Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Muut Kylähullun päiväkirja
QR-Code dieser Seite

Kylähullun päiväkirja

Kylähullun päiväkirja.


6. kesäkuuta.

Tänään minä suutuin. Olen kyllä muorille luvannut olla suuttumatta, mutta hermo meni tänään. Minulla oli päälläni uusi T-paita, jonka itse olen suunnitellut, siis sen kuvan ja tekstin. Se on kokonaan musta ja siinä on horoskooppien tähtikuviot, sekä koko joukko spiraaligalaksien kuvia ja valkoinen teksti: ”Jokainen on oman elämänsä Ainstain ”. Minusta se on hieno, mutta Jaspe ja Ressu alkoivat heti sitä nälvimään. Siinä on muka kirjoitusvirhe:

- Se kirjoitetaan Einstein, räkätti Ressu, ja muutenkin on ihan perseestä koko rätti.
- Mikä kirjoitetaan Einstein? minä kysyin ja jätkät sen kun yltyivät nauramaan.
- Tuo nimi: Vaikka se lausutaan Ainstain, ei sitä kirjoiteta niin, Jaspe hihitti oikein ärsyttävästi. Niin kuin vain Jaspe osaa.
- No, mitens Ainstain sitten kirjoitetaan? minä kysyin ja siitähän jätkien riemu vasta repesi.

Siitä minä en vielä suuttunut. Jos eivät ymmärtäneet, niin sitten eivät, mutta siitä suutuin, kun Jaspe sanoi:
- Vittu, sie oot hullu. Justhan myö sanottiin.
- Työhän sanoitte, miten Ainst, ..siis Einstein kirjotetaan. Mie kysyin, miten Ainstain kirjotettaan. Kirjotettaankos se sitten Einstein?

Sitä ne eivät tainneet tietää. En minä siitä suuttunut, etteivät sällit tajunneet paidan sanomaa. Toki minä sen tiedän, kuinka Albert Einsteinin nimi kirjoitetaan, ja juuri siksi halusinkin paitaan toisen nimen. Minä suutuin, kun ne alkoivat nimitellä minua hulluksi. Minun oli ihan pikkuisen pakko palauttaa sällit maapallon pinnalle, joten kysyinpä vain muina miehinä.

- Minäkö muka hullu? Montakos ikiliikkujaa pojat ovat onnistuneet rakentamaan? Luulisi noin viisailta herroilta hyvinkin onnistuvan.
- No. ei todellakaan yhtään. Senhän tietää jo tyhmäkin, ettei se ole mahdollista, Jaspe meni jo vähän totiseksi.

Minusta tuntuu, että se olisi siihen loppunut, jollen olisi jatkanut sanomalla, ettei väite pidä paikkaansa. Minäkin olin rakentanut jo kolme ja neljäs oli työn alla.
Sillä asiallahan minä kirkolla olinkin. Olin hakemassa postista tilaamiani osia: Yhdeksää pitkää vieteriä ja kahtatoista magneettia. Ehkä olisi kannattanut jättää sanomatta.

- No, sillä lailla! Magneeteista mie en tiiä, mutta pitkiä vietereitä sie takuulla tuut tarvihtemmaan, Ressu hirnui ja Jaspe hihitteli taas sitä ärsyttävää.

Silloin jo suututti niin kovasti, että lähdin sinne postiin. Mietin kyllä mennessäni, jotta ovat ne pojat tainneet kokeilla kuitenkin tehdä sitä ikiliikkujaa. Miten ne ois muuten tienneet niistä pitkistä vietereistä.



8 kesäkuuta.

En minä enää ole suutuksissani niille Jaspelle ja Ressulle. Pitää käsittää, ettei niiden aivoilla yllä ylemmän ajattelun tasolle.
Ja toisekseen. Jaspe soitteli eilen ja melkein pyyteli anteeksi sitä juttua siellä kirkolla. Sitä paitajuttua. Olivat tulleet Ressun kanssa katumapäälle asiaa mietittyään. Jaspe sanoi heidän tajunneen sen paitajutun myöhemmin. Minä kyllä epäilen sitä.

Jaspe kysyi, teenkö todella sitä ikiliikkujaa, mistä mainitsin ja saavatko ne Ressun kanssa tulla kattomaan. Lupasin.

Tänään ne kävivät. Mopojen kanssa tulivat, liki nelikymppiset miehet, vaikka kirkolta matkaa tulee parikymmentä kilometriä. Ei ole kuulemma työttömillä varaa autoa hankkia.
- Ei kortiston liksoilla osteta edes ladaa, Ressu murjoi.
- Vaan siulla Tomppa on sentään auto, Jaspe katseli toyotan pakua. – Eikä taida olla iällä pilattu, liekkö kymmentäkään?
- Neljä, sanoin minä. Neljä vuotta, neljä vetävää pyörää ja neljä ovea.
- Hitto! Nelivetokin vielä. Tuollaisenko sais, Jaspe oli selvästi kateellinen.
- Millä liksoilla sinä tuon? Ressukin yhtyi kuoroon. – Ei noita ainakaan työkkärin päivärahoilla tuollaisia.
En sanonut mitään.

Mentiin sitten Ukin pajaan. Minä sanon sitä Ukin pajaksi, vaikken ole koskaan Ukia nähnytkään. Oikeastaan se on nyt minun pajani.
Kyllähän pojat hämmästyivät.
- Katos perhanaa. Täällähän on värkkiä ja laitetta joka lähtöön. On siulla vehkeitä ja kilkkeitä, sällit kummasteli. Eniten niitä kiinnosti selvästi se ikiliikkujahomma.
- Siinäpä on sievässä sovussa pyörää ja nikamaa, vipua ja vieteriä. Tämäkö on sitten ikiliikkuja?
- Siitä se tulee. V4: nen. Siis versio neljä, selvensin varmuudeksi. Pakko myöntää että, jonkun verran pukkasi ylpeydentunnetta rintaan, kun näin miten heppujen leuat loksahtivat.
- Toimiiki se varmasti? Jaspe kysyi, selvästi kunnioituksen sävyä äänessään.
- Totta kai toimii. Sitten kun saan sen valmiiksi.
- Sie sanoit tehneesi jo kolme aiemmin. Missä ne sitten ovat? Jaspe uteli, ja sepä vain hiveli itsetuntoa. Siinä sitä nyt äijät seisovat silmät tapillaan ja vasta toissapäivänä kirkonkylällä minua hulluksi haukkuivat.
- Tuolla lokerikossa ovat purettuna varaosiksi, minä paljastin.
- Minä luulin, jotta oot myyny ne ja siitä saanu rahat auton ostoon, huokaisi Jaspe edelleen. Ressu oli mennyt aivan sanattomaksi. Katteli vaan ympärilleen hämmästyneenä kuin piru kirkossa.
- Miks sie ne sitten purit? Jaspe tiukkasi.
- Kato ko ne ei miusta vielä olleet täydellisiä.
- Nekö ei sitten toiminutkaan? Ressukin liittyi jutteluun.
- Yksi pieni puute, muutoin loistopelejä, selitin pojille turhaan.
- Eli, sie et osannut tehä ikiliikkujaa? nyt Ressun ääneen alkoi palata sitä samaa sävyä, kuin kirkolla toissapäivänä, joten minun oli pakko jälleen hieman selventää. Tosin siinä tein turhaa työtä.
- Katohan sie Ressu. On kaksi eri asiaa tehä ikiliikkuja ja saaha se toimimaan. Nää on semmosii juttui, jotka pitää tehä tietyssä järjestyksessä. Ensin pitää tehä ikiliikkuja ja vasta sen jälkeen saaha se toimimaan. Mittää muuta järjestystä tässä asiassa ei ole.

Sällit hyppäs mopoilleen ja lähtivät. Jotakin ne kuuluivat mopojensa päältä huutelevan. Kaiketi toisilleen. En saanut sanoista selvää, kun mopot pärisivät niin lujaa, mutta jotakin hauskaa se taisi olla, kun näytti kovasti naurattavan..


9 kesäkuuta.


Eilen en saanu vielä V4:sta pyörimään, enkä tänäänkään. Tuli häiriötekijöitä ja piti keskeyttää virittely. Se on sentään niin hienosäätöhommaa, ettei sellaiseen pysty keskittymään, jos pitää välillä miettiä muita juttuja. Kuten niitä vieraita. Ne oli jotakin saarnaajia, jehovalaisia vissiinki, muori sano myöhemmin.

Muori niille kahvit keitti ja haki sitten tuvalle minutkin muka kahville. Ne olivat saarnaajat sanoneet, jotta hakee miesväenkin kuulemaan armonlahjasta.

Siinä ne kahvittelun lomassa julkitoivat sanomaansa. Mielenkiintoistahan sitä oli kuulla pitkästä aikaa. Viimeksi koulun uskontotunneilla olin niistä asioista kuullut, enkä ihan tarkoin enää muistanut yksityiskohtiakaan. Päätin kysyä siltä miespuolelta niistä luomisjutuista.

- Sie sitä varmaan tiiätkii kertoo, miten se tämä maapallo oikein luotiin ja tänne elläimet ja muut kasvikunnat? minä utelin.
- Kyllä se Raamatusta sellainen tieto löytyy, hengenhenkilö ilmoitti, ja selitteli tarkoin tapahtumien kulun. Jotakuinkin oikeinpäin olin jutut muistanut, mutta oli toki tarkennettavaa vieläkin.
- Niinkös se sitten menikin, että ensin luotiin maa ja elläimet ja viimoseksi ihminen.
- Juuri. Aivan kuin äsken kerroin, saarnamies varmisti havaintoni, mutta vielä kaivoi tärkeä seikka mieltäni.
- Elikkä. Elläimiä luotiin alunperinkin parittain. Uros- ja naaraspuoli, mutta immeisestä tehtiin ensin vain mies? piti minun ihmetellä.
- Niin Ison kirjan mukaan Herramme sen viisaudessaan parhaaksi näki, todistaja todisti kirjaansa heiluttaen. – Vaan, kun Hän näki Aatamin yksinäisyyden, päätti Hän luoda naisen Aatamille seuraksi.
- Minä tässä mietin, jotta mahtoko ne tarvikkeet jo siinä loppuvaiheessa käydä niin vähhiin, jotta se nainen piti luoda Aatamin kylkiluusta. Eihän niitä elläimienkään akkapuolia taijettu kylkipaloista sorvata?

Silloin se saarnamies kiivastu.
- Rienaatko sinä kelvoton, sanansaattaja älähti ja heristi testamenttiaan nenäni edessä. Muori jo siitä hätääntyikin ja alkoi selitellä.
- Eihän se Tomppa rienaa. Se on vaan tuolta tolkunjuoksultaan vähän erikoinen. Ei se rienaa, kiinnostunu vaan on kun ei kaikkee ymmärrä, niin kyselee uteliaisuuvessaan.
- No niin, no niin, jehovalainenki rauhoitteli itteensä siinä ja jatkoi sitten lempeämmällä äänellä.
- Pitkämielinen ja laupias Hän on lasten ja lapsenmielisten kanssa. Pitää sitä heidänkin kuulla sanaa ja saada ymmärtää sen merkitystä. Olikos sinulla, niin Tomppahan se oli, niin olikos sinulla vielä tästä luomiskertomuksesta kysyttävää? ukko uteli ja olihan minulla:
- Sitähän minä vaan, että onkos siinä kirjassa mitään mainintaa semmosesta, jotta oliko tämä päätös mitenkin viisas? Siis tarkotan tätä naisen luomista. Eikö se olisi käynyt luoda toinen mies sille Aatamille seuraksi. Aattelin vaan, kun miehet kyllä tullee aina juttuun keskennään, mutta akkain kanssa niillä tuppaa tulemaan sitä torraa ennemmin tai myöhemmin. Niin minä oikeesti ajattelin, mutta ei sitä ääneen olisi pitänyt sanoa. Saarnamies poltti päreensä aivan perusteellisesti.
- Kuinka sinä julkeat. Sinä rienaat Raamatun sanaa, jossa pyhästi tuomitaan miesten väliset suhteet. Se on kuolemansynti, jos mies elää miehen kanssa kuin naisen kanssa eletään. Häpeä sinä riivattu, saarnamiehen ääni kohosi korkeuksiin. Kai sen jo herkempikorvaiset kuulivat taivaassa asti.
- En minä mitään homojuttuja tarkottanu, oikaisin äijän käsitystä. – Meinasin vaan niin, että miehet ne voivat käydä yhdessä vaikka kalalla. Olisivat pellailleet päivisin korttia siellä paratiisin nurmikoilla ja vaikka viikonloppuisin hiukan ryypänneet saunan päälle, Sillai lepposasti painineet kaverusten kesken. Kattonnet vaan kedolta sellaisen paikan, missä ei leijonan, eikä lampaan paskaa olis ollu. Eikä miehet olis langenneet sen käärmeen houkutuksiin. Nehän olis kaatanu sen omenapuun ja tehneet siitä savulastuja ahvenalle. Antaa muuten hyvän vivahteen ahvenan makuun omenapuulastu.

Alkoivat siinä jo vieraat tehdä lähtöä. Eivät muoria kahvista kiitelleet, eivätkä vointeja toivotelleet. Nainen oli kuin myrkyn niellyt, eikä se saarnaherrakaan ihan hilpeimmältä sananlevittäjältä näyttänyt. Minulle lähteissään vielä lupaili tuonpuoleiseen lämpimiä aikoja kiirastulen ääressä. Ei vakuuttanut.
Mielenkiintoista oli näitten kanssa keskustelu, vaikkei se nainen ääneen päässytkään, muutoin kuin ajoittain huomailemalla merkityksellisesti. Ei vain valjennut minulle se merkitys. Olivat sen verran mukavantuntuista porukkaa, että päätin pyytää käymään uudelleen.

- Tervetuloa vaan käymään toisenkin kerran ja silloin paremmalla ajalla, jottei tule lähtökiireet kesken parhaan ja mielenkiintoisen keskustelun. Kyllä muori taas kahvit keittelee.

Toivottavasti tulevat jo kohta lähiaikoina. Ei ehditty käymään lävitse niitä uskonasioita, kun meni vieraitten aika selittäessä sitä luomistarinaa. Kai se tuli koulussa vähän huonosti luettua, kun ei paremmin muistissa pysynyt.


10 kesäkuuta.


Ikiliikkujaprojekti etenee heikosti. Magneettikehä on paikoillaan ja sen kallistuskulman pitäisi nyt vastata maapallon napakallistumaa, Vieterit sain tänään säädettyä vastapainojen avulla tasavetoisiksi, mutta niiden vetokulmissa taitaa olla vielä tarkistettavaa.
Enempää en tänään ehtinytkään, kun muori on ollut levoton eilisen jälkeen. Tuli tänne pajalle surkuttelemaan.

- Mitä, jos se jehovamies oli oikeessa? Jos sinä jouvut sinne kadotukseen, kun semmosii sille haastelit? muori huokaili, mutta sanoin siihen:
- Ooppa huoleti sen asian puoleen. Se ukko ei niistä asioista päätä ja toisekseen valtaosa maailman väestöstä ei ole kuullutkaan näistä opeista. Jos tuo saarnamies olisi totuuven asioilla, niin siellä kiirastulilla olis tungokseen asti lämmittelijöitä. Ei siellä ainakaan seuranpuutetta olis.

Muori vaan jatkoi huokailujaan:
- Voi sinua, mikähän sinullakin vielä edessäsi on, kun tuo pääkoppasi pellaa nuin ouvoilla ajatuksilla. Kyllä minä monesti oon miettiny, minkä tähen sinusta tuollanen tuli siellä armeijassa. Kouluaikaan vielä olit ihan teräväpäisintä kärkee. Keskiarvotkin todistuksissa aina yli yheksän.
- Ihanko oikeesti sie sen halluut tietää? saatanhan tuon sannookin, jos luppaat omana tietonas säilyttää, etkä kylille lähe sitten levittelemään.
- No kerro ihmeellä, jos kerran kykenet, muori äimisteli.
- Katohan, mie siellä armeijassa tapasin yhen tosi viksun miehen. Se ol kokelas ja ihan mahottoman viisas. Ala-akonvirta tai jottain sinnepäin nimeltään. Joka tapauksessa se sano olevasa viittä vaille humanisten tieteiden maisteri.
Se sano miule, jotta jos saisi valita, kummat haluaa ottaa, maisterin paperit vai hullun paperit, niin ehottomasti ne hullun paperit. Tietysti mie kysyin että, minkä takia ne?
- No, minkä takia, muorikin hämmästeli.
- Sen vuoksi kuulemma että, maisterin papereilla pääsee tiettyyn pisteeseen saakka elämässä, mutta hullun papereilla ei oo olemassa sellasta pistettä, eikä raijjaa. Niillä pääsee vaikka kuinka pitkälle, kun osaa oikein käyttää.
- Siekö sitte uskoit ja sen vuoksi? Sie uskot jotta se ol oikeessa? muori utelemaan.
- No, ainakin yhtä oikeessa, ku tuo eilinen saarnamies.
- Luuletko sie saavas tuon härvelisi joskus toimimaan? muori halusi selvästi vaihtaa puheenaihetta, ja sehän sopi.
- Totta kai saan. Siitä nyt ei ole epäilystäkään. Toimihan ne aikaisemmatkin.

Ihan kaikkea en niistä armeija-ajoista lähtenyt muorille selvittelemään. Jospa tuota vähän rauhoittaisi, kun tietää minun tässä menevän maisterin ohjeiden mukaan.
Huomenna pitää käydä taas kirkolla. Postista tuli saapumisilmoitus.

11 kesäkuuta.

Kävin postista hakemassa Huttusen Reiskan perämoottoriin osia. Reiska oli ajanut tuupparinsa remonttiin, kun vesipumpun siipiratas petti ja kone kuumeni liikaa. Reiska kyseli, voisinko laittaa sen, kun minulla on tuo paja ja kalut. Laatuisa mies se Huttunen, joten lupasin.
Näin sitten kirkolla taas Jaspea. Oli vähän matalapaineessa ja tuli juttusille huomatessaan minut postin edessä.

- Kato Tomppa. Morjesta vaan. Pistä kuule Tomppa vanhalle yks pitkä tuossa Vanhassa Närhessä.
- Enpä taida, mutta kahvit voisin Kollibaarissa tarjota. Meinasin juuri ittekin sinne sumpille.
- Okei, kelpaa sekin, Jaspe näytti ilahtuvan tarjouksesta. – Ihan pullalla?

Mentiin sitten istumaan Kollibaariin. Oikeasti sen nimi on Konditoriakahvila Kahvikissa, mutta Kollibaariksi sitä on aina sanottu. Siellä ei ollut ketään, tai oli sentään. Hilu pyyhki pöytiä ja moikkasi meitä.

- Terve! Poikien kävi mieli kaffia tekemään?
- Enemminkin Koffia, mutta kahvikin menee, Jaspe leukaili ja sai tytön nauramaan.
- No, mitä laitetaan. Minä voin tuoda pöytään, kun on nyt hiljaista, Hilu kysyi nauraen.
- Mie otan ison kahvin ja jotain suolaisempaa. On hiukan jälkiviisautta eiliseltä, Jaspe viisasteli.
- Entäs Tomppa?
- Iso miulekin ja tillikalla. Laita tuolle Jaspelle se ”partiopoika”, jos se herkeis huikomasta sillä.
- Mikä se semmone on? Jaspe kysyi.
- Sittenpä näät. kyllä se syötävää on, vastasin.
Hilu siitä häipyi keittiöön, ja me Jaspen kanssa istuttiin pöytään odottelemaan. Istuin siinä selkä ovelle päin, enkä huomannut tulijoita, muuten kuin ovikulkusen helähdyksestä. Hilu ilmestyi keittiöstään palvelemaan saapuneita, kysyen toiveita. Kahville tulivat nämäkin, ja äänestä tunsin tulijat samoiksi sananlevittäjiksi, jotka olivat meillä poikenneet kiireittensä keskellä. En kääntynyt katsomaan, joten jehovamieskään ei minua tunnistanut takaa päin, vaan asteli kumppaninsa kera tarjottimineen pöydän viereen ja kysyi.
- Sopiiko, että istumme samaan pöytään keskustelemaan?

Tässä vaiheessa pariskunta tunnisti minut ja hetken vaikutti siltä kuin he olisivat harkinneet kuitenkin toisaalle siirtymistä.
- No, mikäpä siinä. Taisivat jäähäkkin ne keskustelut viimekerralla puolitiehen, vastasin. Mukavasti saatiin juttuseuraa pariskunnan istuessa pöytäämme. Saarnamies käänsi huomionsa heti Jaspeen.
- Mitenkäs se on Jalo tämän sinun sielutiesi kanssa. Oletko sinä valinnut saman kadotuksen polun, kuin tämä Tomppa?

Jaspe näytti siinä melkoisen vaivautuneelta, eikä osannut sanoa aiheeseen tuota tai tätä, joten aloin jututtaa sananlevittäjää.
- Niin, meillähän jäikin kesken ne iäisyysasiat viimekerralla.
- Mikäs siinä sitten mietityttää?
- Sitä paratiisijuttua mie jäin pohtimaan. Sikäli ku mie uskontotunnilla ymmärsin, niin se paikkahan oli maan päällä? Missähän päin se mahtaa sijaita, jos sellanen on olemassa.
- Aatami ja Eevahan karkotettiin paratiisista, kun he kajosivat kiellettyyn hedelmään. Paratiisin portit suljettiin ihmisiltä, eikä sinne ole enää pääsyä, mieshenkilö julisti paatoksella.
- Kyllä, jos tuota asiaa perusteella miettii, niin oli se vaan hyvä juttu se omenan syönti.
- Kuinka sinä Tomppa voit tuollaista edes sanoa? Eevan ja Aatamin hairahduksen vuoksi ihminen menetti iäisen elämän paratiisissa, jossa ei huolta tunnettu.
- Aatteleppa ite. Eikö siinä vain aikakin pitkäksi olisi käyny, kun ei muuta tekoa olisi ollut kuin syyvä mässytellä ja kuksia päivät pitkät paratiisin ruohokentillä. Ikkuisesti. Tenavaa olis pukannu tulemaan, kun ei ehkäisyvälineitä olis ollu. Pianhan ne olis kedot väenpaljoudesta täyttyny.

Naurun tirskahdus keskeytti minut. Hilu tuli meidän kahvien ja syömisten kanssa. Näytti siinä pidättelevän nauruaan. Jaspe katseli kiinnostuneena evästään.
- Jaa, tämä on sitten se ”partiopoika”. Mistä tuollanen nimi juontaa?
- Kuhan vetäset, ni tiijät, sanoin. – Lihapiirakan välissä käristetty pekoni ja viipaloitu muna. Semmonen on latinki, että tuon jälkeen sitä on valmiina ku partiopoika, jatkoin ja oikaisin hitaasti nyrkistä oikean käden etusormen ja nykytin sitä pienin liikkein kuin pilkkiongen vapaa.

Sanansaattajaparin feminiinimpi puoli huokaisi merkityksellisen huokauksensa, joka saattoi tarkoittaa sitä, että hänen miespuolinen kumppaninsa saisi joskus tutustua tuohon kulinaarituotteeseen. Tai sitten huokailu tarkoitti jotain toista merkityksellistä asiaa.

- On se niin murheellista katsoa, kuinka maallinen ja paatunut on sinun sielusi Tomppa, saarnamies minulle sanaili.
- Ei sinun mielessäsi iäisyysasiat kulje, kun vain maallisten himojen täyttymystä mielesi halajaa.
- Meinaatko, etteivät Aatami ja Eeva sitten siellä paratiisissa laisinkaan kuksineet? kysäisin mieheltä. – Arvelet, että siellä vain niityillä käsikkäin vaelsivat ja paratiisin hedelmistä nauttivat, vaikka käsky oli käynyt, että maa pitäis täyttää.

Eipä vastannut saarnaaja, vaan käänsi huomionsa Jaspeen ja alkoi varoituksen sanomaa julistaa. Kertoi Jaspelle, kuinka tämä huonosti on seuransa valinnut. Kadotuksen tietä kuulema kuljen ja kiirastulta päin astelen. Pakana, ja kirkkopiirien ulkopuolinen kaiken lisäksi olen hänen arvailujensa mukaan. Pitäisi minunkin alkaa miettiä niitä tuonpuoleisen juttuja tarkemmin. Pian voi jo olla liian myöhäistä. Siitäpä mieleeni nousikin uusi kiinnostava kysymys, jota lähdin selvittelemään.
- Niin, kirkkohan on organisaatio, jossa byrokraatit muuttavat ihmisen henkisen hädän rahaksi. Minulla ei sellaiselle olekaan käyttöä. Vaan, työpä sitä mahatte olla aivan aviopari, kun yhdessä kiertelette? kysäisin.
- Niinpä ollaan. Yhdessä olemme taivaltaneet kohta neljäkymmentä vuotta, mies vastasi.
- Sepä vain kävi minua mietityttämään, kun siinä vihkikaavassa mainitaan jotta” kunnes kuolema teidät erottaa”. Mahtaako sillä olla merkitystä, elikkä siellä tuonpuoleisessa sitten ette enää ole pariskunta? Tarkotan sitä, kun te olette samalle puolelle pyrkimässä, niin?
- Ei se niin mene, saarnamies vastasi molempien puolesta. – Siellä me tapaamme jälleen ja siellä kaikki tuska ja vaiva on poissa. Edessä yhteinen ja onnellinen ikuisuus.
- Neljäkymmentä vuotta, hämmästelin. – Siinä sitä on naisihmisellä olemista, nyrkin ja Raamatun välissä. Eikä se siihen vielä.., yritin jatkaa, mutta kiire yllätti jälleen sananlevittäjän ja hän pomppasi pöydästä-
- Me lähdemme nyt! Emmekä tähän kuppilaan enää ikinä palaa. On tämäkin paikka, täällä sallitaan kaikenlainen synnillisen rietastelun julkituominen eikä täällä ole mitään rajaa sille saastalle, mitä jumalattomien suusta pursuaa.
- Eihän me täällä voida ihmisten sananvapautta rajoittaa, Hilu oikaisi. – Tekin olette täällä levittäneet sanomaanne eikä siihen ole puututtu.
- Pelastuksen sanomaa me olemme ihmisille tuoneet, emmekä mitään syntistä saastaa levittäneet, mies vielä kiljaisi ovelta mennessään.
- Kiitos pojat, Hilu naurahti. – Tienasitte kahvit, kun saitte nuo lähtemään. Toivottavasti lupaukset pitävät, eivätkä nuo enää käy täällä saarnaamassa. Ihmiset tulevat tänne kahville, jos saarnaa kaipaavat, niin silloin menevät kirkkoon. Sen jälkeen, kun nuo todistajat alkoivat täällä kiertää, ovat asiakkaat alkaneet vähetä.

Ei tarvinnut minun sitten niitä kahveja maksaa.

12 kesäkuuta.

On se kumma, kuinka mukavasti naisen nauru voitelee miehen korvaa. Ihan itteenikin vielä hymyilytti asian muisteleminen, kun vein Huttusen Reiskalle sitä tuupparia.

- Mitäpä se mies virnottaa? uteli Reiska ensihomminaan. – Mitä erinommaisen lystiä nyt on tapahtunu?
- Eipä tässä nyt kummempaa, kunpahan muistelen mukavia, vastasin.
- Jaa. Pelkäsin jo sinun keksineen rikastumisen avaimet ja pläjäyttävän miljoonalaskun.
- En nyt sentään. Osat makso vajaan viiskymppii, ja jos työstä heität siihen parikymppii, nii eiköhän se siinä ole.

Reiska kaiveli lompakostaan pari viiskymppistä ja ojensi ne.
- Siinä on tasaraha. En minä siulla ihan ilman kehtaa teettää, kun tiijän siun tekevän perusteellisen hyvää työtä.
- Joo. Kiitti vaan. Niin, vaihoin peräöljyt ja tulpat siinä samalla. Pensasuodattimenkin uusin ja säätelin hieman kaasaria. Nyt pitäis pelata ku uutena.
- Kyllä sinä Tomppa melkonen velho oot noihen koneitten kanssa. Mikset pistä ihan virallisesti omaa firmaa pystyyn? .

Pistin nauruksi ja sanoin Reiskalle ettei hullua pidä yllyttää. Siitä saa saman tuomion, kuin tekijä.

Kotiin päin ajellessa vielä muistelin eilistä.

Kollibaarin Hilu oli istunut meidän seuraan ja siinä tarinoinnin lomassa kyseli minulta, vieläkö olen käynyt lavoilla. Sanoin siihen, etten ole ehtinyt, vaikkei se ihan totta ollutkaan. Sen tähden en ole tansseissa käynyt, kun alkaa olla jo niitä rukkasia niin että riittävät loppuiäksi.

- Lähe Tomppa miun kanssa juhannuksena Risulahteen. Mie tykkäisin käydä tanssimassa, muttei tässä iässä enää kehtaa yksin mennä. Sitä tuntee olevansa liiankin tyrkyllä ja kaikki känniläiset tuppaa sitten hakemaan ja ehottelemaan vaikka mitä. Siel ois Saija Tuupane laulamassa. Tulee hyvää tanssimusiikkia.
- Mie voin lähtee siun kanssa, Jaspe oli siihen heittänyt. Sen kiekon Hilu ampui heti alas.
- Sie et ossaa tanssii, enkä mie ennää mopon tarakalla mihkään lähtiskään. Mie tiijän, että Tomppa ossaa. Oltii aikoinaan samalla tanhukurssilla. Muistat sie Tomppa?

Muistinhan minä sen tanhukurssilla olon. Vaikka en sitä muistanut, että Hilu siellä olisi ollut. Hilu on sen verran nuorempi, että oli ollut siinä pienten ryhmässä.

Jaspe oli vielä murissut, että taksikyydin hän kyllä olis tarjonnut, eikä mitään mopon tarakkaa. Olishan taksi sentään jotain muuta, kuin rasvainen paku.

Vähän niin kuin Jaspen kiusaksi, tulin luvanneeksi Hilulle. Sitä en sanonut, etten minäkään mitään pakettiauton kyytiä aio tarjota. En tosin taksiakaan, jääköön pieneksi yllätykseksi.

Kotiin ehtiessäni menin heti riihelle katsomaan sitä juhannuskyytijuttua. Riihessä säilytettiin Ukin vanhaa Citroenia. Uki oli jostakin löytänyt -58 mallisen Citroen SD:n ja laitellut sen uutta vastaavaksi. Pakko sanoa, se oli vieläkin silmää hivelevän kaunis ajokki näöltään. Ja kyyti, kuin pilvellä istuisi.

Niin Uki.
Muori oli nuorena tyttönä tavannut Ukin Risulahden lavalla. Uki oli ollut rakentamassa maakaasulinjaa, sitä venäjältä tulevaa. Linjan valmistuttua, oli Uki ja muori olivat lyöneet hynttyyt yksiin ja Uki oli jäänyt pitämään muorin kanssa tämän kotitilaa. Sittemmin oli rakennellut tänne oman metalliverstaan. Pajasta löytyy lähes täydellinen varustus. On sorvi ja jyrsin, useammanlaiset hitsauslaitteet, pylväspora ja höylä sekä kaksikin erilaista ahjoa. Siis Ukin verstas oli oikea pieni konepaja.
Muorin mukaan Ukilla oli aikomus elättää itsensä ja perheensä pienyrittäjänä. Sitten Uki oli kadonnut. Oli lähtenyt hakemaan Loviisasta jotakin pienkonetta, mutta katosi sillä matkalla. Auto oli löytynyt Kymijokivarresta Korialta puuhun ajettuna, mutta kuljettajasta ei jälkeäkään.

Autonromu hinattiin aikoinaan tänne ja muori säilytteli sitä riihessä, uskoen vahvasti Ukin vielä palaavan ja laittavan sen kuntoon. Ukia ei kuulunut ja minä laittelin armeijan jälkeen aikani kuluksi sitä. Se on nyt museorekisterissä ja huippukunnossa.

Loppupäivän käytin Citroenin pesuun ja vahaukseen, vaikka ei siinä oikeastaan isompaa tarvetta olisi ollutkaan. Pitäähän se nyt juhannuksena olla ajopeli katseltavassa kunnossa.

Muorikin tuli siihen ihmettelemään ja kyseli, aivan kuin olisi jotain aavistellut.

- Tyttöjäkös meinaat kyyvittää, ku auton noin pitää kiiltää?
- Saapi nyt nähä. Meinailin juhannuksena lähtee pitkästä aikaa lavalle.
- Mie arvasin, muori sanoi.

Taisipa olla ihan mielissään ajatuksesta. Vaihtoi kuitenkin puheenaihetta.

- Lähetkö käyttämään miuta huomenna kylällä? Siellä olis torilla taas kirppispäivä ja on tuota tavaraa jota ei enää tarvitse ite. Lähtisin vaikka puoleksipäivää myynnille.
- Joo, lupasin. – Mutta en tällä. Mennään pakulla siihen mahtuukin paremmin sitä kirppiskamaa.


13 kesäkuuta.

Muorin kirppispäivä. Olisin käynyt Kollibaarissa kahvilla, mutta eihän se sunnuntaisin ole auki. Ajoin sitten huoltoaseman kahviolle ison tien laitaan.
Näinhän siellä tuttujakin, mutten juttusille ehtinyt. Lähtivät pois sillä valin, kun tilailin tiskillä kahvit ja viinerin. Jotain lehtisiä jättivät pöytäseuralleen. En mennyt paremmin jututtelemaan, kun en tuntenut.

Yhdet tutut kun lähti, niin toiset astu sisään. Ressu ja Jaspe tulivat melkein samalla ovenavauksella uskonoppineiden lähtiessä.
Kaverit astelivat suoraan pöytääni kohti. Vielä ei tainnut kello olla niin paljoa, että keskikaljaa olisi saanut ostettua.
- Morjesta Tomppa, Jaspe moikkasi, sällien istuutuessa isommin lupaa tiedustelematta. Panitko taas Uskon koetukselle?
- Kuin nii? kysäisin.
- Tuli tuo Taivaisen herrasväki äsken vastaan nii tuohtuneen näkösenä
- Taivaisen? Nii, tarkotat niitä yläkerran lähettiläitä, jotka äsken lähtivät? varmistin oivallustani.
- Mie luulen, ettei niihen uskoon koettelemat vaikuta, jatkoin vielä.
- Ei, ku mie tarkotin, että ne on Taivaisia. Usko ja Anna-Lahja. Assuuvat samassa kunnan rivitalossa ku mie. Jaspe selvensi.
- Vai että, ihan Taivaisia? Sittehän siula Jaspe ei oo hädän päivää. Pelastus on seinän takana. Mitäs ne sannookaa: Nimi on enne

- No, kuis ne hommat kylällä hyrrää? Ressu uteli ensitöinään. – Joko ne ikuliipparin laakerit kohta tarvii lisävoita, jotteivat pala kiinni?
- Älä viitti heti sunnuntaiaamusta, sanoin. – En oo ehtiny paneutua asiaan, kun on ollu kaikenlaista.
- Aattelin vaan, että juhannukseksi jo saat sen pakusi nokalle, nii kelpaa sitten Nurmen Hilua kyyvittää lavalle.

Tässä vaiheessa tajusin, mistä kivi kenkään oli pyörähtänyt. Kippeesti tuntuikin hiertävän, joten jatkoin aiheesta.
- Nii, saa nyt nähä, passaako sitä pakettiautolla lähtee, vai pitääköhän ihan parempi kyyti hankkia.
- Tompalla on rahhaa, vaikka taksilla ajella, Jaspekin osallistui jutteluun ja äänessä sielläkin tuntui jotain katkeraa kiertävän. Pojilla taisi kummallakin olla jotain sisäisiä suunnitelmia Kollibaarin pyörittäjän suuntaan.
- Ottakaa pojat rennie, jos närästää, livautin pienen mainospalan.
- Häh? Pääsi pojilta duettona.
- Lavalle jussina. Nähhään siellä, jatkoin ja nousin pöydästä.

14 kesäkuuta.

Pitkästä aikaa pääsin paneutumaan keksintömaailman mysteeriin ja siinä sitä mysteeriä riittää ratkaistavaksi. Helpointa olisi tietysti luovuttaa ja olla vain puuhaavinaan asian parissa, mutta Ukin mietelause pajan kattoon kirjoitettuna kannustaa jatkamaan.
”Mahdoton on mahdotonta vain niin kauan, kunnes joku tekee siitä mahdollista.”
Sitä paitsi aloin itsekin uskoa keksineeni ratkaisun ikiliikkujan ongelmaan. Laitteen kiertonopeus pitää suhteuttaa vuosikiertoon, jolloin planeettakehän kallistuskulman muutos saadaan vastaamaan akselikallistuman suhdetta kiertoradan keskiöön. Kiertonopeuden kiihtyminen on estettävissä riittävän herkillä ja tasavetoisilla jousihidasteilla ja niiden kimpussa meneekin jokunen tovi. Viisi kahdestatoista kestomagneetista jakautuu planeettakehälle tasavälein ja loput seitsemän hitaasti kiertyvän planeettakehän kiinteälle vastakehälle. Magneettien parittomalla asettelulla estyy automaattisesti voimatasapainon syntyminen.

Tänään taisin päästä pitkän harppauksen eteenpäin ja kokeilin jo käynnistystä. Koska planeettakehän ympärysmitta senteissä on sovitettu yhtäläiseksi vuorokausien määrään vuodessa, pitäisi huomenissa näihin aikoihin olla kehällä sentin siirtymä.

!5 kesäkuuta.

Tänään täysin ymmällä. Pelkäsin ikiliikkujan pysähtyneen yöllä, jos se edes käynnistyi, mutta näyttää siltä, että planeettakehä on kiertynyt sentin vuorokausivauhdilla. Liike on niin hidas, ettei silmä sitä erota. Harmittaa, etten ole tehnyt planeettakehälle asteikkoa, jota pystyisi seuraamaan liikkeen todentamiseksi. Nyt en enää viitsisi purkaa rakennelmaa asteikon lisäämiseksi. Menisi useampi päivä, jollei useampi viikkokin uudelleen virittämiseen.
Töppäsin vain pienet tussipisteet planeettakehän reunaan ja samoin vastakehälle.

Aluksi tietysti olin innoissani, mutta sitten alkoi jo arveluttaa. Entäpä, jos tämä todellakin toimii oikeasti? Sehän voi kaataa koko pitkäntähtäimen ohjelman.
Onhan selvää, että ikiliikkujan keksiminen on jo maailmanluokan sensaatio. Asiaa saattaa tosin lieventää se tosiseikka, ettei liikkujan liike nopeudessaan pärjää edes rollaattorilla liikkuvalle etanalle. Se kiistämätön totuus, ettei laite tarvitse liikkeen tuottamiseen ulkopuolista energiaa, olisi joka tapauksessa todellinen uutispommi.
Sellainen ei sentään kuulu alkuperäiseen suunnitelmaan. Siinähän tulee olemaan koko uskottavuuteni vaakalaudalla.

16 kesäkuuta.

Yö tuli nukuttua huonosti. Ikiliikkujasta näyttää tulevan iso ongelma. Pitää pohtia asiaa erinäisistä näkökulmista ennen keksinnön julkistamista. Tai vaihtoehtoisesti hävittää rakkine ja sen kehittämiseen johtaneet dokumentit.

Ukin katoaminen liittyy takuuvarmasti tähän kokonaisuuteen, ja on oikeastaan se syy, miksi itse ajauduin koko projektiin.
Kunnostellessani armeijan jälkeen Ukin puuhun ajettua sitikkaa, löysin tunkin varteen kätketyn paperikäärön, jossa oli hahmoteltu ikiliikkujan toimintakaavio ja periaatteellinen toimintatapa.
Muorin puheitten mukaan Uki oli lähtenyt Loviisaan hakemaan jotakin pienkonetta, mutta luulen kyseessä olleen juuri nämä piirustukset, jollei sitten näiden laatijalla ollut jo jotain konkreettisempaakin tarjolla. Epäilen sitä, sillä toimiva ikiliikkuja olisi kyllä jollakin keinoin tällaisella aikavälillä putkahtanut julkisuuteen.

Piirustukset laatinut henkilö on tehnyt huolellista työtä ja lisäksi päivännyt ja allekirjoittanut dokumentit. Jokaisen arkin alareunassa oli kehystetty ruudukko, jossa päivämäärä ja allekirjoitus Thomas A. Ekkberg, oli huolellisella käsialalla kirjattuna.

Yritin tietysti tavoittaa tätä Thomasia, mutta sain kuulla keksijä Ekkbergin joutuneen onnettomuuteen puolisen vuotta Ukin onnettomuuden jälkeen. Ekkberg oli ilmeisesti liukastunut jäisellä kadulla ja iskenyt päänsä niin pahoin, että oli menettänyt muistinsa täydellisesti.
Thomas Ekkberg olisi kyllä tavattavissa Hoivakoti Ulriikassa, mutta huolimatta suhteellisen hyvästä fyysisestä kunnostaan, tapaturmasta aiheutunut aivovamma estää Ekkbergiä muistamasta mitään asiaa pidempää, kuin kolmen minuutin ajan. En sittemmin ole nähnyt aiheelliseksi lähteä tapaamaan keksijää.
Itse en sen sijaan ole keksinyt, mitä pitäisi tehdä ikiliikkujalle, joka näyttää jatkavan hidasta liikettään vakaan varmasti.







-

Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 1 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
4.0  (1)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Kylähullun päiväkirja 2018-09-19 11:45:04 Foxian
Arvosana 
 
4.0
Foxian Arvostellut: Foxian    September 19, 2018
Top 100 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Hieno tarina. Päiväkirjan muoto ei häirinnyt itseäni lainkaan. Juoni kulki sujuvasti eteenpäin. Melkein maisterin elämänohje ikäänkuin selitti päähenkilön hulluutta, mutta jätti hyvällä tavalla asioita myös auki. Mielenkiinnolla odotan jatkoa.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS