Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Muut Maailman kauneutta
QR-Code dieser Seite

Maailman kauneutta

Ajatella, että Lucy oli vain vuosi sitten inhonnut syksyä.

Syksy toi muassaan koulun ja aikaiset herätykset kellon räminään keskelle sateista pimeyttä. Syksy toi muassaan märän maan ja liukkaat teitä peittävät lehdet, jotka kastelivat sukat lenkkarien läpi. Syksy toi muassaan raskaat kumisaappaat, paksut ulkotakit ja kutittavat villapipot. Syksy toi muassaan kasoittain hyttysiä.

Syksy oli väsymystä, kylmyyttä, märkyyttä ja harmautta, iankaikkista harmautta, joka lankesi Lucyn kotikaupungin ylle kuin valtava peitto, jonka läpi ei auringon valoa päässyt tihkumaan. Valtava peitto, joka syrjäytti kesäisen sinisen taivaan silkkikankaan, tukahdutti valon ja elämän.

Lucy todella oli inhonnut syksyä. Mutta se aika oli ennen kuin hän oli saanut tietää, ettei Noelle näkisi seuraavan syksyn harmautta ja loppumattomia sateita. Etteivät parhaat ystävykset enää astuisi koulutietään kohti seuraavan vuoden opintoja yhdessä, kuten he olivat tehneet jo kuusi vuotta. Että Lucy aloittaisi abivuotensa ilman toista puolikastaan, ilman Noellea. Noellea, joka osasi kertoa vaiheittain hänen etenemisestään pois änkyttämisen kourista, jotka niin kauan olivat puristaneet hänen kurkkuaan; Noellea, joka tiesi, ettei hän suostunut syömään mitään vihreää; Noellea, joka oli minuuteissa löytänyt hänet yläasteen vessasta itkemässä sen jälkeen, kun heidän luokkansa suosituin poika oli kutsunut häntä rillipääksi.

Lucy ei ollut varma, pääsisikö hän heidän koulutiensä toiseen päähän ilman Noellea.

Hänen pitkäaikainen inhonsa syksyä kohtaan ei ollut hellittänyt sinä päivänä, kun hän oli saanut sovituskopissa puhelun Noellen isoveljeltä. Hän tiesi, ettei unohtaisi sitä päivää koskaan, ei sen enempää viiden kuin viidenkymmenenkään vuoden kuluttua. Hän saattoi yhä tuntea haamukipua rinnassaan sydämen kohdalla. Paiskattuaan sovittamansa vaatteet syrjään ja kiskottuaan omat vaatteensa mitenkuten ylleen hän oli sännännyt ulos vaatekaupasta tönien tuijottavia ihmisiä tieltään sydän hakaten rinnassa kahtatuhatta, puristaen yhä puhelinta korvallaan rystyset valkeina; sännännyt ulos kauppakeskuksesta ja päistikkaa kadulle, kaatanut pyöräilijän ja jatkanut matkaa kuin hänen henkensä riippui siitä. Mutta se ei ollut hänen vaan Noellen henki, eikä sekään Noellen isoveljen synkän äänen mukaan riippunut Lucysta ja siitä, miten kiirettä hän piti.

Hän oli keskussairaalassa kymmenessä minuutissa ja Noellen huoneen oven ulkopuolella kolmessa. Kolmetoista minuuttia. Lucy tiesi myös, ettei kuva hänen parhaasta ystävästään sairasvuoteessa koskaan katoaisi hänen mielestään. Se oli painunut hänen ajatuksiinsa kuin hehkuva polttomerkki, ilmoittaen ilkkuen kuuluvansa hänen muistojensa etualalle, mistä se saattoi pulpahtaa hänen ajatuksiinsa kesken kaiken, jolloin hän yleensä pudotti minkä tahansa tavaran, jota sattui käsissään pitelemään. Aina se sei saanut häntä itkemään. Noelle oli lempeästi kehottanut häntä olemaan itkemättä.

Syksyisen maailman harmaantuessa sairaalan ikkunoiden ulkopuolella myös Noelle oli käynyt päivä päivältä harmaammaksi. Hänen tavallisesti niin elinvoimainen, miltei aurinkoisen kullanhohtoinen ihonsa oli kelmennyt, menettänyt lämpönsä ja terveytensä. Paksut, kiharaiset hiukset olivat antaneet periksi ja viimeisinä viikkoina roikkuneet ohuina, suorina ja voimattomina Noellen luisevilla hartioilla hädin tuskin hipoen hänen solisluitaan, joiden terävän muodon Lucy saattoi piirtää paperille koska vain.

Mutta Noellen hymy ei ollut himmennyt. Lucy oli välillä saanut voimattomia, turhia kiukunpuuskia tuon aurinkoakin kirkkaamman hymyn vuoksi, sillä se oli antanut hänelle voimaa ja toivoa. Turhaa toivoa. Ei hymy voita ilmeettömyyttä, ei valo voita pimeyttä, ei elämä voita kuolemaa. Noelle oli liian heikko. Syksyn pimentyessä, lokakuun jäädessä taakse ja kolean marraskuun saapuessa elämän liekki jäi pimeyden alle, ja Lucy jäi yksin.

Sinä päivänä hän oli istunut kuusitoista tuntia hievahtamatta ystävänsä vuoteen ääressä, kunnes oli pyörtynyt. Samana iltana hänen iltakävelynsä oli pidempi kuin tavallisesti ja yksinäisempi kuin koskaan. Puisto oli ollut tyhjä - vaikka se ei olisikaan ollut, Lucy olisi sitä tuskin huomannut – ja hän oli vaeltanut ristiin rastiin puiden lomassa sydän vielä tyhjempänä, potkien tieltään inhottavan märkiä lehtiä, jotka kastelivat hänen sukkansa läpi lenkkareiden, joissa oli reikiä pohjissa. Hän oli ostanut ne kaksi vuotta sitten. Noelle oli valinnut ne.

Hän oli päätynyt polvilleen pienen, yksinkertaisen suihkulähteen ääreen tuijottamaan omaa kuvajaistaan, jonka suuret, punareunaiset, tyhjyyttä huutavat silmät olivat katsoneet ylös häneen täynnä hätää vedestä, jossa kellui marraskuun lehtiä. "Marraskuulla maineensa", oli Noelle kerran runoillut ruskeat silmät tuikkien kuin tähdet taivaalla heidän yläpuolellaan eräänä kirkkaana yönä neljä vuotta aiemmin, "se lehdistä viimeiset värit vie. Pakkanen jäädyttää maan, muodostuu talvelle tie. Kuuranneito tanssien saapuu, joko saadaan lunta? Ei, mutta hetkinen, sehän oli vain unta; onhan vielä marraskuu." Lucy muisti nauraneensa. Suihkulähteen sameaan veteen oli vierähtänyt muutama kyynel, jotka riittivät hajottamaan hänen kuvajaisensa. Juuri kuten sairaus oli hajottanut hänen sydämensä ja Noellen, ottaen jälleen yhden viattoman sielun omakseen.

Mutta Noellen elinpäivinä ei hänen hymynsä ollut himmennyt kertaakaan. Huoli elinvoimaa säkenöivissä silmissään oli hän monesti kehottanut Lucya käymään haukkaamassa happea niiden pitkien tuntien aikana, jotka hän oli viettänyt ystävänsä kanssa. Haukkaamassa happea, jaloittelemassa, katselemassa ruskan värejä. "Minkä ruskan", oli Lucy tuhahtanut. "Maailma on harmaa."

Hän muisti myös toruvan katseen silmissä, jotka eivät koskaan olleet häntä tuominneet. "Ei, Lucy. Mielesi on harmaa. Älä anna negatiivisten ajatusten värittää maailmaasi, älä anna silmiesi sulkeutua maailman kauneudelta."

"Miltä kauneudelta?"

Noellen hymy oli ollut lempeä, niin kovin lempeä, ja kummallisen kokenut. Viisas. Hän oli aina vaikuttanut tienneen niin paljon enemmän kuin Lucy. "Tiedän, mitä ajattelet, Lu-Lu. Maailmassa on kauneutta ja kauheutta. Annat periksi kauheudelle, jos et anna kauniiden asioiden rauhoittaa mieltäsi. Mitä värejä näet ulkona? Älä katso taivasta. Pilvet ovat harmaita, taivas ei. Pilvet ovat ohimeneviä, taivas ei. Harmaus on ohimenevää, sini pysyvää. Mitä värejä näet puissa? Lehdet eivät ole vielä pudonneet. Ne ovat punaisia, ruskeita, oransseja. Intohimoa ja rakkautta, maaäidin suojelusta, laskevan auringon tanssia taivaankannella."

Seuraavana hetkenä Lucy oli löytänyt itsensä makaamasta puoliksi Noellen sylissä ja Noelle oli silittänyt hänen takkuisia hiuksiaan, sivellyt pois huolen ryppyjä otsalta, jonne ne olivat jääneet pitkäksi aikaa, hellästi koskettanut sairaalloisen violetteja silmäpusseja, jotka olivat muodostuneet jäädäkseen. "Sinä olet maailman kauneus", Lucy oli mutissut tuntien olonsa sekapäiseksi. Punaiset pilvet olivat tanssineet harmaalla taivaankannella hänen suljetuilla silmäluomillaan. Noelle oli aina elänyt maailman kauneudesta. Hänen ainutlaatuinen tapansa katsella maailmaa oli aina ollut Lucyn ulottumattomissa, mutta hän oli kärsivällisesti kertoillut Lucylle, kuinka lumisade oli hentojen pitsikoristeiden leijailua kohti maata, jota niiden oli määrä kaunistaa keskellä vuoden pimeintä aikaa; kuinka sade tuoksui sateelta, puhtaalta ja raikkaalta ja uusilta mahdollisuuksilta; kuinka koulu oli osa kesälomaa seuraavaa syyskautta ja syksy oli ihan eri asia, nimittäin luonnossa tapahtuva muutos.

"Sinä näet minut", oli Noelle vastannut tuttu, Lucyn rakastama hymy pureskelluilla huulillaan leikkien, "mikä siis estää sinua näkemästä maailman kauneutta?"

"Se, että sinä et ole enää maailmassani."

Lucy avasi silmänsä. Se tuntui heräämiseltä, mutta hän ei ollut nukkunut. Kymmenen kuukauden ajan hän oli kyllä nähnyt unta tapahtuneesta, mutta ne unet olivat painajaista, joka kerta sama paha tarina, jolla oli aina sama säälimätön loppu. Nyt hän ei ollut nukkunut, sillä viimeinen asia, jonka hän oli nähnyt suljetuilla silmäluomillaan oli hellä, luottavainen ilme Noellen ruskeissa silmissä. Ruskea kuin maaäidin suojelu, ruskea kuin ruska. Kauniit asiat eivät kuuluneet painajaisiin.

Katossa oli tahra, eikä Lucy ollut varma, miten sellainen oli sinne päätynyt. Täkki oli kiertynyt tiukaksi mytyksi hänen paljaiden jalkojensa ympärille, ja Lucy potki sitä ärsyyntyneenä syrjään ennen kuin kierähti kyljelleen. Hänen niskansa huusi vastalauseen äkillisen päänkäännön seurauksena. Hän oli taas nukkunut huonossa asennossa. Vanhan, pienen kellotaulun viisarit kertoivat kellon olevan seitsemän aamulla. Oli syysloma.

Noellen mielestä syksy oli aina ollut vuoden kauneinta aikaa. Lucy antoi ystävänsä hyväksyvän hymyn herättää itsensä väsymyksen horroksesta. Huone oli kylmä, ja hän värisi kierähtäessään viimein pois paksun peiton alta. Kylmyys takertui saman tien hänen ihoonsa, livahti kevyen unitopin alle ja kosketti jäisin sormin sydäntä. Lucy taisteli sen tuomaa orastavaa masennusta vastaan hammasta purren ja veti ylleen rakastamansa tummansinisen villapaidan, jonka karhea materiaali raapi ihoa tutulla tavalla. Hän miltei huokaisi helpotuksesta kylmyyden väistyessä, lämmön palatessa hänen kehoonsa ja asettuessa suojaksi ihon pinnalle. Ollessaan vähällä kompastua aamutossuihinsa hän tajusi, kuinka hämärä pieni huone olikaan. Hän väisti lattialle nurinpäin jättämäänsä kirjaa ja tassutteli ikkunalle.

Verhot sivuun – ja harmaa kajo lankesi sisälle. Raskaat pilvet riippuivat matalalla pitäen viimeisillä voimillaan kiinni suolattomista kyyneleistään. Kadut olivat hiljaiset. Naapurin suomenpystykorva räksytti postinkantajalle.

"Ei, Lucy. Mielesi on harmaa."

Kymmenen kuukautta. Kaksi viikkoa Noellen poismenon jälkeen oli satanut ensilumi. Lucy muisti seisseensä ulkona katselemassa syvänsiniselle taivaalle, josta pitsikoristeet olivat leijailleet alas. Sitten oli seurannut vuoden pimein aika, jota pitsikoristeiset kinokset olivat valaisseet kuin lyhty pimeässä; vuoden pimein ja pisin aika, jolloin Lucyn sydämen valo oli miltei sammunut. Muisto Noellesta ja hänen kauneudestaan oli kuitenkin valaissut häntä riittävästi, voimakkaammin kuin yksittäinen lyhty tukahduttavassa pimeydessä. Hyistä talvea seurannut kevät oli ollut pitkä ja lohduton. Luonto ei ollut puhjennut kukkaan kuten lastensaduissa kuvailtiin, vaan kaupunkilaiset olivat kokeneet toistuvia raekuuroja vielä toukokuun kynnyksellä.

Sitten oli tullut kesä. Lucyn lempivuodenaika. Kesässä oli helppo nähdä kauneus. Sinitaivas, tuoksuvat kukat heleimmillään, päivä päivältä lämpenevä järvivesi, vihdoin sadepilvien takaa pilkistävän auringon valo ja lämpö, vapaus koulusta.

Mutta ennen kuin Lucy huomasikaan, oli jälleen tullut syksy ja kulunut kymmenen kokonaista kuukautta viimeisestä päivästä, jonka hän oli viettänyt parhaan ystävänsä kanssa. Syksy oli saapunut vähän kuin varkain, huomaamatta hiipien nurkan takaa, eikä Lucy ollut tiedostanut sen tuloa ennen kuin oli ollut eräänä päivänä kompastua ruskan sävyttämään lehtikasaan tavanomaisella iltakävelyllään puistossa. Hän oli jäänyt katsomaan lehtien värejä, nostanut päänsä ja vetänyt syvään henkeä aistiakseen paremmin leikkisästi pyrähtelevän tuulenhenkäyksen.

"Mitä värejä näet puissa?"

Intohimoa, rakkautta, maaäidin suojelusta, laskevan auringon tanssia taivaankannella. Syystuuli oli pyörteillyt pehmeästi hänen ympärillään, kohotellen hänen vastikään leikattuja hiuksiaan, pyyhkien hellästi kasvoja kuin ymmärtäen. Se oli hellä kuten Noelle oli ollut, ehkä se ymmärsikin. Pitkän ruohikon turvissa oli loikkinut rusakko. Lucy oli katsellut sen pitkiä korvia, niiden kääntyilyä kun se oli poiminut tuulen kantamia ääniä. Lintujen sirkutus oli säestänyt tuulen hiljaista laulua puissa ja lehtien kahisevaa vastailua. Lehtien märkyys ei ollut kastellut sukkia, sillä Lucylla oli ollut kumisaappaat jalassa.

Hän oli seissyt henkeään pidättäen, kuin odottaen jotain, ja ehkä maailma oli omalla tavallaan vastannut hänelle, sillä raskain, harmain sadepilvi oli liukunut majesteettisen hitaasti syrjään ja yhtäkkiä Lucy oli seissyt silmiä häikäisevässä valoläikässä. Kultaiset säteet olivat sytyttäneet punaiset lehdet tuleen, ja seistyään vain hetkeä ennen harmaassa maailmassa, jossa harvat värit taistelivat maailman kauneuden puolesta hän nyt seisoi värien hehkussa.

Lucy muisti itkeneensä keskellä väriloistoa. Mikään ei ollut helpottunut, mutta sen hetken jälkeen hän ei enää antanut silmiensä sulkeutua maailman kauneudelta.

Hänen käsilleen, jotka puristivat tiukasti ikkunalautaa, putoili kuumia, suolaisia kyyneleitä. Ikkunan ulkopuolella maailma hohti kauneuttaan niille, jotka osasivat sitä oikein katsoa sekä niille, joilla oli joku, joka opetti katsomaan sitä oikein.

Hänellä ei ollut enää Noellea, mutta vihdoin hän osasi katsoa maailmaa oikealla tavalla. Vain vuosi sitten hän oli inhonnut syksyä. Ruskan aika toi mukanaan raskaan painon sydämen päälle, monia katkeransuloisia muistoja sekä punaista, ruskeaa ja oranssia, mutta tällä kertaa hän ei sulkenut silmiään väriloistolta, yhdeltä maailman kauneuden ilmentymältä, Noellen suosikilta.

Arvostelut

Ei arvosteluja

Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS