Hei kaikki kirjoittajat. Sairaslomani jatkuukin sitten vielä ensi vuoden puolelle mutta älkää huolehtiko minusta. Haluan myös sanoa että Aapo on kyllä auttanut minua jo kaikin tavoin mitä voi. Ja sitten täytyy taas sanoa että minusta ei ehkä kuulu mitään taas johonkin aikaan. Tämän kirjoituksen halusin kuitenkin kirjoittaa tänne nyt koska se on minulle tärkeä.
Tämä on niin outo vuosi. Vuosi joka muutti kaiken. Vuosi joka vei kaiken ja samalla antoi kaiken. Pahin vuoteni ja ehkä samalla paras. En tiedä. En ole superihminen. En elä ikuisesti. En voi luvata kenellekään mitään paitsi sen että yritän. Etten luovuta. En tiedä riittääkö se mihinkään. En tiedä riittääkö minussa mikään mihinkään. Minulla on niin paljon. Ei, ei minulla ole rahaa. Mutta jos rahaa tahtoisin niin nyt minulla olisi kaikki siihenkin että sitä saisin. Paitsi että minulla ei ehkä ole aikaa siihen. En enää tiedä tahdonko rahaa. Ennen tahdoin sitä. Niin itseni kuin sinun vuoksesi. Halusin auttaa rahalla muita ja itseäni myös. Kaikkia niitä ihmisiä myös itseäni jotka pelkäävät seuraavaa laskua. Pelkäävät aukaista sitä kirjettä jonka posti tänään toi. Haluan jotenkin sitä vieläkin mutta en tiedä onko minusta enää siihen.
Lupasin yrittää. Se tarkoittaa myös sitä että minun on jatkettava sinun vuoksesi. Mutta teen sen nyt toisella ajatuksella. En ajattele enää rahaa kun kirjoitan. Ajattelen sinua. Olen aina ajatellut sinua. Sinun vuoksesi minä kirjoitan. Sinun ja itseni. En tiedä tahdotko minulta ennemmin rahaa seuraavaan laskuun vai tahdotko minulta vain tämän ajatuksen että ajattelen sinua. Sinun tuskaasi ja omaani. Ja näitä kaikkia sanoja jotka sain kirjoitettavaksi joilla voin helpottaa tuskaasi. Omaa tuskaani kirjoittaminen on aina helpottanut. Ehkä se helpottaa sinunkin tuskaasi. Sitä toivon. Siksi minä kirjoitan ja mietin niin kovasti miten saisin nämä toivon sanat jotka minulla on sinulle sinun käsiisi ja korviisi. Sinun sydämeesi. Minun sydämessäni ne jo ovat eivätkä ne sieltä lähde kuten ei lähde rakkauskaan. En minä tiedä. Ehkä kukaan ei lopulta piittaa paskaakaan siitä mitä minä kirjoitan. Hyväksyn senkin. Sinä päätät itse mitä sinä tarvitset. Minä kirjoitan silti niin kauan kuin saan. Sillä minä lupasin myös itselleni yrittää.
Mutta yksi ihminen. Hän. Hän kirjoitti minulle viestin jo niin kauan sitten. Hän kertoi minulle että hän välitti siitä mitä minä kirjoitin. Hän sanoi että minä autoin. Vain olemalla rehellinen ja kirjoittamalla mitä kirjoitin. Minä petin hänet. En pystynyt vastaamaan hänen viestiinsä. Osaksi siksi että oma elämäni pysäytti minut täysin. Osaksi siksi että pelkäsin että hän tahtoisi minulta muutakin kuin kirjoitukseni. Minä en pysty antamaan muuta kuin kirjoitukseni. Minä en pysty auttamaan muuten kuin kirjoittamalla. Minusta ei ole muuhun. Minä kyllä ajattelin häntä. Halusin vastata, kertoa että hän on tärkeä ja että hänen vuokseen kirjoitan. Että olen kiitollinen kun hän uskalsi kertoa minulle että pystyin auttamaan, että kirjoituksillani oli väliä hänelle. Mutta minä en tiennyt miten.
Sitten kun näytti että elämäni jatkuisi taas normaalisti ajattelin että nyt pystyisin vastaamaan hänelle jotenkin. Pyytämään anteeksi sitä että meni näin kauan ennen kuin kerroin että hän on tärkeä ja hänen sanoillaan oli minulle merkitystä että olin kiitollinen hänelle. Että toivon hänelle niin paljon hyvää vaikka en voi auttaa muuten kuin kirjoittamalla. Nyt elämä on pysäyttänyt minut taas. Viime viikolla tuli tieto siitä. Tänään minä kuitenkin päätin että en enää petä häntä. Olin ajatellut tätä jo jonkin aikaa mutta en ollut pystynyt siihen. Olen hänen viestistään lähtien toivonut että hänellä on kaikki hyvin että mitään hätää ei ole. Nyt minä kirjoitin hänelle tämän pienen kirjoituksen pyytääkseni häneltä anteeksi ja toivon että se riittää hänelle. Muuhun minä en pysty. Minä pystyn vain kirjoittamaan. Ehkä se riittää, ehkä ei. Ehkä sillä on väliä, ehkä ei. Minä kirjoitan kuitenkin koska ainakin yksi ihminen minun lisäkseni tunsi että siitä on apua. Kiitos.
