Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Muut Hiihtokilpailu
QR-Code dieser Seite

Hiihtokilpailu

















HIIHTOKILPAILU





















I


Pitäjän pohjoispään koulujen välinen viestihiihtokilpailu pidettiin hiihtolomaa edeltävällä viikolla Kuonajärven koululla. Edellisenä vuotena kilpailu oli pidetty Pihlajamäen koulul-la, ja seuraavana vuotena olisi Salokylän vuoro vastata kilpailun järjestelyistä. Tunnelma Kuonajärven koulun pihalla oli korkealla jo varhain aamulla, sillä olihan hiihtokilpailu piristävää vaihtelua arkiseen koulunkäyntiin. Viestijoukkueet oli koottu yläluokkalaisista, mutta pienemmätkin koululaiset saivat pitää koko päivän vapaata. Lukuisia lasten vanhempiakin oli tullut seuraamaan kilpailua.
Pilvien raosta pilkistävä aurinko enteili hyvää hiihtokeliä. Ilmassa väreili kevään tulemista lupaileva tuulenvire, joka lämmitti mukavasti kasvoja. Opettajat olivat pelänneet suojasään tulemista, mutta suureksi onneksi pakkanen oli kiristynyt tuntuvasti yön aikana. Nuoskainen lumi oli jäätynyt niin kovaksi, että sen päällä olisi voinut pitää vaikka jalkapallo-ottelun. Raikas talvi-ilma tiivistyi haaleaksi huuruksi, kun koululaiset arvailivat ja väittelivät yhteen ääneen, kuka voittaisi viestihiihtokilpailun. Edellisenä vuotena kiertopalkinto oli päätynyt Salokylän koululle, mutta mikähän koulu saisi sen tänä vuonna haltuunsa? Silloin tällöin pihalla saattoi kuulla, kun joku aikuinenkin lausui jonkin varovaisen kommentin kilpailun lopputuloksesta.
Varhaisaamun hämärä alkoi pikkuhiljaa kadota. Pian auringonsäteet heijastuivat hangesta niin voimakkaasti, että aivan silmiä häikäisi. Paasniemen koulun johtava opettaja Martti Tuunanen kaivoi povitaskustaan aurinkolasit ja asetti ne silmilleen. Samalla Tuunanen heitti suuhunsa pari kurkkupastillia, etteivät oppilaat olisi haistaneet hänen hetki sitten polttamaansa savuketta. Vähän matkan päässä seisovat oppilaat naureskelivat hiljaa keskenään, sillä olivathan he täysin tietoisia näistä opettajansa metkuista. He olivat nähneet, kuinka Tuunanen oli käväissyt salaa ulkorakennuksen takana ja palannut sieltä niin viattoman näköisenä, ettei siihen voinut olla kiinnittämättä huomiota.

Viestihiihtokilpailun lähtöpaikaksi oli valittu jääkiekkokaukalon edusta ja maaliksi ulkora-kennuksen takana oleva aukio. Mehukatos pystytettiin tietenkin maalipaikalle. Kuonajär-ven koulun keittäjä latoi pöydälle peltimukeja siisteihin riveihin. Pöydällä oli myös suuria kulhoja, joissa oli appelsiineja, rusinoita ja suklaata; ne oli saatu lahjoituksena paikallisel-ta urheiluseuralta. Kilpailijoille jaettiin numerolaput, joissa mainostettiin pitäjän osuus-pankkia.
Opettajat ja lasten vanhemmat antoivat kilpailijoille viimeisiä ohjeitaan. Kaikkensa pitäisi yrittää, sillä olihan kyseessä oman kylän maine ja kunnia. Periksi ei saisi antaa missään vaiheessa, mutta toisaalta alussa ei saisi hiihtää liian rajusti, että voimia säästyi-si tarpeeksi loppukiriin. Joku tiesi sanoa senkin viisauden, että voittaminen edellyttää kilpailijalta yhtä paljon hyviä hermoja kuin kovaa kuntoa. Malliesimerkkeinä hyvillä hermoilla varustetuista urheilijoista mainittiin juoksijasuuruudet Lasse Viren ja Pekka Vasala. Salokylän koulun alaluokkien opettaja Tuija Nousiainen muistutti, että tärkeintä oli voittaa vain itsensä, mutta hänen muistutuksensa hautautui jännityksensekaiseen puheensorinaan.
Luonnollisesti yleisön suurin mielenkiinto keskittyi joukkueiden ankkureihin, jotka olivat hiihtäjistä parhaita. Pihlajamäen ankkurina hiihtävä Jari-Pekka Sallinen oli yleisön ehdoton ennakkosuosikki. Sallinen oli hiihtänyt vain viikkoa aikaisemmin ikäluokkansa kunnan mestariksi ja läänitasollakin hän oli päässyt pari kertaa kärkikolmik-koon.
Sallisen opettaja Hannu Laukkanen oli enemmän kuin tohkeissaan pyöriessään silmäteränsä ympärillä. Laukkanen vielä viimeisteli Sallisen suksien voitelua, koska edellisenä vuotena Pihlajamäki oli jäänyt niukasti toiselle sijalle epäonnistuneen voitelun takia. Hannu Laukkanen otti kilpailut aina yhtä tosissaan. Kaikki olivat nähneet, kuinka hän oli heitellyt raivoissaan mailoja ja suksia, jos Pihlajamäki ei ollut menestynyt tarpeeksi hyvin koulujen välisissä kamppailuissa. Kerrottiin, että hän oli uhannut ampua oman poikansa, ellei pojasta tulisi aikanaan mestarihiihtäjää tai –juoksijaa. Tuollaisiin puheisiin piti tietenkin suhtautua tietyllä varauksella, sillä ihmisethän puhuivat lämpimikseen vaikka mitä, sellaistakin, missä oli vain siteeksi totta.
Jari-Pekka Sallisen ympärillä parveili lukuisia muitakin kannustajia, hänen oma äitinsä yhtenä innokkaimmista. Sallisen ilme pysyi kuitenkin koko ajan yhtä tyynenä. Loputtomiin kysymyksiin hän vastaili vain muutamilla ylimalkaisilla sanoilla niin kuin olisi ollut aivan liian suuri sankari alentuakseen keskustelemaan tavallisten kuolevaisten kanssa.
- No niin Jari-Pekka! Kaikki toivomme keskittyy sinuun. Pidä vain pääsi kylmänä, niin voitto on taatusti meidän, Laukkanen lausui juhlavalla äänellä ja taputti poikaa olalle.
Sallinen ei vastannut opettajansa sanoihin millään tavalla. Hän vain kokeili tuliterien kilpasuksiensa luistoa ja kierrätti katsettaan ympärillään olevien ihmisten ylitse niin kuin ei olisi kuullutkaan heidän kannustuksiaan ja kehumisiaan. Toisaalta hänellä ei kyllä ollutkaan mitään tarvetta puhua itsestään, koska hänen äitinsä ja opettajansa jaksoivat puhua taukoamatta, kuinka hyvin tämä meidän Jari-Pekka on pärjännyt hiihto-kilpailuissa.
Salokylän ankkurina hiihti Harri Pölönen. Hän oli Sallisen lisäksi ainoa kilpailija, jolla povattiin olevan jonkinlaisia mahdollisuuksia lopputaistelussa. Hän oli näet sijoittu-nut neljänneksi samaisessa kunnanmestaruuskilpailussa, jonka Sallinen oli voittanut.
Kuonajärven ja Paasniemen ankkurit saivat valmistautua kilpailuun kaikessa rauhassa. Kuonajärven koulun viimeisen osuuden hiihtäjäksi oli valittu muuan Tiina Takala. Tyttöjen sarjassa hän oli hiihtänyt varsin hyvin, mutta yleisesti uskottiin, ettei hänellä olisi rahkeita laittaa kampoihin Sallisen ja Pölösen tasoisille hiihtäjille. Joku kuului sanovan, että Kuonajärvi voisi voittaa vain siinä tapauksessa, jos Takala saisi monien yhteensattumien summana reilun etumatkan.
Paasniemen joukkueessa vastuullisin tehtävä oli annettu eräälle Kari Manniselle. Hänen mahdollisuuksistaan ei osattu sanoa juuri mitään, mutta tuskinpa hän oli kovin varteenotettava vaihtoehto, koska ei ollut kertaakaan päässyt paikallislehdessä julkaistu-jen kilpailutulosten terävimpään kärkeen. Muutenkaan Kari Mannisesta ei tiedetty kovin paljon, sillä hän oli harvinaisen vähäpuheinen ja syrjäänvetäytyvä koululainen. Hänen kotitaustansa sen sijaan tiedettiin sitäkin paremmin, koska hänen isänsä oli viinaanme-nevä vankilakundi ja äitinsä kyseenalaisessa maineessa oleva naikkonen. Varmaan vanhempi väki olisi lentänyt hämmästyksestä selälleen, jos Karin vanhemmat olisivat yhtäkkiä tulleet seuraamaan poikansa pärjäämistä kilpailussa.
Tavalliseen tapaansa Manninen pysytteli syrjässä ihmistungoksesta. Ehkäpä tämä arkuus johtui osittain myös hänen halvoista suksistaan, jotka oli ostettu sosiaalilau-takunnan myöntämällä köyhäinavustuksella.











II


Ensimmäisen viestiosuuden hiihtäjät kutsuttiin lähtöpaikalle. Jääkiekkokaukalon takai-sesta koivikosta kuului moottorikelkan hurinaa, joka voimistui koko ajan. Pian moottori-kelkka ilmestyikin näkyville ja saapui lähtöpaikalle. Kelkan perässä oleva latuhöylä kääntyi linkkuun, kun kuski kurvasi maalilinjan taakse ja jarrutti; hän oli muuan kuonajär-veläinen maatalon isäntä, joka hoiteli kylän latuja maksua vastaan. Alaluokkalaiset kerääntyivät katsomaan moottorikelkkaa niin kuin se olisi ollut suurempikin ihme. Kuski nousi seisaalleen ja riisui karvahatun päästään.
- Latu on kunnossa. Eikun hiihtämään, kuski lausui mustaa alushuppua suunsa kohdalta raottaen ja pyyhkäisi nenästään valuvan räkäpisaran punoittavaan kämmensel-käänsä.
Kuonajärven koulun yläluokkien opettaja Risto Pesonen nyökkäsi moottorikelkan suuntaan ja kaivoi tuulipukunsa rintataskusta ajanottokellon. Naisopettajat katsoivat selvästi paheksuen, kun kuski istahti kelkkansa päälle ja sytytti rauhallisin liikkein savukkeen.
- Pitääkö se tupakka juuri tässä polttaa… lasten nähden… Salokylän koulun keskiluokkien opettaja Raili Tynkkynen kuului mutisevan, mutta eipä kuski tainnut sitä kuulla ja jos kuulikin, niin ei välittänyt.
Hiihtäjät odottivat lähtöä malttamattoman näköisinä. Risto Pesonen käveli maalilinjalle fyysisestä kunnostaan huolta pitävän reserviupseerin elkein ja levitti käten-sä.
- Paikoillenne! Valmiit! Hep!
Pesosen kämmenten läpsähtäessä yhteen kilpailijat säntäsivät liikkeelle sauvoil-laan hurjasti vauhtia lykkien. Lähtöaukiolla jokaiselle hiihtäjälle oli oma latu-uransa kuten maaliaukiollakin. Reitin pituus oli reilut puolitoista kilometriä, mutta viimeinen osuus oli hiukan pitempi, noin kaksi ja puoli kilometriä. Jokaiselle kilpailijalle oli teroitettu reilun kilpailun kultaista sääntöä: takaa tulevalle hiihtäjälle täytyi antaa mukisematta latua, ellei itse jaksanut pitää kärkipaikkaa.
Kilpailun ensimmäiset metrit olivat melkoista sähellystä ja taisipa joltakin tippua pipokin kaiken sen kiireen keskellä. Koivikon reunassa alkuasetelma alkoi kuitenkin jo hahmottua. Salokylä säntäsi ykköseksi ja Paasniemi kakkoseksi, Pihlajamäen ja Kuona-järven hiihtäjät häipyivät metsikköön lähes rinta rinnan. Kannustavat kiljaisut saattelivat hiihtäjiä koitokseensa vielä senkin jälkeen, kun heistä ei näkynyt lähtöpaikalle enää vilaustakaan. Salokylän koulun johtava opettaja Tuomas Mäkelä tuumasi vierellään seisovalle Martti Tuunaselle, että kilpailun alkuasetelmalla saattaisi olla tärkeä psykologi-nen merkitys lopputuloksen muotoutumiseen.
- Niinpä. Onhan se niinkin, Tuunanen myötäili hieman vaisusti ja jatkoi heti perään: - Ensimmäisen osuuden johtoasema voi tosin olla joukkueelle huonokin asia. Seuraavalla hiihtäjällä on liian hyvä lähtöasema. Saattaa sitten luottaa liikaa itseensä, eikä yritä kaikkeaan.
Mäkelä myönsi, että onhan tuossakin näkökannassa paljon perää. Häntä nimit-täin alkoi jo arveluttaa, ottiko heidän ensimmäinen hiihtäjänsä liian rajun lähdön. Luottiko poika kirikykyynsä kuin pukki suuriin sarviinsa?
Viimeisen osuuden hiihtäjiä muistutettiin, että heidän pitäisi hiihtää pitempi reitti. Pitempään reittiin kuuluva vajaan kilometrin pituinen lisälenkki haarautui koivikon reunassa ja johti ulkorakennuksen takana olevalle maaliaukiolle. Risteyskohtaan oli pystytetty kissan kokoisella nuolella varustettu opastetaulu ankkurihiihtäjiä varten, mutta ei kai ollut pahitteeksi, vaikka asiasta muistutettiin vielä suullisestikin.
Ensimmäisessä vaihdossa johtoasema siirtyi Paasniemelle, se oli hienoinen yllätys, mutta ei kai sen tarvinnut merkitä vielä mitään ratkaisevaa. Toisessa vaihdossa johtoasema oli jälleen Salokylällä. Jännitys tiivistyi, kun ankkurit odottivat lähtöään. Laukkasen Hannu muistutti Jari-Pekka Sallista vielä kerran, että kaikki pihlajamäkeläisten toiveet ja odotukset lepäsivät nyt hänen hartioillaan. Sallinen vain katseli tyynesti taivaal-le, eikä sanonut mitään.

Viimeisessä vaihdossa johtoasema oli edelleen Salokylällä. Harri Pölönen riensi hiihtä-mään viimeistä osuutta ja sai hetken päästä peräänsä Jari-Pekka Sallisen. Seuraavaksi liikkeelle lähti Paasniemen ankkuri Kari Manninen ja sitten Kuonajärven Tiina Takala.
Kun Harri Pölönen lähti ylittämään koivikon takaa alkavaa peltoa, hän kuuli takaansa kiihkeää suksien sihahtelua ja päättäväistä huohotusta. Äänien lähestyessä hän vilkaisi taakseen ja näki Sallisen olevan jo aivan kannoillaan. Pölönen kiristi vauhti-aan ja hiihti niin lujaa kuin suinkin jaksoi. Jonkin matkaa hän pystyikin pitämään kärki-paikkansa. Pellon jälkeen tuli eteen jyrkkä ylämäki, ja siinä hänen oli pakko päästää Sallinen edelleen. Sallinen ärähti ohittaessaan, että latua perkele. Mäen päälle päästy-ään Pölönen kuuli takaansa jälleen huohotusta.
- Anna latua! takaa huudettiin lähes itkuisella äänellä.
Pölönen tunnisti sen Kari Mannisen ääneksi ja oli aivan ihmeissään. Ei hän tiennytkään, että Manninen oli näin kova hiihtäjä. Mutta sen verran hämmästynyt hän oli, että päästi Mannisen suosiolla edelleen. Pölösen asema ei näyttänyt erityisen hyvältä, sillä välimatka Manniseen lisääntyi koko ajan. Toki Pölönen olisi voinut hiihtää hitusen lujempaa, mutta se olisi kuluttanut liikaa voimia, eikä matka ollut vielä edes puolessa välissä. Pahasti näytti siltä, että Salokylä jäisi kolmanneksi.
Pölönen seurasi Mannisen eteenpäin menemistä niin kiinteästi, että oli vähällä kaatua. Manninen hiihti kuin viimeistä päivää; hänen hiihtonsa ei ollut kovin hienoa ja tyylikästä, mutta vauhti oli uskomattoman luja. Olikohan Manninen harjoitellut salaa?
Pölönen näki, kuinka Manninen saavutti ensimmäisenä hiihtävän Sallisen. Sallinen vilkaisi nopeasti taakseen ja näytti kiristävän vauhtiaan. Merkillisellä sitkeydellä Manninen kuitenkin pysyi Sallisen kannoilla. Se oli hurjan näköistä menoa. Sallinen lykki eteenpäin ketterästi ja sulavasti kuin vikkelä kettu ja Manninen puuskutti perässä kuin juuri lentämään oppinut harakka, sauvat vain huitoivat ilmaa laajoina kaarina. Pölönenkin kuuli Mannisen läähätyksen, vaikka välimatkaa oli ainakin viisikymmentä metriä.
Saavuttiin jyrkkään alamäkeen. Mäen huipulle päästyään Pölönen ei ollut uskoa silmiään: Sallinen oli kaatunut ja istui keskellä latua suureen ääneen manaillen. Manni-nen meni menojaan jo pitkän matkan päässä. Näytti siltä, että Salliselta oli irronnut suksikin jalasta. Pölönen ymmärsi välittömästi, kuinka ainutlaatuinen tilaisuus hänellä oli päästä toiselle paikalle. Jokainen sekunti, joka kuluisi Salliselta nousemiseen ja suksen kiinnittämiseen, lisäisi hänen etumatkaansa. Pölösen täytyi poiketa ladulta, ettei hän olisi syöksynyt suoraan Sallisen päälle, mutta onneksi hanki oli jäätynyt niin kovaksi, että siinä saattoi laskea mäkeä.
Niin Pölönen sitten ohitti Sallisen ja sai peräänsä mahtavan kirouslitanian. Hänen oli helppoa kuvitella, kuinka raivostunut ja pettynyt Sallinen oli. Käväisipä mieles-sä lievä vahingonilokin, sillä Sallisen itsevarma käyttäytyminen oli häntä aina jollakin tavalla ärsyttänyt. Mäen alle päästyään Pölönen vilkaisi vielä kerran taakseen ja näki Sallisen yhäkin sovittamassa monoa siteeseen; jyrkässä rinteessä se oli varmaankin aika hankalaa. Onnekas sattuma antoi Pölösen hiihtämiseen uutta puhtia ja vauhdin kasva-essa suksien luistokin tuntui paranevan. Kohta Sallinen riensi hänen peräänsä, mutta ei päässyt hänestä edelle.
Risteyskohdan ohitettuaan Pölönen havahtui, ettei hänen takaansa enää kuulunut mitään ääniä. Sallinen oli tipahtanut kelkasta. Salokylä pääsisi kilpailussa kakkoseksi, Pölönen oli siitä aivan varma.
Loppusuoralle tultaessa Mannisen voimat näyttivät loppuvan. Pölönen kuroi tuntuvasti välimatkaa umpeen, mutta matka loppui kesken. Voitto meni Paasniemelle – kukapa olisi uskonut!


III


Tuomas Mäkelä huomasi ensimmäisenä, että Jari-Pekka Sallinen oli lähtenyt risteyskoh-dassa väärälle ladulle. Yleisön hämmästelyt olivat valtaisia, sillä olihan viimeisen viesti-osuuden hiihtäjiä muistutettu pitemmästä reitistä ties kuinka monta kertaa. Toisaalta ihmeteltiin Sallisen hitaanpuoleista hiihtämistä; hänen tavanomaiseen rivakkaan me-noonsa verrattuna se oli kuin eläkeläisten leppoisaa sunnuntaihiihtelyä.
Alkuhämmästyksestä selvittyään Hannu Laukkanen tempaisi sukset jalkoihinsa ja riensi hangen poikki Sallisen luokse niin lujaa kuin suinkin pystyi. Sallinen huomasi Laukkasen lähestymisen, mutta jatkoi vain hiihtämistään. Laukkanen pysähtyi ja heitti suksisauvan Sallista kohti.
- Voi perkeleen tohelo mitä teit! Etkö sinä ääliö muistanut, että ankkurit hiihtävät ylimääräisen lenkin? Ainakin viisi kertaa siitä asiasta sanottiin ja silti sinä vietävän pässinpää lähdit väärään suuntaan! Nyt sinä olet hiihtänyt jo parisataa metriä aivan turhan takia ja menettänyt kallista aikaa vaikka kuinka paljon. Käänny heti takaisin! Peli ei ole vielä täysin menetetty, kun hiihdät loppumatkan apinan raivolla. Ala mennä jo! Mitä siinä vielä aikailet! Laukkanen karjui ja lykki itseään eteenpäin yhdellä sauvalla.
Silloin Salliseen tuli eloa. Hän kääntyi silmänräpäyksessä takaisin ja katosi tuotapikaa Laukkasen näköpiiristä. Laukkanen oli aivan raivoissaan, sillä hän tiesi liiankin hyvin, kuinka kohtalokkaat seuraukset Sallisen munimisella saattoivat olla. Voi tätä Pihlajamäen ikuista epäonnea! Aina tapahtui jokin kömmähdys, jonka takia voitto meni toisille kouluille. Milloin suksien voitelu epäonnistui tai milloin taas joku tomppeli eksyi reitiltä.
Laukkanen oli niin kiihtynyt, että kaatui rähmälleen nostaessaan suksisauvaa hangelta. Hangenpinta rikkoontui miehen painosta, ja Laukkanen upposi niin syvälle, että vain hänen päänsä ja kätensä näkyivät pihamaalle. Oli sanomattakin selvää, että Laukkaselta pääsi melkoinen meteli, kun karkeaa pakkaslunta tunkeutui hänen vaat-teidensa sisään. Koululaisten mielestä se oli kauhean hauskan näköistä. Lasten kimeä nauru kantautui Laukkasen korviin, ja taisipa joku aikuinenkin naurahtaa pidätellysti. Hän nousi seisaalleen yhdellä rajulla ponnistuksella ja hiihti koulun pihaan niin hitaasti, että ehti niellä pahimman kiukkunsa.
Laukkanen ravisti lumet vaatteistaan ja hiihti hampaitaan yhteen purren maaliau-kiolle. Kohta ensimmäinen ankkurihiihtäjä vilahtikin näkyville kuusentaimien välistä. Katsojat vaikenivat ja odottivat jännittyneinä, kuka se oikein oli. Aluksi Kari Mannista luultiin Harri Pölöseksi, mutta kun Manninen saapui aukiolle, yleisön oli pakko uskoa, että voitto meni tällä kerralla Paasniemelle. Martti Tuunanen ei voinut peitellä riemukasta mielialaansa: hän kohotti kätensä ilmaan ja innosti oppilaansa ottamaan Mannisen vastaan raikuvin hurraa-huudoin. Harvoin oli voittajaa otettu vastaan sellaisella innolla.
Manninen ylitti maaliviivan, ja kohta Pölönen seurasi häntä parikymmentä metriä jäljessä. Siinä vaiheessa salokyläläisetkin innostuivat, sillä olihan kovalla taistelulla saavutettu kakkostilakin ihan hieno sijoitus.
- Laitettiin Pihlajamäelle jauhot suuhun! Martti Tuunanen hihkaisi Tuomas Mäkelälle.
Mäkelä ei uskaltanut yhtyä kollegansa kuohuvaan tunteenpurkaukseen, koska Hannu Laukkanen mulkoili heitä sellaisella ilmeellä niin kuin olisi jo viisi murhaa tehnyt ja suunnittelisi kuudetta. Kaikki kerääntyivät Mannisen ympärille, ja hänelle esitettiin onnitteluja ja kysymyksiä katkeamattomana virtana. Kuinka ihmeessä sinä niin kovasti hiihdit? Eipä olisi Kaposta uskonut! Ilmiselvä luonnonlahjakkuus! Paasniemen piilevä kyky! Martti Tuunanen tahtoi onnitella hiljaista oppilastaan aivan kädestä pitäen, sillä olihan kulunut jo vuosia, kun kiertopalkinto oli viimeksi ollut Paasniemen koulun lasi-kaapissa.
Manninen itse ei tuntunut oikein olevan tilanteen tasalla. Hän vain katseli hölmistyneenä ympärillään olevaa ihmisjoukkoa, eikä saanut sanaakaan suustaan. Sitten hän näytti ikään kuin muistavan jotain ja riuhtaisi sukset jaloistaan alta aikayksi-kön. Hän jätti sukset niille paikoilleen ja säntäsi juoksemaan niin nopeasti, ettei kukaan edes nähnyt, minne hän yhtäkkiä katosi.
Tietenkin Mannisen käyttäytymistä kummasteltiin. Maija Tuunanen tuumasi, ettei Karin kaltainen ujo poika halunnut olla huomion keskipisteenä; hän oli Martti Tuunasen vaimo ja opetti Paasniemen koulun alaluokkia. Ikään kuin siihen jatkoksi Tuomas Mäkelä lausui, että täällä maailmassa toiset puhuvat ja toiset tekevät.
- Paraskin sanoja, Hannu Laukkanen mutisi itsekseen ja vetäytyi syrjemmälle.

Seuraavana maaliin tuli Tiina Takala. Ja lopulta maaliin saapui myös Jari-Pekka Sallinen.
Hannu Laukkanen oli täysin lyöty mies. Kolmas sija olisi ollut edes jonkinlainen lohdutuspalkinto Pihlajamäelle, mutta nyt sekin menetettiin! Hän huomasi, ettei Sallinen hiihtänyt loppusuoraa läheskään täysillä. Se oli liikaa hänen sietokyvylleen. Hänen hermonsa pettivät totaalisesti, eikä hän voinut lainkaan enää hillitä itseään. Ihmisten huomio siirtyi oitis Laukkasen kiukkukohtaukseen, eikä kukaan varmaan edes huoman-nut, kun Mannisen Kari tuli vaivihkaa takaisin pihalle.


IV


- Mitä tämä oikein merkitsee?! Nyt olet jätkä selityksen velkaa! Hannu Laukkanen karjui suksiaan riisuvalle Jari-Pekka Salliselle.
Sallinen asetti rauhallisesti sukset seinää vasten, eikä vilkaissutkaan vierelleen tullutta Laukkasta. Näytti vähän siltä, ettei Sallinen aikoisi vastata mitään, mutta sitten hän kuitenkin aukaisi suunsa:
- Ka eipähän tässä sen kummempoo… Oli vuan liikoo epäonnee matkassa. Aina ei voi voittaa.
Laukkanen riuhtaisi sukset jaloistaan, kohotti ne päänsä yläpuolelle ja paiskasi ne maahan, perään lensivät sauvatkin. Laukkanen potki sukset ja sauvat hujan hajan ja kiukkusi lähes itkuisella äänellä:
- Voi sinua onnetonta toheloa! Voi sinua vietävän tomppelia! Meillä oli voiton avaimet käsissä ja sinä pilasit kaiken! Tästä hyvästä lasken sinun liikuntanumerosi kympistä kahdeksikkoon. Enempää sitä ei saa kerralla laskea.
Laukkanen yritti kai puhua enemmänkin, mutta hänen sanansa muuttuivat lähes äänettömiksi nyyhkäisyiksi. Hän käveli ympyrää ja melkein törmäsi Sallisen äitiin, joka oli jo rientänyt hätääntyneenä paikalle.
- Voi tätä epäonnea… Laukkaselta vielä karkasi.
Sallisen äidillä oli sangen epätietoinen ilme. Sivullinen saattoi havaita, ettei äiti osannut oikein asettua kummankaan puolelle. Aivan varmasti hän oli poikansa epäon-nistumisesta yhtä pettynyt kuin Laukkanenkin, mutta eihän äiti olisi ollut äiti, jos hänessä ei olisi herännyt luontainen vaisto puolustaa jälkeläistään.
- Pie kuule Hannu pienempee suuta. Eihän Jari-Pekka tehny tätä tahallaan. Virheitä voipi sattuu kelle tahansa.
- Joo joo, mutta merkillisen paljon niitä virheitä sattuu aina Pihlajamäelle! Lauk-kanen ärähti ja kysyi hetken mietittyään lähes rauhallisesti: - Mutta miten ihmeessä sinä Jari-Pekka viimeiseksi jäit? Ei kai se parinsadan metrin ketunlenkki voinut näin paljon merkitä. Se vei meiltä voiton mahdollisuudet, mutta olisithan sinä sentään voinut hiihtää toiseksi tai kolmanneksi. Vai kuinka?
Kaikkien katseet kääntyivät Jari-Pekkaan, sillä tuntuihan se niin uskomattomalta, että piiritason hiihtäjä hävisi kaikille. Hän vaikutti vaivautuneelta, mitä ei tapahtunut kovin usein.
- No kun miulle tapahtu kaks virhettä… Ensin kuavuin siinä jyrkässä alamäessä ja suksi irtosi jalasta ja sitten lähin viärälle ladulle. Siinä tuhrautu kaiken kaikkijaan aikoo vaikka miten paljon. Että silleen… Eipähän siinä sitten ollu paljon mittään ennää tehtä-vissä.
Laukkanen katsoi entistä silmäteräänsä epäuskoisen näköisenä.
- Kaaduit! Jätkä voittaa hiihdossa kunnan mestaruuden, eikä osaa laskea mäkeä. Ei voi olla totta!
- No kysy vaikka tuolta Pölöseltä, jos et muuten usko, Sallinen tokaisi selvästi jo ärsyyntyneellä äänellä.
Laukkanen vilkaisi Pölösen Harria, ja poika mutisi vaisusti, että Sallisen puheet pitivät paikkansa. Laukkanen vaipui syvään hiljaisuuteen ja antoi vuorostaan muiden päivitellä Pihlajamäen tappiota. Melkein jokaisella tuntuikin olevan asiasta jotain sanotta-vaa. Yleinen mielipide ei kuulunut olevan ainakaan Sallisen puolella. Melkoisella varmuudella päädyttiin sellaiseen lopputulokseen, että Paasniemi olisi voittanut kilpailun, vaikkei Sallinen olisikaan mokaillut, sillä sen verran lujaa oli Kari Manninen hiihtänyt. Pölösen kertomukset Mannisen hurjista ohituksista vielä vahvistivat tätä näkemystä.
Sallisen mokailut herättivät jos jonkinlaisia epäilyjä. Epäilyjen summa taisi kiteytyä Risto Pesosen sanoissa:
- Jokin noissa Jari-Pekan kömmähdyksissä vähän haiskahtaa. Kunhan ei vaan poika olisi tahallaan kaatunut ja lähtenyt väärälle ladulle, kun huomasi ettei pärjää Karille… Taisi käydä liikaa hiihtosankarin kunnialle, kun ei pystynyt laittamaan kampoi-hin pystymetsästä reväistylle hiihtäjälle. Mutta pitäisihän jokaisella olla sen verran kilpailumieltä, että hiihtää oman osuutensa kunnolla loppuun. Mitä peliä se tuollainen on, että lyödään heti kaikki lössiksi, jos ei aina päästä ensimmäiseksi? Ei tuollaisella asenteella kehitytä huipulle. Todellinen taistelija osaa myös myöntää tappionsa. Reilusti ja avoimesti niin kuin herrasmiehet konsanaan.
Eipä löytynyt Sallisen pojalle puolustajia, sillä hänen äitinsäkin mykistyi sanatto-maksi.

Tilanne näytti olevan jo rauhoittunut, mutta yhtäkkiä Hannu Laukkanen intoutui huuta-maan niin kovasti, että monet aivan säpsähtivät:
- Tämä kaikki johtuu huonoista järjestelyistä! Jyrkästä alamäestä ei tiedotettu etukäteen ja risteyskohdassa olisi pitänyt olla jonkun ohjaamassa hiihtäjiä. Voi teitä toheloita, kun te ette osaa edes hiihtokilpailua järjestää! Vaadin uusintakilpailun! Sellai-sen kilpailun, jossa järjestelyt ovat kunnossa!
Opettajat rykivät vaivautuneina, koska he tiesivät varsin hyvin, ettei Laukkanen antaisi helposti periksi tällaisissa asioissa. Lapset eivät voineet taaskaan pidätellä nauruaan, sillä olihan suksisauvan kanssa meuhkaava kiukkuinen opettaja melko hupaisa näky.
- Rauhoitu nyt Hannu. Ei me voida enää järjestää uutta kilpailua. Sinä tiedät itsekin, kuinka suuri työ siinä on. Koeta nyt vain niellä kiukkusi. Onhan näitä hiihtokisoja vielä seuraavinakin vuosina, Risto Pesonen yritti sovitella.
- Niin mutta järjestelyt olivat päin helvettiä! Uusi kilpailu on pidettävä! Jos teistä muista ei ole sen järjestäjiksi, niin se pidetään Pihlajamäen koululla ja minä vastaan kaikista järjestelyistä. Ja jos alatte itkeä kustannuksista, niin minä voin maksaa vaikka omasta pussistani kaikki kulut. Onko selvä? Viime vuonna kilpailu pidettiin meidän koululla, eikä silloin sattunut mitään väärinkäsityksiä. Minä osaan hoitaa järjestelyt toisin kuin te muut! Voitteko väittää vastaan?!
Risto Pesonen huokaisi ja perääntyi Tuomas Mäkelän rinnalle. Mäkelä avasi jo suunsa puuttuakseen väittelyyn, mutta Raili Tynkkynen oli häntä nopeampi:
- Eikä sinua Hannu yhtään edes hävetä tuo sinun käytöksesi? Huudat ja kiukut-telet kaiken kansan kuullen niin kuin pahainen pikkupoika. Aikuinen mies, eikä ollen-kaan kestä tappiota. Niin kuin Risto jo sanoi, oikeaan kilpailumieleen kuuluu myös tappion kestäminen. Milloinkahan sinäkin kasvat aikuiseksi…
Tynkkysen kimeä kääkätys pisti ilkeästi Laukkasen korvaan. Mäkelä odotti pelolla, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hän tiesi paremmin kuin monet muut, että Laukkasen ja Tynkkysen välit olivat jo entuudestaan varsin huonot.
- Pidä sinä akka turpasi kiinni! Mokomakin tekopyhä kana! Älä puutu tähän asiaan, kun et siitä kuitenkaan mitään ymmärrä. Kyllä minä tiedän, millainen ämmä sinä olet. Joka asiaan sinä tunget nokkasi, sellaisiinkin asioihin, jotka eivät sinulle millään tavalla kuulu. Aina sinun pitää olla joka paikassa esittelemässä, kuinka helvetin erin-omainen ihminen sinä olet. Et sinä ole mitään muuta kuin pinnallinen seurapiiriakka, joka kuvittelee itsestään ties mitä! Suurin ja kaunein Raili Tynkkynen! Itsekäs paskiainen! Vallanhaluinen noita-akka!
Mäkelä oli kauhistunut Laukkasen kielenkäytöstä, sillä eihän se ollut oikein sopivaa lausua noin rumia sanoja lasten kuullen. Hän oli ollut aina sitä mieltä, että hyvien käytöstapojen opettaminen oli ammattitaitoiselle pedagogille aivan yhtä tärkeä tehtävä kuin kansan sivistäminenkin. Hän yritti rauhoitella Laukkasta, mutta se oli aivan toivotonta.
Tynkkynen haukkoi pari kertaa henkeään ja kierrätti katsettaan muissa opettajissa ikään kuin heiltä myötätuntoa hakien. Kaikki paikallaolijat huomasivat, että Laukkasen moitteet tulivat Tynkkyselle täytenä yllätyksenä. Eihän hänelle yleensä uskallettu sanoa mitään vastaan, vaikka hän itse piti oikeutenaan moittia ja arvostella kaikkia ihmisiä.
- Hannu minä kysyn sinulta aivan suoraan yhden asian. Millä oikeudella sinä esität minulle tuollaisia syytöksiä? Tuollaisista puheistahan voisi nostaa vaikka kunnian-loukkaussyytteen. Joten alahan perua puheitasi, jos et välttämättä halua tavata minua oikeudenistunnossa.
Laukkanen rykäisi enteilevästi; selvästikin hänen piti miettiä sopivia sanoja itsensä puolustamiseksi. Hän loihti kasvoilleen hieman väkinäisen hymyn ennen kuin alkoi puhua.
- Kuulehan Raili, minä satun tietämään sinusta yhtä sun toista… Minä satun tietämään, millainen piikikäs ilkiö sinä olet ollut omille työtovereillesi. Ja senkin minä tiedän, millainen omavaltainen tyranni sinä olet ollut kirkkokuorossa ja niissä vietävän marttakerhoissasi.
Tynkkynen yritti sanoa jotain väliin, mutta Laukkanen ei antanut hänelle hetkek-sikään suunvuoroa.
- Äläkä luule, etteikö sitä tiedettäisi, millainen hirviö sinä olet ollut omille oppilail-lesi. Kuuleman mukaan olet hakannut ja tukistellut sellaisia lapsia, joilla on ollut oppimis-vaikeuksia… Tietenkään et ole kiduttanut paremman väen pentuja, koska heidän van-hempansa ovat sinun hienostoystäviäsi ja tietävät varsin hyvin, mitä nykyiset kouluase-tukset sanovat ruumiillisesta kurituksesta opetustyössä. Sen verran älykäs olet ollut, että olet purkanut vihojasi vain sellaisten vanhempien kakaroihin, jotka eivät osaa tai välitä pitää kiinni oikeuksistaan. Kiukkupussi olen minäkin, mutta en minä sentään ole oppilai-tani pieksänyt ja hakannut. Enkä ole käynyt ketään haukkumaan ja nolaamaan, jos hän ei ole oppinut lukemaan ja laskemaan yhtä nopeasti kuin muut. Joten unohda vain ihan suosiolla nuo uhkailusi kunnianloukkaussyytteen nostamisesta. Nyt sattui tiellesi sellainen mies, joka saattaakin tehdä sinusta kantelun koulutoimenjohtajalle… Tiedän varmuudella ainakin yhden tapauksen, jossa muuan nimeltä mainitsematon poika jouduttiin siirtämään apukouluun, kun hän alkoi näkemään painajaisunia Raili Tynkky-sen oppitunneista. Erityisopettaja Kaukomäen mukaan kyseinen poika olisi vallan hyvin pystynyt käymään normaalia koulua, jos hänelle vain olisi sattunut hieman lauhkeampi ja ymmärtäväisempi opettaja. Aivan varmasti teen sinusta kantelun, jos vielä kertaakaan minulle päätäsi auot. Siinä ei kyllä hyvä häviäisi, vaikka sinut saataisiinkin pois opettajan virasta…
Tynkkynen ei osannut vastata yhtikäs mitään Laukkasen pitkään vuodatukseen. Hän vain pyöritteli lapasia käsissään neuvottoman näköisenä ja käveli sitten syrjemmälle.

Pihalla alkoi vilkas puheensorina äskeisistä paljastuksista. Salokyläläiset olivat tasan tarkkaan tietoisia Raili Tynkkysen rajuista opetusmetodeista, mutta se vain oli ollut sellainen puheenaihe, josta ei saanut koskaan julkisesti keskustella. Lapset vaikuttivat suorastaan innostuneilta, kun heidän äkäinen opettajansa sai kunnolla nenilleen. Muutamat aikuisetkin myhäilivät tyytyväisinä, kun kerrankin paikalle sattui niin sanaval-mis ihminen, joka sai Raili Tynkkysenkin sanattomaksi. Kouluja käymättömien kyläläisten puheisiin Tynkkynen pystyi suhtautumaan vähättelevästi ja halveksivasti, mutta Laukka-sen moitteita hän ei voinut tehdä tyhjäksi korkeampaan asemaansa vedoten.
Tuomas Mäkelä ja Tuija Nousiainen olivat hyvin vaivautuneita. Arvata vain saattoi, kuinka hankalaksi Tynkkynen heittäytyisi heille tulevaisuudessa, sillä totta kai Tynkkynen aavisti, mistä lähteestä Laukkanen oli kaikki nuo tietonsa onkinut. Risto Pesonen huomasi opettajatoveriensa mielialan ja ratkaisi heidän kiusallisen tilanteensa kehottamalla kaikkia jo siirtymään ruokalaan palkintojenjakoa odottamaan. Väki siirtyikin aivan mielellään sisälle, sillä olihan paljon hauskempaa jatkaa tarinointia lämpimissä sisätiloissa.
Hannu Laukkanen käveli autolleen ja mutisi mennessään, että uusintakilpailu pidetään Pihlajamäen koululla heti hiihtoloman jälkeen. Hänen vaimonsa riensi hänen peräänsä.








V


Kuonajärven koulun opettajainhuoneessa vallitsi hämmennyksensekainen vaitelias tunnelma. Tuomas Mäkelä, Risto Pesonen ja Martti Tuunanen olivat pohtimassa, millä keinolla he selviytyisivät kiperästä tilanteesta. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Hannu Laukkasen käytös aiheutti heille hankaluuksia, mutta koskaan aikaisemmin jälkipeli ei ollut mennyt tällaiseksi farssiksi.
Kansankynttilät olivat neuvottomia, mutta kuitenkin he ymmärsivät piinallisen selvästi, että jokin ratkaisu heidän olisi äkkiä keksittävä. Laukkasen vaatimus uuden hiihtokilpailun järjestämisestä tuntui kerrassaan kohtuuttomalta, sillä aivan varmasti ainakin paasniemeläiset olisivat protestoineet voimakkaasti, jos uusi kilpailu olisi pidetty ja Paasniemi olisi menettänyt ensimmäisen sijansa. Yhtä mieltä oltiin myös siitä, etteivät Laukkasen moitteet huonoista järjestelyistä olleet kovinkaan perusteltuja. Ainahan tähän maailmaan oli selityksiä mahtunut.
- Minä olen kyllä sitä mieltä, että meidän muiden täytyy nyt joustaa tässä asiassa, Mäkelä lausui varovasti.
- Mitä sinä tuolla tarkoitat? Pesonen kysyi.
- No sitä, että annetaan Hannulle toinen tai kolmas palkinto. Jos Pihlajamäki jää nyt viimeiseksi, me saamme kuulla siitä mutinoita lopun ikämme. Hannulla on pitkä muisti tällaisissa asioissa.
Mäkelä tiesi mistä puhui, sillä hän tunsi Laukkasen muutenkin kuin työnsä puolesta. Martti Tuunanen hyväksyi mukisematta Mäkelän ehdotuksen, mutta Risto Pesonen oli hieman epäröivällä kannalla:
- Mutta mitä siitäkään tulee, jos me alamme antaa Hannulle aina periksi? Onko takeita siitä, jääkö se vain yhteen kertaan? Onhan olemassa vaara, että kohta me jou-dumme hyväksymään kaikki muutkin Hannun oikut…
- No jos nyt tämän kerran kuitenkin joustettaisiin, Tuunanen lausui.
- Helppoahan se on sinun sanoa, kun oma joukkueesi saa joka tapauksessa ensimmäisen palkinnon.
Tuunasella oli sellainen ilme, että kohta hän sanoisi jotain yhtä piikikästä takai-sin, mutta ei hän kuitenkaan mitään sanonut. Pesonen mietti hetken ankarasti ja suostui sitten muiden päätökseen:
- Olkoon menneeksi. Ei ole ollenkaan reilua peliä peukaloida tuloksia jälkikäteen, mutta en minä jaksa käydä väittelemään tästä asiasta. Monesko sijoitus me sitten anne-taan Hannulle lohdutuspalkinnoksi?
Pienen pohdinnan jälkeen Pihlajamäki päätettiin sijoittaa kilpailussa kolmannek-si; siihen olisi Laukkasen tyytyminen. Kari Manninen ja Harri Pölönen olivat hiihtäneet omaan osuutensa niin lujasti, ettei siinä ollut paljon selittelemistä.
- Näinköhän Raili hyväksyy tämän meidän päätöksemme? tuli Pesoselle mieleen, kun päätös oli jo lopullisesti lyöty lukkoon.
- Jos ei hyväksy, niin olkoon hyväksymättä, Mäkelä tuhahti sillä tyylillä niin kuin Laukkasen äskeisestä tunteenpurkauksesta olisi tarttunut ripaus häneenkin.
Tuija Nousiainen saapui sopivasti opettajainhuoneeseen. Miehet kertoivat hänelle päätöksestään ja pyysivät, voisiko Tuija välittää heidän viestinsä Hannulle. Aivan kuin keskinäisestä sopimuksesta he päättelivät, että varmaan Laukkanen suostuisi helpommin heidän ratkaisuunsa, kun rauhanneuvottelijana olisi nainen.

Seinillä on korvat. Niin myös tässä tapauksessa. Kaksi salokyläläistä poikaa oli lymyillyt koko keskustelun ajan viereisessä luokkahuoneessa suuren opetusvälinekaapin takana. Ja koska opettajainhuoneen ovi oli ollut hieman raollaan, pojat olivat kuulleet opettajien salaisen neuvonpidon sanasta sanaan.
Ei kulunut kuin hetki, kun tulosten peukalointi oli kaikkien lasten ja aikuisten tiedossa. Viidakkoposti osoitti jälleen kerran mainion toimintakykynsä.

Palkintojenjakoa jouduttiin odottelemaan melkein pari tuntia, mutta eipä tämä ajan tappaminen juurikaan tympäissyt oppilaita, sillä olihan heillä yllin kyllin puhuttavaa päivän tapahtumista. Tähteeksi jääneitä suklaapalasia ja appelsiineja mutustellen he keskustelivat vilkkaasti hiihtokilpailun yllättävästä lopputuloksesta ja opettaja Laukkasen kiukkukohtauksesta. Jos paikalle olisi tullut joku täysin ulkopuolinen henkilö, hän olisi voinut luulla tulleensa tilaisuuteen, jossa puhutaan kilpaa.
Muutamat Salokylän ja Paasniemen pojat olivat avoimesti vahingoniloisia Jari-Pekka Salliselle ja vaativat Harri Pölöstä selvittämään moneen kertaan, kuinka Sallinen oli lentänyt jyrkässä alamäessä rähmälleen ja menettänyt samalla mahdollisuutensa voittoon. Sallinen istui yksin nurkassa ja mulkoili naureskelevia poikia murhaavasti. Hänen kasvoiltaan oli melkein luettavissa raivonsekainen ärähdys, että vielä minä joskus näytän kuka on kukin.
Myös opettaja Tynkkysen saama satikuti oli edelleen kuuma puheenaihe. Salokyläläisillä oli kerrottavanaan vaikka kuinka paljon tarinoita Tynkkysen epämiellyttä-vistä luonteenpiirteistä; yläluokkalaiset vielä muistivat apukouluun joutuneen luokkaka-verinsa tapauksen ja alkoivat tietenkin verestämään muistojaan. Puheiden kiihtyessä lähes kakofoniaksi Maija Tuunanen katsoi aiheelliseksi jo puuttua siihen:
- No no! Koettakaapa nyt rauhoittua. Ei ihmisistä saa puhua pahaa selän takana.
Tynkkysen yletön parjaaminen loppuikin, kun joku muisti ottaa puheeksi päivän hiihtosankarin. Jari-Pekka Sallisen tavoin Kari Manninenkin istui yksikseen muista syrjässä. Tuossa tuokiossa lauma tyttöjä ja poikia istui uteliaina hänen ympärillään. Mutta Manninen oli melkein yhtä pidättyväinen kuin aikaisemminkin. Hänelle esitettiin lukuisia kysymyksiä kilpailun yksityiskohdista ja aikaisemmasta hiihtokokemuksesta, mutta eipä hän osannut vastata noihin kysymyksiin kuin muutamilla ympäripyöreillä murahduksilla. Eräs tyttö kysyi, oliko Kapo edes yhtään iloinen upeasta suorituksestaan.
- En nyt tiijä… Eihän se tietysti pahaltakkaan tunnu.
Paasniemen pojilla oli eräs mielenkiintoinen selitys Mannisen harvasanaisuudel-le: Kapo oli kuulemma pahasti ärrävikainen ja joutui siksi hyvin tarkoin miettimään, mitä uskalsi sanoa, ettei vahingossakaan joutuisi lausumaan tuota kauheaa kirjainta. Hän vältteli kaikin tavoin sellaisia sanoja, joissa hänen olisi pitänyt päräyttää ärrää. Joko hän käytti korvaavia sanoja tai kiertoilmaisuja tai sitten ei vastannut kysymyksiin yhtikäs mitään. Korvaavat sanat olivat toisinaan aika huvittaviakin: renkaat olivat vanteita, risteykset liittymiä, sokeri makeakiveä ja niin edelleen.
Paasniemen poikien puheista saattoi päätellä, että Mannisen puhevika oli heillä ainaisena leikinlaskun aiheena. Joku koiranleuka jo mietti, kuinkahan Kapo osaisi sujuvasti kiertää sen ääntämisharjoituksen, jossa ärrä kierretään ympäri orren ja ässä pistetään taskuun. Niinpä niin. Ulkonäköön ja puhevikoihin liittyvissä ominaisuuksissa nämäkin lapset osasivat olla toisilleen hyvin julmia, jopa julmempia kuin aikuiset.








VI


Tuomas Mäkelä, Risto Pesonen ja Martti Tuunanen saapuivat ruokalaan. Kohta heidän perässään tulivat myös Tuija Nousiainen ja Hannu Laukkasen vaimo. Tuija Nousiainen käveli Risto Pesosen luokse ja vinkkasi häntä tulemaan syrjään muista. Nousiainen kuiskasi jotain Pesosen korvaan, ja Pesonen nyökkäsi.
Ruokalassa oli lähes täysi hiljaisuus. Tuomas Mäkelä kaivoi muovikassista kiertopalkinnon ja vei sen valmiiksi pöydälle. Kiertopalkinto oli suuri kullanvärinen pokaali, joka oli kiinnitetty pitkällä ruuvilla tammijalustaan. Muuan liikemies oli sen aikoinaan lahjoittanut koulujen käyttöön.
Pokaalin kylkeen kaiverrettaisiin kultasepänliikkeessä voittaneen koulun nimi ja joukkueen jäsenten nimet. Pokaalissa oli jo kaiverruksia ties kuinka monelta vuodelta, mutta sen verran kookas se oli, että kyllä se vielä muutamaksi vuodeksi riittäisi. Luonnol-lisesti pokaali päätyisi voittajakoulun lasikaappiin kaikkien kyläläisten ja vierailijoiden ihailtavaksi. Ja aikanaan pokaali päätyisi ikuisiksi ajoiksi eniten voittokaiverruksia saavuttaneelle koululle – turhan takia eivät siis kansakuntamme nuoret sankarit hikipi-saroitaan kilpaladuilla vuodattaneet.

Risto Pesonen käveli hitaasti ja arvokkaasti palkintopöydän taakse. Kilpailujärjestelyistä vastanneen koulun johtavana opettajana puheiden pitäminen lankesi luonnostaan hänelle. Rehellisesti sanoen häntä pelotti, jos kuonajärveläiset alkaisivat protestoida kolmannen sijan menetyksestä. Kenties häntä pidettäisiin jopa kyläpetturina, kun kotiky-läläiset saisivat tietää, että hänkin oli antanut siunauksensa tälle päätökselle…
Yleisö oli hieman ihmeissään, kun Pesonen ei heti alkanutkaan puhua palkinto-pöydän taakse käveltyään. Odotuksen syy selvisi, kun Hannu Laukkanen ja Raili Tynk-kynen astuivat ruokalaan ja istahtivat vaivihkaa muiden opettajien rinnalle. Monet huomasivat, että Tynkkysen silmäkulmat punoittivat. Pesonen jo rykäisi virallisesti, mutta vielä hänen piti odottaa, kun Jari-Pekka Sallisen äiti riensi Hannu Laukkasen luokse jotakin asiaa toimittamaan. Vaikka tämä lyhyt keskustelu käytiinkin kuiskuttelemalla, joku tarkkakorvainen oppilas oli kuulevinaan, että keskustelu koski Jari-Pekan liikuntanume-roa. Äiti palasi paikalleen huojentuneen näköisenä ja siitä voitiin myöhemmin päätellä, millaisen palautteen äiti oli saanut Laukkaselta.
Lopultakin Pesonen saattoi aloittaa puheensa. Aktiiviurheilijan roolilleen uskolli-sena hän aluksi muistutti kasvuiässä olevaa sukupolvea terveiden elämäntapojen noudattamisesta ja liikuntaharrastusten kaikenkattavasta hyödyllisyydestä. Niin kuin jo muinaiset roomalaiset sanoivat, terve sielu terveessä ruumiissa. Pesosen teki kovasti mieli lausua jokunen sana antiikin Kreikan olympiasankareistakin, mutta sitten hän tuli miettineeksi, olisiko se ollut vähän liiankin juhlavan tuntuista. Ehkä oli luontevampaa puhua kansamme uljaista urheiluperinteistä. Oli aivan pakko mainita sellaiset urheilija-suuruudet kuin Hannes Kolehmainen, Paavo Nurmi, Clas Thunberg, Siiri Rantanen, Sylvi Saimo ja Veikko Hakulinen. Nykyistenkin ihmisten täytyi ymmärtää, kuinka valtavan suuri merkitys näillä urheilla taistelijoilla oli ollut suhteellisen nuoren valtiomme kansalli-selle itsetunnolle.
Pesonen huomasi sivusilmällä, että muuan poika haukotteli peräpenkillä. Tietenkin moinen käytös hieman ärsytti häntä: näinhän siinä tuppasi aina käymään, kun näille junteille yritti esittää joitakin korkeampia ihanteita. Pesosen ei auttanut kuin palata nykyiselle vuosikymmenelle. Varmistuakseen puheensa kiinnostavuudesta hän otti seuraavaksi esille suomalalaisten huikean mitalisaaliin Sarajevon talviolympiakisoissa. Ilokseen hän huomasikin, että Matti Nykänen ja Marja-Liisa Hämäläinen näyttivät olevan lastenkin idoleita. Niinpä niin, opettajan jos kenen täytyi olla jatkuvasti ajan hermolla.
Kohtalaisen tyytyväisenä omaan esiintymiseensä Pesonen päätti puheensa yleisen osuuden Marja-Liisa Hämäläisen antamaan esimerkkiin:
- Tämä Simpeleen tyttö joutui kokemaan hiihtäjäuransa alkutaipaleilla suuria vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia, mutta missään vaiheessa hän ei luovuttanut vaan jaksoi sitkeästi harjoitella vuodesta toiseen saavuttaakseen suuren unelmansa. Ja lopulta Marja-Liisa saavutti sen! Kolme kultaa yksissä kisoissa oli varmaankin sellainen saavu-tus, johon hän ei olisi itsekään uskonut koskaan kykenevänsä. Meistä kaikista ei voi tietenkään tulla uusia marjaliisahämäläisiä eikä uusia juhamietoja, mutta silti me voimme ottaa heidät esikuviksemme kaikilla elämän alueilla. Luja tahto vie harmaankin kiven läpi. Kukaan ei ole seppä syntyessään. Vain sitkeällä harjoittelulla ja määrätietoisella yrittämi-sellä ihminen voi saavuttaa elämässään jotain suurta. Se olkoon ohjenuoranamme kaikissa töissämme ja toimissamme, niin koulunkäynnissä kuin aikanaan myös työelä-mässäkin.
Muistona aamuhartauksien pitämisestä Pesonen aikoi vaistomaisesti lausua sanojensa päätteeksi aamenen, mutta sai onneksi viime hetkellä suunsa tukituksi. Sitten olikin jo aika mennä itse asiaan. Pesosesta tuntui turhauttavalta siirtyä näin hienojen sanojen jälkeen arkipäiväisiin asioihin, mutta pitihän ne muodollisuudetkin käydä läpi.
- No niin. Seuraavaksi onkin sitten vuorossa palkintojenjako. Ennen kuin pyydän Paasniemen joukkuetta noutamaan kiertopalkinnon, minun täytyy tehdä selväksi eräs asia, joka saattaa tulla joillekin kuulijoille yllätyksenä… khöm… ehkäpä vähän ikävänäkin yllätyksenä…
Pesonen kierrätti katsettaan ruokalan ympäri ja oli hieman hämmästynyt, kun kukaan yleisön joukosta ei näyttänyt odottavan erityisellä jännityksellä, mitä hän seuraa-vaksi sanoisi.
- Niin… Asia on nyt niin, että kilpailun tulokset ovat hieman muuttuneet. Puutteel-listen järjestelyjen ja eräiden väärinkäsitysten vuoksi on katsottu aiheelliseksi, ettei Pihlajamäkeä voida jättää kilpailussa viimeiseksi. Olemme päätyneet sellaiseen ratkai-suun, että kolmas ja neljäs sijoitus vaihtavat paikkojaan. Toisin sanoen Pihlajamäki tulee kilpailussa kolmanneksi ja Kuonajärvi jää viimeiseksi. Toivottavasti tämä muutos ei ole teidän mielestä aivan kohtuuton. Me opettajat olemme yrittäneet olla tässä asiassa mahdollisimman oikeudenmukaisia.
Pesonen katsoi tutkivasti yleisöä, mutta ei huomannut kenessäkään pettymyksen tai ärtymyksen merkkejä. Ei kuulunut edes kuiskutteluja, kuten tällaisissa tilanteissa yleensä kuului. Hannu Laukkasenkin ilmeestä oli mahdotonta päätellä, oliko hän päätökseen tyytyväinen vai tyytymätön. Yllättäen Pesonen tunsi jonkinlaista pettymystä, kun ihmiset suhtautuivat niin rauhallisesti tulosten peukalointiin. Pitemmittä puheitta hän sitten ottikin esille pienen sinisen vihkon ja luki virallisella äänellä kunkin joukkueen ajan ja sijoituksen. Hieman hän tavoitteli äänensävyynsä leppoisuutta, kun kutsui Paasnie-men joukkueen palkintopöydän eteen:
- No niin paasniemeläiset, olkaapa hyvä ja tulkaa noutamaan kiertopalkinto.
Perinteiden mukaisesti palkinnon luovuttaja kätteli ja onnitteli jokaista viestijouk-kueen jäsentä. Pesonen ojensi kiertopalkinnon Kari Manniselle ja kehotti häntä kohotta-maan sen päänsä yläpuolelle.
- Eiköhän anneta Paasniemelle kunnon aplodit, Pesonen lausui, vaikka yleisö olisi varmaan ymmärtänyt taputtaa ilman eri kehotustakin.
Kaikki muut joukkueen jäsenet olivat yhtä hymyä paitsi Manninen. Hän vain katsoi vaivautuneena sivuilleen ja piti pokaalia käsissään niin varovaisen näköisenä, että joku olisi voinut luulla tuota himoittua palkintoa tikittäväksi aikapommiksi. Etupenkillä istuva Martti Tynkkynen pelkäsi koko ajan, että Manninen häkeltyisi täysin ja tiputtaisi pokaalin lattialle. Kun taputukset viimein taukosivat, voittajajoukkueesta otettiin pari valokuvaa.
Kun paasniemeläiset saivat luvan palata paikoilleen, Manninen laittoi pokaalin takaisin pöydälle. Pesonen riensi heti hänen peräänsä ja kehotti häntä viemään pokaalin Paasniemen opettajapariskunnalle. Tyytyväisinä hymyilevät Tuunaset olisivat tahtoneet lausua Manniselle muutaman kehaisevan sanan, mutta eivät ehtineet tehdä elettäkään siihen suuntaan, koska Manninen vain ojensi heille pokaalin ja livahti takaisin omalle paikalleen.

Tilaisuuden päätteeksi myös parhaimman henkilökohtaisen tuloksen saavuttaneet hiihtäjät palkittiin. Tytöistä tämän palkinnon sai Kuonajärven Tiina Takala. Takala niiasi kohteliaasti, kun Risto Pesonen ojensi hänelle kullanvärisen palkintolusikan ja lausui lämpimät onnittelunsa. Tietenkin Takalakin sai lopuksi taputukset.
Pesonen huomasi mielentilansa piristyvän: oma joukkue jäi kilpailussa vii-meiseksi, mutta siitä huolimatta Kuonajärvi ei jäänyt ilman palkintoa. Eihän sitä tiennyt, kuinka kova hiihtäjätyttö tuosta Takalan Tiinastakin vielä kehittyisi. Samalla Pesoselle tuli mieleen, että kuonajärveläiset olivat urheita häviäjiä, niinkin urheita, että antoivat silkkaa jalomielisyyttään kolmannen sijansa Pihlajamäelle. Hän tunsi suoranaista ylpeyttä, kun päätteli tämän reilun kilpailumielen johtuvan hänen opettavaisista puheistaan.
Parhaimman ajan hiihtänyt poika oli Kari Manninen, kukapa muukaan. Yleisö puhkesi jälleen raikuviin suosionosoituksiin, kun Manninen riensi noutamaan palkin-tolusikkaansa. Pesonen huomasi sivusilmällä, että jopa Jari-Pekka Sallinenkin taputti, joskin hieman vaisusti. Salamavalot välähtelivät, kun Pesonen ravisteli pitkän tovin Mannisen tahdotonta kättä. Joku taitava viheltäjä vislasi niin lujasti, että aivan tärykalvoja särki. Aplodien takia Pesosen piti korottaa tuntuvasti ääntään, kun hän ojensi lusikan Manniselle:
- Onneksi olkoon Kari! Se oli todella hieno suoritus. Aikasi oli niin kova, että sillä olisi taatusti pärjännyt piiritasollakin.
Tapahtui sekin ihme, että Mannisen kasvoilla käväisi pieni hymyntapainen. Sitten hän ikään kuin hätkähti takaisin todellisuuteen ja otti jo epäröivän askelen poistuakseen paikalta. Mutta ei hän voinut vielä lähteä, sillä Paasniemen opettajat tulivat yleisön eteen häntä kättelemään ja onnittelemaan. Maija Tuunanen oli taikonut jostakin esille Pandan suklaakonvehtirasian ja lahjoitti sen Manniselle. Maija Tuunanen rykäisi kuuluvasti ja pyysi yleisöltä hetken hiljaisuutta.
- Olkoon tämä pieni ja vaatimaton lahja osoituksena, kuinka suunnattoman ylpeitä me opettajat olemme Karin suorituksesta. Ja varmaan voin lausua Karille nämä onnittelut myös kaikkien Paasniemen koulun oppilaiden puolesta. Joten onneksi olkoon Kari! Ilman sinua me emme olisi voittaneet tätä kilpailua. On hienoa huomata, että omilta oppilailta löytyy tällaisia piileviä kykyjä.
Maija Tuunanen kääntyi kokonaan Manniseen päin ja hymyili niin herttaisesti kuin suinkin osasi. Hän huomasi, ettei Manninen enää ujostellut aivan niin paljon ja rohkeni siksi kysyä Manniselta sellaista asiaa, joka varmasti kiinnosti kaikkia kuulijoita:
- Voisitko Kari kertoa, kuinka sinä kykenit hiihtämään niin lujasti? Se kun tuli meille kaikille niin suurena yllätyksenä. Mikä oli salaisuutesi?
Manninen pyöritteli konvehtirasiaa käsissään neuvottoman näköisenä, mutta sai kuitenkin äänensä kuuluville:
- No kun miulle tuli jo alakumatkan aikana kauhee paskahätä… Piti hiihtee noppeesti, ettei ois ehtiny tulla paskat housuun…
Yleisön ensimmäinen reaktio oli syvä hiljaisuus; suurimmat sanasepotkaan eivät tainneet uskoa ihan heti korviaan. Sitten Hannu Laukkaselta karkasi äänekäs naurun-pyrskähdys, ja kohta monet muutkin rohkenivat nauraa Mannisen selitykselle.
- No niin Kari… Voit jo mennä takaisin paikallesi, Maija Tuunanen lausui hymy-ään pidätellen.
Kari Manninen käveli takaisin ruokalan perälle, eikä näyttänyt olevan yhtään pahoillaan, vaikka yleisön seasta kuului vieläkin hihittelyä. Ja mitäpä syytä hänellä olisi ollutkaan häpeillä sanojaan, sillä hänhän oli kertonut ihmisille vain totuuden.















Arvostelut

Ei arvosteluja

Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS