Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Fantasia Legendan peto
QR-Code dieser Seite

Legendan peto

Metsä kohosi korkeuksiinsa Lucyn ympärillä hänen marssiessaan pitkin poluntapaista, joka kiemurteli tummansiniselle yötaivaalle kurkottelevien puiden välissä. Oli hiljaista, ja ainoa äänen lähde oli hänen kenkiensä töminä risujen napsahtelun ja lehtien rapinan säestyksellä. Ei tosin olisi ollut ihme, jos Lucyn sisällä kiehuva kiukku olisi alkanut sihahdella ääneen hiljaisuuden keskellä.

Korkealla taivaalla loimottava puolikuu ei valaissut tietä, ja vaikutti siltä kuin tähdet olisivat juuri sinä yönä kadonneet taivaalta yön tummansinisen peiton alle; kuuhun luottamatta Lucy oli pihistänyt kirkkaimman löytämänsä taskulampun ja osoitteli sillä tietä. Viiden ensimmäisen minuutin ajan hän ei ollut halunnut käyttää sitä lainkaan - mitä jos paristot loppuisivat yllättäen ja hän jäisi pimeyteen? Vaikka hän ei taikauskoinen ollutkaan, ketä huvitti juoksennella pilkkopimeässä metsässä sellaisella alueella, jossa huhuttiin ihmisiä katoilevan? - mutta kompuroituaan kahdesti hänen mielensä oli muuttunut.

Parin kilometrin kävely ei todella ollut kestänyt kauan. Lucy avasi puhelimestaan karttasovelluksen ja tarkisti sijaintinsa. Näytön yläruudussa kenttää kuvaavat palkit ilkkuivat vähyyttään. Lucy piteli puhelinta tiukasti otteessaan pysähtymättä. Hänen hermonsa olivat kovilla, joten hän oli määrätietoisesti päättänyt hoitaa likaisen työn pois alta nyt. Olihan se vähemmän likainen kuin toinen varteenotettava vaihtoehto.

Lucy ei tuntenut ketään toista yhtä kömpelöä henkilöä kuin itsensä. Tai ketään yhtä epäonnista. Kesälomaa ei ollut ollut jäljellä kuin kaksi viikkoa, kun Lucy oli päättänyt kiertää asuinalueensa suurimman kauppakeskuksen kaikki kaupat saadakseen selville, oliko missään alennusmyyntejä. Päivä oli sujunut mukavasti - hän oli löytänyt halvat mustat farkut – kunnes hän oli poikennut McDonald'siin syömään. Siellä hän oli törmännyt Bradin kaveriporukkaan, Bradiin ja Bradin läppäriin ja onnistunut kaatamaan Coca Colansa kyseiselle läppärille.

Brad ei ollut ilahtunut. Lukion suosituin, pelätyin ja komein kundi kun oli, hän oli käyttäytynyt kuin totaalinen mäntti, eikä Lucy vieläkään ollut varma, olisiko hänen pitänyt metsään marssimisen sijasta suunnata poliisin pakeille. Täällä hän kuitenkin oli, ja syy siihen oli se, ettei hän halunnut maata Bradin kanssa.

2000 puntaa. Lucyn tilillä ei ollut edes sen kymmenesosaa, ja hänen perheensä eli muutenkin melkeinpä kädestä suuhun. Brad tiesi sen, ja niin tiesi suurin osa heidän lukiostaankin. Se oli antanut Bradille etulyöntiaseman - koska Lucylla ei mitenkään ollut varaa korvata kallista kannettavaa (vaihtoehto numero yksi), Brad oli ilmoittanut, että toinen vaihtoehto oli maata hänen kanssaan neljästi, 500 puntaa per kerta. Sitten maksu olisi hoidettu.

Lucy ei ollut suostunut. Pelkkä ajatus, kaukaiselta tuntuva muisto, ei jättänyt häntä rauhaan edes vieraassa metsässä viittä minuuttia ennen keskiyötä. Tämä oli kolmas ja ainoa vaihtoehto, johon Lucy oli saattanut tarttua - hänen piti mennä yksin keskiyöllä pahamaineiselle Nefear-järvelle. Järvi oli Englannin kuuluisin historiankirjoihin jättäneen legendansa ansiosta. Useita satoja vuosia vanha taru kertoi aavekoirasta, joka vartioi järveen hukkunutta rakastaan ja ajoi pois kaikki, jotka rohkenivat sen pyhälle paikalle saapua. Alue oli hyvin kaunis, mutta aavekoiran pelossa siellä ei käyty kävelyillä tai kalastamassa.

Tarinat siitä, missä koira nukkui, vaihtelivat luolastosta järven pohjaan. Internetin keskustelufoorumit olivat täynnä toinen toistaan villimpiä kuvauksia siitä, kuinka järvellä uhmakkaasti käyneet olivat paenneet henkensä edestä mutta selvinneet kaikki täysin vahingoittumattomina. Myös aavekoiran ulkonäkö ja ääntely vaihtelivat siinä määrin, että Lucy oli epäillyt, josko kukaan oli oikeasti nähnyt olentoa kunnolla. Yksi piirre kuitenkin toistui kaikissa kertomuksissa – veren punaa hohtelevat silmät keskellä pimeyttä.

Lucy värähti. Harhauttaakseen ajatuksiaan hän napsautti puhelimestaan kameran auki ja painoi videokuvan päälle. Hän käänsi kameran kohti itseään ja mulkaisi puhelinta hyytävästi. Hän saattoi kuvitella Bradin ilkkuvat kasvot ja uhkaavat tummat silmät edessään.

"Kuten näkyy, metsässä ollaan. Järvelle on muutama sata metriä. Aion kuvata koko ajan, joten tämän jälkeen et voi enää kiristää minua. Muista, että jos selviän täältä, valitsisin tämän vaihtoehdon uudelleen vaikka viidesti ennen kuin tulisin lähellekään sinua, Brad O'Neal."

Kameralle sentään saattoi pitää puolensa, hän ajatteli ja käänsi puhelimen kuvaamaan polkua ja puita ja pimeyttä. Taskulampun valokiila ei valaissut kuin muutaman metrin matkan, mutta Lucy puri hammasta antamatta jalkojensa pysähtyä hetkeksikään. Siinä tapauksessa järki saisi vihdoin vallan ja kääntäisi hänet ympäri pakottaen palaamaan kodin turviin. Vain Lucyn itsepäisyys ja inho Bradia kohtaan pitivät hänet liikkeessä.

Aika kului silmänräpäyksessä. Yhtäkkiä polun ympärillä kasvavat puut siirtyivät syrjään ja Lucy saapui metsäaukealle, jonka keskellä oli musta järvi. Vain laineiden hiljainen liplatus ja hänen katkonainen hengityksensä halkoivat hämyistä hiljaisuutta. Ilma tuntui raskaalta, mutta taskulampun valo ei paljastanut sumua. Yö oli selkeä mutta taivas pilvien peitossa. Kevyen tuulenvireen pyyhkäistessä metsäaukean poikki lehdet suhisivat kuiskien aavemaisesti kaikkialla Lucyn ympärillä.

Hän puri huultaan ja asteli lähemmäs järveä. Hän ei olisi halunnut lähestyä tuota mustaa peiliä, jonka syvyyksiin saattoi kätkeytyä mitä vain, mutta hän halusi saada sen videolle. Heti taskulampun valon tavoittaessa veden pinnan hän pysähtyi ja kuvasi järveä ja rantaa parikymmentä sekuntia. Se sai riittää. Hänen tehtävänsä oli hoidettu.

Lucy ei voinut tukahduttaa helpotuksen huokausta. Hän oli viimein vapaa lähtemään kotiin. Tietysti edessä oli vielä sama kävely halki pimeyden, mutta tällä kertaa häntä ei odottanut paikka, jossa huhuttiin kummittelevan.

Hän käännähti ympäri ja sijoitti taskulampun polviensa väliin vapauttaakseen kätensä, aikeenaan napsauttaa video pois päältä. Hän kuitenkin jähmettyi, kun jostain kaukaa hänen takaansa tuuli kantoi muassaan matalaa urinaa. Lucy pakotti itsensä liikkumaan, sujautti puhelimen taskuun ja tarttui vapisevin käsin taskulamppuun. Kun hetkeen ei tapahtunut mitään - urahtelu ei toistunut, eikä mikään muukaan viitannut siihen, että aivan hänen takanaan olisi jotain – Lucy veti syvään henkeä, laski mielessään viiteen ja pyörähti ympäri osoitellen lampulla järveä kiivaasti. Valokiila ei kuitenkaan tavoittanut mitään, mitä Lucy ei jo ollut nähnyt. Veden pinta väreili kevyesti tuulen hyväilevien sormien alla, ja hiljainen liplatus kantoi äänensä vaivatta koko metsäaukean yli.

Lucy puri taas huulta ja antoi lihaksilleen luvan rentoutua hieman. Hän kuljetti taskulampun tuikkua – kirkkaudestaan huolimatta se oli vain kuin lapsi jättiläiseen verrattuna, jotakin, josta ei tositilanteessa olisi pimeydelle ollut vastusta – vielä kerran järven yli varmistuakseen siitä, että hänen ylivilkas mielikuvituksensa vain teki tepposiaan, mutta sitten kuuma sävähdys kulki hänen lävitseen. Mustan järven vastarannalla, Lucyn taskulampun ulottumattomissa, oli silmät. Valtavat, verenpunaa hohkaavat silmät. Lucyn sydän alkoi lyödä nopeammin. Silmät sulkeutuivat ja avautuivat.

Lucy käännähti vielä kerran ympäri ja otti jalat alleen. Hän puristi taskulamppua kuin pelastusköyttä ja juoksi, juoksi metsän halki yrittäen väistellä alhaalla roikkuvia oksia ja pensaiden raapivia kynsiä, jotka pyrkivät tarttumaan hänen vaatteisiinsa. Äkillinen pyrähdys kilpajuoksuun, jossa hänen vastustajansa oli kuoleman symboli, ei tehnyt hyvää pinnallisen, hätäisen hengityksen kanssa, ja Lucyn kylkeä alkoi pistää. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteivätkö silmät kuuluneet aavekoiralle. Siihen ei tarvittu ripaustakaan taikauskoa.

Kilpailu muuttui paoksi, takaa-ajoksi, kun Lucyn korviin kantautui lisää matalaa murahtelua. Ääni oli tasaisen uhkaava mutta kummallisen hiljainen, jopa pehmeä. Lucy kiristi vauhtiaan pelon siivittäessä askeleita ja oli kompastua omiin jalkoihinsa, kun hän kuuli tassujen vaimean töminän jostain takaansa. Ohi vilahtelevat puut ja pensaat sumentuivat silmissä, ja oli kuin hän olisi juossut hidastettuna. Kauhu kuivasi suuta, ja kuten itkiessäkin usein käy, se tiivistyi kurkun tukkivaksi palaksi ja lähetti jähmettäviä signaaleja kaikkialle Lucyn vartaloon. Pistävä kipu levisi rintakehään ja pakotti hänet haukkomaan henkeä paniikissa. Miksi tuntui kuin hän olisi tukehtumassa?

Olennon loikat eivät pidentyneet eivätkä muuttuneet voimakkaammiksi, mutta se oli ilmeisen helposti kirinyt välimatkaa kiinni. Kihelmöivä tunne Lucyn niskassa kertoi, että minä hetkenä hyvänsä valtava susimainen koira loikkaisi hänen selkäänsä kaataen hänet päistikkaa maahan, raatelisi hänet riekaleiksi ja jättäisi vuotamaan kuiviin kätkettynä pimeyteen. Ilma Lucyn ympärillä tuntui tihentyvän, ja vaikka yö ei ollutkaan kylmä, hänen ihonsa oli kananlihalla ja kasvot kylmän hien peitossa. Yksittäinen kyynel vierähti hänen poskelleen.

Ja sitten hän törmäsi johonkin täysin varoituksetta. Hän ei ollut keskittynyt tarkastelemaan summanmutikassa valitsemaansa reittiä taskulampun valossa, vaan lamppu oli roikkunut hänen kädessään putoamaisillaan jo jonkin aikaa. Hän paiskautui maahan ja tunsi ranteensa vääntyvän laskeutuessaan jonkun päälle. Hänen kätensä huusi vastalauseen, kun Lucy tukeutui johonkin kiinteään allaan ja hapuili kauemmas lennähtänyttä taskulamppua. Läheltä hänen kasvojaan kuuluva kirosana sai hänet kuitenkin jähmettymään, ja saman tien joku tarttui hänen kipeään ranteeseensa ja nykäisi takaisin alas. Lucyn huulilta karkaava hiljainen voihkaisu kirvoitti naurua hänen ympäriltään. Sitten joku napsautti taskulampun päälle ja Lucy huomasi tuijottavansa niihin tummiin silmiin, joita vain hetkeä aiemmin oli inhon vallassa muistellut.

Bradin kaveriporukka, viisi toinen toistaan häijympää poikaa, seisoi heidän ympärillään. Lucy makasi Bradin päällä käsi pojan pihtimäisessä puristuksessa, pojan alentuvan, pilkallisen huvittuneen katseen lipuessa hänen kasvoillaan. Bradin takin vetoketju painautui ikävästi vasten hänen kylkiluitaan ja Lucy tunsi paidan läpi pojan kovat lihakset. Näin lähellä Bradia hän ei ollut koskaan ollut, mistä hän oli hyvin kiitollinen. Poika pani merkille hänen kauhistuneen ilmeensä, lasittuneen pelon häivähdyksen silmissä ja kyyneleen jättämän raidan, ja tuhahti ivallisesti.

"Ollaanpas sitä kiireessä", hän sanoi venytellen ja puristi Lucyn rannetta kovempaa. Tyttö puri huultaan, jotta ei älähtäisi ääneen uudestaan. Kipu sykki hänen käsivarressaan. "Niin kiireisiä, että kehdataan ihan päin juosta. Mihinkäs sitä ollaan matkalla?"
"Pois", Lucy yritti sanoa, mutta hänen äänensä kieltäytyi tottelemasta ja kuului pelkkänä kuiskauksena. Brad hörähti niin että sylkipisara roiskahti Lucyn kasvoille, mutta hän ei välittänyt. Tärkeintä oli päästä jatkamaan matkaa nyt, pois metsästä.

"Kuuntele", Lucy aloitti. "Minä kävin järvellä ja näin ne punaiset silmät. Ne, jotka kuuluvat aavekoiralle. Se lähti perääni, ja siksi juoksin."

Brad repesi nauramaan, ja hänen kaveriporukkansa säesti häntä. Lucy yritti taas kohottautua ylös, kauemmas Bradista, ja tähyili kuumeisesti ympärilleen, mutta Brad kiskaisi hänet jälleen alas, tällä kertaa voimakkaammin. Lucy kolautti otsansa pojan jykevään leukaan ja haistoi hänen hengityksessään alkoholin häivähdyksen. Totta kai, Lucy ajatteli tuskastuneena, eivät he olisi uskaltaneet tulla metsään muuten kuin kännipäissään ja pitämään hauskaa hänen kustannuksellaan.

"Hyvä vitsi", yksi pojista hirnui. Ylenkatseellinen sääli pilkahti Bradin silmissä, ja poika nykäisi Lucyn niin lähelle, että hänen raskas hengityksensä pyyhki epämiellyttävästi tytön kasvoja. Lucy taisteli vastaan halua nyrpistää nenäänsä ja rimpuilla vapaasti (vaikka hän ei olisi onnistunutkaan siinä). Hän vältteli Bradin ilkkuvia silmiä ja tuijotti niiden sijasta hammaskorua pojan etuhampaassa.

"Minua ei kiinnosta, millä yrität minua huijata. Sait mahdollisuuden mennä Nefear-järvelle, jotta voisimme seurata sinua tänne ja ratkaista kiistan läppärini korvauksesta asianmukaisesti." Se kuulosti pahaenteiseltä, ja Lucyn henki salpaantui, kun Brad kurkotti ylöspäin ja heidän nenänsä koskettivat. Hän värisi tahtomattaan alkoholin haju nenässä kirvellen. Pojan silmät olivat valtavat, tummat ja valtavat ja pahansuovat."Se taru jostain vitun aavekoirasta on taru. Tsoukki. Trolli. Kuinka tyhmä täytyy tuollaisen köyhän, aivottoman -"

Ja Brad käytti niin rumaa sanaa, että Lucy olisi luultavasti haukkonut henkeään, ellei hiljainen rasahdus olisi saanut häntä taas valpastumaan ja miltei unohtamaan Bradin. Ääni tuli jostakin läheltä, mutta mitään ei näkynyt. Bradin ote hänen ranteestaan ei hellittänyt, ja pakokauhu alkoi hiljaa palata häneen, sykkiä rinnassa kuin toinen sydän.

"Älä viitsi", Brad tuhahti, ja joku hänen kavereistaan potkaisi Lucya napakasti kylkeen.

Muuta kukaan ei sitten ehtinytkään tehdä. Kipu tykytti Lucyn kyljessä ja sai hänet tuntemaan olonsa voimattomammaksi kuin koskaan ennen, avuttomaksi, kun valtava musta olento loikkasi esiin pimeydestä valkoiset raateluhampaat paljastettuina. Nurkkaan ajetun eläimen epätoivo palasi ja kietoutui Lucyn mielen ympärille yrittäen tukahduttaa kaikki hänen ajatuksensa. Brad karjaisi suoraan hänen korvaansa ja seuraavassa hetkessä maailma pyörähti Lucyn silmissä, kun hänet paiskattiin sivuun. Hän kierähti muutaman kerran ympäri ja kolautti päänsä kiveen. Tähdet vilisivät silmissä, jotka hän sulki ja taisteli tiedottomuudelle antautumista vastaan. Hänen sumea mielensä halusi lipua rauhalliseen unhoituksen tilaan, jossa keskipisteenä ei ollut tämä todellisuus vaan Lucyn alitajunnan juonet.

Hän makasi mittaamattoman hetken ajelehtien tajuttomuuden rajalla, mutta alustan epämukavuus, ympäröivä meteli ja mielikuva hyökkäävästä mustasta koirasta eivät antaneet hänen paeta tilannetta. Hän avasi silmänsä.

Kaikki tapahtui kuin hidastetussa filmissä. Vähän kauempana lojui kaksi Bradin kaveria, toinen liikkumattomana, toinen päätään pökertyneen näköisenä pidellen. Kumpikin näytti muuten vahingoittumattomalta. Valtava koira loikkasi seuraavan pojan päälle, ja Lucy käänsi katseensa pois epätoivoisena. Hän tukeutui kyynärpäihinsä ja työnsi itsensä istumaan, mutta samassa joku tarttui häneen takaapäin ja pakotti kääntymään kohti matalasti murisevaa koiraa. Hänen käsivartensa kammettiin kovakouraisesti selän taakse yhdellä riuhtaisulla, aivan kuin Lucy olisi räsynukke eikä mitään muuta.

"Sinä ennen minua", Brad huohotti hänen niskaansa ja puristi hänen käsivarsiaan. Suuttumuksen aalto pyyhkäisi Lucyn läpi ja hetken mielijohteesta hän heilautti päätään taakse ja löi Bradia leukaan. Hän ei suostunut kuolemaan kenenkään kilpenä. Brad vastasi kolauttamalla kyynärpäänsä hänen takaraivoonsa voimalla, joka sai Lucyn voihkaisemaan ja josta jäi takuuvarmasti mustelma. Näkökenttä vuoron perään sumentui ja kirkastui mustien pisteiden täplittämänä.

Hänen tuskainen äänensä kantautui pedon korviin. Se nosti suuren päänsä heitä kohti punaiset silmät kiiluen, kuola suupielestä valuen ja päästäen ilmoille karjaisun, joka sai Lucyn sydämen hyppäämään kurkkuun. Minä kuolen, hän ajatteli silmittömän kauhun, yllätyksen ja sokaisevan epätoivon taistellessa hänen mielensä herruudesta. Bradin pihtimäinen ote hänen käsivarsistaan kiristyi, kun otus lähestyi. Jokin kirkas välkkyi yön pimeydessä raateluhampaiden lisäksi; toisen kulmahampaan kärjessä hohteli veripisara. Lucy taisteli näkökentän sumentumista vastaan.

"Saatana", Brad ärähti hänen korvansa juuressa. Kuului kahahdus, kun hän vetäisi jotain esiin. Silmäkulmastaan Lucy näki, että se oli taskuveitsi, jonka terä välkähti hopeisena kauempana lojuvan taskulampun kelmeässä kajossa. Pedon valtaisat silmät panivat sen merkille, ja otuksen kurkusta kumpuava ääni oli edellistä kauheampi. Se ei kuitenkaan pysähtynyt.

Minä kuolen. Ajatus tuntui vieraalta kuin uusi, eksoottinen ruokalaji. Lucylla ei ollut voimia yrittää riuhtoa itseään irti Bradin otteesta, joka kahlitsi hänet ihmiskilveksi pahantahtoisen kiusaajan eteen. Lucyn hengitys oli katkonaista, ja hän oli jo sulkemassa silmänsä, kun hänen sydäntään kylmin sormin puristava kauhu alkoi hälvetä, ja sen tilalle asettui pelottava tyyneys. Alistuneisuus. Hyväksyntä. Hän kuolisi.

Hänen perheensä tuskin jäisi kaipaamaan häntä, yhtä ruokittavaa suuta muiden joukossa.

Minä kuolen.

Lucyn näkökenttää halkoi hopeinen välähdys, jota seurasi tukahtunut, eläimellinen tuskanulvahdus. Se tapahtui niin nopeasti, etteivät hänen aivonsa rekisteröineet mitään. Yhdessä hetkessä hän tuijotti tummaa kahvaa, joka oli ainoa osa Bradin taskuveitsestä näkyvissä; hopeinen terä oli uponnut pedon rintaan, pedon, joka seisoi neljällä tassulla vain parin metrin päässä Lucysta, jonka takana Brad yhä piilotteli. Punainen tahra levisi kahvan ympärille, ja verta alkoi pisaroida otuksen rintaa peittävään mustaan turkkiin.

Seuraavassa hetkessä peto loikkasi, ja Lucyn maailma pyörähti ympäri jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä, kun hän paiskautui kyljelleen. Hänen päänsä osui kiven sijasta sammaleeseen, mistä hän oli kovin kiitollinen. Häntä kuitenkin huimasi niin pahasti, että alkoi olla vaikeaa keskittyä.

Ilmaa halkoi Bradin kauhun ja tuskan sekainen karjahdus, jota säesti tasainen murina ja sarja tömähdyksiä. Lucy keräsi voimansa ja työnsi itsensä istumaan. Hän hätkähti nähdessään, että taskuveitsi oli irronnut pedon jykevästä rinnasta ja lojui hänen vieressään ruohomättäällä. Terä oli kirkkaanpunainen verestä. Häntä puistatti.

Tunne paheni, kun Bradin huuto katkesi. Sitten hän tajusi, ettei murinaakaan enää kuulunut. Metsä oli jälleen aavemaisen hiljainen, ikään kuin viimeisen viiden minuutin aikana ei olisi tapahtunutkaan mitään. Ikään kuin metsä olisi nielaissut salaisuuden ja kätkenyt tapahtumat suojaansa.

Kukaan ei jäisi eloon. Kukaan ei kertoisi tapahtumista muille. Salaisuus säilyisi.

Sitten ei ollutkaan enää hiljaista vaan Lucyn takaa kuului hiljaista tassujen töminää. Hän tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn, ja aiempi varmaa kuolemaa edeltänyt tyyneys haihtui kuin tuuleen. Lamauttava kauhu valtasi taas hänen kehonsa.

Hän ei uskaltanut kuolla katsomatta hirviötä silmiin.

Käännyttyään ympäri hän huomasi ensimmäisenä Bradin, joka makasi kauempana kasvot vasten maata. Hänen ympärillään ei ollut verilammikkoa, mutta poika ei liikahtanutkaan kuten eivät hänen kaverinsakaan. Lucy veti täristen henkeä ja suuntasi huomionsa valtaisaan mustaan varjoon, joka lähestyi häntä pehmein liikkein kuin ammattimainen tappaja. Sen punaiset silmät ennustivat verenvuodatusta. Se oli niin valtava, Lucy ajatteli tuntien yllättyneisyyden pistoksen, ettei sitä oikeastaan voinut kutsua koiraksi. Se näytti enemmän sudelta.

Sillä ei tosin ollut väliä.

Aika tuntui hidastuvan. Lucyn tuijotti uskaltamatta räpäyttää silmiään, kun peto lähestyi. Hän katui metsään lähtöään niin paljon, että se tuntui fyysisenä kipuna rinnassa. Hän harkitsi jo perääntyvänsä ja liu’utti kättään pitkin kosteaa, viileää maata – kun se tavoitti jotain terävää, ja Lucyn sormet puristuivat Bradin taskuveitsen ympärille.

Yhtäkkiä peto pysähtyi ja kumartui kohti maata. Sen massiivinen ruumis alkoi vääntelehtiä, ja yhden kauhuntäyteisen hetken Lucy kuvitteli näkevänsä liikettä sen turkin alla.

Se riisti häneltä viimeisen järkevän ajatuksen. Oli kuin automaattiohjaus olisi ottanut vallan – Lucyn käsi liikahti taaksepäin ja seuraavalla sekunnilla sinkosi veitsen kohti petoa.

Pikkuinen teräase upposi mustan suden rintaan, lähelle kohtaa, johon Bradin heitto oli osunut.

Lisää punaista nestettä, joka kasteli pedon rintaa ja mustaa turkkia niin, että se näytti irvokkaalta maalaukselta, jossa punaista maalia oli vain roiskittu pitkin mustaa taustaa.

Automaattiohjaus pakotti Lucyn kompuroimaan jaloilleen, ja hän oli kaatua uudestaan, sillä hänen polvensa löivät loukkua ja pää tuntui viisi kertaa raskaammalta kuin tavallisesti. Se kuitenkin riitti saamaan hänet liikkeelle; suomatta pedolle enää katsettakaan Lucy singahti sokeasti matkaan ja kompuroi pois sen luota, pois, kauas pois.

Mittaamattoman ajan kuluttua hän alkoi tiedostaa hallitsevansa kehoaan automaattiohjauksen sijasta. Hidastamatta vauhtiaan hän kaiveli kuumeisesti taskuaan ja sormiensa tavoittaessa puhelimen viileän materiaalin hän melkein puhkesi kyyneliin helpotuksesta. Hän ei kuullut takaansa tassujen töminää tai murahtelua, mutta hän ei uskaltanut hidastaa vauhtia.

Kun karttasovellus vihdoin löysi hänen sijaintinsa, hän oli kiljaista riemusta. Hän oli summanmutikassa lähtenyt oikeaan suuntaan ja oli matkalla kotiin samaa reittiä, jota oli tullut metsään. Se aika tuntui kaukaiselta, viikon takaiselta. Päällimmäisenä hänen mielessään oli kuva mustasta hirviöstä, jonka veriset silmät lupasivat kipua, tuhoa ja kuolemaa.

Arvostelut

Ei arvosteluja

Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS