Hieman erilainen tyttö Hot

Hieman erilainen tyttö

"Paras asia pelaajana olemisessa: Sinulla on jo valmiiksi työkalut kaikkien haasteiden selättämiseen. Sinua vastapäätä karjuu kauhea hirviö? Tapa se. Löydät edestäsi esteen? Räjäytä se. Tornin huipulla on kirottu prinsessa odottamassa sinua häntä pelastamaan? No, kyllä sinä keinot keksit! Tästä maailmasta et löydä haastetta, jota et pystyisi selvittämään. Ja kun teet sen, voit vieläpä näyttää todella siistiltä ja kaikki ihailevat sinua sankarina!" -Hilbert

Vestige lohikäärmeensukuisen huonesta ja Notarius Evermorelaisen huoneestä kävelivät kapeaa metsäpolkua pitkin. Sää oli pilvinen ja hieman viileä, mutta täydellinen pienelle muutaman yön vaellusretkelle Daenian maankuulussa satumetsässä. Kaksikosta koreilevampi oli Vestige, joka oli pukeutunut pitkään, pikimustaan matkaviittaan ja kantoi selässään suurehkoa äpärämiekkaa. Hänen kulkunsa oli hiljaista kuin tumman veljeskunnan salamurhaajalla. Harmaapartainen Notarius taas pukeutui kuin kuka tahansa pelaaja. Hänellä oli yllään täysi palahaarniska, ja hänen askelluksensa kuulosti kuin itse keisarillinen legioona marssisi metsän läpi. Siksi kaikki metsän elukat vetäytyivät kaksikon edestä, ja he kulkivat yksin.
Vestige vihelteli iloista sävelmää kulkiessaan, sillä hänen elämänsä oli täynnä iloa ja hänen mielensä oli rauhaisa. Kuin haltia hän hyppi juurien ja puunrunkojen päältä sulavin liikkein, kun hänen ystävänsä taas joutui nämä esteet kömpelyytään kiertämään. Vestige poikkesi aina välillä polulta ja poimi metsästä jonkin harvinaisen yrtin mukaansa. Myös puolukat ja mustikat katosivat hänen kouraansa, sillä kesä oli juuri lopuillaan ja marjoja riitti vielä metsässä. Vestige oli se, joka ystävänsä tälle retkelle alunalkaen pakotti, sillä luonto oli kovin lähellä hänen sydäntään.
Vaan Notarius taas huhki hiki otsalla valuen eteenpäin kuin mikäkin vuorten örkki. Hänen mielessään ei ollut marjat eivätkä metsän yrtit, vaan ainoastaan perille pääseminen. Kovasti hän odotteli kaksikon pysähtyvän lepäämään, sillä selässään hän kantoi suurta nahkareppua, joka sisälsi suurimman osan heidän tavaroistaan. Hän piti tuiman katseensa tiukasti tiessä, odottaen vastaan tulevan jonkinlainen leiripaikka.
Kuten sanottu, oli taivas tänään pilvinen ja laski kaksikon niskaan aina silloin tällöin viilentävän sadekuuron. Vestige lohikäärmeensukuinen oli lämminverinen ruumiiltaan, eikä pienestä sateesta hetkahtanut. Hän nautti vesipisarojen tipahtelusta kasvoilleen, sillä ne viilensivät hänen sisällään palavaa tulta mukavan rentouttavalla tavalla. Vaan Notarius nurisi aina sateen sattuessa masentuneena, sillä nahkareppu ei ollut vedenpitävä, koska hän ei ollut valinnut vedenpitävää reppua mukaansa. Siispä jokainen sadepisara lisäsi hänen taakkaansa aina häneen osuessaan.
Pilvipeite oli läpitunkematon, mutta ilta alkoi hiljalleen jo hämärtää. Pelaajat eivät tarkoista aisteistaan huolimatta sitä heti huomanneet, mutta pikkuhiljaa eksyi ajatus yöpymisestä heidän mieliinsä. Metsä oli pääosin harvaa ja juurakkoista havumetsää, ja sieltä täältä pilkisti esiin myös hieman kitukasvuiseksi jäänyt tunturikoivu. Taivasalla nukkuminen tekisi selän kyllä kipeäksi ja yöllä saattaisi myös sataa vähän enemmänkin. Näin päätteli Vestige katseltuaan hieman maahan tipahtaneita männynkäpyjä, jotka piilottivat siemenensä suojaan aina sateen lähestyessä. Siispä Vestige toivoi, että vastaan tulisi joku hyvin tiheäoksainen kuusi, jonka oksien alle voisi kaksikko vetäytyä yöpuulle.
Mutta lopulta Notariuksen tarkat silmät osuivat johonkin, mikä totta tosiaan ylitti heidän odotuksensa. Notariuksella oli loistava hämäränäkö, ja pian hän erotti puita vasten tummat hirsiseinät ja heinää kasvavan maakaton. He olivat löytäneet pienen metsämökin, jossa nukkuminen varmasti voittaisi taivasalla yöpymisen. Suuresti ilostuneena tästä odottamattomasta sattumasta, ryntäsivät pelaajat heti mökkiä kohden. Kummankaan mielessä ei käynyt ajatus, että autiossa satumetsässä harvoin löytyy sattumalta vain metsämökki. Tai ehkä Vestige sitä ajatteli, kun yleensä hän ajatteli kaksikosta enemmän. Mitään hän ei kuitenkaan kertonut.
Mökki oli rakennettu jo kauan sitten kelottuneista mäntyhirsistä. Pihka oli jo ajat sitten valunut pois ja hirsien halkeamat varmasti saivat mökin tuulisella säällä hyvin vetoisaksi. Kuitenkaan ei tänä yönä tuulisi ainakaan hirvittävän paljon. Ovi oli raskas ja siinä oli suuri puinen männynoksasta veistetty kahva. Se oli lyöty kiinni oveen parilla suurehkolla mutta ruosteen haurastuttamalla rautanaulalla. Notarius vetäisi kahvasta kovin lujaa, saaden kahvan kokonaan irtoamaan ovesta niin että paukahti. Vahva kun oli. Vestige lopulta sai oven avattua ja kaksikko astui sisään pieneen metsämökkiin.
Sisällä oli pilkkopimeää ja Vestige törmäsi heti johonkin, jonka hän oletti olevan pöytä. Pian hän myös löysi pari kuusenrungosta veistettyä penkkiäkin. Hänen takanaan asteleva Notarius taas löi ryppyisen otsansa johonkin metalliseen. Hieman otsaansa pideltyään, tuli hän siihen tulokseen, että katosta roikkui ruostuneella ketjulla kattohirteen kiinnitetty lyhty. Vielä tarkemmin tarkasteltuaan, huomasi hän ettei lyhdyssä ollut heidän pettymyksekseen kynttilää. Pilkkopimeässä varovaisesti kulkeva Vestige löysi mökistä vielä tiilisen tulisijankin, sekä kaksi laudoitettua laveria, joista toinen oli omituisen lähellä kattoa. Ylös vieviin tikaspuihin oli naulattu kiinni puinen kyltti, johon oli kissankokoisin kirjaimin kaiverrettu teksti:
"Älä mene ylemmälle laverille, siellä kummittelee."
Teksti oli kaiverrettu hieman kömpelöin kirjaimin, mutta Vestige ei ainakaan vielä nähnyt syytä lähteä uhmaamaan sen kehotusta. Hieman hän hymähti kehotukselle, sillä Vestige lohikäärmeensyntyinen oli peloton ritari, joka ei perääntyisi ylälaverin kummituksen edessä. Hän voisi mennä ylälaverille nukkumaan vain silkasta ylimielisyydestään, mutta viisaana miehenä hän tiesi, ettei kummituksia sopinut häiritä. Elämässä pääsi paljon helpommin, jos tiedosti haamut ympärillään ja opetteli elämään niiden kanssa sopusoinnussa.
Sitten mökin täytti aivan hirvittävä kolina. Aivan kuin kasa patoja ja kattiloita olisi juuri tipahtanut taivaista. Äsken oli ollut vielä hiirenhiljaista, mutta nyt Vestigekin säpsähti, koska niin teki kuka tahansa pelästynyt soturikin. Hänen kätensä vaistonvaraisesti löysi miekankahvan hänen selästään, ja Vestige kääntyi taakseppäin kohti ääntä. Mutta sitten hän naurahti yllättyneenä. Notarius oli vain tapansa mukaan rysäyttänyt tavarantäyteisen rinkkansa puulattialle. Ja Vestige oli varma, ettei mitään kummitusta ollutkaan.
Mutta sittä hän kääntyi jälleen kohti laveria, sillä sieltä alkoi kuulua mitä kummallisinta ääntä. Aivan kuin joku keuhkotautinen hengittäisi rahisevasti, ja ääni oli yhtä elävä kuin kaksikon hermostuneet hengenvedot. Sitten kuului toinen ääni. Niin hiljainen, että vain pelaajat yli-inhimmillisine korvineen sen pystyisivät havaitsemaan. Aivan kuin joku raaputtaisi ylälaverin lautalattiaa hitaasti ees taas pitkillä kynsillään. Vestige alkoi nyt toden teolla ihmettelemään, mikä tässä mökissä oikein oli vikana. Ääni kuitenkin haipui pian pois, mutta kovin levottomiksi se jätti kaksikon mielet.
"Voisi luulla, että täällä ihan kummittelee", sanoi Notarius viimein rikkoen mökin uudelleen vallanneen hiljaisuuden.
"Katso kylttiä", kehotti Vestige osoittaen tikaspuihin kiinnitettyä puulevyä. "Voi olla, että juuri niin asia onkin."
"Tutkimmeko asiaa?", kysyi Notarius. "Tämähän on maankuulu Daenian satumetsä."
"Miksi tutkisimme?", vastasi Vestige huolettomana. "Ei haamuja pidä häiritä, ennen kuin ne alkavat häiritä meitä. Jos unemme ovat haamusta huolimatta makeat, en näe mitään syytä aloittaa tutkimusta."
"Vai niin", vastasi Notarius huokaisten.
"Ei kai sinua pelota?", kysyi Vestige mitä ivallisimpaan sävyyn. Hän kuulosti kuin pikkusiskoaan härnäävältä kymmenvuotiaalta.
"Ei tietenkään", vastasi Notarius nopeasti. "Mehän olemme pelaajia. Voitimme yhdessä jopa Falkreathin kuningaskuntaa piinanneen räyhähengenkin. Mitä nyt yksi mökinhenki siihen päälle."
"Puhu vain omasta puolestasi. Minä olen kamppaillut itse velho Mannimarcoa ja deadran prinssi Molang Balia vastaan. Mehän olemme sankareita", naurahti Vestige. "Emme mitään tutkijoita. Tämä mökki sopii juuri ja juuri arvoisaksemme yösijaksi, mutta ylälaverin kummitus ei sovi arvoisaksi vastustajaksemme."
Niin sanottuaan päätti Vestige lyhyeksi jääneen keskustelun. Kaksikko ei kuitenkaan vielä käynyt levolle. Pelaaja ei näät tarvinnut yössä kuin pari tuntia sikeää unta, ja pelaajan uni oli aina sikeää, mutta samalla myös valpasta. Siksi aikaa oli vielä kunnon illalliselle, kuten myös myöhään yöhön jatkuvalle tarinankerronnalle.
Notarius kaivoi repustaan mehiläisvahakynttilän, ja nuuhkaisi sitä. Tuoksu oli mukavan rauhoittava. Hän asetti kynttilän katosta riippuvaan lyhtyyn, ja iski siihen tuluksilla kipinän. Nyt he näkivät ensi kertaa mökin sisällön hieman tarkemmin. Kulmat olivat tiheiden ja takkuisilta näyttävien hämähäkinverkkojen peittämät. Katon räppänöistä olisi selkeällä säällä varmasti tulvinut sisään valkeaa kuunvaloa, mutta nyt niitä hädin tuskin huomasi, sillä yötaivas oli pilvinen ja siksi tähdetön.
Notarius löysi seinustalta pari puista makkaratikkua. Ne oli veistetty hiljattain, mutta eivät olleet enää kovin teräviä. Notarius otti vyöltään suuren puukon, ja palilla viillolla sai teroitettua heille kaksi makkaratikkua. Sitten hän alkoi puhdistamaan mökin pölyistä tulisijaa. Kuitenkin seinustalla lepäsi vain pari vanhaa halkoa ja makkaratikutkaan eivät kunnolla kelvanneet sytykkeiksi.
"Minä yritän sytyttää meille takkatulen", hän ilmoitti. "Lähde sinä hakemaan meille lisää halkoja ja varmuuden vuoksi ämpärillisen vettä."
Vestige löysi pöydän alta suuren ja ruosteisen kirveen. Se oli varsin koruton, ja sopi mainiosti ohuiden puiden pilkkomiseen. Sitä oli joskus varmasti joku kirvesmies käyttänyt. Hän löysi myös pienen puuämpärin seinustalta. Näiden kamppeiden kanssa marssi Vestige ulos.
Oli jo aivan pimeää. Tähän aikaan vuorokaudesta saattoi metsässä kohdata jo susia tai karhuja. Mutta Daenian metsän eläimet olivat aina olleet lempeitä joskin arkoja. Täällä enemmän sai pelätä metsissä kansantarujen mukaan asustavien noitien loitsumisia. Siitä metsä sai nimensä, mutta Vestige uskoi että suurin osa sen saduista oli jo aikoja sitten kerrottu loppuun. Nyt se oli enää pelkkä metsä, joskin hyvin kaunis sellainen. Siksi hän oli sen alunperin valinnut vaellusmaastokseen.
Puiden läpi virtasi hiljaa solisten pieni tunturipuro. Siitä Vestige täytti vesiämpärin ja matkalla takaisin hän katkoi pari paksua koivunoksaa mukaansa. Mutta oven avatessaan näki hän Notariuksen katselevan kiinnostuneena ylälaverille päin. Hän nuuhki ilmaa ahnaasti, aivan kuin jotakin etsien.
"Kyllä täällä kummittelee ihan varmasti", hän totesi. "Haisee jotenkin lihaisalle, vaikken ole vielä ottanut edes makkaroita esiin. Ja ei tämä edes ole minkään maukkaan lihan tuoksu. Aivan kuin kuolleen eläimen mätääntyvä ruho."
Vestige ei haistanut aluksi mitään. Vasta hieman ilmaa maisteltuaan hän huomasi häilyväisen lihan tuoksun. Ei sitä tavallinen ihminen olisi edes huomannut, mutta heilläpä ei ollut yhtä kehittyneitä aisteja. Mutta mitenkään häiritsevä ei tuoksu ollut. Hieman omituinen vain.
"No aletaan paistamaan niitä makkaroita", Vestige kehotti huolettomana. "Kyllä niiden tuoksu tämän voittaa."
Notarius ei ollut saanut tulta syttymään, sillä hänellä ei ollut kunnon sytykkeitä. Vestige taas osasi yhtä ja toista. Kädenheilautus vain, ja halot alkoivat palaa hyvänkokoisella liekilla lainkaan savuttamatta. Aivan kuin tuli olisi palanut siinä jo jonkin aikaa. Sitten Notarius kaivoi repustaan pari makkaraa. Ne eivät olleet kovinkaan rasvaisia, mutta vain pari päivää vanhoja. Viileä ilma ja hyvä säilytys olivat pitäneet ne tuoreina.
Makkarat paistuivat nopeasti. Vestigellä oli usein tapana paistaa makkaransa lähellä liekkiä, jolloin siitä ei tullut aivan yhtä tasaista. Hän oli kuitenkin kärsimätön mies, mitä tuli vähemmän tärkeisiin aktiviteetteihin. Kyllä hyvä ruoka hänelle kelpasi, mutta hyvän ruuan tekeminen vei kuitenkin ikävän paljon aikaa. Notarius taas paistoi makkaraansa pitkään kauempana liekistä, ja sai sen lämpiämään tasaisesti. Mutta häntä jo hieman väsytti ja hän nuokahteli vähän väliä. Hänen pitkä partansa oli jo melkein vaarassa osua hiipuviin liekkeihin. Makkarat eivät olleet parhaita mitä he olivat pitkän elämänsä aikana syöneet, mutta ihan kelvollisia kumminkin.
Pitkä oli ollut pelaaja elämä. Vestige oli botinvuosissa jo reilusti päälle kolmentuhannen. Notarius taas vain vaivaiset kaksisataa. Sen pituiseen elämään mahtui jo monen monta makkarahetkeä. Vestige ei enää muistanut niistä jokaista, mutta suurimman osan kuitenkin. Notarius taas ei harrastanut menneiden muistelemista.
Makkaran kanssa piti yleensä myös juoda jotakin. Näet vaellukselle otettava liha piti suolata voimakkaasti, jolloinka kyytipoikaa oli välttämätöntä olla. Notarius kaivoi esiin korttelin makeaa olutta, jonka hän tapansa mukaan joi kerralla. Olisi hän varmaan juonut toisenkin, mutta se oli jo hänen viimeisensä. Hänen mielensä kävi sen seikan vuoksi kovin haikeaksi. Vestige taas oli juoman suhteen paremman perään. Häntä saattoi jo sanoa melkeinpä turhamaiseksi, sillä hän joi olutta vain jos lähettyvillä ei kerta kaikkiaan ollut mitään muuta juomaksi kelpaavaa. Sen vuoksi hän kantoi arvokkaimpia litkujaan aina mukana. Hienot viinit oli kuitenkin jo tältä retkeltä juotu pois, joten hän avasi Voljarin hunajasimapullon korkin, mutta joi kuitenkin vain puolet tästä makeasta pohjanmiesten juomasta.
Sitten oli vuorossa perinteinen tarinankerronta. Normaalisti matkalaiset kertovat tarinoita leirinuotiolla ja siinä todellakin oli yksi maailman hienoimmista perinteistä. Pohjoisessa leirinuotio loimotuksellaan houkutteli paikalle kierteleviä matkalaisia eri suunnista, ja nuotion sytyttäjä sai vaivanpalkaksi seuraa. Sitten yleensä syömisen ohella kerrottiin tarinoita kunnes nukahdettiin. Osa tarinoista oli itse paikan päällä keksittyjä, mutta osa taas oli kiertänyt leirinuotiolta toiselle jo satoja vuosia. Sen vuoksi monet maagit ja oppineet olivatkin kierrelleet pohjoisen maita leirinuotiolta toiselle kirjoittaen näitä tarinoita muistiin. Mutta valtaosa maageista oli hyvin turhamaista sorttia ja pitivät puuhaa turhana, sillä tarinat olivat yleensä sangen joutavia ja vain harvoin sai tallennettua paperille aidon legendan. Harvoja oppineistakaan kiinnosti enää vanhan metsästäjän tarina jostain karhunkaatoretkestä.
Takkatuli ei ollut oikeastaan leirinuotio, mutta pelaajilta löytyi aina tarinaa kerrottavakseen olivat he sitten missä tahansa. Ja pelaajat olivat myös sangen nopeita tarinankertojia, jos sille päälle joskus sattuivat. Siksi illan aikana Vestige ja Notarius ehtivät kertoilla yhtä ja toista, josta joku maagi tai paikalle sattunut oppinut olisi voinut kirjoittaa vaikka kirjankin. Kaikkea kerrottua ei tässä nyt kannata kertoa, mutta paljon oli mahtunut kaksikon elämään. Vestige oli nääs hyvin jalosta ja vanhasta suvusta sekä entinen valan vannonut pelaajaritari ja piti aina välillä itseään vieläkin ritarina. Kynttilänvalossa hän kertoi tarinoita kauan sitten sodituista sodista, pimeyden ruhtinaista ja heidän linnoistaan pelastetuista prinsessoista sekä myös tarinoita kaukaisista itäisistä maista, jonne Notarius matkasi retkillään sangen harvoin.
Notariuksen elämä ei ollut yhtä pitkä, eikä siihen mahtunut yhtä monta taistelua tai kunniakasta prinsessanpelastusretkeä, mutta kiinnostavia hetkiä silti. Notarius oli koko ikänsä ollut kiertelevä seikkailija, joka elää kädestä suuhun tehden satunnaisia palveluksia niille, joilla oli varaa maksaa. Partaansa hiilloksenvalossa haroen, kertoi hän tarinoita hauskoista sattumuksista, joita hän oli uransa aikana kohdannut.
Monessa taistelussa ja seikkailussa olivat nämä kaksi pelaajaa siis olleet. Vestige oli joskus jopa hallinnut pientä kuningaskuntaa toisessa merentakaisessa maailmassa ja Notarius toiminut monessa polvessa kuninkaiden palveluksessa. Siispä saattoi ihmetellä, mitä kaksi kuuluisaa sankaria ja seikkailijaa teki pienessä ja varmaankin kummittelevassa metsämökissä. No, pelaajat olivat harvoin lomalla sillä työ oli niin kiinnostavaa, mutta Vestige oli elänyt tarpeeksi pitkään kaivatakseen lomaa. Siispä hän oli raahannut ystävänsä tähän satumetsään rentoutumaan. Kukaan ei tiennyt kauanko he aikoivat siellä viettää aikaa, mutta Vestigen vuosien aikana hioutuneet erätaidot takasivat ainakin heidän selviävän luonnossa varsin pitkäänkin.
Sitten koitti viimein aika käydä levolle. Pelaajat tuntevat väsymystä vain harvoin, ja he tuntevat sen hyvin eri tavalla kuin tavalliset ihmiset. Heille väsymys näyttäytyy vähän kuin tahattomina eleinä, jotka kertovat heidän yli-inhimmillisiä voimia omaavan kehonsa tarvitsevan lepotaukoa. Siispä he kävivät pitkäkseen alemalle laverille. Notarius ei ollut turhan tarkka missä nukkui. Hän ei edes riisunut haarniskaansa vaan asettui vain pitkäkseen makaamaan ottaen reppunsa tyynyksi ja vaipui heti sikeään uneen. Vestige taas soi itselleen hieman mukavuutta ja riisui pitkän matkaviittansa ja käytti sitä makuualustana sekä peittona. Hän ei koskaan nukahtanut heti, vaan meditoi aina hetken verran miettien päivällä tapahtuneita asioita. Vasta sitten hänen ajatuksensa hiljalleen muuttuivat utuisemmiksi ja lopulta kehittyivät uniksi.
Tänä yönä hän kuuli jälleen nuoren naisen laulavan jollain kauniilla mutta kauan sitten kuolleella kielellä, josta hän erotti vain pari yksittäistä sanaa. Tämä oli Vestige lohikäärmeensukuisen tavallisin uni, eikä hän tiennyt miksi. Jotakin sen oli pakko tarkoittaa, sillä jo satoja vuosia se oli hänen mielensä öisin valloittanut. Mutta vielä hän ei tietäisi miksi.


Vestige heräsi äkisti kuullessaan jostain narahtavan laudan äänen. Notarius ei ollut enää laverilla. Salamannopeasti Vestige nousi ylös ja niin hiljaa kuin vain ikinä mahdollista, veti hän kauniin miekkansa huotrasta. Se oli aito ritarinmiekka, ja lumottu taistelemaan pahuutta vastaan. Koko maailmasta ei löytyisi olentoa, johon se ei kykenisi oikeissa käsissä tekemään kuolettavaa haavaa. Sitten hän näki edessään Notariuksen. Tämä kapusi tikkaita pitkin ylälaveria kohti. Kädessään hänellä oli sama ruosteinen kirves, jolla Vestige oli heille takkapuut pilkkonut. Notarius huomasi heti Vestigen heränneen.
"Menen katsomaan mikä ihmeen otus tuolla ylälaverilla asustaa"; hän ilmoitti kuiskaten. "Taas kuului noita ääniä, ja pelkään että se joku murhaa meidät kun nukumme."
"Minä en ole kuullut mitään", vastasi Vestige puhuen normaalilla äänellään. "Nukkuessani kuulen vain äänen, joka kertoo vaarasta. Tässä mökissä ei ole mitään vaarallista, joten on aivan turhaa tutkia asiaa..."
Mutta Notarius ei välittänyt Vestigen kehotuksesta. Hän jatkoi kapuamista kohti ylälaveria puristaen kädessään kirvestä. Hän oli yhä pukeutunut palahaarniskaansa, ja vaikka hän yritti kulkea hiljaisesti, tietäisi ylälaverin asukki varmasti hänen tulostaan. Notarius lopulta katosi ylälaverille, eikä Vestige enää nähnyt häntä. Sitten kuului kuinka hän karjaisi kauhuissaan, ja jopa Vestige yllättyi. Pelaaja kuulostaa harvoin yhtä pelästyneeltä.
"Ei! Ei sitä!", kuului naisen ääni, kun Notariuksen kirves iski vasten laverin lautoja. Mutta ääni oli jotenkin kauhean epämuodostunut. Se kuulosti samaan aikaan tautiselta ja vanhalta, mutta se silti kuului nuorelle naiselle.
Salamannopeasti Vestige seisoi laverille johtavien tikkaiden juurella miekka paljastettuna. Miekkaan iskostetut tuliset riimut iskivät kipinöitä ilmoille ja Vestige ei irrottanut katsettaan ylälaverista.
"Ota koppi!" Kuului Notariuksen ääni ja Vestige näki hänen pudottavan jotakin suurta häntä kohti. Hän joutui pudottamaan miekkansa lattialle, saadakseen tuon esineen kiinni. Hänen käteensä tipahti jotakin kevyttä ja jotakin, joka liikkui ja rimpuili vastaan vimmatusti. Hetken Vestigekin katsoi otusta kauhulla, mutta jo pian hänen viileät hermonsa alkoivat tarkemmin tarkastella tuota otusta.
Ja hyvin omituinen otus se toden totta olikin. Kuka tahansa tavallinen ihminen olisi varmasti pyörtynyt kauhusta tai vähintäänkin juossut paniikissa ulos sen nähdessään, mutta pelaajat olivat nähneet jo niin paljon muuta, ettei heitä pelottanut enää melkein mikään. Lisäksi Vestige tiesi heti, että otus oli täysin vaaraton. Hieman karmivan näköinen vain.
Vestige huomasi pitelevänsä käsissään ruumista. Se oli jo hyvää vauhtia mätänemässä ja tarkkaa kuolinsyytä oli äkkiseltään vaikea määrittää. Iho oli jo mädänvihreä ja joistakin kohdista jo kuivunut ja irtoillut. Ruumis kuului nuorelle naiselle, sillä tällä oli hyvin pitkät hiukset. Tosin puolet hänen päästään puuttui ja aivot näyttivät pudonneen jonnekkin. Hänen silmänsä olivat vajonneet jo silmäkuoppien sisään ja tytön kasvoihin katsominen teki kipeää sielulle. Mutta vaikka ruhon jäsenet olivat jo ohuiksi ja hauraiksi mädänneet, niin pyristeli tuo ruumis kaikin voimin irti Vestigen otteesta.
"Kuuletko minua?", huusi Vestige, joka tahtoi yleensä jutella ennen miekansivallusta. Ainakin jos jutustelusta tulisi hedelmällinen ja kiinnostava. "Emme tahdo pahaa! Lopeta ja kerro kuka tai mikä olet!"
Mutta otus taisteli yhäkin vastaan. Notarius hyppäsi alas ylälaverilta ja käveli sitä kohti kantaen kirvestä. "Odota!", huusi Vestige hänelle. "Auta minua sitomaan se kiinni johonkin."
Hetken epäröityään Notarius toimi. Hän hyppäsi nahkareppunsa luokse ja alkoi tonkia sen sisältöä. "Nopeasti!", huusi Vestige sillä otus tappeli hirveällä voimalla vastaan. Ruumis oli kevyt, ja Vestige tunsi aivan kuin kamppailevan raivotautista apinaa vastaan. Mutta kynnet olivat pitkät ja painautuivat syvälle pelaajan niskaan. Vestige ei ehtinyt torjua otuksen iskuja, ja lopulta ruho puri häntä niskaan hirvittävällä voimalla. Vestige huusi ja tunsi veren valuvan vaatteidensa sisällä. Hän pudotti ruumiin lattialle ja pudotessaan sen hampaihin jäi suuri pala hänen lihaansa.
Notarius löysi lopulta köyden ja hyppäsi lattialla sätkivän otuksen päälle. Vestige kuuli kuinka otuksen luita napsahti poikki Notariuksen alla. Itse hän piti kättään kaulallaan ja tunsi veren pulppuavan ulos hänen kaulassaan ammottavasta aukosta. Normaalille ihmiselle olisi tuo vamma tuonut kuoleman minuuteissa, mutta pelaaja saattoi selvitä jopa saatuaan vasaman sydämeensä. Vestige piti sitä varten vyöllään hyvin voimallista parantavaa juomaa, mutta senkään voima ei ollut riittävä tätä vammaa vastaan.
Notarius vuorostaan paini otuksen kanssa ja yritti sitoa sen raajoja yhteen. Ja heikolla menestyksellä. Vuoroin oli otus päällä ja vuoroin Notarius yritti piestä tätä tainoksiin hajottamatta sitä. Notarius joutui myöntämään, että epäkuolleeksi oli tämä ruumis poikkeuksellisen eloisa. Normaalisti epäkuolleet ovat aivottomia ja hauraita otuksia, jotka hädin tuskin pysyivät jaloillaan.
Sitten huoneen täytti maaginen ja kullanhohtoinen valonvälähdys. Vestige oli loitsinut voimakkaan parannusloitsun omaa vammaansa hoitaakseen. Hänen haavansa parani nopeasti ja veri vetäytyi takaisin hänen suoniinsa. Lisäksi parantava magia oli hyvin myrkyllistä kirotuille otuksille. Siispä epäkuollut taintui hetkeksi ja Notarius nopeasti sitoi sen raajat ja iski sen sitten istumaan yhdelle tuoleista seinää vasten. Se kuitenkin tointui nopeasti ja iski hampaitaan villisti yhteen, mutta nyt Notarius onnistui pitää sen aisoissa käsillään.
"Ja miksemme voi tappaa sitä?", huudahti Notarius vihaisena. "Olin oikeassa! Se olisi murhannut meidät yöllä. Tämä koko mökki on sen matkalaisille asettama ansa. Se on teroittanut makkaratikut ja tuonut halkoja sisään. Se on laittanut kirveet ja ämpärit valmiiksi matkalaisille ja pitänyt mökin kunnossa ja jopa kiinnittänyt lyhdynkin kattoon."
Mutta Vestige ei kiinnittänyt huomiota ystävänsä sanoihin. Hän tiesi paremmin. Hän ei ollut kuullut olennon ääntä, sillä Vestige kuuli vain äänet jotka kertoivat vaarasta. Ja hänhän oli varoittanut, ettei haamuja tule häiritä ensimmäisenä. Vaikka eihän tuo nyt mikään haamu ollutkaan.
"Minä varoitin sinua", hän sanoi toruen. "Jos olisit jättänyt sen rauhaan, ei tätä olisi tapahtunut. Se oli vielä täysin vaaraton, ennen kuin yritit iskeä sitä kirveellä. Toivottavasti et ole säikäyttänyt sitä perinpohjaisesti."
"Säikäyttänyt!", huudahti Notarius. "Tuo otushan säikytti minut."
"Ja oli kiltisti kirjoittanut oikein kyltinkin, jossa kertoi että ylälaveri on sen koti!", vastasi Vestige tuohtuneena. "Mutta ei minulla ole kyllä mitään käsitystä, mikä se oikein on. Mutta kun kerran olet sen suututtanut, niin voimme yhtä hyvin tutkia mistä on kyse. Puhu olento! Tiedän, että pystyt siihen. Yritit kieltää Notariusta iskemästä kirveellä, mutta hän ei totellut. Nyt puhu minulle! En tahdo pahaa."
Mutta olento ei reagoinut mitenkään. Se lonksutteli leukojaan yhteen villisti ja haukkoi ilmaa ahnaasti. Vestige ei tuntenut enää kipua haavastaan ja hänen taikavoimansa alkoivat palailla voimallisen parannusloitsun jälkeen. "Astu sivuun Notarius!", hän käski. "Tai oikeastaan voisitko pitää sen päätä paikoillaan. Teen vähän taikuutta."
Notarius huokaisi ja tarttui kaksin käsin olennon kallonpuolikkaaseen, ja Vestige sitten kumartui olennon viereen. Hän kuiskasi pari lyhyttä, mutta voimallista sanaa otuksen jäljellä olevaan korvaan ja välittömästi se jo rauhoittuikin.
"Nyt puhu!", komensi Vestige mahtavalla ja ritarillisella äänellään.
"Kirottu olet sinä!", huusi otus karhealla naisen äänellä. "Tuhosit kotini! Ja tuo köriläs melkein tappoi minu!"
"Miten niin tappoi?", kysyi Notarius nyrkkiään heristäen. "Jos et ole vielä huomannut, niin näytät kovasti kuolleelta!"
"Vaikkakin eläväiseltä", lisäsi Vestige.
"Minä olen juuri se miltä näytän!", huusi epäkuollut tyttö niin kovaa kuin kuolleilta keuhkoiltaan taitoi. "Zombi! Epäkuollut! Kirottu! Hirviö! Ja viimeisenä on minut alennettu pelkäksi otukseksi!"
"Nöyrimmät pahoitteluni", vastasi Vestige lempeästi. "Mutta vielä, et ole osoittanut olevasi mitään muutakaan. Käyt kimppuuni kuin raivotautinen koira ja taistelet vastaan kun yritän rauhoittaa sanoillani. Mutta kerro ihmeessä mikä sitten omasta mielestäsi olet?"
"Minä olen tyttö!", huusi ruumis. "Vain hieman erilainen."
"Tuollaisia otuksia ei synny luonnostaan!", huusi Notarius. "Joten turha väittää olevasi mitään muuta kuin pelkkä epäkuollut. Kerro kuka olet-"
"Kerro mielummin miten päädyit tuollaiseksi", jatkoi Vestige. "Huolimatta ystäväni töykeilevästä äänensävystä, yhdyn hänen kommenttiinsa, ettei sinunlaisiasi tyttöjä synny luonnostaan. Siispä kerro, miksi olet täällä ja näytät kovin kuolleelta."
"Niin, kerro meille tarina", kehotti Notarius.
Ja hetken siinä suostuteltuaan, saivat kaksi pelaajaa tuon epäkuolleen tytön viimein puhumaan. Vestige sytytti lyhtyyn uuden kynttilän valaistakseen pimeää mökkiä. Niin tyttö lopulta kertoi tarinansa siitä, miten tällaiseen tilaan oli alunperin päätynyt. Ja Vestige koitti kovasti pähkäillä tarinan aikana, mikä olisi ratkaisu tällaiseen asianlaitaan. Ja näin kertoi tyttö:
"Isäni oli paha mies. Hän satutti äitiäni ja minua, eikä hän koskaan rakastanut kumpaakaan meistä. Mutta vain minä sen ehdin huomata. Äitini oli korviaan myöten rakastunut häneen, vaikka kaikki hänen ystävänsä hänestä varoittivat. Äitini oli kuningatar. Donella oli hänen nimensä. Deleynin huoneesta. Ja Daggerfallin kuningatar hän oli aikoinaan. Ja matkatessaan kerran eräässä kylässä, rakastui hän palavasti isääni, joka oli vain alhainen kirvesmies. Ja hankki hän papin heidät vihkimään, ja toi sitten uutena puolisonaan Daggerfallin hoviin.
"Mutta ei isäni koskaan äitiäni rakastanut. Tai ainakin hänen rakkautensa katosi kun minä synnyin. Hän halusi vain päästä käsiksi kuninkaallisen rahakirstuun. Ja äitini rahat hän käytti vain juodakseen ja hurmatakseen toisia naisia. Ikinä hän ei viitsinyt edes opetella lukemaan. En tiedä mitä äitini hänessä näki!
"Sitten lopulta äitini tapasi uuden miehen, joka oli yhtä jaloa sukua kuin hän itse. Komea Wayrestilainen prinssi hän oli, sillä siihen aikaan kuninkaallisilla oli tapana naida wayrestilaisia prinssejä ja prinsessjoja. Ja niin äitini jätti isäni ja karkoitti hänet hovista. Uusi isäni otti minut perheeseen, vastoin yleistä tapaa ja hetken oli onnellinen ja sain jopa kaksi veljeäkin. Olin onnellinen ja oli Daggerfallin prinsessa! Olisin nainut myöhemmin wayrestilaisen prinssin minäkin!
"Mutta isäni vihalla ei ollut rajoja. Hän ei suostunut palaamaan takaisin kotikyläänsä kirvesmieheksi, sillä armossaan äitini oli antanut hänelle sen mahdollisuuden. Hän alkoi suunnittelemaan miten kostaisi äidilleni tai ainakin saisi häneltä tarpeeksi rahaa omaa linnaa varten. Eräänä yönä hän sitten onnistui jotenkin tunkeutumaan palatsiin ja pakotti minut mukaansa. Kukaan ei tiedä, miten hän pääsi vartiomiesten ohi, mutta minä uskon hänen käyttäneen vihaansa mustan magian opetteluun.
"Isäni vaati äidiltäni minusta suurempia lunnaita, kuin hän ikinä pystyisi maksamaan. Rahoja odotellessaan hän vei minut keskelle tätä typerää metsää ja lukitsi minut tähän ikkunattomaan mökkiin, jonka hän rakensi vankilakseni. Itse hän vihaisena vartioitsi mökin ovella odottaen uutista saapuvasta rahakirstusta.
"Mutta äitini lähetti kaikki vakoojansa ja ritarinsa etsimään minua. He tutkivat koko valtakunnan ja pian yksi heistä löysi tämän mökin. Suuresti hän ihmetteli, mikä on keskellä aarniometsää sijaitsevan mökin tarkoitus. Mökki oli ikkunaton, mutta tarkkaan kuuntelemalla, hän lopulta kuuli kuinka itkin kohtaloani. Niin hän sitten kertoi tästä äidilleni, joka lähti heti ratsain ritariensa kanssa minua vapauttamaan.
"Mutta isäni sai kuulla heidän tulostaan. Raivosta sokeana hän sieppasi tuon kirveen ja mitään sanomatta iski minut sillä kuoliaaksi. Mutta vaikka hän piilotti ruumiini ylälaverille, tunsin olevani elossa. Näin kuinka äitini marssi miehineen sisään ja nähtyään kaiken sen veren tiesi heti mitä oli tapahtunut. Isäni hirtettiin heti männyn oksaan, niin kuulin. Mutta kuulin myös kuinka äitini ei koskaan siitä toipunut vaan kuoli suruunsa jo vuoden kuluttua. Jos hän vain olisi löytänyt minut täältä ja vienyt minut maagiensa ja oppineidensa korjattavaksi. He olisivat osanneet auttaa! Nyt olen vain kasa mätää lihaa ja haurastunutta luuta...
"Siitä lähtien olen ollut sidottuna tähän mökkiin. Pois en ole päässyt. Voitteko kuvitella kuinka tylsää elämäni on! Ennen olin prinsessa! Olisin nainut prinssin ja elänyt onnellisena elämäni loppuun asti!
"Mutta aina silloin tällöin metsässä käy matkalaisia. Ritareita etsimässä seikkailuja, metsämiehiä pitkillä retkillää, karanneita talonpoikia ja metsissä piilottelevia ryöväreitä. He ovat minua suuresti viihdyttäneet yöpymällä mökissäni. He kertovat tarinoita ja heidän ruokansa tuoksu miellyttää nenääni. Heidän vuokseen olen pitänyt mökin kunnossa ja vastaanottavaisena. Mutta nyt ruumiini on hajonnut, ja olen pystynyt vain makaamaan ylälaverilla ja kuuntelemaan luonnon ääniä. Ei täällä tätä nykyä kukaan käy. Ennen teitä..."
Prinsessan tarina suuresti liikutti kaksikkoa. Pelaajat eivät yleensä olleet tunteellista sakkia, mutta yksinäinen kyynel kävi Vestigen silmäkulmassa. Hänhän oli ritari, joka oli yhteen aikaan tienannut elantonsa prinsessoja pelastamalla. Notariuskaan ei näyttänyt enää vihaiselta, ja sisimmässään hän olisi toivonut voivansa auttaa. Häntä kadutti, että hän oli murskannut prinsessan luut niin, ettei hän voinut enää muuta kuin maata aloillaan.
"No, nyt on tapaus tutkittu ja aika ompi hutkia", tuumi Vestige. "Notarius! Tutki mukanani tuomia kirjoja, ja koita etsiä ratkaisuja tämän tyyppisiin kirouksiin. Sillä aikaa minä mietin."
Tytön hajonneille kasvoille levisi jonkinlainen hymyntapainen. Kuningatar Donella nimittäin kuoli yli sata vuotta sitten, joten tämä oli luultavasti ensimmäinen myötätunnon ja kiltteyden ele, jonka prinsessa oli kokenut sataan vuoteen. Ja pyyteetön oli tosiaan Vestigen ele, sillä normaalisti kuninkaat ja muut jalosukuiset hukuttaisivat hänet kultaan tällaisen kirouksen purkamisesta. Ehkäpä Daggerfallin Casimir III hyvä, voisi maksaa jotakin kaukaisen sukulaisensa avittamisesta, mutta tuskin hän edes uskoisi. Hän alkoi pohdiskella ääneen erilaisia ratkaisuja kiroukselle, ja koitti myös miettiä mistä kirous on saanut alkunsa.
"Täytyy kyllä tunnustaa tämän olevan vaikea tapaus", pohti Vestige ääneen kävellen ees taas mökissä. Notarius löysi jonkun kirjasen repustansa ja alkoi selailla sitä vauhdilla. Mikään lukutoukka hän ei ollut, mutta Vestige ei katsonut parhaaksi jättää hänelle ajatteluosuutta. "Kiroukseen voi mahdollisesti liittyä kirves, jolla sinut surmattiin. Sen vuoksi pelkäsit sitä, mutta sitten taas toisaalta kuka tahansa vähänkään eläväinen olento pelkää kirvestä, jos sitä pitelee murhanhimoinen barbaari." Notarius mulkaisi Vestigeä julmasti. "Kuitenkaan kirveessä ei näytä olevan havaittavissa mitään maagista voimaa." Vestige otti kirveen ja iski sen varren polveensa niin, että se katkesi. Mitään ei tapahunut. "Sitten on myös mökki johon sinut on sidottu. Voisin polttaa sen taioillani..."
"Älä tee sitä!", rukoili tyttö huutaen. "Tai siis, tietysti olisi mukavaa päästä pois täältä, mutta tämä mökki on kotini. Lisäksi pelkään, että en pääse täältä pois sen palaessa ja palaisin sen mukana. Tunnen yhä kipua, jonka vuoksi raavin joskus lautoja tuskissani. Ja palaminen ei kuulosta mukavalta tavalta kuolla."
"Ymmärrän", vastasi Vestige miettien kuinka monta ihmistä hän olikaan pitkän elämänsä aikana polttanut kuoliaaksi.
"Luuletko, että minä voin muuttua vielä normaaliksi?", kysyi prinsessa kaikesta huolimatta toiveikkaana.
"En", vastasi Vestige nopeasti. "Sinut on kirottu hajoavaan ruumiiseesi, joka on myös vankilasi. Vaikka voit liikuttaa ruumistasi, ei se ole enää omasi. Siksi uskonkin, että kehosi hävittäminen voisi olla yksi ratkaisu. Sitten taas toisaalta sielusi voi olla sidottuna ruumiiseesi vähän samalla tapaan kuin sielukiveen vangittu sielu. Silloin kehosi tuhoamisella voisi olla seurauksia, jotka ovat lievästi sanottuna epämiellyttäviä. Oletko löytänyt mitään Notarius?"
Notarius nosti nenänsä kirjasta. "Enpä ole", hän vastasi pettyneenä. "En ole hirveästi kirouksista lukenut, mutta tämä ei ole mikään tavanomainen kirous. Normaalisti kirotut sielut kummittelevat kuolinpaikoillaan ja epäkuolleiden sielut taas ovat jo siirtyneet aetheriukseen. En usko että olisit myöskään lichi, sillä sellaiseksi tuleminen vaatii varmasti omaa tahtoa sekä ilmeisesti huomattavaa tietämystä mustasta magiasta. Ja jos olisit, niin silloin sieluasi kasassa pitävän esineen pitäisi tuhota sinut."
"Ei, en usko että kyseessä on lichi", huomautti Vestige. "En ole ikinä tiennyt sellaisen syntymisestä vahingossa, vaikka tämä mökki on kyllä kieltämättä hyvä esine jonne piilottaa pala sielua. Lisäksi olet pitänyt siitä hyvää huolta, etkä pysty vaeltamaan kovinkaan kauas siitä. Ja hyökkäsitkö kimppuuni, koska suonissani virtaa joonialainen veri? Ettet vaan sittenkin olisi..."
"Uskokaa minua!", aneli tyttö kun Vestige asteli hänestä kauemmas. "En edes tiedä mistä puhutte, mutta vannon että en tiedä mitään mustasta magiasta, isäni tiesi! Olen vain yrittänyt elää niin täyttä elämää kuin tilani minun sallii!"
"En usko, että hän on lichi", kuului Notariuksen ääni. "Tässä sanotaan, että sellaiset ovat hyvin voimallisia ja puolustavat itseään voimin, jotka surmaavat helposti jopa pelaajan. Minähän yritin tappaa sinut, mutta voimiltasi et olisi voinut tappaa minua."
"Hyvä huomio", totesi Vestige. "Mutta ikävä kyllä näyttää siltä, että riskittömiä ratkaisuehdotuksia ei ole, koska en tiedä minkälainen kirous on kyseessä. En ole ikinä nähnyt mitään tällaista, mutta toisaalta kirouksia on niin monia erilaisia, joista jotkut ovat hyvin harvinaisia ja kaikkia ei ole vielä edes löydetty."
"Et siis pysty auttamaan...", sopersi tyttö. "Jään tänne kunnes olen enää kasa luita, enkä pysty enää muuta kuin tuntemaan kylmän tuulen, joka levittää luuni ympäriinsä." Jos ruumiilla olisi vielä ollut kyynelkanavat tallella, olisi tämä varmaankin itkenyt.
"Rohkaisun sana", aloitti Vestige rohkaisevasti. "Yleensä kiroukset eivät kestä ikuisesti. Muutenhan maailma olisi niitä täynnä, sillä kirousten purkamisen taitavat ovat nykyään harvassa. Ikuisen kirouksen luomiseen tarvitaan todella taitava pimeä velho, jonka kiroukset voivat kestää vuosituhansia ja siepata satoja sieluja. Sinä olet ollut täällä vasta vaivaiset sata vuotta, joka tietysti on kuolevaiselle hyvin pitkä aika, mutta voi olla että kirous raukeaa ajan kanssa. Voin ehkä käväistä katsomassa tilaasi kahdensadan vuoden kuluttua."
Vestigen sanat eivät rohkaisseet prinsessaa. Hän näytti vaipuvan omiin synkkiin mietteihinsä. Vestige ja Notarius yrittivät rohkaista häntä vuoron perään ja miettivät vielä pitkään ratkaisua tähän pulmalliseen kiroukseen. Silti prinsessa ei sanonut enää sinä yönä mitään, vaan näytti vaipuvan jonkinlaiseen tiedottomaan tilaan. Vestige epäili hänen tekevän sen tarkoituksella, ja Notarius vei hänet takaisin ylälaverille ja asetteli mahdollisimman mukavaan asentoon.
"Tämä on häpeällistä...", pohti Vestige. "Suuri Vestige lohikäärmeensukuisen huoneesta, ei kykene ratkaisemaan kirousta. Pitkään elämääni on mahtunut yksi jos toinenkin epäonnistuminen, mutta ikinä ne eivät ole johtuneet taitojeni puutteista."
"No eipä suuri ja mahtava Notarius Evermorelainenkaan kovin suureksi avuksi osaa olla", voivotteli Notarius. "Ei tällaisista kirouksista puhuta missään ritarien balladeissa tai kansanrunoissa. Tämä on kauheaa. Paljon kauheampaa kuin loitsisi jonkun rupikonnaksi. Minkälainen sydän pitää olla ihmisellä, joka tällaiseen sortuu?"
"Ehkäpä mustempi kuin itse nekromantikko Mannimarcolla", mutisi Vestige totisena. "Mitä pahempi olet, sitä pahempia kirouksia voit loitsia."
"Möhlitty mikä möhlitty", huokaisi Notarius.
"Niin taitaapi olla", vastasi Vestige yhtä masentavalta kuulostaen. "Melkein tekee mieli häipyä yötaivaan alle, jotta en joutuisi tuntemaan enää suurempaa sääliä."
Ulkoota kuului kaatosateen ääni ja Vestige ja Notarius kömpivät masentuneina takaisin alalaverille nukkumaan. Unia ei kumpikaan enää sinä yönä nähnyt. Ulkona jyrisi pari kertaa ukkonen.


Aamulla Vestige oli ensimmäinen, joka eksyi ulos. Yöllä oli satanut, sen hän tiesi sillä aluskasvillisuus tuoksui kostealta. Aluksi hän ei edes muistanut kirottua prinsessaa, kunnes kuuli puiden seasta puhetta ja askelia.
"Viimeisen kerran Sir Pierre, tämä on ehkä typerin ideasi ikinä!", tiuskaisi ensimmäinen ääni vihaisena. "Minä vaadin, että käännymme heti takaisin Aldcroftiin ja emme kerro tästä nöyryytyksestä kenellekkään. Kuningas Casimirhan erottaa meidät ritarikunnasta kun kuulee meidän haksahtaneen tällaiseen hömpötykseen."
"Älähän nyt", toppuuttelin toinen pehmeämpi ääni. "Emmehän ole vielä edes löytänyt mitään..."
"Koska mitä etsimme, ei ole olemassa!"
"No hyvä on. Tehdään näin: Jos emme tänään löydä täältä rauniolinnaa tai haltiapyhättöä, käännymme illan suussa takaisin."
"Mutta minähän en vietä toista yötä taivasalla!", huudahti ensimmäinen ääni. "Hei katsos tuolla on mökki. Mökki, jonne olisi ollut viime yönä vaivaisen sadan askeleen kävelymatka, mutta sinä vaadit että nukumme sen suuren kuusen alla!"
"Mökki keskellä sankkaa metsää..."
Ja niin Vestigen näköpiiriin asteli kaksi haarniskoitua ritaria. Heillä ei ollut hevosia mukanaan, mutta heidän haarniskansa olivat hienointa bretonilaista laatua. Mutta muuten nämä näyttivät kyllä surkeilta. He olivat viettäneet yön taivasalla ja olivat läpimärkiä ja liikkuivat raskaasti, sillä juuret olivat kovettaneet heidän nivelensä perin jäykiksi.
"Tervehdys", tervehti Vestige ystävälliseen sävyyn. "Kaunis päivä eikö?" Aurinko oli näät juuri alkanut paistaa pilvenraosta.
"Ole hiljaa siellä kulkuri!", huudahti ensimmäinen ääni. "Älä puhuttele ennen kuin ritari puhuttelee sinua!"
Ensimmäisellä ritarilla oli päällään hieno valkoiseksi värjätty palahaarniska, ja valkeat olivat myös hänen lyhyet hiuksensa. Mies oli sangen nuori. Ehkä vähän päälle kahdenkymmenen. Hänen kasvoillaan oli nyrpeä ilme, mutta varsin komea mies hän oli siltikin.
"Anteeksi ystäväni töykeys", puhui toinen ritareista, jonka nimeksi Vestige oli kuullut sir Pierre. "Sir Kalhot Nalskin ja sir Pierre Ginsen lohikäärmeen ritarikunnasta. Palveluksessanne."
"Nalskin? Kaikkea sitä", hihitti Vestige kuultuaan ritarin mitä hulvattomimman sukunimen. Hän sai vastaukseksi murhaavan katseen, kun ritari Nalskin vei kätensä hitaasti miekkavyölleen. Mutta toinen ritari taputti ystäväänsä rauhoittelevasti olkapäälle. Hän oli vähän vanhempi ja kalju, sekä pukeutunut hieman koruttomaan panssariin, jota koristi punertava lohikäärmekuviointi.
"Millä asioilla liikutte herra Nalskin", kuului Notariuksen möreä ääni hänen ahtautuessaan ulos oviaukosta. Hänkään ei pystynyt olla nauramatta. "Miksi et ole jo ottanut rakkaan vaimosi nimeä?"
"No se on itse asiassa osaksi syy miksi olemme täällä", vastasi sir Pierre ystävänsä puolesta. Sir Kalhotin naama oli jo muuttunut punertavaksi. "Ystäväni on vielä naimaton, ja meidän piti tul-"
"Tämä valopää tässä vei meidät daenian metsän sydämeen etsimään pelastettavia neitoja", vastasi ritari Nalskin osoittaen vihaisena ystäväänsä. "Nyt olemme laahustaneet yötä päivää sateen piiskaamina, emmekä ole löytäneet mitään muuta kuin loputtoman määrän puita, jotka tietyissä olosuhteissa näyttävät todella raivostuttavilta!"
"Niin, mutta kaikkihan tiedätte, että daenian metsä on täynnä prinsessoja, jotka pahat noidat ovat lukinneet rauniolinnojen torneihin ja asettaneet lohikäärmeetkin vielä vanginvartijoiksi."
"Miksi etsiä vaimoa keskeltä metsää, kun tulette ilmiselvästi Daggerfallista?", kysyi Vestige ottamatta kantaa ritarin edelliseen toteamukseen.
"Se on pitkä tarina", vastasi sir Pierre.
"Kerro vain", rohkaisi Notarius, jota nauratti nyt ritarien omalaatuinen tehtävä. "Olemme jo kuulleet monta hyvää tarinaa. Kyllä tässä vielä yhden jaksaa kuulla."
"Niin, arvasitte oikein että tulemme Daggerfallista", aloitti sir Pierre. "Hyvä kuningas Casimirimme sai päähänsä kutsua kaikki valtakunnan bardit ja lauluniekat linnaansa esittämään vanhoja ritarirunoja ja balladeja. Ja tietysti kertomaan tarinoita."
"Hän kutsui sitä kulttuurikoulutukseksi", tokaisi sir Kalhot halveksuen.
"Ja todella pahaan aikaan sattui tämä tapaus", jatkoi sir Pierre. "Sir Kalhotin piti löytää itselleen vaimo hovineitojen joukosta, mutta kaikki viettivät päivänsä kuunnellen niiden lauluniekkojen tarinoita ja balladeita. Voitko kuvitella? Ulkona paistaa aurinko, mutta neidot antautuvat linnan vangiksi kuunnellakseen niitä typeriä loruja ja lauluja. Sitten kun hyvä Casimir viimein kyllästyi siihen hömpötykseen ja lähetti tarinankertojat matkoihinsa, alkoi tämä hirvittävä sade. Vettä satoi kaatamalla monta päivää ja Daggerfallin ennen niin pettämättömät viemärit tukkeutuivat ja vesi tulvi kaduille. Sitten kävikin ilmi, että kuninkaan hovineidot olivat suuresti vaikuttuneet niistä ritarirunoista. Kadut olivat täynnä viemäristä tulleita sammakoita ja nämä hupakot lähtivät muuttelemaan niitä prinsseiksi. Silloin minä ja sir Kalhot päätimme, ettemme ota vaimoiksemme yhtäkään heistä, sillä emme varmaan ikinä pystyisi heitä suutelemaan kuten miehen ja vaimon kuuluisi. Nyt olemme täällä."
"Kaikella kunnioituksella", aloitti Notarius yhäkin naureskellen." "Mutta tuo teidän ajatuksenne rauniolinnoihin vangituista prinsessoista on yhtä typerä kuin ajatus, että jalosukuisen neidon suudelma muuttaa sammakon prinssiksi."
Mutta Vestigen mielessä alkoivat ajatukset kierrellä ja kietoutuivat lopulta yhteen suunnitelmaksi. Ritarirunous. Sammakot. Suudelma. Muodonmuutos. Ja sitten hän tarttui tuumasta toimeen.
"Ei teillä sattuisi olemaan kuninkaallisia esi-isiä?", hän kyseli aivan kuin kiinnostuneena. Todellisuudessahan bretonilainen aateli oli niin sisäsiittoista, että keneltä tahansa saattoi löytyä vaikka kymmenen eri kuningasta sukulaistensa joukosta. Mutta kuninkailla oli myös tapana lyödä suosikkejaan ritareiksi kiihtyvään tahtiin, ja viime-aikoina yhä suurempi osa ritareista oli sukutaustaltaan aatelittomia.
Sir Kalhot Nalskin tuhahti.
"Tottakai löytyy", vastasi sir Pierre. "Ei minulta siis, mutta ystävältäni. Nalskinin huone on itse asiassa yksi Wayrestia hallinneen Gardenerin sukulinjan sivuhaaroista. Heillä kun oli tapana yhteen aikaan naittaa prinssinsä ja prinsessansa pois, jotta heidän sukunsa kasvaa mahdollisimman suureksi. Sehän ei heitä pelastanut, kun koko sukulinja menehtyi kuolettavaan knahatenin flunssaan."
"Minä en ole mikään tavallinen ritari", tuhahti sir Kalhot. "Isoisäni oli Gardenerien läheisin sukulainen, kun he menehtyivät, ja siksi oikeutettu Wayrestin kuningas. Mutta kuninkaallinen neuvosto ei häntä hyväksynyt, vaan nimitti sen surkimuksen Emeric Gumberlandin kuninkaaksi. Ja koska meillä oli tiettyjä taloudellisia hankaluuksia, emme voineet palkata palkkamiekkojakaan hankkimaan perintömaita takaisin. Ajatella! Me Gardenerit hallitsimme Wayrestia tuhat vuotta, ja sitten kun silmä välttää, nimeää neuvosto ensimmäisen opportunistin kuninkaaksi, joka astuu palatsin ovesta sisään. Mutta minä olen silti Wayrestin prinssi!"
"Onko isoisäsi yhä elossa?", kysyi Vestige.
"Ei", vastasi sir Kalhot tuhahtaen. "Isäni on nyt Wayrestin oikeutettu kuningas."
Vestige mietti. Tämä oli paljon parempaa kuin hän oli toivonut. Kuningatar Donellan toinen mies oli myös prinssi Gardenerin huoneesta. Ja niin oli myös sir Kalhot. Paitsi, että hänen sukunimensä oli Nalskin, kuten myös kaikkien hänen mahdollisten jälkeläistensäkin. Ehkäpä hänen isoisänsä olikin avioton, ja Wayrestin sen hetkinen kuningas oli keksinyt hänelle mahdollisimman hulvattoman nimen rankaistakseen aviorikokseen syyllistynyttä suvun jäsentä. Mutta sen parempaa tilaisuutta ei Vestige varmaan ikinä saisi.
"No, mutta me tästä lähdemmekin", ilmoitti sir Pierre. "Hyvät jatkot."
"Ei", vastasi sir Kalhot. "Minä olen levännyt koko yön tavasalla ukkosten ja kuusenoksien piiskattavana. Tässä on mökki keskellä metsää, ja näen sen tilaisuutena nukkua kunnon päiväunet. Minä en lähde!"
"Mutta entäpä rauniolinna? Entäpä prinsessa?"
"Tuleva rouva Nalskin", tokaisi Notarius.
"Kuulkaahan ritarit", aloitti Vestige vakuuttelevasti. "Minä olen aikoinaan tutkinut tämän metsän läpikotaisin, sillä etsin täältä itsekkin kerran prinsessaa. Täällä ei ole yhtään ainutta rauniolinnaa, joskin löysin pari hylättyä haltiapyhättöä kylläkin. Mutta sen takia tämä onkin daenian satumetsä. Mikä olisi parempi paikka saduille, kuin metsä jonka ainoat asukkaat muuttivat meren taa jo aikoja sitten. Tämä mökki tässä on lähin vastine linnalle, jonka täältä löydätte."
"Ja sen vanki lähin vastine prinsessalle", kuiskasi Notarius hihitellen Vestigen korvaan. Ei hän mikään typerys ollut. Hän oli tajunnut Vestigen suunnitelman.
"Avaahan ovi", komensi herra Nalskin. "Tahdon päästä levolle. Ja jos olisitte niin kiltti, että antaisitte pari leivänpalaa tai kävisitte metsällä. Maksan takaisin kun olen Wayrestin kuningas. Ja oliko yönne mukava?"
"Erittäin", Vestige avasi oven ja sir Kalhot harppoi sisään. Mutta juuri ennen kuin hän astui sisälle, repäisi Vestigen käsi häneltä miekkavyön pois ja Notarius tuuppasi hänet sisään. "Tämä tässä on Wayrestin prinssi!", huusi Vestige sisälle. "Muista ritarirunous ja suudelma!"
Sen sanottuaan hän paiskasi oven kiinni ja he kuulivat kuinka sir Kalhot kompuroi sisällä hämmentyneenä. Hän takoi ovea nyrkillä varmana törmänneensä juuri pariin metsään piiloutuneenseen ryöväriin. Mutta sitten hän äkkiä hiljeni. Notariuksen kasvoille levisi odottavainen ilme. Mutta sitten kuului kuinka sir Kalhot kirkui kuin pikkutyttö.
"Päästäkää pois! Päästäkää pois! Avatkaa ovi! Minä anelen teitä! Pierre, auta! ", hän huusi paniikissa ja takoi ovea kuin vauhkoontunut härkä.
"Mitä te teitte hänelle?", kysyi sir Pierre raivoissaan vetäen paljastaen lyhyen miekkansa. Sisältä kuului herra Nalskinin eläimellinen huuto, joka muistutti oblivionin deadran vankilassa kidutetun sieluraukan valitusta.
"Tarvitsetko apua?", kysäisi Notarius Vestigeltä, kun tämä paljasti oman taikamiekkansa.
"Kaikella kunnioituksella en", vastasi Vestige marssien kohti sir Pierreä.
"Okei, käyn sitten etsimässä hieman riimukiviä."
"Älä ihmeessä! Pidä ovi kiinni!"
"Okei, oikei! Vitsi vitsinä."
"Te murhamiehet!", huusi sir Pierre. "Te peevelin ryövärit. Mikä deadran temppu tämä on?"
Sitten ritari kävi Vestigeä kohti miekka ojossa. Mutta Vestige miekka oli pidempi ja hän seisoi ylempänä. Hieman miekkaansa heiluttelemalla hän sai ritarin perääntymään kauemmas ja seurasi sitten perässä. Notarius nojasi selällään oveen ja katseli heidän kamppailuaan sangen huvittuneena.
Vestigen miekka iski ilmoille tulisia kipunoita, mikä sai ritarin pelästymään. Pitkä bastardimiekka paukkui lumottuna kuin saunan kiuas. Vestige heilutteli vaivattomasti pitkää miekkaa ilmassa heitellen kipinöitä mustikkapensaiden sekaan. Pari lehteä musteni, mutta muuten kostea aluskasvillisuus ei reagoinut. Mökin sisältä kuului yhä kamppailun ääniä ja sir Kalhotin huuto.
Sir Pierre kävi kohti Vestigeä nyt rohkeammin. Hänellä oli päällään täysi panssari ja hänen miekkansa oli hyvää tekoa. Selästään hän otti vielä kilpensäkin ja puolustautui sillä Vestigen iskuja vastaan. Kuitenkin hänen kulkunsa oli raskasta ja liikkeensä hitaita, sillä hän oli väsynyt ja pukeutunut raskaaseen taisteluvarustukseen.
Vestigellä ei ollut matkaviittansa alla kuin hieno metsämiehen takki. Hän oli siis täysin suojaton. Mutta hän oli ketterä. Hänen pitkät mustat hiuksensa hulmusivat tuulessa hän pomppiessa hämmentyneen ritarin ympärillä kuin gaselli. Pelaaja vain leikki ritarin kanssa, sillä hänen tarkoituksenaan ei ollut tappaa. Vain viivyttää. Muussa tapauksessa ei ritari olisi edes ehtinyt vetää miekkaansa esiin.
Miekat kalahtivat yhteen, mutta Vestige ei käyttänyt suurta voimaa. Hän sai silti ritarin miekkakäden vääntymään edessään pakottaen ritarin perääntymään. Vestige hyökkäsi, mutta hänen iskunsa kohdistuivat pääosin ritarin suureen metallisen kilpeen, jota hän kömpelösti piteli edessään.
Kun sir Pierre näki vastustajansa iskujen kilpistyvän kilpeensä, tulkitsi hän sen väärin vastustajansa taitamattomuudeksi. Hän rohkaistui ja hyökkäsi nyt jälleen Vestigeä kohti. Vestige oli varsin suurikokoinen maali, sillä hän oli pitkä mies, vaikkakin Notariusta lyhyempi. Pierre kävi juoksuun ja Vestigen oli pakko väistää pois tieltä, sillä torjunta vauhdissa olisi saattanut haavoittaa hänen vastustajaansa.
Mutta ritari ei jatkanutkaan taistelua Vestigeä vastaan, vaan ryntäsi kohti mökkiä pelastamaan ystäväänsä. Mökin sisältä ei kuulunut enää mitään, mutta Notarius silti vartioitsi ovea. Vestige ei halunnut riskeerata epäonnistumista, joten hän harppoi ritarin nopeasti kiinni ja kaatoi hänet kyynerpään iskulla maahan.
Pierre nousi vaivoin ylös ja sylkäisi multaa suustaan. Hän katsoi Vestigeä, joka piteli yhä säkenöivää miekkaansa muttei hyökännyt. Sitten heidän katseensa kohdistuivat Notariukseen, joka oli astunut pois oven edestä. Ovi avautui. Oviaukosta katseli ulos sir Kalhot Nalskin. Hänen kasvoissaan oli pieniä kynsien jättämiä haavoja, ja muutamat hänen hiuksistaan oli kiskottu irti. Hän ei sanonut mitään.
Vestige laittoi miekkansa takaisin selkäänsä ja harppoi kohti metsämökkiä. Pierre laittoi oman miekkansa tuppeen ja seurasi nopeasti Vestigeä. Kaksikko siirtyi sisälle mökkiin ensimmäisenä, ja Notarius seurasi perässä. Sir Kalhot istahti tuolille pöydän ääreen äimistynyt ilme kasvoillaan.
Mökissä oli hämärää, eivätkä he aluksi nähneet paljon mitään. Tavarat olivat kamppailun jälkeen sikin sokin. Kun heidän silmänsä tottuivat ikkunattoman mökin pimeyteen, näkivät he että sir Kalhot Nalskin ei istunut pöydän ääressä yksin.
Pöydän toisella puolella istui pallin päällä tyttö. Tämä oli aivan tavallinen nuori tyttö, joskin ulkomuodoltaan hieman likaisenlainen. Tällä oli tulenpunaiset hiukset, kuten haltianoita Raven Dirennin jälkeläisillä yleensäkin oli. Kasvot olivat oikein sievät, kuten myös muutkin ruumiinosat. Ja hän oli alasti, minkä Vestige äkkäsi vasta hetken häntä tarkasteltuaan ja kiirehti sitten kietomaan mustan matkaviittansa tytön ympärille.
"Minä... Minä en... Miten... Minä en ymmärrä...", ihmetteli sir Kalhot hengästyneenä.
"Älköön meistä kukaan enää koskaan arvostelko ritarirunouden totuusarvoa", julisti Vestige juhlallisen voitonriemuisesti. "Balladit saavat alkunsa kansantaruista, joihin lauluniekka lisää viihdearvon. Ne kertovat tapahtumista, jotka olivat niin ihmeellisiä, että niitä ihmeteltiin jopa silloin kuin maailma oli täynnä taikuutta ja lumouksia. Siksi ne esittäytyvät meille kuin legendat ja myytit konsanaan."
Notariuskin tuijotti näkyä suu ammollaan. "Niin", hän vain tyytyi sanomaan.
"Tein niin kuin käskit Vestige", puhui tyttö suloisella äänellään. Hänen sanansa olivat täynnä epäuskoista riemukkuutta. "Purin ja kynsin häntä vain vähän ja muistin sitten jonkun balladin ajoiltani Daggerfallin hovista. Sitten... No sitten minä suutelin häntä. Ei hän varmaan siitä pitänyt."
"Minä... Minä..."
"Et tiedä mitä sanoa", naurahti Vestige. "No sinä olet kuitenkin se Wayrestin prinssi, jonka prinsessan oli määrä naida. Ja älköön kukaan koskaan epäilkö, ettetkö polveutuisi aidosti Wayrestin kuninkaista."
Niin he kaikki miettivät tätä kaikkea hiljaisina. Sir Pierre Ginsen oli aivan kuin transsissa. Hänelle tämän piti kaikkein vähiten olla yllätys, sillä hän oli kaiken aikaa uskonut noihin ritarirunoihin, jotka olivat heidät metsään ajaneet. Mutta kaippa ihmiset yleensäkin häkeltyvät tällaisissa tilanteissa.
"Tiedän nyt muuten mikä kirous oli ja miksi en pystynyt purkamaan sitä", aloitti Vestige. "Lähdin siitä oletkuksesta, että olit epäkuollut kun oikeasti olit pelkästään kirottu mätänemään elävältä ja pysymään vangittuna tähän mökkiin. Luulen, ettei kallosi siis ollutkaan halki kun `kuolit` vaan se halkesi vasta myöhemmin. Isäsi siis vain kolkkasi sinut kirveellä, jotta voisi kirota sinut ennen kuin äitisi saapuu sinua pelastamaan. Sinun oli määrä pysyä tässä mökissä ja hiljalleen mätääntyä ja tehdä siten äitisi hulluksi. Näin olisi isäsi kosto täyttynyt. Mutta miksi puhun näin kamalista asioista, kun meillä on juhlan aihetta? Minulla on yhä puolipulloa Voljarin parasta hunajasimaa jäljellä. Normaalisti joisin itse, mutta nyt kirous on purettu, ja kehosi on parannettu samanlaiseksi kuin se oli ennen kirouksen langettamista. Hurraa!"
Mutta kukaan muu ei hurrannut. He eivät ollee vielä valmiita siihen. Heidän piti vielä sulatella hetki tätä kaikkea sisimmissään. "Ei millään pahalla sir Nalskin, mutta uskoisin että minunkin suudelma olisi riittänyt", jatkoi Vestige. "Minunkin suonissani virtaa kuninkaan veri sillä olin kerran kuningas itsekkin. Siitä vain on muutama sukupolvi aikaa. Nan-Theodoros? En usko, että kukaan edes muistaa sellaista paikkaa enää. Mutta ehkä parempi näin, sillä et ole ihan minun tyyppiäni."
Hiljaisuus valtasi mökin jälleen. Lopulta sir Kalhot Nalskin puhui. "Meidän varmaan pitäisi lähteä matkaamaan kohti Daggerfallia. Sinulla on siellä vielä perhettä jäljellä meinaan. Veljenpojanpojanpoikasi Casimir III Deleyn, joka paremmin tunnetaan nimellä hyvä kuningas Casimir, hallitsee siellä. Uskon, että hän toivottaa sinut perheeseensä kauan kadoksissa olleena sisarenaan..."
Ehkäpä prinsessa suudelma muutti lopulta myös prinssiäkin. Suudelma toi prinssin elämään muutakin kuin oman ylimielisyytensä ja kaheliutensa saaden hän näin elämäänsä kumppanin, jonka tunteista välittää ja jonka tarpeista huolehtia.

- -

Hevonen ryntäsi täyttä laukkaa eteenpäin. Sir Kalhotilla oli vaikeuksia pysyä satulassa varsinkin kun hänen oli kunnia kantaa kuninkaan suurta vihreää viiriä. Vasemmalla puolella ratsasti sir Pierre, ja hyvin ratsastaakin. Oikealla puolella laukkasi itse kuningas Casimir mustalla ratsullaan. Aurinko heijastui hänen kullatusta haarniskastaan kohti vihollisten silmiä ja hänen tulenpunaiset hiuksensa hulmusivat tuulessa kuin lohikäärmeen lieskat. "Pidä lippu korkealla!", huutaa kuningas minulle täyttä kurkkua.
Hänen edessään siinsi liikkumaton keisarillisten legioonalaisten keihäsmiesrivistö. Punaisia ja mustia viirejä kohosi sadoittain ja silmänkantamattomiin näkyi niiden alle kerääntyneitä keisarillisia legioonalaisia. Ryntäämme päistikkaa heitä kohti, me Daggerfallin uljaat ritarit. Tämä on loppu. Wayrestilaiset murtuvat minä hetkenä hyvänsä. Keihäsmiehet suoristavat linjansa. Taistelu alkaa. Keisarilliset arbalestimiehet ampuvat yhteislaukauksen. Vasamat rummuttavat maata. Ääni on korvia huumaava. Missä on sir Pierre. Mutta tuolla takanahan hän. Maassa makaen. Vasama rinnasta taivasta kohti osoittaen.
"Pidä lippu korkealla!", huutaa hyvä kuningas Casimir jälleen. Lippu liehuu tuulessa ja tuntuu raskaalta. Hiki valuu pitkin kasvojani. Nyt se tulee. Ensimmäinen kosketus. Legioonalaiset eivät peräänny. Ritarit laukkaavat eteenpäin. Hevonen hirnahtaa, tai pikemminkin kiljaisee keihään iskiessä sitä kaulaan. Kova maa tuntuu allani. Tämä on loppu. Kuningas pääsi läpi. Ensimmäinen linja murrettu. Keisarilliset järjestäytyvät uudelleen. Kuningas laukkaa eteenpäin.
Keisarillinen kohottautuu ylleni. Hän on pudottanut keihäänsä ja vetää nyt esiin lyhyen miekkansa. Kipu. Mutta kuolema ei tuo minulle vapautta. Vaimoni joutuu jälleen olemaan yksin. Vailla kenenkään lohduttavaa seuraa. Minun suruisa prinsessani. Tämä oli Nalskinin huoneen loppu. Kuolema.