Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Muut K-h päiväkirja 17 kesäk-
QR-Code dieser Seite

K-h päiväkirja 17 kesäk-

17 kesäkuuta

En tiedä olisiko pitänyt olla hyvillään, vai pettynyt. Ikiliikkujan liike näyttää pysähtyneen.
Asia harmittaa tietysti minua, mutta ehkä tälläkin kerralla on vain hyväksyttävä karu totuus. Ikiliikkujat eivät liiku ikuisesti. Tai ehkä säädöissä on sittenkin vielä viilattavaa. Asiaan täytyy paneutua ajatuksella, mutta myöhemmin. Sen olen oppinut, ettei näissä hommissa ole hätäilylle sijaa. Päätin ottaa eteäisyyttä aiheeseen ja ajelin kirkolle.
Ajauduin siinä Kollibaariin pohtimaan tapahtunutta kupposen ääreen. Näytti olleen muitakin asiakkaita, joten Hilulla piti pientä puuhaa kaiken aikaa. Ehti kuitenkin poikkeamaan hetkeksi juttusille.
Mikäs miestä noin mietityttää? Oletko tullut katumapäälle juhannuksen suhteen?
En tietenkään, hätkähdin jo pelkkää ajatusta ja jatkoin.
On hieman teknisiä haasteita kotona ja mie lähin nuppia tuulettammaan.
No, mikä.., vai sekö ikiliikkujasi painaa mielessä?

Jollakin lailla mielenpohjalla vihlasi tuo kysymys. Mistä Hilu tiesi? Hittolainen, jos pitää minua ihan sekopäänä ja peruu tanssipyyntönsä.

Mistä sinä...? sain siihen ähellettyä kysymyksen.
Täällä on nyt melkein päivätoimisesti kaksi herrasmiestä käynyt vakuuttamassa, ettei sinun kanssasi kannata lähteä minnekään.
Jaspe ja Ressu! Arvasin oitis.
Samat tyypit, Hilu varmisti.
No, mitäs sie meinasit? Yritin pitää ääneni vakaana.
Jollet sie muuta mieltäsi, niin en miekään. Olenhan mie täällä kuullu kaikenlaisia juttuja siusta. Joku sannoo siuta kylähulluksi ja jotkut kehuu, kuten Huttusen veljekset.
- Joo, mie tiijän, ynähdin siinä. Joku kilisti tiukua sisään tullessaan ja Hilu pyörähti omiin hommiinsa.

Vilkaisin tiskille päin ja, olisihan se pitänyt arvata. Tuttu voimakaksikko siellä oli asioimassa. Jaspe ja Ressu. Oikein munkkikahvit näyttivät ottavan. Taisivat äijät olla varoissaan. Katselivat siinä kupit kädessään vapaata paikkaa, kunnes huomasivat minut ja lähtivät tulemaan kohti.
- Katohan Tomppa on täällä. Ihanko kahvin takia oot kyliltä ajanu, vai tartteeko se ikisötkötin lisää polttoainetta? leukaili Ressu.
- Ihan kahville lähin, murahdin vastauksen.
-Mites se vatkutin? Ressu jatkoi turhankin kovalla äänellä.
- Seisoo kuin Kenosen järki, vastasin ja näin kuinka Ressu veti porot kärsäänsä liki valonnopeudella. Kenosia sukujaan tämä Reinopoika. Alkoi itteenikin huvittaa tuo yhteensopivuus, tai ehkä se, että tiskinsuunnalta kuului nauruntirskahdus, johon liittyi lähipöydästäkin pari pyrskähdystä. Kenonen istui kuitenkin pöytään ja saman teki Jaspekin.
- Muistat sie Tomppa sunnuntaina, ku oltii siellä Teboilin baarissa? Ressu aloitti uudella puheenaiheella.
-Sillo ku sie lähit siitä, nii pari äijää siitä viereisestä pöyästä tuli jutteleen. Ne kysy heti, puhuttiikos myö jostain ikiliikkujasta. Mie sanoin jotta sie oot sellane pellepeloton, joka kehittelee kaikenlaisia virityksiä. Mie kyl sanoin heti niille, jot se nyt ol vaan sellasta tsoukkia ja hetulan heittoo, mut ne vaan jatko inttämällä siitä ikiliikkujasta. No, sit myö sanottiin, et sie oot keksiny ainakii kolme ja neljäskii on koht sillää valmis.
- Nii, tai sie sanoit, Jaspe heitti välihuomautuksen.
- No, ne äijät tarjos meille kahvit ja rekkamiehen sämpylät. Ostivat vielä laatikot olutta mieheen. Kyselivät melkosen perusteellisesti siusta kaikenlaista. Jopa siitä, oot sie jottai sukkuu Lukanderin Ukille.
No, mitä työ sanoitte? kysäisin.
- Teittepä pojat hyvän työn sillo kerra, ku saitte ne Jehovan todistajat lähtemää, Hilu oli ilmestynyt pöydän viereen ja katkaisi tarinointimme.
- Ne lupas, etteivät nokkaansa tänne enää pistä ja se on pitäny. Eikä oo ikävä tullu, Nyt täällä on taas entisenlainen meininki ja ihmiset uskaltaa tulla.
- Jottai hyötyy sentään meistäkii, Jaspe heitti.
- Siepä se siinä taisit isoimman homman tehä, Hilu nauroi Jaspelle ja tökkäsi minua peukalolaan selkään. Sillai mukavasti. Olis mieli tehny siinä kysyä pojilta enemmän niistä Teboilin baarissa olleista sälleistä, muttei oikein sellasta rakosta enää tullut. Kysynpä joskus toisste. Jäi jotenkin mietityttämään ne kyselijät. Saattoivat olla ihan ulkopaikkakuntalaisia kun niin tarkoin olivat kyselleet.


18 Kesäkuuta.


Aloitin heti aamusta ikiliikkujan pysähtymisen syyn selvittelyn. Oikeastaan sen ei ymmärrykseni mukaan olisi pitänyt pysähtyä. Mutta se ei tuntunut välittäneen ymmärryksestäni.
Paletti piti siis purkaa ja samalla tutkia mahdollista syytä. Oliko joku kiertoliikkeen ylivetovietereistä sittenkin joutunut epäbalanssiin, mahdollisesti materiaalivirheen vuoksi. Irottelin nuo herkät kierrejouset ja tarkistin jokaisen vuorollaan rakentamallani tasapainovaa'alla. Mitään muutosta en havainnut.Seuraavaksi irroitin liikkuvan planeettapyörän ja siinä sitten selvisi pysähtymisen syy. Ohut lähes näkymätön säie kohosi pyörän reunasta kohti työvalon nivelvartta. Hämähäkki oli katsonut kohteen sopivaksi pyyntiverkkonsa linjalangan kiinnittämiselle. Se on ikiliikkujan liikevoima kiinni joskus hyvinkin pienestä, se vähäinen energia, joka liikkeen ylläpitää ei jaksa hämähäkin seittiä poikki vetää.

Nyt, kun olin jo purkanut laitetta näinkin pitkälle, oli suorastaan tarpeellista jatkaa.
Aiemmin olin jo havainnut planeettapyörän reunaan tehtävän asteikon olevan hyvä keino tarkkailla koneiston toimintaa. Homma vaati tietysti jonkin verran pikkuosien irroittelua, jotta pyörän kehän voi kiinnittää vaurioita aiheuttamatta jyrsimen pukkiin. Olihan kokonaisuus halkaisijaltaan reilusti metrisen yli.
Kun asetukset viimein olivat kohdallaan, aloin kaivertaa kiiltävään messinkipintaan sentin välein päiväkalenteria. Jokaisen sentin sisään vielä kapea kaksitoista osainen asteikko, siis viiva vajaan millin välein Sen tarkemmin en tuntiskaalaa oikeastaan pystyisi havainnoimaan. Kahden tunnin aikainen siirtymä planeettapyörän liikkeessä luettavaksi oli jo tarkkaa mitoitusta vaativa temppu. Sunnuntaipäiville tietysti mittavammat viivat, jolloin yksittäiset viikonpäivätkin olisi helpommin todennettavissa. Hidasta hommaa, mutta hyvinkin tarpeelliseksi todettua. Tässä menee kyllä useampikin päivä.


19. kesäkuuta.

Koko päivä kehäkaiverrusta. Homma etenee noin kuukauden päivävauhtia ja tällä tahdilla valmistunee ehkä ensikuun alkuun mennessä.
Muorin edellinen kirpparipäivä taisi olla jonkin tason menestys. Sillä hän kävi
jälleen kyselemässä kyytiä sunnuntaiselle toripäivälle. Lupasin. Eihän tämä homma päivästä kiinni ole.

20 kesäkuuta.

Aamulla pakkailtiin muorin kanssa kirppiskamat pakuun ja lähdettiin kylätorille. Minä tietysti jatkoin Teboilin baariin, ei huvittanut jäädä torille pällistelemään. Tuumin mielessäni, josko baarilla sattuisi vaikka tuttuja, niin kuulisipa syrjäkyläläinenkin viimeisimmät uutiset. Ja olihan siellä. Taivaisen pariskunta kierteli jakamassa matkaajille ilosanomaansa ja aiheeseen liittyvää kirjallista materiaalia.
Katselin touhua toiveikkaana. Josko pariskunnalta liikenisi kiireittensä keskellä aikaa jo pariinkin kertaan kesken jääneeseen keskusteluumme. Tunsin jonkinlaista mielenkiintoa aiheeseen, joskin oma kiinnostukseno saattoi lähestyä aiheta sellaisesta näkökulmasta, ettei se hengenheimolaisuutta herättänyt sananlevittäjissä. Toiveajatteluni katksei yllättävästi, kun selkääni lämahti reipas taputus.

- Tomppahan se siinä. Mitäpä äijälle kuuluu? Huttusen vanhempi vellos Esa pyörähti istumaan vastapäätä.
- No, mitäpä tässä, kuhan aikaani kuluttelen. Vein muorin torille kirpparia pitämään.
-No. et oo siekään töitä löytäny?
No, enpä oo. Se on näin pieneltä paikkakunnalta vaikee löytää, kun ei oo mittää isompia virmoja. Tais se teijän saha olla kunnan jälkeen suurin työnantaja.
- Olha meillä parhaimmillaan parikymmentä työntekijää, tais olla vähä ylikin just ennen palloo, Esa tuumi.
Nii, kylhä se säväytti. Mie olin intissä sillo ja kuvittelin et työpaikka on siviilissä valmiina, mut eipä vaa ennää ollukaan. Mut eläkkeelle pääsin suoraan. Sain sielt hullun paperit ja heti niistä ol appuu.
- Nii, joo...., Esa empi hetken ennen kuin jatkoi: - Ei kai se palo siihen vaikuttanu? Sanovat siun pimahtannee siellä. Oliks se tää palo sitte syynä?
- No, ei todellakaan. Se on pitkä juttu, mut jos haluut tietää, ni onha tässä aikaa kertoo.
- Anna tulla.
- Kato. Se alko jo olla aika loppupuolta. Vaijjaa kuukaus ennää jälellä, ku oltii sissileirillä. Neljä päivää metässä ja oltii kassulle tulossa. Mei komppania kouluttaja ol jossai, kai sairaslomalla, ja sitä tuuras yks luti. Varsinainen kuspää ja varsinkii kännissä ollessaan kyttäili varusmiehii. Keksi kaikenlaisii koirankuijeita, jot pääs simputtammaa. No metässähä se ei kai pytyny juopottelemmaa ja ol siks tavallisakii kärttysämpi.

- Nii myö oltii kassulle tulossa ja pidennetty viikonloppuloma edessä, joten mielialatkii ol katossa.
Tää luutnantti Peräsuo sitte alko siinä kivisellä mettätiellä rumpasemmaa meitä. Alko vetää sitä ”Viheltää- räjähti” keskitysleikkiään. Meihä piti täyvessä varustuksessa hyppiä tieltä ojaan ja takasin varmaan se parikymmentä kertaa. Siinä rytäkässä jonku ase jysähti miun käsvartee sen verta kippeesti, et tais joku luu murtuu. Mie lopetin sen pomppimisen siihen ja se ei sattunu tälle Peräsuolle. Tästä Peräsuosta vielä sen verran, et noi hauska mies ol tietysti saanu sukunimmeesä mokkerien kesken pienen lisäosan. Ihan pienen vaa, semmoset kaks kirjainta ällä ja ii.

- Helppo uskoo, Esa totesi.
- Se luti siitä riemastu, ku huomas miun jääneen istumaan sinne ojapohjan kivelle kättä pitelemmää. Se alko kiljumaan siinä, et kieltäyvynkö tottelemasta käskyjä. Mie sanoin, jotta tais mennä käestä luu rikki. Ehä se siitä välittäny vaan jatko irvimällä: ” Se on pieni hinta, jos pari mustelmaa tulloo. Huonommi ois käyny, jos ois tielle jääny ranaattitullee.

- Vieläkö sitä nykyisinkin intissä on noita? Esa kysyi. - No, mites sit?

- Kai se siitä kuitenki vähän säikähti, kun keskitykset siihen loppuvat, mut Peräsuolta ei idest kuitenkaan. Pienen matkaa oli taas menty, kun herra luutnantti oivalsi uuden vaaran ja alkoi huutaa: ” Edessä olevan kallion laelta avaa vihollisen konekiväri tulen. Maahan!” Porukkahan löi pitkäkseen siihen paikkaan. Minulla juimi käsivartta niin pahasti, etten ruvennu enää maihin iskemään. Ja Peräsuoli otti kipinää: ”Mitä helvettiä se jääkäri meinaa. Vihollisen konekivääri suoltaa valojuovia ja kuolemaa. Maahan mies!”
- Minä en näe kyllä mittään konekiväriä tuolla ja minulla on hyvä näkö, mie vastasin.
- Me kuvittelemme sinne vihollisen konekivääriaseman. Maahan heti! Luti vaan jatkoi. Miuta se jo sen verran sieppas, jot mie sanoin siihe.
- Herra luutnantti. Kuvitellaan sitten samalla tähän helvetin iso kivenlohkare, ni ollaa siinä molemmat hyvässä suojassa.
Se ehotus ei sitte ennää ottanutkaan tulta, vaan Peräsuo alko kiljua naama sinipunasena. -”Helvetti mies! Sotaoikeuteenko te haluatte? Osoittamastani suunnasta näkyy kirkas leimahdus ja ilmassa lentää verta, paskaa ja suolenpätkiä. Tiedätte mitä on tapahtunut. Suojautukaa!”
Kaikki muuthan siinä kaivoivat essiin sen armeijan suurimman innovaatiotuotteen, elikkä sadeviitan. Sehän on, kuten tiijät sellanen ihmeväline, että suojaa kaikelta maailman pahalta. Ydinlaskeutumalta, taistelukaasuilta, napalmilta kuin myös propakandalta ja kaikelta muulta paitsi satteelta. Eihä sekään ihan mahottommii sentää pysty.

Mie sanoin, jot oireista päätellen on tainnu jonkun peräsuoli räjähtää. Ei ois vissiinkää pitäny sannoo, ku se ol enneaikane havainto. Räjäys tapahtuki vasta sen jälkee. Peräsuo potkaisi miulta jalat alta. Miehä kaavuin siihe kädelleni ja luun pää työntyi käsvarresta ulos. Käsvarresta molemmat luut poikki ja avomurtuma.
- Entäs sitte? Esa uteli.
- Mitäs siinä. Mie lähin varuskuntasairaalaan ja sieltä toipikselle jonkin ajan jälkee.
- No, mites se luti?
- Sehä veti oman versionsa tapahtumista. Sen mukkaa mie olin käyny sen kimppuu ja kaatunu siinä ite, ja vamma oli siinä syntyny.
- Eiks kukkaa sitte...?
- Ei tainnu ryhmyritkää uskaltaa tottuutta kertoo. Ol siellä yks kokelas, joka ei kuvia kumarrellu ja se ol miu puolii pitäny. Miehä ite olin toipiksella kotona.
Jälkeepäi se kerto Peräsuon ajaneen miulle tuomioo esimiehen kimppuu käymisestä ja väkivaltaisesta vastustamisesta. Sano, jot linnaahan siitä olis tullu ja sitä myöten yp:tä ties mite paljo.
Tää kokelas, Ala-akonvirta nimeltään, ol käyny komppaniapäällikön juttusilla tästä miu asiasta. Sano, et everstikii myönsi uskovansa , kun tiesi Peräsuon historian, mut ei paljookaan voinu vaikuttaa asioihin. Peräsuon eno on joku iso kiho pääesikunnassa. Peräti kenraaliluutnantti. Herranpelko se on viisauven alku herrallakin.
Ala-akonvirta oli kuitenkin vääntänyt sen verran asiaa kirreelle, et oli muka nähny jonkun ottaneen kuvia ja arvellu niihe joutuva vahingossa iltapäivälehtii, jollei hän saa puhuttua kuvat ottaneelle järkee päähän. Se ol olluki jo sen verran varteeotettava juttu, et komppaniapäällikkö ja Peräsuo pitivät suljetun palaverin Ala-akovirran kanssa. Akovirta miule kerto sitte myöhemmi, ku olin palannu taas komppaniaan, vaik kapiukot olivat vannottanneet, ettei asiaa saa paljastaa kellekkää.

Peräsuo veti vaateensa pois, kun komppanianpäällikkö ehdotti lutille ylennystä ja miule hullupapereita jonkinlaisena kompromissina. Miut kotiutettii sitte, ku käsi oli jo sen verran parantunu, et kipsi saatii pois ja passii punane leima. No, mänhä se ylitöiks siellä, ku ei sieltä kettää päästetä siviilii, jos on sairaslistalla. Kylhä se sieppas luontoo, mut se kokelas sano, jot: ”Älä sie Lukanteri huoli. Hullupaperit on oikei käyttökelposet, jos on ällii niitä oikei käyttää. Miekii ottasin sellaset mieluummi, ku maisterin paperit. Ne saap ilman isompaa koulukäyntii ja niillä pääsee kui pitkälle tahansa, vaik amerika resitentiks. Älä sie niitä yhtää väheksy tai häppee.” No, enhä mie sitä sillo viel uskonu, mut mites on käyny?
- No justiinsa silviisiin. Näinhän täällä Suomessa asiat hoidetaan. Valitaan aina se pienemmän riesan tie, vaik siinä syytöntä potkittais päähän ja varsinainen konna saa palkkion. Esa murahti. - Mut jos sie Tomppa töitä tahot, nii alotettaa varmaan jo ens kevväänä uuvvelleen sahaukset Kunhan saahaan vakkuutusyhtiöltä korvaukset, ni aletaan pykäämään uutta sahaa. Meille pääset takkuulla heti.
- Hyvinhä se armeija hoiti sen asian loppuu asti. Mie ku tulin siviilii, nii asemalla oli oikei vastaanottokomitea paikalla. Kaks poliisii ja kunnan sosiaalivirkailija, sekä vielä lääkäri terveyskeskuksesta. Kotona en ehtiny käymää, ku minnuu jo vietii tutkimuksii. Onhan se myönnettävä näin jälkikäteen, että virheen tein siinä, etten suosiolla suostunu myöntämään mielenvikasuuttani.
- Miten nii? Ethä sie mikään kaheli oo, Esa uteli.
- Kato, jos mie oisin myöntäny, nii nää lekurit ois päässeet parantammaa miut. Terapiaa ja muuta kallonkutistusta jonkin aikaa ja hullunpapereilla ois saanu pyyhkiä takalistoa. Mie väitin olevani jotakuin nomaaliälyne ja sehä vaan teki homman huterammaksi. Eihä kukkaa nii hullu oo, et ite myöntäs. Eikä ni viisasta olekkaa, ettei psykiatri siitä hulluu vääntäs tarvittaessa.
Ja niistä työasioista. Hullun paperithan estää työnsaannin tehokkaasti. Täälläkin oli kunnan varikolla mekaanikon paikka auki ja mie ainoo hakija, jolla osaaminen ja koulutus olis sopinu, mut en vaan muuten ollu soveltuva. Hommaan valittiin sitten seuraavaksi pätevin. Mies, joka osaa ajaa traktoria eteen ja taaksepäin. Muun sitte kuulemma työ opettaa.
Toisaalta hommahan menee niin, että jos meen töihin, niin hullun papereista en pääse, mutta eläke lakkaa. Mie oon kato mielenterveydellisistä syistä työhön soveltumaton ja kykenemätön.
















Arvostelut

Ei arvosteluja

Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS