä voinut erottaa polun käyttäjien yksittäisiä jälkiä.
Kilrate lähti seuraamaan polkua metsän syvyyksiin. Vasta pari tuntia oli kulunut siitä, kun hän oli lähtenyt raketiltaan , joten tässä oli vielä käytettävissä hyvinkin viidenkymmenen tunnin päivä tutkimustyöhön.

Kävellessään polkua, hän ei tullut katsoneeksi taakseen ja näin hän ei havainnut, kuinka selkeästi hänen lenkkikenkiensä pohjakuviot tallautuivat polun pintaan. Maasto kumpuili jonkin verran ja polku kulki yli loivien kumpareiden ja saapui pian suurehkon joen rantaan, jota lähti myötäilemään. Täällä näytti myös olevan enemmän aluskasvillisuutta ja Välillä Kilrate pysähtyi ihmettelemään erikoisia kasveja. Oli suuria lähes pallomaisia pensaita, joissa ei näyttänyt olevan minkäänlaisia lehtiä, tai neulasia. Vain tiukasti limittäin muutaman millin paksuisia punaisia ja kiiltäviä silmukoita niin, että kasvi näytti olevankin vain lankalenkeistä muodostunut säännöllinen pallo.
Oli pensaita, joissa kasvoi pitkiä sulkamaisia lehtiä tiuhassa viuhkassa. Lehtiruodot olivat , kuin maahan lyötyjä pitkiä suoria keihäitä, joiden sivuissa levisi hieman banaanin lehteä muistuttava lehtiosa. Oli mehikasveja muistuttavia ruusukkeita, joiden metrejä pitkät lehtiosat luikertelivat pitkin maanpintaa täynnä parin vaaksan pituisia neulanteräviä piikkejä.

Tutkaillessaan näitä omituisen näköisiä kasveja tutkija Turska kuuli yllättäen ääniä kauempaa polun suunnasta. Metsän hiljaisuudesta kantautui kimeitä kiljahduksia ja matalampia murahduksia.
Kilrate päätti vetäytyä kauemmas polulta ja hakeutua pensaiden kätköön, mistä ehkä voisi tarkkailla polulla kulkijoita näiden havaitsematta.


--------------------- Viides luku



Yllätys olikin melkoinen kulkijoiden ilmaantuessa kumpareen takaa näkyviin. Jonkin matkaa kolmatta metriä korkea ja kahdella jalalla kulkeva rumilus, joka oli pukeutunut kiiltävän mustaan lannevaatteeseen, tai hameeseen. Nahkaista asustetta kirjoi lähes räikeän oranssinen tiikerikuviointi. Samasta materiaalista olivat myös tiukat säärisuojat ja kyynärvarsisuojaimet. Hartioilta ulottui vatsan ja selän yli harmaampaa nahkaa oleva viitta, jossa oli pyöreä kaulukseton pääntie. Olennon paljaaksi jääviä ihonkohtia peitti tuuhea punaruskea karvoitus.
Kilraten mielikuviin kohosi lapsuuden kauhukuvat satukirjojen peikosta. Tämä, jos mikä oli peikko ja ilmielävänä.
Peikon toisessa kädessä oli noin ihmisen käsivarren paksuinen parisen metriä pitkä sauva ja toisessa kädessään se piteli köydenpäätä. Köyden toinen pää oli sidottu huomattavasti pienemmän ja äkkiä piilosta katsottuna, huomattavasti ihmismäisemmän olennon ranteisiin.

Tämän pienemmän olennon asusteet muistuttivat kovasti peikon vaatetusta, mutta näiden väritys oli yksivärisen vaaleanruskea. Jokseenkin kuivuneen koivunlehden ruskea. Pienempi olento kiljaisi ilmeisen vastalauseensa peikon nykiessä köydestä, mutta ei tietenkään saanut suurempaa vaikutusta aikaiseksi ilmeisessä vangitsijassaan.
Kilrate painautui tiukemmin pensaan syliin selkä edellä. Hän oli nyt näkösuojassa pensaiden takana, eikä todellakaan halunnut tulla havaituksi. Kyllähän hän ymmärsi, ettei peikolla olleet hyvät teot mielessään, mutta hän ymmärsi myös, ettei hänellä olisi mahdollisuuksia tuollaista körilästä vastaan.
Kulkijat polulla ohittivat piilopaikan ja jatkoivat matkaansa...muutaman metrin. Peikko pysähtyi ja tuijotti polun pinnassa näkyvää lenkkikengän jälkijonoa. Kulki sitten taas pienenmatkaa eteenpäin ja pysähtyi. Palasi sitten taas takaisin, katseli polulta pensaiden taa johtavia jälkiä. Näytti miettivän hetkisen ja huojui sitten, kuin kahden vaiheilla. Lähteäkö katsomaan pensaiden taa, vai jatkaako matkaa.
Otus veteli syvään henkeä nenänsä kautta, mutta ei ilmeisesti saanut tunnistettavaa hajua sieraimiinsa. Jatkoi sitten varovaisen näköisesti polkua eteenpäin, kunnes katsottuaan olevansa riittävän kaukana pensaikosta kaartoi metsän puolelle ja tarkistamaan pensaiden taustaa.

Olento havaitsi Kilraten pensaikosta. Katseli kauempaa hämmästyneen näköisenä näkyä, jota ei varmasti koskaan aikaisemmin ollut nähnyt. Vaalean sinivihreään Goretex ulkoilupukuun ja Stora Enson lippikseen pukeutunut avaruusmuukalainen suuri vihreä rinkka selässään, oli varmasti omituinen näky myös paikallisille alkuasukkaille.
Peikko tuijotteli näkyä joitakin minuutteja, astui sitten muutaman metrin lähemmäs ja jatkoi katseluaan noin viiden-kuuden metrin päästä. Kilrate käänsi katseensa avaruusgorillasta tämän vankiin. Nuori tyttö, ehkä viidentoista-kuudentoista ikäinen. Kädet ja jalat verinaarmuilla ja ruhjeilla, samoin kasvot. Mittatappiostaan huolimatta ei tyttö ollut antautunut kamppailutta vangiksi.
Kilrate arveli oman kohtalonsa olevan vähintäänkin samaa luokkaa, mutta peikko vain nyökyttelikin hyväksyvän näköisesti ja katseltuaan aikansa palasi polulle vetäen vankiaan perässään köydestä. Tyttö kiljui vastalauseitaan ja yritti jarruttaa menoa, mutta turhaan. Vaihtoi sitten yllättäen taktiikkaansa ja otti muutaman nopean juoksuaskeleen ja hyppäsi ilmaan potkaisten samalla gorillaa selkään. Tämä vain tuntui murahtavan huvittuneesti ja huitaisi kepillään taakseen, osuen tyttöä jalkaan. Tämä kiljaisi ja alkoi laahustaa ontuen vangitsijansa perässä.

Kun kulkue oli kadonnut näköpiiristä, Kilrate päätti palata polulle. Helpommin päätetty, kuin tehty. Nyt tuo omituinen pallopensas näyttikin todellisen luonteensa. Nuo pienet tiukasti limittäin olevat lenkit olivatkin teräväpäisiksi koukuiksi kääntyneitä oksia, jotka tarttuivat tiukasti saaliiseensa kiinni.
Nopeasti Kilrate tajusi tilanteen. Kerran kiinni jäänyt saalis joutuisi pyristellessään vain syvemmälle pensaan kitaan. Kitaan, todellakin tämä oli mitä ilmeisemmin lihansyöjäkasvi. Siksi siis peikko näytti jopa pelkäävän sitä ja tyytyi vain toteamaan omituisen kulkijan jääneen pensaan vangiksi.

Nyt ei todellakaan pyristely auttaisi. Mies keskittyi pohtimaan tilannettaan . Onneksi hän oli painautunut pensaaseen selkä edellä ja selässä hänellä oli tuo suuri rinkka. Rinkka oli jo tiukasti takertunut koukkuihin, mutta samalla se oli ohjannut koukkuoksia niin, ettei Kilrateen itseensä ollut osunut yhtään väkästä. Muutama oli tarttunut puseron hihoihin ja housunlahkeisiin.
Pensaan vangiksi jäänyt mies sai avattua rinkan lantiovyön ja tempaisi kädet irti pensaan oksista. Goretex vain rusahteli ja sitten olivatkin kädet vapaina. Mies muisti housuntaskussa olevan alppijääkärin taskuveitsen ja onnistui keplottelemaan sen käteensä tarttumatta uudelleen käsistään oksistoon. Nyt hän leikkasi oksa kerrallaan housujen lahkeisiin takertuneet kärhöt. Päästyään näin irrottautumaan hän sitten nyppi irtileikatut väkäset pois lahkeista.

Rinkka oli vielä tanakasti kiinni pensaassa. Koukku kerrallaan Kilrate leikkasi oksanpäitä ja onnistui näin palauttamaan pensaan omiman kantolaitteen takaisin itselleen.
Tutkija Turska heitti rinkan selkäänsä ja palasi takaisin polulle. Nytpä olikin pohdinnan paikka. Jatkaako tutkimusretkeä, vai palatako pohtimaan tilannetta takaisin raketin suojiin? Siinäpä pulma.
Jos jatkaa polkua eteenpäin, niin sielläpä saattaa tulla vastaan mitä ihmeellisempiä ongelmia ja jos palaa takaisin, niin sinnepäinhän meni se avaruusgorilla vankeineen. Ei liene kovin miellyttävää törmätä uudelleen jättiläispeikkoon. Kilraten mieleen muistui ruuti. Nyt olisi aika väsätä siitä jonkinlainen pommi edes pieneksi vakuudeksi ja turvaksi.
Rinkka vielä kertaalleen selästä ja pommin tekoon. Pussukassa oli ehkä pari kourallista ruutia. Rinkasta löytyi myös rulla alumiinifoliota., sekä ohutta narua. Nyt vain ruutia folioarkille ja siitä kääntämään muutama pallonen, jotka sitten sitoisi narulla kiinteiksi. Enää tarvitsi vain keksiä sytytyslanka. Tämä ongelma ei ollut pahakaan, sillä repun kätköissä oli myös tutkimusmateriaalia ja sen joukossa tietenkin piti olla pieni muovipullo puhdasta spriitä. Narunpätkistä vain sopiva tupsu ruutinyssäköiden kylkeen ja ennen pomminheittoa tujaus spriitä tupsuun ja sytkärillä tuli. Kun alumiinifolio nyssäkkä osuisi johonkin vastukseen, se repeäisi ja ruuti pamahtaisi voimakkasti.
Juuri muutapa se ei vaikuttaisikaan, mutta paukku olisi kova ja ehkä se riittäisi. Eipä tässä hetkessä parempaakaan nyt keksi.



Ja taas rinkka selkään ja yksi pomminyssäkkä käteen spriipullon ja sytkärin kanssa ja muut puseron taskuun valmiiksi. Kilrate lähti palailemaan polkua takaisinpäin. Nyt olisi ehkäpä parasta palata raketin suojiin ja pohtia tilannetta perusteellisesti. Täällä nyt oltiin, eikä paluuta tietenkään ollut. Tuntemattomia olivat vaarat täällä, joten varaa ei liene ollut hötkyilyyn.
Kuljettuaan jonkin matkaa polkua takaisin päin mies kuuli taas tytön kiljunnan. Nyt äänessä oli jo todellista kauhua, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin miehen selkäpiitä. Ääni tuntui tulevan pensaiden peittämän kumpareen takaa ja Kilrate suunnisti kohti sitä. Vaikka näissä pensaissa ei näyttänyt olevankaan samanlaista koukkuansaa, kiersi hän puskat riittävän kaukaa.

Näky, joka miestä kohtasi kukkulan takana oli todella järkyttävä. Rinteen alla oli matalan ruohon, tai jäkälän tapaisen kasvuston peittämä niitty, jonka keskellä oli paksu maahan hakattu paalu. Köysi, jolla tyttö oli sidottu oli nyt kiinnitettu tuohon paaluun. Tytön jalat oli sidottu lyhyellä köydellä niin, että hän pystyi liikkumaan pienin askelin pakoon sen verran, minkä paaluun kiinnitetty köysi salli. Niitty rajoittui vesikasvien peittämään lampeen, josta juuri kompi maalle suuri, ainakin kymmenmetrinen musta salamanterin näköinen otus, jonka märkää nahkaa kirjoi oranssinvärinen tiikerikuviointi.
Kilraten katse haki jättiläispeikkoa ja tavoittikin tämän melkein heti. Karvaköriläs maksi hievahtamatta niityn laidassa pensaiden kätkössä puristaen kädessään paksua puusauvaansa, jonka kärki näytti olevankin teroitettu keihääksi.
Homma selvisi hetkessä Kilratelle. Tyttöä käytettiin syöttinä.



-------------Kuudes luku



Voimakas käheä sihinä kantautui miehen korviin jättiläissalamanterin avatessa kitansa, joka oli täynnä taaksepäin vinoja terävän näköisiä hampaita. Tyttö kiljui ja yritti paeta toivottoman lyhyin askelin, joka lähestyi.
Ehtimättä asiaa harkitsemaan, Kilrate säntäsi juosten niitylle. Peto ei kiinnittänyt mitään huomiota paikalle ilmestyneeseen mieheen , vaan jatkoi saaliinsa jahtaamista.
Mies lorautti spriitä "tulilankatupsuun" ja räpsäytti sytkärillään tulta. Noin kymmenen mertin päästä heitetty alumiinipallo osui salamanterin kylkeen ja pamahti välittömästi ja kovaa kuin tykin laukaus.
Nyt otus kievahti kohti Kilratea, joka oli jo valmistautunut uuteen pommitukseen. Nyt paukku räjähti pedon avoimessa kidassa ja se sai tarpeekseen. Otus luikerteli takaisin lampeensa ja häipyi kelluvien vesikasvien alle.
Tilanne ei kuitenkaan ollut vielä ohi. Hirveästi karjuva kuupeikko syöksyi miestä kohti teroitettu puupeitsi kourassaan. Nopeasti onnistui Kilrate kaivamaan taskustaan vielä yhden paukun ja ehti heittämään sen kohti päälle ryntäävää raivopäätä. Olento peittyi valkeaan savupilveen pommin räjähtäessä sen rintaan. Se putosi polvilleen kai säikähdyksestä, mutta kimposi saman tien jaloilleen. Peitsi oli pudonnut kädestä, mutta se vain vilkaisi nopeasti rintaansa ja ryntäsi saman tien Kilraten kimppuun.
Yhdellä kädellä ja yhdellä rajulla tempauksella gorilla riuhtaisi miehen puseronrinnuksista ilmaan ja kasvojensa korkeudelle. Kumealla murisevalla äänellä se mökelsi jotakin, mutta eihän mies tietenkään voinut ymmärtää oliko kyseessä mahdollisesti jonkinlaista moitiskelevaa puhetta, vai jopa raivoisaa rähjäystä. Sen hän kuitenkin ymmärsi, että nyt tässä oli henki höllässä. Käsi ei enää taipunut taskussa olevalle pommille, joten vaistomaisesti hän vain tyhjensi kädessään olevan muovipullon karvapeikon rinnuksille ja napsautti sytkäriään.
Puff... sininen liekki hulmahti ilmoille ja mies putosi maahan. Pidellen käsiä kasvoillaan ärisevä jättiläinen säntäsi kohti lammikkoa ja molskahti rantapenkereeltä veteen.
Liekit sammuivat ja pikaisen karvanlähdön kokenut peikko nousi seisomaan vyötäisiin ulottuvassa vedessä ravistellen vesikasveja yltään.
Otus näytti nyt todellakin julmistuneelta ja kylmä koura puristi jo Kilraten takamuksista. Nyt taisi jo olla huumorintaju jättiläisapinaltakin lopussa.
Valtava karjaisu, jota olisi ehkä voinut pitää jonkinlaisena voimasanana käynnisti olion rantautumisaikeet, jotka sitten jäivätkin pelkiksi aikeiksi. Vesikasvit muljahtivat peikon takana ja neulanteräviä hampaita täynnä oleva kita sulkeutui sen keskivartalon ympärille. Ilkeä maiskahtava ääni kuului lammelta ja hetken vesikasvit muljuilivat pinnalla, kunnes sitten rauhoittuivat paikalleen. Karvaisesta jättiläisestä ei näkynyt enää karvatupsuakaan.

Kilrate yritti könytä jalkeille ja onnistuikin, vaikka yhä selässä painava rinkka hankaloitti hommaa melkoisesti. Pienen hetken hän tuijotti lammen suuntaan, mutta koska siellä ei enää havaittavaa liikehdintää näkynyt, päätti mies keventää kuormaansa ja riisui rinkan selästään.
Köysissä oleva tyttö oli myös kupsahtanut kumoon ja näytti nyt hyvin epätietoisen näköiseltä ja pohti ilmeisesti tämän oudosti pukeutuneen ja kalpean muukalaisen aikeita.
Mies kaivoi taskuveitsensä esiin ja avasi kiiltävän terän.
Tyttö sulki silmänsa , mutta huomattuaan vapautuvansa köysistä, avasi ne uudelleen. Hän katseli hetken silmät pyöreinä puoleensa kumartunutta oudon näköistä muukalaista, pyörähti äkkiä jaloilleen ja säntäsi juosten pakoon.

-Hei!.... Ehti Kilrate huudahtaa, ennen kuin tyttö jo katosi kumpareen taa. No, reaktio oli hyvinkin ymmärrettävä ja hieman harmistuneena mies nosti rinkan takaisin selkäänsä ja palasi polulle. Varminta kai olisi palata takaisin raketin suojiin ja pohtia jatkossa näitä tutkimusmatkoja huolellisesti ja pohtia myös mahdollisia turvajärjestelyjä. Paikkahan saattaakin osoittautua vaaralliseksi.
Muutaman askeleen hän ehti edetä polulla, kun takaa kuului ääni.- Hoye....hoye, ie.

Mies pysähtyi ja kääntyi. Tyttö seisoi polulla ehkä kolmenkymmenen metrin päässä. Käsi hieman kohotettuna, avoin kämmen kohti Kilratea.
- Aylele ie yono? Tytön kasvoista paistoi avoin kysymys.
Kilrate naputti sormenpäillään rintaansa ja sanoi. - Minä olen Kilrate. Arvellen aivan oikein, tytön tiedustelleen kuka hän on.
-Kil-rate. Toisti tyttö kuulemansa. Näytti miettivän hetken, osoitti sitten itseään.-Ia ona Jajani. hän sanoi ja viittasi sitten kädellään miestä tulemaan lähemmäs. Miehen saavuttua muutaman metrin päähän tyttö vetäytyi edeltä kauemmas ja kun mies pysähtyi, tyttö viittasi taas tulemaan lähemmäs.
Operaatio toistui muutaman kerran ja Kilrate alkoi hieman neuvottomana turhautua omituiseen leikkiin. Ilmeistä oli, että tyttö pelkäsi outoa pelastajaansa, mutta miksi tämä sitten tahtoi miehen mukaansa?

-Ei sinun tarvitse minua pelätä. Mies sanoi mahdollisimman pehmeällä ja rauhallisella äänellä. Tyttö vain katsoi häntä silmät pyöreinä ja viittasi taas lähemmäs. Kilrate päätti luovuttaa, ties mihin tytöllä oli tarkoitus hänet houkutella. Hän levitti hieman turhautuneesti käsiään ja kääntyi polulla palatakseen takaisin raketilleen.
- Kil-rate aylele ie yono? Sotoymo ie jonyo?
.

--------------Seitsemäs luku



Vielä kerran mies pysähtyi ja päätään pyöritellen levitti käsiään. -Kuule , minä en ymmärrä mitä haluat.
Taas tyttö viittasi kädellään, mutta mies ei enää lähtenyt liikkeelle. Kilrate hymyili hieman hämmentyneenä ja pohti samalla, kuinka menettelisi jatkossa.
Kun mies ei tehnyt liikettäkään, tyttökin meni neuvottoman näköiseksi. Seuraten tarkoin miehen silmien ilmettä hän asteli varovasti lähemmäs, tarttui sitten kevyesti tämän käteen ja pään liikkeellä kehoitti miestä mukaansa.
Kilraten lähtiessä liikkeelle, tyttö päästi otteensa , mutta ei nyt paennut kauemmas, vaan kulki miehen rinnalla, tai aivan edellä.

Polku saavutti taas virran ja kääntyi seurailemaan sitä. Tyttö tarinoi jokseenkin huolettoman ja luottavaisen oloisesti omalla kielellään ja mitään ymmärtämättä Kilratekin vastaili niitä näitä. Suurin piirtein tähän tapaan.- Ymmärrä en mittään, mutta haastele sinä vaan.
Metsä muuttui valoisammaksi ja edessäpäin siinteli sininen ulappa. Meren, tai järven ranta. Korkea metsä loppui ja rannalla maata peitti taas tuo vihreä kasvusto, josta oli mahdoton päätellä, oliko kyseessä ruoho, sammal, vai jäkälä. Loiva, kivinen ranta oli aallokon puhtaaksi nuolema , mutta ylempänä rantatöyräällä kasvoi tuuheaa matalaa pensaikkoa.
Vitkastelematta tyttö työntyi pensaiden sekaan ja hetken etsittyään kiskoi lehvien kätköistä jonkinlaisen kanootintapaisen. Kilrate havaitsi heti, että vesikulkuneuvo oli rakennettu noiden jättipuiden muovimaisesta kuoresta ja että kanootin pohja oli rusikoitu hajalle. Tuollapa ei vesille olisi asiaa.

Tyttö pyörähti hakemaan katseellaan jotakin aaltojen huuhtomasta rantaviivasta. havaittuaan mieleisensä kivet, hän alkoi takoa niitä toisiinsa. Pian aaltojen sileäksi hioma pitkulainen kivenmuikula kilahti kahtia ja tytön käteen jäi viisto ja teräväreunainen kiila.
Nyt tyttö palasi takaisin paksujen puunrunkojen luo ja alkoi viillellä kiviterällä siniharmaata runkoa. Terä upposi sitkeään muovimaiseen kuoreen ja viilloista alkoi tihkua maitomaista mahlaa. Puuhaa tuntui riittävän ja jotenkin tyttö vaikutti jopa kiireiseltä sännätessään takaisin metsään. Kilrate yritti lähteä seuraamaan, mutta tyttö viittasi tätä jäämään rannalle.
Pian tyttö taas palasi ja mukanaan hänellä oli nyt kasvin leveitä lehtiä. Kilrate arveli niiden olevan peräisin hänen aiemmin havaitsemistaan keihäänvarsikasveista.
Lehdet saivat pintaansa rungosta tihkuvaa mahlaa ja sen jälkeen tyttö levitteli ne kanootin reikien peitoksi. Kilrate viilteli omalla taskuveitsellään kapeita siivuja irti puun kuorikerroksesta ja edesauttoi näin mahlan vuotamista ja näin myös kanootin paikkauspuuhaa.
Vesikulkuneuvo sai pintaansa muutaman lehtikerroksen ja sai jäädä kuivumaan auringonpaisteeseen. Tyttö painui taas pensaistoon ja etsiskeltyään jo hyvän kotvasen, palasi sieltä kädessään sulkamainen mela.

Nyt vain odoteltiin veneliiman kuivumista. Muutaman kerran paikallinen paikkaustaitaja kävi varovasti koskettelemassa paikkaa ja palasi takaisin istumaan vieraansa lähelle. Jutteli hiljaisella äänellä omia tarinoitaan omalla käsittämättömällä kielellä. Ymmärtäen varmasti, ettei vieras käsittänyt jutuista hölkkäsen pöläystä, mutta tietäen vaitiolon saavan muukalaisen vain entistäkin vaivautuneemmaksi.
Viimein liima-aines oli sitkistynyt riittävästi ja tyttö viittasi vierastaan tarttumaan kanootin toiseen päähän.

Kohta jo kulkuväline kelluikin aalloilla kyydissään perin omalaatuinen matkustajakaksikko ja Kilraten rinkka. Pehmein vedoin kuuneito johdatteli kanoottinsa rannasta kohti rannatonta ulappaa, eikä hetkeäkään liian aikaisin.
Metsästä säntäsi ranta-aukealle puolentusinaa jättipeikkoa kiljuen selvästi harmistuneena hienoista myöhästymistään. Köriläät alkoivat viskellä rantakiviä karkulaisten suuntaan , huudellen samalla ilmeisiä herjauksia, joita Kilrate ei tietenkään osannut ymmärtää.
Onneksi kivet eivät kuitenkaan kantaneet kanootille asti ja tyttö, joka ilmeisesti taisi ymmärtää huutelijoiden viestin, lopetti hetkeksi melomisen ja huuteli rannalle jääneille omat käsityksensä asioista. Palaute ei ilmeisesti ollut könsikkäille mieleen, koska huuto ja mökä yltyi raivoisaksi ärveltämiseksi. Kiukkuinen kiviryöppy sinkoutui vielä rannalta, mutta molskahteli vaarattomasti veteen , Uhkaamattakaan kanootissa olijoiden turvallisuutta.

Vesi oli uskomattoman kirkasta ja auringonvalo taittui kevyessä aallokossa kapeiksi valokiiloiksi, jotka tanssien upposivat kristalliseen syvyyteen. Ajoittain jokin yksittäinen välähdys ilmaisi vedessä olevan elämää. Ilmeisesti hopeisten suomujen peittämän kalan kylki peilasi auringonvaloa takaisin.
Tyttö istui polvillaan kanootin pohjalla ja käytteli melaa kevyen ja vaivattoman näköisesti. Kilrate istui selkä menosuuntaan ja nojasi keulassa olevaan rinkkaansa. Miehen mielialat alkoivat olla levottomanpuoleisia. Olikohan nyt ollenkaan viisasta lähteä näin kauas rakettitukikohdasta. Matka tulisi olemaan melkoinen, sillä edessäpäin ei todellakaan näkynyt muuta, kuin horisontti. Ehkä olisi kuitenkin kannattanut jäädä raketin suojiin ja varovasti tutkia ympäristöä sieltä käsin. Ruokatarvikkeita ja työkaluja siellä olisi piisannut pitkäaikaiseenkin oleskeluun ja ilmeisesti tuo puunlatvustojen yläpuoli kiinnosti vain niitä jättikuoriaisia.
Nyt mentiin todennäköisesti niin kauas, ettei ainakaan pikapuoliin raketille olisi asiaa.

Aurinko paistoi vieläkin kohtalaisen alhaalta, mutta avoimella vesialueella se jo lämmitti melkoisesti. Päivemmällä tulisi varmasti kuuma, jos vielä pitkään vesimatkalla oltaisiin. Päivän pituuden hahmottaminen tuotti vielä vaikeuksia, mutta Kilrate ymmärsi, ettei ilta helpotusta toisi helteeseen. Päivää riittäisi vielä niin pitkään, että ellei määränpäätä aikaisemmin saavutettaisi, olisi hänellä ainakin tusinan verran auringonpistoksia jonossa odottelemassa vuoroaan.
Ennenkuin lähtöranta ehti kuitenkaan kadota , alkoi edessäpäin näkyä maata. Sinertävä auer alkoi saada tummempia muotoja ja matkan edetessä myös selkeitä mäenharjanteita ilmestyi näkyviin.


------------Kahdeksas luku



Viimein, tuntien vesimatkan jälkeen karahti kanootin keula punaruskeahiekkaiseen rantaan ja hälisevä ja naurava joukko ympäröi saapujat. Kaikesta näkyi, että tytön paluu oli todellinen ja iloinen yllätys rantaman asukkaille. Yleisen naurun ja hälinän keskellä kysymykset sinkoilivat ilmoille ja ilmeisesti tyttö myös antoi ansiokasta palautetta Kilraten osuudesta paluuseensa, koska vastaanottajien mielenkiinto varsin oudon näköistä vierasta kohtaan vain yltyi.

Oudolla kielellä esitettyjen kysymysten ja iloisen, suorastaan riehaantuneen mielialan saattelemana vierasta kuljetettiin porukan mukana kohti ylempänä rannasta sijaitsevaa kylää.
Outoja olivat suomalaiseen rakennustyyliin tottuneelle paikalliset asumukset. Maasta kohosi laajoja, mutta kohtuullisen matalia pyöreitä kartioita, vailla ikkuna-aukkoja ja vain matala sisäänkäynti , josta kulku rakennuksiin kävi. Hieman syrjemmässä ja poikkeuksetta matalan kumpareen päällä oli kapeampia ja korkeampia , mutta myöskin pyöreitä majoja ja niiden räystään alle jäi koko tilan kiertävä ikkuna-aukko. Maassa kasvavat pensaat ulottuivat lähes tuon ikkuna-aukon alareunaan. -Jonkinlaisia vartiotorneja. Oli ensimmäinen ajatus, joka tuli Kilraten mieleen. Myöhemmin tämä mielikuva saisi tarkennusta ja tulisi muuttumaan.
Kylä sijaitsi kallioharjanteiden väliin jäävässä syvässä laaksossa ja se jakautui kiertämään laakson keskelle jäävää pitkää ja kapeaa sisäjärveä.
Täällä ei näkynyt jättipuita, ja kasvusto muutoinkin oli hieman tutunomaisempaa. Matalat paksurunkoiset puut olisivat muutoin käyneet vaikka kotoisista männyistä , ellei niiden lehvästöt olisivat olleet pitkiä ja kapeita pehkoja oksien kärjissä. Aivan, kuin vihreitä paksuja ja pitkähiuksisia peruukkeja olisi ripustettu okislle.Puiden oksistoissa pyrähetli tiuhassa parvessa lenteleviä pieniä lintuja, joiden höyhenpuvun väritys toi mieleen kotoiset käpylinnut. Moninaisten pensaiden enemmistönä täällä kasvoi noita samoja keihäsvartisia kasveja.

Pitkään ei tutkija Turska saanut tutkiskella kylän omalaatuisuutta, tai kasvikunnan erinomaisuutta, kun juhlinta alkoi päästä todelliseen vauhtiin. Kylän keskusaukiolle kannettiin ruokia ja juomia läheisistä majoista ja paikalliset pelimannit aloittivat musisointinsa. Yksinkertaisen näköisiä jousisoittimia ja ontoista ruokokasveista valmistettuja huiluja rytmitti rumpuryhmä, joka alkoi päästä jo ekstaasin puolelle.
Välitön ja riehakas oli tunnelma ja tuskin ehti Kilrate laskea rinkkansa maahan, kun häntä jo vietiin kansanjoukon keskellä paikallisen tanhumusiikin tahdissa. Juhlakumun kantautuessa yli laakson, saapui paikalle väkeä yhä vain lisää. Ilmeisesti kaikki kyläläiset vauvasta vaariin hilattiin bailuihin.
Tanssia , laulua , sekä ruokaa ja juomaa ilmestyi karnevaaleihin kuin tyhjästä. Kilratelle alkoi pikkuhiljaa kirkastua käsitys, että nämä ihmiset täällä elivät täydellisessä luontaistaloudessa. Oikeastaan ilmeistä kivikautta, mutta kuinka voi ihmisiä olla myös täällä avaruuden toisessa ääressä.

Kilrate muisti joskus nuoruudessaan lukeneensa täysin kuvitteellisena pitämänsä teorian, että maahan ihmiset olivat tulleet mahdollisesti haaksirikkoutuneen avaruusaluksen pakkolaskun myötä. Olisiko sittenkin mahdollista, että joskus ammoisina aikoina ihmisiä olisi matkannut avaruudessa ja hakeutunut asuinkelvollisille planeetoille. Hakeutunut, tai joutunut tekemään pakkolaskun.....tai helkutti sentään , näinhän hänkin oli tänne saapunut. Ikäänkuin sattuman saattelemana.
Juhlat jatkuivat ja jatkuivat, paikalliset olivat tietenkin omaksuneet tämän maanmiehelle omituisen pitkän vuorokausirytmin, mutta väsymys yllätti Kilraten. Käsimerkein hän onnistui ilmaisemaan halunsa vetäytyä pienille tirsoille.
Mies opastettiinkin sisään erääseen kartiokattoiseen majaan, jossa kalusteena oli lattiaa peittävän pehmeän maton lisäksi matala pöytä ja seinästä keskisalkoon viritetty verkkomaista punosta oleva riippumatto. Uni saapui melkein samassa, kun mies ehti vaaka-asentoon riippumattoonsa.
Jossakin vaiheessa ulkoa kantautuva juhlinnan melu sai Kilraten havahtumaan unestaan. Hän vilkaisi kelloaan ja totesi hämmästyksekseen nukkuneensa melkein kellon ympäri. Päivä oli kääntymässä iltaan ja juhlat vain jatkuivat. Kilratella alkoikin olla jo hieman nälkä, joten iltapalahan kyllä maistuisi.
Paikalliset olivatkin ilmeisesti kasvissyöjiä ja kevyt kasvisruoka ei kovin pitkään raskaampaan ravintoon tottuneella miehellä nälkää pidellyt. Hyvällä ruokahalulla hän pisteli taas herkkuja alas kurkustaan. Erityisesti miellytti eräs mustakuorinen hedelmäruoka, joka ensi näkemältä toi mieleen Tamperelaisen mustan makkaran. Pitkulaiset hedelmät oli ilmesiesti haudutettu kypsäksi ja sisältö oli hunajaisen makeaa ja hieman rasvaisen oloista tahnaa. Hyvää ja ravitsevaa.
Alkuun Kilrate oli hieman empinyt, josko nämä paikalliset sapuskat eivät vaikka sopisi maan asukkaan vatsalle, mutta koska paikalliset olivat ilmeisesti myös ihmisrotua, ei liene ainakaan myrkytyksen vaaraa ollut.

Hieman ennen auringonlaskua karnevaalit vihdoin alkoivat päättyä ja juhlaväki vetäytyi taas omiin oloihinsa ja arkinen rauha palasi juhlapaikalle.
Muutamia ihmisiä, heidän joukossaan Kilraten pelastama tyttö, jäi vielä paikalle. Ilmeisesti kyseessä oli tytön perhe, tai ainakin sukulaisia ja kaiketi he katsoivat asiakseen osoittaa vieraanvaraisuutta sankarilleen.
Yllättäen Kilrate kuuli äänen, jota ei olisi osannut odottaa täällä. Moottorin surinaa. Aivan selvästi ja se kuului jostakin ylhäältä. Toiset eivät näyttäneen kiinnittävän mitään huomiota ääneen, mutta Kilrate katseli hämmästyneenä ylöspäin.
Kallioharjanteen takaa ilmestyi kaksi jättikuoriaista mustat peitinsiivet levitettyinä ja neljä pitkää sudenkorentomaista lenninsiipeä välkehti ilta-auringon valossa. Kummankin korennon selässä istui paikallinen asukas. Pörriäiset pyyhkäisivät Kilraten seurueen yli kohtalaisen korkealta ja jatkoivat yli laakson keskellä olevan järven ja laskeutuivat sen toiselle puolen.



----------------Yhdeksäs luku



Kolme vuotta myöhemmin, ...siis kolme paikallista vuotta myöhemmin, joka Kilraten laskujen mukaan tekisi melkein tasan kaksikymmentä maan vuotta. Mies istui oman majansa kartiomaisella katolla kietoutuneena paksuun ja pehmeään viittaan ja katseli ihaillen yötaivaan maisemia. Tähän mahtavaan näkyyn hän ei ollut kyllästynyt, vaikka katselikin sitä lähes jokainen yö. Vieläkään hän ei ollut oppinut nukkumaan koko yötä, vaikka paikalliset kyllä jaksoivat vedellä unta tuon viisikymmentä tuntia kertamakuulla.
Kilrate ei jaksanut, eikä hän vastaavasti jaksanut valvoa kokonaista päivääkään. Näiltä osin ihmiset olivat jo tottuneet vieraansa omituisiin nukkumatapoihin, eikä se näyttänyt heitä mitenkään vaivaavankaan.
Paikallisen kielen mies oli jo omaksunut melkoisen hyvin, samoin kuin rennon ja kiireettömän elämäntavan. Tämä kylä, tai heimo, johon Kilrate oli joutunut , asusteli noin kolmenkymmenen tuliperäisen saaren muodostamassa turvapaikassa. Ajoittain oli heidänkin tehtävä pakollisia hankintamatkoja mantereen puolelle ja noissa retkissä oli oma vaaransa. Kilraten ensimmäisellä tutkimusretkellä näkemät Trogoot, peikon näköiset jättiläiset.
Näinä öisinä valvontahetkinä mies pohti usein näiden niin erilaisten olentojen joitakin harvoja yhtäläisyyksiä. Ensinnäkin kieli, joka oli yhteinen. Eikö sen pitäisi tarkoittaa, että näillä olennoilla pitää olla jollakin tavalla yhteistä historiaa?
Nykyisin trogoot kuitenkin metsästivät näitä jinookeja, ihmisolentoja. Eivät toki syödäkseen, vaan käyttivät julmasti syötteinä pyydystäessään noita mustia jättiläisvesiliskoja.
Pyydystysmenetelmä oli alkeellinen, mutta tehokas. Liskon iskettyä hampaansa saaliiseen, se vetäytyi takaisin lampeaan kohti. Syötin liekanaru oli mitoitettu niin, ettei lisko päässyt suojaan lampeensa saaliinsa kanssa ja kun se yritti vetää väkisin, taaksepäin vinot hampaat tarrasivat syöttiin niin tiukasti, että metsästäjä voi rauhassa ja vaaratta käydä iskemässä teroitetun peitsensä liskon niskaan.

Myös ajan kulku ihmetytti Kilraten mieltä. Tyttö, jonka hän oli tavannut jo lähes heti tultuaan ja joka oli silloin vaikuttanut viisitoista- kuusitoista vuotiaalta oli nyt siis kolmisen vuotta vanhempi. Kolme paikallista vuotta, eikä yhtään vanhemmalta näyttänytkään. Kilraten laskujen mukaan noin parikymmentä maan vuotta oli kulunut ja hänen itsensä olisi pitänyt lähestyä kuuttakymmentä ikävuotta, mutta hän tunsi pikemminkin nuorentuneensa.
Ehkä kyseessä oli terveellisen ruokavalion ja puhtaan ilmaston yhteisvaikutus, mutta miehen jo hieman harventunut tukkakin oli tuuhentunut ja saanut takaisin nuoruusvuosien kiiltoa. Joko kyseessä oli siis terveellisempien elämäntapojen ja ravinnon tuoma yleiskunnon kohentuminen, tai sitten tämä uudenlainen aikajana kompensoi jollakin tavoin hänen aiemmin maapallolla tapahtunutta ja paikallisiin oloihin verrattuna ennenaikaista ikääntymistä. Mies kavahti ajatusta.-Hittolainen, jos näin on todellakin käymässä, niin kuinka täysimääräisesti "palautuminen" tapahtuisi. Mikäli paikallisina vuosina laskisi Kilraten iän, niin hänhän olisi vasta pikkupoika. Muutama vuosi pois iästä ei nyt välttämättä pahaksi olisikaan, ei vaikka kymmenenkin. Siis maan vuosina ajateltuna, mutta jos ikä kompensoituisi todellakin , niin pikkuhiljaa hän nuorentuisi pojanklopiksi ja jotenkin se ei tuntunut ollenkaan mukavalta ajatukselta.

Kilrate tiesi, että myöskin trogoot, nuo peikon näköiset jättiläiset nukkuivat yökaudet ja niinpä hän aika ajoin meloi valoisina öinä mantereelle ja kävi avaruusaluksellaan. Kyllähän mies oli vakaasti päättänyt, ettei millään tavoin pyri vaikuttamaan paikalliseen kehitykseen. Olot olivat vakiintuneet, eikä muutoksiin nähty tarvettakaan. Ravintokasveja löytyi riittävästi, eikä viljelyyn siksi tarvinnut turvautua. Jinookit olivat puhtaasti kasvissyöjiä ja trogoot puolestaan mitä ilmeisemmin käyttivät liharavintoa.
Jonakin yönä meloessaan kanootillaan, oli Kilraten mieleen noussut ajatus: Josko nämä kaksi lajia olivatkin alkuperältään yksi ja sama rotu, joka oli muuntunut erilaisten ravintotottumusten vuoksi kahdeksi niin erilaiseksi alalajiksi. Olisiko kieli voinut säilyä samana tuon muutosprosessin aikana ? Aikaahan siihen on täytynyt kulua valtavasti.
Toisaalta, miksipä ei olisi voinut? Kehitys ei muutoinkaan näyttänyt etenevän, joten miksi kielenkään olisi tarvinnut muuttua? Kehitys todellakin, Kilratehan olisi voinut todellakin vaikuttaa kehitykseen melkoisestikin, mutta kuten sanottu , oli päättänyt olla vaikuttamatta luonnolliseen kehityksen kulkuun. Jo varsin yksinkertaisilla aseillahan jinookit pystyisivät suojautumaan trogootien vainolta, mutta aikaa myöten nämäkin oppisivat varustautumaan asein ja mihin se saattaisikaan johtaa. Pyörää täällä ei vielä ollut keksitty ja mitä Kilrateen tuli, se saisi jäädäkin keksimättä.
Jinookit osasivat valmistaa kivisiä ja puisia työkaluja ja valmistaa eräistä aiemmin Kilraten havaitsemista puun hiusmaisista lehdistä varsin lujaa lankaa ja köyttä. Tuosta langasta he kutoivat verkkomaisia riippumattojaan ja käyttivät sitä erilaisiin sidontatarpeisiinsa.
Jinookit tunsivat tulen ja osasivat valmistaa laakson keskellä olevan järven pohjasta nostamastaan savesta keraamisia astioita.

Asumuksensa jinookit valmistivat hakkaamalla ruokomaisia kasvin runkotolppia ympyränmuotoiseen kehään ja kattamalla keskisalon varaan rakennettu kattopohja leveälehtisillä kasvinosilla, jotka liimattiin Kilraten aiemmin näkemien jättiläispuiden maitomaisella mahlalla. Samoin, kuin aikoinaan oli tehty kanootin korjaus. Paitsi, että katontekoa varten mahla keitettiin kiehuvaksi saviastioissa. Keitetty neste kovettui jäähdyttyään ja katoista saatiin kovia ja kestäviä. Maitomaista mahlaa käytettiin monessakin asiassa liimana ja eräänlaisena sementtinä, joten jinookien oli ajoittain tehtävä vaarallisia hankintamatkoja saariensa turvasta jättipuumetsikköön.

Tavallinen arkinen elämä kylässä oli yksinkertaista ja tietenkin turvallista, mutta myös ajoittain jopa pitkäveteistä. niinpä siis Kilrate käytti pitkiä yön tunteja käydäkseen pohdiskelujaan ja tehdäkseen ajoittaisia matkoja raketilleen.
Tehtyään pieniä yksityisiä tutkimuksiaan, hän uskoi löytävänsä tarvittavia alkuaineita , mikäli haluaisi valmistaa lisää polttoainetta rakettiinsa , sekä myös ruudin valmistukseen.


Kilrate kiikaroi avaruusteleskoopillaan emoplaneettaa ja teki havaintojaan. Planeetalla oli akselinkallistuma, kuten maapallollakin, joten siellä myös oli selkeät vuodenajat. Tällä kiertolaisella , jolla Kilrate nyt asusteli, ei akseli ollut kallistunut, eikä niin ollen myöskään havaittavia vuodenaikojen vaihtelua esiintynyt. Asia ei oikeastaan miestä vaivannut, pikemminkin vain hieman kiinnosti. Se, että hän uskoi mahdollisesti pystyvänsä valmistamaan lisää rakettipolttoainetta, antoi hänelle ikään kuin lisää vapaudentunnetta. hän ei välttämättä olisikaan sidottu loppuiäkseen tähän kuupalloon.

Ei sillä, että hän olisi täältä pois kaivannut. Olihan täällä toki paljon mielenkiintoistakin ja jopa hauskaa, kuten lentäminen kovakuoriaisilla. Kilrate sai tietää, että valkoiset koukerot kuoriaisten kilpien reunoissa kertoivat niiden koulutuksesta ja kouluttajista. Pörriäiset olivat mukava ja nopea tapa matkata saarilta toisille, mutta mantereelle asti niiden kantokyky ei riittänyt, joten kanooteilla piti matkat sinne tehdä.

Oli taas yksi niistä öistä, jolloin mies oli lähtenyt käymään raketillaan. Oikeastaan vain aikansa kuluksi ja tähystelläkseen avaruusteleskoopillaan tähtitaivasta ja lähiavaruuden kiertolaisia. Emoplaneettaa kuineen.
Valoisa yö alkoi tummua ja pian paksut pilvet pimensivät maiseman ja raekuurot piiskasivat raketin pintaa. Nyt ei ollut juurikaan katseltavaa, joten mies ojentautui pitkäkseen rakettivuoteelle. Rakeitten rapina ja sateen tohina tuudittivat Kilraten piankin uneen.
Sade oli taas ohitse hänen havahtuessaan hereille. Aurinko ei ollut vielä noussut ja maisemaa peitti paksu sumu. Kilrate tiesi, että hänen olisi riennettävä takaisin rantaan ja kanootilleen ennen kuin päivä valkenisi ja trogoot lähtisivät liikkeelle. Sumusta huolimatta hän uskoi osaavansa jo tutuksi käynyttä reittiä rantaan.



------------Kymmenes luku


Saapuessaan kallion huipulle, sumu jäi leijumaan alemmas ja mies havaitsi aamun olevan pidemmällä, kuin oli uskonutkaan. Aurinko paistoi jo kalliolle ja tavoitti pilvien raoista jo metsän puiden latvustotkin. Hetken hän jo harkitsi palaamista raketille ja paluumatkan siirtämistä seuraavaan yöhön, mutta oli luultavaa, että kätkemättä jäänyt kanootti saisi jättiläispeikot ainakin särkemään sen.
Eihän tästä kovinkaan pitkään menisi rantaan ja kanootille, eivätkä trogoot todennäköisesti heti aamun sarastaessa olisi liikkeellä. Kilrate päätti siis ottaa riskin ja jatkaa matkaansa.
Metsässä oli vielä sumuista, mutta nopeasti mies löysi tutun rantaan johtavan polun. Nyt vain nopeasti ja metelöimättä kanootille ja pian vesille, niin hän olisi turvassa. Siinä, missä polku kääntyi seuraamaan joen rantaa, Kilrate huomasi kauhukseen sumun seassa kolmen trogootin hahmojen liikkuvan edessään. Hän astui nopeasti polulta syrjään ja painautui tiukasti paksun puun runkoa vasten, ehkä häntä ei huomattaisi usvaisesta metsästä. Uskaltamatta edes kunnolla hengittää, hän seurasi, kuinka kolme peikkoa kulki ohitse hiljaa, keskustellen hiljaisella äänellä ja välillä naurahdellen. Peikot keskustelivat kuitenkin niin hiljaisella äänellä, ettei sanoista voinut saada selvää.
Kun äänet lakkasivat kuulumasta ja peikot olivat kadonneet sumuun, palasi Kilrate taas polulle ja jatkoi matkaansa.

Kohta oli taas edessä peikkomainen hahmo ja mies yritti uusia piiloutumistemppunsa, mutta silloin juuri sumuverho repesi jonkun ilmavirtauksen vuoksi ja peikko kiljaisi hämmästyneenä: - Jinook !
Kilrate pysähtyi, kuin tiiliseinään. Hänet oli havaittu ja nyt keinot olivat vähissä. Takana polulla oli jossakin kolmen trogootin ryhmä ja edessä ainakin yksi, mahdollisesti useampikin peikko. Nyt oli vain yksi mahdollisuus. Sumuinen metsä ja paniikinomainen pako.
Mies säntäsi sumun sekaan toivoen, ettei törmäisi niihin koukkupensaisiin. Vauhdilla törmääminen lihansyöjäkasviin tiesi varmaa tuhoa, tosin peikotkin jäisivät ilman saalista.
Vaarasta huolimatta Kilrate juoksi, minkä koivistaan irti sai, sillä pakoon säntääminen sai takaa-ajon käyntiin ja huudoista päätellen peikkoja olisi kannoilla melkoinen lauma. Kaulassa paukutti hihnaan ripustettuna alppijääkärin taskuveitsi ja hetken mies jo pohti voisiko käyttää sitä puolustusaseena. No, ehkä viimeisessä hädässä siihen täytyisi turvautua, mutta nyt oli vain yksi päämäärä ja se oli : Pakoon. Jos hän onnistuisi löytämään tiensä takaisin kallioylängölle ja raketilleen, niin siellä hän todennäköisesti olisi turvassa.
Voi olla, etteivät trogootit seuraisikaan avoimille kallioille ja jos sen tekisivätkin, niin raketin oven saisi kyllä niin tiukasti lukittua sisäpuolelta, ettei nämä primitiiviset olennot sinne pääsisi väkisin sisään. Tiukan paikan tullen hän voisi käynnistää raketin moottorit ja vaikka nuostakin pienenmatkaa. Polttoainetta oli vielä sentään jonkin verran jäljellä, vaikka ei se enää avaruuslentoon riittäisikään.
Peikkojen äänet tuntuivat jäävän pikkuhiljaa kauemmas. Ilmeisesti ne eivät uskaltaneet ottaa riskiä lihansyöjäkasvien suhteen, joita ne mitä ilmeisemmin kammoksuivat todella paljon.
Kilratekin löysäsi vauhtiaan, sillä sumuisessa metsässä hän oli todellakin joutunut eksyksiin. Aamuauringon valo ei vielä aikoihin tunkeutuisi metsikön sisään, joten mies ei todellakaan osannut päätellä mihin suuntaan matkaa kannattaisi jatkaa. Yllättäen hän kuuli äänen, joka sai toivon versomaan mielessä. Moottorimainen surina, joka saattoi kuulua vain jättikuoriaisen siivistä.
Kilrate työnsi kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi kutsun. Pienen viipyvän hetken jälkeen surinassa tapahtui muutos ja mies toisti vihellyksen. Surina lähestyi ja pian sumun keskeltä ilmestyi pörräävä jättihyönteinen, joka kaartoi miehen ympäri ja laskeutui maahan.
Nopeasti Kilrate hyppäsi pörriäisen selkään ja pujotti koipensa mustien peitinsiipien alle. Niskakilven reunasta nostamalla hän antoi elikolle käskyn nousta ilmaan ja sehän noudatti kehoitusta.

Nopeasti kaikkosi maaperä alta ja Kilrate ehti jo uskoa selvinneensä kiperästä tilanteesta, kun painava kivinuija sinkoutui ilman halki ja tömähti tuskallisesti miehen lapaluiden väliin. Voimakas tälli horjutti tasapainoa ja mies tömähti noin kolmen metrin korkeudelta maahan. Maaperä oli jokseenkin joustava, mutta siitä huolimatta putoamisen aiheuttama tälli lamautti miehen pieneksi hetkeksi, eikä muuta tarvittukaan.
Eipä siinä juurikaan ehtinyt henkeäkään vetäistä, kun jo puolenkymmentä trogootia oli Kilraten kimpussa. Kovasti tuntuivat karvapeitteiset jättiläiset olevan innoissaan saaliistaan.
-Saatiin, saatiin jinook! Saatiin saatiin jinook!
Ne tuntuivat hihkuvan ja Kilrate tiesi kyllä, miksi innostus oli niin valtava. Trogootit käyttivät jinookeja vain metsästäessään mustia jättiläissalamanterin näköisiä vesiliskoja ja jinookeja käytettiin yksinomaan syötteinä.
Syykin oli selvä. Maalla elävistä olennoista valtaosa oli niin pienikokoisia, ettei niistä juurikaan saisi täkyä liskolle. Tosin jinookien tarinoissa mainittiin suuri maaeläin, Kokotti, joka oli puolestaan jo liian suuri liskojen syötiksi. Jopa niin suuri, että se vaivatta pistelisi vesiliskon poskeensa. Kukaan ei kuitenkaan ollut koskaan itse kokottia nähnyt ja Kilrate epäilikin jopa sellaisen todellista olemassa oloa. Olihan monilla kansoilla maassakin omia tarustojaan, joissa esiintyi mitä mielikuvituksellisimpia jättiolentoja, kuten lohikäärmeitä ja kyklooppeja. Hyönteismaailmassa toki oli suuriakin olentoja, kuten nuo kuoriaiset, mutta niitä oli mahdoton saalistaa. Eikä lisko kuoriaisista perustanut. Niiden vankka peitinsiipi oli kuin panssari, joten ne eivät liskon ruokalistalle soveltuneet.
Vedenalaisessa maailmassa oli toki isojakin olentoja ja paikallinen kalakanta ilmeisesti muodostikin pääasiallisesti liskojen tavanomaisen ruokavalion. Mielellään ne myös nappasivat veden ääreen saapuvia eläimiäkin, mutta vain nämä trogootit ja jinookit olivat riittävän kookkaita houkuttelemaan otuksen lammestaan.


----------------Yhdestoista luku


Kilrate oli ehtinyt oppia jo , että liskot asuivat ja lisääntyivät lammikoissaan, mutta nousivat myös maihin ja matkasivat suureen veteen, eli mereen ruokailemaan. Aikuiset liskot eivät syöneet lammikoidensa kaloja, ne olivat ainoastaan poikasille tarkoitettua ravintoa.
Trogootit sitoivat saaliinsa ja alkoivat kuljettaa miestä kohti asuinsijojaan. Peikkojen puheesta Kilrate pääsi selville, ettei aivan välittömästi metsästyshommiin käytäisi, sillä ensin pitäisi etsiä lampi, jossa asui aikuinen momoso, kuten liskoa nimitettiin.

Kilrate kuljetettiin trogootien kylään, joka silmiinpistävästi muistutti jinookien vastaavaa. Majat olivat samanlaisia, joskin suurempia ja muutenkin miljöö oli aivan yhtäläinen. Jopa käymälärakennukset, joita Kilrate oli jinookien kylässä ensi näkemältä arvellut vartiotorneiksi olivat samanlaisia, joskin isompia kooltaan. Vastaanottokin oli lähes yhtä innostunut, kuin jinookien kylässä, mutta nyt Kilratea juhlittiin saaliina ja tulevan metsästysonnen tuojana. Tilanne ei todellakaan näyttänyt hyvältä ja jos jinookien kylään tullessa miestä oli jännittänyt , niin nyt suorastaan pelotti.
Kilrate paiskattiin sisään erääseen majaan ja oviaukon eteen nostettiin tiukka ristikko, joka oli rakennettu lähes ranteen paksuisista bambumaisista ruokokasvin varsista.
Ristikko lukittiin kiinni telkeämällä se niin, ettei sisäpuolelta päässyt telkipalkkeihin käsiksi. Maja oli rakennettu vankaksi, joten käsivoimin täältä pakenemiseen ollut mahdollisuuksia. Varmasti tässäkin majassa oli aikojen saatossa moni jinook odottanut liskon ruokavaliolle joutumistaan pelonsekaisin tuntein.

Päivä kului ja Kilrate odotti jännittyneenä, löytävätkö trogoot etsimänsä, eli ison vesiliskon asuttaman lammen. Etsityn lammen löytyminen tietäisi ilmeistä ja välitöntä metsästystapahtumaa ja Mouruvaaralaisen omatoimikemistin tutkijanuran päättymistä.
Aika mateli hitaasti ja vaikka Kilrate olikin tottunut päivittäisiin torkkuhetkiinsä, ei tänään nukkuminen tullut miehen mieleenkään. Trogoot tuntuivat luottavan vankilansa kestävyyteen rajattomasti, koska kukaan ei vaivautunut järjestämään vartiointia paikalle. Aivan oikeutetusti he näin toimivatkin. Maja oli todella niin vankkarakenteinen, ettei sieltä ilman asianmukaisia murtovälineitä ulos luvatta tultaisi.
Toisaalta Kilrate olisi toivonut vartijaa paikalle, sillä miehen mielessä oli pikkuhiljaa kytenyt ajatuksen poikanen, joka nyt yksinäisessä vankilassa alkoi kasvaa aikuisempiin mittoihinsa.
Paljoakaan tekemistä ei todella ollut hämärässä majassa. Pakoa ei vielä kannattanut yrittääkään. Nukkua olisi voinut, mutta uni ei tullut silmään, eikä Kilrate halunnut toisaalta käyttääkään aikaansa nukkumiseen. Hänellä oli nyt muuta mielessään. Nyt pitäisi saada neuvotteluyhteys trogootien kanssa.
Mies istui oviaukon sulkevan vankan ristikon takana ja yritti kiinnittää silloin tällöin ohi kulkevan trogootin huomion, mutta turhaan. Kukaan ei näyttänyt kiinnostuvan tämän hieman poikkeuksellisen näköisen jinookin asiasta. Vaikka Kilrate olikin ruskettunut varsin voimakkaasti ja paljon vahvemmin, kuin Mouruvaarassa konsanaan, niin hänet kyllä havaitsi vaaleampi-ihoiseksi paikallisiin jinookeihin verrattuna.

Vihdoin, päivän jo käännyttyä iltapäivän puolelle, tuotiin Kilratelle kulhollinen vettä ja hieman hedelmiä syötäväksi.
Nyt oli koittanut tilaisuus päästä keskusteluihin vangitsijoiden kanssa.

-Jäätkö hetkeksi tarinoimaan? Takaan, että se kannattaa. Kilrate sanoi peikolle, joka toi vettä ja hedelmiä.
- Noinkohan nyt noita jinookien tarinoita kannattaa jäädä kuuntelemaan. Möriläs totesi, mutta jäi kuitenkin uteliaana odottamaan.
- Sanopa minulle, miksi te metsästätte jinookeja? Kilrate kysyi.
- Kyllä sinä sen tiedät . Vastasi peikko. -Teitä tarvitaan momoson pyynnissä. Oikeastaan ilman teitä siitä ei tulisikaan mitään. Peikko hörähti nauramaan.-Hahhah haa, kato kun ei itse oikein kehtaa syötiksi käydä.
- Miksi te yleensäkään pyydystätte noita momosoja? Kilrate uteli.
-No, onhan meidänkin syötävä ja momosossa riittää purtavaa pitkäksi aikaa. Onhan se hyvää vaihteluakin pikkuliskojen ja muun pienriistan suhteen, joiden pyydystäminen ei niin helposti aina edes käykään.

Nyt Kilrate heitti täkynsä.
-Entäpä kalaruoka ? Kyllähän mies oli ehtinyt tänne kuupallolle saapumisensa jälkeen oppia, ettei jinookit, enempää kuin trogootkaan osanneet kalastaa. Jinookit elivät lähes puhtaasti kasvisravinnolla, joten heille se ei ollut tarpeenkaan. Trogoot taas tuntuivat kammoavan vettä, eivätkä juurikaan siis kalastuksesta tienneet. Kilrate oli varsin paljon viihtynyt vesillä ja oli tullut päätelmissään tulokseen, että meressä oli varsin voimakas kalakanta. Tämän tiedon varaan hän nyt rakensi ehdotustaan.
- Kala on kyllä hyvää, mutta vain harvoin sitä onnistuu saamaan. Joskus, kun vesi joessa on matalalla, niin voi onnistua kivellä heittämällä saada kalan hengiltä, mutta todella harvoin.
- Jos minä opetan teille, kuinka saada riittävästi kalaa, niin teidän ei tarvitse metsästää momosoja, eikä jinookeja. Ehdotti Kilrate ja sai peikon repeämään mahtavaan hohotukseen.
- Hohohooo.....hohhohhhoooo...hohhohooo! Hihkui trogoo riemuissaan ja sai muitakin peikkoja saapumaan paikalle ihmettelemään moista hauskuutta.
- Jinook lupasi opettaa meitä saalistamaan kaloja, ettei tarvitse sitten enää momosoja metsästää ja jinookit saisivat jäädä rauhaan. Selosti peikko toisille oikein pyyhkien silmänurkistaan riemunkyyneleitä.


--------------Kahdestoista luku


Porukka lähti nauraa hörötellen majalta ja Kilrate jäi taas yksin. Eipä ottanut ehdotus tuulta alleen, mutta olipa ainakin yritetty.
Vielä ei kuitenkaan tuuri täysin ollut kääntänyt selkäänsä miehelle. Illansuussa alkoivat tiedustelijat palata tutkimusmatkoiltaan ja vielä tallasi vedentuoja majalle. Ojentaessaan vesikulhoa ristikoiden lomasta, trogoot totesi hyvin ykskantaan.
- Lähialueen lammilla ei näyttäisi olevan ainuttakaan isoa momosoa, joten näyttää siltä, että saatat joutua odottelemaan pitkäänkin.
Kilrate vaikeni sen näköisenä, kuin olisi tyytynyt kohtaloonsa, mutta mielessään oli asioista täysin eri mieltä. Hän ei jäisi pitkäksi aikaa odottelemaan, vaan odottelisi vain yötä ja sitä, kun kaikki trogoot olisivat sikeästi unten mailla.

Aurinko painui mailleen ja peikkokyläkin hiljeni yölliseen rauhaansa. Nyt oli aika aloittaa pakopuuhat.
Kilrate kaivoi esiin kaulassaan roikkuneen alppijääkärin taskuveitsen ja aloitti työskentelyn. Aikaahan olisi reilusti, sillä täällä näytti olevan yleisenä tapana, että väki veteli sikeitä illasta aamuun. Kilrate epäili jotta, jopa kylkeä kääntämättä.
Puuristikon köysisidokset oli vahvistettu sivelemällä ne keitetyllä jättipuun maitomaisella eritteellä ja ne olivat betonin kovia ja lähes murtamattomia, joten mies keskittyikin ranteenpaksuiseen puuosaan. Alppijääkärin taskuveitsen lyhyt, mutta pystyvä sahanterä pureutui bambumaisen kovaan puupintaan vaikeuksitta ja ei siinä pitkään mennytkään, kun ristikkoon ilmestyi miehenmentävä aukko.
Vielä, ennen lopullista paikalta poistumista, mies käännähti peremmälle vankilaansa ja käänsi veitsestään esiin pienen, mutta niin terävän terän. Hetken hän askarteli keskisalon kimpussa ja huolimatta syvästä hämärästä, joka majan sisällä vallitsi, onnistui hän tavoitteessaan. Tummaksi pinttyneeseen keskisalon pintaan oli ilmestynyt kaiverrettu teksti ja selvällä suomenkielellä siinä ilmoitettiin: KILRATE KÄVI TÄÄLLÄ ! Siinäpähän paikallinen mörkökansa huomenissa ihmettelee saaliinsa outoa katoamista ja siihen liittyviä maagisia merkkejä.
Hieman mielessä kipruili pirullinen, onnistuneen kujeen suoma mielihyvä. Saakuri ! Nämähän alkavat olla jo kakaramaisia kujeita, taitaa se nuorentuminen todella olla tapahtumassa. Mies tuumi itsekseen ja livahti ristikkoon sahaamastaan aukosta öiseen hämärään.

Kilrate asetteli irti sahaamansa ristikon kappaleen takaisin sijoilleen. Ehkä trogoot eivät aivan heti herättyään havaitsisi pakoa, vaikka asialla ei käytännössä mitään väliä olisikaan. Hän ehtisi erinomaisesti takaisin rakettinsa suojiin yön aikana ja ehtisi jopa käydä rannalla tutkimassa olivatko trogoot tehneet tihujaan kanootille. Oikeastaan mies oli aivan varma, että näin olisi käynyt, mutta olihan asia varmistettava.
Rannalle ehdittyään Kilrate totesi epäilynsä oikeaan osuneiksi. Kanootti oli hakattu säpäleiksi , eikä sen paikkaaminen olisi ollut mahdollista edes päivällä ja nyt yöllä olisi niin viileää, ettei jättipuun mahla kuivuisi.
Siis takaisin raketin suojiin ja nukkumaan, sillä väsymys jo painoikin pitkän valvomisen jälkeen.
Palattuaan takaisin Mouruvaaralaisen virtastornin antamaan suojapaikkaan, Kilrate telkesi oven sisäpuolelta ja vetäytyi hyvin ansaitulle levolle.

Yö oli vieläkin vallalla miehen herätessä. Vettäkin oli jossakin vaiheessa satanut, mutta se ei ollut saanut häntä havahtumaan unestaan. Kahvi oli vuosien aikana muuttanut makuaan jo melkoisesti tyhjiöpakkauksestaan huolimatta, mutta sitä sentään vielä pystyi juomaan ja mies pohdiskeli muuttunutta tilannetta hörppiessään kuumaa juomaansa.
- Kimurantiksi taitavat hommat nyt mennä, sillä hän oli nyt tavallaan eristyksissä, eikä mahdollisuuksia paluusta jinookien saarille oikein helpolla löytyisi. Jossakin vaiheessahan saarten asukit tietysti taas tulisivat hankintamatkoilleen, mutta mahdoton olisi arvata koska se tapahtuisi.
Turhan riskialtista olisi käydä joka päivä rannalla odottelemassa, sillä todennäköisemmin tragoot olisivat aikaisemmin paikalla ja siinä piili taas omat vaaransa.


---------------Kolmastoista luku


Nälkäähän hänen ei tarvitsisi nähdä, sillä avaruusmatkalle varatut säilykkeet olivat toki vieläkin aivan kelvollista kamaa, eikä mikään olisi estämässä öiseen aikaan suoritettavaa hedelmien ja kasvisten keräilyäkään.
Vettä riittäisi, koska melkoisen usein öiseen aikaan sitä satoi kalliopainanteet täyteen. Ilmeisen turvallistakin täällä kallioylängöllä olisi asustella, mutta myös kovin yksinäistä.
Kyllähän Kilrate piti hyvinkin todennäköisenä sitä, että jinookien, samoin kuin trogootien yhteisöjä täytyi olla muuallakin. Ja todennäköistä oli myös se, että melkoisen vaaratta hän voisi vaeltaa täällä ylänköpuolella, sillä trogoot näyttivät viihtyvän pelkästään laaksojen metsissä.

Uusi päivä oli taas pitkällä ja Kilrate oli ehtinyt torkkua jo paritkin päiväunet. Haukatessaan siinä murkinaa hän katseli viheriöllä laiduntavia jättikuoriaisia, kun oivallus iski äkkiä ja yllättäen. Kuoriaiset. Vaikka ne eivät jaksaneet kantaakaan matkustajaa yli aavan merenselän, niin voisihan niillä käydä päivittäin lentelemässä rannikon yllä ja näin tarkkailla jinookien hankintamatkaa. Lentorata oli vain pidettävä riittävän korkeana, jotteivat trogoot pääsisi yllättämään toistamiseen alkeellisella ilmatorjunnallaan.
Siinä samassa mies pompahti jalkeille ja lähti tarkistamaan , oliko laiduntavissa kuoriaisissa koulutusmerkintöjä. Tällä kertaa paikalla oli vain kymmenkunta katsastettavaa, eikä niiden joukossa ollut yhtään merkittyä tapausta, joten vain uusia odottelemaan.

Hieman pettynein mielin mies palaili takaisin kohti peltistä asumustaan, kun hän hätkähti ja pelko kuristi kurkusta niin, etteivät jalat toviin liikahtaneetkaan. Valtavan kokoinen, jollakin tavoin trutsia, tai emua muistuttava otus seisoi kallion reunamalla ja katseli hieman alempana seisovaa miestä ilmiselvästi kiinnostuneena.
Säikähtänyt Kilrate ei osannut päätellä, oliko kyseessä jättilisko, vai jättilintu. Ei kai sillä nyt suurempaa väliä edes olisikaan, jos otus aikoisi pistellä maamiehen poskeensa ja niin mitä ilmeisemmin se aikoi tehdäkin.
Otus ojensi pitkän kaulansa miehen yläpuolelle ja kallisteli suurta päätään, katsellen uutta ja mahdollista saalistaan vuoroin vasemmalla ja vuoroin oikealla silmällä.
-Lintu, se on lintu. Päätteli Kilrate mielessään, sillä olennon pää ja nokka olivat todella lintumaisia. Nokan alla roikkui tutiseva kurkkupussi. Samaan tapaan, kuin pelikaaneilla television luontofilmeissä.

Pienen henkilöauton kokoinen pää heilahti nopeasti ja Kilrate katosi keltaisen nokan kätköihin.
-Taisipa tullakin aivan yllättäen elokuun viimeinen päivä. Ehti mies tuumata, kun hän jo keikahti petoeläimen kurkkupussiin. Vaan, eipä tarvinnut täällä miehen yksinäisyyttä potea, sillä pussin kätköissä pötkötteli kaksi trogootia hyvin synkin ilmein.
- Mihinkäs sitä nyt oikein ollaan matkalla? Kilrate kyseli seuralaisiltaan.
- Eiköpä meistä kokotin ruokaa tule. Vastailivat trogoot kaksissa miehin - Poikaset sillä varmaan jossakin on ja kuskaa meistä niille evästä, muutenhan se olisi jo nielaissut yksin tein koko porukan.

Kokotti oli lähtenyt taas lönkyttelevään juoksuun ja sen saalis keinui korkealla nokan alapuolisessa nahkapoimussa.
- Jaaha! Eiköhän heitetä sitten tittelit pois ja mietitä, vieläkö tästä pulasta päästään. Ehdotti Kilrate. - Minä olen Kilrate!
- Jinookiko pystyisi meidät pelastamaan? Hymähti toinen trogooista iroonisesti.
-Minä olen Jabukuli. Toinen peikoista kuitenkin päätti tarttua ehkä viimeiseen oljenkorteen. - Tuo pessimisti on Tabukuli. Ainahan tietysti kannattaa yrittää, vaan voipi ne konstit olla melkoisen vähissä tässä tilanteessa.

Kilrate mietti kuumeisesti, nyt hänelle oli selvinnyt, miksi täällä ylätasangolla oli niin "turvallista". Ilmeisesti kokotit ja mahdollisesti muutkin hirmut kävivät saalistamassa täällä, joten alakerran väki vältteli avoimia ylänköseutuja.


-------------Neljästoista luku

Kokotti pysähtyi ja huojui hetken paikoillaan. Laskeutui sitten maahan, työnsi päänsä karvaiseen kainaloonsa ja alkoi tuhista täydessä unessa. Matkamiesten nokkapussissa tuli hetkessä säkkipimeää ja tukahduttavan kuumaa, aivan kuin Mouruvaaralaisessa savusaunassa.
- Mitä nyt tapahtui? Kysyi Kilrate seuralaisiltaan, mutta melkoisen turhaan. Vastaukseksi hän sai vain jyrisevää kuorsausta.
-No, johan nyt on hiivatti. Nämähän varsinaisia unikekoja ovat. Kilrate tuumi. -Kyllähän sen nyt jo jotenkin on oppinut ymmärtämään, että nämä vetävät unta puolensataa tuntia pötköön öiseen aikaan, mutta nythän on vielä täysi päivä ja jengi vetää hirsiä niin, että nokkapielet rutajaa.
-Nokkapielistä puheen ollen....Kilrate lähti konttaamaan kohti tulosuuntaansa.- Kyllä tässä täytyy raitista ilmaa saada, kohtahan tänne läkähtyy muutoin. Hän pohti könytessään nokankärkeä kohden. Nokkahan aukesikin helposti, kuin Ladan takaluukku nimismiehen ponuratsiassa, eli siis pientä väkivaltaa käyttäen. Kokotti ei moisesta hätkähtänyt, vaan jatkoi uniaan.
Kilrate ajatteli jo loikata raittiinpaan ilmaan, mutta tuli tuumanneeksi trogootien kohtaloa. Jaksaisikohan hän hinata peikot kokotin nielusta ja ehtisikö hän, sillä kuka tietää kuinka pitkään se nyt vetäisi unta. Tietysti peikot nukkuvat yhtä pitkään, joten niistä ei olisi itsensä auttajiksi. Hitto, kun ehdittiin tehdä sinukaupat ja Suomalainenhan ei kaveria jätä. Mennään sitten vaikka porukalla surman suuhun, jollei pakoon ehditä.
Painaviahan peikot olivat, mutta sopivasti oli kokotin pää alamäkeen, joten Kilrate onnistuikin kiskomaan kuorsaavat köriläät kidasta karvaiseen kainaloon ja siitä vielä kuun kamarallekin. Nyt samalla selvisi myös syy omituiseen unituokioon. Meneillään oli auringonpimennys.
Täällä näytti olevan ikiaikainen tapa, että silloin, kun auringonvalo ei päässyt perille, niin silloin vedettiin unta kuulaan. Poikkeuksen tekivät ilmeisesti vain Kilrate ja kuoriaiset.

Nyt oli vielä ongelmana se, että piiloon ja suojaan piti päästä kokotin ollessa vielä unten mailla. Kilraten itsensä kohdalla ei homma olisi kummempia vaikeuksia aiheuttanut, mutta trogoot olivat tanakasti myös unessa, eikä aivan lähellä edes näyttänyt olevan mainittavampia piileskelypaikkoja.

Mouruvaaralainen tarkkaili pimennettyä aurinkoa ja päätteli aikaa olevan ehkä puolisen tuntia ensimmäisiin auringonsäteisiin, joten nyt oli toimittavan melkoisen ripeästi, jos mielii tilanteesta hyötyä ja tokihan sitä tälläisessä tilanteessa mielii.
Parinsadan metrin päässä oli kalliopainanteessa suuria kivenmurkuloita, joiden joukkoon Kilrate arveli hyvinkin ehtivänsä ja voivansa piiloutua, mutta kuorsaavien matkaseuralaistensa hilaaminen sinne asti ajoissa olisi toivoton urakka. Jotakin muuta olisi keksittävä.
Parinkymmenen metrin päässä toisella puolen olisi kallionjyrkänne, joka putosi 5 - 6 metriä ja alla olisi kuoriaisten laidunviheriötä. Kilrate alkoi pyöritellä kuorsaavia peikkoja kohti jyrkännettä ja siitä vain reippaasti yli reunuksen.
Trogoot putosivat jytkähtäen neulasmatolle ja heräämättä jatkoivat uniaan. Kilrate onnistui laskeutumaan jonkin matkaa jyrkännettä ja pudottautui sitten pari puuttuvaa metriä alas.
Eipä täälläkään isompaa näkösuojaa ollut ja kokotti yltäisi kyllä kaulallaan alas. Piti siis turvautua jälleen alppijääkärin taskuveitsen suomiin mahdollisuuksiin.
Kilrate säntäsi veitsi kourassaan lähimmän alamaailmaan avautuvan aukon ääreen. Onneksi se ei kovin kaukana ollutkaan. Sahanterä taas käyttöön ja aukon reunasta mies alkoi irroitella oksanhaaroja, joita viskoi taakseen melkoisen kasan. Kohta oli peikot peitelty piiloon ja Kilrate keinotteli itsensä oksiston aukosta jättipuiden latvuston oksasokkeloon. Täältä ei kokotti ainakaan häntä huomaisi ja jos trogootkin älyäisivät olla hissukseen oksakasassaan, niin ehkäpä, ehkäpä nekään eivät joutuisi ruokalistalle.


Kuu väistyi auringon edestä ja lämpimät säteet levisivät ylängölle. Jonkin ajan kuluttua alkoi Kilraten korviin kantautua trogootien pulinaa ja koska se tuntui jatkuvan, uskalsi mies nostaa päätään ja tähystellä ympärilleen.
Kokotin ruho oli hävinnyt kalliojyrkänteen päältä ja trogoot istuivat yhä oksakasassa hieroen niskojaan. Huomatessaan Kilraten kömpivän esiin piilopaikastaan, nekin nousivat jalkeille.
-Nyt tässä vaivaa jonkinlainen muistikatkos. Tunnustivat peikot Kilratelle. -Viimeksi oltiin kokotin kidassa ja nyt herättiin niskat kipeinä oksakasasta. Mitä tällä välin oikein on tapahtunut?
Kilrate yritti selittää auringonpimennyksen vaikutusta kokotin ja trogootien unikäyttäytymiseen, mutta homma tuntui peikoista aivan mahdottomalta käsittää. Eiväthän ne koskaan olleet nähneet täydellistä auringonpimennystä. Olivat näet aina nukahtaneet sellaisen osuessa kohdalle.
Kesti kotvasen, jos toisenkin, ennen kuin trogoot alkoivat vakuuttua, että tuo hintelä jinook oli tehnyt mahdottoman mahdolliseksi ja pelastanut heidät kokotin kidasta.


--------------------Viidestoista luku


Kolmikko alkoi tallailla kaukana kumpuilevan viheriön toisella puolen siintävän Mouruvaaralaisen rehusiilon suuntaan. Kilrate tiedusteli syitä, miksi nämä alametsien urhot olivat ylängölle eksyneet.
Alkuun kaksikko oli melkolailla vaisun oloinen tavoitteistaan, mutta päätti viimein myöntää karun totuuden.
-No, se oli sillä lailla, että lähdettiin seuraamaan sinun jälkiäsi kylältä. Tiedettiin näet, että kanoottisi oli säpäleinä, joten et pääsisi vesille karkuun. Hieman hämmästeltiin, kun jäljet johtivat yläkallioille. Koskaanhan me ei oltu kokottia nähty, mutta tarinoissa siitä kerrotaan paljonkin. Tuumittiin että, jos jinook uskaltaa kallioille nousta, niin käy se meiltäkin. No, huonostihan siinä sitten kävikin melko lailla heti. ...Niin, tuota... onneksi kokotti nappasi sinutkin vielä, sinä ...tuota...taisit pelastaa meidät vaikka olisit hyvin voinut häippästä itseksesi.
Trogoot esittivät karut kiitoksensa ja vakuuttivat samalla, ettei Kilraten koskaan tarvitsisi pelätä minkäänlaista uhkaa yhdenkään trogoon taholta.

Kilrate kertoili kävellessään, ettei hän ulkoisen olemuksensa huomattavasta yhtäläisyydestä huolimatta oikeastaan ollut jinook, vaan oli saapunut kaukaa tähtien toiselta puolen tuolla edessäpäin kiiltelevällä avaruusaluksellaan.
Sanaakaahan peikot uskoneet jinookin tarinoista, mutta varmaa oli se, ettei enää käynyt päinsä Kilraten käyttäminen momoson syöttinä. Sekalainen partio saapui viimein raketin luo ja koska peikot jo hieman valittelivat nälkäänsä, eikä Kilratella itselläänkään ollut mitään pientä ruokailuhetkeä vastaan, pyysi hän seuralaisensa peremmälle ja tarjosi näille matkalle varaamistaan säilykkeistä tanakan aterian.
Hyvin näytti uppoavan perisuomalainen nöttkötti kuuhemmojen vatsaan. Kilrate veivasi puolentusinaa perhekokoista tölkkiä auki ja peikot vetelivät tyytyväisinä säilykkeet parempaan talteen.
Jälkiruuaksi ja palan painikkeeksi Kilrate tietysti turautti pannullisen kahvia. Varovaisesti vieraat hörppivät kuumaa juomaa mukeistaan. Outoa oli kuuma juoma, mutta ei ollenkaan pahaa.
Nyt, kun nälkäpuoli oli hoidettu kuntoon, peikot alkoivat pällistellä ympärilleen hämmästyneen näköisenä. Oltiinpahan nyt sellaisessa majassa, ettei moista koskaan oltu nähty. Oli monenmoista instrumenttia ja hanikkaa. Mittareista ja kytkimistä nyt puhumattakaan. Omituinen ympäristö sai trogoot hieman pelon valtaan. Olisikohan nyt mahdollista, että tuon jinookin tarinat eivät aivan vailla perää olleetkaan.
Kyllähän niitä kaikenlaisia uskomattomia juttuja oli vuosien saatossa napatuilta jinookeilta oli kuultu, mutta eihän kukaan kyllä ollut aiemmin keksinyt mitään niin uskomattomalta kuulostavaa, kuin tähtien takaa saapuminen oli.
Jinookit olivat lehtienpurijoita, mutta tällä oli aitoa liharuokaa. Oudon makuista, mutta ehdottomasti aitoa liharuokaa, joten ei tämä Kilrate aivan aidolta jinookilta vaikuttanut.

Kilrate päätti vielä yrittää uusia tarjoustaan kalastuksen opettamisesta trogooteille. Ehkäpä nämä kaksi olivat vastaanottavaisempaa kuulijakuntaa, kuin se vankimajan vesiapina, joka vain paiskasi hörönaurut ehdotukselle.
Arvaus olikin sikäli oikeaan osunut, että nämä kaksi kuuntelivat mielenkiinnolla Kilraten ehdotusta. Kyllähän Trogoot sattumoisin olivat silloin tällöin kalan makuun päässeet, kun joku onnistui kivittämään joesta matalaan joutuneita kaloja. Harvinaista herkkua se kuitenkin oli, eikä sen varaan voinut ruokapuolta perustaa. Momosojen liha oli valkoista ja mureaa, mutta ei niin maukasta, kuin kala. Kuitenkin lihaa sai kerralla koko kylän tarpeisiin pitkäksi aikaa ja olihan se hyvää vaihtelua pienriistalle, kuten nilviäisille ja kivien alla eläville maakravuille (kuukravuille).

Pitkään siinä keskusteltiin kalastusmahdollisuudesta ja peikot olivat kovin epäileväisiä asian onnistumisen suhteen. Eihän moista touhua kukaan koskaan ollut osannut edes miettiä, saati sitten kokeilla.
Kilrate vakuutteli että, siellä mistä hän tulee kalastaminen on aivan rutiinipuuhaa ja päivittäistä askaretta.
Eipä siinä auttanut trogootien asiaa kovin painokkaasti epäillä, sillä olihan Kilrate kiskonut heidät kokotin kidasta, eikä sellaista urotekoa kukaan koskaan ole onnistunut suorittamaan.
Jabukuli ja Tabukuli ehdottivat Kilratelle että, tämä tulisi kylään kertomaan ajatuksestaan kyläneuvostolle, joka osaisi kyllä ottaa asiaan oikeanlaisen näkökannan.
Kilratella ei ollut suurempia haluja tässä vaiheessa jatkaa syöttinä olemisen uraa, koska siinä tulevaisuuden näkymät eivät pitemmällä tähtäimellä kovin ruusuisilta näyttäneet.
Peikot vakuuttivat parhaansa mukaan, ettei Kilratella olisi hädänpäivää trogootien kylässä, sillä poistamalla veijarit petolinnun perillisten ruokalistalta oli mies varmistanut koskemattomuusaseman peikkojen parissa.
Toisekseen oli Tabukulin ja Jabukulin isoisä kyläneuvoston päällikkö ja jo se antaisi varmat vakuudet asiassa.

Niin vakuuttavasti osasivat karvakönsikkäät ehdotustaan tarjoilla että, vastoin vakaata aikomustaan Kilrate tallasi kavereiden kanssa trogootien kylään. Juhlathan siitä taas meinasi kylässä lähteä käyntiin , kun Tabukuli ja Jabukuli ilmestyivät aiemmin paennut jinook mukanaan paikalle.
Tunnelma tosin lässähti melkoisen pian, kun kaverukset ilmoittivat kaikkien aiempien käytäntöjen vastaisesti jinookin olevan heidän erityisessä suojeluksessaan, eikä missään tapauksessa kävisi laatuun tämän käyttäminen momosojahdissa syöttinä.
Näillä kahdella peikolla tuntui olevan, ilmeisesti vaarinsa kautta, arvovaltaa siinä määrin etteivät toiset lievää mutinaa lukuunottamatta asettuneet ilmoitusta vastustamaan.


---------------Kuudestoista luku


Tabukuli ja Jabukuli kävivät isoisänsä kanssa alustavia keskusteluja Kilraten ehdotuksesta. Jostakin syystä ajatus kalastuksen aloittamisesta ei osannut innostaa vaaria, mutta hän lupasi kuitenkin esittää ehdotuksen kyläneuvoston kokouksessa. Ja ylimääräinen neuvoston kokous puuhattiin aikaiseksi.
Kovasti tuntui ajatus kalaruoasta olevan mieleen trogootien neuvoston jäsenillekin, mutta jostakin syystä kalastaminen ei saanut myötämielistä vastaanottoa peikkojen ajatuksissa.
Kilrate pohti syytä moiseen ja päätyi epäilemään trogootien vesikammoa syyksi vieroksua kalastusajatusta. Tunnettuahan oli jinookien keskuudessa tieto peikkokansan vesikauhusta. Trogootithan eivät rakentaneet kanootteja, eivätkä mielellään edes viipyneet veden äärellä pidempiä aikoja.
Mikäli hän siis aikoi opettaa peikoille kalastuksen jalot aakkoset, täytyi homman hoitua kuivalta maalta käsin. Vesille Trogooteja ei takuulla saisi houkuteltua aivan ensimmäiseen hätään.

Uskaliaimmat neuvoston jäsenet olivat kovin epäileväisiä ajatuksen suhteen ja arvelivat vain kiinni jääneen jinookin yrittävän tarinoillaan livahtaa ansioikkaasta momososyötin virasta. Epäilijöiden mukaan olisi vain viisainta käyttää tämäkin jinook perinteisellä tavalla, niin kyläläiset saisivat varmuudella perinteistä liskopaistia pitkäksi aikaa. Tämä olikin ehdotus, joka tuntui ottavan tuulta alleen aivan toisella tavalla ja moni neuvoston jäsenistä olisikin ollut valmis ryhtymään perinnepuuhiin jinookin suhteen.
Onneksi Tabukulin ja Jabukulin isoisä otti ohjat käsiinsä ja muistutti trogootien lupauksesta Kilraten suhteen.
- Ja toisaalta, jos katsotte tämän jinookin silmien väriä, niin onko kukaan teistä koskaan nähnyt jinookilla sinisiä silmiä? Päällikkö tiedusteli.- Minä itse olen valmis uskomaan, että jinookin näköinen otus on todella tullut tähtien takaa sillä poikien näkemällä härvelillä. Ehkä me annamme tälle pikkumiehelle tilaisuuden näyttää, saako hän todella kalaa omilla keinoillaan ja saako sitä riittävästi. Mikäli hommasta ei mitään tule, lasketaan vesseli menemään ja sen jälkeen hän olkoon omillaan ja me voimme palata entiseen käytäntöön.
Harvoinhan trogootit olivat jinookeja nähneet, aivan liian harvoin, mutta kyllä niillä kaikilla oli ollut ruskeat silmät. Ehkäpä tämä sinisilmä olikin muualta kotoisin ja ehkäpä hän osasi ottaa kaloja kiinni. Aikahan asian varmistaisi ja aikaahan toki oli, eikä jutussa lopultakaan paljoa hävittävääkään olisi, joten neuvosto päätti katsoa Kilraten ehdotuksen.

Nyt oli enää yksi pulma hoidettavana. Kilraten pitäisi päästä jinookien luo ja ryhtyä valmistelemaan kuupallon ensimmäistä kalastustapahtumaa. Päätös olla puuttumatta kehityksen luonnolliseen kulkuun pullahti miehen mieleen, mutta ehkäpä kannattaisi hieman tinkiä vakaasta aikomuksesta, jos sillä saisi poistettua jinookien suurimman pelon. Joutumisen Trogootien liskojahdin pääosaan.

Päivät kuluivat verkkaan Kilraten partioidessa pitkin merenrantamia ja odotellessa saariväen hankintamatkoja. Rantaviivaa riitti , eikä mitään ennakkokäsityksiä hankintamatkan suunnasta voinut päätellä. Jinookit saattoivat käydä juoksuttamassa kautsumaista mahlaa aivan mistä tahansa rantametsiköstä , joten puhtaasta sattumasta olisi kyse, jos Kilrate onnistuisi osumaan oikeaan paikkaan, oikeaan aikaan.
Silloin tällöin onnistui Kilrate nappaamaan koulutetun jättikuoriaisen avukseen ja näin hän pääsi tähystelemään ulappaa korkeuksista ja niinpä sitten eräänä päivänä hän näki odottamansa kanoottilaivueen horisontissa.

Jättipuun mahlaa keräämään saapuneet jinookit eivät olleet Kilraten kotisaarelta, mutta kyyti toki järjestyi. Ensin oli kuitenkin suoritettava hankinnat, joiden vuoksi vaaralliselle matkalle oli lähdetty. Tähystäjät livahtivat metsän kätköihin tarkkailemaan trogootien yllätyshyökkäyksen varalta.
Kilrate arveli mielssään, ettei vaaraa juurikaan tällä kertaa olisi, mutta eipä varotoimesta mitään haittaakaan liene, joten mies piti arvelunsa omana tietonaan. Mahlaa juoksutettiin tarpeellinen määrä saviruukkuihin ja retkikunta Kilrate mukanaan vetäytyi suuremmin viivyttelemättä paluumatkalleen.

Vihdoin Kilrate pääsi takaisin kotisaarelleen ja vastaanotto oli iloinen ja lämmin. Jajani halasi miestä tiukasti ja kiihkeämmin, kuin ehkä tilanteenkin huomioon ottaen olisi ollut tarpeellista ja Kilrate huomasi olevansa todellakin nuorentumassa.
Trogootien saaliiksi jääneen ylättävä ilmaantuminen hengissä ja kohtuullisen terveenä takaisin, oli jinookien parissa aina juhlinnan paikka. Niin myös tällä kertaa.

Kilrate kertoi seikkailustaan ja trogootien kanssa tekemästään sopimuksesta. Sopimuksesta, jonka täyttämiseen hän tarvitsisi kyläläisten apua. Koskaan aiemmin moista ei kukaan ollut osannut edes pohtia, saatikka sitten yrittää, mutta sopimuksen tuoma mahdollisuus tuntui kiinnostavan jinookeja. Jos nyt olisi todella mahdollista päästä trogootien vainosta irti ikiajoiksi, niin tilaisuus olisi toki käytettävä. Eikä asiassa olisi juurikaan hävittävää, jonkin verran työtä ja siinä kaikki. Asiahan oli toki käsiteltävä ensin saariston kylänvanhimpien neuvostossa, mutta ei mitä ilmeisemmin kohtaisi vastustusta. Panostukseen nähden voitettavaa olisi todella paljon.

Kilrate alkoi selostaa suunnitelmansa yksityiskohtia. Ensiksi tarvittaisiin suuria verkkoja. Jinookit olivat taitavia verkonkutojia, sillä aikojen alusta kai he olivat kutoneet majoihinsa riippumatot. Samalla tekniikalla kudottava suuri verkko toimisi mainiosti nuottana.

Ennakkoarvelujen mukaisesti saarineuvosto hyväksyi Kilraten ehdotuksen ja niinpä jinookien kylässä aloitettiin nuottaverkon kudonta. Parissa päivässä kalastusväline valmistuikin. Kolmisenkymmentä metriä pitkä ja pari metriä korkea verkkonuotta, jonka alapaula painotettiin säännöllisin välimatkoin pikkukiven sisältävällä taskulla ja yläpaulan kelluttamiseksi siihen liitettiin vastaavasti kuivatettua jättipuun kuorta.



--------------Seitsemästoista luku.


Trogootien kylässä tunnelma oli jokseenkin kaksijakoinen Kilraten saapuessa kalastusvälineensä kanssa paikalle. Osa väestä odotti mielenkiinnolla tulevaa tapahtumaa, mutta oli toinenkin ryhmä, jonka mielestä aikaa vain tuhrattiin olemattomuuksiin. Heidän mielestään olisi ollut parasta vain yksinkertaisesti luottaa vanhoihin menetelmiin ja käyttää tämä yltiöpäinen jinook perinteiseen momosopyyntiin.
Tabukuli ja Jabukuli olivat vakuuttuneita edistyksen kannattajia ja parhaansa mukaan koettivat vakuuttaa myös epäilijöiden joukkoa, varsinkin paria kovaäänisintä vastustajaa.

Tabukuli kertoi ylängöllä olevasta omituisesta rakennelmasta, jolla vieras tähtien takaa oli saapunut. Lisäksi hän vakuutti, että tämä suuresti jinookia muistuttava olento tarjosi heille omituista liharuokaa, jota myös itse söi. Jinookithan olivat tiettävästi "lehtienpurijoita", jotka eivät lihaa tiettävästi suuhunsa saaneet sopimaan.

Kilrate esitteli nuottaa ja selosti sen toimintatapaa. Osa peikoista kuunteli kiinnostuneena ja osa tietenkin murisi omia vastalauseitaan.
Nyt vain olisi löydettävä sopiva apaja ja aloitettava koenuottaus.
Kilrate arveli, ettei peikkoja saisi millään ilveellä suostumaan nuotanvetoon merellä, koska se vaatisi vesille menoa. Trogooteillehen tuntui olevan synnynnäinen vesikauhu. Niinpä hän kertoi, minkälaista paikkaa haki ja tiedusteli Tabukulilta ja Jabukulilta löytyisikö joelta sopivaa lamparetta tai suvantopaikkaa. Ja kuinka ollakaan, sellainen paikka todella taisi olla olemassa ylempänä jokivarressa.

Nuottanyssäkkää kantaen lähti sitten hälisevä peikkolauma Tabukulin ja Jabukulin johtamana kohti mainittua apajapaikkaa. Kilrate luotti paljolti siihen, että koska joesta oli saatu sattumakaloja kivittämällä, niin kalaa olisi todennäköisesti syvemmässä suvantolampareessa. Ainakin sen verran, että nuotalla pääsisi saaliin makuun ja trogoot vakuuttuisivat pyydyksen mahdollisuuksista.

Matala, leveä ja kivinen jokiuoma avautui kallioisen putouksen alla olevaksi suvantolammeksi. Kivikkoinen pohja näytti viettävän jyrkkänä syvyyksiin ja katoavan kirkkaaseen, turkoosilta vivahtavaan veteen. Öisten rankkasateitten jälkeen täällä varmaan jylisi mahtava putous, joka oli kovertanut syvän lampareen kivikkoiseen maaperään. Auringon valo tunkeutui kirkkaaseen syvyyteen ja Kilrate huomasi jossakin syvällä kirkkaan välähdyksen. Kalaa siis oli joessa, toivottavasti sitä riittäisi nuottaankin asti.
Pyydys viritettiin rannalle valmiiksi ja vetoköydet kuljetettiin vastarannalle. Kilrate oli suunnitellut kalastuslaitteen niin, että nuottaa voitiin vetää edestakaisin rannalta toiselle. Tällä oli tarkoitus mahdollistaa useampi veto, kun vetojoukko hajautettaisiin kahteen osaan ja eripuolille lampea.

Heti ensimmäisen vedon loppupuolella Kilrate tiesi onnistuneensa. Nuotan kohotessa syvyydestä näkyville, saattoi havaita nuotan perässä hopeisia välähdyksiä. Kaloja.
Vaikka saalis ei ensivedolla aivan huikea ollutkaan, olivat trogoot aivan riemuun pakahtua. Puolentusinaa hopeakylkistä, sinieväistä ja vihreäselkäistä kalaa sätki verkossa.
Toki saalis suomalaisittain ajatellen oli kovinkin komea, sillä kalat olivat varsin kookkaita. Noin kolmesta viiteen kiloon jokainen , arveli Kilrate mielessään. Eipä muuta, kuin toinen veto perään. Nuottamestarin ohjeiden mukaisesti siirryttiin vetämään keskemmälle suvantoa. Vastarannan porukka alkoi kiskoa nuottaa ja Kilrate huuteli ohjeita. Nyt paikanvalinta taisikin osua kohdalleen, sillä nuottaan näytti ilmestyvän painoa melko lailla ja vetäjien lihaksikkaat ja karvaiset käsivarret näyttivät nytkähtelevän saaliin potkujen voimasta.
Trogoot vetivät hampaat irvessä ja nuotan kohotessa alkoi vesi pärskyä ja vaahdota. Suvannon ylikin Kilrate erotti pärskeiden seasta kiiltävän mustaa nahkaa, jota räikeän oranssin värinen tiikerikuviointi kirjoi. Nuottaan oli joutunut momoso. Täysikasvuinen reilut kymmenen metriä pitkä yksilö sähisi nuottaan sotkeutuneena rantavedessä ja trogoot olivat hämmästyksestä sekaisin, eivätkä osanneet tehdä oikeastaan muuta, kuin kiljua riemuissaan.
Tilanne oli Kilratellekin ennalta arvaamaton ja neuvottomaksi se veti nuottamestarinkin. Mitä tässä nyt pitäisi tehdä? Nuottauksen tarkoitus oli saada momosojen tilalle kalaa, mutta nyt Trogoot olivat aivan haltioissaan nuotan kyvyistä. Kilrate ei vain nyt osannut opastaa nuottaajia suuntaan, eikä toiseen. Uskaltaisiko vetää saaliin maihin, vai pitäisikö löysätä köydet ja antaa momoson selvitellä itsensä pakosalle?
Ennenkuin Kilrate ennätti tekemään päätöstä suuntaan, tai toiseen olivat olivat karvanäppiset nuottamiehet selvinneet hämmästyksestään ja kiskoivat nyt saalistaan maihin.
Jostakin ilmestyi teräväkärkinen vaarna, joka saman tien iskettiin liskon paksuun niskaan.

Nuottaporukan paluu kylään sai aikaan varsinaisen ilojuhlan ja Kilrate sai kokea aivan uudenlaista arvostusta trogootien kylässä. Mieshän nousi lähes sankarillisiin mittoihin karvaisen kansan silmissä. Sentään aivan kaikki kyläläiset eivät aivan varauksetta vieläkään innostuneet uudenlaisesta kalastustyylistä.
Pari nuoruksista yritti vielä väheksyä nuottausta ja puhua perinteikkäiden menetelmien puolesta.

Vallitsevassa juhlatunnelmassa nämä puheet eivät kuitenkaan saaneet kuulijakuntaa puolelleen. Kaikki tuntuivat yhteen ääneen riemuitsevan kehityksen puolesta.
Kilrate jatkoi suunnitelmansa mukaan ja alkoi opettaa kyläneuvoston jäsenille kaupankäynnin alkeita.
Trogoot juoksettaisivat jättipuiden mahlaa myös jinookien tarpeisiin, jotka puolestaan valmistaisivat kalastusvälineitä ja siitä vain sitten yksinkertainen vaihtokauppa käyntiin.
Kaupankäynnin onnistuminenhan tietysti edellyttäisi jinookien vainoamisen lopettamista. Kyläneuvosto alkoikin pikkuhiljaa oivaltaa kaupankäynnin idean ja piti ajatusta varsin kannatettavana.
Kaikesta huolimatta olivat entisen Mouruvaaralaisen mietteet hieman kaksijakoiset. Toisaalta hän tunsi onnistumisen iloa suunnitelmastaan ja ikiaikaisen jinookvainon päättymisestä. Toisaalta hieman omaatuntoa kaiversi se, että hän oli joutunut tinkimään periaatteesta olla puuttumatta kehityksen kulkuun.
- No, ehkä joskus on hyvä hieman tinkiäkin periaatteistaan. Pohdiskeli Kilrate.


Kahdeksastoista luku ------


Niin alkoi pikkuhiljaa kaupalliset toimet myös avaruuden äärissä. Ensin varovaisesti ja epäröiden, mutta pikkuhiljaa luottamus vahvistui ja hommasta tuli osa arkipäivän rutiinia.
Luonnonkuituinen nuotta, vaikka olikin uutena vahva ja lähes pettämätön, toistuvien kastumisten myötä haurastui varsin nopeasti. Näin kysyntä pysyi yllä ja hinta, sekä kaupankäynnin perusteet vahvoina. Jinookit olivat päässeet suurimmasta pelostaan, mutta varovaisina pysyttelivät kuitenkin kotisaarillaan ja hoitelivat hankintamatkansa entiseen tapaan kanooteillaan.

Kilratelle uusi tilanne tiesi lisää liikkumavapautta ja uhka trogootien taholta oli poissa. Nyt oli aikaa ja mahdollisuudet tehdä tutkimustyötä paikallisten mineraalien ja luonnonrikkauksien parissa. Edelleenkin miestä kiinnosti rakettinsa polttoainevarannon täydentäminen ja kaikki edellytykset homman eteenpäin viemiseen näyttivätkin olevan olemassa.
Aikaa kului ja tutkimustyö eteni, kuin aikoinaan Mouruvaarassa. Selluarkkeja täältä ei löytynyt, mutta majojen kateaineina käytettyjen lehtien kuivaaminen toi käsille korvaavan materiaalin. Rakettimoottorissa reaktion hidasteena käytetyn alumiinifolion voi sopivasti korvata sivelemällä polttoainelakkaroiden toinen pinta keitetyllä jättipuun mahlalla.

Pitkään sai tutkija tutkiskella ja ponnistella erinäisten kokeilujen parissa, mutta vihdoin eräänä valoisana yönä voi selkeästi nuorentunut entinen Mouruvaaralainen tyytyväisenä todeta rakettinsa polttoainevarantojen olevan taas viimeistäkin tuubiputken senttiä myöten täynnä.
Kokotin ulostekin näytti sisältävän samoja ainesosia, kuin maapallon yksi yleisimmistä luonnonvaroista: Pulunpaska. Sekin puoli oli siis hanskassa.

Ajotietokone oli jollakin tavoin onnistunut tallentamaan tulomatkan aikana raketin liikkeet ja niiden perusteella Kilrate alkoi kehitellä käänteistä suunnistusohjelmaa. Joskopa sittenkin vielä olisi mahdollista..ja jos mieli alkaisi tehdä uudelleen avaruuslennolle ja kukapa tietää vaikkapa ...paluulennolle takaisin maapallolle.
No, tämä nyt oli enemminkin vain ajatusleikkiä, mutta jotenkin ajatus siitä, ettei hän ollutkaan niin pakotettu jäämään ...., vaikkakin kyllähän Kilrate viihtyi. Ja hän viihtyikin varsinaisen hyvin Jajanin seurassa. Tyttö, joka oli Kilraten saapuessa ollut teini-iässä olikin nyt nuori nainen ja jonkin oudon aikapalautuman vuoksi Kilrate oli nuorentunut hämmästyttävällä tavalla.
Tuo nuorentuminen Kilratea hirvittikin, jospa se ei pysähdykään ja hän palautuu pikkuhiljaa kakaraikään Ei mitenkään houkutteleva ajatus. - Katselenpa nyt tässä jonkin aikaa ja jos alkaa hurjalta näyttää, niin ei siinä auta. Se on astuttava virtastorniin ja taipaleelle vain.

Aika kului ja vuodet vierivät. Leppoisalla mallilla näyttivät asiat lepäävän Kilraten kotiseudulla. Kaupalliset toimitukset hoideltiin rutiininomaisesti ja ikiaikaiset vainot ja pelot painuivat pikkuhiljaa unohduksiin. Auvoiselta tilanne näytti, muttei aivan sitä ollut.
Muutaman trogoon ryhmä vastusti vieläkin kehityksen kulkua ja vannoi edelleen perinnepuuhien nimeen. Järjenvastaista ja perinteitä halveksuvaa oli tälläinen kalastelu ja jinookien kanssa veljeily. Mitään hyväähän moisesta ei pidemmänpäälle seuraisi. Siitä olivat oppositiopeikot varsin vakuuttuneita.
Oppositioryhmä oli omissa tutkimuksissaan pikkuhiljaa edennyt sille omituiselle hökötykselle, jolla jinook Kilraten väitettiin matkanneen tähtien takaa paikalle. Epäillähän tuotakin väitettä toki sopi ja niinpä kokottivaaraa uhmaten mörilöt tunkeutuivat Mouruvaaralaiseen rehusiiloon.
Varsin oudot ja jopa pelottavat olivat näkymät siilon sisäpuolella, mutta karvakönsikkäät rohkaisivat mielensä. Paikat oli tutkittava, jos mielii huijauksen paljastaa. Outoja pönttöjä löytyi ja niiden materiaali oli aivan tuntematonta kivikauden oloissa asuville trogooteille. Samoin, kuin kiiltävät tummaa ainetta olevat pullot, joiden sisällä näytti olevan jotakin nestemäistä materiaalia.

Aikansa nujuttuaan outojen pönttöjen parissa, onnistuivat peikot saamaan säilyketölkkiin sen veran aukkoa, että pääsivät maistelemaan sisältöä. Omituisen makuista, muttei pahaa, oli pönikän sisältö. Selvästi liharuokaa. Havainto sai trogoot mietteliäiksi. Jinookithan eivät syöneet lihaa.
Entäpä sitten nuo tummat putelit? Eipä aikaakaan, kun vahvasormiset trogoot onnistuivat selvittämään pullonkorkin mysteerin. Tulista oli konjakki tottumattoman suussa ja sai tunkeilijat syleksimään juoman suustaan.
Mukavasti aine kuitenkin turrutti ikeniä ja kieltä, eikä jälkimakukaan tuntunut hassummalta. Niinpä peikot alkoivat varovaisesti maistelemaan tuota outoa mehua.
Arvatahan saattaa, että päähänhän se konjakki alkoi nousta. Nousuhumala antoi mukavasti rohkeutta ja tutkimustyö alkoi edetä ripeästi ja ilman suurempaa varovaisuutta.

Päivä oli painumassa iltaan ja auringon viimesäteet valaisivat kallionhuippua. Sinisilmäinen pikkupoika kipitteli kallionlaelle ja pysähtyi katselemaan ilta-auringon paisteessa kimaltelevaa rehusiiloa.
Poika kääntyi katsomaan perässään tulevaa nuorta miestä, jolla myöskin oli paikallisten mielestä omituiset siniset silmät.
- Tuoko se on iskä? Kysyi poika. - Tuollako sinä tulit tähtien takaa?
Mies pysähtyi pojan vierelle ja he katselivat noin parin kilometrin päässä kimaltelevaa rakennelmaa.
- Sehän se on. Sanoi mies.- Minun avaruuslaivani.

Samaan aikaan avaruuslaivan sisällä pienessä hiprakassa olevan trogoon sormi osui starttinappulalle.
rakettimoottorit jyrähtivät ruutipaukkujen voimasta käyntiin ja raketti peittyi hetkeksi alaosasta ryöppyävän savupilven sisään. Vain hetkeksi ja samassa Mouruvaaralainen maatalousrakennelma sinkoutui yläilmoihin kadotakseen pian näkymättömiin.

- Makeeta! Hihkui poika. - Olipa siisti paukku.
Kilrate katseli ilmassa leijuvan savujuovan perään ja pohti ihmeissään.
- Olikohan joku oikosulku, vai mikä sen käynnisti? Toivottavasti sinne ei kukaan ollut sisälle mennyt. Yhtään ei osaa mennä sanomaan osaako suunnistusohjelma viedä raketin maahan ja jos osaakin, niin mahtaa siellä ihmiset olla ihmeissään.

Trogootien kylän oppositioryhmä oli omituisesti kadonnut, mutta eipä sitä osattu suuremmin ihmetellä. Aina silloin tällöin sattui joku katoamaan, joutuivatko kokotin nokkaan, vai mihin. Katoamisia sattui, eikä niistä yleensä selvää saatu.

Valoisassa yössä Kilrate meloskeli kanootillaan poikansa kanssa kohti jinookien saaria. Sinisien silmiensä lisäksi poika oli perinyt isältään tämän omituisen unirytmin.
Ehkä jonkin hereillä olevan jättikuoriaisen lisäksi nämä kaksi olivat ainoat hereillä olevat olennot tämän kuupallon öisellä puoliskolla.

LOPPU ----


Tämän tarinan olen kirjoittanut joskus vuosia sitten ja tämä on saattanut olla esillä joskus aiemminkin. Ehkä tälle kuitenkin vielä löytyy joku uusi lukija?

Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 4 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
4.3  (4)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Kauas on pitkä matka, eli Kilrate 2020-05-20 18:38:38 Gassion
Arvosana 
 
2.5
Arvostellut: Gassion    May 20, 2020

Vaikka luenkin toisinaan kokonaisia kirjoja, olen todistanut olevani useaan otteseen varsin laiska lukija. Saatan jättää romaaneista ja novelleista puolet lukematta, sillä yleensä syynä on ollut joko huono kirjoitustyyli tai kelvoton juoni.
Luin tästä novellista vain muutaman kappaleen, sillä tarinasi aloitus oli liian heikko, eikä se luonut oikeastaan minkäänlaista halua jatkaa tekstisi lukemista eteenpäin. Minusta kirjailijan tulisi näyttää jo heti tarinansa alkumetreillä mihin kykenee, eikä pysytellä yksinkertaisissa ja helpoissa lauseissa.
Jos vielä hioisit tekstisi ensimmäisiä kappaleita, tarinasi voisi saada enemmän huomiota ja arvostusta.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
Kauas on pitkä matka, eli Kilrate 2020-05-09 21:31:40 Oriodion
Arvosana 
 
5.0
Oriodion Arvostellut: Oriodion    May 09, 2020
Top 50 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Tämä oli kyllä loistava! Mielenkiintoinen maailma outoine otuksineen, esimerkiksi pitkät vurorokaudet ja paikallinen tapa vetää unta kuulaan aina kun aurinko ei paista oli loistava keksintö.

Kieli oli myös hyvää ja omaperäistä. Esimerkiksi: "- Mihinkäs sitä nyt oikein ollaan matkalla? Kilrate kyseli seuralaisiltaan." oli loistava reaktio mouruvaaralaiselta, ottaen huomioon tilanteen kohtalaisen vakavuuden jättiläislinnun nokassa. Siitä heti perästä pisti silmään myös loistava lause kyseisestä nokasta poistuttaessa:" Nokkahan aukesikin helposti, kuin Ladan takaluukku nimismiehen ponuratsiassa, eli siis pientä väkivaltaa käyttäen." Mukavaa, luovaa kuvailua. Pulun tuomat lisäkalsiumnitraatit herätti myös huomattavaa hilpeyttä singotessaan mouruvaaralaisen avaruuteen. :D

Alku maan päällä tuntui ehkä vähän irralliselta varsinaisesta tarinasta, mutta eipä se mitään haitannut, ihan kiva kuulla Kilraten aiemmastakin elämästä jotain.

5/5

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
Kauas on pitkä matka, eli Kilrate 2020-02-15 12:31:11 L.R
Arvosana 
 
4.5
L.R Arvostellut: L.R    February 15, 2020
Top 50 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Tämä tarina on yksi parhaimmista mitä olen tällä sivustolla vielä lukenut ja se on fakta.

Omaperäisyys 0.5/0.5p
Tarinan idea on omaperäinen, mielenkiitoinen ja sen toteutuksesta todellakin huomaa kuinka innoissasi olet ollut tästä tarinasta.

Maailma 0.5/0.5p
Olet luonut todella hauskan maailman tarinallesi. Kaikki sitä asuttavat eliöt ja kansat ovat mielenkiintoisia ja luovasti kehitettyjä.

Juoni 1.0/1.0p
Tarinan juoni on hieman hullunkurinen etenkin tuosta alusta jossa suomalainen mies onnistuu matkustamaan avaruuteen, mutta se herätti myös hyvin minun mielenkiintoni ja juoni vain jatkoi paranemistaan mitä pidemmälle luin.

Hahmot 0.5/1.0p
Et rakenna hahmojasi kovin paljoa tarinan aikana, emmekä me tiedä heidän persoonallisuuksistaan paljoa. Eli tarinoitasi voisi parantaa tekemällä hahmoista moniulotteisempia ja antamalla heille vahvemmat persoonallisuudet, mutta toisaalta onnistut kuljettamaan tarinaa sillä tavalla, että tämä seikka ei esimerkiksi minua edes tarinassa häirinnyt. Tässä tarinassa kirjoitustyylisi heikkous tuntuisi siis olevan hahmoissa, mutta samalla se kirjoitustyyli estää hahmojen heikkouksia häiritsemästä minun lukukokemustani, joten käytännössä nämä seikat tekevät toisensa olemattomiksi.

Dialogi 1.0/1.0p
Dialogi on tässä tarinassa keskivertoa, mutta en ota siitä pisteitä pois sillä tarina on rakennettu siihen malliin, että keskusteluja ei paljoa tarvita tai käydä, eikä niiden laatu siksi horjuta tarinaa millään tavalla.

Kerronta 0.5/0.5p
Kerronta on mukaansatempaavaa ja toimii mielestäni tässä tarinassa jopa paremmin kuin Troijalaisessa. Onnistuit myös parissa kohtaa kätkemään huumoria tarinaasi hyvin hienovaraisesti ja välillä sitä oli tarinassa suoremmassakin muodossa.

Kuvailu 0.5/0.5p
Kuvailet todella hyvin tarinasi miljöötä, maisemia ja etenkin näitä eliöitä joita tarinassa tavataan. Onnistuit hyvin maalaamaan kuvan maailmasta ja sen sisältämistä tarinoista.

Tarinan pituuden takia minulla kesti pari päivää, ennen kuin löysin sopivan kohdan sen lukemiselle ja reilu tunti tässä lukemisessa kuluikin, mutta ei siinä mitään pahaa ole, että hyvä teksti on pitkä. Mielestäni tuo tarinan idean lähtökohta poskettomana huuhaajuttuna ei heikennä tarinaa vaan päinvastoin.
Tarina toimii paljon paremmin tälläisessä vähemmän vakavassa asetelmassa verrattuna siihen jos tämän realistisuus olisi asetettu korkeammalle tasolle.

Tämä tarina menee ehdottomasti suosikkeihini ja varmasti näille sinun vanhemmillekin tarinoillesi löytyy lukijoita, jos nitä tänne vain lisäät.

Hyvää kirjoittamisen jatkoa!

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
20
Report this review
Kauas on pitkä matka, eli Kilrate 2020-02-12 20:18:50 Ihmettelijä
Arvosana 
 
5.0
Arvostellut: Ihmettelijä    February 12, 2020

Hyvä ja sopivan pitkä. Huumoriakin mukana.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS