Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Muut Täällä jokainen on tähti
QR-Code dieser Seite

Täällä jokainen on tähti



Myydään sisäsiisti fretti! Ota yhteyttä: rhonda.owens@aol.com (vain tositarkoituksella).

Big Ed muuttaa kaiken! Soita 917 542 876, kun olet vaihtamassa kotia.

Oletko nähnyt tätä koiraa? No nyt olet!



Manhattalaiskuppilan tahmainen, baaritiskin kupeessa roikkuva ilmoitustaulu ei ollut erityisen mieltäylentävää luettavaa. Nyt sen viihdearvo tuplaantui joka viisarin värähdyksellä. Kellon lyötyä kolme iltapäivällä Kate oli istunut baarin näkyvimmällä paikalla jo vartin, kumonnut espresson ja lisännyt neljä kerrosta persikanmakuista huulirasvaa kaiken varalta. Kuppilassa ei näkynyt ristin sielua, jollei siiderihanaa jynssäävää baarimikkoa ja kulmapöydässä itsekseen horisevaa, kaljaa tasaisesti tankkaavaa ukkoa otettu mukaan laskuihin.
”Saisiko olla toinen, miss?” baarimikko huikkasi askareidensa lomassa.
”Ei kiitos”, Kate vastasi kohteliaasti hymyillen. ”Odotan jotakuta.”
”Sano jos tarvitset mitään”, baarimikko kohautti olkapäitään ja jatkoi puunamistaan.
VikingMan_29 oli ainut, jonka läsnäoloa Kate juuri nyt kaipasi.
Punaisessa neonvalossa kylpevä, pilaantuneiden kahvinporojen ja tupakansavun kyllästämä kulmakuppila oli vain yksi monista paikoista, joihin Kate oli sopinut spontaanit tärskyt viimeisen 20 vuoden aikana. Sen tuhruinen sisustus oli yhtä kulahtanut kuin Katen rakkauselämä: juottolan seinät oli tapetoitu haalistuneilla kaljamainoksilla ja liian halpoihin kehyksiin sullotuilla Polaroid-kuvilla. Valokuvat baarin omistaja oli napsinut asiakaskuntaan kuuluvien muusikkojen kainalossa, mikä sopi paikan luonteeseen mainiosti: kapakka oli kuin tehty isärockin ja slide-kitaroiden jatkuvaan luukutukseen. Treffipaikkana se oli mukiinmenevä.
Hyytävästä tammikuusta huolimatta Kate oli taas kerran pukeutunut luottoasuunsa: hihansuista levenevään, hiekanväriseen ribbineuleeseen ja polvimittaiseen, burgundinpunaiseen sifonkihameeseen, jonka alta pilkistivät korkeavartiset nahkabuutsit. Kaulalleen hän oli kietonut yhden kiepautuksen taktiikalla kapean mustavalkopilkullisen silkkihuivin, jonka lepäsi solisluilla juuri niin huolettomasti kuin naistenlehden boheemissa stailauksessa oli ohjeistettu. Eläessään Kate ei ollut peitellyt sitä tosiasiaa, että talvipukeutuminen masensi häntä. Keskilännen kasvattina hän oli nähnyt mielikuvituksetonta talvimuotia enemmän kuin tarpeeksi: tekokuituisia villapaitoja, tuhteja toppavaatteita ja talvikauden luotaantyöntäviä sävyjä sinapinkeltaisesta ällöpehmeisiin pastelleihin. Vuosi vuodelta ja kerros kerrokselta Kate oli riisunut itsensä vanhasta identiteetistään. Tilalle hän oli luonut uuden eheämmän kokonaisuuden, miljoonakaupungin Katen – maailmannaisen, joka ei sortunut maamonttuun joutaviin turhakkeisiin. Onneksi tänään sopikin erottua massasta.
Kellon tultua vartin yli kolme Kate kaivoi vielä kerran esiin taskupeilinsä tarkastaakseen huuliensa kosteustason. Sitten hän nosti katseensa takaisin ilmoitustaululle.



Sano KYLLÄ JA elämälle ja improvisaatioteatterille! Haluatko löytää todellisen itsesi ja kohentaa elämänlaatuasi huumorin ja hauskanpidon keinoin? Liity ystävien joukkoon ja tule kokeilemaan improteatteria uusissa tiloissamme East Villagessa. Ilmainen introtunti IGC:ssä joka sunnuntai klo 10. Lue lisää: improvgenesiscompany.com.




Julistetta kuvitti valokeilassa paistatteleva, ilakoivaa mikrofonia esittävä piirustus. Joku oli töhertänyt julisteen vasempaan alakulmaan virtsaavan tikku-ukon ja iskulauseen ELÄMÄ KUSEE. Kate ei aina luottanut intuitioonsa, mutta tämän hän tunnisti heti merkiksi universumilta: viikinkimies oli tehnyt Katelle oharit.




–––




New York oli kaupunki, joka ei nukkunut ja jossa ei nukuttu. Omat univaikeutensa Kate oli pistänyt ensin täysikuun ja liian monien noutokahvien piikkiin. Netissä klikkijournalistiseen hyvinvointiartikkeliin törmättyään Kate oli alkanut epäillä kroonistunutta stressiä. Viiden minuutin keskustelu työterveyslääkärin kanssa oli vienyt Katen viimeisetkin uskonrippeet moderniin lääketieteeseen.
”Kuinka tyytyväinen olet elämääsi, Kate?” lääkäri oli tiedustellut yliolkaisesti. ”Oletko sinä yksinäinen? New Yorkissa moni on.”
Katen viimeinen oljenkorsi unettomuuden päihittämiseksi oli ollut täsmäisku Googleen. Hakukoneen syövereistä hän oli löytänyt monta kätevää univelkaiselle suunnattua niksiä: eteeriset öljyt, rentouttavat jalkakylvyt ja unentuloa avittavan kamomillateen. Kun kaikki keinot lämpimästä suihkusta itämaisiin suitsukkeisiin oli kokeiltu ja hierontaöljyt läträtty, Kate lojui keskikovalla futon-patjallaan, tapitti katonrajaan heijastuvia katuvalojen varjoja ja laski poliisiautojen sireenien ulvahduksia kuin lampaita. Tuskallisina aamuyön tunteina hän pyöritteli mielessään kaikenlaista: tulevia opintolainalyhennyksiä, heikentyvää taloustilannetta ja sekunti sekunnilta surkastuvia munasolujaan. Niistäkin oli lääkäri varoittanut.
Kate ihmetteli, miten hän – vetävä 39-vuotias nainen – jakoi yhä kotinsa kolmen kämppiksen kanssa, eikä asuttanut omin päin yksiötä keskikaupungilla. Kate mietti kauhulla naapurinsa lemmikkikäärmeen, tuon mokoman luikeron, päätymistä hänen vessanpönttönsä viemäriputkiin. Sitä, miten mikään laajennettu kotivakuutus ei korvaisi pahanpäiväisestä pelästyksestä koitunutta traumaa, joka syntyy, kun wc-kannen alta pilkistää yllättäen kuningaspytonin suomuinen pää.
Useimmiten Kate unelmoi alakerran fuusioravintolan kuumasta miestarjoilijasta. Lenny Kravitzin veroinen, pikkusormia myöten tatuoitu miekkonen ei takuulla ollut kuin vähän päälle kolmikymppinen. Katen kuvitelmissa mies oli itsensä hanttihommilla elättävä garage rock -bändin rumpali tai boheemi freelance-toimittaja, joka teki lisätienestiä vuokraamalla ”yllättävän tilavaa” vaatekomeroaan Airbnb:ssä. Sellaisia tyyppejä ja komeroita oli New Yorkissa joka lähtöön. Saattoihan mies olla myös sellainen salaisesti kunnianhimoinen pakkaus, joka parin vuoden päästä hankkii massiivisen vinttikoiran ja muuttaa kauniin kihlattunsa kanssa omakotitalolähiöön. Se nainen voisi hyvin olla Kate! Ensiksi oli selvitettävä, miksi hän päätyi aina yhteen väärien miesten kanssa. Vaikka olihan Kate kerran sen oikeankin tavannut. Hänen nimensä oli Danny.




–––




Piskuisen, elämää nähneen lämpiön seinillä leijui unohduksen ummehtunut haju. Nurkista kupristeleva, samettipintaisilla yksityiskohdilla koristeltu vedenvihreä tapetti oli seissyt paikoillaan varmasti vuosikymmeniä. Kuluneiden nahkasohvien ja jykevän, puisen naulakon seasta edukseen erottui tasaisesti poriseva, kirkkaanpunainen kahvinkeitin, jonka sumpeilla kuolleetkin heräsivät eloon. Heti huoneen sisäänkäynnillä, löytötavarakorista vasemmalla, riippui ristipistotaulu, johon oli ikuistettu mahtipontiset sanat: Improv improves lives, improvisoimalla elämä paranee.
Sunnuntaisena pakkasaamuna teatterin lämpiöön oli pakkautunut Katen lisäksi kourallinen muita itsensä kehittämisestä kiinnostuneita newyorkilaisia. Tunnelma oli kireä, mutta taaempana seinään nojailevaa verryttelypukuista kaljupäätä töllötellessään Kate tunsi olonsa kummallisen keveäksi. He, jotka eivät hiplanneet älypuhelimiaan, kävivät keskenään hävyttömän pinnallisia keskusteluita kaupunkia piinaavista sääilmiöistä ja netin viraaleimmista eläinvideoista. Kanssaoppilaitaan salakuuntelemalla Kate sai tietää Central Parkin kupeessa seikkailleesta pesukarhusta, joka oli varastanut juustovoileivän metron sisäänkäynnillä koisineelta kodittomalta. Turvakameratallenne tapahtuneesta oli päätynyt YouTubeen, jossa se oli kerännyt puolessatoista viikossa yli puoli miljoonaa katsojaa. Pitkäkyntinen oli edelleen vapaalla jalalla.
”Tervetuloa Improv Genesis Companyyn!” sisään astunut mies huudahti sirkustirehtöörin elkein. ”Mä oon Mike.”
Miehen ulkomuoto oli kuin suoraan lukion ilmaisutaidonopettajan käsikirjasta: letkeät khakinväriset reisitaskuhousut, siisti musta poolopaita ja karkaavaa hiusrajaa kompensoiva kireä ponnarikampaus antoivat miehestä osaavan mutta rennon kuvan. Tämän vanupuikon muotoiset, pitkulaiset kasvot kruunasivat paksut, pöllömäiset kulmakarvat, joiden päät sojottivat ylös kuin keihäänkärjet.
Mike Zukowski oli IGC:n suuri ylpeydenaihe ja visionääri suoraan improvisaatioteatterin pääkaupungista Chicagosta. Miehen isoin meriitti oli rajoja rikkova Harvey-improvisaatiotekniikka, joka oli herättänyt kaupungin teatteripiirien huomion ennennäkemättömällä tavalla. Jopa vaihtoehtokulttuuriin erikoistunut paikallislehti Village Voice oli tehnyt Mikesta aukeaman mittaisen jutun.
”Oliko täällä ensikertalaisia?” Mike tiedusteli äänessään ripaus gurumaista auktoriteettia. Huoneen ilmatilan aiemmin täyttänyt puheensorina vaihtui syväksi hiljaisuudeksi. Kuin lämpöohjautuvat ohjukset, Miken silmät osuivat suoraan jännityksestä hikoilevaan Kateen.
”Sinä siinä”, Mike hymyili niin että ikenet näkyivät. ”Mikä sinut toi improteatterin pariin?”
”Mmm”, Kate sopersi huomiosta häkeltyneenä. ”Olen kai vähän arka.”
”Et osaa ottaa tilaa haltuun?”
”Joo en.”
Mike naurahti ja löi kätensä yhteen. ”Olet tullut oikeaan paikkaan, siskoseni!”
Nyt Kateakin alkoi hymyilyttää. Oli imartelevaa, että kaikkien silmäparien joukosta Mike oli valinnut juuri hänet.
”Improteatterissa jokainen esitys on uniikki, hetkessä luotu”, Mike selitti kävellessään huoneen poikki. ”Käsikirjoitusta ei ole ja sääntöjäkin vain muutama. Tässä ensimmäinen: ilman uusille ajatuksille myöntymistä ei synny teatteria. Kun joku ehdottaa teille ideaa, vastatkaa ’kyllä ja’ ainaisen kieltäytymisen ja muttien asemesta.”
Huomaamattaan Kate nyökkäsi. Juuri tällaiselle filosofialle hän oli halunnutkin jo kauan antautua.
”Ja muistakaa: ketään ei saa tuomita, edes itseään. Virheet ovat lahjoja”, Mike jatkoi. ”Täällä jokainen on tähti.”
Kate ei ollut ikinä tavannut näin itsevarmaa miestä. Miken vakuuttavia sanoja kuunnellessaan hän ei malttanut olla miettimättä, mitä tulevaisuus Miken mentoroitavana toisi tullessaan. Ehkä pian Katestakin tulisi ihminen, joka uskaltaisi esittää ajatuksensa ihmisten edessä änkyttämättä. Nainen, joka olisi avoimempi ja rohkeampi, hikipisaraton päästä varpaisiin. Lystikäs muikkeli, joka ei lannistu ohareista, vaan antaa elämän kantaa. Tai kuten Mike sen muotoili: parempi versio omasta itsestään.




–––




Sekoileva Sam. Museo-Michael. Artisokkapizza-Peter. Pihatonttu-Tom. Vuosien saatossa Kate oli kadottanut kaupunkiin monta lupaavalta vaikuttanutta miestä. Sellaisia olivat tyypit, jotka olivat huijanneet ikänsä Match.com-profiilissaan. He, jotka paljastivat kolmansilla treffeillä olevansa oikeasti naimisissa, mutta halusivat silti nähdä uudelleen. Ne lukemattomat profiilit, joiden plärääminen sai deittailun maistumaan pakkopullalta. Ikuiseen kadotukseen olivat joutaneet myös ne miehet, jotka olivat kuin Kate itse. Ne päämäärättömät haahuilijat, keskikaupungin kummitukset, jotka kieltäytyivät vaihtamasta parisuhdestatusta sosiaalisessa mediassa ja pitämästä puolisoaan kädestä julkisella paikalla. Sitten oli Danny.
Parikymmentä vuotta aiemmin, kesällä -97, Kate oli suostunut ystävänsä patistamana sokkotreffeille ja tavannut kerrankin ihanan miehen. Danny pyöritti pesulaa 3. kadun ja avenue B:n kulmassa ja asui Alphabet Cityn paremmalla puolella valoisassa, ilmastoidussa kaksiossa. Danny tiesi paljon huonekasveista, omisti vuosikortin Film Forumiin, eikä juuri välittänyt tuikkukynttilöistä.
Oli pitkälti Dannyn ja modernin ilmastointiteknologian ansiota, että Katesta tuli nopeasti tuttu näky Alphabet Cityssä. Kun koko muu kaupunki riutui jokakesäisen helleaallon kourissa, Kate siemaili viilipyttynä luvattoman kylmiä juomia Dannyn katonrajaan asentamassa riipputuolissa, kuunteli ilmastointilaitteen terapeuttista huminaa ja ihaili lattialla loikoilevaa, hihattomaan paitaan sonnustautunutta kesäkissaansa. Tietyssä valossa mies näytti aivan Ryan Philippeltä, ja olipa Dannyn äänikin yhtä miehekkään matala.
”Hei Reese”, Danny sanoi kiusoitellen, kun halusi Katen jakamattoman huomion. ”Tiesitkö, että Al Pacino voitti ensimmäisen Oscarinsa vasta viiden ehdokkuuden jälkeen?”
”Jotkut puhkeaa kukkaan vanhemmalla iällä”, Kate tirskahti tietämättä, miten paljon selvännäköistä viisautta sanoihin tiivistyi.
”Kukkia”, Danny hymähti. ”Niitä minä aioinkin sinulle tuoda.”
Parissa kuukaudessa Kate oppi, miltä kahleeton lempi parhaimmillaan tuntui. Historiaa olivat unettavat deitit, joilla mies puhui Katen päälle tai kertoi tälle suu vaahdossa seksistisiä vitsejä. Hetket, joina Katen piti itse miettiä omia sanomisiaan. Dannyn kainalossa kaikki oli paremmin. Toisiinsa liimaantuneina, huulten ja mantelitumakkeiden hekumallisessa liitossa, Kate oivalsi vihdoin, mistä rakkaudessa oli kenties kyse: siitä, että oli olemassa joku, joka oli lähtökohtaisesti siedettävää seuraa. Tyyppi, joka antoi Katelle kaksin käsin aikaa ja tilaa. Ihminen, jonka kanssa jakaa muhkea ravintolalasku ja melunsaasteiset metromatkat yläkaupungille. Hän, jonka seurassa kokea tulikärpästen täyttämät yöt ja lauttamatkat Rockaway Beachille hetken mielijohteesta.
Kate ei ollut koskaan ollut näin onnellinen. Siksi hän teki, mitä nykyajan naisen kuuluikin: otti määrittelemättömän mittaisen mietintätauon. Syksyn saavuttua kaupunkiin Kate pakkasi hammasharjansa, hyvästeli valtaistuimensa ja lupasi ilmoittaa Dannylle heti kun tietäisi, mitä hän suhteelta tarkalleen halusi.
Kun Kate puolta vuotta myöhemmin palasi Alphabet Cityyn, hän näki nimilaatan Dannyn asunnon ovessa vaihtuneen. Danny oli muuttanut pois.




–––




Improv Genesis Companyn Taviksesta tähdeksi -kurssi sijoittui koulutushierarkian tasolle 1A. Kurssit maksoivat alkuun neljäsataa dollaria kappaleelta ja kallistuivat sitä mukaan, mitä pidemmälle oppilas opinnoissaan eteni. Tasaisin väliajoin Mike muistutti luokkaansa siitä, miten eräs koulusta valmistunut koomikko oli ponnistanut IGC:n listoilta suoraan Saturday Night Live -sketsiohjelman kaartiin.
Tässä pyhätössä tavalliset ihmispolot pääsivät oppimaan tuiki tärkeitä komediallisen kanssakäymisen perusteita: nopeaa ajattelua, aktiivista kuuntelua ja ryhmässä toimimista. Katelle oli käynyt selväksi sekin, että taidokas improvisoija kykeni näyttämään haavoittuvaisuutensa. Eritoten dialogi oli sisäisen vapautumisen ykköstyökalu. Sitä myös tällä kurssilla opeteltiin.
”Saisinko kaksi vapaaehtoista?” Mike kysyi heti tunnin aluksi.
Tavallisesti Kate olisi mieluummin laskenut kätensä kuumalle liedelle kuin joutunut katseiden keskiöön. Tänään, tyhmänrohkeuden ja liian kirkkaiden spottivalojen sokaisemana, Kate ampaisi rakettina ylös taitettavasta tuolistaan. Niin teki myös verryttelypukuinen kaljupää.
”Kolme vuorosanaa on seuraavan harjoituksen nimi”, Mike jatkoi ja viittoi Katen ja kaljupään asettautumaan kasvokkain. Katen tehtävänä oli aloittaa kolmen vuorosanan mittainen keskustelu mielenkiintoisella avauksella, joka perustui Miken antamaan ehdotukseen. Kaljupään oli sovellettava harjoitukseen kyllä ja -periaatetta.
”Jälkiruoka”, Mike jatkoi hiuksenhieno virne kasvoillaan. ”Siinä keskustelunne teema.” Miken tuuheat kulmakarvat raamittivat miehen kasvoja kuin uhkaavat varjot, ja kaljupääkin odotti malttamattomana dialogin alkamista. Kate tiesi tilaisuutensa tulleen.
”Onnenkeksit eivät ole koskaan maistuneet näin riemukkailta”, Kate lausui teatraalisesti katsoessaan kaljupäätä silmiin. Tästä mies innostui.
”Meistä tulee vielä rikkaita!” kaljupää vastasi hieroen käsiään yhteen.
Sitten koitti hetki, jota Kate oli koko ajan eniten pelännyt: dialogiharjoituksen vedellessä viimeisiään hän ei saanut sanaa suustaan.
”Se kolmas vuorosana, Kate”, Mike usutti. ”Antaa palaa!”
”Anteeksi”, Kate vastasi nolostuneena. ”En vaan keksi mitään nokkelaa.”
Nyt Mike näytti sekä ärsyyntyneeltä että huvittuneelta. ”Niinhän se on”, Mike jatkoi. ”Ihmisillä on tapana sanoa ääneen mitä eniten pelkäämme, ei mitä haluamme epätoivoisesti kuulla. Seuraava!”
Katea hävetti. Onneksi hänellä oli vielä yhdentoista kurssin verran aikaa opetella heittäytymisen arvokas taito.




––––




Mikään ei ollut ennallaan Mike Zukowskin tapauksen vuodettua julkisuuteen. New Yorkin komediapiirejä vavisuttanut skandaali oli saanut alkunsa Village Voicen julkaisemasta henkilökuvasta. Miehen entinen oppilas oli ottanut yhteyttä lehteen paljastaakseen Mike Zukowskin todellisen henkilöllisyyden. Aitouden aallonharjalla ratsastaneen improvisaatiogurun oikea nimi olikin Jeffrey Maloney. Harvey-metodi ei ollut hänen käsialaansa, ja edellisestä työpaikastaan mies oli saanut potkut pöllittyään teatterin käsikassan. IGC:n johtoryhmän puhutteluun jouduttuaan mies oli kokenut täydellisen hermoromahduksen ja lopulta vienyt mennessään teatterin verhot. Kate ei kyennyt villeimmissä fantasioissakaan kuvittelemaan, miten hänen itsevarmuutta tihkunut idolinsa oli kyennyt moiseen petkutukseen.
Varmaa oli ainoastaan se, että päälavan viininpunaiset samettiverhot loistivat nyt poissaolollaan. Niiden sijaan lavalla nökötti vankalla ruumiinrakenteella varustettu sinihaalarinen nainen, joka oli palkattu 1B-kurssin uudeksi opettajaksi.
”Onneksi olkoon!” nainen huudahti toivottaen kaikki tervetulleeksi. ”Enää kymmenen tasoa ja olette osa Manhattanin kovimpien esiintyjien joukkoa.”
Kate tuijotti vuorotellen naista ja uupuvien verhojen jättämää tyhjää tilaa. Hän tunsi syvää kiitollisuutta itse selvittyään edellisviikkojen koettelemuksista. Lukuisten itseluottamusta kasvattaneiden dialogiharjoitusten sekä opettajansa Miken – tai oikeastaan Jeffreyn – ansiosta Kate oli rohkaistunut jatkamaan harrastustaan epämukavuudestaan huolimatta.
”Nyt lämmitellään”, haalarinainen totesi reippaasti.
Kate ja yhdeksän toisilleen tuntematonta oppilasta kipusivat esiintymislavalle ja asettuivat sen keskelle siistiin riviin.
”Starttaamme tunnin uudella lämmittelyleikillä”, haalarinainen jatkoi. ”Tässä harjoituksessa jokaisen tulee valita etunimensä ensimmäisellä kirjaimella alkava adjektiivi, supervoima, ja yhdistää siihen sopiva käsiliike.”
Kate oli jo nyt pyörällä päästään, mutta orastavasta paniikistaan huolimatta jatkoi opettajansa seuraamista.
“Kas näin: mä olen rakentava Ruth”, haalarinainen aloitti ja alkoi takoa ilmaa mielikuvitusvasarallaan.
Omasta supervoimastaan Katella ei ollut harmainta hajuakaan, ellei keskeneräisyyttä laskettu hyveiden joukkoon. Empivien luokkatovereidensa vanavedessä Kate sai pelattua itselleen muutaman strategisen lisäminuutin. Taas kerran universumi puhui puolestaan: Kate tiesi, että nyt jos koskaan oli aika päästää irti ja hypätä tuntemattomaan. Jos virheet olivat lahjoja, oli hän munannut itsensä voittoon jo moneen otteeseen.
“Ja mä oon kutiava Kate!” Kate huudahti heittäytyen parhaaseen simpanssiasentoonsa päälakeaan ja kainaloitaan hiplaten. Jälleen kerran sali täyttyi käsin kosketeltavalla hiljaisuudella. Kuin hätänapin painalluksesta Katen kasvot valahtivat paloauton punaisiksi. Nyt häntä hävetti enemmän kuin koskaan.
“Ja mä oon duunari-Danny”, matala ääni rivin perältä kuului. Kate käänsi katseensa sitä kohti. Tämä mies näytti aivan Ryan Philippeltä.




Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 3 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
3.2  (3)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Täällä jokainen on tähti 2019-09-05 09:38:26 Arska
Arvosana 
 
3.0
Arska Arvostellut: Arska    September 05, 2019
Top 10 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

palaute on siirretty tuonne kommenttipuolelle.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
Täällä jokainen on tähti 2019-08-24 07:58:48 Filotimo
Arvosana 
 
5.0
Filotimo Arvostellut: Filotimo    August 24, 2019
Top 500 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut
Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
00
Report this review
Täällä jokainen on tähti 2019-08-23 23:13:30 boxo
Arvosana 
 
1.5
boxo Arvostellut: boxo    August 24, 2019
Top 10 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

En oikein tosissaan tiedä mitä tästä pitäis sanoa? Pitäiskö kehua(ammattikirjoittajaa) ? Tämä on siis jotenkin tosi sekavaa..Tai ehkä ei ole? Pitäis ehkä lukea monta kertaa
7 Tämä voi oikeasti olla hyvä..voi olla...palataan asiaan..

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
12
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS