Tulosta
Novellit Fantasia Hurjasuden loppu
QR-Code dieser Seite

Hurjasuden loppu Hot

”Savua perkele!”, huudahti Ezekiel Hurjasusi, omaa sukua kiroileva ihmissusi, vahingossa ääneen. Vieläkään hän ei ollut täysin oppinut kontrolloimaan haluaan sanoa ajattelemiaan asioita ääneen sen jälkeen kun maailmaa oli jälleen muutettu. Mutta savua hän viimein sekä haistoi, että näki. Hän vetäytyi nopeasti pusikon taakse ja tiiraili kypäränsä silmikon läpi kukkulan suuntaan viettävää öistä havumetsää. Ettei vain cyrodiililaisia ois, mutta eihän ne helvetissäkään sytyttäisi nuotiota keskelle rajametsää, ajatteli Ezekiel pohdiskellen rauhassa näkemäänsä.

Metsään oli tosiaan sytytetty nuotio. Ezekiel pystyi haistamaan savun kitkerän tuoksun täältä asti, mutta puiden välistä kajastava valo oli varmempi merkki. Hän pohdiskeli hetken, ja päätti vetäytyä tarkkailemaan tilannetta vähän taka-alalta. Jaksaisinko hiipiä tuonne asti? Huomaisivatko ne minut, tai kuulisivatko he panssarin kolinan. Nuo kysymyksen pyörivät Ezekiel Hurjasuden mielessä hänen tiiraillessa vuorotellen nuotiota ja sen ylle jäävää tähtitaivasta. Tai toisaalta ne voivat olla vaan jotain harharetkellä olevia metsästäjiä. Pihkura! Mutta eihän kukaan bretoni uskalla enää tulla tähän metsään, kun se vilisee legioonalaisia. Samperin saatanan helvetin perkele! Imperiaaleja niiden täytyy olla.

Kiroilevaksi sudeksi olivat Ezekieliä nimittäneet aikanaan hänen pelaajatoverinsa ryhmässä silloin kuin kaikki oli vielä hyvin. Hän oli aina ollut se joka menettää ensiksi malttinsa ja ryntää sitten päistikkaa moukari kädessä vihollisrivistöjä päin. Ja kertaakaan en perkele kuollut, myhäili Ezekiel vielä kerran menneitä muistellessa.

Hän muisti vielä viimeisen ryntäyksensä aleswellin taistelussa, jossa oli legioonalainen pistänyt häntä jalkaan ja välskäri oli vaatinut sitä amputoitavaksi. Mutta pelaaja oli parantunut nopeasti. Ezekiel oli viimeisillä voimillaan pukenut päällensä legioonalaisen haarniskan, joten perkeleen miehet kuten hän imperiaaleja kutsui, eivät olleet huomanneet häntä ja jopa hoitaneet haavan kuntoon. Silti Ezekiel muisteli yhä miten jalkaa oli jomottanut viikkoja, ja kuukaudet oli kävely tehnyt kipeää. Se oli ollut kovinta kipua, mitä hän oli missään maailmassa kokenut, ja pelkkä ajatuskin siitä oli saanut hänet miettimään taistelujaan tarkemmin.

Lopulta Ezekiel oli päässyt livahtamaan pois Cyrodiilista ja laahustamaan niin kauas uudesta keisarista kuin vain voimiltaan pääsi. ”Jaa nytkö ne sitten palaavat koloihinsa tai mihin lie...”, olivat ihmiset hänelle ilkkuneet hänen ontuessaan ilman ratsua aavikon miesten kylien läpi. Vaan kohta saatte tekin tuta sellasen perkeleen, että toivoisitte että olis teilläkin se saatanan kolo, ajatteli Ezekiel katkerana. Ja nyt ei redguardien kuninkailla ja maanmiehillä ollut enää paikka minne paeta. Alas olivat legioonalaiset iskeneet heidän kuninkaansa ja ryöstäneet ennen niin kauniit kaupungit.

Harmikseen Hurjasuden nimellä tunnettu berserkki sai huomata sateen alkaneen. Hän tunsi viileän veden valuvan kypärän ruosteen syövyttämien reikien läpi hiuksilleen ja sieltä kasvoille. Pian myös hänen alustunikansa oli litimärkä, ja hän tunsi olevansa kuin märkään huopaan kiedottu pikkuvauva. Aikaisemmin hurjasusi saattoi kuvitella turkkinsa pitävän veden loitolla, mutta ei enää. Nyt hänen oli nolona kammettava itsensä puun alle ja hän oli ”jumalattoman” iloinen ettei kukaan ollut näkemässä pelaajan alennustilaa. Samperin perkeleen pihkuran sade, metsästäjiä tai ei niin tapan kaikki tuolla nuotiolla ja poltan heidän luunsa tulessa. Sitten kuivuu hurjasuden turkki.

Vaan spontaani tappaminen oli loppunut jo kauan sitten. Nykyään kaikilla näytti olevan joku syy miksi toinen piti tappaa. Imperiaalit puhuivat kostosta ja jostain muinaisista oikeuksista koko maailman hallintaan. Mikseivät perkeleet voi tapella keskenään?. Bretonit taas tappoivat patrioottisen hurmoksen vallitessa maansa puolustamisesta. Redguardit tappoivat vapaudestaan ja pelaajat henkensä pitimiksi tai puolustamiseksi. Mutta Ezekiel tappoi maksusta. Perkele kun ei ole jumalauta vaihtoehtoa! Jo puoli vuotta hän oli työskennellyt ”metsänvartijana” Evermoren kuningatar Azrhelan palveluksessa, mutta metsänvartiana hän ei saanut tapettavakseen salametsästäjiä eikä metsässä kierteleviä petoja. Eikä edes yhtä samperin villimiestä ole enää näillä mailla, jumalauta! Hän tappoi työkseen heldornin laaksossa rajan ylittäneitä legioonalaisia. Kai joku hänelle kiitoksen soisi, jos tietäisi. Samperin kurttupillukuningatar! Jos minulla yhä oisi kavereita niin tappaisin hänetkin ja ryöstäisin puhtaaks!

Sade jatkui. Ja taivaalla jyrähti ukkonen joka sai Ezekielin turkin pystyyn. Turkin karvat takertuivat rengaspanssariin ja korkean kuusen kaarnaan. Hän ei ollut koskaan ennen säikähtänyt ukkosta, mutta kaiken sen ihmeellisen jälkeen ei se enää edes yllättänyt häntä. Mutta salama voi ihan oikeastikkin tappaa, joten ei ukkosen pelkäämisessä ole mitään nössöä, hän yritti ajatella itsekseen.

Kuolemaa hän ei ollut pelännyt kovinkaan paljon. Kivuliastahan se toki oli, mutta sen jälkeen teki aina mieli lähteä ryöstöretkelle. Ennen hurjasusi oli ryöstellyt maita ja mantuja Brumasta Braviliin, mutta nyt sellainen tietäisi varmaa ja pitkäaikaisempaa kuolemaa. Hän saattoi kulkea kylästä kylään pelotellen asukkaat susimuodossaan pois ja sitten jahdannut heitä pitkin kukkuloita ja metsiä tovereidensa ryöstellessä kylää. Ezekiel oli aina pitänyt tappamisesta. Mutta kuolemaakaan en vihannut, hän oli moralisteille toistellut.

Pelaaja riisui kypäränsä ja antoi pitkäksi kasvaneiden ja märkien hiustensa valua olkapäille. Hän näytti luultavasti karsealta. Pesemättömät ja arpeutuneet kasvot ja ryppyjäkin hänellä varmaan oli. Hiukset ja parta olivat takkuiset ja sekaisin. Siksi hän piti kypärää aina päässään, olkoonkin että se oli mutainen. Hurjasusi uskoi näyttävänsä oikeastikkin sudelta, jos kehtaisi ihmisten ilmoille mennä.

Työssään Ezekiel oli ollut ”epätavallisen pätevä”, kuten ritarikomentaja Cheryline oli hänelle toistellut bankorain portilla. Ezekiel ei ollut laskenut kuinka monta imperiaalia tai maantierosvoa olivat kuolleet hänen kynsiinsä, hampaisiinsa tai moukariinsa. Mutta monta niitä oli. Ja ketä nyt haittaa jos pari pakolaista menee siinä samassa. Eihän niitä kukaan portin toiselle puolelle halua. Siinä hän oli yhä erityisen hyvä. Jotkut hänen edellisistä tovereistaan varmaan paheksuisivat asiaa, ehkä jopa yrittäisivät estää, mutta ritarit maksavat niin samperin kitsaasti. Ja en mä mikään ritari ole perkele!

Ezekiel oli kuullut häritseviä tarinoita mihin jotkin pelaajat olivat viime aikoina ryhtyneet. Hän oli kuullut osan menneen luostariin ja toisten vain lähteneen. Osa oli oikeasti jopa alkanut nauttimaan elämästä. Nyt he olivat vaihtaneet panssarinsa batistiaan ja marssivat miehet naiset yhtä kaikki pitkin maita ja mantuja majatalosta tavernoihin, ilotalosta oikein kunnon bordelleihin ja mikseivät välillä poikkeaisi käymään vieläpä jossain linnassa äveriään lordin kestittävänä ja vieläpä vaimoa nussimassa. Vaan ei kukaan mua halua tällä naamalla. Niin he elivät ainakin kunnes imperiumi tai pelaajien metsästäjät saivat heidät kiinni. Osa yritti paeta, mutta osa sai tarpeekseen ja vain asettui maahan odottamaan armoniskua käytettyään elämän aikana hankitut hedelmät viime hetkien tyydyttämiseen. Rutto vieköön semmoset paskat!

Mutta hurjasusi metsästää kunnes maailma vajoaa veteen tai mikseipä mustaan aukkoon. Hurjasusi ei pysty muuhun. Hurjasusi on eläimellinen, hurjasusi rakastaa metsästämistä. ”Hurjasusi on tyhmä.” Ja ne jotka niin sanoivat saivat tietää toisenkin faktan. Hurjasusi on äkkipikainen. Tappaminen oli hurjasuden elämäntapa ja hurjasutta kunnioitetaan kun hänen turkkiaan peittää viikon vanha jahtiveri. Hurjasusi nauttii vain tappamisesta. Tai niin Ezekiel ainakin ajatteli.

Kerran oli hurjasusikin nauttinut elämästä. Se oli ensimmäinen palkkapäivä ja saatuaan käteensä paksun pussin Evermoren floriineja. Ihan hemmetin outo raha sekin, mun nuoruudessa puhuttiin vaan kullasta ja hopeesta. Pussia kartutti entisestään legioonalaisten ja pakolaisten rahapussit. Kuitenkin aina imperiaalin pussia tutkittaessa Ezekiel huomasi, että joka kolikkoon oli läntätty kaksi asiaa, joita hän vihasi eniten.

Ensimmäinen oli lohikäärme. Tai eihän hurjasusi lohikäärmeistä välitä, kun ei ole kertaakaan nähnyt. Mutta hän vihasi koko sydämmestään intohimoisesti kaikkea sitä mitä se edusti. Aleswellin taistelussa olivat lohikäärmeliput liehuneet, ja niitä kantavat perkeleen miehet olivat teurastaneet lähes kaikki hurjasuden ystävät.

Kolikon ahteriin taas oli painettu erittäin ruman, mutta ironisesti hymyilevän miehen naamavärkki naisellisen pitkine hiuksineen. Hiusten väriä ei hopearahasta nähnyt, mutta Ezekiel tiesi niiden olevan mustat. Hän vihasi ajatustakin sen miehen virneestä, kun hänen kaulalleen oli pujotettu amuletti, kruunun hän varmaankin laittoi ihan itse. Varmaankin yhtä innokkaasti kuin Hammerfellin aavikon lapsisulttaani ensimmäisenään käskynään huutaa: ”Tappakaa kaikki veljeni välittömästi!” Oli tuo paholaisen poika luultavasti virnistellen tokaissut jotain tähän tapaan. ”Haluan kaikki pelaajat, heidän jälkeläisensä, heidän ystävänsä, heidän vaimonsa ja tyttöystävänsä, heidän orjansa ja kaikki ihmiset ja muidenkin kansojen edustajat, jotka ovat ikinä sanoneet heille `moi` tapettavaksi välittömästi polttamalla tai seivästämällä. Tietysti itseäni lukuunottamatta.” Ja niin oli tapahtunut yllättävän nopeasti, sillä jostain syystä yllättävän moni oli valmis toteuttamaan tuon käskyn kirjaimellisen tehokkaasti. Hurjasusi ei varmaankaan pienillä aivoilla ikinä ymmärtäisi miksi.

Mutta takaisin hurjasuden kokemukseen elämän miellyttävyydestä. Saatuaan pussillisen hopearahoja, oli hurjasusi pitänyt pari päivää vapaata. Ja hän oli jopa jättänyt moukarinsa ja kypäränsä bankorain portille ja lähtenyt ryyppyreissulle bankoraihin. Ehkäpä sieltä löytyy vanhoja tuttuja, oli hurjasusi ajatellut. Hän luotti silloin yhä mutaistenkin kasvojensa vetovoimaan, sillä hurjasusi ei peiliin katso.

Ezekiel oli astunut tien varrella olevaan tavernaan, ja tilannut itselleen monen monta tuopillista olutta. High Rockissa tuopitkin olivat puuta, minun nuoruudessani me juotiin olutta tinatuopista ja viiniä kultapikarista. Hän oli tietysti humaltunut juotuaan olutta yli inhimmillisen paljon, ja sen jälkeen syönyt rasvaisen makkaran. Ikinä hän ei ollut maistanut mitään niin herkullista. Sitten hän oli noussut seisomaan ja tanssinut kun kiertävä trubaduuri oli aloittanut balladin musikanttien säestyksellä. Ezekielin mielessä oli jo jonkun ilotytön ostaminen, mutta sitten hän alkoi humalaltaan hahmottaa laulun sanoja, jotka muotoutuivat hiljaiseksi rukoukseksi.

Varmaan se perkeleen mies on sepittänyt sen ihan itse. Viimeisen sanan jälkeen oli trubaduurin niska katkennut hurjasuden hampaiden puristukseen. Tietysti ihmiset olivat aluksi olleet järkyttyneitä, mutta ritarien kuulustelupenkissä olivat lopulta tunnustaneet trubaduurin syntisen laulun. No jumalat häntä auttakoot. Ezekiel oli päästetty vapaaksi, mutta daami Cheryline oli ohjeistanut häntä olemaan matkaamatta enää portin toiselle puolelle. Pihkuran perkele, olen kuin koira lieassa.

Ezekiel kuitenkin muisteli mielellään sitä makkaraa, jonka hän oli ihan rehellisesti maksamalla saanut. Ja rahatkin vieläpä ihan rehellisellä työllä ansaittuja. Tavaksi ei tulisi, mutta makkaraa voisi koettaa useamminkin. Hän katsahti taas taivaalle, ratsu antakoon minulle voimaa. Hän avasi pakkauksensa ja katseli muonavarantojaan. Pari kuivalihasuikaletta ja yksi märäksi ja kylmäksi kastunut sämpylä jonka portin kokki Bertum oli hänelle antanut. Viimeinen sellainen. Leilissä viiniä ollut sitten aleswellin, eikä olisi varmaan pitkään aikaan. Joko sitä kuselta maistuvaa sahtia kylästä tai sitä paholaisen vettä.

Hurjasusi puraisi kuivalihaa, ja maku oli suolainen. Liian suolainen. Hurjasusi ei ollut maistanut ikinä mitään, joten yllätys oli suuri kun suurin osa ruuasta maistui pahalta. Hurjasusi olisi ennen voinut syödä vaikka tuoreen neidon raakana, mutta enää sellaisesta saisi vain vatsataudin ja kyläläiset perään. Hurjasusi siemaisi vettä leilistä ja alkoi mutustaa kosteaa leipää.

Sitten hurjasusi itki.

Ja pitkään itki hurjasusi. Hänen kyyneleensä valuivat poskia pitkin huulille ja hän maistoi niiden katkeran suolaisen maun. Ennen muinoin olisi hurjasusi suuttunut hurjasti sellaisesta ja tappanut ensimmäisen vastaantulijan. Mutta nyt jäljellä oli vain Ezekiel. Tuo säälittävä metsänvartija, joka elää kädestä suuhun tehden töitä, johon kunnon ritari ei ryhdy. Pesemätön takkutukka Ezekiel, jonka floriinit eivät riitä avaamaan edes ilotytön nyörejä. Ja Ezekiel itki surkeana kohtaloaan kuusta ja punaista kuidenvaloa vasten ja hänen valituksensa olisi varmasti hälyttänyt läheisellä nuotiolla leriytyvät miehet, mutta sitä ei Ezekiel ajatellut.

Hurjasusi rauhoittui hieman ja teki muutaman päätöksen. Tämä olkoon samperi viimonen keikka. Tämän jälkeen meen vaikka pariahin kappeliin munkiks, siellä saa ainakin aitoa Wayrestin makkaraa. Hurjasusi päätti nyt lähteä viimein tutkimaan tuon nuotion, jonka valo oli jo hieman hiipunut. Ehkä niillä on kunnon ruokaa. Viiniähän eivät imperiaalit juo kun keisari sen kielsi, mutta jos nyt edes joku upseeri olis niin sais teetä...

Pelaaja puki märän kypärän päähänsä ja alkoi hitaasti hiipiä kohti nuotiota. Nahkatunikan nyörit hiersivät ikävästi olkapäitä ja Ezekiel säikähti jokaista pientä oksan rasahdusta allaan. Mutta hiipimisen hän yhä osasi. Ja hyvin osasi hurjasusi hiipiä, tai ainakin yhtä hyvin kuin edesmenneet toverit. Hän taitavasti siirsi aluskasvillisuuden muodostavat saniaiset tieltään ja hypähti pientä puroa ylittäessään ketterästi kiveltä kivelle sen sijaan että olisi ylittänyt sen kaatunutta puuta pitkin. Panssarit ja moukari kalisivat hieman, mutta hurjasuden turkki vähensi ääntä juuri tarpeeksi. Sadekkin jopa lakkasi sopivasti, ehkäpä tästä tuleekin vielä samperin hyvä päivä.

Lopulta hurjasusi lähestyi leiriä. Hän ei haistanut ruuan rasvaista tuoksua vaan monia etelässä kasvaneita yrttejä joiden nimiä hän ei tuntenut. Varmaan taas joku samperin uusi teelajike. Leiri oli hyvin pystytetty, pari mustaa kangastelttaa, joihin oli maalattu vihattu punainen lohikäärme. Nuotio oli jo haipunut hiillokseksi, mutta sen saisi vielä sytettyä uudelleen parilla puulla, jos pistäisi koivua moukarilla päreiks. Puuta vasten nojasi myös yksinäinen onkivapa. Heh nää pojaat ei pääsekkään Bjoulsaelle asti ongelle. Sen sijaan mä taidan hauen tai pari ottaa..

Leirissä Ezekieliä kohtasi kuitenkin sangen kiinnostava näky. Vartioihin hän ei törmännyt. Heidän varjonsa olisivat välkehtineet tulen kajossa kauas. Leirissä oli pari nahkaista makuupussia, jotka näyttivät olevan käytössä. Ezekiel varovaisesti raotti yhden suuaukkoa, ja näki nuoren miehen kasvot. Ehkä parinkymmenen, nuorempi kuin hurjasusi. Miehellä oli legioonalaisen elegantti panssari joka pysäyttäisi kentällä vaikka moukarin. Legioonalaiset nukkuivat panssarit päällä hyökkäyksen varalta, sen hurjasusi jo tiesikin. Ezekiel oli aina ajatellut legioonalaisen panssarit olleen paras mitä ihminen on Tamrielissa tehnyt, mutta yhtälailla pirstonut sitä piittaamatta kuinka monta iskua tarvitaan.

Leirissä oli kokonaiset seitsemän makuupussia, joissa kaikissa nukkuva sotilas. Ezekiel otti tikarin ja valmistautui viiltämään hiljaa ensimmäisen kurkun auki, kun huomasi äkkiä yhden nuoren jalavan luona liikettä.

Puuhun oli sidottu nuori tyttö, ehkä kuudentoista. Ezekiel antoi silmänsä jälleen tottua pimeyteen katsomalla pois nuotiosta, ja näki että tytöllä oli punertavan tumma iho. Rahtaavat nykyään orjatyttöjä mukana perkeleet! Tyttö oli Hammerfellin redguard. Varmaan Hallinin vahdista ryöstetty. Tyttö yritti valittaa, mutta hänelle laitettu suukapulansa esti sen. Ezekiel viittoi häntä olemaan hiljaa katkaisten ensimmäisen kurkun ja katsoessa miten sotilaan veri valui korahdellen kosteaan maahan.

Hurjasusi oli tehnyt tämän monen monta kertaa aikaisemminkin. Jahti oli helpoin saaliin nukkuessa. Pian oli jokaisen imperiaalin kurkut auki, mutta rahapusseja ei heiltä löytynyt. Ehkä ne on tajunneet viimein olla maksamatta palkkaa. Makuupussien värjäytyessä verenpunaisiksi Ezekiel otti maasta pari kosteaa risua ja heitti ne hiillokseen. Ne eivät syttyneet, savuttivat vaan.

Sitten hän meni tytön luokse. Oi aikoja, oi tapoja. Pelaaja pelastusretkellä. Hurjasusi ei voinut muistaa kuinka monta tyttöä oli aikojen saatossa raiskannut ja/tai tappanut. Tapojen muuttaminen ei loppujen lopuksi vaatinut paljoa, vain motiivin.

Ei hurjasusi oikeastaan ollut ketään halunnut satuttaa. Niin vain tapahtui, kun hän haki mitä oikeasti halusi. Mielihyvää ja hetkellistä tyydytystä. Tyttöjä oli ollut monenlaista, mutta ikä oli kaikilla sama. Erityisen nuori.

Hurjasusi oli ensimmäisenä katsellut Abahin sataman orjamarkkinoilla alastoman naisvartalon kauneutta, mutta vielä ei hänellä ollut varaa ostaa samanlaista itselleen. Pihkuran kusipää Vestige, jos olisin imperiaali koittaisi mulle hyvät ajat. Hurjasusi oli tyytynyt käymään ilotaloissa, ja vaikka siellä oli mitä hän halusi, joutui hän noudattamaan tarkkoja sääntöjä. Tavaraa ei saanut vahingoittaa, no miks perkele ne on ees esillä!?

Sotiessa oli varallisuus kertynyt, mutta taistelukentällä ei hopeat merkinneet mitään. Kaava oli aina sama, taistelussa katkottiin kauloja ja murskattiin kilpiä. Sitten sai kulkea parin kylän läpi ja tehdä ihan mitä vain ennen kuin seuraava armeija tuli vastaan. Kylistä sitten valittiin nättejä neitoja, mutta monet oli viety jo pois ja pian loppui Cyrodiilin mailta neidot ja lopulta imperiaalin pilluunkin kyllästyi.

Abahin satamassa taas oli menossa hyvät ajat. Areenalla sai harva se päivä murskata kalloja, ja palkinnoksi sai valita juurikin niitä tyttöjä. Hurjasusi oli rakastanut sitä julmaa tunnelmaa kun hän oli käskenyt nuoria naikkosia riisuutumaan edessää. Oi aikoja, oi tapoja, oli eräs Vestige sanonut ja sitten hänestä oli kruunattu keisari, mutta kenen tavat nyt muuttui. Enää ei saanut riisua alasti, vaan piti pitää vaatteet päällä, mutta kahleet kaulassa. Siinä sun maailmanpelastukses Vestige, oi aikoja oi tapoja.

Mutta hyviä aikoja yhtä kaikki. Silloin ei naamavärkki haitannut ja viinaa ja seuraa oli riittämiin.

Ezekiel avasi tytön puuhun sitovat köydet ja poisti suukapulan. Tyttö ei sanonut mitään, vaan tuijotti pelaajaa paniikinsekaisin silmin. Hurjasusi oli nähnyt nuo silmät lukemattomia kertoja ennenkin, mutta ensimmäistä kertaa oikeasti tajusi katsoa niihin. Kyyneliä ei ollut, ne oli itketty jo aikapäiviä sitten. Häntä kävi sääliksi, hän ei ehkä katunut kaikkia muita joille oli tehnyt pahaa, mutta aikanaan ehkä katuisi. Sitten hän katsoi tytön suuhun vaten hänen leukansa. Pihkuran saatanan perkeleen samperin jumalauta vittu. Tytöllä ei ollut kieltä. Saatanan moralistit. Meidän aikana ei tällaista tehty Abahin satamassa, ainakaan usein, ja kehtaatte väittää meitä pahoiksi. Deadra teidät viekööt.

Tyttö nousi varovasti seisomaan, Ezekielin laskiessa makuupussien määrät. Makuupusseja oli neljätoista, joten seitsemän sotilasta saattoi olla vielä jossain. Partioretkellä tai ryöstelemässä.

”Mee pohjoseen, siellä tulee vastaan bankorain portti. Ritarit päästävät sut sisään pakolaisena ja pääset High Rockiin. Voit päästä ehkä piiaks johonki taloon.”

Tyttö ei liikahtanutkaan, vaan katsoi jalkoihinsa ikäänkuin odottaen.

”Tänne ei kannata jäädä, ja takasinkaan et voi mennä.”

Samassa Ezekiel tunsi sykähdyttävän piston vatsassaan ja veren valuessa hänen käsilleen, näki hän varsijousen vasaman törröttämässä rengaspanssaristaan. Saatanan samperi jumalauta vitun vasamat. Häntä oli huiputettu. Hän tajusi kaiken olleen vain ansa hänen houkuttelemisekseen esiin. Nuotio oli syötti. Nukkuvat sotilaat yrtein uneen vaivutettuja orjapoikia, ja tyttö oli harhautus. Oikea centuria oli piilossa puiden takana.

”Hieno osuma legionary.”

”Kiitos centurio.”

Syteen tai saveen tässä seison jumalat minua auttakoot! Jos tästä selviän en munkiksi ryhdy vaan tapan ja raiskaan kaikki tän leirin asukkaat!

Ezekiel karjaisi ilmoille sellaisen mylväisyn, että hurjasusikin heräsi ja legioonalaiset, jotka hurjasusi näki nyt selväsi, vetäytyivät äkisti taaemmas. Hurjasusi haistoi veren kitkerän tuoksun ja suolainen hiki alkoi virrata vuolaana hänen kasvoillaan. Hän katsahti ulvoten vielä kerran Masseriin ja Secundaan, ja hurjistui niiden punertavasta valosta. Nyt alkaisi jahti joka ei pääty ennen kuin tulee raatoja. Ja monia.

Turkki puski läpi rengaspaidan renkaista. Nahkainen alustunika repeytyi. Kypärä ponnahti ulos päästä. Hanskat hajosivat kynsien puskiessa läpi ja pian hurjasuden tassut tunsivat karhean maan. Rengaspanssarin renkaan irtosivat ja sinkoilivat ympärille ja pian kuiden valossa komeili musta, kaksijalkainen ihmissusi.

Eikä tyttö vieläkään tehnyt mitään.

Mutta legioonalaiset eivät olleet jääneet toimettomiksi. He olivat vetäneet miekkansa esiin, ja varsijouset oli vaihdettu kevyempiin. Kilpimuurissa he lähestyivät ihmissutta joka karjaisi vielä kerran, mutta se ei enää riittänyt murtamaan Cyrodiilin ja Koko Tamrielin keisarillisen Imperiumin legioonan muodostelmaa.

Ihmissusi hyökkäsi. Kynsi kalahti puiseen kilpeen ja pian ilmassa lenteli verta ja karvoja. Ihmissusi repi kilpiä sotilaiden käsistä ja huitoi takaisin minkä kerkesi. Komentaja seisoi sivummalla, hänet oli surmattava ensin. Hetken jo näytti, että ihmissusi onnistuisi tässä rouskaistessaan jälleen yhden sotilaan niskan murskaksi hampaillaan.

Hetken kävi perääntyminen jo mielessä komentaja Parmenionilla, hänen katsellessaan pelaajan verikostoa. Mutta kylmän rauhallistesti hän seurasi verilöylyä ja punnitsi tilanteen legioonalle tuomia risejä. ”Jousiampujat, ammunta vapaa!”

Nuolet sinkoilivat ilmassa, eikä yksikään osunut omiin ja vaikka suurin osa väisti ihmissuden, osa upposi hänen lihaansa. Se kuitenkin sai hänet vain vihaisemmaksi kun hän tunsi oman verensä valuven selässään.

Mutta imperiaalit olivat valmistautuneet koko ikänsä tällaisiinkin tilanteisiin. Kymmenen heistä häiritsi pelaajaa edessä ja vaikka osa heistä joutuikin murskatuksi tai pureskelluksi, pääsivät muutamat ihmissuden taakse.

Legioonalaiset muodostivat kehän ihmissuden ympärille, ja Ezekiel ajatteli heidän olevan kuin kaktus. Lyhyet olivat heidän miekkansa, mutta niitä oli mahdoton välttää. Ihmissusi hämmentyi tästä liikkeestä, mutta taistelu oli nopeasti ohi. Hänet oli ympäröity, ja väsyneenä hänen voimansa eivät riittäneet enää mahtihyppyyn pois ansasta. Jousiampujien nuolet viimeistelivät surmatyön.

Parmenion asteli raadon luokse ja esti erästä sotilasta työntämästä miekkaansa sen korvaan. ”Kuollut se on toveri.” Mutta kaatuneina makasi myös ainakin viisi sotilasta, ja heidän ruumiinsa olivat silpoutuneet mitä hirveimmillä tavoilla. Kaksi lisää olivat kuolemaisillaan eikä heidän auttamisekseen ollut mitään tehtävissä. On se hyvä, että nuo iskevät aina tappaakseen niin ei tarvitse kanniskella haavoittuneita.

”Eipä tuosta enää taida taljaakaan saada ja maagiakaan ei ollut niin ei saada edes sielua.”

Parmenion ei sitä miehilleen sanonut, mutta kaato oli hyvä. Hän oli palvellut legioonassa jo kaksikymmentäseitsemän vuotta, ja vain pari kertaa oli hän päässyt todistamaan yhtä mahtavan hirviön kaatumista. Ja silloinkin etulinjassa rivimiehenä. Viimeiset vuodet oli Parmenion taistellut siellä sun täällä pelaajia vastaan Cyrodiilissa.

Silloin legioona oli ollut vailla johtajaa valtaistuimen ollessa tyhjänä, mutta hirmuteot joista isänmaa kärsi siihen aikaan saivat miehet taistelemaan hamaan loppuun saakka. Lopulta Parmenionin joukko oli viimein lyöty hajalle, ja hän oli paennut niin kauas kuin jaloistaan pääsi. Perheestään hän ei välittänyt, sillä uskoi heidän kuolleen aikapäiviä sitten.

Kun Vestige Lohikäärmeensukuisesta kruunattu uusi keisari, oli Parmenion hurrannut muiden mukana ja antanut miekkansa jälleen isänmaan palvelukseen. Aleswellissä oli hänen kädestään kaatunut kahdeksan vihollista, ja taistelun jälkeen hänestä oli välittömästi tehty kolmannen luokan kenttäkomentaja, centurio. Mutta taistelun jälkeen hän oli myös saanut tietää perheensä kohtalon.

Äiti ja Isä olivat kummatkin kaatuneet, tai kokeneet marttyyrikuoleman miten sitä nykyään ilmaistiin. Varmaankin isä oli vastustellut ryöstäjiä ja äiti joko tehnyt saman tai.. Ryöstelijöitä hän vastusti ja kaatui sankarina. Kaksi veljeä ja molemmat rengit olivat kaatuneet erinäisissä kahakoissa, eikä heitä enää muistettu. Kolme siskoa taas oli viety Abahin satamaan, eikä kenenkään tiedetty selvinneen. Omituisen vähän sieltä selvisikin. Nyt legioona ja Parmenion taistelivat tuodakseen oikeutta kaikille niille marttyyreille joiden veri pakottaisi imperiaalit taistoon sortajaa vastaan hamaan loppuun asti.

Parmenion määräsi miehet jättämään ruumiit niille sijoilleen. Hautaamiseen ei ollut aikaa. Panssarit tosin piti riisua, eihän legioonalaisten ruumiita voi jättää vain lojumaan. Ei, se olisi merkki Imperiumin heikkoudesta. Kaatuneita ei olisi raportoitavaksi.

Sitten oli vielä tyttö... Paljon oli se paskanahka vikissyt kun kieltä leikattiin, mutta minkäs teet kun vanhempasi olivat pettureita. Parmenion odotti jo pääsyä takaisin Heldornin Imperiumille kuuluvaan osaan, rajalle oli vain parisataa metriä ja kaikki lähiseudun kylät olivat pääosin autioita ja sotilaskäytössä. Imperiumi oli siirtänyt asukkaat pois ja takavarikoinut maat keisarille.

Heldorn tai Hallinin vahti seisoi laakson toisessa päässä ja Parmenion näkisi pian taas sen porteille johtavaa porttisiltaa koristavat Imperiumin lohikäärmeliput. Hän oli ollut mukana kun kaupunki kaatui. Karismaattinen ja Parmenionin suuresti ihailema nainen, kenraali Septima Tharn oli henkilökohtaisesti johtanut piiritystä. Kun portit olivat avautuneet ja lähetti oli ylväänä ratsastanut pidellen käsissään ei valkoista rättiä vaan silkkistä nauhaa, oli Kenraali Tharn määrännyt hänet mestattavaksi siihen paikkaan. Hän kuitenkin sai ratsastaa takaisin kaupunkiin, ilman päätään.

Sen jälkeen se oli antautunut nopeasti. Kaupunki oli oikeastaan ollut mukavaa vaihtelua polttavaan aavikkoon verrattuna. Sen monet majatalot tarjosivat valloittajille viimein kylmää aavikon asukkaiden teetä, tietysti vasten tahtoaan ja usein ei enää ollut ketään tarjoamassa. Kaupunkia koristavat patsaat oli heti kaadettu ja vaihdettu keisarin rintakuviin ja sen puutarhat siivottu sotilasleireiksi. Parmenion muisti myös ikuisesti näyn kun kaupungin saastaa raahattiin torille.

Pelaajia ja oli löydetty piilottelemasta kellareista, ja heidät sekasikiöineen oli poltettu suuressa roihussa kaupungin keskustalla. Kukaan ei huutanut, se jos mikä oli luonnotonta. Kaupunkia hallitsi joku naispuolinen grandeya. Hänet perheineen oli taas seivästetty kaupungin muurien ulkopuolelle, samoin kun kaikki kaupungin maagit ja kauppiaat jotka eivät suostuneet luovuttamaan koko omaisuuttaan keisarille tribuutiksi hengistään.

Parmenion oli ikäväkseen määrätty heti tiedustelujoukkoihin, ja kun hänen joukkonsa olivat ottaneet mukaansa pari petturin tytärtä, oli hänen mielessään alkanut kylvetä pirullinen suunnitelma.

Mutta nyt tytöstä oli juuri tullut epätoivottu todistaja. Laverrella hän ei voisi, mutta kuka ties ehkä hän osasi kirjoittaa. Hammerfellin naiset kun ovat luonnottoman oppineita ja hän tuli vielä varakkaasta perheestä.

”Centurio, voidaanko Naliara pitää mukana portille saakka?”

Naliara. Eipä tullut ikinä tutustuttua lähemmin. Mutta jos kerran sotilaat tietävät hänen nimensä on hänen varmastikkin oltava kirjoitustaitoinen. Tai sitten sotilaat olivat vain kuulleet jonkin hassulta kuulostavan paikallisen nimen ja tehneet siitä vitsin. Kaukana kotoa aika käy pitkäksi. Tyttö on vaarallinen todistaja ja potentiaalinen agitaattori ja petturin perheestä. Käsky on käsky. Vastarinta eliminoitava, ei todistajia. Julmia olivat legaatti-varakuningas Stradivardiuksen käskyt.

”Ei käy, tyttö on todistaja ja tulee eliminoida.” Parmenion ei tiennyt oliko sotilaat kenties tykästyneet vankiinsa. ”Teen sen itse.” Näin järjestys pysyy.

Tyttö oli kuullut koko keskustelun ja todennäköisesti ymmärtänyt kaiken mitä sanottiin. Eihän kukaan kohta enää edes osaa puhua paskanahkojen kieltä. Hän katsoi yhä jalkoihinsa ja vältteli häntä kohti kävelevän Parmenionin katsetta. Parmenion otti esiin tikarin.

”Valitan neiti. Tottelen vain komentavalta upseerilta saatuja käskyjä eikä tässä ole mitään henkilökohtaista.”

Tyttö ei nostanut päätään, joten Parmenionin oli paljastettava hänen kurkkunsa, mutta hän ei kestänyt katsoa kuolemaantuomitun silmiä. Hän käänsi katseensa pois. Nopea ja vahva liike. Kuin voita leikkaisi. Ei voi mennä pieleen. Hän kuuli tytön elottoman kehon kaatuvan maahan ja tunsi lämpimän veren valuvan levyhansikkaansa sisälle. Himskatti, pieleen meni sittenkin.

Komentaja puhdisti tikarinsa nenäliinallansa ja hänen miehensä olivat jo työn touhussa. Kaatuneitten alastomat kehot makasivat verissään maata vasten ja leiriä oltiin purkamassa. Nuotio oli sammunut, mutta sotilaiden sytyttämistä soihduista tuli yhä valoa. Makuupussit oli pakattu ja ammutut nuolet kerätty talteen. Mitään ei heitettäisi hukkaan, tai paikallisten ryöstettäväksi.

”Optio, toista legaatti-varakuninkaan käskyt.”

”Eikö herra centurio muista käskyjään.”

”Heldornin laaksossa on varmaan sata kylää, mistä minä muistaisin mitkä niistä tyhjennämme tänään.”

Tosiasiassa Parmenionin muisti oli alkanut hieman reistailla verkarthin taistelussa päähän osuneen nuijan jälkeen, kypärä sentään kesti. Hieman aiemmin opitut asiat eivät enää jäänet niin hyvin mieleen, ja vain etäisesti Parmenion muisti nähneensä kenraali Tharnin ruumiin, kun se kannettiin pois taistelukentältä. Välskärille tai legioonan maagille ei Parmenion ollut uskaltanut vaivaa näyttää, sillä pelkäsi joutuvansa alennetuksi vartijaksi kuolemanleireille Cyrodiilissa vaivansa vuoksi.

Parmenion kuvitteli itsensä hetken vartijana kuolemanleirillä. Olisin vain vankeja käskyttävä idiootti, tovereidensa halveksuma. Piti odottaa, että he saisivat pohjoiseen pyrkivän maagin vangiksi.

”Käskynä ei ollut ryöstää mitään kyliä toveri centurio. Tehtävämme oli asettaa vahdit laakson reunoille ja edetä aina bankorain portille saakka. Otamme laakson hallintaan viikossa ja aloitamme vihollisen hallussa olevien kylien miehittämisen tänään.”

Laakson valtaus. Se oli hyvä. Nyt piiritettäisiin bankorain portti ja kohta armeijat pääsevät viimein etenemään kohti Evermorea. Mutta ensin piti laakso vallata.

”Kun kohtaatte paikallisia niin kaikki miehet ja naiset ovat potentiaalisia veteraaneja. Kun kohtelette heitä, niin muistakaa mitä ne tekivät isänmaalle.” Parmenion katseli eteensä kokoontuneita legioonalaisia. Niin ylväitä. Mutta kaikki eivät selviäisi yöstä, pitäisi raportoida kaatuneista. ”Keisarin ja Jumalan puolesta”, Hän lisäsi loppuun vaisusti.

”Keisarin ja Jumalan puolesta!”, vastasivat miehet intohimoisemmin.

Arvostelut

Ei arvosteluja

Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Powered by JReviews