Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Muut Haihtuva todellisuus
QR-Code dieser Seite

Haihtuva todellisuus


- Haihtuva todellisuus -
Alice Schwartz (2018)



Kaiken sen jälkeen. Kaikkien sanojen, joiden takana kylmänä seisoit. Kaikkien ajatusten, jotka vyöryivät esteittä ulos hajanaisen mielesi tuottajista. Kaikkien tekojen, jotka aina säilyisivät elävinä, vaikka hontelo ruumiisi palaisi roviolla, jäisi toisesta jäljelle silti kokonainen ihminen, jota et koskaan kykenisi satuttamaan ja jonka itseluottamusta et voisi musertaa. Mutta siitä kokonaisesta puuttuisi vain mieli, joka on muualla.



1.


Nita makasi vaaleapeitteisen sänkynsä päällä sikiöasentoon käpertyneenä, tuijotti ylös kauhtuneeseen kattoon, jonka valkeista paneelireunoista pinta oli murentunut kuin rapautuva kallio. Jota pitkin käveli ylösalaisin pitkäjalkainen lukki, jonka silmien Nita pystyi aistimaan kiiluvan ilkeinä, kuin valmiina tarrautumaan kiinni seuraavaan uhriinsa. Hän seurasi hämähäkkiä, sen hitaita liikkeitä, jotka kuljettivat lukin huoneen hiekan ruskealle seinälle. Seinästä roikkui koristereunaisia maalauksia raihnisista narunpätkistä, jotka oli sidottu seinään vasaroituihin nauloihin.
Huoneen pölyisessä ja tyhjässä nurkassa, lähellä pientä ikkunaa, jonka suusta tunki sisään himmeänä Auringon iltapäiväsäteitä, oli harmaa kivijalkalamppu, joka vapautti valoaan korkealle kattoon asti. Nita tunsi valon voiman häikäisevän silmiään käännähtäessään hitaasti kyljelleen lampun suuntaan. Hän nousi istumaan ja äkkiä tunsi, kuinka hänen päässään pyörähti kevyesti.
Hetken aikaa pää oli raskas kannettava, joka väkisin yritti kallistua oikealle pysymättä ryhdikkäänä pystyssä, aivan kuin vanhanaikainen vaaka. Ja hetken aikaa Nita ei nähnyt muuta, kuin sumeaa ilmamassaa edessään, jolloin kellon staattinen tikityskin piiloutui epätarkan sumun taakse.
Nainen käveli varovaisin askelin oviaukon vieressä olevan puisen kirjoituspöydän ääreen ja silmäili kasvojaan rasvaisten sormenjälkien peittämästä käsipeilistään. Hän näki ruhjeiset, kuivuneet huulensa, tumman silmänsä ja punaisina hehkuvat verisuonet.
Mitä aiemmin oli edes tapahtunut, jos menneisyys koskaan oli läsnä, Nita pohti tuntien, ettei mikään tekeminen sillä hetkellä tuntunut todelliselta. Aivan kuin hän olisi oikeasti ajelehtinut jossakin muualla, syvän meren haaleassa syleilyssä tai korkealla pilvien kannateltavana. Leijunut vapaana mustassa avaruudessa, äärettömässä, tai sukeltanut kalan tavoin syvänteeseen, jonka pohjaa ei koskaan tulisi vastaan. Mutta ainakaan hän ei ollut täällä, missä aika eteni järjetöntä vauhtia, missä hänen kehonsa jäi kaikesta tapahtuneesta jälkeen.
Yhtäkkiä Nita havahtui tahmaisuuteen ihollaan, kuivuvaan veritahraan paitansa kaulaaukossa. Nita kosketti tahraa, joka lopulta levisi iholle leveäksi punaiseksi läikäksi. Hänen mieleensä ilmestyi pian yksittäinen kuva, lyhyt välähdys aiemmasta, kun joku vanha rouva oli halveksivasti mulkoillut häntä kohti, Nitan tuntiessa samalla jonkun tarttuneen rivosti hänen kaulaansa.
Hän muisti enemmänkin. Tupakankäryn sumussa välkkyneet tunteettomat kasvot, pistävän viinanhajuisen hengityksen ja laajentuneet pupillit, jotka tuijottivat hänen lävitseen, mutta eivät koskaan kohdentaneet katsettaan mihinkään tiettyyn kohtaan hänessä. Pupillit vain hitaasti liikehtivät ympäriinsä ja vaihtoivat pysähtymättä kohdettaan. Ja hän muisti haljun valkoisen käden ja sen leikkaamattomat sormenkynnet, jotka raapaisivat karkeasti hänen ihonsa pintaa. Hän kuuli loppumattomana kaikuvat sanat, jotka eivät tahtoneet yrittämälläkään kadota hänen mielestään: ”Minä olen sadisti. Minä nautin muiden kivusta. Minä en häpeile sitä piirrettäni ollenkaan ja olen oikein hyvä näin.”
Nita kurtisti otsaansa ja puristi pieniä silmiään tiukasti kiinni, jolloin yksi vaaleanruskea silmäripsi irtosi ripsirajasta poskipäälle. Hänen ruhjeiset huulensa liimautuivat yhä tiukemmin kiinni toisiinsa muodostaen ohuen viivan.
”Ansaitsinko minä tuon kohtelun vain siksi, että olen ihminen? Vain siksi, että olen joku muu kuin hän”, Nita hihkaisi kostutellessaan alahuulta kielellään. Mutta vieläkään hän ei kyennyt identifioimaan kyseistä henkilöä, joka hänen päällensä oli edellisen yön tietämättömyydessä käynyt. Hän ei pystynyt muistamaan tuon henkilön etunimeä.
Yrittäessään väkisin päästä käsiksi aivojensa menneisyyden sekamelskaan, Nita joutui lopulta vain tyytymään oloonsa ilman vastauksia. Tuntui pahalta, kun ei pystynyt edes hallitsemaan omaa mieltään ja muistiaan. Normaalia se kyllä oli, ettei osannut aavistaa muiden ajatuksista, mutta kun ei edes tiennyt omistaan, epätoivo lähestyi entistäkin uhkaavampana, valmiina vetäisemään Nitan syövereihinsä.


1:5


Kahvilan meripihkan väriset valot välkähtivät äkisti, ja syysmyrskyn puhallus kävi ärhäkkänä putiikin puuvalmisteisella ovella. Rakennuksen laudoitettu veranta kyhjötti tyhjänä ja kolkkona, ainoastaan kosteiden puunlehtien peittämänä.
Nita katseli verannalle kahvilan nurkkapöydästä, istui mokkaisella tuolilla pistelevän villaisen viltin sisässä vielä hieman tutisten ja hautoi käsissään lämpimänä höyryävää sitruunateekuppia. Hän seurasi katseellaan lehtiä, jotka liikehtivät ulkoilmassa eri suuntiin kuin tanssien, ihmisiä, jotka kävelivät viereisellä kadulla kumarassa pidellen tiukasti kiinni heiluvista hupuistaan, tyynen rauhallista kahvilan sisätilaa, jossa hänen lisäkseen oli vain kolme ihmistä, yksinäinen keski-ikäinen nainen sekä eräs vanhempi pariskunta, joka istui vaiti kädet pöytäliinan alla.
Nita kuuli kahvilan syvässä hiljaisuudessa vain kaappikellon muuttumattoman tasaisen tikityksen ja kirjan hauraiden sivujen suhinan yksinäisen naisen selatessa romaaniaan. Nita silmäili naisen kasvoja, tuimia ja keskittyneitä, kuunteli tämän hiljaista tuhinaa, joka kantautui hänen nurkkapöytäänsä asti. Ja tarkkaili tämän oikeaa kättä, joka nojasi pöydän pyöristettyyn reunaan ja vasenta, joka piteli violettikantista kirjaa.
”Mitä teille saisi tänään olla?” Nita yhtäkkiä havahtui jonkun kysyvän. Hän palasi taas takaisin tähän maailmaan nähdessään edessään tarjoilijarouvan, joka pyyhkäisi kevyesti etuhiuksiaan pois kasvoiltaan odottaen hiljaisena vastausta.
”Itse asiassa en ole vielä ehtinyt lukea listaa”, Nita vastasi hieman kiusaantuneena. Tarjoilija katsoi hetken takaisin ja ojensi oikeasta kädestään Nitalle tumman vihreä-kantisen ruokaluettelon.
”Tässä sinulle lista, ole hyvä. Tulen hetken päästä takaisin.”
”Kiitokset”, Nita vastasi reippaammin ja laski listan raidallisen pöytäliinan päälle. Hän luki sisältöä hetken, poimi talon perinteisen bravuurin - juustokakun - ja laski sormensa ristiin odotellessaan tarjoilijan paluuta.
Pian hän kuuli korkokenkien varovaista kopinaa, joka lähestyi häntä takaapäin ja tunsi pehmeän ilmavirtauksen paljaassa niskassaan.
”En vielä ihan ole valmis tekemään tilausta, pahoitteluni”, Nita sanoi ja kääntyi taaksensa. Takana ei seisonutkaan tarjoilija vaan viereisen pöydän nainen.
”En taidakkaan olla tarjoilija”, nainen naurahti. ”Hei, minun nimeni on Nadja”, hän jatkoi ja ojensi maksaläikkäisen kätensä Nitan kättä kohti, joka nojasi nyrkissä täyttämätöntä juomalasia koskettaen.
”Hei, minä olen Nita, Nita Vainio”, Nita vastasi nyökäten puristaessaan kevyesti naisen kättä, joka tarttui häneen napakasti.
”Et taida olla uusi täällä, vai?” Nadja jatkoi.
Nita hetkellisesti pohti hämmentyneenä, miten sen ulkoisesti jo pystyi huomaamaan. ”Kuinka niin?”, hän kysyi.
”Olen mielestäni nähnyt sinut täällä kahvilassa aiemminkin. Olit silloin jonkun miehen seurassa ja te juttelitte tässä samassa pöydässä, missä nytkin istut.”
”Ahaa, niinkö?” Nita mumisi kulmat kurtussa, mutta hetken kuluttua hän muisti muutaman kuukauden takaisen kokouksen entisen kolleegansa kanssa. ”Ei kun niin, kyllähän minä olin täällä joskus aikaisemmin. Mutta se mies oli vain työkaveri”, Nita vakuutti ja seurasi Nadjan tiedonhaluisia, kulmista rypyttyneitä silmiä. Yhtäkkiä hän näki myös tämän lyhyeksi leikatut, viilatut kynnet.
”Itse asiassa, olen naisiin päin. Siksi en muuten miesten kanssa vietäkkään aikaa vapaa-ajallani”, Nita tokaisi epäröimättä.
Nadja katsoi yllättyneenä takaisin ja toisti kuulemaansa uudelleen. Hän näki Nitan katseessa sen voiman, sen jonkin säteen, jota hän ystäviensä kesken kutsui lepakon katseeksi.
”Niin minäkin olen, kiva siis löytää kaltaisiani”, Nadja vastasi, mutta kääntyi pian epävarmana poispäin. Hänen utuiset, vaalean siniset silmänsä harhailivat hetken ja pysähtyivät katsomaan vanhaa pariskuntaa, joka viimeisteli kahvitteluaan. ”Mutta aina se ei ole helppoa, kun maailma on täynnä ahdasmielisiä ja vanhoillisia heteroita, jotka eivät siedä erilaisuutta. Suurin piirtein pyörtyvät, jos näkevät vaikkapa naisen suutelevan toista naista”, Nadja väitti ja laski leukansa alas.
”Mutta mistä sinä tiedät noista? Eiväthän he välttämättä ole homofobisia”, Nita kiisti ja tarttui Nadjan käteen. ”Ja vaikka olisivatkin, niin meillä jokaisella on oikeus omaan onneemme. Istu nyt vain alas ja jutellaan hetki, sillä tarjoilija saapuu kohta ottamaan tilaukseni.”
”No kiitos”, Nadja hymähti ja laski romaanin pöydän reunalle istahtaen Nitaa vastapäätä olevalle mokkatuolille. Hän jäi hiljaa paikalleen odottamaan ja tuijotti Nitan kädessä lepäävää ruokalistaa hieroen sormiaan.
”Voin kyllä tilata sinullekkin jotakin, jos haluat”, Nita tarjosi huomaavaisesti, nähdessään Nadjan katseen jäätyneen ruokalajeihin ja käänsi luettelon naisen suuntaan. ”Etsi vain täältä haluamasi. Hinta ei ole este.”
Nadja vapautti kasvoilleen leveän hymyn, hetkellisen kirkkaan säteen, joka kuitenkin pian sammui.
”Hei, mitä ihmettä kasvoillesi on tapahtunut?” hän säikähti ja katsoi Nitan tummaa silmää ja sen verestäviä suonia.
”No, sain turpaani. Ilmeisesti aika helvetisti.”
”Milloin tämä kaikki edes tapahtui?”
”Edellisyönä. En ole varma, mitä tarkalleen tapahtui tai siitä, kenen ansiosta näytän tänään tältä. Muistan vain, kuinka heräsin kylmissäni tärisemästä kivisellä maalla, tuijottaen pinnasta kulunutta kivilaattaa sumean voimattomalla vasemmalla silmälläni. Oikealla en nähnyt hetkellisesti yhtikäs mitään. Nousin sitten ylös ja tunsin päässäni huojuvan. Näin maassa vain nenästäni vuotaneen yksinäisen veriläntin.”
”Voinhan viedä sinut lääkäriin. Jos olet saanut pahojakin vammoja?” Nadja kysyi. ”Lähdetäänkö saman tien syötyäsi?”
”Luulen, että pärjään näinkin. Ainoa asia, minkä eteen olen nyt valmis tekemään töitä, on tekijän selvittäminen.”
”Mutta ethän sinä voi jättää terveyttäsi toissijaiseksi Se on ensisijainen asia, kun tällaista tapahtuu. Poliisi kyllä hoitaa tutkimisen”, Nadja kumosi.
Nitan sisällä kasvoi tunne siitä, ettei poliisin ollut tarve puuttua juttuun. Hän halusi hoitaa omat asiansa itsenäisesti. ”Mikäs sinä olet minun päätöstäni moralisoimaan. Minä olen aikuinen ihminen ja kyllä pärjään omillanikin”, hän puuskahti kiihtyneenä.
”No anteeksi, että sentään yritin auttaa. Tiedän, että tässä harmaassa maailmassa joutuu hyvinkin usein selvittämään ypö yksin jokaisen ristiriitansa, joten ajattelin, että arvostaisit auttamista. Suo anteeksi”, Nadja tuhahti koleerisen katseensa siirtyessä pois Nitasta. Hän nousi ylös tuolilta, sipaisi puhelinnumeronsa kellertävän vaalealle muistilapulle ja painoi lapun litteäksi pöydän reunaan.
”Jos kuitenkin haluat pitää yhteyttä, soita minulle. Minulla saattaisi löytyä tietoja mahdollisista väkivaltarikollisista, joita poliisi hakee kaikin voimin. Ymmärrän kyllä ongelmitta, jos et jaksa kuunnella tämmöisen vanhan piian saarnaamista. Olen pahoillani aiheuttamastani häiriöstä”, Nadja tiuskaisi ja ampaisi ulos kahvilasta. Nita jäi tuijottamaan Nadjan perään ja näki naisen arvokkaan suoran ryhdin ja ylhäälle nousseen leuan, lopuksi tämän pitkät kantavat askeleet, jotka johdattivat hänet ulos kahvilan kilisevästä ovesta.
”Anteeksi”, Nita huokaisi hiljaa ja kuuli lapun tahmaisen liimapinnan irtoavan hitaasti pöydän pinnasta vetäistessään sen käsiinsä. Hän pudotti lapun nahkalompakkonsa sisään ja näki, kuinka tarjoilija palasi takahuoneesta kävellen verkkaisesti häntä kohti.
”Joo, yksi vadelmalla täytetty juustokakku, ja pistäisitkö sitten myös yhden paukun?
”Tottakai”, tarjoilija vastasi eleettömästi. ”Kiinnostaisko tutustua ranskalaiseen Bardinettiin? Se on erityisen suosittu täällä meillä. Sisältää hedelmäistä ja toffeista makua.”
”No laitetaan sellainen sitten”, Nita vastasi. Pian hänen eteensä lasiin kaartui siivu kullanruskeaa juomaa muovisesta pullosta. Takana vanha pariskunta tuijotti häntä halveksuva vivahde silmissään.
”Tässä, ole hyvä”, tarjoilija sanoi ja astui taaemmas. ”Juustokakun tuon tuossa tuokiossa. ”
”Kiitos paljon. Tässä on toivottavasti se joku, joka hetkeksi oloani helpottaa”, Nita vastasi, törmäten pian vanhusten lävitse tunkevaan tuijotukseen.
”Kuulepas nuori nainen, elämässä on paljon muitakin iloja, kuin alkoholisoituminen”, vanha nainen irvaili pilkkallisen katseensa siirtyessä ensin shottilasiin ja sen jälkeen Nitan kiusaantuneisiin kasvoihin. Nainen vilkaisi lopuksi mieheensä, joka huvittuneena peitti suunsa taitetulla servetillä.
”Minusta tuntuu, että aikuisena ihmisenä teen valintani ihan itsenäisesti. Te voitte puolestanne keskittyä erittäin sivistyneen oloisena näyttäytyvään kahvitteluhetkeenne”, Nita huudahti epäröimättä.
”Ikä ei ihmistä paranna”, hän lopuksi tuhahti ja suoristi ryhtiään, joka oli valahtanut keholleen epäimartelevaksi. Miksi ihmisten täytyi olla noin typeriä? Mikä ylipäätään oli tuon typeryyden takana?




2.

Syvää ja suolaista



Nita tutki sivellen vasemman olkapäänsä jo rupiseksi muuttunutta haavaa, jonka pinta oli tummumassa. Muoto kuvasi kuin i-kirjainta, yhtä osaa aakkosista. Siis yhtä osaa nimestä. Mutta eihän kukaan olisi tällä tavoin mitään voinut salaperäisesti vihjata. Hän ei sitä paitsi tuntenut ketään, jonka nimi alkaisi i:llä. Vai tuntiko sittenkin?
Irwin, vanha tuttu koripallojoukkueesta teini-iältä? Isak, jonka Nita tapasi Etelä-Euroopan matkallaan, Italian Amalfin keskipäivän paahtavilla serpentiinikaduilla, jonne aurinko armottomasti porotti pilvettömältä taivaalta, vai Ivana, jonka tunnisti jo kaukaa tämän ilkikurisesta hymystä ja pilkehtivästä katseesta?
Ei. Kukaan heistä ei voinut haluta satuttaa toista ihmisistä niin kylmästi. Eikä Nita ollut kenenkään heistä kanssa pitkään aikaan ollut yhteydessäkään. Nyt puhuttiin jo väkivaltarikoksesta ja itseään hallitsemattomasta ihmisestä, joka ei tuntenut minkäänlaisia omantunnontuskia. Tosin Nita ei ollut tehnyt asiasta rikosilmoitustakaan. Ei hän olisi edes siihen pystynyt. Hänhän vaelteli täysin eristäytyneenä kaikesta ympärillään tapahtuvasta osaamatta sanoa sanaakaan, niinkuin vielä hieman tälläkin hetkellä teki. Ja jos se kaikki tapahtui syrjäkadulla, jossa virkavalta ei liikkunut aktiivisesti. Kadulla, joka oli muurattu niin, ettei sen kantama meteli leviäisi kauemmas. Silloin kukaan ei olisi voinut edes nähdä rikosta.
Äkkiä Nita ei enää uskonut tuota mielessään kypsynyttä teoriaa. Miten se mummo sitten siihen ilmestyi heitä kyyläämään, jos rikos olisi tapahtunut piilossa? Niin, ei se kyllä noin mennytkäään, Nita ajatteli ja siemaistessaan vesilasista. Hän nappasi ruokapöydältä valkoisen, pyöreän pillerin, asetti sen kuivuneen kielensä päälle ja kulautti lopun veden sisäänsä, tuntien pillerin kulkeutuvan karhean jähmeästi hänen kurkustaan alas. Hän yritti väkisin palata menneisyyteen, siihen hetkeen, joka sinä iltana eli. Näkö keittiön ikkunasta, sen paljastama lakastunut maisema huuruuntui kuin vesihöyryn sumentama saunanikkuna. Mitään vastausta Nita ei kuitenkaan saanut, pikemminkin henkisen uupumuksen palkkioksi siitä, kun hän koitti väkisin muistaa jo historiaan siirtyneitä hetkiä.
Hän nojasi eteenpäin hipoessaan käsivarrellaan pöydän pintaa, joka viilensi hänen ihoansa ja tuijotti mikroaaltouunin hohtavaa kelloa - tasan kaksi iltapäivällä.
”En voi rasittaa mieltäni uuvuksiin, jos haluan joskus vastauksia. Täytyy edetä toista reittiä ja löytää jostakin tapauksen silminnäkijöitä”, Nita totesi pyöritellessään kätensä lämmittämää vesilasia pöydän liukkaan liinan päällä. Hän nousi ylös talonpoikaistuolilta ja käveli eteiseen, huomaamatta kuluneen lipaston päällä makaavaa kirjekuorta. Hän napitti piparin ruskean kangastakkinsa kiinni ja painui ulos narisevasta ovesta.
Nainen asteli sammalen peittämiä kivilaattoja pitkin autolleen, joka seisoi paikallaan koivupuun suojissa, muutaman askeleen päässä kivijalkaisesta talosta, jonka kuluneen punaisilla lautaseinillä kasvoi rehevän villeinä viiniköynnöksiä. Nita käänsi lujin ottein avaimesta ja sulkeutui sisään metallin harmaaseen Volvoonsa.
Hän tuijotti hopeisilla pedaaleilla lepääviä nahkakenkiään, joiden nauhat oli huolimattomasti sidottu.
”Miksi haluaisin tietää tapauksesta yhtään enempää? Jos kävisin sittenkin ihan vain ajelulla.”
Nita ajoi kauas kotipihastaan, kahden kilometrin mittaisen, varjoisan metsätien läpi seuraten puiden välistä pilkottavaa järveä, jonka pinnassa auringonsäteet leikkivät elävästi, eteni aina asfalttiselle maantielle asti ja ajoi kaupunkiin. Hän hidasti vauhtiaan lähestyessään syksyn väreissä säkenöivää taajamaa ja näki, kuinka hänen taakseen muodostui pitkä jono henkilöautoja valmiina ohittamaan hänet, joka kiirettömänä körötteli edessä ihastellen lehtipuiden punaisia sävyjä.
Oikeanpuoleisella pellolla Nita sivusilmin näki vilahtavan viininpunaisen henkilöauton, joka ilmeisemmin oli suistunut ulos tieltä. Etupuskuri oli repeytynyt irti rungosta, jonka sivuille kura oli noussut ruskeana. Märän upottavassa maassa tallusteli kädet taskussa nuorempi mieshenkilö, joka kiroillen nosteli jalkojaan heinikon peitoksissa.
Nita käänsi katseensa pois pellolta, tuijotti maantien karheaa pintaa, jonka päällä irtokivet lentelivät edessä olevan auton renkaiden alla. Hän kuuli jo mielessään jonkun sanovan, että elämä on lohduton matka, joka ei halpotu ilman eläjää itseään.
Ylitettyään kiireisenä kuhisevan tienristeyksen ja saapuessaan vihdoin kohteeseen, Nita käänsi virrat pois päältä ja vetäisi käsijarrun päättäväisesti ylös. Tähän hän jäisi hetkeksi oleilemaan ja seuraamaan tuulessa lenteleviä lehtiä, kuuntelemaan syksyn viiman kuisketta. Hän paukautti auton oven kiinni ja käveli sepeliselle tielle, jonka vieressä seisoi yksinäinen puupenkki.
Nita istui alas penkille ja näki repaleisen vaahteranlehden laskeutuvan tuulesta hänen vierelleen. Ainakaan Nita ei enää ollut yksin, kun vieressä oli joku muu, Nita mietti tuijottaessaan lehteä, joka pysyi kiltisti paikallaan. Äkkiä lehti kuitenkin liikahti uudelleen ja jäi jumiin penkin väliin.
”Luonto ei koskaan jätä ihmistä, niinkuin ihminen jättää toisen ihmisen”, Nita tuumi silittäessään lehden moniväristä, liuskaista pintaa, muistaen äkillisesti nuoruudessa syntyneen yksinäisyytensä aallokon, jolloin hänestä tuntui, kuin jokainen vastaantuleva vain käveli hänen ohitseen näkemättä koko ihmistä edessään.
Ja kaikki hänen sanomansa sanat vain haihtuivat ilmaan, kuin niitä koskaan ei olisi edes ollutkaan olemassa.
Mutta yksinäisenä hän oppi luomaan yhteyden luontoon, sillä sen hän tiesi olevan kerran syntyneenä voimassa aina kuolemaansakin asti. Ei ollut merkitystä, jos toinen ihminen oli hänet jättänyt taakseen, sillä hänen selustaansa suojasi joka tapauksessa pihapuiden rakentama vihreä muuri.
”Luonto on aina ihmisen ympärillä eikä se ihmistä hylkää. Se vain toivoo, että se kohdataan arvostuksella. Vaikka se langettaisi niskaan kamalan pakkasen tai pyörryttävän tuulenpuuskauksen, saa ihminen aina olla osa sitä.”
Tuulen kolea kuiskaus toi Nitan mieleen parin vuoden takaisen syysillan, jolloin hän käveli kylmän yötaivaan alla ilman hansikkaita, takki auki. Hän muisti, kuinka tuuli puski viiltäen hänen rintaansa ja jäädytti hänen paljaan kaulansa, kuinka yksin hän sillä hetkellä tunsi olevansa. Vaikka hänellä oli kontaktejakin. Tunne vain vallitsi voimakkaana hänen sisimmässään. Emotionaalinen kokemus eristyneisyydestä. Siitä huolimatta, että hänen ympäriltään löytyi loputon määrä asioita, joihin luoda yhteys.
Vielä oikeastaan nykyäänkin Nita oli yksin. Mutta hän ei välittänyt, koska hän peräänantamattomasti aina joka aamu valmistautui uuteen päivään. Yksinäisyys ei ollut aihe itkeä. Aina löytyi joku, kenellä asiat olivat häntäkin huonommin.
”Elämä on vain eläjiä varten”, Nita totesi ja pyyhkäisi hiussuortuvan korvansa taakse punoittuneelta poskeltaan. Hän tärisi kevyesti puristaen takintaskunsa pehmeää sisäkangasta.


2:5


Nita pyöritteli ryppyistä paperilappusta kädessään. Hän silmäili numerosarjaa kaivaessaan jääkylmäksi taskunsa
pohjalla viilentyneen puhelimen ja näppäili numeron näytölle. ”040 784…”
”Hei”, kuului luurin toisesta päästä vaimeasti, aivan kuin puhelu olisi haluttu pitää salassa.
”Hei, Nadja! Olisiko sinulla hetki aikaa jutella kanssani siitä, mistä puhuttiin silloin kahvilassa?”
”Ööhm… tottakai”, Nadja sönkötti. Nita vaistosi epävarmuuden naisen karheaksi muuttuneessa äänessä, tuntiessaan lasisen näytön kylmän pinnan vasten ihoaan.
”Ei kai vaan ole huono hetki, etten nyt häiritse millään lailla?”, Nita kysyi.
”No et tietenkään. Kun minulla nyt vaan on tässä hieman kiireitä…” Nadja puuskahti.
”No kyllähän minä siinä tapauksessa häiritsen. Soitanko sinulle vaikka huomenna aamupäivästä uudelleen?” Nita tiedusteli rypistellessään lappua nyrkkinsä sisällä.
”Se sopii. Anteeksi vielä tästä, sillä olisin mielelläni voinut puhua kauemminkin, jos työt jaksaisivat paremmin.”
”Ymmärrän oikein hyvin. Mukavaa loppuiltaa sinulle!” Nita kohtealiaana toivotti, vaikka todellisuudessa vastaus ei ollut hänelle tyydyttävä.
Hän puristi lopuksi muistilapun vaivaiseksi kasaksi, pieneksi epämuodostuneeksi kappaleeksi ja viskasi sen kauemmas märkään ruohikkoon, jonka vehreydessä kiilteli katuvalon loisteessa vesipisaroita. Hän tarkkaili lappua, jonka ohuen pinnan vesi pian kostutti ja värjäsi tummaksi, kuinka pisara levitti kuulakärkikynän sinisen jäljen haalean valjuksi läntiksi. Kuin edellisen päivän vaalean veritahran.

Nita asteli hiljaa autoansa kohti, tuijottaen silmiensä viiruuntuessa tomusta harmaata konepeltiä. Maalattu, oikealle nojaava teksti sai hänet ymmälleen.
”Järvellä”
Nita tutki kirjaimia, niiden epätarkkoja ja suttuisia rajoja. Hän kävi silmät tarkkoina jokaisen kirjaimen yksitellen läpi, etusormensa liukuessa viilentynyttä metallipeltiä pitkin ja huomasi, kuinka r-kirjain oli hieman eri väriä. Kirkkaanpunainen sävy tumman pinkin seassa.
”Ja punainenhan on vaaran väri”, Nita ymmärsi, huomaten pulssinsa kiihtyvän hermostuksesta, kuin jokin paino olisi sillä hetkellä iskeytynyt jäykkänä kiinni hänen kurkkuunsa. Hän juoksi hädissään Volvoonsa ja ajoi nopeasti pois parkkipihalta, hiekan humistessa ja vapauttaessa ilmaan teräviä kivenpaloja renkaan painalluksen jättämän tumman janan perään. Hän ajoi vaistonvaraisesti kotiinpäin, tiedostamatta yhtäkään tilannetta.
Auto hurisi tasaisena. Nita tuijotti haukotellen sumeana edessään näyttäytyvää nopeusmittaria ja vilkaisi sattumalta ulos vasemmalle, vanhalle linja-autopysäkille, jonka katoksen puiset reunat hihkuivat lahoutta.
Hän törmäsi pysähtyneeseen, juuttuneeseen katseeseen, joka roikkui hänessä irtautumatta. Silmiin, joiden pupillit olivat laajentuneet pelottavan laajoiksi, värikalvoihin, joissa taisteli vihreän sävyssä valkoinen häivähdys. Häivähdys, joka yritti peittää värin kirkkauden.
Nita kääntyi pois kuin sokaistuneena auringonsäteestä, mutta havaitsi kuudennen aistinsa hälyttävän edelleen kyseisten silmien seuraavan häntä. Hän katsoi takaisin taustapeilistä, mutta huomasi hahmon merkillisesti kadonneen pysäkiltä. Selkänojattomalla penkillä lojui enää ainoastaan hylätty muovisäkki, jonka sisästä pullotti korkeaksi kasaksi noussut kirjakokoelma.
Samassa Nita tunsi, kuinka hänen tuntonsa ohjauspyörään katosi ja koki leijuvansa penkissä vain turvavyön vaivaisen voiman varassa. Jokin veti häntä ylös ilmaan kuin vetovoimaa vastaan taistellen.
”Mikä ihme minua vaivaa? Tämä menee jo järjenvastaiseksi!” Nita parkaisi ja iski nyrkkinsä rattiin. Hän vahingossa painoi torvesta ja onnistui rikkomaan ohi ajaneensa maatilan hiljaisuuden. Hän jäi hysteeristen silmiensä harhaillessa tärisemään penkilleen ja puristi ohjauspyörästä.
Kyynel vapautui ja ratsasti surullisen hennon alaripsen harjalla peittäen hetkeksi Nitan näkyvyyden. Pian kyyneleen ote ripsestä katosi ja se vajosi pitkin naisen poskea, alas auton mustalle kumimatolle, jonka pinnassa kura oli kuivunut pieniksi kokkareiksi.




3.

Kipu korvaa ystävää



Sumuinen, lumpeenlehtien vieroksuma järven pinta odotti tyynenä Nitan totisina lähestyviä askelia. Veden synkän harmaa sävy sai Nitan ajatukset harhailemaan. Hän kääntyili puolelta toiselle, seurasi selustaansa, jossa vilahteli sumun verhon takana puoliksi havaittavissa oleva saunamökki ja pukuhuone, jonka natiseva ovi oli jäänyt selälleen.
Joka askeleella Nita vajosi pikku hiljaa syvemmälle. Hän tunsi järven pohjan hytisyttävän kylmyyden kiristävän jalkojensa pohjissa. Pian tunto lakkasi jaloistakin, ja hän aivan kuin ohjatusti eteni vain syvemmälle. Asteittain veden pinta peitti yhä suuremman osan Nitan vartalosta ja imaisi naista uppeluksiin.
Yhtäkkiä Nita tunsi kaulassaan kalsean vihlaisun. Ihan kuin joku olisi puukottanut häntä takaapäin. Hän kääntyi katsomaan, mutta ei nähnyt sumun epätarkan peitteen takaa mitään. Jokin oli kiinnittynyt häneen ja yritti hidastaa naisen liikkeitä. Kuin käsi olisi vetäissyt Nitaa rajusti järven kylmään syvyyteen.
Hän ehti juuri ja juuri vetäistä puhkuviin keuhkoihinsa riittävän annoksen ilmaa, ennen kuin voima vetäisi hänet pinnan alle.
Vesi oli tummaa eikä sen läpi nähnyt mitään. Sen terävä makeus kirveli Nitan silmissä, kun tämä koitti riuhtoa itseään irti. Vihdoin hän pääsi takaisin pintaan, hengähti syvään, yskien yön raikasta ilmaa ja vetäisi pinnalle jalkansa ympärille kiristyneen pitkän ja rehevän järvisätkimen.
”Joku saakelin vesikasvi tämäkin”, Nita puuskutti huulet sinisinä ja heitti ruohon kauemmaksi sumun utuisen peiton taakse. Hän ui rantaan ja kahlasi pois hiekkapohjaisesta järvestä, syysillan viileän kosketuksen sipaistessa hänen poskensa päätä. ”Kuka niskaani oikein langettaa tämän dissosiaation? Loppuisi jo tämäkin.”
Saunakamarin ulkopuolella seisoi ankea penkki. Sen yläpuolella loisti illan hämärässä öljylamppu, jonka keltainen sävy maalasi mökin ulkoseinää ja taltioi näkyviin pientenkin hyttysten tummat varjot. Ylhäällä riippunarulla yhtyi tuulen leikkiin musta kokouimapuku. Sen kylmän kosteista saumoista putosi terassille hiljaksiin pisaroita.
Nita istui penkillä ja tuijotti pysähtyneenä jalkansa vieressä makaavaa tulitikkumuodostelmaa. Kolme tikkua oli kolmion muotoon aseteltuna, ainoastaan keskimmäinen oli hieman normaalia ylempänä. Hän nosti yhden tikuista ja tarkasteli sen kulunutta päätä.
Samassa hän toisti mielessään aiemmin tavatut kirjaimet: I plus R plus A.
Ira.
Jännityksen tukkiessa hengitysteitään, Nita nousi hytisten ylös takapuolensa lämmittämältä istuimelta, joka veti vielä väkisin reiden nihkeää ihoa takaisin. Hän jäi tuijottamaan peilikuvaansa, kalpeita kasvoja, sinisiä huulia, takkuiseksi kuivuneita hiuksia sekä pelosta tärisevää katsettaan, joka hortoili puolelta toiselle peilin pinnassa. Hän muisti lyönnin, kovan täräyksen, joka kaatoi hänet toriaukion kivilaatan päälle. Hän muisti äänen, joka vannoi, ettei Nita koskaan nousisi enää omille jaloille, saatika kävelisi metriäkään. Ettei hän koskaan enää tulisi avaamaan silmiään, ettei hän enää koskaan tietäisi maailman menosta mitään.
Yhtäkkiä kaikki pimeni, kun Nita tunsi rautaisen kolahduksen kallossaan.
”Aaiii!” Nita parkaisi. Yläpuolellaan hän näki harmaaseen pukeutuneen naishenkilön, mustan ohuen siluetin huoneen pimeydessä. Hahmo pudotti kiiltävävartisen lapion kolahtaen lattialle.
”Luuletkos vielä pääseväsi minua karkuun? Luuletko olevasi älykkäämpi, kuin minä?” hahmo irvaili saamatta vastausta. Hän näki alapuolellaan Nitan valkoiset kasvot ja auki jääneet, sinisestä värittömäksi muuttuneet silmät.
Nainen kyyristyi alas ja painoi Nitan luomet kiinni, jolloin pitkät ripset peittivät pysähtyneen katseen. Hän sattui kuulemaan vielä viimeisillä voimilla ulos pusketut sanat:
”Jokin sinussa on imaissut sisääsi aivan vääriä vaikutteita”, Nita kuiskasi hiljaa, jonka jälkeen hänen leukansa naksahti hitaasti kiinni.
”No sepä ei minua haittaa ollenkaan”, hahmo vastasi ja nousi seisomaan. Hän käveli ulos saunamökistä, sytytti pitkän savukkeen ja katosi metsästä, unohtaen tunteettomana taaksensa löyhkäämään jäänen ruumiin, joka jäi liikkumatta saunakamarin lattialle paikalleen levittämään kamalaa löyhkää. Mutta miksi hän olisi välittänyt?


3:5


”Mustajärventie 1, 32300 Loimaa”, ilmestyi vihdoin tietokoneen näytölle. Yläpuolella luki Nitan nimi ja puhelinnumero.
Nadja tuijotti sivua herkeämättä, kunnes työnsi hiiren sivuun ja nappasi puhelimen lipaston päältä. Puhelin hälytti pitkän aikaa, mutta koskaan kukaan ei vastannut. Hän ehti moneen kertaan tuntien kuluessa soittaa numeroon, törmäten aina samaan ongelmaan: kukaan ei ollut tavoitettavista tuosta numerosta.
Viimein Nadja teki valintansa ja päätti lähteä Nitan luo. Hän näpytteli osoitteen autonsa navigaattoriin ja peruutti alas etupihan kiviliuskasta, jonka päällä irtokiven palat narskuivat pyörien. Sivussa välähti naapurin kiinnostuneet silmät, jotka jäivät tuijottamaan Nadjan auton perään.
Nadja tunsi viileän kostean tuoksun sieraimissaan. Auton kuljettajan puoleinen ikkuna oli auki, josta puski sisään syyssateen enteet. Edessä hiekkapolulla juoksi orava, joka hetken päästä katosi kuusimetsän suojiin. Samassa yksittäinen vesipisara luisui tuulilasia vasten.
Oksa rasahti kuivana, kun Nadja kääntyi Nitan kotipihaan. Nita tunsi metsän tunnelman haltioivan autonsa ympärillä, kun hän ajoi tummien oksien peitossa. Äkkiä hän havahtui tyhjään etupihaan, joka vaikutti siltä, kuin sitä ei olisi käytetty vähään aikaan. Nurmikkoa ei ollut leikattu, ja pihakukkien terälehdet huusivat vettä kuin eivät koskaan olisi saaneet nesteytystä.
Näky oli kuin autioituneelta pihalta. Nadja käveli hämillään pihalle seuraten kapoista tietä, joka kantoi hänet viereisen järven rantaan. Hän näki edessään heiluvan rapaisen maankamaran, jonka pinta murentuessaan luistaisi jalan alla kuin liisteri.
Nita aisti jo kaukaa pahan olemassa olon, sen tunteen, ettei positiivinen aura ollut talolla vähään aikaan käynyt ja erotti edessään häämöttävän pitkän mallisen auton, jonka takakontti leijui aukinaisena ilmassa. Sisälle nostettiin liinalla suojattu naishenkilö.
”Nita!” Nadja huudahti ja juoksi lähemmäs. Samassa tuuheakulmakarvainen poliisimies tuuppasi häntä taaksepäin.
”Hei, älä tule lähemmäs. Tämä on rikospaikka.”
”Mutta kun minun täytyy päästä tuonne. Kyseessä on ystäväni”, Nadja parahti liikehtien epämääräisesti ja tunsi kenkiensä pohjassa tahmaisen märän mudan. Hän seurasi poliisin katsetta, jonka pintaan ilmestyi kuin kerros kiiltävää jäätä.
”Valitettavasti minun täytyy kertoa teille, että hän on menehtynyt. Olen todella pahoillani”, poliisi sanoi koskettaen Nadjan olkapäätä, josta roikkui alas pitkähihnainen käsilaukku. Nadjan kasvoille vääntyi itkuinen ilme.
”Ei! Ei voi olla…”
”Miksi minä lopetin sen pirun puhelun?” Nadja hihkui kasvot punaisina puristaessaan sinivalkoista eristysteippiä, joka rajasi hirsistä saunamökkiä kiertäen myös vanhan ja harmahtavan kuusen. Hän seurasi poliisin tekniikkaryhmää, joka asteli edestakaisin näyteastiat käsissään mökin ympärillä, henkilökortit kauloissaan heiluen.
Terassin viereen oli pysäköity liukkaan nurmen ja mudan yhdistelmään harmaa Transporter, jonka sisällä istui kaksi poliisia keskustelemassa. Pientä tihkua putosi kevyesti tumman harmaalta taivaalta.
Tiedostamaton todellisuus. Kylmyys.
Mitään muuta Nadja ei sillä hetkellä katunut niin paljon, kuin sitä, ettei hän koskaan auttanut Nitaa. Ettei hän huomioinut ihmistä, joka kolmen päivän päästä oli kuollut, yhtäkkiä kadonnut kokonaan hänen elämästään. Yksinäistä naista, josta hän olisi voinut saada aidon ystävän, uuden arvokkaan ihmisen elämäänsä.
Miksei hän edes pystynyt pelastamaan yhtä ihmishenkeä, siitä huolimatta ollut valmis auttamaan, vaikka toinen kätki hätähuutonsa tuskaisten selitysten taakse? Miksi aina miksi?


——————————————————————————————

Schwartz (2018)

Inspiraationi:
Martina Sundberg - Sabotage

Arvostelut

Ei arvosteluja

Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS