Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Muut Kylähullun Juhannus
QR-Code dieser Seite

Kylähullun Juhannus


21 kesäuuta.


Planeettakehän päivyrimerkintä jatkuu. On se jännää, kuinka ajatusten hetkellinenkin suuntaaminen toisaalle voi tuoda yllättäviä oivalluksia.

Muistelin eilistä tarinatuokiota Huttusen Esan kanssa ja silloin mieleen puikahti uusi näkemys tässä kalenterikaaviossa.
Todellakin: Minunhan kannattaa merkitä samalla myös kesä- ja talvipäiväseisaukset kuin myös kevät ja syyspäivien tasaushetket planeettapyörän kehälle. Sehän helpottaa kummasti ikliikkujan ajastusta, ja oikea ajastus on hyvinkin ratkaiseva tekijä käynnissä pysymiselle. Nyt, kun planeettapyörä oli irti ja helposti käsiteltävissä, olisi helppoa myös paikantaa pystyakselin päiden epäkeskojen tarkka ääriraja ja näin myös paikantaa nuo tärkeät kiintopisteet täsmällisesti.

Noissa aiemmissa versiosissa saattoi olla siinä määrin epätarkkuutta ajoittaa akselikallistumien täsmällinen kierto, että parin päivän poikkeama ei ollut mahdottomuus.
Ekkbergin piirustuksista ei käy selville, onko ajastuksella ehdottomat täsmällisyysvaateet. Ehkä se juuri onkin ollut syynä aiempien versioiden ajoittaisiin pysähtymisiin. Aloin jälleen innostua projektistani.
Nyt ainakin saan ajastuksen täysin oikeaan hetkeen ja noudattamaan täsmällisesti maapallon vuosikiertoa.


22 kesäkuuta.

Aamulla paikallislehdessä oli uutinen, jonka mukaan kunta hakee yrittäjää ja vuokralaista keskustassa olevalle liikepaikalle. Vitikkamäki lopettaa huoltamoyrityksen pidon ja jää eläkkeelle. Vuokrasopimus päättyy vuodenvaihteessa, eikä yrittäjä enää uusi sitä.
Tuli mieleen se Huttusen Reiskan ehdotus oman yrityksen perustamisesta. Vitikkamäen paja saattaisi olla hyväkin paikka korjaamo-koneistamolle. Huoltoasemana se ei pelkän polttoainemyynnin varassa mikään kultakaivos takuulla ole ollut. Monikaan ei enää huollata autojaan huoltoasemilla ja siksi toiminta edellyttää jo markettitason myymälän pitoa rinnalla. Sellaiseenhan ei vanhanlinjan rasvamikko Vitikkamäki koskaan lähtenyt.
Nyt ensimmäistä kertaa minua alkoi kiehtoa Huttusen ilmoille heittämä ajatus. Ei kai se Reiska sitä aivan vakavissaan edes esittänyt, mutta ehkä ei aivan pilanpäitenkään. Kai minä tuumin, jottei se ota, jollei annakaan ja päätin soittaa kuntaan.

Kunnassahan asiaa hoiteli teknisen toimiston esimies insinööri Hauskio. Kalevi Hauskio muisti minut heti siitä aikaisemmasta mekaanikon paikanhausta, eikä ainakaan ensialkuun vaikuttanut kovin innokkaalta.

- Kunta hakee paikkaan vakavaraista ja markkinahenkistä toimijaa, jolla on vankka aiempi kokemus yritystoiminnasta ja asiakaspalvelusta. Minkäslainen se on Lukanderin työhistoria?
Sinähän hait sitä mekaanikon paikkaa tekniselle varikolle ja aiempi työkokemus oli pelkästään mekaanisen puutavaratuotannon piiristä, jos oikein muistan, Hauskio lateli.
- Kävihä mie amiksessa maatalouskonekorjaajan oppilinjan ja oon konneita rassaillu senkin jälkeen. Mie ossaan kyllä traktoit ja puimurit rempata. Ihan samaten metsäkonneetkii mennee. Miehä laitoin toissatalvena sen Repolan metsäkonneen Joulupyhhiin aikana kuntoon, ku hydrauliikka hajos keske hakkuide.
- Ei sinun minulle tarvi mitään ansioluetteloasi esitellä. Tee hakemus hallin vuokraamiseksi. Siihen selvitys yritystavoitteestasi ja toimintasuunnitelma sen toteuttamiseksi. Hallin vuokrahan on ollut Vitikkamäelle edullinen ja se tullaan päivittämään vastaamaan käypää tasoa.
-Ja se tarkottaa euroina jottai? utelin.
- Ei siitä vielä ole lautakunnassa päätetty, mutta kyllä se hyvin kohtuulliseksi vielä jäänee. Jos jotain pitäisi arvella, niin siinä se lienee parin tonnin hujakoilla liikkunee, Hauskio heitti.
- Paritonnii kuussa? hämmästelin. - Eihän se Vitikkamäki millään ole pensaa myyny tuommosten vuokrien kattamiseksi. Ainakaan sen jälkeen, kun Teboili tuli. Eipä oo ihmekään, ettei enää uusi sopimusta.
- Eihän tuo ole paljoakaan. Onhan se iso halli, melkein neljäsataa neliötä lämmintä tilaa. Tuleehan siihen vielä päälle sähköt ja lämmöt, kuin myös muut kiinteät kulut. Hauskio luetteli. - Kyllä siinä saisit toisenkin ruohonleikkurin rempata.
- Aattelin kyllä isompaa, kuin ruohonleikkurien remontointia. Isännät joutuvat tilaamaan kaupungista huoltomiehen aina, kun joku kone tekee lakon. Helpompaa ja nopeempaa olis, jos omalta kylältä löytyisi apu, minä availin suunnitelmiani.
- Vai niin, mites olit ajatellut tämän rahoituspuolen? Ei se firma heti varmaankaan tuota omia kulujaankaan, Hauskio valoi pessimismiä.
- Eikö sitä ole semmosta starttirahaa saatavissa uusille yrittäjille? Semmosen turvinhan sitä voisi yrittää alkuunpääsemiseksi.
- Eiköhän se Lukander ole suosiolla parempi, että unohdat nämä haipatukset. Sinun historiikillasi kunta ei tule vuokrasopimusta tekemään, eikä sinulla olisi siihen starttirahaan mitään mahdollisuuksia.
Enhän minä halua estää sinua hakemasta vuokrasopimusta, mutta tuskinpa sinun hakemuksesi lautakunnassa etenisi, vaikka se olisi ainut. Viran puolesta minä kiitän sinua mielenkiinnostasi. Valitettavasti aikatauluni ei salli pidempää keskustelua, kaiketi asia tuli tällä selväksi, joten hyvää kesänjatkoa.

Teki siinä mieli sanoa että: ” pidä tunkkis”, mutta jätin sanomatta.


23 kesäkuuta. Keskiviikko.

Vielä aamulla korpesi se eilinen. Pitikin innostua siitä Vitikkamäen hallista ja soitella sille Hauskiolle. Parempi pysytellä omissa ympyröissä, eikä lähteä tuulentupia rakentelemaan. Tai ehkä eniten mielialaa kaiversi se Hauskion ylimielinen asenne.

Ylihuomenna on kuitenkin se juhannusaatto ja päätin poiketa Kollibaarissa tarkentamassa tulevia aikatauluja.

- Tuu hakee miuta siinä kaheksalta, tai vähä enne, Hilu ehdotti. Lupasin.

- Tuut sie tuolla pakulla, vai taksilla, Hilu nauroi, kai muistuttaakseen aiemmista keskusteluista.
- Saa nyt nähä. Voip olla, et tuun mopolla, heitin vastaehdotuksen.
- Kunhan jollakin tuut. Tuu kuitekin ajoissa, mie haluun tanssia paljon.
Otat sie kahvii? Talo tarjoaa.

Baarissa käynti piristi mieltä kummasti, eikä pelkästään kahvin ansiosta. Huuhtoutuivat ne Hauskion mielipiteet mielestä hetkessä.


25 kesäkuuta. Juhannusaatto.

Aamupäivällä kävin heittämässä muorin Haukkajärvelle veljensä kesämökille. Eno oli pyytänyt meitä sinne viettämään Juhannusta, mutta muori sai mennä tällä kerralla yksin. Minullahan oli muuta menoa.
Haukkajärveltä tultuani laitoin pihasaunan lämpiämään. Päätin rauhottaa päivän pajahommilta. Ajoin pakun sisälle verstaaseen ja Sitikan riihestä valmiiksi pihalle.
Tänään pitkästä aikaa lavalle ja jotenkin oli sellainen tunne, että illasta tulisi vähintäänkin hauska. Ehkä jopa mukava.
Saunapuita kantaessani kiinnitin huomiota tiellä hitaasti liikkuvaan autoon. Vaikka matkaa pihalta pellon yli tielle on parisataa metriä pystyin näkemään, ettei auto ollut kenenkään kyläläisen. Tummanharmaa Skoda, farkkumalli tummennetuin sivulasein. Kylältä ei semmoista löydy, joten kyseessä lienee jonkun kesävieraat, tai sivutielle harhautuneet turistit. Auto jopa pysähtyi pariksi minuutiksi tien laitaan, ennen kuin kiihdytti rivakasti pois. Turisteja varmaankin.


26 kesäkuuta.

Yllätykseni onnistui täydellisesti.
- Mikä juttu tämä on? Hilu hämmästeli. - Mistä sie oot tämmösen löytäny? Mikä tää iha oikeesti on. En oo ikinä nähny tämmöstä?
- Tämä on Citroen SD vuodelta -58, sanoin avatessani oven. Haluatko istua edesä, vai avaanko takaoven?
- Etupenkki tietenkin, Hilu nauroi. - Mistä sie tämän olet napannut?
- Tää on Ukin entinen. Mie kunnostelin tän ja tää on museorekisterissä.

Mukavisa tunnelmissa alkoi juhannusaatto ja jatkuikin, kunnes aamun pikkutunneilla fiilikset sitten romahtivatkin ja rankasti.

Sitä ennen asiat etenivät kuin parhaissa unelmissa. Heti sijoitellessani sitikkaa parkkipaikalle, huomasin pari tuttua herrasmiestä. Ja mikä parasta hekin huomasivat meidät. Jaspe ja Ressu siellä harrastivat juhannusperinteitä taskumatin avustuksella.

- Kato! Hilu ja Tomppa! hihkui Ressu. - Mistä sie Tomppa oot tommosen sitikan kääntäny? Tuoha on ainakii viiskytävuotta vanha. Et sitte pakulla lähtenykkää. Onpa hito siisti. Ihaku kaupasta vejetty. Saitko jostai vuokarattua?
- Ihan on oma, tokaisin.
- Otatko pienet? Ressu ojensi mattiaan.
- En. Miehä oon autolla.
- Ohan Hilulla kortti. Voiha se ajjaa pois. Vai otat sie Hilu? Salmiakkikossuu.
- Hyi! En takuulla ota, Hilu huokaisi ja jatkoi sanomalla minulle.
- Mennää jo sisälle. Siellähä jo pelit on alkanu.

Silmänurkastani näin kuinka tummalasinen farkkuskoda, joka ilmeisesti oli takanamme tullut parkkipaikalle, kääntyi ulosajoväylälle ja kaartoi tietä takaisin suuntaan josta olimme tulleet.

Risulahden lavan parketti oli huippuhyvä ja mehän käytimme sitä ahkerasti. Muutaman kerran orkesterin tauon aikaan pistäydyimme jäähdyttelemässä rannalla olevan pation penkillä, mutta hyttyset ajoivat vasin nopeasti meidät takaisin lavan puolelle.
Nautimme tanssista ja musiikista koko pääsylipun hinnalla. Jokunen särökin iltaan toki osui, Ressun ilmestyessä eteen ja tivatessa.

- Lähe tyttö tanssimaan.
- Sie et ossaa tanssii. En mie lähe, mie oon Tompan kanssa tullu.
- Lähe nyt. Kyl mie näitä hittaita ossaan, Ressu jatkoi inttämistä.
- Et sie voi nyt hakkee, nyt on naisten haku.
- Mitä välii? Meinaat sie rukkaset miulle? Ressun ääni alkoi kohota.
- No, hyvä on. Mut yhet pelit vaa, jos Tomppa antaa luvan.
- Kyl sie voit mennä, lupasin vaikka en tiennytkään, miksi siinä tarvittiin lupa minulta.

Ressu lähti hinaamaan seuralaistani tanssikansan keskelle ja minä jäin seisomaan ovipieleen. Tästä Hilun oli helppo löytää tanssinsa jälkeen minut.
- Moi! Sie oot Tomppa? Ääni kuului aivan korvani alapuolelta ja käännyin katsomaan. Pienikokoinen hoikka ja kaunis nuori nainen seisoi aivan vieressäni.
- Oot sie Tomppa?
- Ooha mie, vastasin.
- Lähe tanssimaa, tyttö niiasi tanssiinkutsunsa myötä.
Mie katoin, ku sie tanssit Nurme Hilun kans. Mie arvasin, et sie oo sie. Muistat sie kuka mie oon? Sanat pulppusivat mukavana solinana, enkä ehtinyt vastaamaan kysymykseen, kun solina jatkui.
- Mie oon Ankka. Ahose Ankka. Siis Anna-Liisa. Myö oltii samalla tanssikurssilla, vai eiks ne olleet tanhukurssit. Tanssittii sillo siun kanssa. Muistat sie, ku se opettaja kehu mite hyvi myö männää yhessä?

Hyvinhän me nytkin mentiin. Ankka seurasi kevyesti vientiä ja samassa muistin tytön tanssikurssilta. Ankka oli siinä nuorempien ryhmässä, samassa kuin Hilukin oli ollut. Jostakin syystä kurssin vetäjä oli laittanut meidät pariksi ja tanssissa meidän askeleet olivat osuneet yksiin erinomaisesti. Opettaja oli vetänyt kaikki muut parit parketin reunoille ja taputti musiikin tahtiin käsiään. Kurssin päätösjuhlassa oli vielä ehdottanut meille kilpatanssiharjoitusten aloittamista.
Ei aloitettu koskaan. Ahoset muuttivat kyliltä kaupunkiin ja vasta nyt vuosien jälkeen
luistelimme parketilla yhdessä.

Puheen solina jatkui ja pulppusi kuin kevätpuro kivikkorinteessä. Ehdin siinä vajaan kahden hitaan aikana kuulla yhden tyttöankan elämäntarinan melkoisen yksityiskohtaisesti, tai ainakin sellainen tunne minulle jäi. Ankka saatteli minut takaisin ovipielipaikalle ja Hilu siellä jo odottelikin.

- Työ meette edelleen tosi hyvin yhessä, Hilu kommentoi, joten pakkohan minun oli pysyä aiheessa.
- Mites teillä Ressun kanssa?
- Arvaappa huvikses. Sehä ol ku ois ykskyttyräise kameli kanssa tanssinu letkajenkkaa
- Sehä on dromedaari, totesin vakauttaen ääneni tasapaksuksi kylähullun horinaksi.
- Mikä on?
- Ykskyttyräistä kamelia sanotaan dromedaariksi, jatkoin, mutta ääni petti naurun pyrkiessä esiin.
- Tää ei ollu, tää ol kameli yhellä kyttyrällä, Hilu vakuutti yllättävän totisella äänellä, joten annoin aiheen olla.
- Mennään tonne puhvettii. Mie en haluu et joku tulee hakemaa siuta ja mie jouvun taas jonku kännikkään kanssa tanssimaa, Hilu ehdotti, joten mentiin virvokkeelle.
- Tiesit sie, et se ol ihastunu siuhu sillo? Hilu kysyi lasinsa yli.
- Kuka?
Ahose Ankka.
- En, kui nii?
- Olipa vaan.
- Mut, sehä ol iha kakara, epäilin.
- Neljätoist, iha ku miekii. Kyl siin iässä jo...,. Tuntui, että lause jäi jostakin syystä kesken.

Ehkä vain kuvittelin, mutta jotenkin vaikutti siltä, että tunnelma oli hieman latistunut. Aivan kuin ne kirkkaat tähdet Hilun nauravissa vihreissä silmissä olisivat himmentyneet aavistuksen verran. Tanssiessa hän ei enää katsonut silmiini niin usein, vaan painoi otseensa olkapäätäni vasten, aivan kuin olisi varmistanut askelien osuvan oikealle kohdalle. Vasta viimeisissä valsseissa hän oli taas entisellään ja heittäytyi nauttimaan valssin rytmeistä. Tähdet silmissään olivat taas kirkkaat ja katseessa sama iloisuus kuin illan alussa.

Sovittaessani avainta sitikan virtalukkoon, tunsin Hilun käden ranteellani.
- Jäätäskö vähäksi aikaa juttelemaan.
- Eipä miulla mihinkään kiire oo, tuumin.
- Huomasitko, ku mie mänin vähä ajatuksiini tuolla?
- No, mikä siinä tuli? Sanoikns mie jottai sopimatonta? Tiedustelin.
-Eikä, ku tuli siitä Ressun kanssa tanssista mieleen vanhat jutut. Tiesit sie, et mie asuin vähä aikaa Lahessa avoliitossa Parkon Sakun kanssa?
- En tunne miestä sano...., jätin lauseen tarkoituksella kesken.
- Eihä siitä tullu mittää. Saku ol sellane tuurijuoppo. Teki välillä hirveesti hommia ja sit ratkes ryyppäämää. Saatto mennä viikko tai usseempikii ja sillo se ol ihan arvaamaton. Mie kyllästyin siihe ja tulin takas tänne. Se sattukii sillai sopivast. Äiti ol sairastunu ja mie aloin sitte omaishoitajaksi.
- Sellastahan se elämä tuppaa olemaan, sanoin kun en muutakaan osannut.
- Mut mites sie Tomppa. Ei oo tainnu helppoo siullakaa? Sanovat siun pimahtannee armeijassa. Mikä juttu se on, mie en ainakaa ossaa siuta mitekää tyhmänä pittää.
- Ne onkii kaks eri asiaa, hulluus ja tyhmyys. Hullu voip olla, vaikkei tyhmä ookkaa.
- En mie tiijä oot sie ees kunno hullukaa. Ehkä tavallista suorapuhheisempi, muttet mikkää hullu, Hilu arveli.

Kerroin siinä jotakuinkin seikkaperäisesti armeija-aikaiset tapahtumat, niiltä osin kuin ne hullunpapereihin liittyivät. Yllätyin, kun Hilu pyrskähti raikkaaseen naurun.
- Miustahan tuo kiven kuvittelu on suorastaan nerokasta.
- Niihä se tais sillo olla miustakin, mutta armeijasssa ei saa kuvitella muut ku upseerit.
- Niihä se varmaan sitte on. Jos joku muu sitä tekkee, nii hulluhan sen täytyy olla? arveli Hilu. - No, sie päätit pitää aiheesta kiinni ja jatkoit senkin jälkee?
- Miten nii? kysäisin, vaikka arvasinkin jatkon.
- Aloit puuhailla niitten ikiliikkujien kanssa?
- Se on vähän monikinkkisemppi juttu se. Ensinnäkin kyseessä ei ole perinteinen ikiliikkujahöyhötys. Sikäli, kun mie fysiikasta ymmärrän, sellanen ei oo mahollista. Tää juttu, jota oon kokkeillu, ei tuota tarvitsemaansa energiaa ite, vaan käyttää nii sanottuu vapaata energiaa.
- Mitä se sellanen sitte on?
- No, sehän tiedetään, että maapallolla on maantieteelliset ja magneettiset napansa, jotka eivät sijaitse samoissa paikoissa. Jos mie yritän selittää asian jotenkin pelkistetysti, ni juttu menee jokseenkin näin. Koska magneettinen napa ei sijaitse maantieteellisesti juuri maapallon akselilla, se tavallaan kiertää rengasta maapallon pyöriessä. Näin aiheutuu magneettikentässä huojuntaa, joka rytmittyy maan kiertoliikkeen aiheuttamaan gravitaatioon tietyllä resoluutiolla. Laite, jolla on oma vakaa magneettinen kenttä ja oikea sijaintiasema suhteessa maapallon akselikallistumaan, saa kenttähuojunnasta vapaata energiaa liikevoiman ylläpitämiseen.
- Ja sekö sitten toimii? Hilu ihmetteli.
- Tuo nyt oli karkea pelkistely, mutta se toimii. Minä itse olen melkoisen vakuuttunut. Homma vaatii toki paljon ja tarkkaa säätöä, sillä pienikin poikkeama ajoituksessa, tai säädöissä voi aiheuttaa sen, että resonointi ajautuu pikkuhiljaa epätasapainoon. Mitä lähempänä oikeaa asetusta ollaan, sitä pidempään laite pyörii ja kun optimaalinen asettelu osuu kohdalleen, laite voi pyöriä ikuisesti. Tai siis ikuisesti ja ikuisesti. Laakeroinnit tietysti kuluvat ja niitä on huollettava.
- Ja sie oot ite keksiny tuon?
- En todellakaan ole. Loviisalainen fyysikko ajatuksen on kehittänyt ja sikäli, kun siihen olen perehtynyt, olen vakuttunut homman toimivan. Oikeastaan olen sen jo käytännössä kokeillutkin, mutta säätöjen epätarkkuuksista johtuen en vielä ole pystynyt pääsemään ajoituksien ja säätöjen kanssa siihen nollapisteeseen. Parhaimmillaan pääsin jo viidentoista viikon käyntijaksoon.
- Sie oot ihan vakavissas? Hilu katsoi epäilevän näköisesti.
- Ooha mie. Tälläselle kylähullulle se on helppoo.
- Lopeta jo. Mie tarkotin, et sie et yritä syöttää jottai potaskaa?

Lopetettiin sitten keskustelu ikiliikkujasta. Hilu halusi vielä lähteä kävelemään Risulahden rantaan. Paikkahan on matala suojainen hiekkapohjainen lahdelma tanssilavan vieressä. Kakarana tuli useinkin pyöräiltyä lahdelle uimaan, ihan vain mainion uimarannan takia. Ihailimme kirkasta vettä ja kaunista maisemaa aina auringon nousuun asti. Hilu kertoi äitinsä sairaudesta. Puutiaisaivokuume ja sen jälkiseuraukset olivat vieneet Kertun pitkäksi aikaa lähes toimintakyvyttömäksi ja siksi Hilu oli palannut kotimaisemiin ja ottanut äitinsä konditoriakahvilan hoitoonsa. Samoin, kuin äitikertunkin.
Pikkuhiljaa toipumista Kertun voinnissa oli tapahtunut ja nykyisin saattoi olla hyviä jaksoja jo useampikin päivä peräkkäin. Kipujen yllättäessä Kerttu oli yhä omaishoidon tarpeessa, mutta toiveissa oli toipumisen jatkuminen ja jopa täydellinen kuntoutuminen vakavasta sairaudesta.

Kirkonkylällä pysäyttäessäni auton Hilun kotitalon kohdalle, näimme molemmat ikkunaverhojen liikahtavan.
- Äiti on näköjään hereillä. On ollut taas hyvä jakso voinnissa ja ilmeisesti jatkuukin, koska on jo jalkeilla, Hilu naurahti.
- Sehän on mainio asia, tuumin.

Samassa aukeni jo ulko-ovi ja Kerttu astui rappusille. Hilu veivasi ikkunan auki ja kuulimme Kertun kysyvän.
- Tuuttako kahville? Voin laittaa tulemaan.
Hilu katsoi kysyvästi, ja minä pyöritin päätäni.
- Pitää tästä lähteä jo kotiin nukkumaan, sanoin, vaikka toisaalta olisihan sitä kupillisen voinut juodakin.
- Kiitos siulle ihanasta illasta. Oli todella mukava päästä tanssimaan kunnolla ja hyvän tanssittajan kanssa. Hilu hymyili ja jatkoi vielä. - Otetaanko joskus uusiksi. Sie saat nyt päättää millo ja missä.

Heti kotipihaan ajaessani tajusin, mitä yön aikana oli tapahtunut. Talon ovi oli selkosen selällään. Sama vaiva näytti kohdanneen myös pajan pientä käyntiovea. Isommat pariovet sentään olivat yhä tiukasti kiinni. Metallirunkoiset ovet olivat välttäneet puuovien kohtalon.
Loikin suoraan verstaalle, sillä jokin aavistus siitä, mitä täältä oli haettu taisi heti välähtää mielessäni. Aavistukseni näytti osuneen kohdelleen. Kaikki ikiliikkujaversioiden laatikot olivat poissa. Ensimmäisenä mielessä välähti ajatus poliisien kutsumisesta, mutta samassa jo harkitsin asiaa tarkemmin. Poliisihan kysyisi ensimmäisenä, mitä oli varastettu.
Kysymys johon olisi todella vaikea antaa vastausta. Miltähän kuulostaisi vastaus: ”Ainakin neljä ikiliikkujaa”. Siinä saattaisi jo poliisimiesten huumorintaju käydä koetukselle. Eikä siinä hullunpaperit juurikaan auttaisi asiaa eteenpäin.

Olihan asiasta toki viranomaiselle ilmoitettava. Selkeästihän täällä rikos oli tapahtunut ja sitä kautta tämä oli poliisiasia. Ikiliikkujista ei ehkä kannattaisi tässä yhteydessä puhella, joten pajasta oli hävinnyt koneenosia.
Otin jo puhelimen käteeni soittaakseni, kun vilkaisin vielä koneistamoon ja huomasin, ettei sentään aivan kaikki osat olleet lähteneet rikollisten matkaan. Jyrsimessä oli yhä kiinnitettynä Ikiliikkujan planeettapyörä. Kolmekymmentäkuusi kiloa painava messinkikehä. Ilmeisesti rosvot eivät olleet täysin perillä siitä, mitä kaikkea laitteeseen liittyy, ja koska samaa pyörää olin käyttänyt kaikissa versioissa, ei yksikään varastetuista laitteista ollut täydellinen. Kaksi asiaa oli yhä tallella ja ilman niitä ei ikiliikkujaa pysty kukaan rakentamaan. Planeettapyörä ja piirustukset. Joku etiäinen lie oli saanut minut säilyttämään piirustuksia yhä sitikan tunkinvaressa. Soitin poliisille. Lupasivat tulla heti ensimmäisenä arkipäivänä, eli maanantaina.

Maanantaina poliisi sitten kuvaili kamerallaan murtojälkiä Muorin olin hakenut jo Haukkajärveltä ja kertonut tapahtumista samalla reissulla. Kauhuissaanhan muori oli vielä poliisien paikalla ollessakin, mutta silti hääräili keittiössä vieraille kahvia.

- Tullee nyt poliisikin välillä kahville, muori puuhasi. - Säilyy ne jälet nyt sen aikaa, kun kupillisen otatte. Lämmitin pakkasesta korvapuusteja. Jäähtyyvät pian.
Maistuhan poliisille. Mukavan oloisis miehiä olivat, ja tarkasti tutkivat paikat.
-Mitä on hävinnyt? Kysyi toinen siviilipukuisista. Jyri Lonnaksi itsensä esitellyt.
- Ei näyttäisi mitään arvokkaampaa hävinneen, vastasin. - Joitakin koneenosia.
- Arvokkaitakin? Lonna uteli
- Ei oikeastaan. Joskaan ei aivan romuakaan. Messinkiä ja alumiinipronssia pääosin. Joitakin ruostumatonta terästä olevia juttuja lisäksi.
- Ilmeisesti sattumanvaraisesti osunut keikkavalinta. Ovat huomanneet paikan tyhjäksi ja kokeilleet onneaan. Näin juhannuksenseutuun nykyisin tavallinen ajankohta näille. Yleensä kyllä keikataan kaupunkipaikassa asuntoja, kun huomataan talo tyhjäksi, arveli puolestaan vanhempi poliisimies, joka oli esitellyt itsensä Jokelaksi.
-Oletteko sattumoisin havainnut kylällä outuja kulkijoita? Jokela kysyi.
- En, tai oikeastaan kyllä. Aattona tuolla tiellä ajoi hitaasti harmaa Skoda. Farmarimalli, tummennetuin lasein. Taisi jopa hetkeksi pysähtyä, kunnes jatkoi matkaansa. Mie arvelin niitä kyllä turisteiksi, jotka saattoivat etsiä jottai tiettyy paikkaa ja siksi ajelivat niin hiljaksee. Ei se ainakaa tältä kylältä ollu.
- Harmaa farkku? Lonna tuntui hieman kiinnostuneelta. - Mahtasko jotain muuta tavallisuudesta poikkeavaa havaintoa muistumaan mieleen?
-Saatto olla, et sama auto tuli mei perässä Risulahtee, mut käänty kuitekii parkkipaikalta takasii. Iha varma en oo, oliko sama auto, mut saatto hyvikii olla.
-Jos ne oli tarkkailleet kohdetta, niin sillä perusteella voisi päätellä keikan olleen suunniteltu. Tekijät varmistivat työrauhan itselleen, nähdessään teidän menevän tanssilavalle. Siitä voi päätellä ainakin muutaman tunnin keikkarauhan. Mitenkä tämä sinun seuralaisesi? Oletko tuntenut hänet pitkäänkin? Jokela heitti kuin ohimennen kysymyksen.

- Nurmen Hilu. On varmaan parisen vuotta pitänyt kirkolla kahvilaa ja siellä on tullut käytyä. Muutti Lahesta tänne äitinsä sairastuttua. Kyllä mie ihan kouluajoista oon tuntenu jollakin tavalla, vaikka eri koulussa käytiikii, kerroin Jokelalle.
- Eli paikallisia on ja tietää missä asut ja niin edelleen? Jokela jatkoi.

Mieleeni nousi ajatus, että poliisimies sattoi epäillä Hilun olevan jollakin tavoin mukana hommassa. Saattoi tietysti olla mahdollistakin, sillä ehdotus lavalle menosta oli kyllä puhtaasti Hilulta.




















Arvostelut

Ei arvosteluja

Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS