Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Muut Perjantai-ilta
QR-Code dieser Seite

Perjantai-ilta Uusi

















PERJANTAI-ILTA





















IX


Raija-äiti sai sitten tahtonsa läpi. Perjantai-iltana Hannan oli määrä lähteä Sinin kanssa paikalliseen ravitsemusliikkeeseen hauskaa pitämään ja äidin mieliksi hän suostui sellaiseen järjestelyyn, että Sini tulisi heille kahville ennen kuin he lähtisivät omille teilleen. Äidillä tuntui olevan tavattoman kova halu saada tavata Hannan lukioaikainen koulukaveri. No, ei kai se toisaalta niin ihmekään ollut, koska eihän muori ollut tavannut Siniä kunnolla pitkiin aikoihin. Kai he jossain terveyskeskuksen aulassa olivat joskus toisiinsa törmänneet, mutta siitä oli kyllä jo vierähtänyt aika monta vuotta, kun Sini oli viimeksi käynyt heillä aivan sisällä asti.
Alle kaksikymppisinä nuorina neitokaisina Hanna ja Sini olivat olleet varsin tiiviisti yhteyksissä, ja toisinaan Sini oli ollut heillä kokonaisen viikonlopunkin yökylässä. Sitten Hanna oli lähtenyt Helsinkiin opiskelemaan ja heidän yhteydenpitonsa oli jäänyt vähemmälle. Niinhän näissä kouluaikaisissa kaveruussuhteissa tuppasi aina vähän käymään: päättäjäispäivänä kyllä lupailtiin ja vannottiin varsin totisella mielellä, että pidetään yhteyksiä vielä tämän jälkeenkin, mutta sitten kun juhlat oli juhlittu ja ihmiset olivat muuttaneet kuka minnekin, tapaamiset alkoivat vain harveta. Se oli varmaankin aika yleismaailmallinen ilmiö.
Sini oli asunut koko pienen ikänsä kotiseudulla; ehkä Hannallekin olisi käynyt samoin, ellei hän olisi aikoinaan lähtenyt pääkaupunkiin yliopiston pääsykokeeseen. Oliko se sitten viisas vai vähemmän viisas ratkaisu, sitä hän ei osannut enää niin viimeisen päälle varmaksi sanoa. Kenties hän tienaisi nyt leipäänsä jonakin epäpätevänä opettajana jossakin vihonviimeisessä paikkakunnan kyläkoulussa, ellei hän olisi sattunut saamaan Helsingistä opiskelupaikkaa. Oli mahdotonta enää sanoa, olisiko hän ollut siinä tapauksessa onnellisempi vain onnettomampi kuin nyt. Talviloman aikana hänellä oli ollut aikaa miettiä näitä asioita kenties vähän liiankin paljon. Hän oli tehnyt eräänlaista tilintekoa eletystä elämästään: että missä asioissa hän oli toiminut oikein ja missä asioissa hänen olisi ehkä kannattanut tehdä jokin toinen päätös. Kerrankin hänellä oli ollut aikaa pysähtyä ja pohdiskella kaikkea oikein ajan kanssa.
Välillä Hannalle oli tullut mieleen aika synkkiäkin ajatuksia. Pääkaupungin humussa ikävät mietteet olivat pysyneet jotenkin piilossa, mutta täällä lapsuuskodissa ne pulpahtivat esille aivan kuin itsestään. Oliko se toisaalta vähän niin, että välillä ihmisen piti lähteä kauaksi nähdäkseen lähelle? Suuria kysymyksiä oli tietenkin mahdollista paeta oman aikansa, mutta eihän se kuitenkaan sitä tarkoittanut, että ne olisivat sisimmästä minnekään kadonneet.
Kiusallisetkin asiat oli pakko käydä läpi ennemmin tai myöhemmin tai muuten ne jäivät ikuisiksi ajoiksi kummittelemaan jonnekin taustalle. Virassaan toimivana psykologina Hannan olisi pitänyt tämä tietää, mutta ei kai se ollut mitenkään uutta, että parantaja osasi hoitaa paremmin toisia kuin itseään. Vierellä kulkevan ihmisen huolia ja murheita oli helppoa ratkoa, vaikka oma mieli olisi ollut täysin pirstaleina. Kuka viisas lie sanonutkin, että saarnaaja saarnaa välillä itsellesi niitä suuria elämänviisauksiasi, äläkä vain aina ole muita neuvomassa ja ohjaamassa.

Monet asiat Hannan elämässä olivat aivan hyvällä mallilla, mutta silti jonkinlainen piinaava perusahdistus vaivasi häntä aika usein. Ei hän osannut oikein itsekään määritellä kovin tarkasti, mitä kaikkea tämä masentava tunne piti sisällään, mutta nähtävästi tunne oli täysin todellinen, koska se iski heti päälle, kun hän pysähtyi paikalleen ja oli muutaman päivän arkisista askareistaan vapaalla.
Jokin tässä maailmanmenossa tuntui mättävän pahemman kerran. Ihmisillä tuntui olevan aina kiire, eikä oikein mikään ollut enää kovin varmaa ja pysyvää tässä nykyisessä maailmanajassa. Avioliitot hajosivat, työpaikat olivat joitakin pätkäsuhteita, eivätkä ihmiset enää kohdanneet kunnolla toisiaan, kun kylässä käymiset ja yhteiset riennot oli korvattu joillakin hemmetin kännyköillä ja nettiyhteyksillä. Tietokoneiden ja sen sellaisten olisi pitänyt helpottaa ihmisten välistä kommunikointia, mutta oliko siinä kuitenkin käynyt juuri päinvastoin? Usein ainakin vaikutti siltä, että yhä useammat ihmiset vain eristäytyivät omiin loukkoihinsa ja kärsivät koko ajan vain pahemmista mielenterveysongelmista. Niin kai siinä aivan luonnostaan kävi, kun ihmiset hylkäsivät perinteisen yhteisöllisyyden ja siirtyivät jonnekin keinotekoiseen virtuaalimaailmaan. Eihän se mitään oikeaa elämää ollut, ei ainakaan Hannan mielestä.
Lomansa alussa Hanna oli kokenut kotikylällä olemisen melko vastenmielisenä, mutta pitkien talvipäivien edetessä hän oli kuitenkin alkanut tulla aika lailla toisenlaisiin ajatuksiin. Kai hän lapsuuttaan enemmän kuitenkin kaipasi kuin inhosi. Kotikylä edusti hänelle jotain mennyttä maailmaa, johon hän tunsi menettäneensä otteensa niiden reilun kymmenen vuoden aikana, jotka hän oli muissa maisemissa viettänyt. Oli ollut aika, jolloin hän oli aivan tietoisesti repinyt itseään pois omista lähtökohdistaan, mutta nähtävästi se ei ollut kuitenkaan oikein onnistunut, koska miksipä muutoinkaan hän olisi nyt miettinyt tällaisia asioita. Välillä hän suorastaan pelkäsi, oliko hän kadottanut juurensa jo aivan kokonaan.
Ei hän halunnut enää väittää, että kotiseudulla kaikki olisi ollut vain huonosti ja että urbaanissa ympäristössä kaikki olisi ollut vastaavasti paremmin. Jotain hän oli jäänyt tästä miljööstä ja näistä originelleista ihmisistä lämmöllä muistelemaan, eikä hänellä itsellään ollut nyt hyvä olla, vaikka hänellä noin niin kuin ulkoisesti menikin ihan mukavasti. Nämä kotikylän asukkaat olivat sellaisia kuin olivat, mutta sitä ei käynyt kieltäminen, etteikö heidän elämänarvoissaan olisi ollut jotain hyvääkin. Työtä oli tehty kovasti ja perheet olivat pysyneet kasassa, vaikkei leipä kovin leveää ollutkaan. Lasten kasvatus oli kenties ollut aika ajoin liian ankaraa ja ehdotonta, mutta kuitenkin siinä oli ollut paljon enemmän johdonmukaisuutta ja vastuuntuntoisuutta kuin jossakin epämääräisessä vapaakasvatuksessa.
Mistä kummasta se oikein johtui, että entisinä aikoina koko elämänmeno oli näyttänyt paljon selkeämmältä ja turvallisemmalta kuin nykyään? Aikaisemmilla sukupolvilla elintaso oli ollut heikompi, mutta silti Hannasta tuntui usein aivan siltä, että heillä oli kuitenkin ollut perusasiat paremmalla mallilla kuin nykyisillä ihmisillä. Ammattinsa puolesta hän tiesi varsin hyvin, kuinka paljon nykyiset ihmiset popsivat masennus- ja mielialalääkkeitä ja kuinka usein he joutuivat turvautumaan terapeuttien ja psykiatrien apuun. Henkinen pahoinvointi tuntui vaivaavan niin koululaisia kuin työikäisiäkin.
Mitä kauemmin Hanna oli työtänsä tehnyt, sitä kriittisemmin hän oli alkanut suhtautua nykyaikaan. Ainahan ihmisillä oli ollut vaikeaa, mutta ei kai se nyt ollut mikään syy jättää velvollisuutensa suorittamatta. Kuinka ihmeessä ihmiset olivat ennen ylipäätään edes pärjänneet, kun he eivät voineetkaan ihan tuosta vaan jäädä sairaslomalle jonkin mielenterveydellisen ongelman vuoksi? Tai kuinka heidän perheensä olivat ainakin pääsääntöisesti pysyneet koossa, vaikkei mistään avioliittoleireistä tai parisuhdeterapeuteista ollut oikein hajuakaan? Tai kuinka lähestulkoon mies kuin mies oli käynyt armeijan loppuun saakka, vaikka sotilaskuri oli ollut paljon ankarampaa kuin nykyään? Oliko tämä jatkuva elintason kasvaminen ja palvelujen kehittyminen vienyt ihmisten elämän salakavalasti ja miltei huomaamattomasti vain pahempaan suuntaan?
Tämän kaltaisia kysymyksiä Hanna oli pyöritellyt päässään jo aivan kyllästymiseen asti. Kenties tuulettumaan lähteminen oli hänelle nyt enemmän kuin paikallaan. Ehkäpä hänen ajatuksensa vaihtuisivat, kun he lähtisivät Sinin kanssa vähän viihteelle.

X


Vastoin Hannan odotuksia äiti käyttäytyi aivan mallikkaasti koko Sinin vierailun ajan. He vain joivat kahvia keittiöpöydän äärellä ja juttelivat leppoisasti niitä näitä. Äiti ei käynyt utelemaan Sinin yksityisasioista sen kummemmin ja malttoi kuunnella ihan rauhassa, mitä sanottavaa vieraalla kulloinkin oli. Vaikka äiti tiesi, että Sinin ja Samin kihloihin meneminen oli mennyt pieleen, hän ei kuitenkaan vihjaissut sanallakaan siihen suuntaan, että kuinkas Sinillä pyyhki nykyään miesrintamalla. Äiti vain hienovaraisesti käänsi juttelun jollekin yleiselle tasolle, jos tarinat alkoivat mennä vähänkään henkilökohtaisempiin asioihin.
Nähtävästi äiti oli käytännön elämässä paljon suurempi ihmistuntija ja ihmismielen ymmärtäjä, mitä Hanna oli osannut kuvitellakaan. Tuli mieleen, että kuinka hyvin hän ylipäätään edes tunsi omia vanhempiaan, vaikka joskus opiskeluvuosina hän oli luullut tuntevansa ihmisen ajattelutavan niin kuin omat taskunsa. Kirjat ja teoriat saivat sanoa ihan mitä tahansa, mutta silti elämä itsessään oli ikuisesti suuri arvoitus. Asioita voitiin pyöritellä ja käännellä vaikka kuinka päin, mutta silti jotain täysin odottamatonta silti aina näytti tapahtuvan.
Niin isässä kuin äidissä taisi olla paljon sellaista, jota Hanna ei koskaan ollut osannut edes nähdä; tai jos oli jotain nähnytkin, niin oli sitten käsittänyt kaiken aivan omalla tavallaan. Vaikka vanhemmat kinastelivat usein joistakin vähäpätöisistä arkipäivän jutuista, heidän välillään oli silti myös hyvin paljon lämmintä välittämistä ja aitoa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Esimerkiksi tämän asian Hanna oli kunnolla huomannut oikeastaan vasta tämän talvilomansa aikana. Asiat eivät olleet läheskään aina sellaisia, millaisilta ne päällisin puolin näyttivät. Kovan riitelemisen takana saattoi olla vaikka kuinka paljon syvää rakkautta, sellaista oikein tosi rakkautta.
Hannalle oli muodostunut miltei pakonomaiseksi tavaksi analysoida perinpohjaisesti jokaisen vastaan kävelevän ihmisen käyttäytymistä, mutta se taisi olla sitten kokonaan toinen kysymys, kuinka hyvin nämä hänen päätelmänsä kulloinkin pitivät paikkansa. Oliko hän kenties ajatellut kaikkea vähän liikaa? Olisiko hänen välillä kannattanut vain elää ja jättää enempi miettiminen vähemmälle? Tosiasia kun kuitenkin oli, ettei elämä voinut läheskään aina noudattaa hänen käsikirjoitustaan.
Hanna ei oikein tiennyt, oliko hän äidin hienotunteisesta käyttäytymisestä sitten tyytyväinen ja vähemmän tyytyväinen. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän koki jotain vastaavaa. Kun ihmiset käyttäytyivät odotettua paremmin, se tuntuikin olevan hänelle vähän niin kuin katastrofin paikka. Kun asiat eivät menneetkään omien pahojen oletusten mukaan, niin oliko se hänelle kuitenkin aika kova pettymys? Silloin asioita etukäteen pahasti maalaileva yksilö ei päässyt sanomaan jotain sellaista, että mitäs minä tästäkin jo alusta lähtien sanoin ja että pitihän se jo arvata, kuinka tässä sitten kävisi.
Niinkö se sitten oli, että ihminen haki luonnostaan tilanteessa kuin tilanteessa tuttua ja turvallista vanhan kaavan mukaan menevää tapahtumien kulkua? Vääräkin ratkaisu oli ikään kuin oikea, jos se vain oli entuudestaan tuttu. Missä sitten olivat ne ihmiset, jotka olivat ihan oikeasti valmiita kokemaan jotain täysin uutta? Avoimesta ennakkoluulottomuudesta ja positiivisesta ajattelutavasta puhuttiin paljon, mutta kenen kohdalla ne loppujen lopuksi oikeasti toteutuivat?

Kahvittelun jälkeen he riensivät suoraan Sinin mummolaan. Mummo oli lähtenyt jonnekin eläkeläisten piiriin iltaa istumaan, ja siksi he saivat aivan vapaasti viettää iltaansa oman mielensä mukaan. Jääkaapissa oli ruokaa yllin kyllin ja sauna oli pelkkää lämmittämistä vaille valmis. Kaikki oli valmiina niin kuin he olisivat olleet suurempiakin vieraita. Mummo oli ajatellut heidän hyvinvointiaan niin pitkälle, että kahvinkeitinkin oli ladattu valmiiksi.
Kun Hanna riisui ulkovaatteitaan eteisessä, hänelle muistuivat mieleen ne lukuisat kerrat, jolloin he olivat tulleet koulusta hyppytuntien ajaksi Sinin mummon luokse lehtiä lukemaan ja läksyjä tekemään. Pienessä rivitalokaksiossa jokainen esine näytti olevan entisellä paikallaan, ja jos Hanna ei olisi nähnyt vierellään aikuiseksi naiseksi kasvanutta vanhaa kaveriaan, hän olisi aivan hyvin voinut luulla elävänsä jossakin kolmen- tai neljäntoista vuoden takaisessa ajassa. Mummolassa tuoksuikin aivan entiselle: lievään lääkkeiden hajuun sekoittui auringonpaisteessa haalistuneitten nahkasohvien nihkeä tuoksu, ikääntyneen ihmisen kaikkialle piintynyt kainalohiki sekä ikkunalaudoilla olevien ruukkukukkien voimakkaammat aromit.
Vaikka kaikki oli turvallisesti ennallaan, Hanna käveli asunnossa sellaisella tyylillä niin kuin olisi vierailut siellä ensimmäistä kertaa. Hän vaelteli hitaasti ensin keittiöön ja sitten olohuoneeseen, eikä mahtanut sille mitään, että kaikenlaiset kauniit muistot pyörivät hänen pienessä päässään tuon tuostakin. Tuossa oli se kuhmuille kolhiintunut ruokapöytä, jonka äärellä he olivat ratkoneet kynää pureskellen joitakin trigonometrian tehtäviä ja tuossa taas oli se ikivanha urkuharmoni, jolla he olivat yrittäneet tapailla jonkin tutun rokkikappaleen introa. Ne kerrat eivät mahtuneet yhden eikä kahdenkaan käden sormiin, jolloin he olivat tulleet Sinin mummon luokse syömään, kun koulun ruokalassa oli ollut tarjolla maksakastiketta tai tillilihaa. Kun lihapullat ja makaronilaatikot oli popsittu, mummo oli aina paistanut heille lettuja tai vaihtoehtoisesti köyhiä ritareita.
- Mitenkäs vanha se Aino-mummo jo on? Hanna kysyi ennen kuin alkoi tutkia kirjahyllyllä olevia valokuvia.
- Jos Luoja suopi, niin syksyllä täyttää kaheksankymmentäkuus.
- Ja vielä vuan tässä yksin elelöö ja on mukana kaikenlaisissa riennoissa?
- Juu… Meidän mummi on suoranainen teräsmummi. Se on paljon paremmassa kunnossa kun moni kakskymmentä vuotta nuorempi eläkeläinen.
- Niin… Kummallisesti ne toiset vuan jaksaavat…
- Mummi aina sannookii, ettei se aio koskaan tulla vanhaks. Ja senkii asian se on sanonu monneen kertaan, että hiän aikoo kuolla tässä kotonaan saappaat jalassa. Vanhainkottiin se ei lähe, vaikka mikä tulis.
- Kai se on hälle parempi, että hiän suapi lähtee kottoosa vasta jalat eillä.
- Niin juuri. Jos mummi vietäs väkisin johonnii laitokseen, niin varmaan se kuolis siellä ihan muutamassa päivässä. Se suris siellä ihtesä kuoliaaks alta aikayksikön, kun ei piäsis ennää leipomaan ja kasvimuata penkomaan. Ja kukkia kastelemmaan ja mattoja kutomaan… Ei se ossois siihen alistuu, että kaikki kannettaan hälle valamiina etteen. Se kun on tottunu aina pitämään huolta niin ihestään kun muistakii. Kaheksan lasta se on tähän mualimaan aikonaan synnyttäny ja niistä kaikista kunnon kansalaisia kasvattanu. Suoranainen teräsmummi…
Kirjahyllyssä oli Sinin ylioppilaskuva. Tässä kuvassa Sinillä oli vielä maantienruskeat hiukset; sittemmin Sini oli värjännyt hiuksensa punaisiksi. Sini hymyili kuvassa hieman vaivautuneen tuntuisena, vähän sellaisella tyylillä, että eipä hän nyt olisi tahtonut itselleen edes minkäänlaisia juhliakaan pitää. Kuitenkin Sini oli kuvassa varsin kauniin ja viehättävän näköinen nuori nainen. Tuli vääjäämättä mieleen, että oliko se nyt oikeus ja kohtuus, että tuollaisen näyttävän näköisen naisen piti vain vuodesta toiseen viettää jotain turvatonta sinkkuelämää. Naisella oli lämmin luonne, suurin piirtein terveet elämäntavat ja hyvä koulutus ja silti hän vain joutui kerta toisensa perään pettymään omissa ihmissuhteissaan. Oliko se oikein, että Sini jäi kerta toisensa perään sinkuksi, kun samaan aikaan paljon huonommatkin ihmiset saivat perheen ja lapsia?
Ikään kuin näiden ajatustensa sanelemansa Hanna laittoi merkille, ettei kirjahyllyssä ollut ensimmäistäkään tuoretta hääkuvaa. Vaikutti pahasti siltä, ettei Sininkään suvussa nähtäisi enää seuraavaa sukupolvea. Kaikki Aino-mummon jälkeläiset olivat ainakin suurin piirtein onnellisesti naimisissa, mutta hänen lastenlapsensa eivät näköjään olleet onnistuneet omissa pariutumisaikeissaan.
Sellaiseksiko tämä elämänmeno oli muuttunut, etteivät ihmiset enää uskaltaneet tuottaa tähän maailmaan uusia jälkeläisiä, vaikka ulkoisesti ajatellen nykyisillä ihmisillä olisi pitänyt kaiken järjen mukaan olla siihen paljon paremmat edellytykset kuin entisten aikojen ihmisillä? Kaiken teknisen ja henkisen kehityksen oli pitänyt viedä ihmiskuntaa koko ajan vain parempaan suuntaan, mutta mistähän kummasta sitten kuitenkin johtui, ettei ihmisillä tuntunut olevan enää halua jatkaa inhimillistä elämää täällä maapallon päällä? Jos tämä nykyinen maailma kerta oli niin loistava ja pitkälle kehittynyt, niin eikö tähän maailmaan olisi sitten pitänyt nimenomaan saada uusia suvunjatkajia? Näkemään ja kokemaan tätä onnea ja ihanuutta…
Hanna ei mahtanut sille mitään, että hänelle tuli aika apea olo. Vanhojen valokuvien katseleminen nostatti hänelle mieleen sen tosiasian, ettei hän todellakaan ollut enää se nuori koululainen, jolla kaikki oli vielä edessä. Vuodet vain vierivät pelottavan nopeasti eteenpäin ja usein Hannasta tuntui aivan siltä, ettei hänen elämänsä oikein kehittynyt mihinkään suuntaan. Koulut oli käyty ja vakituinen työpaikkakin oli lopulta löytynyt, mutta silti elämästä tuntui jotain suurta puuttuvan. Kai hän tiesikin, mitä häntä vaivasi, mutta ei vaan rohjennut sitä ääneen sanoa. Kun jokin asia oli oikein pinnalla, se piti selittää ja sovittaa joksikin aivan muuksi. Piti valittaa vaikka ainaisia työpaineita, vaikka todellinen surumielisyyden aihe olisi ollut jossain aivan muualla.

XI


Kuten arvata jo saattoi, Sini oli varannut heille muutakin saunajuomista kuin mehua ja limonadia. Sini muisti aivan oikein, ettei Hanna ollut erityinen oluen ystävä. Hanna ei voinut olla naurahtamatta, kun Sini toi hänen eteensä ruuan ja kahvittelun jälkeen makean päärynäsiiderin korkeassa lasissa. Kuinka ihanaa se olikaan, että ihmisellä oli tässä maailmassa luotettavia ystäviä, sellaisia ystäviä, joille kaikkia asioita ei tarvinnut vääntää rautalangasta ja jotka muistivat tietyt asiat ilman erillistä sanomistakin.
- Voi kun sie Sini oot mukava… Muistit senkii, että mie tykkeen enemmän makkeesta kun happamasta siideristä.
- No enhän mie nyt sitä voi olla muistamatta… kun sentään niin monta kertoo on lähetty yhessä bailoomaan…
- Kiitos Sini. Kiitos ihan oikeesti.
- Eipä kestä kiitellä. Pittäähän sitä nyt tään verran… Aika harvonhan tässä on viime aikoina tavattu…
- Niin… Eipä tässä oo liikoja nähty. Mutta hyvä että ies joskus meille tää ilo on suotu.
- Parempi sekkii kun ei mittään… Monet asiat tässä elämässä männöövät päin persettä, mutta jotkut asiat sentään voivat olla kestäviä. Niin kun nyt esimerkiks tää meijän välinen ystävyys. Otetaanko sille?
- Otetaan ihmeessä!
Laseja kilisteltiin useamman kerran ja suloinen nousuhumalan huuma alkoi päästä pinnalle. Päässä surisi mukavasti ja huolet ja murheet siirtyivät vähäksi ajaksi jonnekin kaukaisuuteen. Ei ollut mitään paineita, kun kummallakin oli vapaapäivä edessä. Vaikka he joisivat itsensä heikkoon kuntoon, kukaan ei voisi tulla syyttämään heitä velvollisuuksien laistamisesta tai vastuun kiertämisestä. Hetken aikaa he ehkä olivatkin ikään kuin kaksi pientä koululaistyttöä, jotka olivat vasta opettelemassa aikuisuuden ensiaakkosia. Tuntui ajoittain aivan siltä niin kuin se reilun kymmenen vuoden tauko olisi kadonnut kokonaan pois heidän väliltään. Siiderit vain kumoutuivat kurkkuihin tasaisella tahdilla.

He naukkailivat juomiaan ja odottelivat kaikessa rauhassa saunan lämpenemistä. Pitkästä aikaa Hanna tunsi olonsa hieman rentoutuneemmaksi ja vapautuneemmaksi. Sanottiinpa alkoholin vaaroista mitä tahansa, mutta ainakin hänelle kohtuullinen alkoholin nautiskeleminen aiheutti enemmän hyviä kuin huonoja tuntemuksia. Ehkäpä hän oli kaikkein parhaimmassa seurusteluvireessä, kun hän oli juonut sopivasti punaviiniä tai siideriä.
Työelämään siirtyminen ei ollut tapahtunut hänen kohdallaan ollenkaan kivuttomasti, vaikka hän olikin selviytynyt tehtävistään ja velvollisuuksistaan sinällään ihan hyvin. Työpaikalla häntä pidettiin todennäköisesti tarmokkaana puurtajana ja hyväntahtoisena työtoverina, mutta sehän oli tietenkin vain pelkkää ulkokuorta, joka ei kertonut juuri mitään hänen todellisista ajatuksistaan.
Tuskinpa kukaan osasi työpaikalla edes aavistaa, kuinka suuria paineita Hanna kantoi omasta pärjäämisestään suuren sairaalan aloittelevana psykologina. Hän ei ollut vielä ehtinyt kehittyä kyyniseksi ja skeptiseksi kallonkutistajaksi, jolle kaikki potilaat olivat vain pelkkiä nimettömiä lukemia tilastoissa ja joka piti tarkan huolen lähinnä vain siitä, että työasioita ajateltiin ja hoidettiin pelkkä pakollinen määrä työajan puitteissa. Hän ei osannut vielä ajatella niin, että tämähän oli vain pelkkää työtä, jota tehtiin ainoastaan toimeentulon vuoksi.
Työt seurasivat häntä kotiin asti ja aika usein hän huomasi ajattelevansa asiakkaittensa huolia ja murheita vielä yövuoteellakin. Hän halusi vilpittömästi auttaa kaikkia kohtaamiaan ihmisiä, ja varmaan juuri siksi hän koki aika usein niin, että koko hänen työnsä oli varsin toivottoman tuntuista. Apua tarvitsevia ihmisparkoja oli vaikka kuinka paljon, eikä hän yleensä osannut ja voinut tehdä heidän hyväkseen kovinkaan paljon. Yhtä ihmistä oli mahdotonta kuunnella ja tukea tuntitolkulla, kun jonossa oli monta muutakin yhtä heikossa tai jopa pahemassa jamassa olevaa asiakasta.
Hanna oli joutunut myöntämään oman rajallisuutensa. Niin jalomielisenä idealistina kuin hän oli työhönsä lähtenytkin, hän ei kuitenkaan mahtanut kylmille tosiasioille yhtään mitään. Hän oli joutunut tunnustamaan omat puutteensa ja heikkoutensa, mutta eihän hän olisi ollut tunnollinen perusperfektionisti ja kunnianhimoinen suorittaja, jos hän ei olisi kantanut tästä asiasta kovaa syyllisyyttä ja ajoittaista masennustakin. Hän olisi tahtonut olla joku paljon kyvykkäämpi ja parempihermoisempi psykologi ja silti hän oli vain tällainen perin inhimillinen ja haavoittuvainen yksilö; se otti välillä aika lujille, sitä ei käynyt kieltäminen.
No, ehkäpä tälläkin kaudella oli sitten jokin tarkoituksensa hänen elämässään. Jokaista asiaa ei voinut aina tehdä viimeisen päälle oikein, vaikka oma tahto siihen olisi ollut kuinka kova. Tältä pohjalta Hanna kai sitten jotenkin ymmärsi myös vanhempia kollegojaan, jotka tekivät työtään tiukasti vain virka-aikoinaan ja jotka eivät olleet turhan toiveikkaita potilaittensa parantumisen suhteen. Kun takkiin tuli riittävän kauan ja kun koko mielenterveystyön raadollisuus alkoi paljastua kaikessa kovuudessaan, oliko se sitten toisaalta mikään ihme, että omaan työhönkin alettiin suhtautua pelkällä ammattimaisella asenteella? Helposti kai siinä alkoi ajatella vähän itse kukin, että tämähän oli vain pelkkää työtä, joka ei juuri mitään tuottanut ja jonka vuoksi ei kannattanut ainakaan omaa elämäänsä pilata.
Insinöörien ja tehdastyöläisten työsaavutuksia voitiin laskea ja määritellä euroissa, mutta mielenterveyspotilaitten hoitaminen oli kokonaan toinen juttu. Tuskinpa niin viisasta ihmistä oli olemassakaan, joka olisi osannut arvioida, tuottiko Hannan tekemä työ yhteiskunnalle pitkässä juoksussa enemmän miinusta vai plussaa. Se oli kuitenkin varmaa, että ihmisillä oli paljon henkisiä ongelmia ja että tavalla tai toisella heidän vaikeutensa tulivat esille jokapäiväisessä elämässä. Jos kerta hyvinvointivaltiossa elettiin, kai siellä sitten tuli pitää huolta aivan kaikista kansalaisista, niistä kaikkein heikoimmistakin yksilöistä.

Sauna oli jo lämmin, mutta silti Hanna ja Sini vain juttelivat ja joivat siideriä olohuoneessa. Kun kaikki työasiat ja sen sellaiset oli puitu moneen kertaan läpi, keskustelu siirtyi aivan luonnostaan henkilökohtaisempiin aiheisiin.
Hanna oli jo sen verran viihteellä, että hän rohkeni riisua tavanomaisen suojapanssarinsa pois. Pääkaupungin humussa ja etenkin työpaikallaan hän piti tarkan huolen siitä, ettei kukaan saanut tietää hänen yksityiselämästään kuin pelkän pintasilauksen. Tiedettiin kyllä, että hän asui Kalliossa kerrostalokaksiossa ja että hän kävi vapaa-aikanaan säännöllisesti kuntosalilla ja uimahallissa, mutta oikeastaan mitään muuta työkaverit ja hyvänpäiväntuttavat eivät hänestä tienneet. Ei hän ollut mitenkään tietoisesti itselleen tätä suojapanssaria rakentanut, mutta niin vain oli tapahtunut vuosien saatossa. Kai se oli jokin hänen alitajuinen suojautumiskeinonsa, jonka turvin hän oli jotenkuten onnistunut sinnittelemään kerrasta toiseen kaikista niistä ikävänpuoleisista kahvipöytätuokioista ja pikkujoulujen jälkipuinneista, joihin hänen oli ollut pieni pakko aina osallistua, vaikka ne eivät häntä ihmeemmin kiinnostaneet.
Kun toiset olivat puhuneet perheistään ja ulkomaanmatkoistaan, hän oli vain koettanut kuunnella kaikkia näitä juttuja kovinkin kiinnostuneen näköisenä, vaikka hänen oma mielensä oli harhaillut jossain aivan muualla. Kun toiset olivat kertoneet pitkiä tarinoita aviopuolisoistaan, lapsistaan ja asuntojensa hankkimisista, hän oli aina yrittänyt tukea ja kannustaa lähimmäisiään heidän omissa haaveissaan ja tavoitteissaan, vaikka hän itse oli ollut kaiken aikaa tätä kaikkea ihanuutta vailla. Sellaiseksi toisten mielistelijäksi hänet oli kasvatettu jo aivan lapsena. Kerta toisensa perään hän huomasi miettivänsä, että eihän hän nyt vain varmasti ollut kenellekään millään tavalla loukkaukseksi tai pahennukseksi. Kai hänen olisi pitänyt välillä miettiä hieman enemmän myös omaa hyvinvointiaan eikä aina vain sitä, mitä toiset ajattelivat hänestä tai kuinka hän osaisi heitä auttaa.

He alkoivat jo riisua vaatteitaan, kun Sini kertoi hieman yllättäen, että hän oli palaamassa takaisin entisen siippansa luokse. Niin paljon kuin Sini oli viimeisintä poikakaveriaan talven aikana moittinutkin, hänellä tuntui olevan nyt aivan vakavat aikeet Samin suhteen. Tuli ilmi, että nyt he aikoivat sitten lopultakin ihan oikeasti mennä yhteen. Yhteistä asuntoa oli käyty etsimään ja uusien kihlasormusten hankkimisestakin oli jo neuvoteltu.
Hanna ei oikein tiennyt, kuinka hänen olisi pitänyt tähän uutiseen suhtautua. Tiesikö Sini nyt ihan varmasti, mihin hän oli oikein menossa? Toisaalta hän oli myös hieman loukkaantunut Sinille, kun tämä kertoi nämä asiat hänelle suoraan vasta nyt. Vain muutamia päiviä sitten Sini oli puhunut Samista vähän sellaisella tyylillä, että toki he olivat puheväleissä, mutta ettei heillä noin niin kuin muutoin ollut enää varsinaista parisuhdetta. Mutta siltähän tuo nyt selvästi kuitenkin vaikutti, että Sinin ja Samin välillä oli muutakin kuin pelkkä kaveruus: ei kaverin kanssa menty kihloihin ja muutettu tuosta vaan saman katon alle asumaan.
Niin lapsellista kuin se olikin, Hanna oli aika käärmeissään Sinille. Näinkö vähän vanha kaveri häneen sitten luotti, että rohkeni kertoa tämän suuren salaisuuden vasta muutaman siiderin jälkeen? Ja Hanna oli kuitenkin ollut sellaisessa uskossa jo monta vuotta, että Sini uskalsi kertoa hänelle aivan kaiken itsestään. Olivatko he kuitenkaan niin läheisiä toisilleen, mitä Hanna oli pitkien puhelinkeskustelujen jälkeen aina kuvitellut? Aina kun pitkä maratonpuhelu oli päättynyt, Hannalle oli tullut lämmin ja levollinen mieli, että yksi kunnollinen ja luotettava ystävä hänellä tässä maailmassa sentään oli, vaikka hän nyt sinkkutyttönä joutuikin elelemään. Hannalla oli kyllä paljon sosiaalisia suhteita ja hyvänpäiväntuttuja, mutta se oli sitten kokonaan toinen kysymys, oliko hänellä edes yhtä tai kahta tosi ystävää.
- No ootkos sie nyt ihan varma, että tää seurustelun uuvelleen alottaminen vielä kannattaa? Hanna kysäisi vähän töksäyttäen vaatteiden riisumisen lomassa.
- Oon. Nythän se vasta tosissaan kahotaan, onko meistä tähän hommaan. Että osataanko myö ihan oikeesti perustoo perhettä ja ellee yhessä. Joulun alla meillä oli kriisi, mutta ei se kuitenkaan niin suuri kriisi ollu, etteikö siitä vois yli piästä.
- Ka niin… Hyvähän se tietysti on, jos työ ootta suanu asianne järjestykseen ja silleen… Miulla ihelläni on vuan ollu vähän sellasia kokemuksia, ettei sitä vanhoo suhetta kannata ennää käyvä uuvestaan lämmittelemään… Että se on vähän niin kun monneen kertaan lämmitettyy kaurapuuroo… Voiphan sitä tietennii vielä syyvä, mutta ei se ennää maistu samalle kun joskus ennen…
Sini katsoi Hannaa avoimen hämmästyneenä ja naurahti hieman. Heidän luonteenpiirteissään oli varmaan paljon yhteistä, mutta tietyistä asioista he taisivat ajatella aika eri tavalla. Hanna oli kai luonteeltaan selkeästi suoraviivaisempi ja ehdottomampi kuin Sini. Niin paljon kuin Hanna oli joskus äitiään vastaan kapinoinutkin, hänessä taisi silti olla aimo annos mustavalkoisesti ajattelevaa Raija-äitiä. Joko hän jonkun kanssa seurusteli aivan täysillä tai sitten ei seurustellut tämän kanssa ollenkaan. Joko hän oli suhteessa koko sielullaan tai sitten ei ollut siinä laisinkaan; välimuotoja ei tunnettu. Oliko hän ylipäätään edes valinnut oikeaa alaa, jos hän kerta suhtautui parisuhteessa elämiseen näin kylmänviileällä järkevyydellä? Käväisi mielessä jo ties kuinka monennen kerran, että aina yhtä empaattisesti ajattelevalla Sinillä olisi voinut olla psykologin ammattiin paljon enemmän luontaisia valmiuksia kuin hänellä itsellään.
Vaikka Hanna painiskeli päivittäin ihmisten henkisten ongelmien kanssa, tietyillä elämän alueilla hän teki ratkaisunsa ikään kuin putkiaivoinen teknokraatti. Kärjistetysti sanottuna hän oli ihmissuhteissaan joko laidassa tai toisessa. Hän ei ollut koskaan voinut oikein käsittää niitä ihmisiä, jotka vain pysyivät sitkeästi vuodesta toiseen katkolla olevassa parisuhteessaan. Että yhtenä päivänä he riitelivät ja erosivat ja toisena päivänä jo sopivat riitansa ja palasivat yhteen. Että yhtenä viikonloppuna he riisuivat sormukset sormistaan ja lähtivät dramaattisesti eri teille, mutta jo kohta kaivoivat ne sormukset takaisin esille ja aloittivat kaiken taas puhtaalta pöydältä.
Näihin ”on off” –suhteissa eläviin ihmisiin Hanna oli törmännyt varsin usein ja melkeinpä aina hän oli suhtautunut heihin lähinnä säälivällä asenteella. Oliko hän kenties ollut omassa ajattelutavassaan aivan liian ankara?
- Kyllä mie Hanna sen jo tiesin, mitenkä sie tähän meijän seurustelun uuvestaan alottamiseen suhtauvut, mut sanoinpa nyt silti… Ehkä mie nyt oon siun mielestä täys tollo, mutta sillä tavalla myö nyt on Samin kanssa sovittu, että kahotaan tää homma kunnolla läpi vielä kerran.
- Onnea teille.
- Ka kiitos paljon… Sitä tässä tarvitaan.
- Mikäs mie oon teitä tuomihtemmaan. Työ tiettä just niin kun ihe parraaks niättä. Ei miulla oo oikeutta sannoo siihen oikein mittään sen enempöö puolesta kun vastaankaan.
- Aivan. Ja jos niitä lapsia aiotaan joskus vielä suaha, niin nythän se alakas olla korkee aika käyvä niitä hankkimaan. Kun kummallakkii on jo kolomenkymmentä vuotta lasissa…
- Niin… Onhan sekkii tietysti ihan totta… ihe kullakii…
Hanna heitti pyyhkeen olkapäälleen ja kiirehti Sinin edellä saunan lauteille. Vielä saunan ovella hänen täytyi ottaa avatusta puolen litran pullosta pitkä huikka. Häntä oli käynyt ahdistamaan ihan toden teolla.


XII


Kun löylyä oli heitetty muutaman kerran, Hanna rauhoittui aavistuksen verran. Hänen täytyi katsella jonkin aikaa Sinistä poispäin ja vasta sitten hän rohkeni kohottaa katsettaan ylemmäksi, kun kirkkaat hikikarpalot alkoivat helmeillä pieninä puroina hänen käsivarsillaan. Mummolan saunaan oli näköjään vaihdettu uusi sähkökiuas, koska se antoi heille varsin ärhäkät löylyt. Puukiulu ei ollut vajonnut edes puoleen väliin asti, kun he olivat jo aivan yltä päältä hiessä.
Hannalta pääsi raskas huokaisu. Hänen kipeintä haavaansa oli kosketettu vähän niin kuin vahingossa, eikä hän kyllä ymmärtänyt oikein itsekään, kuinka hän saattoi reagoida siihen näin vahvasti. Toisaalta hän ymmärsi nyt senkin, kuinka ristiriitaisesti hän ajatteli ystävästään Sinistä. Ensin hän oli mukamas tavattoman surullinen, että hänen ystävänsä joutui elämään sinkkuna vastoi tahtoaan, mutta sitten kun tuli ilmi, ettei Sinin parisuhdetilanne ollutkaan aivan niin toivoton, hän huomasi olevansa enemmän pettynyt kuin iloinen. Kun Sini oli paljastanut hänelle suuren salaisuutensa, se oli herättänyt hänen sisimpäänsä muutaman sekunnin ajaksi suoranaista vihaa. Sellainen jalosieluinen humanisti hän siis todellisuudessa oli…
Jos nyt ihan rehellisiä oltiin, oliko hän toivonut oikeastaan missään vaiheessa aivan täydestä sydämestään, että Sini saisi miehen ja lapsia? Toki hän oli aina ajatellut vanhojen suhteitten uudelleen lämmittämisestä varsin skeptisesti, mutta olisiko hän ollut Sinin puolesta yhtään sen iloisempi, vaikka Sini olisi bongannut itselleen jonkun aivan uuden miesystävän? Oliko hän kuitenkin jollakin tavalla kaiken aikaa salaa toivonut, että Sinin olisi pitänyt pysyä vuodesta toiseen hänen kohtalontoverinaan? Että kun hänellä ei ollut perhettä, niin eipä sitten saanut olla Sinilläkään. Että kun hänellä ei ollut hyvä olla ja kun hän oli pettynyt elämäänsä, myös pitkäaikaisen ja luotetun kaverin olisi pitänyt olla omissa perhesuhteissaan täysin samalla viivalla.
Tällainen itsekäs paskiainenko hän sitten oli, kun asioista alettiin puhua juuri niitten oikeilla nimillä? Tuntui aivan siltä, ettei hänen hienoista teorioistaan ja ylevistä periaatteistaan ollut oikein mitään apua käytännön tilanteissa. Niin paljon kuin hän oli lukenutkin kaiken maailman parisuhdeoppaita ja juossut ties millaisissa seminaareissa, oliko hän kuitenkaan oppinut niistä todellisuudessa kovinkaan paljon? Koko aikuisikänsä hän oli yrittänyt kehittää itseään humaaniksi persoonaksi ja suureksi ihmismielen ymmärtäjäksi, mutta sitten kun vanha kaveri erehtyi kertomaan muutaman sanan omista lapsentekohaaveistaan, hän oli jo täysin maansa myynyt ja kaiken toivonsa menettänyt.
Näinkö raskaasti hän otti sinkuksi jäämisensä? Hanna oli aina vakuutellut niin itselleen kuin muille, että elämässä oli paljon muutakin tavoittelemisen arvoista kuin pariutuminen ja perheen perustaminen, mutta oliko hän kuitenkaan oikein koskaan täysin uskonut näihin hokemiinsa? Juuri siksikö hänen oli täytynyt näitä asioita niin paljon vakuutella ja perustella, että hän oli loppujen lopuksi niin tavattoman epävarma omista haaveistaan ja unelmistaan?
Viileän ja loogisesti ajattelevan uranaisen takaa taisi sittenkin löytyä pieni teinityttö, joka uneksui kyyneleet silmissään elämänsä suuresta rakkaudesta. Varmaan tämä herkkä pikkutyttö oli hänen sisältään välillä jo miltei kokonaan kadonnut, mutta jokin pieni osa siitä oli tainnut kuitenkin aina jäädä hänen sydämensä pohjalle. Ei hän osannut olla pelkkä uranainen.
Yliminä saattoi sanoa ja vaatia ihan mitä vain, mutta kun biologia oli asettanut naisen korvien väliin vahvan pesänrakennusvietin ja luontaiset emon vaistot, eipä näitä taipumuksia voinut oikein itsestään poiskaan ajaa. Kun tietyt lainalaisuudet oli asetettu ihmiseen jo aikojen alussa, aika turhaa kai se sitten oli yrittää potkia tutkainta vastaan. Joillekin ihmisille oli toki annettu synnyinlahjaksi naimattomuuden armolahja, mutta nähtävästi Hanna ei lukeutunut näihin harvoihin yksilöihin. Itse asiassa hän taisi olla hyvinkin tavallinen ja perinteisesti ajatteleva nainen. Tämän asian myöntäminen teki kipeää, mutta toisaalta sen tunnustaminen saattoi tuntua myös suurelta helpotukselta. Ei kai hänen ollut enää mikään pakko kätkeytyä minkään naamarin taakse, ei ainakaan luotettavan ystävänsä seurassa?

Hanna lähti pesulle ja yritti kerätä kaikessa rauhassa ajatuksiaan haalean veden valuessa kehoaan pitkin. Hän kuuli suihkuttelun lomassa, että Sini heitti löylyä vielä useamman kerran. Hän levitti pesusieneen nestemäistä saippuaa ja kävi hieromaan kostealla sienellä ylävartaloaan. Hän katsoi laiskasti, kuinka vaahto kupli paksuna mattona hänen rintojensa päällä. Nännit vain tuikkivat kuohujen keskellä niin kuin kaksi pientä hylättyä marjaa.
Säännöllisen urheilemisen ja suurin piirtein terveitten elämäntapojen avulla Hanna oli onnistunut pitämään kroppansa aika timmissä kunnossa. Joskus hän oli tuntenut tästä asiasta melkoista ylpeyttä, mutta nyt hänestä tuntui jokseenkin samantekevältä, vaikka hän olisi ollut ylipainoinen ja huonokuntoinen nykyihminen. Siksi kai hän oli niin paljon liikkunut ja opiskellut, koska hänen elämässään ei ollut juuri muutakaan sisältöä. Töitä oli vain painettu hiki hatussa, ettei omassa pienessä loukossa olisi tarvinnut niin paljon oleskella. Niitä samoja seiniä hän sai katsella muutoinkin ihan riittävästi.
Mitä varten hän ylipäätään piti itsestään huolta ja kulki harva se ilta kaiken maailman kulttuuririennoissa? Elipä hän hyvin tai huonosti, yksin hän vain joutui nukkumaan kaikki yöt leveässä parisängyssään. Kun hän tuli illalla töistä kotiin, kukaan ei ollut koskaan häntä siellä odottamassa. Kukaan ei koskaan kysynyt ulko-ovella, että kuinkas työpäiväsi meni ja että mitäpä kivaa haluaisit illalla tehdä. Kenenkään kanssa hän ei voinut koskaan loikoilla vapaapäivänä kauan sängyssä ja juoda sen jälkeen yhdessä aamuteetä. Kenenkään kanssa hän ei voinut lähteä illalla kävelylle tai elokuviin, eikä kukaan koskaan tuonut hänelle syntymäpäivänä onnittelukorttia ja kukkasia. Vanhemmat tietenkin pitivät häneen jonkin verran yhteyttä, mutta eihän se nyt tarkoittanut laisinkaan samaa asiaa kuin parisuhde.
Kuinka yksinäinen ja onneton yksilö hän olikaan… Hänen viimeisimmästä seurustelusuhteestaan oli ehtinyt vierähtää jo pitkälti yli kolme vuotta; se aika tuntui näin jäljestäpäin ajatellen pieneltä iäisyydeltä. Silloin hänellä oli vielä ollut jonkinlaisia pariutumisaikeita, mutta sen jälkeen hänen naiseutensa oli käynyt vain taantumaan ja hiipumaan. Oliko hän ylipäätään enää edes täysin terve ihminen? Vuodet vain vierivät pelottavan nopeasti eteenpäin ja hänen hedelmällinen aikansa väheni koko ajan niin kuin tasaisesti valuva hiekka kapeassa tiimalasissa.
Kun Sini oli käynyt peseytymässä, he siirtyivät pukuhuoneeseen välihuikalle. Mummolan pukuhuone oli säilynyt täysin samanlaisena kuin silloin yli kymmenen vuotta sitten. Veikko-vainajan sodassa nikkaroimat jakkarat olivat yhä käytössä, vaikka ne olivat jo pahoin kuluneet ja vaikka niitä oli korjailtu ties kuinka useaan otteeseen. Kuinkahan monta kertaa Hanna oli katsellut kasvojaan tuosta koristeellisesta seinäpeilistä, jonka Aino-mummo oli kuulemma joskus ostanut Joensuun torilta?
Hän istahti pitkälle penkille ja tunsi itsensä yhtäkkiä tavattoman vanhaksi ja väsyneeksi. Eikä hän ehtinyt edes huomata, kun hän oli jo pillahtanut vuolaaseen itkuun.


XIII


Sini suhtautui Hannan äkilliseen murtumiseen täysin tyynesti. Sini tuli aivan hänen lähelleen ja halasi häntä oikein lujasti. Hanna oli niin suuressa mielenkuohussa, ettei hän osannut edes millään tavata hävetä käyttäytymistään. Ei hän yleensä tällaisia kohtauksia saanut edes humalassa, mutta nyt hän kai sitten oli henkisesti niin pohjalla, etteivät mitkään tavanomaiset säännöt enää päteneet. Sini silitteli kevyesti hänen hiuksiaan ja taputteli pehmeästi häntä olkapäälle; se tuntui hyvältä ja rauhoittavalta.
Hannalle muistui mieleen jokin aivan hämärä muisto lapsuudesta, kun hän oli pelännyt yöllä pimeää ja mörköjä ja kun äiti oli ottanut hänet kainaloonsa nukkumaan. Raija-äidissä oli paljon kovuutta ja kylmyyttä, mutta pieniin lapsiin äiti oli aina suhtautunut hyvin suojelevasti ja lempeästi. Hanna työnsi päänsä syvemmälle Sinin kainaloon ja nyyhkytti vielä kotvan aikaa. Ei hän olisi tahtonut siitä paikasta enää minnekään lähteä. Hän tahtoi tuntea toisen ihmisen kehon lämmön omalla ihollaan. Näin onneton ihminen hän oli, vaikka ulkoisesti ajatellen kaiken piti mennä hänellä ihan hyvin. Silloin tällöin tuli niitä hetkiä, jolloin hän olisi tahtonut vain heittäytyä aivan avuttomaksi pikkulapseksi, josta joku toinen piti täysin huolta.
Ei hän välttämättä tahtonut erityisen upeaa uraa, suurta omaisuutta tai valtaisaa maallista menestystä. Turvallisuutta ja lämpöä hän vain kaipasi, toisen ihmisen läheisyyttä. Hän tahtoi vain rakastaa ja tulla itse rakastetuksi. Ei kai se ollut liikaa pyydetty?
Ei hän omasta mielestään mitään mahdottomuuksia tavoitellut, mutta kuinka ihmeessä hän kuitenkin jäi kerta toisensa perään vain nuolemaan näppejään, kun toiset menivät naimisiin ja saivat jälkeläisiä? Mikä hänessä oli oikein vikana? Leijuiko hänen päänsä yläpuolella jokin epätoivon aura, joka karkotti kaikki miehet hänen luotaan? Oliko hän niin toivoton ja säälittävä yksilö, ettei kukaan tahtonut sen vuoksi olla hänen kanssaan?
- Mikä sinnuu Hanna painaa? Sano ihan suoraan. En mie naura, vaikka mitä sanosit, Sini virkkoi rauhallisesti, kun Hannan itkukohtaus oli mennyt ohi.
- Eihän minnuu mikkään vaivoo…
- No elä nyt yritä. Kyllä sinnuu joku ihan selevästikkii painaa. Tunnenhan mie siut jo aika hyvin…
- Tää mäni jo ohi… Nyt mie tuas nousen ja ryhdistäyvvyn…
- Otappas vaikka hörppy siiderii ja jutellaan sitten ihan kunnolla.
- Okei…

Sini hymyili vaisusti ja antoi Hannan hengähtää kaikessa rauhassa. Sini silitteli jälleen hänen hiuksiaan ja tarttui häntä toverillisesti kädestä. Avoimen purkautumisen aika oli jo hyvin lähellä, mutta vielä Hanna kuitenkin perääntyi, kun estot iskivät päälle aivan viime hetkellä. Sini puristi hänen kämmentään tyynnyttelevästi ja tuntui pohtivan kuumeisesti, mistä päästä hän osaisi aloittaa asioitten käsittelyn niin hienovaraisesti, ettei se tuntuisi Hannasta liian hyökkäävältä. Kai he miettivät aivan samoja kysymyksiä, mutta eivät vaan osanneet niitä oikein sanoiksi pukea.
Niin läheisiä kuin he toisilleen olivatkin, tietyistä asioista oli kuitenkin aika vaikeaa ihan kiertelemättä puhua. Varmaan Siniä pelotti kovasti, pitäisikö Hanna hänen puheitaan jonakin säälimisenä tai ylhäältäpäin katsovana ymmärtämisenä, jos hän nostaisi kissan reilusti pöydälle. Niin tai näin, Sini meni kuitenkin hetken päästä suoraan asiaan:
- No sekö sinnuu nyt masentaa ja surettaa, kun siulla ei oo miestä ja lapsia? Että kun siulla ei oo perhettä?
- Ka niin… Sinäpä sen sanoit…
- Hanna kulta… Ei siussa oo mittään vikkoo. Ihan varmasti siulla on ihan täyvvet mahollisuuvet se huave suavuttoo. Moni mies ois ikionnellinen, jos se tuollasen naisen vaimokseen sais. Paljon tavallisemmatkii naiset on miehen ja lapsia suaneet. Usko pois vuan, että asia on just näin…
- Mitäs erinomasta miussa sitten muka on? Tällänen akateemisesti koulutettu sinkkuakka vuan… Asun pelekässä vuokra-asunnossa, enkä ossoo kun kahta tai korkeintaan kolomee vierasta kieltä… Vakituisen työpaikankii sain vasta äsken pitkän ehtimisen jäläkeen…
- No elä nyt ihtees suotta vähättele. Paljon on naisia, joilla ei oo koulutusta juuri ollenkaan ja jotka eivät ossoo kunnolla kun suomee ja savvoo. Sie oot kaunis ja älykäs nainen. Jos sie et sua miestä niin kuka sitten suapi? Monet naiset joutuuvat ehtimään äijäsä paljon vaatimattomimmilla edellytyksillä kun sie. Ja mikäli mie nyt oon oikein ymmärtäny, niin eipä sillä laajalla koulusivistyksellä ja hyvällä ammatilla oo välttämättä kovinkaan ratkasevvoo merkitystä sopivan miesystävän löytämisessä. Mukava luonne ja viehättävä ulukonäkö ovat paljon suurempia valttikortteja siinä asiassa. Tosiasia kun on, että immeiset ihastuuvat toisissaan aika toisarvosennii tuntusiin asioihin. Viehättävä hymy ja nätin näköset silimät suattaavat merkitä miehelle paljon enemmän kun jotkut niin sanotut älylliset ominaisuuvet. Vuan eihän se hyvä koulutus oo ainakaan pahitteeks… Ei sen luulis ainakaan pahentavan siun mahollisuuksia.
Hanna oli niin maassa, ettei hän osannut laisinkaan ymmärtää hyvän ystävänsä hienoja perusteluja. Hän ratkoi ammatikseen toisten ihmisten vastaavia ongelmia ja silti hän kuitenkin saattoi olla täysin kyvytön ymmärtämään mitään järkipuhetta, kun hän itse oli vastaavassa tilanteessa. Näin täysi luuseri hän oli, mutta voitiinko tätä puutetta hänelle sitten synniksikään laskea? Toisaalta kun voitiin ajatella niinkin, että hänhän oli vain ihminen, kun hän nyt tällä tavalla käyttäytyi. Olisiko hän ollut edes ihminen, jos hän ei olisi välillä saanut tällaisia hallitsemattomia romahduskohtauksia?
- Tuota sammoo ne kaikki miulle jauhaavat… Että eihän siussa Hanna oo kerrassaan mittään vikkoo… Että siehän oot niin tavattoman hyvännäkönen ja muutennii mahtava, että ihan varmasti sie suat miehen kun miehen… Vuan eipähän nuita silti oo ollu liikoja tarjolla… Ei oo tarvinnu rumimpia kivillä viskellä… ei tosijaankaan oo tarvinnu… Yksin tässä vuan suapi vuuvesta toiseen nyhjöttöö…
Sini kietoutui Hannan ympärille kokonaan ja puristi häntä kylkeään vasten yhä lujemmin. Hannaa meinasi käydä uudestaan vielä itkettämään, mutta nyt hän kykeni jo hillitsemään itsensä.
- Millonkas sie oot viimeks seurustellu? Sini kysyi.
- Ihan liian kauvan aikoo sitten. Tokkopa sitä ossois ennää kenenkään kanssa ies olla… Mitä kauvemmin mie yksinään möllötän, sitä vaikeempoo miun on ennää parisuhteeseen soppeutuu. Mitä kauvemmin mie elän omissa oloissani, sitä enemmän miulle alakaa tulla kaikenlaisia piintyneitä tapoja ja pakkomielteitä, ties millasia neurooseja ja maneereita… Kuka ukko niitä sitten ennää kestää kahella? Siltä miulta nyt varsin vahvasti tuntuu, että epätoivoseks vanhaks piijaks tässä sitten kai jiähään… Se kai se miun kohtalo on…
- Eihän siun peli voi olla vielä pelattu. Ethän sie oo vasta kun hätäsesti kolomekymmentä täyttäny. Mieti nyt! Tilastojen valossa sie et oo eläny vielä ies puoltakaa elämästäs.
- No ei tää miun tilanne kuitenkaan kovin hääppöseltä näytä. Ravintolasta tai työkuvioista mie en ainakaan sitä ukkoo löyvä. Humalaisten miesten matkaan mie en uskalla ennää lähtee ja työpaikalla kaikki mukavan tuntuset miehet on jo varattuja.
- Ootko sie kokkeillu internetin seuranhakupalaveluja? Siellähän on kuulemma vappaita miehiä ihan pilivin pimmein.
- Onhan sitäkii joskus kokkeiltu. Mutta sellanen mielikuva miulle siitä jutusta on tullu, että suurin osa netissä pyörivistä immeisistä lähinnä vuan tappaavat aikoosa niillä deittipalstoilla. Ensin ne suattaavat mukamas olla siusta kovinnii kiinnostuneita, mutta sitten kun sanoista pitäs männä tekoihin, kaikenlaisia esteitä alakaakii kummallisesti tulemaan. Eikä se treffeillä käyminenkään oo vielä takkeena mistään. Kun treffit on ohi, niin sitten äijä suattaakii vuan häipyy teille tietämättömille hyvästejäkään lausumatta. Jotennii miusta vuan tuntuu, etteivät ne deittipalstoilla pyörivät immeiset tiijä oikein ihekkään, mitä ne sitten loppujen lopuks elämältään toivoovat ja ehtiivät. Toisaalta ne kyllä tuntuuvat ehtivän vakituista parisuhetta ja niin eilleen, mutta sitten kun se mahollisuus ois ihan oikeesti vastassa, niin sitten kuitennii männään puihin ja aletaan keksimään kaikenlaisia esteitä ja verukkeita. Miusta tuntuu useinnii ihan siltä, että nykymualimassa immeisten suurin vaikeus parisuhteitten muodostamisessa on sitoutumisen peleko. Sitä pelätään kun kuolemoo, että toisen immeisen kanssa pitäskii käyvä ihan oikeesti olemaan ja elämään. Aina vuan kuvitellaan vähän niin, että jostain muuvalta vois ehkä kuitennii löytyy joku parempi vaihtoehto. Ja sitten kun se uus ja parempi immeinen on sitten löytyny, niin kohta jo käyvään haaveilemmaan jostain vähän vielä paremmasta kumppanista. Sitoutumisen peleko meitä kaikkia tuntuu vaivoovan, enkä mie ihe taija olla tässä asiassa yhtään sen kummosempi kun muutkaan. Samanlainen paska oon kun kaikki muutkii. Ennen kaikki tuntu olevan paljon paremmin. Sillon immeiset ottivat elämäsä ensimmäisen kumppanin ja olivat sitten sen kanssa loppuikäsä, vaikka miltä ois tuntunu. Mutta toisin on nykyään… Nyt vuan haetaan onnee ja autuutta ties kuinka kauan… ehkä jopa koko loppuelämä… Ja siltikään ei olla tyytyväisiä, vaikka täyvellisen vappauven pitäs mukamas olla jokkii ihan helevetin hieno juttu… Mie oon alakanu suorastaan inhoomaan tätä nykyaikoo. Kun kaikki tässä nykysessä mualimassa tuntuu olevan niin väliaikasta ja epävarmoo…
Sini ei osannut kuin nyökytellä päätään Hannan pitkälle vuodatukselle. Hannalle tuli aivan sellainen tunne, että hän oli siiderihuuruissaan tullut lausuneeksi puoliksi tahattomasti jotain sellaista, mikä taisi koskettaa aika paljon heitä kumpaakin. Oman aikansa lapsia he kuitenkin vain olivat. He elivät varsin toisenlaisessa maailmassa, missä heidän vanhempansa ja isovanhempansa olivat eläneet.

He menivät uudestaan ottamaan löylyä ja rupattelivat huomattavasti leppoisammin parisuhteista ja rakastamisen vaikeudesta. Ei mennyt kauaakaan, kun Hanna huomasi jo naurahtavansa jollekin Sinin kertomalle hauskalle jutulle. Ei hän yleensä tällainen tuuliviiri ollut, mutta riehakkaassa nousukännissä niin itku kuin naurukin saattoivat tulla häneltä yhtä helposti.
Kai hän oli joutunut työpaikallaan ja pääkaupungin humussa tarkkailemaan niin paljon omaa käyttäytymistään, että oli toisaalta hyvin kyllästynyt kaikkiin estoihinsa ja yliminänsä vaatimuksiin. Kun sopiva hetki koitti, niin silloin hän ei jaksanut enää millään tavalla pingottaa ja skarpata. Mutta sitä vartenhan nämä vuosilomat oli kai ihmiselle annettu, että silloin voitiin vapautua edes vähäksi ajaksi normaaleista arkielämän kuvioista ja työpaineista.
- No onkos teillä sitten meininki männä Samin kanssa ihan naimisiin asti jossakii vaiheessa? Hanna kysäisi hikoilemisen lomassa.
- Juu… Onhan siitäkii puhuttu, että käytäs tulevaisuuvessa papin puhheilla. Samahan se on männä naimisiin, jos kerta muutennii eletään ihan avioliiton kaltasissa olosuhteissa.
- Onko teillä sitten kesähäät?
- No katotaan nyt… Kyllä myö siulle kutsu lähetettään, jos myö sellaseen ratkasuun päädytään.
- Ja varmaan työ meinootta kohta laittoo myös lapsen alulle?
- Juu… Vauvakuume on kummallakkii. Nyt on sitten sekkii ihme nähty, että myös mies voipi haluta yhtä paljon lasta kun nainen. Tai ehkä jopa enemmänkii… Mutta ei niitä lapsia ihan tuosta vuan tehä. Lapset suahaan eikä niitä tehä. Kyllä meijän kummankii pitäs olla ihan terveitä, mutta ei se oo silti mitenkään kirkossa kuulutettuu, pamahanko mie paksuks Samin tarpeista… Paljon on pareja, jotka joutuuvat yrittämmään sitä asioo monta vuotta. Eikä joillekkii tule koskaan lasta, vaikka ne oisivat käyneet läpi kaikki maholliset hedelmälmättömyyshoijot ja sen sellaset. En mie mikkään sen kummempi uskovainen oo, mutta kyllä se on ihmiselle valtavan suuri Jumalan lahja, jos se suapi elämäsä aikana ies yhen terveen lapsen.
- Niin. En miekään mikkään himouskovainen oo, mutta oon silti ihan sammoo mieltä tuosta asiasta.
Hanna heitti kiukaalle lisää vettä ja nautiskeli täysin siemauksin luoksensa saapuvasta paksusta höyrypilvestä. Sini oli lorauttanut löylyveden sekaan jotain eukalyptusuutetta, joka avasi mukavasti tukkoisia hengitysteitä.
- Kyllä mie toivon ihan oikeesti, että siulla ja Samilla nyt onnistus tällä kerralla se yhteen mäneminen. Ei siun Sini tarvihe välittee kaikista miun mielipitteistä… Totta kai mie toivon siulle kaikkee hyvvee.
- Joo. Kyllä mie sen uskon.
- Miulle vuan tuli aluks vähän paha mieli, kun nyt sitten siekii alat perhettä perustammaan ja mie huomoon jälleen kerran jiäväni yksin… Kieltämättä mie reagoin siihen aika vahvasti… Tälläsissä tilanteissa sitä vasta tajjuukii, kuinka yksinäinen sitä on. Ehkä sie ymmärrät jotennii tään tunteen?
- Varmaan mie sen ymmärrän. Eihän tuo tunne oo ihellenikään ihan tuntematon…
- Miulle nyt on vuan käyny vähän niin, että mie oon jiäny aika pahasti pihalle kaikista normaaleista seurustelukuvioista. Kyllä mie sen järelläni käsitän, ettei miussa sinällään oo mittään sen kummempoo vikkoo, mutta kun sitä on liian kauan sinkkuna, niin kynnys parisuhteen alottamiseen vuan kasvaa ja kasvaa. Ja ehkä siinä alakaa heleposti tulemaan liian ronkelikskii miesten suhteen, mää tiijä… Mut jospa tää kuitennii jossakii vaiheessa vielä iloks muuttuu. Siihenhän se pittää vuan yrittee uskoo.
- Kyllä sie vielä ukon löyvät. Ihan varmasti…
- Sitten kai se vasta löytyykii, kun sitä ei ennää ollenkaan uota. Aika usseinhan parhaimmat asiat elämässä tapahtuuvat täysin odottamatta. Sitten kun niistä ei ollenkaan ennää ies haaveile.
- Niihän sitä sanotaan… Ja ehkäpä tällä siun sinkkukauvella on kuitennii jokkii suurempi tarkotus? Tään jäläkeen sie ossoot ehkä enemmän arvostoo toimivoo parisuhetta sitten kun sen aika tulloo. Hyvä parisuhe kun ei oo koskaan mikkään ihestäänselevyys…
Hanna ei osannut kuin hymyillä Sinin lausahdukselle. Hän heitti kiukaalle vielä pari kauhallista vettä ja alkoi valmistautua mielessään baariin lähtemiseen. Menojalkaa vipatti jo aika kivasti.
- Niin… Ehkäpä kaikella on jokkii tarkotus. Mut sitä on vuan aika vaikeeta ymmärtee sillon, kun tilanne on piällä ja elämä ahistaa…
- Ehkä sen ymmärtää vasta myöhemmin. Vasta sitten kun se tilanne on ohi. Sitten kun asioihin on suatu riittävästi etäisyyttä.
- Ka niin… Niinpä kai.

XIV


Vaikka he saapuivat Saluunaan vasta puolen yön tienoilla, baarissa ei ollut kuin aivan kourallinen ihmisiä. Hannalla ei ollut tästä kotipaikkakuntansa menomestasta juurikaan omakohtaisia kokemuksia, mutta silti hän olisi voinut melkein vaikka vannoa, että nurkkapöydässä istuskelevat lippahattupäiset miehet olivat juuri niitä ravintolan vakioasiakkaita, jotka laahustivat tähän samaan paikkaan aina kun se vain suinkin oli mahdollista. Aina kun lompakossa oli vaikka vain muutama euro, se lähdettiin tuttuun ja turvalliseen kantapaikkaan heti tuhlaamaan.
Aika ajoin Hannalla oli käynyt mielessä, oliko hänen Helsinkiin muuttamisensa ollut täysin viisas teko, mutta kun hän nyt katsoi noita oluttaan litkiviä takkutukkaisia juippeja, eipä hänellä ollut enää kovinkaan suuria paluumuuttohaaveita. Eipä näiden miesten elämässä tainnut olla paljon muita virikkeitä kuin kaljan juominen ja apaattinen Saluunassa istuminen. Kouluja käytiin vain aivan pakollinen määrä, sitten mentiin työttömyyskortistoon tai johonkin pikkutehtaaseen töihin ja sitten vain juututtiin yhteen paikkakuntaan ja samoihin, vuodesta toiseen tismalleen samanlaisina toistuviin elämänkuvioihin niin kuin tikku paskaan. Mitään uutta ei haluttu koskaan kokea ja kaikenlaiseen erilaisuuteen suhtauduttiin lähestulkoon aina tavattoman suurella ennakkoluuloisuudella ja toisinaan suoranaisella pelokkuudellakin. Jatkuvasti vain odotettiin jotain perjantai- tai lauantai-iltaa, vaikka ne illat taisivat mennä joka kerralla ihan saman kaavan mukaan; aina oli samat jutut ja samat riidat, samat ihmissuhdesotkut ja samat väittelemisen aiheet.
Jokin tämän kaltainen mielikuva Hannalle oli muodostunut näistä Jarkko-veljensä kaltaisista paikkakunnan aikamiespojista. Voitiin tietysti kysyä sitäkin, oliko hänen oma elämänsä sitten yhtään sen kummempaa. Hän ei istunut vapaailtoinaan lippahattu päässä jossakin vakiokapakassa, eikä katsellut telkkarista lätkämatseja tai formulakisoja, mutta kai hän kuitenkin aika pitkälti tiettyjen totuttujen tapojensa mukaan eli ja toimi. Oliko hänellä siis mitään oikeutta suhtautua noihin ukkeleihin jollakin ylhäältäpäin katsovalla asenteella? Ei kai.
Niin tai näin, Hannalle tuli varsin vahva tunne, että parempi hänen oli sittenkin elää Helsingissä kuin täällä. Kotipaikkakunnalla oli kenties rentouttavaa käydä lomalla, mutta jos täällä olisi pitänyt ihan vakituisesti elää, tuskinpa se olisi enää ollut niin mukavaa. Hänen oli helppoa kuvitella, kuinka ankeita pimeät talvipäivät olivat tällaisessa pienessä muuttotappiokunnassa, jossa kaikkia palveluja vain vähennettiin ja jossa mikään yhdistystoimintakaan ei tuntunut enää toimivan kovin hääppöisesti.
Oliko toisaalta mikään ihme, että monet paikkakunnalle jämähtäneet ihmiset tarttuivat niin ahnaasti pulloon? Ei kai täällä paljon muitakaan huveja ollut kuin kännien ottaminen viikonloppuisin. Mutta tuskinpa ryyppäämisessä oli enää kovin paljon hohtoa, jos se alkoi olla jo melkein päivittäistä. Aika väkinäisen tuntuisesti nämä äijät taisivat hauskaa pitää, joivat vain tasaisella tahdilla olutta ja naurahtelivat hampaat irvessä iänikuisille kaskuilleen.

Samalta kylältä kotoisin oleva myyjä ilahtui selvästi, kun Hanna ja Sini riensivät baaritiskille tilausta tekemään. Baarissa oli niin hiljaista, että myyjällä oli aikaa rupatella heidän kanssaan pitkähkö tovi.
- No työ sitten kuitennii piätittä tulla tänne?
- Joo… Kun ei oo aikasemmin tullu tässä paikassa perjantai-iltoo vietettyy, niin pittää kai se sitten tääkii ihme joskus kokkee.
- Ka iliman muuta! Tervetulloo vuan. Koittakeehan viihtyy.
- Yritettään viihtyy… Nyt tiällä on ainakii tilloo. Voijaan ihan valita paikat oman mielen mukkaan…
He tilasivat pari paukkua ja jäivät naukkailemaan niitä hiljakseen korkeille jakkaroille. Karaoke-juontajana toimiva keski-ikäinen nainen istui laitteittensa takana tanssiparketin nurkalla ja luki iltapäivälehteä hajamielisen näköisenä. Hanna näki, että lehden vieressä oli korkea kahvimuki ja sätkäntekovehkeet. Tokkopa juontaja edes muisti, että hän tienasi parhaillaan elantoaan.
- Ei taija olla ruuhkoo tuolla laulujonossa? Sini virkkoi jotain sanoakseen.
- No ei tosijaankaan oo… Ei oo ollu kun yks laulaja tänä iltana ja sekkii lähti parin biisin jäläkeen. Mut jospa se tästä vielä vilikastus, sitten kun Hovilan kuppilassa on annettu valomerkki puolyheltä. Sillä tavalla nää paikalliset jermut nykysellään juopottelloovat. Ensiks tyhjennettään kotona sikspäkki tai mäyräkoira, sitten käyvään Hovilassa parin kolomen tuopin verran vauhtii ottamassa ja sitten tullaan tänne juomaan viimeset oluset. Niin että kyllä tänne varmaan vielä väkkee tulloo…
- Toivotaan niin. Vähän ikävähän tiällä on olla, jos tänne ei tään enempöö immeisiä tule.
- Mänkee työ laulamaan. Työhän taisitta kumpikii olla aikoinaan innokkaita kuorolaulajia? Niin mie ainakii muistelen.
- Ka onhan sitä joskus kuorossa laulettu, mutta siitä innokkuuvesta nyt voijaan olla montookii mieltä… Taijettiin männä koulun kuoroon lähinnä vuan sen takia, että suatiin musiikista vähän parempi numero. Ne hyvät arvosanat kun oli sillon mukamas niin tavattoman tärkeitä. Suurin piirtein mitä vuan oltiin valamiita tekemään hyvän numeron vuoks, Hanna lausui hieman itseironisesti.
- Mutta lauloo kuitennii ossootta?
- Kyllä varmaan, mutta minnuu ei kyllä suaha tuonne essiintymislavalle kirveelläkkään. Mie vuan sujuvasti kuuntelen, kun toiset laulaavat… Yhen kerran oon erehtyny laulamaan karaokkee ja se sai kyllä olla viimenen kerta… Hävettää vieläkii se laulamaan mäneminen.
Sini hymyili raukeasti Hannan sanoille ja kippasi lasinsa tyhjäksi yhdellä nopealla kulauksella. Sitten hän tilasi toisen samanlaisen ja kysyi Hannalta, tarvitsiko hänkin täydennystä lasiinsa.
- Antaapa nyt olla. Mie pien vähän huilii, ettei nouse liikoo piähän. En mie halluu sitä tilannetta, että sie joutusit kantamaan miut leppäilemmään kesken illan.
- Okei. Mie kyllä voisin käyvä laulamassa jonkun biisin, kun tuolla ei kerta jonnoo oo… Kai sinne nyt ilikee männä, kun ei oo tään enempöö kuulijoitakaan. Ei oo niin vakavoo, jos laulu männöö vähän nuotin vierestä…
- Joo! Mäne ihmeessä laulamaan! myyjä oikein innostui sanomaan.
Sini tuntui olevan ihan tosissaan. Sini otti päättäväisen näköisesti pienen rohkaisuryypyn, eikä ollut huomaavinaankaan, kun Hanna suhtautui hänen aikeisiinsa hieman epäilevällä asenteella.
- No meinootko sie nyt tosiaan männä laulamaan?
- Juu juu! En mie nyt tälläsiä asioita huvikseni sano. Totta kai mie mänen laulamaan, kun niin jo tulin luvanneeksi. Se ei pelloo, joka pelekee.
- Mitäpä meinasit vetästä?
- Katotaan nyt… Eiköhän sieltä joku sopiva biisi löyvy.
- Kyllä varmaan. Listoissa on kappaleita ihan laijasta laitaan. Niin kotimaisia kun ulukomaisiakkii. On vara ihan valakata niistä sopiva laulu.
Sini lauloi ensimmäisenä kappaleenaan Leevi and the Leavingsin ikivihreän hittibiisin ”Sopivasti lihava”, eikä Hanna ollut uskoa korviaan, kun hän kuunteli vanhan koulukaverinsa laulamista. Ei hän olisi voinut ikinä uskoa, että Sini osasi laulaa noin hyvin. Toki hän oli aina tiennyt, että Sinillä oli synnyinlahjana luontaista nuottikorvaa, mutta se oli kyllä hänelle melkoinen yllätys, että Sini pystyi eläytymään tällaisiin puhki soitettuihin renkutuksiin näin suurella antaumuksella. Aika ajoin hänestä tuntui aivan siltä niin kuin hän olisi kuunnellut jotakuta levylaulajaa. Hitto soikoon, Sinihän lauloi tätä rallia melkeinpä paremmin kuin Gösta Sundqvist itse! ”Minä sinulle tehdä jo saisin, sitä mitä silloin en kehdannut kysyäkään… Rinnoista sua puristaisin, kun ei ne piilossa tahtoneet pysyäkään… Sä olit sopivasti lihava… Sinä typerä olla saat, kanamainen hölmö nainen… Sun turha on luulla mun tahtovan kuulla jotain järkevää…”
Sini esitti biisin niin kuin joku kuoroenkeli, mutta silti Hanna huomasi olevansa myyjän lisäksi ainoa henkilö, joka taputti Sinin esitykselle. Paikalliset ravintolan kantapeikot vain möllistelivät yhtä vähäeleisinä kaljatuoppiensa takana, vaikka muuan nainen esitti suomirokkia ties kuinka hyvin. Kenties ydinpommin olisi pitänyt räjähtää ennen kuin nämä mölliäiset olisivat johonkin muutokseen edes jollakin tavalla reagoineet. Tapahtuipa kapakassa mitä vain, heillä tuntui olevan mielessä vain seuraavan oluttuopin noutaminen baaritiskiltä. Kuinka ihmeessä toiset ihmiset saattoivatkin olla noin kaavoihinsa kangistuneita, ettei heidän mieleensä enää mahtunut kuin pelkkä apaattinen oluen juominen ja samojen juttujen kertominen?
Sini lauloi toisena biisinään Kirkan ”Viimeiseen mieheen”, mutta eipä tämäkään esitys tehnyt yleisöön yhtään sen suurempaa vaikutusta, vaikka Sini esitti kappaleen viimeisen päälle oikein ja eläytyneesti. ”Vaunut on vierineet… Pois, kauas pois… Sen tiedän näin miksi teet… Ken tietää ei vois… Löit meidät viimeiseen mieheen… Viimeiseen mieheen…” Hanna tilasi uuden juoman ja oli hetken omissa ajatuksissaan. Paikkakunnan kuviot eivät muuttuneet koskaan mihinkään suuntaan, mutta oliko se nyt sitten pelkästään pahakaan asia? Olihan se tuttua ja turvallista tietää, että ainakin yhdessä paikassa maapallolla kaikki vain jatkui entisellään, vaikka mitä olisi tapahtunut.

XV


Sini tuli laulujen jälkeen takaisin baaritiskille aivan sellaisella tyylillä niin kuin hänen hienoissa esityksissään ei olisi ollut mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Hän vain istahti tyynesti jakkaralle, eikä ollut millänsäkään, kun myyjä ja Hanna kehuivat häntä kilpaa. Mutta jos Hanna nyt aivan oikein näki, taisipa Sini kuitenkin olla hieman ylpeä itsestään, sillä miksipä muutoinkaan hän olisi hymyillyt vähän salaa, kun hänen esityksiään oli kiitelty jonkin aikaa.
- Missäs vaiheessa sie oot oppinu nuin hyvin laulamaan? Hanna kysyi innostuneesti.
- Ka onhan tuota tullu jo aika paljon harjoteltuu… Monet karaoke-mestat on tullu kierrettyy.
- Ai jaa. Paljon myö ollaan kaiken mualiman asioista puhuttu, mutta eipä tästä siun lauluharrastuksesta oo ollu mittään puhetta. En ainakaan muista, että siitä ois mittään keskusteltu.
- Eihän sitä ihan kaikkee muista kertoo… Onhan nuita tähellisempiäkkii puhumisen aiheita…
- No elä nyt suotta ihtees vähättele. Kyllä tuollasta laulutaitoo kelepoo ihan muillekkii esitellä! Millonkas sie tään uuven harrastukses oikein alotit?
- Muutama vuos sitten. Oikeestaan se lähti siitä, kun mie olin sillon niin paljon kavereille kuskina, eikä baarissa sitten ollu oikein muutakaan tekemistä kun ottoo mikki kätteen ja käyvä hoilailemmaan. Ylleesä mie laulankii ihan selevin päin. Tää kerta on nyt vähän poikkeus…
- Just joo. Eli jottain hyvvee voipi olla kuskina olemisessakii.
- Kyllä. Siinä oppii samalla myös melekoseks ihmistuntijaks, kun suapi seurata vesiselevänä toisten pämppeemistä. Näkköö sen, kelle alkoholi soppii ja kelle tuas ei. Kenestä tulloo täys känni-idiootti ja kenestä tuas tulloo mukava seuramies tai –nainen sopivassa hiprakassa. Joillekkii se aine soppii ja joillekkii ei.
- Niinpä varmaan. Viina on viisasten juoma. On se ihan käytännössäkii nähty, että joillekkii ois paljon parempi, kun ne eivät koskaan jois mittään vettä väkevämpöö. Myö ei kuitenkaan taijeta kuuluu siihen porukkaan?
- Juu… Totta kai myö osataan aina käyttäytyy, vaikka oltas ihan seilissä…
- No iliman muuta!
Hiljaisesta alusta huolimatta ravintolaan alkoi kuitenkin valua väkeä vähän kerrallaan. Hanna huomasi, että muuan samalta kylältä kotoisin oleva naapurin poikakin laahusti enemmän tai vähemmän päihtyneenä ovesta sisälle. Tällä Kupiaisen Juhalla taisi olla melkoiset neuvottelut portsarin kanssa ennen kuin portsari suostui laskemaan hänet sisälle. Pitkähkön keskustelun jälkeen portsari suostui ottamaan pojan takin ja antamaan hänelle narikkalapun.
- Muista sitten, että vuan pari tuoppii voit ottoo. Sen jäläkeen lähet kiltisti ja vastaan sanomatta kottiin. Kyllä mie siulle taksin sitten soitan.
- Joo joo… Ei tästä tule ongelmia… Ei sitä tarvihe pelätä…
- Muista sitten mitä lupasit.
- Joo joo…
Juha Kupiainen kävi noutamassa tuoppinsa baaritiskiltä, eikä ollut Hannaa ja Siniä huomaavinaankaan, vaikka kumpikin tervehti häntä aivan ystävällisesti. Hanna muisti kyseisen henkilön varsin hyvin, koska yläasteella he olivat olleet kokonaiset kolme vuotta samalla luokalla. Nähtävästi mies oli kuitenkin unohtanut tämän tuttavuuden, koska ei suvainnut enää edes sanomaan hänelle moi. Hannalle ei tullut mieleen mitään sellaista tilannetta, jossa hän olisi tätä miestä yhdellä sanallakaan loukannut, mutta jotain epämiellyttävää hänessä kai sitten oli, koska jätkä vain häippäsi mitään sanomatta heti toiseen suuntaan, kun oli juomansa saanut.
Jälleen kerran Hanna tajusi sen tosiasian, että kotikunnassa oli mukavaa käydä vierailemassa jokunen päivä, mutta että mahdotonta hänen olisi täällä enää vakituisesti asua. Kai häntä pidettiin täällä jonakin juurensa hylänneenä muukalaisena, eikä hän toisaalta itse osannut enää mukautua tähän elämänpiiriin niin luontevasti, että sitä olisi pidetty tarpeeksi uskottavana. Jotain ratkaisevaa hänen entisen ja nykyisen elämänsä välillä oli tainnut hajota aivan pysyvästi. Mutta mitäpä tuota sen enempää suremaan: joka tarttui auraan, sen ei pitänyt katsoa enää taakseen. Elämän täytyi jatkua, eikä mihinkään menneeseen pitänyt juuttua kynsin ja hampain, jos se ei kerta luonnollisesti tapahtunut.

Kun kukaan muukaan ei tuntunut olevan laulutuulella, Sini kävi esittämässä toistamiseen kaksi uutta biisiä. Taputukset olivat aivan yhtä vähäisiä, vaikka Sini esitti nämä seuraavatkin laulut vähintään keskinkertaisesti. Nähtävästi karaoke ei tässä kunnassa oikein toiminut, vaikka ulkoiset puitteet siihen olivat ties kuinka hyvät. Äänentoistolaitteet ja sen sellaiset olivat ihan ookoo, mutta silti asiakkaat vain istuivat ilmeettöminä tuoppiensa takana. Tanssiparketilla olisi ollut tilaa vaikka muille jakaa, mutta silti kukaan ei tahtonut edes pistää jalalla koreaksi.
Kun iltaa oli istuttu kotvan aikaa, Hanna huomasi että Kupiaisen Juha oli hivuttautunut lähemmäksi baaritiskiä. Miehellä ei tainnut olla juuri seuraa, koska miksipä muutoinkaan hän olisi seilaillut tuolla tavalla paikasta toiseen. Hannalle tuli mieleen, että entisellä luokkakaverilla oli aivan samanlaiset vaatteet kuin yläasteaikoina; mene ja tiedä, vaikka tuo risainen kauluspaita olisi ollut täsmälleen sama kuin silloin vuosia sitten. Lippahattua miehellä ei sentään ollut, mutta muutoin hän oli kyllä juuri sellainen paikkakunnan perusjätkä, jollaiseksi Hanna oli heidät aina kuvitellut.
Hannan ei tarvinnut muistella kovin kauan, millainen mies tämä tyyppi oli ollut jo kouluaikoina. Rehellisesti sanottuna hänelle ei ollut jäänyt Juhasta kovinkaan hyvää muistikuvaa. Ei hän ollut varsinainen koulukiusaaja, mutta varsin ilkeä ja töykeä suustaan kuitenkin. Varmaan se oli ollut opettajillekin suuri helpotus, kun he olivat päässeet Juhasta lopullisesti eroon; kenties hänelle oli annettu vieraista kielistä vitoset ihan vain sen takia, ettei hänen ärsyttävää turpavärkkiänsä tarvittu katsella yhtään sen kauemmin mitä oli aivan pakko.
Ikävistä muistoista huolimatta Hanna ei kuitenkaan oikein tiennyt, olisiko hänen pitänyt tuntea vanhaa ikätoveriaan kohtaan peiteltyä vastenmielisyyttä vai kenties jonkinlaista sympatiaa. Äkkiä ajatellen hän näki edessään pelkän paikkakunnalleen jumittuneen tomppelin, jolla oli tukka sekaisin ja konerasvaa kynsien alla, mutta jo toisena hetkenä hän kävi ajattelemaan, että mikäs oikeus hänellä kuitenkaan oli luokitella tätä sänkiturpaista tyyppiä jollakin tavalla alempiarvoiseksi ihmiseksi mitä hän itse oli. Varmaan oli totta, ettei Juha Kupiaisen päässä liiennyt ihmeemmin kunnioitusta joillekin henkisille arvoille tai kulttuuriharrastuksille, mutta tekikö tämä ominaisuus nyt siltikään hänestä automaattisesti jotenkin huonomman yksilön?
Se kun oli toisaalta niin, etteivät kaikki ihmiset voineet mitenkään olla kiinnostuneita samoista asioista kuin hän itse ja ettei heitä voitu laittaa johonkin arvojärjestykseen pelkkien kiinnostusten kohteiden perusteella. Jos joku toinen tykkäsi pelata tietokoneella sotapelejä ja katsoi telkkarista intohimoisesti formulakisoja ja lätkämatseja, mitäpä sanomista jollakulla enemmän koulutusta saaneella ihmisellä siihen loppujen lopuksi oli? Kun kerta suvaitsevaisuudesta ja ennakkoluulottomuudesta aina niin paljon akateemisissa piireissä paasattiin ja jauhettiin, silloinhan nämä suomalaiset perusjuntitkin olisi pitänyt hyväksyä aivan yhtä suurella syyllä osaksi kansaa kuin jotkut tummaihoiset maahanmuuttajat tai Mekkaan päin kumartelevat muslimit.
Se oli kumma juttu tuo paljon puhuttu humanistinen ajattelutapa: muualta tulleissa ihmisissä olisi pitänyt olla valmis hyväksymään melkeinpä mitä vain, mutta oman maan ihmisissä löytyi sitten vaikka kuinka paljon sellaisia piirteitä ja ominaisuuksia, jotka olisi pitänyt heti kättelyssä muuttaa. Jos islamilainen mies alisti vaimoaan ja peräänkuulutti tyttöjen ympärileikkausten puolesta, se olisi kai pitänyt mukisematta hyväksyä, koska se kuului heidän kulttuuriinsa, mutta suomalaisen miehen ei tarvinnut kuin odottaa puolisoltaan säännöllistä seksielämää, niin hänet oltiin valmiita jo leimaamaan aivan kauheaksi naisen alistajaksi ja sovinistisiaksi. Tasan eivät käyneet onnen lahjat tässäkään asiassa.

Sinillä tuntui olevan vauhti päällä, koska hän tilasi itselleen jälleen monta uutta laulua. Vaikka kukaan ei reagoinut Sinin esityksiin millään tavalla, hän lauloi jokaisen kappaleen niin suurella antaumuksella kuin suinkin taisi. Hanna yllättyi melkoisesti, kun hän kuuli Sinin tulkitsevan loistavasti myös englanninkielisiä biisejä. Koulussa Sini ei ollut erityisen hyvä kielissä, mutta aika vaivattomasti hän silti tuntui revittelevän ikivihreitä rokkiklassikoita; se oli aika uskomattoman kuuloista, se että hänen vanha koulukaverinsa lauloi rokkia niin kuin vanha tekijä! ”Close your eyes and I’ll kiss you… Tomorrow I’ll miss you… Remember I’ll always be true… And then while I’m away… I’ll write home every day and I’ll send all my loving to you… All my loving I will send to you… All my loving… Darling I’ll be true…”
- Tosi hyvin tuo Sini kyllä laulaa. Enpä miekään kyllä tienny, että se on nuinkii hyvä laulaja, myyjä tuumasi ystävällisesti hymyillen.
- Joo! Tällästä laulamista on ihan ilo kuunnella.
Juha näytti ikään kuin heräävän horroksestaan, koska hänkin näytti olevan jonkin aikaa kiinnostunut jostakin muusta kuin pelkästä tuoppinsa tyhjentämisestä. Juha kuunteli Sinin esitystä parikymmentä sekuntia, eikä edes hymähdellyt vähättelevästi. Mutta eihän Kupiaisen Juha olisi ollut Kupiaisen Juha, jos hän ei jo toisena hetkenä olisi heittänyt ilmaan jotain latistavaa kommenttia:
- No eipä tuo nyt niin kummosesti laula. Tuolla tavalla nyt ossoo lauloo melekein kuka tahasa.
- Mää sitten ihe laulamaan, jos se kerta niin heleppoo siulle on, myyjä tiuskaisi selkeästi pahastuneena.
- Varmasti en mäne.
- Elä sitten urputa mittään. Se on heleppoo olla pelekkänä sivusta kahtovana arvostelijana. Mutta jos ihellä ei oo mittään parempoo tarjottavvoo, niin sitten pitäs älytä olla ihan hiljoo.
Juha huitaisi kädellään ilmaa ja mutisi jotain itsekseen. Hanna ei kiinnittänyt hänen käyttäytymiseensä sen kummempaa huomiota, ja siksi hän olikin melko yllättynyt, kun Juha seisoi yhtäkkiä hänen edessään. Miehen hiukset roikkuivat silmillä, eikä hänen katseestaan ottanut oikein selvää, mitä varten hän oli siihen ylipäätään tullut.


XVI


He katselivat toisiaan kotvan aikaa, eikä kumpikaan osannut sanoa aluksi mitään. Hannalle tuli aika vaivautunut olo, kun vanha luokkatoveri vain tuijotti häntä lasittuneilla silmillä niin kuin ei olisi koskaan aikaisemmin naista nähnyt. Pahaksi onneksi Sini aloitti jälleen uuden laulun; kenties tilanne ei olisi ollut aivan niin kiusallinen, jos Sini olisi ollut paikalla.
- Mitäs Hanna? Juha murahti vähän sellaisella tyylillä niin kuin he olisivat vaihtaneet illan aikana useammankin sanan.
- No mitäpäs tässä. Ihan mukavasti miulla nykyään männöö. Ei oo sen suurempoo valittamista.
- Oot lähteny landelle?
- Joo… Pittäähän se välillä tiälläkii käyvä. Kun ei ne vanhemmatkaan ihan ikkuisesti elä…
- Sentään vielä kotikuntas muistat?
- No mitenkäs mie nyt voisin sitä unohtoo. Jos tiällä on asuttu ensimmäiset kakskymmentä elinvuotta, niin aika vaikeetahan sitä ois pyyhkii pois mielestä. Mitäpäs ihelles?
- Ka eipä kurjuutta kummempoo… Sammoo paskoo kun aina ennenkii. Ei oo suurempia muutoksia tullu sitten viime näkemästä.
Hanna hörppäsi pienen ryypyn lasistaan ja koetti olla mahdollisimman luonnollisen oloinen, vaikka hän tunsi Juhan tympäisevän töllötyksen jokaisella solullaan. Ei häntä huvittanut laisinkaan miehen kanssa keskustella, mutta olisihan se nyt ollut vähän liian töykeää, jos hän olisi heti vaihtanut istumapaikkaa.
- Vai niin… No etkös sie kuitennii suanu jokkii aika sitten emäntäs kanssa lapsen? Niihän tuo muori ainakii sano.
- Tuossa nyt ei oo mittään mainihtemisen arvosta… Lapsiahan syntyy jossakii päin Suomee harva se päivä…
- Niinpä tietennii, vuan onhan se nyt silti aika iso asia, kun piäsit lapsen vanhemmaks. Ei se oo lähimainkaan kaikille miehille mikkään ihestäänselevyys. Eikä kaikille naisillekkaan.
- Tiijä häntä… Onko tuo nyt mikkään niin suuri ihme…
- Mitenkäs vanha se teijän poika jo on? Miun muistaakseni siitä on jo vähän pitempi aika, kun hiän synty.
- Vähän yl kaks vuotta.
- Mikäs hänen nimesä on? Saiko poika nimen isältä vai äitiltä vai kummaltahhii? Aika usseinhan se nimestä sopiminen on vähän vaikeen tuntusta. Niin mie oon monien vanhempien puhheista käsittäny.
- Antti.
Hanna yritti rupatella Juhan kanssa niin mukavasti kuin suinkin osasi, mutta silti miehen vastaukset olivat koko ajan yhtä lyhyitä ja tylynpuoleisia. Tuntui aivan siltä niin kuin Juha olisi ollut vain vihainen ja tympääntynyt, kun Hanna koetti suhtautua häneen mahdollisimman tuttavallisesti. Kuinka näille tyypeille sitten osasit olla mieliksi? Olitpa heille miten päin tahansa, niin silti he tuntuivat aina olevan jollakin tavalla naama vääränä. Mitä varten Juha oli ylipäätään tullut hänen luoksensa, jos hänen ulosantinsa oli koko ajan noin tökeröä ja töykeää? Olisi sitten pysynyt omissa oloissaan, jos kerta normaali kommunikointi oli noin vaikean tuntuista.
Hannalle tuli vieläkin kiusaantuneempi olo, kun hän huomasi, että Sini oli jäänyt juttelemaan joidenkin naisten kanssa tanssiparketin vierelle. Näytti pahasti siltä, että hän joutuisi seurustelemaan Juhan kanssa ihan yksin. No, kai hän jotenkin tästä selviytyisi. Ammattinsa puolesta hän oli joutunut opettelemaan puhumaan puuta heinää ties millaisten ihmisten kanssa; tällaisissa tilanteissa tästä taidosta oli varsin suuri apu. Tilanne olisi ollut monin verroin ikävämpi, jos hän itsekään ei olisi osannut sanoa mihinkään asiaan oikein juuta eikä jaata.

Juha oli istahtanut lupaa kysymättä viereiselle baarijakkaralle. Jonkin aikaa hän vain olla möllötti paikallaan, kunnes sitten avasi suunsa jostakin känniläisen äkillisestä päähänpistosta:
- Sentään vielä tunsit miut?
- No tottahan mie nyt siut muistan. Kun sentään kolome vuotta yhessä yläastetta käytiin. Aika ihmehän tuo nyt ois, jos mie en sinnuu ennää ollenkaan muistas. Ei tässä nyt sentään vielä niin vanhoja ja huonomuistisia olla.
- Niin… Vuan kun ei teistä Etelän immeisistä aina tiijä…
- En mie kuule oo juuriani unohtanu. Ei siun sellasta pie käyvä kuvittelemaan. Ei ollenkaan.
- Ai etkö?
- No en!
- Ka hyvähän tuo on, jos vielä miut jotennii muistat… Ettet oo sentään ihan niin ylypeeks tullu…
- Itepähän tuota et tainnu minnuu ja Sinnii ennee muistoo, kun kävelit vuan meistä ohi mittään sanomatta, vaikka taatusti myö kumpikii sinnuu ihan normaalisti tervehittiin. Et sie voinu olla meitä huomoomatta. Ei sitä pitäs niin kärkkäästi vuatii toisiltakkaan hyvvee käytöstä, jos sitä ei kerta ihekkään pysty alakuunkaan nouvattammaan.
- Kyllä mie teijät huomasin…
Hanna säikähti itsekin äänensävynsä kovuutta, mutta eipä Juha tainnut hänen piikikästä vastavetoaan oikein edes ymmärtää. Mies kun alkoi olla sellaisessa kaasussa, että hän vain jankkasi yhtä ja samaa asiaa niin kuin jokin valmiiksi ohjelmoitu robotti. Että kuinka se nyt oli niin tavattoman ihmeellistä, että Hanna vielä tunnisti vanhan ikätoverinsa ja vaivautui jopa vaihtamaan muutaman sanan hänen kanssaan. Juha puhui Hannasta koko ajan sellaisella tavalla niin kuin hän nyt olisi ollut joku suurempikin maailmankansalainen, koska hän oli asunut kymmenkunta vuotta Helsingissä ja kun hän oli suorittanut jonkin akateemisen oppiarvon.
Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Hanna törmäsi tähän samaan kummalliseen ilmiöön: toisaalta nämä pekkaperusjuntit tunsivat aina syvää vastenmielisyyttä kaikenlaista koulutettua väkeä kohtaan, mutta sitten he kuitenkin aivan ihmeellisellä tavalla nöyristelivät ja arkailivat kaikkien insinöörien ja maistereiden edessä. Ensin koulutettujen ihmisten työ mitätöitiin ja lyötiin täysin lyttyyn, mutta jo toisena hetkenä heihin kuitenkin suhtauduttiin melkeinpä kuin joihinkin jumalolentoihin.
Suunnattomasta alemmuudentuntoisuudestako tämä merkillinen asennevamma pohjimmiltaan vain johtui? Vasta sittenkö nämä pultinvääntäjät ja lapionheiluttajat olisivat olleet tyytyväisiä, kun kaikki maailman ihmiset olisivat olleet täsmälleen samanlaisia tehdasduunareita tai sekatyömiehiä kuin he itse? Eivätkö he todellakaan käsittäneet, että tässä yhteiskunnassa tarvittiin aivan yhtä paljon myös henkistä työtä?
Hanna ei mahtanut sille mitään, että häntä alkoi raivostuttaa Juhan käyttäytyminen koko ajan vain enemmän. Jotenkin vain vaikutti, että tämän ihmisen sisimmässä oli jokin niin suuri peruskatkeruus, ettei sitä voinut mikään mainen mahti voittaa. Olitpa tälle miehelle niin tai näin, aina hän vain murjotti yhtä tyytymättömän näköisenä. Hannalle muistui aika vaivattomasti mieleen, että samanlainen katkera mörökölli Juha oli ollut jo yläasteaikoina. Jokaisessa luokkakuvassakin Juhalla oli ollut tuo samainen, koko maailmaa vihaava ilme.
Mistähän ihmeestä tämä kullervomainen katkeruus oli mieheen oikein pesiytynyt jo niinkin varhaisessa vaiheessa? Oliko Juhan lapsuus todellakin ollut niin surkea ja onneton, että hänestä oli sen vuoksi kehittynyt noin aggressiivinen ja kyyninen murjottaja? Mutta jos Hanna nyt aivan oikein muisti, Juhan lapsuuden koti ei ollut paljon sen kummoisempi kuin esimerkiksi hänellä tai Sinillä; suurin piirtein samanlaisia maatalojen kasvatteja he kaikki olivat.
Kenties Juha oli joutunut tekemään enemmän navetta- ja peltotöitä kuin toiset nuoret ja varmaan hänen isänsä oli ollut tavallista ankarampi kasvattaja, mutta aivan turhaa miehen oli syyttää näistä asioista ulkopuolisia ihmisiä. Jos olosuhteilla ja lähtökohdilla aina vain puolusteltiin, silloinhan yksi jos toinenkin olisi voinut heittäytyä tuollaiseksi itsensä räkäkänniin juovaksi riidanhaastajaksi. Kai tässä nyt monella muullakin oli ollut aika ajoin vähän vaikeaa, eikä aina niin vähänkään. Ei tämä Juha Kupiainen voinut olla ainoa ihminen maailmassa, jonka elämässä oli ollut vaikeuksia ja vastoinkäymisiä.

- No siulla tietennii männöö siellä Helsingissä nyt helevetin hyvin? Juha murahti humalansa keskellä.
- Eipä tässä oo valittamista, mutta ei tässä nyt sentään missään kolomannessa taivaassakkaan olla.
- Siulla on tietennii helevetin hyvä palakka ja niin eilleen?
- Elä nyt unta niä. Kyllä sillä miun palakalla toimeen tullaan, mutta ei sillä nyt tosijaankaan rikastummaan piäse.
- Elä valehtele…
- No en kuule valehtele!
Jo toistamiseen talvilomansa aikana Hanna joutui selvittämään palkkansa suuruuden täkäläiselle asukkaalle. Vain raha heitä tuntui työssä kuin työssä loppujen lopuksi kiinnostavan. Eivät he olleet pelkästään yksioikoisia juntteja, vaan kaiken lisäksi he taisivat olla myös varsin ahneita ja itsekkäitä materialisteja. Pelkästä kateudesta se taisi vain johtua, että he olivat niin hanakoita moittimaan ja arvostelemaan kaikkia vähänkin varakkaampia ja hyvätuloisempia ihmisiä.
- Eikö siun palakka oo tosijaankaan tuo suurempi? Juha örähti epäuskoisen näköisenä.
- No ei oo. Mutta niin kun jo sanoin, en mie ossooni silti valita. Asiat vois olla paljon huonomminkii.
- Mutta on kai siulla nyt sentään jo omistusasunto?
- Eipä kuule oo. Usko pois vuan… Pienessä vuokra-asunnossa tässä vuan elellään. Ei ne alottelevien psykologien palakat niin kovin kaksisia oo. Toisaalta Helsingissä asuminen on paljon kalliimpoo kun tiällä Itä-Suomessa. Kun siitä miun nettopalakasta vähennettään vuokrat, vesimaksut ja sen sellaset, niin eipä siitä jiä kauheen paljon ylimiäräsiä euroja. Mutta mitäpäs mie sillä joutavalla rahalla toisaalta tekisinkään. Kun immeisellä on vuatteet, ruokoo ja katto piän piällä, niin mitäpä muuta se sitten ennää tarvihtis… Pittää tyytyy vähhään ja olla valittamatta turhista.
Juha katsoi Hannaa yhäkin yhtä epäilevästi ja puisteli sitten vain päätään, kun Hanna kertoi vielä toistamiseen tulotietonsa. Miehen päähän ei tuntunut todellakaan mahtuvan, ettei kouluja käynyt Etelän asukki uinutkaan aivan niin suurissa rikkauksissa, mitä hän oli näköjään aikaisemmin luullut.
- Helevetti vieköön miehän tienoon nyt mehtäkonekuskina enemmän kun teikäläinen! Verottomat päivärahat kun lasketaan mukkaan, niin ihan varmasti miun tulot on selevästi isommat kun siulla. Eikä miun tarvinnu käyvä peruskoulun jäläkeen kun hätäset pari vuotta mehtäkouluu. Enhän mie mihinkään muuvalle ois piäsykkään sillä viijen pilikku kaheksan piästötodistuksella…
Hanna ei voinut olla naurahtamatta kuivasti, kun Juha hoksasi tämän tosiasian niin kuin jonkin suuremmankin löydön. Selvästikään miehellä ei ollut oikein minkäänlaista käsitystä akateemisesta työttömyydestä tai koulutettujen ihmisten ylitarjonnasta. Esimerkiksi lukuisat paperityöläiset olivat pystyneet hankkimaan omistusasunnon jo reippaasti alle kolmekymppisinä, mutta Hanna tiesi moniakin yliopistoista ja korkeakouluista valmistuneita maistereita ja lisureita, jotka joutuivat tekemään ties kuinka kauan pelkkiä pätkätöitä ja joilla ei ollut valmistumisen jälkeen minkäänlaisia realistisia mahdollisuuksia edes harkita asuntolainan ottamista.
- Sanoppa muuta... Ja tuskinpa siun tarvihti ottoo penniikään opintolainoo siellä mehtäkoulussa?
- Ei tarvinnu. Työpäiviltä maksettiin jopa pientä palakkoo.
- Elä sitten valita mittään. Ainakii näitten perinteisten arvojen mukkaan siulla männöö elämässä paljon paremmin kun miulla. Siun ei tarvinnu käyvä kouluja montoo vuotta ja kittuutella pitkiä vuosia siinä opiskelijan köyhyyvessä ja kurjuuvessa. Siulla on ollu vakituinen työpaikka jo ties kuinka monta vuotta, eikä siun tarvihe maksella montoo vuotta opintolainoja takasin. Kaiken lisäks siulla on vaimo ja laps ja ilimeisesti myös se paljon haaveiltu oma talo?
- Niin onhan meillä talo, mutta ei myö kuitenkaan naimisissa olla… pelekkä avovaimo se vuan on…
- No se nyt on sivuseikka, oottako työ virallisesti naimisissa vai oottako työ avopari. Niin tai näin, siulla on kuitennii perhe. Monella muulla sitä ei oo… Niin kun nyt esimerkiks miulla.
Juha meni selvästikin vaivautuneeksi, kun Hanna lateli hänelle kylmiä faktoja suoraan tiskiin. Hanna oli sellaisella tuulella, ettei hän jaksanut enää kovin paljon pohtia, oliko hänen käytöksensä kohteliasta vai vähemmän kohteliasta. Tuntui vain niin vahvasti siltä, että edes yhden kerran näille tyytymättömille perusvalittajille piti vääntää asiat ihan rautalangasta. Moni muu ihminen olisi vaihtanut Juhan kanssa osia vaikka heti ja silti jätkä vain kirosi osaansa ja kuvitteli näköjään, että kotipaikkakunnan ulkopuolella kaikilla kouluja käyneillä ihmisillä meni ainakin kymmenen kertaa paremmin kuin hänellä itsellään. Koko maailmako hänen olisi sitten pitänyt saada omakseen ennen kuin hän olisi ollut edes vähän tyytyväisempi?
- Ihan turhoo sie Juha kuule elämees kellekkään valitat. Siullahan pitäs olla kaikki perusasiat vähintäännii kohtalaisessa kunnossa. Kun siitäkään asiasta ei siun tarvihe alemmuutta tuntee, etteikö siulla ois sitä paljon himoittuu ommoo talloo… Niihän tuo muori sano, että teillä on oikein kakskerroksinen ja lähemmäs kakssattooneliöinen omakotitalo. Siellä pitäs olla yllin kyllin tilloo olla vaikka pitkin taikka poikin… Siulla on perhe ja on siännöllinen toimeentulo. Terveyskii on tallella ja rahhoo on niin paljon, että kaikkina viikonloppuina voit vaikka kännitkii ottoo… Mitä muuta siun pitäs sitten vielä suaha?
Juha ei osannut sanoa näihin puheisiin yhtään mitään. Hän vain pyöritteli neuvottoman näköisenä oluttuoppia kädessään ja pureskeli huuliaan varsin avuttoman tuntuisesti. Kerrankin Hanna sai nähdä sen ihmeen, ettei Juha Kupiainen osannut edes urputtaa vastaan.
- Anteeks nyt vuan, mutta mie en juuri nyt jaksa kuunnella tään enempöö siun valituspuhheita. Mut toivottavasti sie nyt humalastas huolimatta jotennii käsität, ettei tää Etelän immeistenkään elämä oo ihan pelekkee ruusuilla tanssimista. Sie et mies ehkä etes käsitä, mitenkä hyvin siulla monetkii asiat loppujen lopuks on. Niin että elä ennee yhtään valita miulle elämäs surkeutta.
Juha katsoi Hannaa hetken aikaa ja häipyi sitten vähin äänin ravintolan toiselle puolelle. Muutaman sekunnin verran Hanna mietti, oliko hän sanonut entiselle koulukaverilleen liian pahasti, mutta sitten hän vain hymähti koko keskustelulle ja joi lasinsa tyhjäksi. Helvetti vieköön ei kai hänen ollut mikään pakko kumarrella loppuelämäänsä näitten iänikuisten junttiasenteitten edessä?


XVII


Ilta kului verkkaisella tahdilla eteenpäin. Ravintolaan tuli lisää väkeä, mutta missään vaiheessa siellä ei ollut häiritsevää tungosta. Sini sai jatkaa laulamistaan melkeinpä oman mielensä mukaan, koska hänen lisäkseen mikin varteen tarttui vain kolme muuta laulajaa ja nämäkin paikalliset solistit tyytyivät suosiolla pelkkään yhteen tai kahteen esitykseen.
Tikkaa heitettiin ja biljardia pelattiin, mutta laulaminen ja tanssiminen eivät näyttäneet ihmisiä oikein kiinnostavan. Hannan oli helppoa kuvitella, ettei tämä Saluunan perjantai-ilta poikennut kovinkaan paljon normaaleista arki-illoista: yhtä pysähtynyt ja unelias tunnelma täällä taisi olla melkein aina.
- Eiköhän nää meiningit oo kohta puoleen nähty, Sini virkkoi hieman väsyneellä äänensävyllä, kun hän kävi laulujen välissä hetken aikaa Hannan juttusilla.
- Joo. Eiköhän myö kohta tiältä jouveta lähtemään. Onpahan nyt sitten nähty tääkii ihme… että millasta on viettee perjantai-iltoo paikallisessa ravitsemusliikkeessä… Lukiovuosina mie jäin tästä kaikesta paitsi, vuan nytpähän se virhe on sitten korjattu.
- No vastasko tää ilta siun odotuksia?
- Tiijä häntä… Kai tään nyt suurin piirtein osas jo arvata, millasta tää kotikunnan yöelämä on. Tuskinpa oon kovin paljon mistään vaille jiäny, vaikka oon tiältä poissa pysytelly.
- Ka niin, tokkopa tiällä mikkään asia koskaan kovin paljon muuttuu. Samat turvat istuuvat baarissa joka viikonloppuna ja joka kerralla niillä on suurin piirtein samat ilimeet ja samat jutut. Luonnollinen poistuma tietennii jonkii verran aina muuttaa tilannetta. Kun joku paikallinen jermu välillä potkasoo tyhjee…
- Niinpä niin.
- Tilataanko kohta taksi?
- Joo. Tilataan vuan.
- Määtkö sie taksilla vanhempies luokse vai jiätkö sie miun kanssa kirkonkylälle nukkumaan?
- Enköhän mie mäne sinne kotikylälle. Ajetaan nyt oikein taksilla loman loppumisen kunniaks…
- Okei.

Kun Sini meni jälleen laulamaan, Hanna huomasi Kari-Pekka Laaksosen tulevan miesten vessasta ravintolan puolelle. Viimeisin kylässä käynti Laaksosilla oli vielä sen verran tuoreessa muistissa, ettei Hanna jaksanut erityisemmin ilahtua entisen koulukaverinsa aviomiehen näkemisestä. Hän koetti painautua baaritiskiä vasten mahdollisimman huomaamattomaksi, mutta pitihän se jo arvata, että Kari-Pekka riensi melkein heti hänen luokseen.
- Oot lähteny?
- Joo… Sinin kanssa tultiin vähän juhlimaan.
- Oikein! Pittäähän sitä välillä vähän irrotella.
- Juu… pittää toki…
Kari-Pekka taisi olla mukavassa nousukännissä, koska tavoistaan poiketen hän hymyili leppoisasti ja rupatteli sujuvasti niitä näitä. Yleensä Kari-Pekasta sai repiä lähestulkoon jokaisen sanan väkisin irti, mutta tällä kerralla hänellä olisi näköjään ollut sanottavaa vaikka kuinka paljon. Monta monituista kertaa Hanna oli kokenut Laaksosilla käydessä olonsa hyvin ahdistuneeksi, kun isäntä oli vain istua möllöttänyt tietokoneen takana kenellekään mitään virkkamatta, mutta nyt kun mies sitten olisi kerrankin ollut hilpeässä seurusteluvireessä, hän itse ei osannut jutella tämän kanssa kovinkaan luontevasti. Oikein ei tuntunut tämäkään juttu koskaan menevän.
- Mie näin siun isoveljee äskettäin Hovilan baarissa, Kari-Pekka sanoi jossakin välissä.
- Jassoo… Yksinkö se Jarkko siellä oli?
- Se istu siellä Simosen Laten ja Malisen Jonnen kanssa.
- Vai niin.
- Elä Hanna suotta pelästy… Ei se Jarkko ollu tällä kerralla ryyppeemässä. Se oli siellä vuan kavereittesa seurassa ihan kahvi- ja vesilinjalla. Ei se mittään tyhmee tehny, kun oli ihan selevin päin.
- Jassoo.
Hanna huomasi mykistyvänsä lähestulkoon sanattomaksi, kun Kari-Pekka selosti niin antautuneen tuntuisesti hänen isoveljensä illan vietosta. Merkillisen paljon Kari-Pekka taisikin tietää Jarkon nykyisistä kuvioista. Mutta eihän tämä ollut mikään uusi ilmiö kotipaikkakunnalla: jos täällä joku joskus jotain hölmöili, se saatiin heti tietää, siitä puhuttiin kaikkialla ja se muistettiin vielä vuosien ja vuosikymmentenkin päästä. Ja sehän oli selvää, että negatiivinen huhu tai juoru tunnuttiin aina uskovan hanakammin kuin jokin iloinen uutinen. No, kai tämä oli kuitenkin aika yleismaailmallinen tapa. Tokkopa ihmiset olivat kovin paljon sen kummempia muuallakaan Suomessa.
- Onhan se teijän Jarkko ollu koko pienen ikäsä melekonen humu ja renttu, vuan onpahan tuo tainnu lopultakkii ottoo jottain opikseen… Ei se ehkä ookkaan täysin toivoton tappaus? Näköjään kovvaankii piähän tulloo lopultakkii vähän järkee… kun ensin sitä piätä on isketty tiiliseinään yhet kakskymmentä vuotta…
Niin paljon kuin Jarkko olikin aiheuttanut kaikenlaisia ikävyyksiä ja vaikeuksia heidän perheessään, Hanna ei mahtanut sille mitään, että hänen sisimmässään heräsi luonnostaan vahvat puolustusreaktiot tällaisessa tilanteessa. Olipa Jarkko sitten millainen juoppo tai pummi tahansa, hän oli kuitenkin kaikesta huolimatta ikuisesti Hannan isoveli, josta hän ainakin jonkin verran välitti ja kantoi huolta. Ei se ollut ollenkaan mukavaa kuultavaa, että hänen lähisukulaistaan tuolla tavalla mollattiin ja pistettiin täysin alta lipan. Veri oli vettä sakeampaa.
Jos kerta Kari-Pekalla oli niin tavattoman kova tarve selostaa Jarkon elämäntilanteen surkeudesta, niin olisi sitten ihan suorin sanoin haukkunut ja moittinut, kuinka onneton ja selkärangaton isoveli Hannalla oli. Kai hän tiesi sen varsin hyvin ihan sanomattakin, että hänen veljensä oli syrjäkylälle jumittunut peräkammarin poika ja vanhempiensa siivellä elävä väliinputoaja; ei jonkun Kari-Pekka Laaksosen tarvinnut selittää sitä hänelle kierrellen ja kaarrellen. Aivan suotta Kari-Pekka koetti silotella sanojaan ja olla mukamas joku Jarkon ymmärtäjä.
Ja mitä taas Kari-Pekan omaan elämäntilanteeseen tuli, oliko hänellä oikeastaan yhtään varaa moralisoida noin ylhäältäpäin katsovalla asenteella kaikkia Jarkon toilailuja? Kari-Pekka ei ollut jäänyt vanhempiensa riesaksi, eikä hän varmaankaan seikkaillut kirkonkylän pahimmissa ryyppyjengeissä, mutta eipä häntä nyt silti voitu sanoa oikein hyvällä tahdollakaan kovin ahkeraksi veronmaksajaksi tai tunnolliseksi perheenisäksi. Kylmä tosiasiahan oli, että niin Kari-Pekka kuin hänen vaimonsakin olivat eläneet viimeiset kymmenkunta vuotta lähestulkoon täysin pelkillä työttömyyskorvauksilla ja muilla yhteiskunnan tuilla. Kyllähän se tiedettiin aivan yleisesti, että he kumpikin olivat tehneet kaikkensa, ettei heidän vain vahingossakaan tarvitsisi koskaan tienata itse leipäänsä.
Voitiin siis aivan oikeutetusti kysyä, olivatko he yhtään sen kummempia eläjiä kuin joku Jarkko? Silti Kari-Pekalla oli otsaa haukkua silmät säkenöiden kaikkia maahanmuuttajia ja pitää itseään jonain kunnon kansalaisena. Ei tuo touhu ollut mitään muuta kuin pelkkää tyhmän ylpeyttä.
- Niin onkos sillä Jarkolla nyt ajokortti hyllyllä? Kari-Pekka kysyi hieman ylimielisesti myhäillen.
- Juu. Onhan se.
- No sitä mie vähän arvelinkii, kun se Simonen näytti olevan tällä kerralla Maliselle kuskina. Eihän se Jarkko anna ylleesä kenenkään toisen ajjoo, jos se sattuu olemaan ihe selevänä. Jarkko oli sitten vissiin vuan kyytii ottamassa, kun kotikylällä on niin tylsee perjantai-iltana… Vuan mahtaapa se hällä olla aika tuskallista istuu baarissa hampaat irvessä pelekän kahvikupin iäressä… Tokkopa malttaa istuu juomatta loppuun asti? Äkkiähän se heittää juomisen puolelle, jos kerta immeisellä on alkoholistin geenit… ja yhestä ryypystä se sitten alakaa…
- Niin. Onhan siinä sellanenkii vuara.
- Onko se nyt tosijaankii ollu jo usseemman kuukauven kokonaan juomatta?
- On.
- No se on tietennii hänen tappauksessaan hyvä asia. Vuan kuinkahan kauan se silti kestää?
- Kestää niin kauvan kun kestää.
- Millonkas Jarkko suapi ajokorttisa takasin?
- Sitä pittää siun hältä iheltään kyssyy. En mie oo mikkään ylleinen tietotoimisto.
- Ka niin… etpä tietenkään…
- No mitäs sitten suotta kaikkee utelet? Jos sie kerta oot niin helevetin kiinnostunu meijän Jarkon asioista, niin oisit sitten männy ihan ihe hänen juttusilleen siellä Hovilan kuppilassa. En mie oo mikkään veljeni vartija, enkä oo vastuussa hänen tekemisistään tai tekemättä jättämisistään.
Kari-Pekka taisi huomata, ettei Hannalla ollut ihmeempiä haluja jatkaa keskustelemista tästä aiheesta. Kari-Pekka koetti lohkaista väliin jotain hauskaa, mutta kun Hanna ei osannut edes hymyillä hänen jutuilleen, mies häippäsi jonkin ajan päästä omille teilleen. Jos Hanna olisi sattunut olemaan enemmän hiprakassa, hän olisi kenties saanut Kari-Pekalle pienen hepulin.

He olivat jo tekemässä lähtöä ravintolasta, koska väsymys alkoi painaa aika tavalla kumpaakin naista. Juha Kupiainen yritti ostaa vielä yhtä oluttuoppia, mutta myyjä sanoi hänelle varsin suoraan ja selkeästi, että mies oli jo juonut oman kiintiönsä täyteen tämän illan osalta. Hanna ja Sini eivät voineet olla naurahtamatta, kun he seurasivat sivusilmällä Juhan toivotonta yritystä.
- No etkö sie nyt saatana vieköön vois vielä myyvä miulle yhtä kaljoo?
- Ei onnistu. Nyt on Jussin aika lähtee nukkumaan. Tule huomenna uuvestaan vähän selevempänä.
- Ootko tosiaan nuin vittumainen akka?
- Kyllä mie nyt tällä kerralla oon ihan oikeesti niin vittumainen akka. Tilloonko mie siulle taksin?
- Annahan olla…
Juha alkoi olla niin kovassa kaasussa, että vain vaivoin hän pysyi hereillä baarijakkaralla notkuessaan. Sitten hän kuitenkin huomasi Hannan ja Sinin ja näytti keksivän silmänräpäyksessä suoranaisen neronleimauksen:
- Käykee jompikumpi teistä ostamassa miulle yks kalja. Jeesatkee nyt sen verran vanhoo koulukaveriinne…
- Ei tule kauppoja. Mäne nyt vuan ihan kiltisti kottiin nukkumaan, Sini virkkoi hyväntahtoisesti.
- Oottako tosiaan nuin ilikeitä teijän vanhalle luokkatoverille…?
- Ei se mittään ilikeyttä oo, mutta sie oot nyt vuan yksinkertasesti liian kännissä. Ja kai se nyt heti tajuttas, kelle se kalja tulloo.
- No niinpä kai sitten…
Juha näytti alistuvan kohtaloonsa, kun kukaan ei suostunut häntä auttamaan. Kovasta humalastaan huolimatta hän ikään kuin selkeni sen verran, että kykeni vaihtamaan Hannan ja Sinin kanssa jokusen suurin piirtein järkevän lauseen.
- No lähtekee etes tanssimaan miun kanssa, jos kerta myynti on lopetettu.
- Ei siusta oo nyt tanssijaks. Usko pois vuan, Sini lausui.
- Kyllä mie pystyn tanssimaan… Niin kovvaan känniin en tulekkaan, ettenkö siihen pystys.
- Mäne vuan kottiin Tiian viereen. Varmaan se siellä sinnuu jo uotteloo.
- No mie nyt suan olla kotona ihan tarpeeks… Oikeestaan miun ois pitäny suaha emännäkseni tuo Hanna… jos nyt ihan totta puhutaan… Mie oli yläasteella sinnuun tosi ihastunu. Vuan enpä mie uskaltanu sitä koskaan siulle sannoo… ja ethän sie tietenkään ois minnuu poikakaverikses huolinu… Kun sie olit aina luokan priimus ja mie olin vuan sellanen tollo. Hädin tuskin sain koulusta etes piästötokarin…
Hannaa kävi ihan nolottamaan Juhan puolesta. Hänen oli helppoa kuvitella, että aamulla Juhaa hävettäisi kovasti nämä hänen kännihoureensa. Toisaalta hän alkoi kuitenkin tuntea hienoista myötätuntoakin tätä miestä kohtaan. Ehkäpä Juha ei ollutkaan aivan niin suuri juntti, mitä hän oli aikaisemmin olettanut. Aina kun ihminen myönsi heikkoutensa ja haavoittuvaisuutensa, hän muuttui Hannan silmissä inhimillisemmäksi.
- Elähän nyt hulluja puhele… Mää nukkumaan piä seleväks.
- Mut kyllä mie olin sinnuun ihan oikeesti tosi ihastunu.
- Joopa joo. Kiva kun kerroit sen etes nyt.
- Eikös myö voitas nyt käyvä olemaan yhessä?
Vaikka Juhan puheet olivatkin aika höpsöjä, Hanna oli kuitenkin hieman imarreltu tästä äkillisestä tunnustuksesta. Se vahvisti sitä tunnetta, ettei hänen naiseudessaan ollut mitään vikaa. Olihan se lohdullista tietää, että ainakin yhden miehen sisimmässä hän oli onnistunut herättämään jonkinlaisen tunnekuohun. Kai hänellä sitten oli mahdollisuus löytää kauan kaivattu elämänkumppani, jos kerta vanha luokkatoverikin oli joskus katsellut häntä sillä silmällä?
- Ei se kuule ennää onnistu. Siullahan on jo avovaimo ja laps. Se on myöhästä nyt…
- No voinhan mie jättee Tiian ja ottoo siut tilalle.
- Nyt sie puhelet ihan pehmosia… Ei se kumppanin vaihtaminen niin heleposti onnistu. Sie oot yksinkertasesti viistoista vuotta myöhässä tässä asiassa. Oisit sillon aikonaan kertonu tään jutun miulle, niin ehkäpä se sillon ois voinu vaikka johtoo johonnii. Nyt se on täysin myöhästä.
- En mie uskaltanu sitä koskaan siulle sannoo, kun sie olit aina niin koppavan tuntunen ja kulit nenä pystyssä kirkonkylän poikien perässä… Kyllähän siulla oli parempia ottajia… Niitä parempien perreitten poikia…
- Hah hah! No eipä nuita tarjokkaita kyllä haitaks asti ollu. Ei tarvinnu rumimpia kivillä viskellä.
- Ja tietennii sie löyvät sieltä Helsingistä jonkun minnuu paremman äijän… Eihän tällänen mehtäkonekuski siulle kelepoo…
- Sanoppas Juha ihan rehellisesti, oonko mie koskaan oikeesti mollannu sinnuu millään tavalla? En ainakaan muista, että mie oisin yhtään kertoo aukonu siulle piätäni siun huonosta koulumenestyksestä tai mistään muustakaan asiasta. Sano etes yks kerta, jos sellasta on muka tapahtunu.
Juha häkeltyi humalastaan huolimatta, eikä osannut vähään aikaan mitään vastata. Itse asiassa tämän kysymyksen Hanna oli aina tahtonut Juhalle osoittaa. Aina kun hän oli nähnyt Juhaa päihtyneenä, tämä oli syyttänyt Hannaa ylpeäksi ja leuhkaksi. Aina hän oli mutissut jotain sellaista, että eihän Hanna tietenkään halunnut edes jutella tällaisen tavallisen tomppelin kanssa tai että eihän Hanna tietenkään edes muistanut häntä.
- Elä nyt suutu… Enhän mie nyt tarkottanu ihan sitä…
- No mitä sie sitten tarkotit?
- Öö… tuota… Enpä nyt tiijä, mitä mie oikein tarkotin…
- En mie oo siulle suuttunu tai vihanen, mutta mie toivosin, että sie voisit lopultakkii lopettoo tuollaset jonniijoutavat syytökset. Sitten mie ymmärtäsin nuo syyttelyt ihan täysin, jos mie oisin oikeesti sinnuu joskus haukkunu tai pilikannu. Mutta kun sellasta ei oo tosijaankaan koskaan tapahtunu, niin sitten ei pitäs tuollasia huastellakkaan.
- Okei… Tehhäänkö sovinto?
- Ka tehhään pois.
He paiskasivat kättä päälle ja Sini vielä lupautui olemaan tämän sopimuksen todistajana. Ensimmäistä kertaa koko illan aikana Hanna näki Juhan kasvoilla hieman iloisemman ilmeen. Eipä mennyt täysin hukkaan tämäkään ilta, jotain hyvää oli tämänkin illan aikana tapahtunut.
- Pietään sitten kiinni tästä sovinnosta puolin ja toisin, Hanna sanoi, kun he olivat jo lähtemässä kotiin.
- Joo. Mie luppoon olla ennee rähjeemättä siulle.
- Hyvä! Tuo on miehen puhetta. Hyvvee yötä.
- Nyt mie vasta oonkii sinnuun rakastunu…
- Höpsistä… Nyt nukkumaan ja kiireellä! Hyvvee yötä.
- Männäänkö joskus naimisiin?
- Höpö höpö… Sie oot onnellisempi mies, mitä sie ihe tajjuutkaan. Mää vuan kottiin Tiian ja Antin luokse. Ja pie niistä kummastakkii hyvvee huolta. Ne on siulle tosi arvokkaita ja rakkaita kullanmuruja. Niistä kahesta pie tiukasti kiinni. Läheskään kaikille ei oo tuota sammoo onnee suotu…
Juha yritti sanoa paljon muutakin, mutta Hanna ja Sini eivät jääneet häntä enää kuuntelemaan. Taksimatkan aikana Hanna tulikin toisiin ajatuksiin ja päätti jäädä Sinin kanssa kirkonkylälle yöksi. He näkivät niin harvoin toisiaan, että juttelemista riitti taatusti vielä seuraavallekin päivälle. Maailmaa ei ollut vielä kokonaan parannettu.
- Ei se näytä tuo perheellisenkään immeisen elämä olevan pelekkee herkkuu, Hanna virkkoi auton takapenkiltä.
- Ka eipä näytä… Kun sitä on sinkkuna, niin sillon sitä kaipoo toisen ihmisen läheisyyttä ja turvallista kottii, mutta sitten kun sitä on parisuhteessa, niin sitten sitä halluiskii välillä olla villi ja vappaa. Täysin hyvä ei tunnu olevan koskaan. Olitpa sitten yksin tai toisen kanssa.
- Niinpä. Mutta ehkäpä se parisuhteessa oleminen on kuitennii pitkässä juoksussa niistä kahesta parempi vaihtoehto?
- Kyllä varmaan. Se on hyvinnii pitkälti ihan valintakysymys.
- Sinäpä sen sanoit. Juuri sitä se on.
Hannan estelyistä huolimatta Sini tahtoi maksaa taksimatkan. Ulkona oli käynyt satamaan hiljakseen lunta. Kevään tulemiseen oli vielä aika paljon aikaa. Sinä yönä Hanna päätti, että hän kirjautuisi vielä yhden kerran jollekin internetin seuranhakusivustolle. Kai hänen oli pakko vain yrittää.


Arvostelut

Ei arvosteluja

Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS