Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Muut Laskettu aika
QR-Code dieser Seite

Laskettu aika


Maha oli jo muhkea ja tuntui koskettaessa pehmyeltä jalkapallolta. Lihasten krampatessa vatsasta tuli yllättävän kova ja kireä – yhtä tiukka kuin sen ärtyisän naislääkärin ilme, jonka vastaanotolla olin käynyt.
”Vain neljä prosenttia naisista synnyttää laskettuna ajankohtana”, lääkäri totesi kuivasti tapaamisemme päätteeksi. ”Sinuna en pidättäisi hengitystäni.” Sitten rouva rustasi ruutupaperille numerot 01571-430106.
”Pirauta tänne, jos tarvitset mitään muuta”, hän sanoi ojentaessaan paperinpalasen minulle. ”Tämä doula on erityisen hyvä.”
”Doula?” kysyin hämmentyneenä.
”Synnytystukihenkilö”, lääkäri vastasi viivyttelemättä. ”Tsemppiä!”
Seitsemän kuukauden aikana olin tullut kivuliaan tietoiseksi siitä, että Hampurin nykyaikaisimmasta synnytyssairaalasta ei löytynyt yhtä ainutta kuuntelevaa korvaa. Rutinoituneita robotteja ihmisten valeasuissa sen palkkalistoilla kyllä oli. Tunneälylle olisi ollut tarvetta, sillä miehen hävittyä taivaan tuuliin pääkopassani tikitti henkisen pahoinvoinnin aikapommi.
Ymmärrystä ei herunut heiltäkään, joilta sitä olisi voinut ilman pankkikortin vingutusta odottaa. ”Miehet ovat kuin pikajunia”, oli ystäväni laukonut tapahtuneesta kuultuaan. ”Aina tulee seuraava vuoro.”
Ja minä hölmö olin luullut, että tyydyttävän rakkauselämän kuului olla suojainen satama, ei kuhiseva rautatieasema.



–––



”It’s a Match!” puhelimen deittisovellus ilmoitti juuri kun olin aikeissa mennä nukkumaan. Makuuhuoneeseen yö oli jo laskeutunut tarttuessani yöpöydällä makaavaan luuriin, jonka liian kirkkaaksi säädetty näyttö sokaisi minut hetkellisesti. Pian sain ensimmäiset viestini.



27. elokuuta 2018, klo 23:07


”Agnes!”

”Tiesitkö, että merisaukot pitävät nukkuessaan toisiaan kädestä kiinni?”


Ei hullumpi aloitus, ajattelin. Sitten näppäilin miehelle nasevan vastineen.


”Ohhoh. Unohtivat mainita kympin uutisissa!”


Viiveettä mies jatkoi yöllistä viestittelyään.


”Ja arvaapa miksi? Muuten ressukat ajautuvat veden päällä koisiessa erilleen.”


”Tämä on varma tieto?”


”Sisäpiiritietoa, Agnes.”


Naurahdin ääneen ja klikkasin itseni oitis merisaukkomiehen profiiliin. Profiilista löytyi viisi hyvänlaatuista kuvaa ja tiivis mutta kutkuttava kuvaus: Michael oli 34-vuotias graafinen suunnittelija Sternchanzesta. Merisaukko-Michaelilla oli vaalea taipuisa tukka ja jäänharmaat silmät, jotka säihkyivät kuvissa kuin hypnotisoivat lautaset. Ja kuten kaikki maailman nettitreffailevat miehet, myös hän peräänkuulutti deittisovelluksessa pituuttaan: sitä löytyi 193 senttimetrin verran. Michael piti purjehtimisesta, indie-musiikista ja kuratoiduista eläinfaktoista. Lupaavia merkkejä kaikki, tuumasin. Keskustelimme tauotta tunnin. Viisi minuuttia yli keskiyön hän pyysi minut ensitreffeille.



–––



Pitkään littana vatsani oli paisunut nykyisiin mittasuhteisiinsa vasta viimeisen kahden viikon aikana. Lääkärin mukaan pienen vatsan loppukiri johtui pitkittyneestä stressistä. ”Näin vauva yrittää viedä mahdollisimman vähän tilaa kiireidesi keskellä”, hän oli todennut tyynesti. Itseäni ajatus kauhistutti.
Lääkärin antamaan numeroon soittamalla olin saanut kiinni doulan, jonka tapaamisesta toivoin olevan edes jotain hyötyä. Jo puhelimessa hän oli kuulostanut luotettavalta. Yhtä lämpimäksi ääni osoittautui kasvokkain, kun doula vihdoin saapui ensivierailulle pieneen kaksiooni Länsi-Eimsbütteliin.
Doula oli 62-vuotias turkkilaissaksalainen nainen. Hänellä oli harmaa ylipitkä polkkatukka ja hengettömien lukulasien kehystämät ruskeat silmät, jotka ilmehtivät silloinkin, kun suu pysyi paikoillaan. Doula oli pukeutunut luonnonvalkoiseen, pitkähihaiseen pellavapuseroon, jonka pääntietä koristi värikkäistä helmistä punottu kaulakoru. Naisen kamelinruskea hame ylsi nilkkoihin asti. Hameen alta pilkottavat mustat kävelykenkänsä hän otti intuitiivisesti pois jalastaan heti ovella, kun olimme päässeet kättelemästä.
”Muodollisuudet sikseen”, hän totesi rappusten kävelystä hengästyneenä. ”Voit kutsua mua Duruksi.”
Hymyilin rouvalle kohteliaasti ja pyysin hänet peremmälle olohuoneeseen, joka sijaitsi heti eteisestä vasemmalla. Parinkymmenen neliön tilaihmeessäni oli harvinaisen vähän äimisteltävää: turkoosinvärisen sohvaryhmän, tukevan tumman kirjahyllyn ja erikokoisten huonekasvien lisäksi huoneessa nököttivät kahvipöydälle asettelemani kaksi kirkasta juomalasia ja piripintaan täytetty vesikannu. Kannussa lillui itsetehtyä mintulla höystettyä makuvettä ja sydämenmuotoisia jääpaloja.
”Miten kaunis koti”, doula sanoi istahdettuaan kankaiselle sohvalleni. ”Täällä nukkunee pikkuinenkin mielellään päiväunet.”
Nyökkäsin ujosti vajotessani nojatuoliin. Sisimmässäni rukoilin, että doula ei seuraavaksi esittäisi tyypillisesti tivattuja kysymyksiä: millaisen hoitopöydän hankit? Entä vauvansängyn? Onko puolisosi jo innoissaan? Niitä minulta ei löytynyt. Onneksi doula pystyi parempaan.
”Hyvä, että pirautit”, hän jatkoi. ”Monet eivät uskalla pyytää apua. Pitäisi muka pärjätä omillaan.”
”Mmm”, mumisin täyttäessäni juomalaseja makuvedellä, jota läikkyi kahvipöydällekin. ”Mitä te doulat oikeastaan teette?”
Rouvan ymmärtäväinen hymy paljasti, että en ollut ensimmäinen asiaa tiedusteleva ihmisreppana.
”Olen henkisenä ja fyysisenä tukenasi aina kun minua tarvitset. Ennen synnytystä, sen aikana ja vaikka vielä sen jälkeenkin.”
”Kuulostaa tärkeältä tehtävältä.”
”Maailmassa ei ole mitään parempaa kuin kaksi yhteen hiileen puhaltavaa naista.”
Tuijotin yhä mietteliäänä pöydällä kiiltelevää vesiläikkää, kun doula alkoi etsiä silmiäni katseellaan.
”Miten sinä olet jaksanut, Agnes?”
En ollut varma, miten paljon uskaltaisin doulalle heti kättelyssä paljastaa. Voisinko sanoa miltä minusta oikeasti tuntui? Kertoisinko lääkäristä, miehestäkin? Vai pelaisinko varman päälle ja löpisisin jonninjoutavia verenpaineestani? Niinhän kaikki skarpit naiset tekivät.
”Tosi hyvin”, vastasin iloisesti vatsaani hivellen. ”Olen aina halunnut äidiksi.”
”Hyvä kuulla”, doula hymyili kannustavasti ja kaivoi laukustaan valkoisen kansion, joka vilisi erivärisiä lappusia. ”Ehkä voisimme sitten keskustella hieman synnytyksen kulusta.”



–––



19. lokakuuta 2018, klo 12:13



”Hei kaunokainen. Sain liput keikalle.”

”Sinä, minä ja Sufjan Stevens. Ootko valmis?”


”ETKÄ.”


"Kyllä!”



”En voi uskoa tätä. Tää tuntuu niin epätodelliselta.”

”Saukot, sinä. Sufjan.”



“Usko nyt vaan.”

”Ja sä oot ihanampi kuin yksikään eläinvideo.”



–––



Deittisovellusten räpeltämisessä ahdistavinta on ainainen odotus. Osa käyttäjistä kirjoittaa heti takaisin, toiset eivät koskaan. Osa panttaa vastausviestiään vuorokausitolkulla.
”Muista kolmen päivän sääntö”, parisuhteissa olevat kaverini neuvoivat valaistuneina. ”Viiveestä tietää, että toinen on oikeasti kiinnostunut.”
Toiset muistuttivat hyviä asioita tapahtuvan heille, joilla oli tarpeeksi kärsivällisyyttä. Anna tilaa, ymmärrä enemmän, odota muutama päivä lisää. Venaa vielä viikko, kuukausi tai vaikka vuosi. Kyllä se siitä. Silti rakkaudessa olin ikuinen osa-aikatyttö, jonka sopimus saatettiin sanoa milloin tahansa irti. Sydänsuruista toipuminen oli sentään kokopäivätyö: iltaisin toivoi, että olisi jo yö. Aamulla rukoili, että iltapäivää ei koskaan tulisikaan. Minä odotin kaiken aikaa. Odotin, että mies ilmoittaisi taas itsestään. Pirauttaisi vanhasta tutusta numerosta. Kirjoittaisi sähköpostin, jonka aihekentästä löytyisi ytimekäs anteeksipyyntö. Kertoisi suoraan tai sivulauseessa, että häntäkin pelottaa. Kaipasin vastauksia ja hetkeä, jona kaikki tuntuisi edes vähän kevyemmältä. Toivoin, että voisin pikkuhiljaa ajatella muitakin asioita: kaveriporukan illanviettoja, hoitopöydän kotiinkuljetusta, kauniita vauvanvaatteita. Että olisin kokoaikaisesti onnellinen niin kuin kaikki muutkin.



–––



”Sinulla on varmaan paljon kysyttävää”, doula sanoi kiskottuaan kengät jalastaan. Tavatessamme toista kertaa oli hiostavan helteinen iltapäivä ja asunto ylikuumentunut niin kuin asukkaansakin.
”Kyllä vain”, vastasin kävellessämme olohuoneeseen. ”Mutta ensitöikseni aion selvittää, mistä saa edullisen lattiatuulettimen.”
Sohvaryhmälle päästyämme doula istahti vanhalle tutulle paikalleen ja minä valahdin suosikkinojatuolini sisuksiin. Molemmat hikoilivat. Doula nosti painavan näköisen mappinsa syliinsä, avasin sen keskeltä ja alkoi viivyttelemättä käydä muistilistaansa läpi.
”Aloitetaan tänään jostain kivasta. Joko olet ehtinyt miettiä soittolistaa?”
”Soittolistaa?”
”Niin. Millaista musiikkia haluaisit synnytyssalissa kuunnella? Musiikilla on tutkitusti rentouttava vaikutus.”
Ainoa ajatukseni synnytystä rytmittävästä soittolistasta oli luotaantyöntävä. Mieleeni palasivat ne kuntosalin spinning-tunnit, joilla ohjaaja luukutti kelvotonta listapoppia ja karjui mikrofoniin ennalta harjoiteltuja kannustuksia. Jaksaa jaksaa, vaikka ei vaan enää jaksa.
”Onko pakko olla soittolistaa?” kysyin.
Doula ei selvästikään jakanut päänsisäisiä kauhukuviani radiojytän täyteisestä ponnistusmaratonista.
”Ei tietenkään. Mutta kai sinulla jotain ideoita on. Edes joku, josta tykkäät?”
Kuumottava kysymys, mietin ja pyörittelin paniikissa silmiäni.
”Sufjan Stevens!”
Doula merkitsi nimen heti ylös.
”Suf-zaan. Selvä.”
”Suf-yaan”, korjasin kakistellen. ”Se on arabinimi.”



–––



5. tammikuuta 2019, klo 17:52



”Hei, missä sä meet?”



5. tammikuuta 2019, klo 21:39



”Michael?”



6. tammikuuta 2019, klo 12:43



”Moi muru.”

”Sori, on ollut vähän kiire.”



”Olit eilen aktiivisena. Mä näin sut.”

”Miks et enää vastaa puhelimeen?”



”On ollut paljon työjuttuja.”

”Voinko tulla yökylään?”



Kieltäydyin. Se oli viimeinen kerta, kun miehestä kuulin. ”Tää on ohi”, hän sanoi. ”Meillä ei ole mitään yhteistä.” Mies oli väärässä: minä olin raskaana.



–––



Viimeisellä visiitillään ennen synnytystä doula toi minulle nipun vaaleanpunaisia neilikoita.
”Jossain päin maailmaa nämä ovat äidinrakkauden symboli”, hän kertoi ojentaessaan leikkokukat minulle. ”Minusta ne ovat ihan vain nättejä.”
Doula oli vihdoin pukenut ylleen syksyisemmän asun, ja minäkin tunsin oloni viilentyneen.
”Sinua varmaan jännittää jo”, hän jatkoi.
”Vain neljä prosenttia naisista synnyttää laskettuna ajankohtana”, vastasin asetellessani kukat eteisen pöydälle. ”Mutta joo, onhan tämä hurjaa.”
Tuttuun tapaan kävelimme suoraan olohuoneeseen ja istahdimme alas. Doulan paksu kansio oli jo muistiinpanoja täynnä.
”Ei hätää, Agnes”, hän jatkoi. ”Kaikki on hallinnassa. Jopa Sufjan Stevens.”
Hymähdin doulan kannustavaksi tarkoitetulle kommentille, kunnes kyyneleet vihdoin kohosivat silmiini. Ne eivät jääneet synnytystukihenkilöltäni huomaamatta.
”Voi ei. Lausuinko nimen taas väärin?”
”Et. Anteeksi”, vastasin. ”Mutta oikeasti kaikki on pielessä.”
Halusin kovasti kertoa doulalle kaiken, mutta sanat juuttuivat kurkkuuni. Tahdoin hänen tietävän totuuden. Sen, että minulla ei edelleenkään ollut hoitopöytää, miestä tai edes yhtä hemmetin soittolistaa. Että oikeastaan tarvitsin vain ison halauksen ja minkä tahansa kokoisen käsivarren, johon nojata vaikka vain minuutin.
”Minä kasvatan tämän lapsen yksin”, kakistin viimein. ”En tosiaankaan haluaisi.”
Sen jälkeen en saanut enää sanojani loppumaan. Häpeilemättä kerroin doulalle kaiken edellisestä syksystä tähän päivään, äkkirakastumisesta yllätysraskauteen. Hän kuunteli minua herkeämättä.
”Agnes”, hän sanoi lopulta vakavalla äänenpainolla. ”Emotionaalisesti epäkypsät miehet ovat vähän kuin kissoja. Ne hiipivät syliin vain silloin, kun niitä kohtaan tuntee täydellistä välinpitämättömyyttä.”
”Kissoja?” nyyhkytin epäuskoisena. ”Ja mulle on jankattu koko ajan vain pikajunista!”
”Onko sillä väliä? Sinä ansaitset hyvän, aikuisen lailla käyttäytyvän puolison. Sellaisen, jonka tunne-elämä ei toimi tuuliviirin tavoin.”
”Tai sitten jään yksin koko loppuelämäkseni.”
"Vain jos sinä itse niin päätät”, doula vakuutti hymyillen ja tarttui tiukasti käteeni.
”En vaan jaksa enää odottaa, tiedätkö? Mä haluan olla onnellinen nyt, en kolmen päivän tai kymmenen vuoden viiveellä.”
”Kaikki ajallaan, Agnes”, doula totesi pehmeällä äänensävyllä ja kaivoi käsilaukustaan puhtaan nenäliinan kuin lapselleen omistautunut äiti. Tuolloin tiesin, että kaikki menisi vielä hyvin.

Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 1 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
4.0  (1)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Laskettu aika 2019-09-16 10:37:56 Arska
Arvosana 
 
4.0
Arska Arvostellut: Arska    September 16, 2019
Top 10 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Onhan tämä selvästi kirjoitettu naisnäkökulmaan, ja kuten itsekin mainitset tuolla aiemmin, ei välttämättä ole miehisen katsannon avulla helposti omaksuttavissa ja sisäiseen tunnemaailmaan ei minulla arskana ole pääsyä. Eli se, minkä "ikkunasta kurkkimalla" voin kuvitella omaksuvani, on kaikki mitä saan tästä irti.

Sujuva kerronta ja kiintoisasti luotu aihekuvaus vie kyllä mukanaan mieslukijaakin, joten kyllä tässä on sisällölistä antia meillekin.

Aiheen käsittely ja esiintuonti on hyvin kirjoittajan hallussa, ja kohderyhmä, jolle novelli on suunnattu, varmasti löytää siitä paljon enemmän.

Uskon sivustolle kirjoittavien odottavan jonkinlaista kommenttia, joten yritetään pitää myös se puoli vireessä.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
00
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS