Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Muut Tilipäivä
QR-Code dieser Seite

Tilipäivä

















TILIPÄIVÄ





















I


Huonosti nukutun yön jälkeen Sami oli herätessään hyvin väsynyt, mutta piristyi heti, kun muisti että oli perjantaiaamu. Hänellä oli tilipäivä. Lopultakin viimeisestä työttömyyskor-vausten maksupäivästä oli vierähtänyt kaksi viikkoa. Tuskin hän malttoi edes aamukahvia juoda, kun jo soitti parille kaverilleen ja tiedusteli, mitä he aikoisivat illalla tehdä. Äiti saapui postia hakemasta ja katsoi vähän pitkään hänen toimintatarmoaan. Äidin kasvoilta olisi melkein voinut lukea alistuneen huokaisun, että taasko sitä ollaan hummailemaan lähdössä, mutta ei hän kuitenkaan mitään sanonut.
Sami kiitti onneaan, kun isä ei ollut näkemässä hänen lähtöpuuhastelujaan. Isälle kun ei oikein rohjennut sanoa vastaan, jos hän kävi jostakin asiasta valittamaan. Sami käväisi nopeasti suihkussa, pesi hampaansa ja ajoi vähäiset partakarvansa. Äiti toi kyselemättä puhtaan alusvaatekerran ja juuri silitetyn kauluspaidan.
- Onko puhtaita housuja? Sami kysyi.
Äidin ilme meni happamaksi, mutta toi hän kuitenkin vaatekomerosta pestyt farkut.
- No tuossa on, mutta oishan ne eilisetkii välttäny. Vastahan nuo piälles laitoit…
Sanaakaan sanomatta Sami otti farkut ja veti ne jalkaansa. Hänestä tuntui, että äiti tarkkaili häntä koko ajan, vaikka tekikin normaalisti askareitaan. Lähteminen tilipäivä-nä kotoa kirkonkylälle tuntui aina hiukan kiusalliselta. Kello oli pahimmoilleen sen verran vähän, ettei Sami oikein vielä kehdannut mennä tien oheen linja-autoa odottamaan. Sitten naapuritalojen mummot ainakin näkisivät hänen lähtemisensä ja saisivat uutta ainesta juoruihinsa.
Äiti keskeytti tiskaamisen ja toi pöytään muikkukukon ja kiisselikulhon.
- Syö jottain, ettei tarvihe ensimmäiseks männä nakkarille syömään. Kioskiruoka on kallista, eikä siitä sua mahhoosa täyteen. Ei siulla niin kiire oo, ettet ehtis kukkoa syyvä. Auto tulloo vasta puolen tunnin piästä.
Samin vielä kampaillessa hiuksiaan äiti kävi uudestaan hoputtamaan:
- Söisit nyt jottain…
- Joo joo! Ossoon mie syyvä käskemättäkii.
Äiti pysähtyi ja katsoi hieman hölmistyneenä. Sitten hän huokaisi ja jatkoi tiskaa-mista.
- Nuin kova kiirekö se on kaljanjuontiin, että pittää miulle jo ärhennellä? Ehit sie ne vähäset markkas tuhlata… vähemmälläkii kiireellä…
Äidin mutinat pistivät ilkeästi korvaan. Vain vaivoin Sami malttoi olla ärähtämättä pahasti, mutta ei hän malttanut olla vastaankaan sanomatta:
- No omat on rahani. Ja omille rahoilleni tien mitä lysteen…
- Niin niin, niinpä tietysti… Ota kuitennii huomioon, ettei siun asuminen ja syöminen oo tiällä kotona ihan ilimasta. Ois joskus ihan mukava suaha muutama markka ruokarahhookii. Mänis nekkii rahat asiaan.
- Pie jo turpas kiinni!
Sami katsoi vain ruokaansa, mutta osasi kyllä kuvitella, että äiti loukkaantui hänen tokaisustaan. Hiukan häntä jo pyrki nolottamaan, mutta varmaankaan äiti ei olisi lopettanut syyttelyään, ellei hän olisi korottanut lainkaan ääntään.
- Tällästä se on aina siun ja isän kanssa. Jottain kun erehtyy teille sanomaan, niin miulle vuan huuvetaan että pie akka turpas kiinni. Miulle suapi sannoo ihan mitä vuan, mutta teille pitäs aina vuan olla mielin kielin. Elä sitten teijän kanssa…
Vaivautunutta oloa lieventääkseen Sami avasi radion. Esko Riihelällä oli turvalli-sen arkinen ääni. Syötyään hän vei ruuat takaisin ruokahuoneeseen, pyyhki pöydän ja vei likaiset astiat tiskipöydälle. Näiden pikkutöiden jälkeen hän ilkesi paremmin pyytää äidiltä kyytirahaa kirkonkylälle. Rahan pyytäminen vanhemmilta tuntui aina yhtä nöyryyt-tävältä: aivan kuin se olisi ollut selkein osoitus siitä, että hän eli heidän armoillaan, söi ja joi heidän talossaan, eikä omistanut käytännöllisesti katsoen mitään. Isältä hän ei koskaan rahaa pyytänytkään.
- Voisit sie muori vipata parikymppii? Että piäsisin kirkolle… Maksan mie ens viikolla takasin.
- No eiköhän miulta sen verran löyvy. Vuottele niin mie käyn hakemassa.
Äiti kuivasi kätensä hameenhelmoihin ja poistui hetkeksi yläkertaan. Sami huokaisi helpotuksesta, kun äiti ei käynyt yhtään estelemään. Toki äiti aina lainasi rahaa, mutta toisinaan äidillä oli taipumusta lausua ankarimmat moitteensa juuri lainaushetkellä. Kai hän aavisti, ettei Samista ollut silloin vastaan sanojaksi.
- Tuosson viiskymppiä, kun ei ollu pienempee. Eikä sitä huoli maksoo takasin.
- Kyllä mie maksan takasin.
- Mitäpä se kannattaa. Jonkun ajan piästä kuitennii jouvut pyytämään sen takasin.
Äiti naurahti sanojensa päälle. Sami kiirehti lähtemään.
- Koita nyt siästee sen verran, että pysyt ies tupakoissa ens tilliin.
- Joo…
- Ja oo kunnolla. Pie varas, ettet eksy hämäräperästen juippien völjyyn. Eläkä lainoo rahhoo kellekkään. Niitä kun on semmosiakii kavereita, jotka ei ies yritä maksoo velekojaan takasin. Ei sitä pie sokkeesti luottoo kaiken mualiman immeisiin.
Sami oli jo ulkoeteisessä, mutta äiti käveli vielä hänen perässään.
- Koita tulla yöks kottiin. Ettei tarvihtis niin paljon hättäillä…
- Mikä hätä teillä tiällä on? Piäsen mie aina Pekan luokse yöks. Huomenna tuun sitten linjalla takasin. Elekee suotta hättäilkö. No hei sitten.
- Hei hei…

Sami käveli ripeästi maantielle, vaikka aikaa oli vieläkin reilusti. Hän kääri sätkän ja lauloi Syksyn säveltä syviä henkosia vedellessään. Tuntui hieman hassulta laulaa sellaista laulua keskellä talvea, mutta minkäpä sille mahtoi, kun tupakoiminen raikkaassa tal-visäässä herätti aina lauluhalut ja että silloin oli laulettava juuri se laulu, mikä sattui tulemaan mieleen ensimmäiseksi.
Sami kuvitteli maantien esiintymislavaksi ja lumikinokset suureksi yleisöksi. Yleisö kuuntelisi haltioituneena, kun hän soittaisi sähkökitarallaan hempeitä rakkauslau-luja ja laulaisi oikein tunteella ääntään värisyttäen. Viimeisen laulun jälkeen hänet taputettaisiin uudestaan lavalle, ja konsertin jälkeen keikkabussin edessä odottavat fanit pyytäisivät häneltä kilpaa nimikirjoituksia. Hän olisi superjulkkis, joka pääsee iltapäiväleh-tien etusivuille ja television viihdeohjelmiin.
Sitten Samia hiukan hymyilytti. Toki hän lauloi ja soitti sähkökitaraa eräässä paikallisessa bändissä, mutta äskeiset kuvitelmat taisivat olla vielä turhan yltiöpäisiä…
Sami vilkaisi keittiön ikkunaan. Äitiä ei näkynyt ikkunassa, mutta varmaankin tämä katsoi häntä kauempaa. Hänelle tuli jotenkin painostava olo, kun hän ajatteli äidin ainaista huolehtimista. Hän säpsähti kuullessaan linja-auton saapuvan. Linja-auto heittelehti sivuttaissuunnassa, koska kuski jarrutti hieman myöhässä. Sami nousi kyytiin, eikä enää taakseen katsonut.







II


Linja-auto saapui naapurikylään. Auton pysähtyessä Pesosen talon kohdalle Sami havahtui ajatuksistaan. Tuskin ovi ehti edes aueta, kun Pesosen Matin kimittävä ääni jo kuului auton perälle:
- Huomenta! Kirkonkylälle! Huomenta kuski, huomenta opettaja!
Useista penkeistä kuului vaivoin pidäteltyjä naurunpyrskähdyksiä, sillä olihan Pesosen Matin kimittävä ääni ja muukin käyttäytyminen pitäjässä hyvin yleinen leikinlas-kun aihe. Tuskin Matti osasi itse edes aavistaa, kuinka paljon hänestä puhuttiin selän takana. Sami yritti painautua mahdollisimman kumaraan, mutta silti Matti huomasi hänet. Matti lähestyi häntä leveästi hymyillen ja heitti samalla juttua melkein jokaiselle matkusta-jalle. Matti hymyili kuin Hangon keksi, vaikka häneltä puuttui yksi etuhammas. Joskus Matti oli selittänyt etuhampaan puuttumisen sillä seikalla, että se oli oivallinen paikka hänen eukkonsa nännille.
- Terve Samppa! Siinähän on varmaan vappaa paikka?
Sami ei ehtinyt vastata mitään, kun Matti jo istahti hänen vierelleen. Samaan hengenvetoon Matti alkoi kiivaasti selittää, kuinka suuren kalasaaliin hän oli saanut talvinuotalla edellisenä päivänä. Sami oli hämmästelevinään saaliin suuruutta, ettei Matti olisi enää jatkanut itsensä kehumista.
- No ootko Samppa suanu pilluu?
Se oli Matin vakiokysymys, melkeinpä yhtä arkinen tokaisu kuin joillakin toisilla hyvän päivän sanominen.
- Ka enpä tuota oo ihan äsken suanu.
Matti katsoi Samia ikään kuin hämmästyneenä. Hänen henkensä haiskahti muikkukeitolle.
- Mitä! Et oo suanu? No ei mäne hyvin siullakaan. Mie sitä suan joka yö pimppii. Uskotko sen Samppa?
- Joo… uskonhan mie…
Sitten Matti oli hetken ihan hiljaa. Samin piti pureskella huuliaan, kun hänelle tuli mieleen kaikki ne lukuisat jutut ja kaskut, joita Matista kylillä liikkui. Kupiaisen Pertti oli tuumannut yhtenä päivänä apteekin asiakasjonossa, ettei Matilla ole ollut ollenkaan murrosikää, koska hän puhuu vieläkin niin kimeällä äänellä. Nousiaisen Esko oli tuu-mannut siihen, että jospa Matti onkin kuohittu jo lapsena.
Matti nyki selkänojaa ylemmäksi ja aukoi samalla suutaan kiihkeällä tahdilla. Tämäkin Matin tapa oli yleisenä naurun aiheena. Aina kun Matti teki jotain edestakaista liikettä, hän aukoi suutaan kuin kala kuivalla maalla. Suu kävi taukoamatta, kun Matti veteli juustohöylällä juustokimpaleesta siivuja, hakkasi naulaa lankkuun tai sahasi parrua poikki. Tietenkin tästä merkillisestä tavasta oli tehty ne tavanomaiset päätelmät. Voitiin vain arvailla, kuinka innokkaasti Matti aukoi suutaan sänkytouhujen aikana…
- No sie oot juopottelemaan mänössä oot? Matti kiekaisi.
- Niin, pittäähän sitä välillä…
- Siulla on tilipäivä on?
- Niihän tuo ois.
- Saluunaanko määt juopottelemaan määt?
- Ka minneppä muuvallekkaan. Se kun on ainoa paikka, joka on kolomeen asti auki. Tai oishan se hotelli Kultahaarikka peräti neljään asti auki, mutta on vuan turhan tyyris paikka meikäläisen kukkarolle. Iso kalja maksaa siellä melekein kolomekymppii. Eihän miulla oo sellasia rahoja.
Matti kyseli kaikkea muutakin. Huvitti, kun hän itse vastasi omiin kysymyksiinsä. Tätä Matin tapaa matkittiin aivan yhtä paljon kuin hänen suunsa aukomistakin. Aina kun Matista tuli puhetta, hänen kysymyksiään toisteltiin: ”Kävittäkö kalassa kävittä? Saittako kaloja saitta? Tuutko Samppa meille heinätöihin tuut? Ethän pyyvä issoo palakkoo et? Lähetkö saunaan lähet?” Kysyessään ja vastaillessaan Matti huitoi koko ajan käsiään. Sanottiin, että Matti puhuu käsilläänkin siltä varalta, jos kuuroja sattuu olemaan paikalla.
- Mitä? Eikö oo rahhoo lähtee Kultahaarikkaan ryyppeemään?
- No eipä oikein.
Matin ilme muuttui epäileväksi. Samia pyrki hiukan ärsyttämään, kun Matti uteli niin paljon. Matti tuntui olevan erityisen kiinnostunut hänen raha-asioistaan.
- Vai ei sillä Sampalla oo varroo lähtee Kultahaarikkaan. Miehelle tulloo isot työttömyyskorvaukset, eikä sen tarvihe maksoo penniikään asumisestaan ja syömises-tään. Luulis olevan vara käyvä vaikka Kultahaarikassa…
- No ei se työttömyyskorvaus niin järin iso oo. Jos siitä pitäs maksoo vuokra ja ruuvat, niin tokkopa jäis mittään kätteen.
Matilla oli sellainen ilme, ettei hän edes kuunnellut Samin puolusteluja.
- No sie et oo töitä hakenu et?
- Ka enpä oo… Eihän tiällä oo metallialan hommia. Eikä miun oo mikkään pakko ottoo vastaan sellasta työtä, mikä ei vastoo miun ammattikoulutusta.
- Ainahan tekevälle töitä löytyy. Jos ei sitten satu olemaan työtä hylykivät rukka-set…
Sanojensa päälle Matti päästi tärykalvoja särkevän kiekaisunaurunsa. Ei siitä ottanut oikein selvää, oliko se Matilta piilopiikittelyä vai harmitonta leikinlaskua.
- No et oo Samppa ajatellu jiähä kotitilalle jatkajaks?
- En. Se nyt ois viimesin virhe, mitä voisin tehä.
- Ka mikäs siinä mättää? Teillähän on velaton tila ja oot vielä perheen ainoa poika. Tuskinpa niillä siun isosiskoilla on kauheita haluja tulla kotitilalle emännäks. Kuuleman mukkaan kumpikii on jo löytäny kaupungista miehen ja työpaikan.
Merkillisen hyvin Matti tuntuikin olevan perillä heidän asioistaan.
- Eikös teillä oo ihan keskisuuri muatila?
- On kai. Peltoo on viitisentoista hehtaaria ja mehtee reilut kaheksankymmentä hehtaaria.
- Montako lehmee?
- Kolometoista. Ja kaks sonnivasikkoo.
Matti katsoi Samia yllättävän totisena.
- No helevetti. Luulis sellasella tilalla tulevan toimeen vaikka kuinka hyvin. Vielä kun on kohtalaisen uuvet konneet ja muutama vuos sitten peruskorjattu navetta, niin kyllähän siinä täysijään alakuun piäsis. Paljon pienemmilläkii tiloilla on näillä kylillä leipä tienattu.
Äiti oli muutaman kerran varovasti ehdottanut Samille sukupolvenvaihdosta, mutta ainakin toistaiseksi hän oli suhtautunut tähän suunnitelmaan ehdottoman kieltei-sesti. Hän oli jokseenkin varma, ettei isä ollut halukas muuttamaan kotipaikalta mihin-kään, vaikka maatila siirtyisikin hänen nimiinsä. Sami tiesi muutamia tiloja, joissa kaksi sukupolvea asui sopuisasti saman katon alla, mutta oli melkein mahdotonta kuvitella, että se voisi heillä koskaan onnistua. Äidille hän oli joskus tokaissutkin, että eihän se vietä-vän äijänkäppyrä malttaisi eläkeläisenäkään olla puuttumatta talon töihin ja hänen ratkaisuihinsa. Toki muitakin syitä oli olemassa hänen haluttomuuteensa alkaa maanvil-jelijäksi, mutta liian määräilevä vanha isäntä oli päällimmäisin syy.
- Ka niin… Onhan ne pienviljelijät näihin päiviin asti jotennii pärjänny, mutta entäs tulevaisuuvessa? En mie jaksa oikein uskoo, että meijän tila ois tulevina vuosina elinkeleponen. Paljon suuremmillakii tiloilla tuntuu olevan suuria vaikeuksia suaha työnteostaan ies omiaan takasin. Ja vaikka tila oiskii velaton, niin pitäshän miun maksoo ne sisarossuuvet, jos meinoisin jiähä tilalle jatkajaks. Pittäähän siskojenkii suaha oma osasa perinnöstä. Laki on laki, eikä sitä voi mitenkään kiertee. Niin että kyllähän se suattaa meilläkii olla se tilanne eissä, että kohta pannaan pellot pakettiin ja lehmät teurastamolle…
Matti myötäili vaisusti Samin mielipiteitä. Sami varoi mainitsemasta sanaakaan isän ja hänen huonoista väleistä, sillä Matilla oli suuri taipumus laittaa jutut kiertämään ja vieläpä hurjasti paisuteltuina.
- Vielä jos liitytään siihen Euroopan Unioniin, niin sitten pikkutiloilta männöö viimesetkii elinmahollisuuvet. Onhan se nyt selevä tosiasia, ettei tiällä susirajan takana pystytä tuottamaan viljoo ja maitoo samalla hinnalla kun jossakii Keski-Euroopassa. Siellä on kasvukaus paljon pitempi ja tilatkii ihan toisenkokosia kun tiällä Suomessa. Ja sehän on selevee, että jonakii päivänä myö siihen perkeleen Unioniin liitytään. Mitä merkitystä on kansalaiskeskustelun käymisellä, kun EU-jäsenyys on lyöty lukkoon jo ajat sitten isojen herrojen saunailloissa? Mutta siihen loppuu maataloustukiaisten suanti. Tai ainakii vähenöö rajusti, jos ei ihan kokonaan lopu… Vuan loppuupahan samalla se demarien ja kaupunkilaisten vittuilu järettömästä maatalouven kannattamisesta. Ainahan ne on aukonu piätään niistä tukiaisista…
Sami vilkaisi varovasti Mattia, jotta näkisi kuinka tämä reagoi hänen puheisiinsa. Aika paljon hän pettyi, kun Matin ilme oli aivan tavallinen; olisi nyt edes muodon vuoksi hämmästellyt, kuinka paljon Sami seurasi aikaansa. Matti ei olisi ollut Matti, ellei hän olisi kääntänyt tätäkin asiaa leikiksi:
- Mie sitä lopetin Muaseuvun tulevaisuuven tilloomisen.
- Jaa… Mites sie sillä tavalla?
- Ai mitenkö? No eihän muaseuvulla oo ennee tulevaisuutta!
Matti päästi jälleen karmean kiekaisunaurunsa. Samikin hekotteli mukana, joskin hän nauroi enemmän Matin naurulle kuin tämän tokaisulle.

Linja-auton lähestyessä kirkonkylää heidän puheensa kääntyivät Matin vanhimpaan poikaan Jariin. Jari oli ollut yläasteella Samin rinnakkaisluokalla. Kouluaikoina Sami oli käynyt muutaman kerran Jarin luona kylässä ja sitä kautta hän oli oppinut tuntemaan Matinkin.
- Miun pojalla se kävi hyvä tuuri, kun se piäs ajamaan Malisen Einolle mehtäko-netta. Tekköö ympäripyöreitä työpäiviä, mutta palakkakii on sen mukanen. Viime kuun tili oli kuulemma yli viistoistatuhatta. Tietennii siitä männöö melekein puolet veroja, mutta onhan se silti aika mukava palakka. Vai mitä?
- Niin… onhan se kieltämättä hyvä palakka…
Poikaansa ylistäessään Matti tuntui täysin unohtavan, että monilla muillakin nuorilla miehillä pyyhki elämässään hyvin. Sami yritti kuunnella Matin kehumista ihan rauhallisena, mutta väkisinkin hänelle tuli hieman apea olo. Jari ei ollut suinkaan ainoa hänen ikätoverinsa, joka oli jo ajat sitten lähtenyt kotoaan ja tuli omillaan toimeen. Aina kun Sami kuuli noita tarinoita koulukavereidensa menestymisestä, hänelle tuli sellainen tunne, että hän oli joku onneton väliinputoaja ja ikuinen epäonnistuja. Jarin kunniaksi oli kuitenkin sanottava, että hän oli luonteeltaan aivan erilainen kuin isänsä, hiljainen ja asiallinen. Mutta eihän Jarin tarvinnutkaan yhtään mainostaa itseään, sillä Matti kyllä puhui enemmän kuin tarpeeksi poikansa ahkeruudesta ja kunnollisuudesta.
- Joo, on se meijän Jartso piässy elämässä paljon pitemmälle kun tää Samppa. Jartsolla on jo vakituinen työpaikka, omakotitalo ja tiineenä oleva emäntä ja tällä Sampalla ei oo vielä mittään. Kotonaan vuan assuu ja räkkii kattoon. Kelepoohan sitä sitten Kultahaarikassa istuu, kun kelan rahat juoksoo mittään tekemättä… Männööhän se aika tietysti silläkii tavalla…
- Miten monesti miun pittää sannoo siulle, etten mie käy Kultahaarikassa ryyp-peemässä? Tasan tarkkaan yhen kerran oon käyny siinä paikassa iltoo istumassa. Pie sie vuan huoli omista asioistas, eläkä aina huolehi toisten asioista.
Samin teki mieli sanoa pahemminkin, mutta eihän sitä iljennyt olla kovin äkäinen tutulle miehelle. Matti myhäili itsekseen, mutta ei enää jatkanut kehumistaan.
- Katohan Samppoo… Tais vähän suuttuu miulle. Eihän miun kaltaselle koiran-leuvalle pie suotta hermostuu… Miehän kaho puhun ihan mitä sylyki suuhun tuopi.
Linja-auto saapui kirkonkylälle, ja kuski jätti matkustajat linja-autoasemalle. Autosta ulos kävellessään Sami lausui Matille morjens ja hän vastasi siihen niin kuin ei olisi äskeistä ärähdystä kuullutkaan.
Sami meni ensin kirjastoon ja viipyi siellä pari tuntia sanomalehtiä ja sarjakuva-albumeja lueskellen. Puolenpäivän jälkeen hän tuli takaisin linja-autoasemalle. Hän nosti pankkiautomaatista muutaman setelin ja käveli aseman baariin. Hänellä käväisi mielessä, että aamulla hänellä saattaisi olla pettynyt ja paha olo, mutta eihän sellaisia asioita jaksanut sen suuremmin ajatella. Seuraavan viikon aikana krapulamasennukset kuitenkin unohtuisivat.




III


Aseman baarissa istui muutamia eläkeläisukkoja päiväkaljalla. Patujen seassa istui myös toimittaja Immonen. Samin mennessä ostamaan olutta Immonen moikkasi hänelle. Hän nyökkäsi takaisin ja meni istumaan Immosen pöytään.
- Terve. Mitäs jätkä? Immonen lausui.
- No mitäpäs tässä. Kaljoille lähin, kun sattuu olemaan tilipäivä.
- Sama täällä. Tänään alko talviloma. Pitää dokata näin loman alussa, kun ens viikolla lähetään yhen kaverin kanssa viikoks Turkkiin. Päätettiin yksissätuumin, ettei nyt saa käydä samalla tavalla kun viime keväänä Kreetan reissulla. Helkkari vieköön kun tultiin takasin Suomeen, niin kaveri kysy ihan pokkana, että millos me lähetään sinne Kreetalle. Mulle kävi melkein yhtä hassusti. Oon kai mä kertonu siitä sulle?
- Oothan sie siitä kertonu. Muistaakseni vielä narahitta tullissa liian isosta viinalastista.
- Oikein muistat.
Sami otti tupakkavehkeet esille ja alkoi kääriä sätkää, mutta Immonen tarjosi hänelle nortin.
- Ota tosta, niin ei tartte kääriä.
- Ka kiitos.

Heikki Immonen oli toimittajana paikallislehdessä. Jollakin ryyppyreissullaan Sami oli sattumalta jäänyt Immosen juttusille ja siitä lähtien he olivat aina vaihtaneet kuulumisia. Immonen oli Etelä-Suomesta kotoisin ja oli opiskellut yliopistossa filosofiaa. Melkoisesta ikäerosta huolimatta Sami yleensä viihtyi Immosen seurassa. Välillä hänestä oli antoisaa keskustella vanhemman ja elämää enemmän nähneen ihmisen kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä. Kovemmassa kännissä Immonen tosin saattoi kertoa sellaisiakin juttuja, jotka menivät Samilta täydellisesti yli hilseen, mutta ei kai hän niillä tiedoillaan halunnut sen kummemmin leuhkia.
- Onks kotioloissa tapahtunu mitään muutoksia?
Hiukan Sami säpsähti, vaikka olikin jo osannut odottaa, että jossakin vaiheessa Immonen ottaisi hänen perhesuhteensa puheeksi. Kun he olivat viimeisimmän kerran tavanneet, hän oli kertonut Immoselle melko avoimesti elämäntilanteestaan. Hän ei muistanut kovin tarkasti puheitaan ja juuri siksi häntä pyrki nyt nolottamaan.
- Ka eipä siellä oo ihmeempiä muutoksia tapahtunu. Ukko vittuiloo entiseen malliin. Sillon harvon kun suusa aukasoo, niin sen voipi jo arvata, että tuas se haukkuu minnuu jostakii asiasta. Vahingossakaan ei kyllä sano miusta mittään myönteistä… Mulukku mikä mulukku…
Immonen nyökkäsi vaisusti.
- Mikähän näissä suurten ikäluokkien miehissä on oikein vikana, kun ne on niin usein sellasia jurikoita? Johtuukohan se ankeasta lapsuudesta vai kenties siitä, kun niiden omat isät on olleet niille yhtä ankaria? Sit ne pistää alitajuisesti vahingon kiertä-mään. Tytöilleen ne saattaa olla kuta kuinkin inhimillisiä, mutta pojilleen ne on täysiä piruja.
Sami ei osannut siihen mitään sanoa. Kun Immonen jutteli tällaisia asioita, hänelle tuli toisinaan vähän sellainen olo, että Immonen olisi pitänyt hänen ajatuksiaan jotenkin lapsellisina, jos hän olisi suunsa avannut.
- Vai johtuuko se pohjimmiltaan vaan siitä, kun ne ei oo saanu lapsena näyttää vapaasti tunteitaan? Onhan tää tietysti vähän sellasta keittiöpsykologiaa, mutta voi siinä jotain perää olla. Ehkä ne ei yksinkertasesti ees osaa ilmaista pehmeitä tunteitaan, vaikka halua olisikin. Onks sitten mikään ihme, jos ne on niin synkkiä ja äkäsiä? Totta kai ne vuosien patoutumat jollakin tavalla purkautuu. Ihan kaikkea aggressiivisuutta kun ei voi purkaa järettömään työntekoonkaan. Mistäs sitä tietää, kuinka suuria henkisiä ongelmia sunkin isällä on. Oisko se nyt ihan tietosesti ja tahallaan niin inhottava mitä se on?
- En tiijä, mitä hiän piäsä sisällä miettii, mutta sen kyllä tiijän että on melekosta kärsimystä assuu sellasen ukon kanssa samassa talossa. Ihan himmee tyyppi…
Immonen naputteli sormillaan pöytää ja katsoi Samia tarkkaavaisena.
- No et oo ajatellu muuttaa kotoo pois?
- Kysy vuan miten monesti… Sami lausui huokaisten.
- Mikä sua estää? Muutat vaan kylmänviileästi kotoa pois ja alat hakea työpaikkaa tai lähet opiskelemaan.
- Eipä se oo niin yksinkertasta. Levyseppä-hitsoojalla ei oo tällä seuvulla paljon tulevaisuutta. Töistä ei oo mittään tietoo, enkä mie piäsis tähän aikaan vuuvesta mihin-kään kouluun. En varsinkaan, kun peruskoulun piästötodistustuksessa on niin monta vitosta ja kutosta. Eihän niillä papereilla piässy ysiluokankaan jäläkeen minnekään muuvalle kun mehtäkouluun tai kone- ja metallitekniikan linjalle ammattikouluun.
- Onko tullu missään vaiheessa mieleen, että sun ois aikoinaan kannattanu vähän enemmän tsempata peruskoulussa?
Sami hörppäsi hermostuneena olutta, mutta toki hänen oli myönnettävä, että Immonen muistutti häntä oikeasta asiasta. Yläasteen päättyessä hän olisi tahtonut opiskella sähköasentajaksi, mutta se olisi edellyttänyt yli kahdeksikon keskiarvoa. Yksi jos toinenkin opettaja oli kehottanut häntä korottamaan arvosanojaan, mutta aina se vaan oli siirtynyt tuonnemmaksi.
- Jos peruskoulu meni sulta päin persettä, niin eihän sitä kannata enää murehtia. Voithan sä nyt opiskella sähköasentajaksi aikuiskoulutuskeskuksessakin, eikä siellä tuijoteta niin paljon sun huonoja arvosanoja aiemmista kouluista. Ja taatusti sulla ois nyt ihan toisenlainen motivaatio lähteä opiskelemaan kun sillon kuustoistakesäsenä. Kun pääsisit lopultakin haaveammattiis kiinni. Sitä paitsi kurssikeskuksen koulutuksesta on karsittu kaikki turha teoria pois. Sun kuule pitää ruveta ottamaan asioista selvää tai muuten sä jumitut sinne kotikylälles loppuiäksesi. Hedbergin alueellahan on nyt vapaita vuokra-asuntoja ja ne on nimenomaan nuorille tarkotettuja. Eikä se oo mikään este, vaikka sulla ei oo just nyt työpaikkaa. Voit sä silti hakea asuntoa. Sä saat asumistuen ja sillä sä pystytkin melkein kokonaan maksamaan vuokran.
Immonen ei ollut ensimmäinen ihminen, joka ehdotti Samille tätä samaa ratkai-sua, mutta vasta nyt hän alkoi pohtia sitä vakavammin.
- Niin… Voihan sitä muuten, mutta miten ne suhtautuu siihen kotona?
- Itte sä sen asian päätät eikä sun vanhempas. Hyvänen aika sinähän oot jo täysikänen ihminen. Eiks sun vanhempas sitten antais sun lähteä pois kotoa?
- Äiti ei oo sanonu siihen asiaan juuta eikä jaata, mutta ukkohan se on tässäkii asiassa lyöny kapuloita rattaisiin. En mie kertakaikkiaan käsitä sitä äijee. Ihan himmee tyyppi… Pari kertoo oon erehtynyt puhumaan sen kuullen näistä miun muuttoaikeista ja sillon se on aina käyny vähättelemään, että ethän sie poikarukka pärjeis mualimalla, kun et oo ikinä eläny omillas ja pessy ihe pyykkejäs. Perkele kun minnuu on loukannu sellaset puhheet. Siitä sen huomoo, että se pittää minnuu täysin mitättömänä miehenä.
Immonen pyöritteli päätään.
- No en kyllä yhtään ihmettele, jos oot loukkaantunu tollasista puheista. Mä alan vähitellen ymmärtää, miks sä oot niin kyrpiintyny siihen sun isään. Tuohan kuulostaa jo lähinnä siltä, että se suorastaan toivoo, ettei susta koskaan tulis yhtään mitään, että se sais koko ikänsä pitää sua pilkkanaan. Joskaan ei toi oo mikään uus ilmiö. Jos esimerkiks joku rappioalkoholisti yrittää lopettaa dokaamisen, niin monet ihmisethän on aivan kauhuissaan, jos se vaikka onnistuukin siinä raitistumisessaan. Ketäs ne sen jälkeen sais enää moralisoida? Sit kun se sortuu uudestaan juomaan, niin kaikki selittää kauhe-an jälkiviisaina, että johan mä arvasin että noin siinä kuitenkin käy. Loppujen lopuks tästä maailmasta löytyy helvetin vähän sitä paljon puhuttua hyvää tahtoa. No… onneks sitä sentään joskus löytyy…
Immonen hieman kiihtyi puhuessaan. Jossakin toisessa tilanteessa tämä totisuus olisi kenties huvittanut Samia.
- Tuohon asiaan en ossoo sannoo mittään, mutta on siinä ukon käytöksessä tosijaan jottain outoo. Hirmusen metelin nosti siitäkii, kun meinasin kesällä ostoo oman auton. Kävi möykkämään, että jos miehellä kerta on vara pittee autoo, niin sillon sillä on vara myös assuu omillaan. Ei ois kuulemma ollu ennee kottiin mänemistä, jos oisin sen auton ostanu. Tiijä sitten, oisko tuo sitä uhkaustaan totteen laittanu.
- Mä en tietysti ulkopuolisena täysin ymmärrä sun tilannetta, mutta siltähän toi selvästi kuulostaa, että sun ois jo korkea aika nostaa kytkintä. Jätät vaan hakemuksen kunnan asuntotoimistoon, etkä jää enää jahkailemaan. Hyvällä tuurilla pääset asumaan Hedbergin alueelle kevääseen mennessä. Eihän jumalauta sun pidä alistua ihan mihin tahansa. Johan siinä menee itsetuntokin täysin nollaan!
Samin olisi ollut helppoa yhtyä tähän toteamukseen. Hän avasi jo suunsa sanoakseen jotain samansuuntaista, mutta Immonen puhui päälle:
- Äitis kanssa sulla on kai ihan hyvät välit?
- Onhan meillä vissiin kohtalaiset välit…
- Se on hieno homma. Ja vaikka sun mutsi valittaakin sun ryyppyreissuista ja on huolestunu sun tulemisista ja menemisistä, niin ei se niin tekis, jos se ei susta välittäs. Vaikeneminenhan on vaan välinpitämättömyyden merkki.
Se kuulosti jo niin hempeältä, että Samin täytyi katsella muualle. Onneksi Immonen ei enää jatkanut samasta aiheesta; ehkä hän huomasi Samin kiusaantuneen olon.










IV


Immonen kävi ostamassa heille lisää juotavaa.
- Ootteko soitelleet? Immonen kysyi istuutuessaan.
- Joo, ollaanhan myö. Ens viikolla ois keikka urheilutalolla. Ovat luvanneet pienen palkkionkin.
- Just joo. Hieno homma, hieno homma… Ootteko tehneet uusia biisejä?
- No yhtä biisiä on tässä väsäilty, mutta se on vielä ihan alakutekijöissään. Tiijä sannoo, mitä hänestä tulloo. Tulloo mitä tulloo. Pitäs keksii menevä kertosäe, niin voishan siitä jottain tullakkii.
Hieman Sami valehteli, sillä todellisuudessa heillä oli kaksi uutta laulua työn alla. Mutta hän ei viitsinyt pitää kovin suurta meteliä keskeneräisistä tekeleistä. Laulujahan piti hioa ja muokata kauan ennen kuin niitä kehtasi ulkopuolisille esittää. Immonenkin harrasti musiikkia: hän oli laulajana paikallisessa tanssiorkesterissa. Nuorempana Immonen oli laulanut eräässä rokkibändissä, joka oli julkaissut omakustanteena single-levyn. Aina kun he innostuivat puhumaan musiikista, pari tuntia vierähti hyvinkin nopeasti.
- Se on tärkeintä, ettette oo jääneet polkemaan paikalleen. Ihmisen pitää pyrkiä aina eteenpäin.
- Ka niihän se tietysti on. Se ei oo vuan kovin heleppoo… Nimittäin uusien biisien tekeminen.
Immonen katsoi häntä tutkivasti tummien silmälasiensa läpi.
- Se on totta. Sen verran mäkin tiedän musiikin tekemisestä, ettei hyvät laulut synny tosta vaan. Hienoimmat biisit on loppujen lopuks perkeleen yksinkertasia. Ongel-mahan on vaan siinä, kuka ne yksinkertaset ja hyvät biisit keksii.
- Niinpä. Sooloja nyt kehittellöö kuka tahasa, joka vähännii ossoo soittoo kitaroo, mutta toimivan melodian tekeminen on kokonaan toinen juttu. John Fogerty teki hyviä ja heleposti mieleen tarttuvia lauluja hirveen vähistä tarpeista. Muutamalla kitaraotteella sai aikaan maaliman parhaita rock-melodioita. Sama homma Bob Dylanilla. Senkii laulut on tosi yksinkertasia, mutta silti tosi hyviä.
Immonen imaisi tupakasta syvät henkoset ja hänellä oli sellainen ilme, että kohta hän lausuisi jotain hyvin tärkeällä äänellä:
- Niin just. Just sitä mä tarkotin. Sama sääntö pätee kaikissa taiteen lajeissa. Yksinkertanen on kaunista. Yksinkertasimmat runot on monesti kaikkein parhaita, eikä romaanin tai elokuvankaan tarvitse olla kauheen erikoinen ja viimesen päälle hiottu ollakseen hyvä. Riittää, kun ne on tehty persoonallisella tyylillä ja että niissä on selkeä ja koskettava sanoma.
Immonen oikein innostui, kun pääsi puhumaan elokuvista ja kirjoista. Samin korvien ohi vilisi sellaisia kirjailijoiden ja elokuvanäyttelijöiden nimiä, joista hän ei ollut koskaan kuullutkaan. Hän sai johdateltua Immosen jälleen puhumaan musiikista, sillä olihan hauskempaa puhua sellaisesta aiheesta, josta heillä kummallakin oli jotain sanottavaa.
- Miks te ette lähetä demoa johonkin levytysyhtiöön? Immonen kysyi hieman yllättäen.
- Eipä sitä vielä… kun ei oo tarpeeks ommoo tuotantoo…
Sami ei kehdannut kertoa Immoselle, että he olivat kerran lähettäneet demonau-han erääseen levytysyhtiöön. He olivat lähettäneet demon aivan bändin alkuaikoina ja siitä saatu palaute oli ollut lähinnä tyrmäävä. Lopputoteamuksena oli ollut, että virittäkää edes kitara seuraavalla kerralla.
- No siinä sä oot tietysti ihan oikeassa, että teillä pitää olla omia biisejä takatas-kussa, jos te aiotte päästä levyttämään. Pelkillä Hurriganesin ja CCR:n lauluilla ei pitkälle pötkitä, vaikka te soitattekin niitä aika helkkarin hyvin. Montakos omaa biisiä teillä muuten on?
- Mitähän niitä ois? Ehkä pyöreesti kymmenkunta…
- Hitto vieköön niistähän sais jo yhden lp-levyn, riippuen tietysti vähän biisien pituudesta. Tehkää ihmeessä se demo. Ei se ota jos ei annakaan. Sen verran mä käsitän näistä musiikkihommista, että ainakin sulla ois ainesta kehittyä pitemmällekin. Ei oo hyvä lähteä soitellen sotaan, mutta ei sekään oo hyvä, jos sä pidät kynttilää vakan alla hautaan asti. Sit se kuule saattaa joskus nelikymppisenä harmittaa ihan mielettömästi, kun et aikonaan uskaltanu tai tajunnu yrittää tarpeeks.
Immonen siemaisi välillä olutta ja jatkoi vielä:
- Nyt sulla ois mahdollisuudet yrittää vaikka mitä, kun sä oot nuori eikä sulla oo vielä perhettä. Se vaatii vaan rohkeutta. Mä oon ihan varma, että se on viime kädessä vaan rohkeudesta kiinni. Kaveri voi olla vaikka kuinka lahjakas, mutta silti siitä ei tuu koskaan mitään, jos sillä ei oo sinnikkyyttä tehdä kerta toisensa perään uusia biisejä ja demoja. Pitää vaan uskoa lujasti itteesä ja olla välittämättä, mitä muut sanoo. Siinä pitää laittaa ittesä kokonaan peliin ja sen takia monet luovuttaakin melko aikasessa vaiheessa. Varmaankin siinä vaiheessa taiteilijat ja harrastelijat erotellaan toisistaan… Taidetta ei voi tehdä puolella sydämellä. Nää tälläset Sepi Kumpulaisen kaltaset pellet on asia erikseen, mutta ne onkin vaan pelkkiä tähdenlentoja. Samaan kategoriaan vois sijoittaa aika monta muutakin nykymusiikin tekijää. Mutta niinkun jo sanoin, tehkää ihmeessä se demo. Ette te voi siinä mitään hävitä.
Sami ei kommentoinut siihen mitenkään, mutta eihän se pahaltakaan kuulosta-nut. Varmaan Immosen innokkuus olisi tarttunut häneenkin, jos hän olisi ehtinyt juoda pari kaljaa enemmän. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Immonen kannusti häntä pyrki-mään eteenpäin musiikkihommissa. Oli pitkälti Immosen ansiota, että heidän bändinsä oli saanut harjoittelutilat naapurikylän seurojentalolta. Olihan Immosella paikallislehden toimittajana ja kulttuuririentojen puuhamiehenä aika paljon vaikutusvaltaa sellaisissa asioissa. Samille tuli mieleen, ettei hän ollut muistanut edes kiittää Immosta tästä avunannosta.


V


Sami huomasi sivusilmällä, että baariin saapui hänen kaverinsa Anssi. Anssin perässä tuli eräs toinenkin poika, jonka Sami muisti yläasteajoilta; kyseessä oli juuri sellainen puolituttu kaveri, jonka kanssa saattoi silloin tällöin jutella niitä näitä. Anssin perässä tulevalla pojalla oli työhaalarit päällään, hän taisi olla kahvitauolla. Pojat tulivat kyselemät-tä istumaan samaan pöytään. Immosen ilme meni myrtyneeksi, varmaankin sen takia, kun heidän keskustelunsa taukosi. Harmitti se hieman Samiakin.
- Tarjotkeehan tupakka, ettei tule jupakka, haalaripoika sanoi.
Sami ojensi pojalle sätkävehkeensä. Poika kääräisi sätkän ja pyysi Anssilta tulta. Sami kuuli Immosen huokaisevan tympääntyneenä.
- No mitäs Sami? Oot kaljoille lähteny? haalaripoika lausui virnistäen.
- Ka niin.
- Vai sillä tavalla. Mie toin siulle tään Anssin ryyppykaveriks. Törmättiin yhteen tuossa kylällä. Just olin kahville lähössä.
- Jaa…
Haalaripoika pyyhkäisi etuhiuksiaan taaksepäin ja ryysti kahviaan äänekkäästi.
- Tiällä ne jätkät vuan ryyppee keskellä kirkasta päivee, kun kunnon immeiset painaa hiki hatussa töitä. Oikeestaan voisitta siitä hyvästä tarjota miulle yhen kaljan. Meijän veromarkkoloillahan työ ryyppeettä… Pittäähän niistä rahoista suaha ies osa talteen ennenkun työ ehittä ne kokonaan tuhlata.
Anssin naurahtaessa Sami tuli ajatelleeksi, että haalaripojan letkautus oli var-maankin tarkoitettu pelkäksi vitsiksi. Niinpä hänkin hieman hymyili.
- No ethän sie voi työaikana ottoo. Suat vielä kunnalta kenkee, kun kärähät työmaajuopottelusta, Anssi lausui.
- Niinpä tietysti. Tarjotkee sitten illalla.
He juttelivat harvakseltaan niitä näitä, mutta Immonen ei puuttunut sanallakaan näihin keskusteluihin. Immonen vain poltteli tupakkaa ja naputteli sormillaan pöytää. Sami huomasi, että haalaripojan selässä luki kunnan nimi isoilla pölkkykirjaimilla. Itse asiassa haalarit olivat vähän turhankin tyylikkään näköiset pelkäksi työasuksi.
- Millonkas sie Anssi lähet inttiin? Eikös se oo jo aika lähellä? haalaripoika kysyi ja odotti Anssin vastausta malttamattoman näköisenä.
- Kesällä, heinäkuun viijestoista päivä.
- Vituttaako lähtee inttiin?
Anssi lausui väkinäisen oloisesti naurahtaen, että eipä tuo niin kauheasti harmita.
- Elä kuule selitä. Johan tuon näkköö kilometrin piähän, että jätkee vituttaa ihan perkeleesti lähtee inttiin. Siellä se Anssi suapi kärsii…
- Kyllähän se tietysti jonkun verran ottaa piähän. Tuskinpa sinne kukkaan kovin mielellään lähtöö.
- No tulihan se sieltä! Onneks tuli se paska aikonaan käytyy. Nyt jos pitäs lähtee, niin suattas joku kapiainen piästä hengestään.
Sanojensa päätteeksi haalaripoika kaivoi sotilaspassin lompakostaan ja räpytteli sitä Anssin silmien edessä. Immosella oli sellainen ilme, ettei hän kohta enää malttaisi pysyä vaiti.
- Aamuja nolla. Paljonkos sulla? Aamuläjä, aamuläjä! Vanha lähtee, paska jää. Paskan seasta nousee mortin pää!
Sami piti ilmeensä tiukasti peruslukemilla, ettei haalaripoika innostuisi sen enempää Anssille kuittailemaan. Poika laittoikin sotilaspassin takaisin lompakkoonsa ja pummasi Samilta vielä yhden sätkän. Sitten hän tuumasi, että työt kutsuvat ja alkoi tehdä lähtöä.




VI


Haalaripojan lähdettyä Immonen sanoi huh huh ja siemaisi tuoppinsa tyhjäksi yhdellä pitkällä ryypyllä. Anssi vilkaisi Samia kysyvästi. Immonen katkaisi kiusallisen kauan kestäneen äänettömyyden:
- En mä vaan kehtais olla noin ylpeä kunnan työmiehenä. Muka hänen vero-markkojaan ryyppäätte… Voi vittu millanen mies! Jos se tekee jotain täysin tuottamatonta kunnan työtä, niin ei luulis ihmeemmin leuhkivan. Merkillisen pitkään sillä toi kahvitauko kestikin. Ainakin puoli tuntia tappo täällä aikaansa.
Immonen keskeytti puheensa aivan kuin olisi odottanut heiltä myötäileviä kommentteja. Anssi meni käymään vessassa.
- Et Sami uskokaan, miten paljon mua rupes jurppimaan toi leuhkiminen. Jossa-kin toisessa mielentilassa oisin saattanu sanoa noin typerälle tyypille hyvinkin pahasti. Vielä kävi sitä sotilaspassiansa räpyttelemään. Meinasin kyllä tokaista, että eikö sullakaan raukalla oo muuta leuhkimisen aihetta kuin yks vaivanen sotilaspassi. Idiootti mikä idiootti. Ei voi muuta sanoa, Immonen mutisi.
Samista tuntui oudolta, että Immonen oli tuohtuneempi kuin hän ja Anssi, sillä eihän haalaripoika ollut sanonut Immoselle ensimmäistäkään poikkipuolista sanaa.
- Ka eipä se varmaan niin viimesen piälle tosissaan vittuillu. Luostarinen on aina tuollanen. Ei myö olla Anssin kanssa ainoita, joille se tuolla tavalla piätään aukoo. Pittää yrittee ottoo vuan huumorilla sen puhheet.
Immonen katsoi Samia melkein vihaisesti.
- Huumorilla! Mitä helvettiä sä käyt vielä puolustelemaan tollasta onnetonta paskiaista? Etkö sä tajua, että se vaan vittuilee sulle ja sun kaverille? Mä oon huomannu, että täällä maaseudulla muutamat tyypit saa mielin määrin soittaa suutaan kaikille, eikä kukaan uskalla koskaan pistää niille kunnolla hanttiin. Vastaavasti näissä pienissä maalaiskunnissa on joitakin sellasia ihmisiä, joille ei anneta mitään ihmisarvoa ja joita jokainen saa haukkua ja ivata aivan mielin määrin. Älä alistu sellaseen kuvioon. Älä anna tollasille mulkuille liikaa periks. Tolla menolla kohta kaikki kävelee sun yli ihan miten tahtoo. Mieti sitä!
Kieltämättä Samilla itselläänkin oli joskus käynyt mielessä samansuuntaisia ajatuksia. Anssi jäi pelaamaan pajatsoa; siitä saattoi päätellä, ettei hän erityisemmin välittänyt Immosen seurasta.
- Toi tyyppi oli just sellanen tyypillinen maalaismoukka, nimittäin toi Luostarinen. Tollasilla tyypeillä on loppujen lopuks helvetin huono itsetunto. Siks niiden pitää aina olla moittimassa pakolaisia, työttömiä, sivareita ja linnan kundeja. Jos niillä ois vähänkin enemmän koulutusta ja ne ois asunu muuallakin kun tässä pahasessa tuppukylässä, ei niillä ois noin suurta tarvetta aina mollata muita ihmisiä. Mutta eihän ne raukat oo ikinä ees lukenu kirjoja ja sen takia niiden näkemykset on noin helvetin suppeita. Eihän ne voi lukea kirjoja, kun niille on jo kotona opetettu, että kaikki kulttuuri on roskaa. Kun ne tekee työtä, niin kukaan muu ei tee niiden mielestä ainakaan mitään hyödyllistä työtä. Ne ei nää elämässä mitään muuta kun ittesä ja oman työnsä. Sen takia ne ei osaa arvostaa kun ittesä kaltasia keskinkertaisuusihmisiä. Jos oot vähänkin erilaisempi kuin ne, se herättää niissä pahaa verta. Etkä sä saa olla missään suhteessa niitä parempi. Jos onnistut elämässä, ne on sulle kateellisia ja oikein oottavat, että sä epäonnistuisit jossakin vai-heessa. Jos teet henkistä työtä, sä muutut niiden silmissä herraksi ja ainahan juntit on herroja vihanneet.
Immosen puheet tuppasivat loukkaamaan Samia. Sisimpänsä tunteita peitelläk-seen hän pyöritteli oluttuoppia kädessään niin kuin se olisi ollut kiinnostavampikin esine.
- Niin älä nyt käsitä, että mä oisin tarkottanu sua, kun moitin maalaisia. Onhan täällä maaseudulla paljon mukaviakin ihmisiä. Niinkun esimerkiks sinä… Eihän se moukkamaisuus kato ihmisen ammattiin ja koulutukseen. Sisäistä sivistystä kun ei voi opiskella kouluissa. Joillakin ihmisillä se on jo synnyinlahjana.
Anssin tullessa takaisin pöytään Immonen vaikeni. Kun Sami keskusteli Anssin kanssa tytöistä ja edellisistä kapakkailloista, Immonen hymyili jotenkin surumielisesti. Anssi nykäisi Samia lähtemään. Immonen havahtui kuin unesta, kun he nousivat pöydästä.
- Te vaihdatte mestaa?
- Joo. Luvattiin käyvä yhen kaverin luona, kuhan se piäsöö töistä.
- Pitäkäähän hauskaa. Ja muista Sami tehdä se yks juttu, mistä oli äsken puhetta. Koeta taivutella ne muutkin bändin jäsenet innostumaan siitä.
- No voijaanhan myö tietysti yrittee. Kuhan tässä nyt kahellaan ja mietitään…

He suuntasivat kulkunsa koulukeskusta päin, koska heidän kaverinsa asui sillä suunnal-la. Anssin tietojen mukaan kaverilla oli korkkaamaton whisky-pullo iltaa varten.
- Oli tuas kapakkafilosofi vauhissaan, Anssi lausui, kun he olivat kävelleet jonkin matkaa.
- Ka niihän tuo oli.
- Mistä jutusta se Immonen oikein puhu, kun lähettiin pihalle? Kun se sano jottain, että siun pitäs puhhuu siitä bändikavereilleskii?
Sami joudutti askeleitaan ja katseli muualle.
- Se vuan kehotti meitä hakemaan kunnalta avustusta. Kulttuurilautakunnassa on kuulemma piätetty antoo paikallisille yhtyeille pieniä apurahoja. Eihän sieltä tieten-kään kovin paljon heru, mutta jos sais vaikka viissattoo niin sillä jo maksas puolen vuuven vuokran. Sen verran ne meiltä perrii, kun soitellaan Pihlajamäen seurojentalolla.
- Ai siitä se puhu. No oishan se tietysti ihan hyvä juttu, jos saisitta kunnalta avustusta.


VII


Toimittaja Heikki Immonen alkoi olla jo sellaisessa humalassa, että hänen oli vaikeaa olla hiljaa ja paikallaan. Hän tarjoutui moneen pöytään seuraa pitämään, mutta kukaan ei tuntunut olevan juttutuulella – olihan vielä päiväsaika. Hän istahti nurkkapöytään ja koetti rauhoitella sangen levotonta oloaan ajattelemalla tulevaa Turkin matkaa. Sitten hänelle tuli mieleen, että ehkäpä Kultahaarikasta löytyisi juttuseuraa. Enempiä miettimättä hän lähti ulos.
Kultahaarikkaan kävellessään Immonen päätti käväistä asunnollaan ottamassa vähän pohjia. Kotiinsa päästyään hän heittäytyi sohvalle pitkäkseen ja naukkaili kosken-korvaa suoraan pullonsuulta. Puoli pulloa juotuaan hän tunsi itsensä suunnattoman väsyneeksi ja tuskin hän edes huomasi, kun hänen silmänsä lupsahtivat kiinni.

Vuorokausi oli jo vaihtunut, kun toimittaja Immonen heräsi. Hänen olonsa oli jokseenkin sekava, vaikka humala oli miltei kokonaan haihtunut. Termospullossa oli edellisenä päivänä keitettyä kahvia. Hän hörppäsi pari kupillista haaleaa kahvia ja otti päälle huikan raakaa koskenkorvaa. Etovan olon lieventämiseksi hänen piti haukata muutama suola-kurkku.
Kohta Immonen jo huomasi ojentavansa takkiaan Saluunan portsarille. Sami ja Anssi näkyivät istuvan parin tytön kanssa biljardipöydän takana. Juoman tilattuaan Immonen käveli heidän luokse.
- Terve taas. Saanko liittyä seuraanne?
Anssi katsoi Immosta lähinnä kyllästyneen näköisenä ja supatti sitten jotain toisen tytön korvaan.
- Tottahan toki. Istu perseelles, Sami sanoi.
Seurue oli hetken hiljaa. Immoselle tuli kiusallinen olo, mutta ei hän iljennyt aivan heti poiskaan lähteä. Vähitellen porukka alkoi taas jutella, mutta Immoselle jäi kuitenkin sellainen tunne, että kaikkien huomio oli keskittynyt häneen. Hän kääntyi vierellään istuvan Samin puoleen ja yritti jutella niitä näitä. Samikin lausua jotain arkipäi-väistä.
- Tiedät sä Sami mitä?
Sami siveli mietteliään näköisenä leukaansa ja naurahti:
- No? Kerro miullekkii.
- Sä teet suuren virheen, jos jäät tähän tuppukylään loppuiäkses. Muuta koko-naan täältä pois. Usko mua tässä asiassa.
Sami katsoi Immosta hieman yllättyneenä, mutristeli suutaan ja lausui tuskin kuuluvasti, että sopiihan tuota harkita.
- Se on Sami kuule sillä tavalla, ettet sä täällä voi koskaan elää unelmias todeksi. Tää perkeleen kylä on kaikkea muuta kun otollinen paikka uusille kyvyille. Kaikki on toisilleen kateellisia, eikä kukaan toivo lähimmäiselleen hyvää. Se on nähty juttu. Mitä muutakaan täällä ihmiset tekee, kun juoruavat toisistaan ja nauravat toistensa mokille selän takana? Niinhän sitä sanotaankin, että vahingonilo on paras ilo. Näillä leveysasteil-la se pitää erittäin hyvin paikkansa. Sun pitää Sami päästä isompiin kuvioihin tai muuten sä elät elämäs pelkkänä mitättömyytenä.
Sami meni vaivautuneen näköiseksi ja käänsi päätään toiseen suuntaan.
- Oikeustaistelija Immonen iski jälleen, Anssi kuului lausuvan.
Immonen kierrätti katsettaan seurueen ympäri ja hymähti. Anssi näytti pidättele-vän nauruaan.
- Niinpä niin… Tietysti te ajattelette, ettei tälläsen viinaanmenevän taivaanran-nanmaalarin puheita toinna edes kuunnella. No ei siinä mitään… Naurakaa vaan mun puolesta… Eihän älymystön puheita oo ennenkään otettu todesta…
Koko porukka hörähti nauramaan, Samikin löi otsaansa ja hihitteli hartiat hytky-en. Ihmeekseen Immonen ei siitä suuttunut, vaan päinvastoin hänen teki mieli pistää vielä paremmaksi:
- Oikeastaan kunta vois palkata musta sellasen julkisen syntipukin, jota kaikki ihmiset sais käydä moittimassa ja pilkkaamassa. Vielä kun dokaisin vähän enemmän, alkaisin asioida soskun luukulla, saisin valtiolta apurahoja nykytaiteen tekemiseen ja polttaisin sotilaspassini, niin taatusti jo maltillisetkin veronmaksajat alkais pitää mua täytenä hulttiona ja loisena. Ajatelkaa nyt miten hieno idea! Kaikki yhteiskunnan ongel-mat voitais vierittää mun syyksi. Maataloustukiaisten leikkaukset ois mun syytä. Valtion velkaantuminen ja työttömyys ois mun syytä. Moraalinen rappio ois mun syytä ja niin edelleen. Sehän vois olla vaikka kuinka hyvää terapiaa kaikille masentuneille yksinhuol-tajaäideille, herroja vihaaville duunareille ja turhautuneille pitkäaikaistyöttömille. Mene ja tiedä, vaikka rikostilastotkin vähän kaunistuis, kun ihmisille annettas mahdollisuus purkaa aggressioitaan hallitusti. Samalla joku onnekas sais työpaikan, kun mä luopuisin lehtimiehen tehtävistä. Miettikää nyt, kuinka hyvä idea tää on. Oikeastaan tätä juttua vois kehittää laajemmassakin mittakaavassa. Joka paikkakunnalle voitais hankkia oma syntipukki! Miten paljon uusia työpaikkoja! Pitääkin kirjottaa tästä jollekin kansanedusta-jalle… Ehkä jo seuraavassa eduskunnan täysistunnossa tää asia otetaan esille…
Porukka nauroi koko hänen saarnansa ajan. Anssi hihkui, että toi äijä on ihan kaheli. Immonen tunsi jonkinlaista tyydytystä, kun hän sai toiset ihmiset hilpeälle tuulelle, mutta sitten yhtäkkiä koko juttu alkoi suunnattomasti tympäistä häntä. Miksi hän oli jälleen kerran heittäytynyt täydeksi pelleksi? Hän nousi pöydästä, eikä sanonut mitään lähties-sään.
















VIII


Immonen meni kapakan toiselle puolelle kossukolaansa litkimään. Jonkin ajan päästä hänelle iski mieletön paniikki, loukkaantuiko Sami hänelle lopullisesti. Hän ajatteli, että hänen pitäisi käydä pyytämässä Samilta anteeksi. Hän oli jo lähtemäisillään, mutta sitten Sami tulikin hänen seurakseen istumaan.
- Et kai sä Sami suuttunu mulle äsken? Immonen kysyi muutaman muodollisen sananvaihdon jälkeen.
- Miks olisin? Meillähän oli vuan hauskoo, kun sie pelleilit.
- Anteeks nyt kuitenkin, kun mä tunkeuduin teidän seuraan…
Sami huitaisi kädellään ilmaa ja sanoi, että mitäpä tuosta. Kohta Samin ilme kuitenkin hieman vakavoitui ja hän toi päätään pöydän yli lähemmäksi.
- No eihän siinä muuten mittään, mutta en mie siitä niin kauheesti tykkee, kun sie toisinaan käyt niin paljon höyryymään niistä miun bänditouhuista… ja muistakii miun asioista…
- Sori. Oisit vaan jo aikasemmin sanonut, jos sä et halua puhua sun yksityisasi-oista. Eihän ne tietenkään millään tavalla mulle kuulu.
- Eihän tässä oo siitä kyse, ettenkö mie halluis puhhuu siun kanssa miun asioista. Mie vuan tarkotan sitä, etten mie halluu puhhuu niistä ihan kaikkien kuullen. Jos jutellaan, niin jutellaan kahen kesken. Kun ei näistä ihmisistä tosijaankaan aina tiijä, mitä ne alakaa sitten kuvittelemaan. Suattaavat sitten juoruta ihan mitä vuan. Hirvittää, jos ne alakaa luulla, että mie oon vouhottanu siulle kaikenlaista. Että mukamas kohta tehhään jo levytyssopimus ja silleen…
- Just joo. Nyt mä ymmärrän. Eli sä et halua leimautua miksikään tyhjänpuhujak-si?
- Ka niin.
Sami vetäytyi taaksepäin ja vaihtoi jonkun ohi kävelevän kaverinsa kanssa pari lausetta, kuuluivat kohta lähtevän joihinkin kotibileisiin. Samin leppoisa mieliala tuntui tarttuvan Immoseenkin. Hän pisti tupakaksi ja tarjosi Samillekin.
- Mites siun omat musiikkihommat on sujuneet? Sami kysyi hetken päästä.
- Niinkun ennenkin. Silloin tällöin tehdään tanssikeikkoja Kultahaarikassa ja Myllytuvassa. Vähän hiljasta on ollu viime aikoina. Kesällä saattaa olla vilkkaampaa, kun ihmiset pitää häitä ja lavatanssit vetää porukkaa.
- No et oo ajatellu pyrkiä musiikkialalla pitemmälle? Enemmänhän siulla ois siihen edellytyksiä kun miulla. Kun oot jo yhen levynkii tehny.
- Siitä omakustannelevystä nyt ei kannata pitää kovin suurta meteliä, koska sellasenhan voi tehdä melkein kuka tahansa. Toi musiikki on mulle enemmänkin vaan harrastus. Mehän esitetään vaan toisten tekemiä kappaleita. Ei mulla oo mitään suunni-telmia tehdä omia lauluja.
- Jaa. Mites se nyt sillä tavalla?
- Ensinnäkään mulla ei oo tarpeeks lahjakkuutta alkaa iskelmälaulajaksi. Ei se riitä, että osaa laulaa nuotilleen. Pitäs olla vähän muutakin, lavakarismaa ja sen sellasta. Eikä mulla oo mielenkiintoa käydä vääntämään iskelmäsanotuksia, vaikka multa saattas-kin se sanotuspuoli onnistua. Suomalaisissa iskelmissä lauletaan vaan kultaisesta nuoruudesta ja menetetystä rakkaudesta. Kaikki muut aiheet on käytännöllisesti katsoen kiellettyjä. Jos mä tekisin sanotuksia, mä keskittysin aivan muihin asioihin. Yhteiskunnan epäkohtiin ja siihen kaikkeen vääryyteen, mikä täällä maailmassa vallitsee. Jos mä laulaisin rokkibändissä, niin tilanne ois aivan toinen, mutta rokkilaulajaksi mä alan olla liian vanha. Ei siitä pääse yli eikä ympäri, että ikää on liikaa… Oonhan mä jo lähempänä neljääkymmentä kuin kolmeekymmentä.
Sami katsoi Immosta mietteliään näköisenä.
- Onko tää mualima muuten ihan niin paha, mitä sie aina kovemmassa kännissä väität?
- Siltä se kyllä usein tuntuu. Kuinka niin?
- No joskus vuan tuntuu ouvolta, kun sie käyt puhumaan kapakassa niin synkkiä ja haukut meitä mualaisia. Eihän nää muaseuvun immeiset oo aina kovin mukavia, mutta tokkopa ne kaupunkilaiset on sen parempia. Miusta kun tuntuu, että immeiset ossoo olla yhtä pahoja ja yhtä hyviä joka paikassa. Ja eikös se mualima oo aika pitkälti sellanen, millasena se haluvaa nähhä? Joku minnuu viisaampi on sanonu sillä tavalla.
Sami mietti hetken ja jatkoi vielä:
- Sie aina puhut siitä ennakkoluulottomuuvesta, mutta joskus kyllä tulloo sella-nen vaikutelma, että siulla ihelläskii on aika kovia ennakkoluuloja… En mie tätä millään pahalla halluu sannoo, mutta siltä miusta on monesti tuntunu.
Jos joku toinen olisi sanonut Immoselle samalla tavalla, hän olisi varmaankin ärähtänyt, että sinäkin puhut tuollaista paskaa koska et uskalla katsoa totuutta silmästä silmään, mutta Samille hän ei voinut niin sanoa. Jotenkin vain tuntui, ettei Samin kaltainen mietiskelijä puhunut sellaisia aivan lämpimikseen.
- Niinpä niin… Sitä tulee puhuttua aina kaikenlaista, kun itellään menee elämä poskelleen…
- Jaa. Ja mie kun oon ollu siinä luulossa, että siulla männöö ihan kohtalaisesti. Onhan siulla oma kämppä ja vakituinen työpaikkakii. Laulat tanssiorkesterissa ja tunnet monia julkkiksia.
- No meneehän mulla tietysti ulkoisesti ihan hyvin, noin niinkun taloudellisesti. Mutta siltä vaan tuntuu, etten mä oo onnistunu kunnolla missään asiassa. Opinnot jäi kesken ja avioliittokin meni päin helvettiä. Mä en oo tyytyväinen itteeni. Tuntuu ihan siltä, etten mä oo saavuttanu tässä elämässä mitään kunnollista. En mitään sellasta, mikä ois vastannu mun omia unelmia.
Taisi olla ensimmäinen kerta, kun Immonen puhui itsestään ja Sami enimmäk-seen vain kuunteli. Hän kertoi pitkän tovin avioerostaan ja keskenjääneistä opinnoistaan ja vähän muistakin pettymyksistään.
- No et oo ajatellu käyvä kirjailijaksi? Sami kysyi yllättäen.
Immonen ei kyennyt siihen heti vastaamaan, sillä sama ajatus oli tullut hänelle itselleenkin juuri äsken mieleen.
- Kävin vuan ajattelemaan, että siustahan vois hyvinnii tulla kirjailija. Oot lukenu paljon romaaneita ja kirjotat ammatikses pakinoita ja haastatteluja. Kirjailijanahan sie pystysit kertomaan niistä yhteiskunnan epäkohista sun muista asioista, mistä oli äskennii puhetta. Eiks niin?
Immosesta tuntui aivan siltä kuin Sami olisi lukenut hänen ajatuksiaan.
- Niin… Onhan tossa ideaa, mutta alankohan mä olla siihenkin jo liian vanha?
- Mikäs vanha sie oot. Mies parraassa iässä. Ja eikös se oo vuan etu, jos kirjailijal-la on paljon elämänkokemusta? Mie en ymmärrä paljookaa kirjoista ja kirjojen kirjottami-sesta, mutta tuntus vuan siltä, että parhaimmat kirjojen aiheet otetaan elävästä elämästä. No siehän oot kokenu omakohtasesti nää normaalit kuviot, avioerot sun muut asiat. Oot asunu kaupungissa ja oot asunu muaseuvulla. Tunnet paljon erilaisia ihmisiä ja silleen. Tuskinpa se Väinö Linnakaan ois ikinä kirjottanu sitä Tuntematonta sotilasta, jos se ei ois ihe ollu sovassa. Se on muuten niitä harvoja kirjoja, joita on vappaaehtosesti lukenu. Et sie varmaankaan oo yhtään liian vanha. Vastahan nuo haastattelivat telekkarissa sitä Kalle Päätaloa. Sekkii oli melekein nelikymppinen ukko, kun julukas ensimmäisen kirjasa. Ja onhan tuo sen jäläkeen ehtiny kirjottoo vaikka kuinka monta kirjoo. Eikö nuita lie kymmeniä?
- Itse asiassa mä oon kyllä haaveillu kirjailijan ammatista melkein koko ikäni. Siitä lähtien, kun luin kolmetoistakesäsenä eka kerran Jack Londonin Martin Edenin. Vähät siitä maineesta ja kunniasta, mutta kun pääsis toteuttamaan itteään. Se siinä ois tärkein-tä. Näkis omia ajatuksiaan ihan painetussa muodossa. Hitto vieköön se ois mahtava tunne! No sen verran kyllä täytyy olla itelleen rehellinen, etten mä siitä maineestakaan pistäis pahakseni… Raha ois kuitenkin ihan sivuseikka. Kunhan sais vaan sen verran fyrkkaa, ettei tarttis olla soskun luukulla kerjäämässä.
Sami nyökkäsi hymyillen.
- No oot sie ikinä yrittäny?
- Oon. Montakin kertaa… Ainakin kolmea eri romaanikäsikirjoitusta oon tarjonnu kustantajille, mutta aina ne on tullu bumerangina takaisin. Viimeisin käsikirjotus tuli takaisin puoli vuotta sitten ja sen mä kyllä otin aika raskaasti. Kirjotin sitä yli vuoden ja koko työ tais mennä ihan hukkaan. Ehkä senkin takia on tullu nyt niin paljon dokailtua… Vituttaahan se tehdä turhaa työtä.
- Millasen palautteen ne siitä anto?
- Ei ne sitä ihan lyttyyn lyöneet, jonkin verran jopa kehuivat… Lopputoteamukse-na kuitenkin oli, ettei se oo vielä tarpeeks kypsä tekele julkaistavaksi. Liian paljon aiheita yhdessä paketissa ja selkeä johtoajatus puuttuu. Sehän mun kirjottamisessa on ollukin aina ongelmana, että mulla on liikaa sanottavaa. Pitäis oppia tiivistämään tekstejään.
- Ka eihän tuo siun työ oo ihan hukkaan männy, jos ne on sitä kehuneetkii. Miks sie et kirjota uutta ja parempoo romaania?
- Sinäpä sen sanoit… Uus romaani mun täytyykin kirjottaa. Jo senkin takia, kun aikonaan uhoilin kavereille, että musta tulee jonakin päivänä kirjailija. Joo, niin mä teen! Jo huomenna alan luonnostelemaan uutta käsikirjotusta. Laadin viimeisimmän käsikirjo-tuksen pohjalta uuden ja eheämmän kokonaisuuden. Nyt mä tiedostan virheeni ja se onkin jo puoli voittoa. Hylkään kokonaan tietyt aiheet ja koetan keskittyä vaan olennai-simpaan. Yritän kirjottaa elävämpää tekstiä ja annan tilanteitten kertoa itse itsestään. Turhaa selittelyä pitää välttää. Repliikkejä pitää olla paljon, eikä se huumorikaan ois yhtään pahitteeksi. Täytyy vaan pitää mielessä, ettei se huumori saa olla tekemällä tehtyä. Tahaton komiikka toimii, jos toimii. Nyt on alotettava ihan tosissaan tekemään työtä. Ei se kirja valmistu kapakassa istumalla. Hommaa pitää pyörittää kunnon dynamolla! Kyllä asia on näin.
Immosen piti jo toppuutella itseään, ettei hänen innokkuutensa olisi kasvanut liian suureksi. Päätöksen pitäisi olla voimassa vielä seuraavanakin aamuna. Hän kun oli vähän sellainen mies, jonka mielialat herkästi vaihtelivat.
- Saanko kysyä, mistä se kirja tulee kertomaan? Sami lausui.
- Siitä tulee rakkaus- ja ihmissuhderomaani. Mutta en mä aio kirjottaa mitään tavanomasta rakkausromaania. Toisena kantavana teemana on nuoruus, elämänjano ja kasvukivut. Enempää en halua tässä vaiheessa vielä kertoa. Kaikki on vielä niin auki… Ei niistä käsikirjotuksista tuu ikinä just sellasia, mitä alussa suunnittelee. Teksti elää ja muokkautuu koko kirjotusprosessin ajan, jotain jää pois ja jotain muuta tulee tilalle. Mutta jostakin se homma on alotettava.
- Kerrotko sie siinä romaanissa ihestäs? Sami kysyi.
Immonen oli jo odottanut tätä kysymystä. Tuntui hienolta, kun joku oli joskus kiinnostunut hänenkin unelmistaan.
- No sehän on selvää, että mä kerron siinä enemmän tai vähemmän ittestäni. Mutta en mä aio kirjottaa mitään tarkkaa elämänkertaa. Päähenkilö ei tuu olemaan mun alter ego, vaikka siinä onkin tiettyjä piirteitä meikäläisestä. Sotken fiktiota ja todellisuutta sekaisin. Sen verran pitää kuitenkin rajottaa mielikuvitustaan, että tarina pysyy koossa ja vois periaatteessa olla tottakin. Ensimmäisessä versiossa olikin se paha puute, ettei se ollu tarpeeks uskottava. Sorruin kirjottamaan asioista liian mustavalkoisesti. Eli tein juuri sen virheen, mistä oon aina muita ihmisiä syyttäny. Oliko sitten mikään ihme, jos käsikirjo-tuksesta tuli niin synkkä ja raskassoutunen? Vakavistakin asioista voi kertoa kevyesti ja toisinpäin. Eli niinkun jo sanoin, romaanista tulee osittain omaelämänkerrallinen. Sillä tavalla monet oikeatkin kirjailijat tekee kirjojaan. Täydellistä mielikuvitusromaania mä en pysty kirjottamaan, sen verran mä jo tunnen itteäni. Se siitä.
Sami kuunteli Immosta jo hieman kyllästyneen näköisenä. Niinpä hän vaihtoikin puheenaihetta ja riensi kohta baaritiskille.








IX


Kun Immonen tuli juomien kanssa takaisin, Anssi istui hänen paikallaan. Hän ei viitsinyt mainita mitään istumapaikan viemisestä, vaan istahti vaivihkaa toiselle tuolille.
- Kiitoksia paukusta, Sami lausui hetken päästä.
- Ei mitään kiittelemistä.
- Niin ja kiitos myös siitä, kun järjestit meille Pihlajamäen seurojentalolta harjotte-lukämpän. En oo muistanu siitäkään aikasemmin kiittee. Vasta äsken tuli mieleen.
- Oikeastaan sun kuuluis kiittää siitä asiasta Heiskasen Penttiä, sitä Pihlajamäen metsästysseuran puheenjohtajaa. Jos se ei ois niin jämäkästi pitäny teidän puolia, teidän asia ei ois menny läpi metsästysseuran vuosikokouksessa. Hienoa huomata, ettei aivan kaikki maalaisisännätkään suhtaudu kielteisesti nuorten harrastuksiin. Pentti oli alusta lähtien sitä mieltä, että pitäähän jätkien päästä musisoimaan, kun niillä on niin kova into päällä.
- Mutta olihan siinä paljon siunkii ansioo.
- No jonkun verran… Pentti kun sattu olemaan mulle ennestään tuttu mies. Hyvä vaan, jos saatoin olla teille avuksi.
Sami hymyili itsekseen ja kuiskasi jotain Anssille. Immonen kävi jo epäilemään, oliko hän tehnyt tai sanonut jotain huvittavaa, mutta sitten Sami nyökkäsi hänelle silmää iskien.
- Oot sie huomannu tuon vaaleen muijan, joka on istunu yksin ainakii puoli tuntia tuolla tanssilattian vierellä?
- Oon. Kuinka niin?
- Eipähän mittään. Näyttää vuan vähän siltä, että se on seuroo vailla… juohtu vuan äsken mieleen… Sehän suattas olla siulle ihan sopivan ikänen muija. Eihän se tälläsille nuorille jätkille ies korvoosa lotkauta, mutta siusta se vois olla vaikka kiinnostu-nut…
Immonen vilkaisi varovasti naista. Nainen oli kieltämättä aika yksinäisen näköi-nen ja hänen kasvoissaan oli jotain tuttua.
- Jossakii mä oon nähny ton naisen mutta missä?
- Ka sehän on se uus kirjastovirkailija. Johan se muutti tänne ennen jouluu. Vastahan tuota näin viime viikolla lainaustiskin takana, kun kävin Beatlesin nuotteja lainoomassa.
- No niinpäs perkele onkin! Sitä mä jo kattelin, että jotain tuttua tossa blondissa on. Ei oo muuten yhtään hassumman näkönen…
Samikin katseli hetken naista.
- Ka onhan tuo ihan kohtalaisen näkönen.
Naisella oli suorat vaaleat hiukset ja hän oli aika rehevä muodoiltaan. Kerran Immonen oli seurannut lehtilukusalista, kuinka naisen takamus oli tärähdellyt kivasti tiukan hameen alla, kun tämä oli joutunut kurkottelemaan ja kumartelemaan laittaessaan palautettuja kirjoja takaisin hyllyihin. Ja eräällä toisella kerralla hän oli pysähtynyt lai-naustiskillä hetkeksi katsomaan, kuinka naisen rintaliivien rajat olivat erottuneet ohuen valkoisen paidan alta.
- Onkohan se varattu nainen? Immonen ajatteli ääneen.
- Ka enpä tuota tiijä. Käy kysymässä.
- No eihän sitä voi heti ensimmäiseksi kysyä. Lähtisköhän se tanssimaan mun kanssa?
- Suattashan tuo vaikka lähtee. Käy kokkeilemassa kepillä jiätä. Kohtahan ne alakaa soittamaan hittaita.
- Joo… niin mä teenkin…
He hymyilivät toisilleen niin kuin suuremmatkin naistennaurattajat. Samin piti lähteä Anssin kanssa kotibileisiin. Jonkin matkaa käveltyään Sami vielä kääntyi ja toivotti Immoselle lykkyä tykö.

Yksin jäätyään Immonen ei tuntenutkaan itseään niin varmaksi. Hän poltteli pari tupak-kaa ja mietti ankarasti, kuinka hän osaisi tehdä luontevasti aloitteen. Tiskijukka laittoi jo hitaan kappaleen pyörimään. Immonen oli katselevinaan tanssilattialle ja näki sivusilmäl-lä naisen istuvan yhäkin yksikseen. Pitäisi se käydä kokeilemassa, tulipa sitten pakit tai ei. Ensimmäisen hitaan kappaleen päätyttyä hän käveli naisen luokse sellaisella tyylillä niin kuin olisi ollut muuten vain kävelemässä.
- Terve. Lähetkö tanssimaan?
Nainen hymyili hieman ja kumosi lasinsa tyhjäksi. Immonen pani merkille, ettei naisen vasemman käden nimettömässä kiiltänyt sormusta.
- Joo, mennään vaan.
Nainen jätti olkalaukkunsa tanssilattian vierellä olevaan naulakkoon ja antoi Immosen mennä edellä. Hän kietoi kätensä varovasti naisen ympärille ja alkoi pyörähdel-lä vaistonvaraisesti musiikin mukana. Hän ei ollut erityisen hyvä tanssija, mutta eipä tainnut olla nainenkaan. Ja väliäkö tuolla, hitaitahan osasi tanssia kuka tahansa.
- Kuinkas ilta on mennyt? Immonen kysyi reipasta äänensävyä tavoitellen.
- Ihan kivasti…
Lähempää katsoen nainen näytti hieman vanhemmalta, saattoi hyvinkin olla melkein hänen ikäisensä. Immosta hieman nolotti, kun hänen leuassaan rehotti monen päivän parransänki. Sitä kun ei ikinä lähtiessään tiennyt, mihin suuntaan tilanne saattoi illan mittaan kehittyä.
- Niin en ole tainnut vielä esitellä itseäni. Mun nimi on Heikki Immonen. Mä oon ammatiltani lehtimies ja oon töissä tossa meidän paikallislehdessä… Ja elleivät silmäni valehtele, sä oot kunnankirjaston uus virkailija.
Nainen naurahti ja puristi Immosta hiukan lujemmin kädestä.
- Niinhän minä olen, joskaan en minä täällä enää niin uusi ihminen ole. Olenhan minä asunut täällä jo monta kuukautta. Minun nimeni on Satu. Hauska tutustua.
- Samat sanat, hauska tutustua.
Hiukan Immonen pettyi, kun Satu ei kiinnostunut sen suuremmin hänen amma-tistaan. No, iltahan oli vielä nuori.
- Kuinkas oot viihtyny näissä maisemissa?
- Ihan hyvin. Työkaverit on oikein mukavia ja ympäristökin vaikuttaa sopivan rauhalliselta. Se on tietysti vähän ikävää, kun en ole kovin paljon vielä päässyt tutustu-maan paikallisiin ihmisiin. Minä kun en ole täkäläisiä. Onhan se aina hieman hankalaa tutustua uusiin ihmisiin.
Immosen mielessä käväisi jo ehdottaa vaikka mitä, mutta ehkä se olisi ollut vielä liian aikaista.
- Kyllä mä tiedän ton tilanteen, kun en oo itekään täältä kotosin. Se vaatii todella-kin oman aikansa ennenkun näihin ihmisiin pääsee paremmin tutustumaan. Mutta kyllä se siitä… Oothan sä jo nyt päässy tutustumaan yhteen uuteen ihmiseen…
Satu sanoi kuiskaten jotain, mutta ei siitä saanut mitään selvää. Musiikki taukosi hetkeksi. Satu tanssi kyselemättä toisenkin kappaleen, se oli Rollareitten Angie.
- Ihan kiva, kun välillä näitä vanhojakin biisejä soitetaan, Satu lausui.
- Joo, en minäkään paljon perusta näistä nykypäivän hiteistä. Asiasta toiseen, eikös siellä kirjaston kerhohuoneessa kokoonnu jokin kirjallisuuspiiri?
- Kyllä, se kokoontuu tiistai-iltain kello kuusi. Olen minäkin siellä muutaman kerran käynyt. Vetäjänä on Anneli Taavitsainen, se yläasteen äidinkielen lehtori.
- Toki mä hänet tunnen. Millaisia kirjoja te olette siellä käsitelleet?
- Lähinnä kotimaisia, näitä vanhoja klassikkoromaaneita. Viime kerralla keskuste-limme Veijo Meren Manillaköydestä.
- Just joo.
Immonen aikoi puhua enemmänkin kyseisestä kirjasta, koska oli hiljattain lukenut erään Väinö Linnan esseen, jossa tätä samaa teosta oli käsitelty varsin perusteellisesti. Mutta ehkäpä se olisi ollut turhaa snobbailua, varsinkin, kun hän ei tuntenut kovinkaan hyvin Meren muuta tuotantoa. Lukiossa ollessaan hän oli lukenut filosofian perusteoksia tehdäkseen tyttöihin paremman vaikutuksen. Yhdelle tytölle hän oli kevättansseissa sitten selittänyt ummet ja lammet Platonin ideaopista, Hegelin teeseistä, antiteeseistä ja synteeseistä sekä Marxin materialistisesta historiankäsityksestä ja lisäarvoteoriasta, mutta eipä nuo hienot ja sivistyneet puheet olleet juurikaan tyttöön tehonneet. Lopulta tyttö oli vain tokaissut, että oot sä Hessu ihan dorka.
- Käykö siellä teidän kirjallisuuspiirissä miten paljon väkeä?
- Aktiivikävijöitä on noin kymmenen. Satunnaisia kävijöitä on toinen mokoma. Kiinnostaisiko sinua tulla mukaan?
- No ehkäpä, mutta lähinnä mä kyselen näitä juttuja vaan ammattini puolesta. Oli nimittäin kerran Taavitsaisen Annelin kanssa puhetta, että siitä kirjallisuuspiiristä voisi joskus tehdä pienen tai miksei vähän laajemmankin jutun meidän lehteen. Meillä kun on toisinaan pulaa hyvistä juttujen aiheista.
- Niin sinäkö olet toimittajana paikallislehdessä?
Immonen nyökkäsi.
- Taisithan sinä sen jo sanoa, mutta se meni minulta silloin ohi korvien. Joo, tervetuloa vaan tekemään juttua meidän piiristä.
Tilanne alkoi näyttää jo lupaavalta. Hieman Immonen oli tosin valehdellut, mutta ei kai se ollut niin vakavaa. Kerran hän oli todellakin keskustellut Anneli Taavitsaisen kanssa kirjallisuuspiiristä, mutta haastattelun tekeminen oli tullut hänelle mieleen vasta hetki sitten.
- Sinäkös se pidät sitä pakinapalstaa? Niitä Hessun jorinoita?
Immonen muutti ilmeensä niin vaatimattomaksi kuin suinkin osasi.
- No minähän niitä olen kirjoitellut. Ne vaan tuppaa usein olemaan sellaisia rutiinijuttuja… kun pitää kaiken kiireen keskellä kirjoittaa…
- En nyt sanoisi noin. Minusta ne ovat olleet aika hyviä. Niissä on käsitelty asioita monista eri näkökulmista ja ne antavat lukijalle paljon ajattelemisen aihetta. Niin kuin nyt sekin pakina, jossa sinä puutuit siihen pakolaiskeskusteluun. Varmasti oli ihan paikal-laan kritisoida täkäläisten ihmisten rasistisia mielipiteitä ja muitakin ennakkoluuloja.
Se oli musiikkia korville, mutta tottuneesti Immonen säilytti ilmeensä perusluke-milla. Hänen sisäinen vaistonsa sanoi, ettei hänen enää kannattaisi käydä itseään vähättelemään, sillä se olisi ollut jo liian läpinäkyvää teeskentelyä. Valomerkin jälkeen alkoi illan viimeinen tanssi. Tanssilattialla oli heidän lisäksi vain kaksi paria. Immonen katsoi Satua suoraan silmiin. Satun piti hiukan siristellä silmiään, kun värivalot vaelsivat hitaasti hänen kasvoillaan.
- Mulla ois kämpillä avaamaton punaviinipullo… Voitas ottaa lasilliset ja kuunnel-la levyjä. Multa löytyy aika laaja valikoima kuus- ja seitkytluvun poppia, ulkomaista ja kotimaista. Samalla voitas jutella kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä… jos niinkun kiinnostaa…
- Mitenkähän tuo olisi… Satu lausui arvoituksellisesti hymyillen, mutta jatkoi kohta samaan hengenvetoon: - Voin minä lähteä, kun ei ole huomenna töitäkään.
Immonen painautui lähemmäksi Satua ja silitteli kevyesti hänen selkäänsä; paidankin läpi tuntui, kuinka pehmeää ja kimmoisaa iho oli siellä. Satu ei vastustellut lainkaan, kun hän painoi poskensa tämän hiuksia vasten. Hänestä tuntui jotenkin hienolta ajatella, että kermanvaaleista hiuksista kantautui sieraimiin suloisenraikas naaraan tuoksu.










Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 2 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
3.3  (2)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Tilipäivä 2018-04-13 11:21:03 Arska
Arvosana 
 
4.0
Arska Arvostellut: Arska    April 13, 2018
Top 10 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Minä kyllä tykkäsin tästä.

Ehkä tästä puuttuu sitä rikasta ja räväkkää toimintaa, mutta onhan tässä sisällöllistä rikkautta.
Luultavasti sitä on vaikea löytää, jollei ole sisäistänyt tuota tapahtumamiljöön kielellistä ilmaisutapaa. Ei siis pelkästään murrealueen savokarjalaisen omaperäistä ääntämismuotoa, vaan myös sen sisällä elävää huumoria joka nousee esiin puhekielen painotuksissa.

Minulle tämä aukeaa heikkiturusmaisena kielikylpynä, jossa murresanojen painotuksista riippuen löytyy satiiria, ironiaa ja sarkamia sopiviin annoksiin sekoitettuna.

Omat juureni yltävät tuonne pohjoiskarjalan vaaramaisemiin ja vaikka olen kasvanut ja elänyt ruuhkasuomessa, niin tuon murrealueen kielellinen rikkaus on ollut osa ympäristöäni aina.
Ehkä siksi lukiessani haen noissa repliikeissa mielestäni tilanteeseen kuuluvia painoja sanoille ja ehkä saan näiden myötä myös laajempaa tuntumaa lauseiden sisäiseen kuvaan.
Tai en oikeastaan edes hae, vaan ne syntyvät ja asettuvat tekstiin luonnostaan. Ne toki voivat olla täysin erilaisia kuin kirjoittaja mielessään on tekstiä laatiessaan nähnyt, mutta sillä ei liene suurempaa väliä.

Teksti on sujuvaa ja kuvailevaa. Se etenee leppoisan rempseästi, kuten tapahtumamiljöön sisäiseen maailmaan kuuluukin. Isommin hötkyilemäti männävölkkässee. Ei lähe riekkummaan, vuan suuremmin vötkeltämäti etenöö suviasti mualiinsa.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
00
Report this review
Tilipäivä 2018-04-02 22:14:22 boxo
Arvosana 
 
2.5
boxo Arvostellut: boxo    April 03, 2018
Top 10 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

ihan hyvin osaat kyllä kirjoittaa..mutta itse en kertakaikkiaan jaksa lukea näin pitkiä, ja ikävä kyllä mielestäni tylsiä tarinoita.Mitään kiinnostavaa ei meinaa tapahtua ei sitten millään. Luin tuon inttijutun väkisin läpi, ja oli se jotenkuten kiinnostava, vaikkakin tylsä. Enemmän jotain reippaampaa ja yllätyksellistä tai jotain juonta sais olla...jotain tapahtumia. Muitakin sun juttuja yritin lukea, mutta menivät kyllä ihan pikakelauksella kun ei mitään tapahdu. Itse kirjoitusasussa, oikeinkirjoituksessa ym ei juuri moitittavaa ole.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS