Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Fantasia Kahvilan monet tuoksut
QR-Code dieser Seite

Kahvilan monet tuoksut

Pilvien raosta ei pilkahtanut ainuttakaan valonsädettä. Kaupungin ylle lankeava harmaa kajo oli omiaan laskemaan myös mielialaa, mikä oli luettavissa vastaan kävelevien ihmisten kasvoilta. Töihin kiiruhtavien aikuisten ilmeet olivat sulkeutuneita tai kireän hermostuneita. Ehkäpä he olivat jo myöhässä kellon tikittäessä vääjäämättömästi kohti yhdeksää. Keskustan kadut olivat ruuhkaisia puhumattakaan metron sisäänkäynnistä, jonka tungoksen vuoksi Mia oli valinnut kiertotien. Sen kulkeminen vei viisi minuuttia kauemmin, mutta häntä ei haitannut olla liikkeellä aamutuimaan, kävellä ihmisvirrassa ja väistellä polkupyöräilijöitä liikenteen jylistessä volyymilla, jota tottumattomat kutsuivat liian kovaksi. Taksit suhauttelivat ohi keltaisina välähdyksinä, bussien jokaisessa ikkunassa oli jonkun kasvot ja jalankulkijat suorastaan virtasivat suojateiden poikki valojen vaihtuessa armollisen vihreiksi.

Pakokaasun kitkerä haju sekoittui sankkaan tupakansavuun, jota leijui pubin piskuisella ulkoterassilla kumarassa istuskelevan vanhan miehen suunnalta. Tämän resuinen kalastajanlakki oli menettänyt aidon värinsä aikapäiviä sitten, ja miehen edessä pöydällä oli kolme oluttölkkiä. Terassin portaiden vieressä pubia mainostava kyltti oli säänpieksemä eikä pienellä fontilla tuherretusta olutvalikoimasta saanut selvää.

Kauppa kävi siis mainiosti, Mia tuumi ohitettuaan paikan. Hän ylitti suojatien ja kääntyi kadulle, jonka varrella sijaitsivat sekä hänen suosikkivaatekauppansa että kahvila, johon Carla oli väittänyt hänen ihastuvan. Isosisko oli edellisenä päivänä kuullut saavansa töitä kampaamosta, joka sijaitsi vastapäätä hänen hehkuttamaansa kahvilaa. Café Delicia ilahduttaa ihmisiä koukuttavilla kahveillaan, sykkivän sähäkällä sisustuksellaan ja hurmaavalla henkilökunnallaan, Carla oli julistanut. Andrea oli tuskin nostanut ruskeita silmiään paperista, jolla huolettomasti lyijykynää pitelevä käsi oli kiitänyt hänen vastatessaan, äänessään tavanomainen sarkastinen pohjavire. Kumma kun et hakenut töitä sieltä. Kofeiinia kuplivia kahveja, keskinkertaisia kahvilapöytiä ja tippiä toivovia työntekijöitä - vain Cafe Deliciassa.

Mia, joka oli istunut poikittain Carlan huonetta hallitsevassa laventelinvärisessä nojatuolissa sen pehmoisiin sisuksiin uponneena, oli hihittänyt ja todennut, että kahviloita riitti joka kadunnurkkaan eikä niiden tarjonta poikennut toisistaan. Tietenkään minä en hakenut sinne, Carla oli todennut arvokkaasti astellessaan huoneensa poikki. Haluan nimittäin edelleen käydä siellä asiakkaana. Palvelu on niin tasokasta, niin mukavaa, niin ystävällistä... Hän oli tuijottanut hetken tyhjyyteen ja hymyillyt jollekin, jota ei vaivautunut selittämään nuoremmille siskoilleen.

Ja niin tipintarpeista, Andrea oli täydentänyt ja vetänyt sanojaan korostaakseen viimeistelevän viivan piirustuksensa poikki. Carla oli rypistänyt huolellisesti muotoiltuja kulmiaan 16-vuotiaalle siskolleen ja uhannut, että kastaisi tämän piirustuksen kahviinsa, jos kuulisi vielä vastaavia kommentteja.

Mia virnisti itsekseen. Kävellessään kaikessa rauhassa lempivaateputiikkinsa ohi hän vannoi käyvänsä vilkaisemassa uutta mallistoa viimeistään ensi viikolla. Hän pysähtyi näyteikkunan kohdalle ja tuijotti tyylikkäisiin vaatteisiin sonnustautuneita mallinukkeja kaihoten. Ruskeaa, kiharaista peruukkia käyttävän nuken yllä oleva asu puhutteli häntä erityisesti: kristallinharmaa pitsitoppi, korkeavyötäröiset mustat farkut ja väljä sininen farkkutakki. Kaupan hinnoittelu oli sopiva Mian lompakolle, mutta juuri nyt hänellä ei vain sattunut olemaan rahaa. Jospa hän saisi ruinattua äidiltään. Äiti ymmärsi vaatteiden päälle, joten hän yleensä heltyi helposti.

Puhelin värisi hänen taskussaan. Mia loi viimeisen kaipaavan katseen näyteikkunaan ennen kuin jatkoi matkaansa ja tarkisti saamansa viestin. Se oli Carlalta.

"Missä sinä kuhnaat? Andreakin on jo täällä."

Mia pyöritteli silmiään. Hän ei vaivautunut vastaamaan viestiin vaan tunki puhelimen takaisin nahkatakkinsa taskuun ja kiskaisi vetoketjun kiinni. Silloin jotain kosteaa lätsähti hänen kädelleen. Mia vilkaisi pahojen aavistusten vallassa ylöspäin ja sai toisen sadepisaran suoraan silmäänsä. Se ei kirvellyt, mutta hittolainen, se ei myöskään tuntunut mukavalta. Hän kiihdytti askeleitaan pää kumarassa ennen kuin saisi yllä loimottavasta harmaudesta kylmän suihkun niskaansa. Vastaantulevat ihmiset kiskoivat huppua päähänsä tai penkoivat sateenvarjoa esiin laukuistaan. Mialla ei ollut kumpaakaan, ja hän manasi mielessään syyskuisen kylmän tihkun peittäessä kadut ja ropistessa hänen niskaansa. Hän laski päänsä vielä alemmas ja oli siitä hyvästä vähällä kulkea puolijuoksua kahvilan ohi. Katoksen alla sateelta suojassa roikkuva siisti kyltti kiinnitti kuitenkin hänen huomionsa, ja Mia kiepahti ympäri ja huomasi Cafe Delician. Hän astui katokseen ja työnsi lasioven auki. Kello kilahti toivottaen hänet tervetulleeksi, ja Mia huomasi tulleensa varsin tyylikkäästi sisustettuun ravintolanomaiseen kahvilaan, jota hallitsivat siro kristallikruunu, lämmin valaistus ja pelkistetyn elegantti värimaailma. Hän räpytteli silmiään yllättyneenä ja katseli ympärilleen löytääkseen jommankumman isosiskonsa.

"Mia, täällä!"

Kuullessaan nimensä hän kääntyi ympäri ja näki Carlan huitovan kahvilan oikealta puolelta suurten ikkunoiden viereen sijoitetusta pyöreästä pöydästä, joka toi Mian mieleen hienostuneen ranskalaisen katukahvilan. Kahvilan muut asiakkaat – joita oli melkoisesti kellonaikaan nähden - eivät edes vilkaisseet Carlan suuntaan tämän kovasta äänestä huolimatta, ja kahvilan ilmapiirin pisteet nousivat välittömästi Mian silmissä. Hän kulki pöytien välistä siskojensa luokse ja kävi istumaan sirolle, kaarevaselkäiselle tuolille, joka epämukavasta ulkonäöstään huolimatta tuntui mukavalta silkkisine pehmusteineen. Pöytäliinaa ei ollut, mutta sen sijasta keskellä nökötti tukevassa lasimaljakossa kukkakimppu, jota ympäröi kolme sytytettyä vaaleanpunaista kynttilää. Tuoksukynttilöitä, Mia arvasi ja katseli liekkien leikkiä vaniljaisen tuoksun tanssiessa ilmassa.

Maljakon ja kynttilöiden lisäksi pöydällä nökötti valkoinen Guccin laukku ja puolitäysi vesipullo, jota ympäröivät Andrean pitkät taiteilijan sormet. Hän naputteli muovipintaa pureskelluilla kynsillään ja katseli ikkunasta ulos sateiseen harmauteen hajamielisesti. Carla silmäili Miaa arvostelevasti. Hän oli tapansa mukaisesti pukeutunut kiistattoman muodikkaasti kirkuvanpunaiseen turkiskauluksiseen trenssiin ja solakkoja jalkoja korostaviin mustiin housuihin. Hän naputteli tummaa puulattiaa kiiltävien mustien saappaidensa stilettikoroilla ja kurkotti pöydän yli tökkäämään Miaa leukaan.

"Sinulla on finni tuossa."

Mia huitaisi käden sivuun ja mulkaisi Carlaa. "Ai jaa. Tiedän sen, ääliö." Hän avasi takkinsa ja kiemurteli ulos siitä. "Odotitte näköjään minua?"

"Eikö se ole ilmiselvää? Olet aina viimeinen", Carla huomautti ja nojautui takaisin. Hänen taidokkaasti punatut huulensa olivat täsmälleen samanväriset kuin hänen takkinsa.

"Tarkoitin, että ette ole vielä tilanneet mitään", Mia huokaisi.

Andrea käänsi viimein katseensa takaisin ja kohautti olkapäitään paljonpuhuvasti. "Kuten näkyy. Joko nyt tilataan?"

"Sopii." Carla nosti laiskan viehkeästi kätensä ilmaan ja napsautti sormiaan kuin elokuvissa. Mian katsellessa kulmat koholla hän laski kätensä saman tien, kun suloiseen valkoiseen esiliinaan sonnustautunut tarjoilija tuli paikalle. Nainen hymyili lämpimästi ja vetäisi kuulakärkikynän esiin korvansa takaa.

"Hyvää huomenta sinullekin, kultaseni", hän sanoi Mialle, joka ei osannut kuin hymyillä takaisin. Carla näytti olevan kuin kotonaan.

Tarjoilija asetti kynän kirjoitusvalmiuteen pienen lehtiön päällimmäiselle sivulle ja loi Carlaan kysyvän katseen. "Se tavallinen?"

Carla nyökäytti päätään ja räpytteli silmiään, jotka olivat muutaman asteen tummemmat kuin Andrean. Hän pyyhkäisi täydellisesti kiharrettuja platinanvaaleita hiuksiaan tyytyväisen näköisenä, ja tuoksukynttilöiden valo karkeloi kohdatessaan jäisen violetit raidat miltei hopeisissa kutreissa. Hän oli kaunis ja tiesi sen, Mia ajatteli hajamielisesti.

"Entäpä sinulle, ystäväiseni?" Tarjoilija kääntyi Andrean puoleen ja hymyili, jos mahdollista, entistäkin leveämmin. Hänen harmaat silmänsä näyttivät kristallinkirkkailta säkenöidessään kilpaa Guccin laukun kultasoljen kanssa.

"Vähärasvainen latte ja juustokasviscroissant", Andrea ilmoitti, ja Mia huomasi hänen laskevan laminoidun ruokalistan pöydälle. Mia tarttui siihen ja tutkaili sivuja, joille suolaiset pikkupurtavat, makeat leivonnaiset ja toinen toistaan herkullisemman näköiset kahvit oli lueteltu säntillisesti kauniilla koukeroisella fontilla. Valinnanvaraa riitti, mutta Mia ei halunnut odotuttaa ystävällistä tarjoilijaa tutkimalla tarkasti koko listan.

"Latte vaniljasiirapilla ja pannukakkua, kiitos", hän sanoi ja sai vastaukseksi uuden hymyn ja tarmokkaan pään nyökkäyksen.

"Selvä on. Nauttikaa olostanne, tilaukset tuodaan tuota pikaa", tarjoilija sanoi ja poistui.

Mia odotti, että nainen oli kuulomatkan ulkopuolella ja kumartui vuorostaan pöydän yli Carlaa kohti. "Onpas täällä mahtava palvelu."

Andrea ehti avata suunsa ennen Carlaa. "Totta kai, sitä kutsutaan asiakaspalveluksi."

"Äh, ole nyt jo vihdoin hiljaa", Carla suhahti muljauttaen silmiään pikkusiskolleen. "Ei kaikkialla viitsitä olla niin huomaavaisia asiakkaita kohtaan. Ja Mia, mitä pidät sisustuksesta? Entä ilmapiiristä?"

"Minä", Mia aloitti kuuluvalla äänellä ja potkaisi Andreaa nilkkaan pöydän alla, "rakastan tätä paikkaa jo nyt. Suu kiinni", hän huokaisi Andrealle, joka mutisi puoliääneen sanoja, jotka kuulostivat merkillisiltä virratessaan hänen kauniilta huuliltaan. Andrean etäisen viileä olemus sekoittuneena taiteilijan eksoottisen boheemiin ulkonäköön oli mahdottomalta tuntuva vastakohta hänen terävälle kielelleen, naseville sanoilleen ja laskelmoiville ajatuksilleen.

"Enkö sanonutkin niin?" Carla intoili. Hän vaikutti olevan haltioissaan siitä, että oli löytänyt kahvilan. Mia virnisti.

"Juu. Rauhoitu sinäkin tai joku kutsuu paikalle komean tarjoilijan tyynnyttelemään sinua."

Carla kallisti päätään ja hymyili sillä raukealla tavalla, joka sai hänen silmänsä kimaltelemaan niin, ettei voinut sanoa olivatko ne tummanruskeat vai mustat. Mia epäili isosiskonsa harjoittelevan salaa erilaisia ilmeitä, joita tämä sitten käytti sopivissa tilanteissa. Se ainakin selittäisi, miksi Carla lukitsi huolellisesti huoneensa oven julistettuaan vetäytyvänsä teatterin maailmaan harjoittamaan taidetta ja näyttelemään. Carla kävi kolmesti viikossa teatterikurssilla ja oli – Mian oli pakko myöntää - eittämättä taitava näyttelemään erilaisia rooleja. Omien sanojensa mukaan Carla rakasti rooliin uppoutumista, kokonaan toisen henkilöllisyyden ja persoonallisuuden omaksumista ja ajatusmaailman uudelleenjärjestystä, kun näkökulmat vaihtoivat paikkoja ja hän sai tarkastella maailmaa jonkun toisen silmin.

Tai jotain sinnepäin.

"Taas tuo ilme", Andrea huokaisi muuntaen aavemaisesti Mian ajatukset sanoiksi. Carla väläytti loukkaantuneen ilmeen, mutta se katosi kuin taikaiskusta kaksilapsisen perheen kulkiessa ohi ja käydessä istumaan läheiseen pöytään. Nuorempi pojista tuijotti heitä tutti suussa lastenrattaista. Mia hymyili pojalle ja sai hetken mietinnän jälkeen taaperolta leveän hampaattoman hymyn. Hän kääntyi takaisin siskojensa puoleen.

"Ai niin, vielä tästä kahvilasta", hän sanoi muistaessaan Carlan aiemman kysymyksen. "No, minusta tämä paikka on oikeasti söpö. Tulee mieleen ranskalainen katukahvila, eikö teillekin?"

Carla nyökkäili innokkaasti. Andrea silmäili Miaa ja kohautti yhtäkkiä hartioitaan. "Joo- joo kai. Tulee. Ranskalainen katukahvila, jonka lähellä on taidekortteli."

"Missäpä niitä ei olisi", Carla mutisi, mutta hänen kommenttiinsa ei kiinnitetty huomiota.

Mia jatkoi: "Ilmapiirikin on jotenkin poikkeuksellinen. Ikään kuin olisimme erillään tuosta maailmasta." Hän huitaisi epämääräisesti kadulle, jonka mukulakiveykseen sade ropisi yhä vain. Ihmisiä oli nyt vähemmän liikkeellä, ja ohi ajavat autot ja taksit kaasuttivat surutta vesilammikoiden läpi. Mia oli tyytyväinen, ettei ollut ulkona.

"Olen samaa mieltä", Andrea totesi tyynesti hänen yllätyksekseen. Vastaukseksi Mian kysyvään ilmeeseen hän kohautti olkapäitään. Hänen vaaleanharmaa neulepaitansa liukui paljastamaan olkapään, jota kiertävä tatuointi pilkahti esiin. Se oli hurja valkoinen pyörre, olkapäätä, solisluun terävää kohoumaa ja selän kaarretta hyväilevä pitsikuvio. Se oli villi ja kaunis ja sopi Andrealle kuin nakutettu.

"Et ole koskaan samaa mieltä kanssani", Mia huomautti.

Andrea pyöräytti maitosuklaan värisiä silmiään, joita korostivat harjaantuneella kädellä sutaistut rajaukset. "Olen silloin, kun teillä on järkeviä ajatuksia. Useimmiten siis en."

"En edes yritä ymmärtää sinua", Carla tuikkasi väliin. Mia hymähti. Joskus tuntui siltä, että heidän luonteensa, kuin yö ja päivä, eivät soveltuneet saman katon alle, mutta kuten sanotaan vastakohdat täydentävät toisiaan. Myrskyisää elo oli ollutkin: isä oli jättänyt heidän perheensä kymmenen vuotta sitten Mian ollessa vain neljän vanha, ja äiti oli jäänyt yksinhuoltajaksi matematiikanopettajan palkallaan, jolla hän kykeni kelvollisesti elättämään itsensä ja kolme tytärtään. Mia sipaisi hiuksiaan ja katseli tulenliekkien leikkiä. Ne toivat hänelle mieleen ne lukemattomat käynnit mummilassa, pullan- ja kaakaontuoksuiset illat takkatulen ääressä punaruudullisella sohvalla. Äidinäiti asui vain parin korttelin päässä heiltä, ja hänen luonaan siskokset olivat viettäneet monen monituisia päiviä äidin ollessa pitkään töissä tai tarkistaessa kokeita yömyöhään. Carlan kasvettua riittävän vanhaksi vastuu pikkusisaruksista oli langennut hänenkin osakseen.

Perhe-elämän kriiseistä oli selvitty, elämän yllättävistä käänteistä toivuttiin siinä missä muutkin. Mialla ei ollut valittamista. Äiti teki kaikkensa tehdäkseen heidät onnellisiksi. Mia muisti ne ajat varhaisemmasta lapsuudestaan, kun hän oli tapellut Andrean ja Carlan kanssa verissä päin ei-oikeastaan-mistään, ja sitä oli viikkojen ja kuukausien jaksoissa jatkunut usean vuoden ajan, niiden lomassa hetket, jolloin he aivan yhtä kiivaasti olivat toisiaan puolustaneet. Yhä he kinastelivat, mutta kuten aina kävi, kinastelun sävy oli vaihtunut kiihkeän suuttuneesta lempeän ironiseen kinastelijoiden kasvaessa, kypsyessä. Aika oli tehnyt tepposensa.

Mia havahtui ripeisiin askeleihin, jotka pysähtyivät pöydän viereen. Hän nosti katseensa ja näki saman hymyilevän tarjoilijan, jolla oli nyt käsissään kiiltävän musta tarjotin lastattuna heidän tilauksillaan.

"Jäälatte toffeesiirapilla ja jauhelihapasteija", nainen sirkutti laskiessaan hopeareunaisen lautasen ja siron korkean lasin Carlan eteen ja kääntyessään Andrean puoleen, "ja vähärasvainen latte ynnä juustokasviscroissant." Hän laski kolmannen lautasen ja suuren höyryävän mukin Mian eteen. "Pannukakkua ja latte vaniljasiirapilla. Kutsukaa, jos tarvitsette jotakin. Hyvää ruokahalua."

"Kiitos", kukin tytöistä sanoi, ja tarjoilijan kiiruhdettua uudemman kerran muualle Mia huokaisi ihastuksesta. Valkoinen keramiikkamuki oli täytetty piripintaan. Juoman päällä koreili paksu kerros vaniljantuoksuista vaahtoa.

"Sokeria ja kofeiinia koko loppuvuodelle", Andrea totesi vertaillessaan heidän juomiaan.

"No hui", Mia hymähti. Hän nosti valtavan kupin huulilleen ja joi kulauksen pelkkää vaahtoa. Maussa ei ollut moitteen sijaa; se oli täydellisen makeaa eikä liian kuumaa. "Vau. Tosi hyvää."

Carlan kasvoille kohosi mitäs-minä-sanoin-hymy, joten Mia oli tyytyväinen Andrean avatessa suunsa ennen häntä.

"Niin on minunkin. Tämä on paitsi terveellisempää myös erittäin hyvää", hän julisti laskiessaan mukinsa pöydälle ja haukatessaan croissantiaan surutta niin, että taikinanmuruset lentelivät. Carla katsoi häntä etäisen viileää ylemmyyttä tummissa silmissään ja tarttui korkeaan lasiinsa niin sirolla otteella, ettei ollut epäilystäkään, miksi hänen rakennekynsien pituiset violettia jäätä hohtelevat – aidot – kyntensä säilyivät ehjinä. Hän kohotti lasin huulilleen ja hörppäsi niin elegantisti, että olisi Mian mielestä sopinut ranskalaistyylisen kahvilan sijasta paljon paremmin vaikka kutsuille kuninkaanlinnaan.

"Oli miten oli", hän sanoi pyöräyttäen silmiään ja vilkaisi Andreaa. "Mitä Andylle kuuluu?"

Andrea nojautui vasten tuolinsa selkänojaa ja pyyhkäisi pisaran kahvia suupielestään. "Hyvää."

"Se siitä? Hyvää?" Carla toisti.

Andrea kohautti olkapäitään. "Hyvää. Senhän pitäisi olla hyvä juttu. Hänen tatuointiliikkeensä avajaiset olivat eilen ja paikka oli aivan täynnä."

"Olitko sinäkin siellä?"

Andrea katsoi Miaa kuin tyhmää. "Miksen olisi ollut?"

Mia vastasi katseeseen merkitsevästi. "Sinullahan oli eilen myös siinä neljän maissa se tapaaminen uraneuvojan kanssa."

"Mikä tapaaminen?" Carla kysyi uteliaana.

"Andrea mainitsi siitä kaikkien kuullen", Mia huomautti virnistellen. Hän muisti hyvin, mitä Carla oli tehnyt sillä hetkellä: istunut nenä kiinni puhelimessaan lukemassa lempibloggarinsa uusimpia muotivinkkejä.

"Saatoin missata", Carla myönsi yllättävän lauhkeasti.

"Mutta me eksyimme aiheen ulkopuolelle", Mia julisti ja osoitti Andreaa syyttävällä sormella. "Missä olit eilen kello neljältä?"

"Andyn tatuointiliikkeen avajaisissa", Andrea vastasi ja sukaisi hiuksiaan. Hän oli leikannut ne itse kaksi viikkoa sitten lyhyiksi ja onnistui laittamaan ne suihkun jälkeen siten, että ne pysyivät kuohkeana sädekehänä hänen sydämenmuotoisten kasvojensa ympärillä. Lisäksi hän oli värjännyt ne punaisen eri sävyillä tulenpunasta oranssinkultaiseen väriin, joka tanssi hänen hiustensa latvoissa kuin liekkien kärjissä.

"Menitkö sinä koskaan uraneuvojalle?" Mia kysyi.

Andrea ei yrittänytkään näyttää katuvalta. Hän pudisti päätään ja väläytti hymyn. "Enpä tainnut."

"Vau, tuhma tyttö", Carla mutisi ja vain virnisti ylemmyydentuntoisesti, kun Andrea heitti häneen paheksuvan silmäyksen.

"Mitä tuhmaa siinä on, etten halua mennä tapaamaan paksua silmälasipäistä tätiä, joka hiuksiani kauhisteltuaan alkaa jankuttaa, että minun pitäisi peittää tatuointini ja ryhtyä ala-asteen kuvaamataidon opettajaksi?"

Andrean luoma mielikuva kirvoitti Mialta hihityksen. "Miksi sinä noin väität? Hän olisi voinut olla kivakin", hän sanoi. Andrea pudisti päätään uudemman kerran ja näytti jopa ikävystyneeltä.

"Koska törmäsin sellaiseen ihmiseen eilen Andyn liikkeen ulkopuolella. Olin hyvästelemässä Andya, kun sinun ihastuksesi äiti saapasteli ohi, tunnisti minut ja pysähtyi vaihtamaan kuulumisia eli toisin sanoen neuvomaan, mitä minun pitäisi tehdä elämälläni, et cetera."

Mia ja Carla puhuivat samaan aikaan.

"Miksi Mian ihastuksen äiti ja uraneuvoja käskisivät tekemään täsmälleen samoin?"

"Hän ei ole minun ihastukseni."

Andrea virnisti ja naputti paksua ylähuultaan hoikalla sormella. "Koska Mian poikaystävän äiti tarjosi minulle kunniakkaaseen maineeseen ja nöyrään kunniaan johtavia ammatteja, ja siihen myös useimmat uraneuvojat pyrkivät. En tosin ole ihan varma, mitä nöyrää kirurgin työssä on, lukuun ottamatta ihmisten häikäilemätöntä auki leikkelyä." Hänen virnistyksensä leveni, kun Mia ja Carla yrittivät laihoin tuloksin hillitä nauruaan, mutta naapuripöydän lapsiperhe ei tuntunut häiriintyvän.

"Mitä muita töitä kuului Mian ihastuksen äidin kunniallisten ammattien listaan?" Carla kysyi hetken kuluttua hymyn yhä nykiessä hänen punattuja huuliaan.

"Jake ei ole ihastukseni", Mia intti.

Se ei ollut totta, ja molemmat siskot tiesivät sen. Mia ei omasta mielestään ollut niin läpinäkyvä, mutta kuten Jake kerran oli nauranut, joskus omilta sisaruksiltaan ei voinut salata mitään. Poika viittasi sillä paitsi Mian siskoihin – kyylääviin (salakavalasti, Andrean tapauksessa), vaaniviin nuuskijoihin, jotka työnsivät sievät nenänsä joka paikkaan - myös omaan kahdeksanvuotiaaseen pikkuveljeensä, jonka ansiosta sekä Mian että Jaken tuttavapiiri tiesi heidän välillään olevan jotakin ystävyyttä syvempää, salaisempaa, hehkuvampaa, jota kumpikaan ei ollut ääneen lausunut.

Mutta ei Mia sitä itselleen myöntänyt. Hänen mielensä tasapainoili kahden vaiheilla. Oli päiviä, jolloin hän myönsi rehellisesti tunteensa Jakea kohtaan, mutta vastapainona olivat ne päivät, usein viikot, jolloin hän kielsi kaiken kauhistuneena. Eihän hän. Hän oli neljäntoista eikä todellakaan ihastunut kehenkään. Ei Carlakaan seurustellut.

Tosin Carlan rakkauselämä oli kokonaan oma juttunsa. Mia epäili vahvasti asiaan liittyvän jotakin, mitä hän ei tiennyt, tai paremminkin jotakin, mitä hänelle ei suostuttu kertomaan. Andreastakaan ei saanut mitään irti, kun hän niin päätti, sillä sisko veti kasvoilleen sen ärsyttävän hymyn, jonka viesti ei jäänyt epäselväksi. Tiedän jotain, mitä sinä et ja vain siksi, että olen kaksi vuotta vanhempi. Mia ei pitänyt siitä hymystä.

Taas hänen ajatuksensa harhailivat. Mia kuunteli puolella korvalla Andreaa - "ammatteja kuten kotiapulainen, lastenhoitaja, nunna..." - ja ajatteli Jakea. Hänen omia tunteitaan muuntelevat ajanjaksot vastasivat myös hänen käsityksiään Jakesta. Välillä tuntui kuin poika olisi sanomaisillaan jotain syvällistä, merkityksellistä, ehkä romanttista, mutta seuraavana päivänä kaikki oli kuin kaukaista unta ja poika tuntui näkevän hänet hyvänä ystävänään. Mitä he tietysti olivatkin.

Siksi Mian teki silloin tällöin mielensä puuskahtaa, ettei miehiä voinut käsittää, mutta hän muisti aina oman pähkäilynsä ja piti suunsa supussa. Kukapa nyt ihmissuhteita yksinkertaisiksi voisikaan kutsua.

"Nunna ei ole ammatti, se on vakaumus, joka johtaa tietynlaisen elämäntyylin valintaan", hän ilmoitti kesken Andrean lauseen. Tyttö kohotti kulmiaan. "Ja hän on palannut tähän todellisuuteen. Ihastuksesi äiti puhuu nunnien merkityksestä ja tehtävistä miltei ammatillisessa valossa."

Kahvilan kello kilahti, mutta Mia ei vilkaissut tulijaa vaan mulkoili Andreaa. "Hän ei ole ihastukseni."

"Niinhän ne kaikki sanovat", Carla puuttui puheeseen ja katosi ovelasti hymyillen suuren lautasliinan taakse.

Mialla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mulkoilla häntäkin ja harkita seuraavaa iskua. Hän siis söi valtavan haarukallisen pannukakkua ja pureskellessaan sitä mietti, miten saisi sisarensa hiljennetyksi. Andrea näytti menettäneen mielenkiintonsa aiheeseen, sillä hän katseli intensiivisesti olkansa yli kahvilan keskiosaan. Mia nielaisi ja nosti puolillaan olevan mukinsa huulilleen. Hän seurasi Andrean katsetta ja näki pitkän, tummaihoisen miehen nojailemassa tiskiin selin heihin. Hän oli luultavasti saapunut vasta äskettäin, eikä hänestä näkynyt kuin leveät mustan nahkatakin peittämät hartiat ja villisti joka suuntaan sojottavat tummat hiukset. Tiskin takana ei seissyt ketään; Mia oletti tarjoilijoiden olevan kiireisiä. Hänen huomionsa herpaantui, kun Carlan Guccin laukussa alkoi soida Beyoncen kappale "Beautiful liar".

Carla oli huitaista maljakon nurin tempaistessaan laukun luokseen ja kaivellessaan sen sisustaa kuumeisesti. Hän löysi puhelimensa, jonka takakansi kiilsi yhtä hopeisena kuin hänen hiuksensa, ja nähdessään soittajan hänen silmänsä laajenivat.

"Täytyy vastata. Tämä tulee viemään hetken." Kertomatta muuta Carla ponnahti seisomaan ja osoitti laukkuaan käskevästi. "Vahtikaa häntä hengelläni tai kohtaatte minun ja kynsieni vihan." Hän huiskautti hiuksiaan ja kiiruhti kohti kahvilan ovea. Hetkeä myöhemmin kello kilahti ja ovi sulkeutui Carlan perässä.

"No huhhuh", Mia tuhahti ja nojautui lähemmäs ikkunaa. Carla seisoi turvallisen välimatkan päässä kangaskatoksen reunasta, tarpeeksi kaukana sateen harmaasta verhosta. Hänen sivuprofiilinsa piirtyi terävärajaisena vasten syyskuisen maailman ankeita värejä kuin sateenkaari taivaalla tai ainokainen kukka niityllä. Jopa niin etäältä kuin missä Mia istui hän saattoi erottaa, kummallisesti melkein tuntea, hymyn Carlan kasvoilla.

”Saa nähdä vaivautuuko hän kertomaan mistä on kyse”, Mia huokaisi ja vetäytyi vastahakoisesti takaisin. ”Oli asia mikä hyvänsä, hänellä on aina tapana käyttäytyä salaperäisesti vaikka puhelu olisi tullut hammaslääkäriltä.”

Kun sama hiljaisuus seurasi Mian sanoja, hän vilkaisi Andreaa lievästi ärsyyntyneenä. Siskolla oli tapana jättää hänet huomiotta, mutta lähinnä silloin kun hän yritti olla ärsyttävä. Andrea ei ollut liikkunut pariin minuuttiin. Hän katseli yhä olkapäänsä yli tiskille saapuneen miehen suuntaan. Mies ei ollut vieläkään saanut palvelua, mutta hänkään ei ollut liikkunut.

”Andrea”, Mia suhahti ja kosketti tytön käsivartta. ”Lopeta jo. Miksi tuijotat häntä?” Mia ei nähnyt miehessä mitään tavallisesta poikkeavaa eikä vaikuttanut näkevän kukaan muukaan kahvilan asiakkaista. Mutta Andrea piti itsepintaisesti katseensa miehessä.

”Hän on erilainen”, Andrea vastasi juuri kun Mia oli aikeissa ravistella häntä kovakouraisesti. Andrea käänsi viimein päänsä ja katsoi Miaa silmiin. ”Hänellä on aura.”

Mia rypisti kulmiaan ja tuijotti isosiskoaan. Andrea oli ehdottomasti perheen intuitiivisin ja empaattisin kärkevästä kielestään huolimatta. Hän luki ihmisiä kuin avointa kirjaa, arvasi koko lauseen merkityksen puolesta sanasta – hän tuntui näkevän ja aistivan henkisellä tasolla näkymättömiä asioita, joista muilla ei ollut mahdollisuuksia tietää. Siksi Mia ei suoraan tyrmännyt hänen sanojaan, niin omituisilta kuin ne kuulostivatkin. Andrea oli ennenkin puhunut harvoja ihmisiä ympäröivistä auroista, mitä ikinä hän sillä sitten tarkoittikaan.

”Aura, Andrea? Miten niin?” Mia kysyi kummissaan.

Hän kiinnitti huomionsa uudestaan nahkatakkiseen mieheen, kun tiskin taakse viimein kiiruhti tarjoilija, sama nainen, joka oli ottanut heidän kolmen tilaukset. Mian katsellessa nainen vetäisi korvansa takaa kynän ja heilautti muistivihon auki väläyttäen säteilevän hymyn miehelle.

”Pahoittelen viivästystä. Voinko ottaa tilauksesi?”

Vaikka tarjoilija ei puhunut äänekkäästi, hänen soljuva puheenpartensa ja sanansa kantoivat vaivatta Mian korviin. Hän ja Andrea katselivat, kun mies laski lihaksikkaat käsivartensa kiiltelevälle kromitiskille ja nojautui sen yli niin lähelle tarjoilijaa, että Mia olisi naisen asemassa pitänyt sitä tungettelevana. Mies oli jopa pidempi kuin hän oli arvioinut, kun hän kumarsi pitkän vartensa tarjoilijan puoleen, mutta sirorakenteinen nainen säilytti katsekontaktin silmää räpäyttämättä. Mia tajusi, että hän ja Andrea olivat edelleen ainoat, jotka tuijottivat. Häntä alkoi nolottaa ja hän olisi käskenyt Andreaakin lopettamaan, ellei mies olisi avannut suutaan.

”Minun täytyy puhua ihmisen kanssa”, hän sanoi.

Mia kuuli Andrean vetäisevän terävästi henkeä ja kohotti kulmiaan. Hän oli tottunut kuulemaan julkisilla paikoilla kaikenlaista epämääräisen kujan varjoista metroaseman laiturille, mutta tämä oli omaa laatuaan. Mies taisi olla humalassa tai vahvemmissa aineissa, mutta sellaiseksi hän käyttäytyi poikkeuksellisen varmaliikkeisesti.

Tarjoilijan reaktio oli täysin Mian odotusten vastainen. Nainen heitti terävän silmäyksen ympärilleen ja naulasi kristallinkirkkaiden silmiensä ristitulen mieheen. ”Suu kiinni! Ulkona on merkkivalo päällä, etkö nähnyt sitä?”

Mies ja Mia vilkaisivat ulos samaan aikaan, mutta siinä missä mies vaikutti havainneen jotain Mia ei nähnyt mitään tavallisesta poikkeavaa. Vain Carla erottui yksitoikkoisesta näkymästä tyylikkäänä väripilkkuna. Hän puhui yhä puhelimeen ja huitoi kiivaasti toisella kädellään.

”En tainnut nähdä”, mies myönsi lauhkeasti. Hän suoristi selkänsä tajuttuaan, kuinka lähelle tarjoilijaa olikaan tunkeutunut, ja antoi katseensa kiertää kahvilassa. Mia näki kaistaleen hänen voimakaspiirteisistä kasvoistaan, leuan kulmikkaasta linjasta ja suurista okranvärisistä silmistä. ”Missä, Femilia?”

”Katsovat meitä. He tietävät jo. Miten tiedät nimeni?”

Mia näki miehen suupielen kohoavan ja arvasi tämän virnistävän. ”Saatoin olla yhteydessä Dominiciin. Montako?”

”Kolme. Kahvila on pakko tyhjentää. Emme välttämättä olisi kaivanneet tätä juuri nyt”, nainen huokaisi ja puhalsi sivuun korkealta nutturalta irronneen mustan suortuvan.

"Sanoinhan, että hänellä on aura", Andrea suhahti niin yllättäen, että Mia hätkähti. Hän etsi isosiskonsa suklaanruskeista silmistä paljastavaa pilkettä, vihjettä vitsistä - mutta ei, Andrean silmät olivat näennäisen tyynet. Stoalaisen pinnan alla kuohui uteliaisuus ja jännittynyt kimallus, joka kertoi Mialle, että Andrea oli tosissaan. Hän uskoi oikeasti, että mies edusti jotain vierasta, jännittävää, korkeampaa voimaa eikä välttämättä ollut ihminen.

Mia epäröi. Tarjoilijan viimeisimmät sanat olivat herättäneet kahvilan muut asiakkaat, jotka olivat nousseet seisomaan ja keräilivät laukkujaan ja muita tavaroitaan. Heidän naapuripöytänsä nelihenkinen perhe kulki ohi, ja Mia pani merkille heidän ilmeettömät kasvonsa ja sen, ettei kukaan puhunut. Näky oli melko aavemainen.

Kahvila tyhjeni nopeasti. Mia ei tiennyt kauanko siihen kului aikaa, mutta kaiken konkreettisen pysyessä ennallaan ilmapiiri jännittyi, sähköistyi. Mies kääntyi katsomaan heitä ja hänen erikoisen värisissä silmissään oli rauhoittava katse. Mia tunsi rentoutuvansa välittömästi kaiken epäilyksen haipuessa paksun verhon taakse. Tarjoilijanainen sujahti pois tiskin takaa ja vilkaisi miestä ohittaessaan hänet. "Mikä sinun nimesi on?"

"Miles Donum."

Nainen jatkoi matkaansa ja pysähtyi hymyillen heidän pöytänsä viereen. "Maistuisiko toinen kierros kahvia? Ja jos siskonne liittyisi myös seuraan?"

"Sopii", Mia sanoi.

"Sinä et ole ihminen", Andrea sanoi.

Kolme silmäparia kiinnittyi häneen, mutta vain kaksi epäuskoisina. Miles, joka ei näyttänyt tippaakaan yllättyneeltä, risti käsivartensa ja asteli myös lähemmäs. Hänen liikkeensä olivat sulavat kuin tanssijalla tai ihmisellä, joka oli koulutettu kulkemaan notkeasti kuin kissaeläin. "Olin oikeassa", mies sanoi syvällä, matalalla kurkkuäänellään ja silmäili Andreaa melkein kuin vertaistaan. "Aistin sinussa jo aiemmin jotain erilaista."

Andrea nosti leukaansa ja kohtasi miehen katseen silmäänsä räpäyttämättä. Hänen olemuksessaan oli uudenlaista itsevarmuutta. Mia tunsi itsensä ulkopuoliseksi; aivan kuin Miles ja Andrea olisivat jakaneet keskenään jotain, mikä ei kuulunut hänelle. Hän katsoi tarjoilijaa. "Voisitteko kenties selittää, mistä on kyse? Olemmeko sekaantuneet johonkin?"

"Kaikki on kunnossa", nainen vakuutti. "Haluaisimme vaihtaa pari sanaa sisaresi kanssa, olisiko se mahdollista? Sen jälkeen voimme kertoa, mitä on meneillään."

Miles ojensi kätensä Andrealle, jonka suklaasilmät mittailivat häntä sillä tyynellä tavalla, joka oli Mialle niin tuttu - näen enemmän kuin kerron näkeväni, silmät sanoivat. Tiedän jotain, mitä muut eivät. Yhä tutkivasti Milesia katsoen Andrea tarttui tarjottuun käteen, joka oli ahavoitunut, arpinen ja paljon suurempi kuin hänen omansa. "Andrea West."

"Miles Donum", mies toisti. "Hauska tutustua. Menisimmekö vähän tuonnemmas? Tai hei, siellä ei sada enää. Kävelisimmekö hetken raittiissa ilmassa?"

"Ja minä olisin kiinnostunut juttutuokiosta sinun kanssasi", tarjoilijatar sanoi Mialle ja ojensi hänkin kätensä. Mia ravisti sitä. "Olen Femilia."

"Mia West."

"Ai, te kaikki kolme olettekin sisaruksia", Femilia sanoi ja väläytti ystävällisen hymyn. "No ajattelinkin, että teissä on samaa näköä. Tämä ei vie kauaa, olette vain epätavallisia muihin asiakkaisiimme verrattuina. Ei, se ei ole mitään pahaa", hän lisäsi nähdessään Mian epäilevän ilmeen. "Ei, päinvastoin. Haenko sinulle toisen latten?"

"Hyvä on", Mia sanoi, kun Andrea ja Femilia nousivat seisomaan. Tarjoilija palasi tiskin taakse, ja Andrea seurasi Milesia ulos. Kello kilahti kuin jäähyväisiksi, ja Mian katsellessa Carla viimein lopetti puhelunsa ja kääntyi yllättyneenä katsomaan siskoaan ja rotevaa, tuntematonta miestä. Mia tiesi nyt miehen nimen, mutta se ei muuttanut mitään.

Hän näki Milesin ravistavan mustan nahkatakin leveiltä hartioiltaan ja tarjoavan sitä pelkkään neulepaitaan sonnustautuneelle Andrealle, jolle sateenjälkeistä kosteutta tihkuva ilma varmasti oli kolea. Mia vilkaisi hajamielisesti tuolia, jolta Andrea oli vain hetkeä aiemmin noussut, ja näki sen selkänojalla siskonsa savunharmaan villakangastakin.

Kahvilan kello kilahti taas pirteästi, ja Carla astui sisään.

"Mitäs täällä tapahtuu?" hän kysyi kiepahtaessaan istumaan ja ristiessään nilkkansa sirosti. Mia oli aikeissa vastata, mutta Femilia valitsi samaisen hetken palata pöytään.

"Tässä näin, ole hyvä", nainen sanoi pirteästi ja laski Mian eteen uuden höyryävän kupillisen kahvia. Hän istuutui Andrean paikalle ja nojasi pöytään kyynärpäidensä varassa katsoessaan vuoron perään Miaa ja Carlaa erikoisilla silmillään.

"Voisitkohan kertoa, mitä tiedät Andrean... kyvystä? Kyvystä nähdä auroja ja aistia ihmisistä asioita, joita ei näe eikä tavallisesti muutenkaan tiedä."

Mia rypisti otsaansa ja pyöritteli lusikkaa juomansa paksussa vaahtokerroksessa, joka muistutti kylpyvaahtoa. Hän ei tiennyt, miksi se niin kiinnosti Femiliaa. Andrea oli ollut poikkeuksellinen niin kauan kuin hän saattoi muistaa. Jos ilmiselviä seikkoja ei otettu huomioon – Andrean erottumista valtavirrasta ja niin sanotuista tavanomaisista teineistä pukeutumisellaan ja mieltymyksillään - jäljelle jäi Andrean pettämätön intuitio. Heidän äitinsä, joka ei ollut avioeron jälkeen ollut enää täysin ennallaan, ei joko huomannut tai esitti tietämätöntä. Äiti yksinkertaisesti piti Andreaa älykkäänä, äärimmäisen terävänä ja nokkelana lapsena, mutta hän ei ollut koskaan esittänyt tulkintaa Andrean intuitiosta tai kuudennesta aistista, joka näkymättömistä tuntui sallivan hänelle pääsyn johonkin korkeampaan tietoisuuden tilaan. Siinä tilassa Andrea vaikutti tarkastelevan maailmaa aivan omalla, ainutlaatuisella tavallaan.

Ja Mia huomasi selittävänsä ajatuksiaan Femilialle, puhuvan ja kertovan ja kuvailevan jättämättä yhtäkään yksityiskohtaa mainitsematta. Carla naputteli kynnellä leukaansa kuunnellen siskonsa selostusta keskittyneemmin kuin oli tehnyt pitkään aikaan. Femilian kasvoilla häilyi kiinnostunut ilme, eikä nainen liikkunut tai yrittänyt sanoa mitään. Kahvilasta kaikonneen puheensorinan alta oli paljastunut hiljainen kellon tikitys, joka yritti kietoa Mian unettavaan vaippaan, mutta kun hän oli päässyt vauhtiin ja sopivat sanat löysivät katkeamatta tien hänen suuhunsa hän vain puhui, kunnes oli kertonut kaikki tietonsa ja omat näkökulmansa Andrean erityislaatuisuudesta.

Hänen lopetettuaan oli hiljaista. Carla oli unohtunut tuijottamaan tyhjyyteen kasvoillaan kummallinen ilme, jota Mia ei jostain syystä jaksanut alkaa tulkita. Hän liikahti tuolillaan ja tajusi pitelevänsä kahvimukia, joka nyt oli tyhjä. Hän oli varmasti huomaamattaan juonut sen tyhjäksi kertomuksensa lomassa. Kahvilan keskiosassa tiskin yllä kello tikitti eteenpäin. Ääni oli katkeamaton, tasainen, erehtymätön. Kuten oli aikakin.

Confusion never stops. Closing walls and ticking clocks. Vieraat sanat ajelehtivat Mian ajatuksiin vahingossa, hiljaisina, kuin kuiskattuna lauluna. Hän päästi irti mukista ja tunsi leukansa venyvän haukotukseen. Hän ei varmaan ollut nukkunut viime yönä tarpeeksi. Mia salli silmiensä painua hetkeksi kiinni. Hiljainen kellon tikitys ympäröi häntä pimeydessä, tosin se ei ollut enää hiljaista vaan tasaisesti kovenevaa ääntä, jyskytystä hänen päänsä sisällä. Vai tuliko se jostain muualta?

Jyskytys laantui, muuttui koputtavaksi ääneksi, joka tällä kertaa kuului ehdottomasti Mian pään ulkopuolelta. Hän veti keuhkoihinsa kahvilassa leijuvaa makeaa tuoksua ja avasi silmänsä vain nähdäkseen Andrean koputtavan pöydän pintaa vesipullollaan.

"Noinko tylsä minä olen?"

Mia loi häneen oudoksuvan katseen, jonka teho kärsi hieman uudesta valtaisasta haukotuksesta. Hän napsautti suunsa kiinni varmana siitä, että jonain päivänä hänen leukansa naksahtaisi sijoiltaan. "Mitä?"

"Kysyi, että noinko tylsä minä olen", Andrea toisti harvinaisen kärsivällisesti ja laski vesipullon takaisin pöydälle. Hän venytteli kissamaisesti kaartaen selkäänsä ja tiiraili Miaa raukeasti silmäripsiensä lomasta, mikä oli hyvin andreamainen ele. "Kysyit taiteilijan mielipidettä yhdestä asiasta, ja kun muotoilin kattavaa vastausta, aloit torkahdella. Carlasta en ole enää edes huolissani, hän nyt nukkuisi baarissakin, jos puheenaihe ei pyörisi hänen ympärillään."

Carlan, joka nojasi leukaa käteensä, kyynärpää luiskahti pöydän laidan yli ja hänen silmänsä lennähtivät auki. "Ai anteeksi, nukahdinko minä? No, Andrea rakas, se nyt on vain merkki siitä, kuinka unettava osaat olla. Edes kahvi ei pidä minua hereillä, kun sinä avaat suusi."

Mia virnisti. He molemmat katsoivat Andreaa odottavasti, mutta heidän toiveidensa vastaisesti – ja melko poikkeuksellisesti – sisko ei näyttänyt häiriintyvän piikittelystä. Päinvastoin, hän kallisti päätään salaperäisen näköisenä, tarttui taas vesipulloonsa ja heristi sitä Mian nenän edessä.

"Pata kattilaa soimaa", hän julisti ja kiepautti itsensä seisomaan. "Maksoin jo laskun. Sinun rahallasi, Carla rakas."

"Suosittelen rukoilemaan ja vannomaan käsi siveltimesi päällä, ettet ottanut enempää kuin mitä kuitissa luki", Carla sanoi tyynesti noustessaan seisomaan. "Olisit jo kuollut, jos en olisi lupautunut maksamaan tämän aamun kahvitarjoilua."

He vetivät takit ylleen. Viereisen pöydän taapero pureksi tuttiaan silmät suurina ja tuijotti jälleen Miaa kasvoillaan utelias ilme, jonka vain pieni lapsi kykeni loihtimaan. Mia virnisti pojalle ja sai uuden hampaattoman hymyn. Taaperon siniset silmät säihkyivät kuin kaksi jalokiveä. Mia oli vähällä sanoa lapselle jotain, ehkä tervehtiä, mutta Carla ja Andrea suuntasivat kulkunsa kohti ovea, joten hän tyytyi heiluttamaan sormiaan huomaamattomasti. Taaperon hymy syveni paljastaen ihastuttavan hymykuopan oikeassa poskessa, ja Mian yllätykseksi ja iloksi lapsi vilkutti hänelle palleroisella kädellään.

Hän kiiruhti siskojensa perään ja vilkaisi ohimennen tiskin yläpuolella olevaa kelloa, joka näytti varttia vailla kymmentä. Viisari liikahti juuri, kun hän oli kääntämässä päänsä poispäin, ja poistuessaan kahvilasta Mia kuvitteli kuulevansa viisarin päästämän naksahduksen, lopullisen ja sykähtävän. Mutta hän vain kuvitteli - eihän tikitystä puheensorinan ja kahvikuppien kilahtelun alta kuullut.

Ilma oli sateenraikas. Oli alkanut tuulla, ja Mia vetäisi hajamielisesti nahkatakkinsa vetoketjua ylemmäs, vaikka se oli jo kiinni. Kylmä tuuli kosketti hänen kaulaansa sormillaan, pyyhkäisi leukaa ja hulmutti hiuksia. Mia ravisteli päätään ja kiiruhti askeliaan kävelläkseen siskojensa vierellä. Nämä olivat alkaneet kinastella uraneuvojista ja siveellisistä ammateista. Koko jutussa ei ollut päätä eikä häntää, mutta missä niitä tarvittiin?

"Sitä paitsi minulla on jo ammatti", Andrea totesi äänessään ripaus omahyväisyyttä. Carla, joka ei koskaan kompuroinut koroilla, horjahti mutta sai säilytettyä tasapainonsa. Hän näytti arvokkaalta ja korjasi Guccin laukun hihnaa, joka oli luisunut alemmas hänen käsivarrellaan.

"Mistä lähtien? Laskeutuiko uraenkeli taivaasta sillä aikaa, kun olin puhelimessa? Näitkö sinä sellaista, Mia?"

Mia kohautti olkapäitään ja virnisti häijysti Andrealle. "Enpä tainnut huomata. Kuka sinulle ammatin antoi ja missä vaiheessa?"

"Saan paikan Cafe Deliciasta." Välittämättä Carlan epäuskoisesta puuskahduksesta Andrea pyyhkäisi olematonta pölyä takistaan.

"Saat? Et siis ole vielä saanut? Onko siellä vapaita työpaikkoja?" Mia kyseli.

"Yksi vapaa juuri sopivasti minulle."

"Voi tuota itsevarmuutta", Carla tuhahti.

Andrean salaperäinen hymy vain syveni. Kaupunkia varjostavan raskaan, harmaan peiton laskoksissa hänen silmänsä säihkyivät erityisen kirkkaina, ja Mialle tuli mieleen heitä palvelleen tarjoilijan silmät. Hän karisti muiston mielestään ja tönäisi isosiskoaan kyynärpäällä.

"Meiltä ei heru tippiä, jos palvelu ei ole ensiluokkaista."

"Meiltä ei heru tippiä, jos hän ei pääse töihin", Carla huomautti.

"Voi, kyllä minä pääsen." Andrean silmien kirkkaus säilyi, mutta ne katselivat nyt jotain, mitä Mia ei nähnyt eikä ymmärtänyt. Hänen kasvoilleen oli levinnyt uneksiva ilme, silmät olivat puoliummessa ja huulet raollaan.

Carla päästi epänaisellisen hörähdyksen, mutta Mia katseli Andreaa mietteliäänä, tutkaili syvältä hänen sisimmästään kumpuavaa kauneutta ja pohti, pääsisikö koskaan tutustumaan siihen maailmaan, jonne kohtalo oli Andrean jo syntymän yhteydessä johdattanut.

Arvostelut

Ei arvosteluja

Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS