Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Muut Bileet
QR-Code dieser Seite

Bileet

















BILEET





















I


Johanna oli ihastunut. Lukion kakkosella oli eräs Marko, jota Johanna oli jo kauan salaa seurannut. Markolla oli tummat ja kiharat hiukset ja hän kuulemma soitti sähkökitaraa jossakin bändissä. Markolla oli jo ajokortti ja oma autokin, sellainen vihreä Ford Escort, josta lähti kauhean kovat äänet. Mitään muuta Johanna ei Markosta oikein tiennytkään.
Kaikki oli alkanut yläasteen joulujuhlasta. Marko oli säestänyt akustisella kitaralla heidän kuoroaan; yläasteelta kun ei löytynyt ketään soittotaitoista kitaristia. Kuoroharjoi-tusten aikana Markon rauhalliset ja hieman pyöreähköt kasvot olivat jääneet pysyvästi Johannan mieleen.
Markon käyttäytymisessä ja liikkeissä oli jotain sellaista, mitä muissa pojissa ei tuntunut olevan, ei varsinkaan oman luokan pojissa. Aivan kuin koko Markon olemus olisi huokunut turvallista tyyneyttä ja hillittyä itsevarmuutta. Hän vain aina soitteli yhtä vakaasti kitaraansa ja kommentoi muiden puheisiin parilla tai kolmella sanalla. Marko oli Johannaa kolmisen vuotta vanhempi, ja varmaan juuri siksi hän vaikutti niin kypsältä ja turvalliselta. Oman luokan pojat olivat vain sellaisia rääväsuita ja tyhjänpuhujia.
Johannan ihastuminen oli kestänyt jo kolme kuukautta. Jokaisena aamuna hän toivoi, että näkisi päivän aikana jossakin välissä Markon. Joinakin päivinä hänen toi-veensa toteutui mutta yleensä ei. Silloin harvoin kun Marko käveli vastaan, Johanna saattoi häkeltyä täysin ja katsella aivan muualle. Jälkikäteen moinen ujostelu aina nolotti ja toisinaan suututtikin. Olikohan Marko jo huomannut, kuinka hölmö hän oli?
Ainoastaan naapurin Timolle Johanna oli kertonut ihastumisestaan. Timo oli Markon kanssa samalla luokalla, ja he olivat tunteneet toisensa lapsuudesta lähtien. Timolta Johanna olisi voinut kysellä Markosta enemmänkin, mutta eihän sitä oikein iljennyt olla niin utelias. Timo kun ei tuntunut oikein edes ymmärtävän sellaisia asioita; illasta toiseen hän vaan teki läksyjä ja luki romaaneita, eikä juurikaan liikkunut muiden nuorten mukana.
Joskus Johanna oli ollut vähän kateellinenkin, kun Timo tuntui olevan niin riippumaton ikäistensä seurasta. Kaikesta huolimatta Timo oli kuitenkin luotettava ja avulias kaveri, jolle pystyi puhumaan melkein kaikki asiat. Sitä samaa Johanna ei voinut sanoa monistakaan tyttökavereistaan. Jos hän olisi erehtynyt kertomaan heille Markosta, kohta kaikki olisivat saaneet tietää hänen kaukokaipuustaan.

Yhtenä päivänä koulun päättyessä Johanna käveli koulun parkkipaikkojen kautta kotiinsa. Hän oli tehnyt tämän ylimääräisen reitin ennenkin siinä toivossa, että näkisi Markon autonsa luona. Tällä kerralla hänen haaveensa lopulta toteutui: Marko seisoi selin häneen ja raaputti Fordin tuulilasia. Ensin Johanna aikoi vain kävellä ohi, mutta sanoikin sitten Markolle puoliksi vahingossa terve. Raaputus taukosi, ja Marko vilkaisi ympärilleen. Markolla oli aika hölmistynyt ilme. Johanna joudutti askeleitaan.
- Terve.
Jonkin matkaa käveltyään Johanna katsoi varovasti taakseen. Marko oli jäänyt katsomaan hänen peräänsä ja hymyili. Aivan huomaamatta Johanna astui eteenpäin jo puoliksi juosten. Hänen reppunsa toinen hihna oli aukeamaisillaan, mutta eihän sitä voinut jäädä nyt korjailemaan. Kohta auto hurahti käyntiin, ja Marko ajoi hänen ohitseen. Risteyksessä kääntyessään Marko heilautti hänelle kättään, eikä hän ehtinyt vilkuttaa takaisin.
Johanna oli hieman poissa tolaltaan koko loppupäivän ja uppoutui omiin ajatuk-siinsa. Hän muisteli, kuinka Marko oli sanonut hänelle terve ja sitten hymyillyt. Väistämät-täkin hän alkoi pohtia, olisiko Marko valmis seurustelemaan hänen kanssaan. Huolisiko se hänet, kun hänellä oli nököhampaat, joista muutamat sukulaisetkin olivat joskus vitsailleet? Ja olisiko hän muutenkaan tarpeeksi kaunis ja soma tyttö niinkin komealle pojalle kuin Markolle?
Omassa huoneessaan Johanna tutki itseään peilistä kauan ja hartaasti. Ei kai hän kamalan rumakaan ollut. Olihan hänellä ainakin pitkät ja vaaleat hiukset, jotka kiertyivät kaulan ympärille varsin viehättävästi. Hänen siniset silmänsä olivat jollakin tavalla liian suuret, mutta meikillä niitä sai vähän paremman näköisiksi. Pisamatkin sai puuterilla peitetyksi. Nököhampailleen hän ei mahtanut mitään, ei auttanut kuin pitää suutaan mahdollisimman paljon kiinni.
Aikansa itseään tutkittuaan Johanna huomasi jo kirjoittavansa Markolle kirjettä. Pari sivua hän ehti raapustaa, kunnes malttoi lukea mitä oikein oli kirjoittanut. Viimeises-sä lauseessaan hän jo toivoi, että Marko tulisi hänelle juttelemaan tai kirjoittaisi takaisin. Se tuntui liian suorasukaiselta ehdotukselta. Muutenkin koko kirje tuntui aika tunkeileval-ta, vähän typerältäkin – ei hän voisi koskaan ojentaa sitä Markolle. Niinpä hän repi kirjeen pieniksi silpuiksi ja lähti samalta istumalta Timon luokse.

Timo piti majaansa pienessä vinttikammarissa. Timo vastasi Johannan koputukseen ölähtämällä jotain epämääräistä.
- Terve. Suanko mie tulla käymään?
Timo oli tekemässä pienoismallia. Oli hän aikaisemminkin rakentanut pienoismal-leja keskiaikaisista linnoista ja kirkoista. Johannaa vähän nolotti, kun Timo joutui keskeyt-tämään työnsä hänen takiaan, mutta ei hän iljennyt enää perääntyäkään.
- No tule nyt sitten…
Hän käveli Timon vierelle ja katsoi mukamas kiinnostuneen näköisenä pöydällä olevaa linnaa. Tornin päässä oleva pieni Suomen lippu alkoi uhkaavasti kallistua. Timo laittoi sen takaisin paikalleen ja ärähti itsekseen.
- Aika hieno, Johanna kuiskasi.
- No en nyt tiijä. Ei se oo vielä valamis. Meinoo välillä loppuu kärsivällisyys näitä näpräillessä. Mutta on tää hyvvee vaihteluu koulunkäynnin ohessa. Sitä aina jaksa lukkeekaan…
Hän istahti Timon sängylle. Timo huokaisi ja kääntyi Johannaan päin. Sitten Timon kasvoille kuitenkin ilmestyi lievä hymy, ja hän alkoi jutella harvakseltaan niitä näitä. Sellainen Timo oli melkein aina, kun Johanna kävi hänen luonaan kylässä: ensin vähän tyly ja turhautuneen oloinen, mutta kohta ihan ystävällinen.
Tuntui vaikealta kuvitella, että Timo osaisi suuttua kenellekään kovin pahasti. Joskus Johanna oli ollut vähän ihastunutkin Timoon, mutta se oli jäänyt vain pelkäksi tunteeksi. Timo oli jotenkin liian tuttu poika, eikä hän tainnut olla kovinkaan kiinnostunut tytöistä ja seurusteluasioista.
- Meinootko ens kevväänä pyrkii lukioon vai ammattikouluun? Timo kysyi.
- Lukioon kai… En vaan tiijä, kannattaisiko valita lyhyt vai pitkä matikka.
- Valihe ihmeessä lyhyt matikka, niin pystyt paremmin keskittymään kieliin. Niin miekii tekisin, jos pitäs uuvestaan valita.
Johannaa tympäisi, kun Timo alkoi puhua koulunkäynnistä. Ehkä Timo huomasi hänen mielialansa, koska lopetti melko pian opiskelusta puhumisen. Tuli sopivan pitkä hiljaisuus kysäistä vaivihkaa Markosta.
- Tuota… Onks sillä siun luokalla olevalla Markolla tällä hetkellä kettään tyttöka-veria?
Timolle tuli aika yllättynyt ilme. Aivan kuin hän ei olisi ihan heti edes käsittänyt Johannan kysymystä.
- Ei miun tietääkseni. Kuinka niin?
- Muutenpahan vuan…
Timo virnisti hieman kiusoittelevasti. Ei hän tainnut ollakaan ihan niin pöljä näiden asioiden suhteen.
- Joo joo… ai että muutenpahan vuan… Eli sie oot vieläkii siihen ihastunut?
- Niin…
- No mikäpäs siinä. Tuskin oot ensimmäinen tyttö, joka on siihen jätkään silimäsä iskeny. Etkä varmaan viimenenkään…
Timon tokaisu sai Johannan säpsähtämään.
- Onkos sillä Markolla sitten ollu monia tyttökavereita?
- No en nyt tiijä niin monia, mutta muutamia kuitennii. Mie en heijän touhuistaan niin tarkkaan tiijä, enkä välitä tieteekään.
- Mutta eikös Marko oo ihan kunnollinen ja mukava poika?
- Jaa… Mitähän tuohon ossois sannoo? On se ainakii toisille jätkille aika reilu ja mukava. Ja varmaan tytöillekkii oman aikasa…
Johanna mietti sitä vähän aikaa. Tuntui niin vaikealta uskoa Markosta mitään sellaista. Jospa Timon tokaisut johtuivatkin pelkästään kateudesta ja ennakkoluuloista?
- Voisit sie sannoo Markolle miulta terveisiä? Vaikka huomenna koulussa?
- Voin.
Hetken Johanna vielä istui Timon luona ja palasi sitten kotiinsa. Kotimatkalla häntä jo alkoi pelottaa, kuinka hän osaisi olla jännittämättä, kun hän seuraavan kerran kohtaisi Markon.
















II


Kului päiviä, eikä mitään tapahtunut. Johanna alkoi jo epäillä, oliko Timo välittänyt Markolle hänen terveisensä. Olihan täysin mahdollista, että Timo oli unohtanut koko asian.
Johanna näki Markon muutaman kerran koulussa, mutta eipä tämä häneen päin vilkaissutkaan. Ruokalassa hän jäi kerran seuraamaan Markoa, kun hän itse oli jo syömässä ja lukiolaiset olivat vasta ruokajonossa. Marko jutteli kavereidensa kanssa, ja heillä näytti olevan kauhean hauskaa. Oli siinä pari lukiolaistyttöäkin, jotka myös naures-kelivat Markon jutuille. Johannalle tuli vähän apea olo, niin kuin hänen mielikuvansa rauhallisesta ja järkevästä Markosta olisi jotenkin himmentynyt.
Hän mietti sitä vielä illallakin. Eihän siinä mitään pahaa ollut, että Marko oli seurallinen ja huumorintajuinen, mutta huolisiko Marko hänet, kun tällä näytti olevan niin paljon seuraa ja kavereita jo muutenkin? Kenties Marko löytäisikin jonkun puheliaamman ja kauniimman tytön, eikä edes muistaisi hänen terveisiään.
Niin, Marko oli samanaikaisesti niin vietävän ihana mutta toisaalta niin saavutta-maton.

Yhtenä päivänä Johannan kävellessä koulusta kotiin tapahtui kuitenkin yllättävä käänne. Hän havahtui, että takaa tuleva auto pysäytettiin hänen kohdalleen. Se oli Marko! Johanna jähmettyi paikalleen, kun Marko veivasi ikkunan auki.
- Hyppee kyytiin, niin ei tarvihe kävellä. Mie voin heittee siut kottiin.
Hetken Johanna mietti ennen kuin rohkeni nousta autoon. Häntä ahdisti, kun hän ei edes keksinyt mitään sanottavaa. Markokin oli aika hiljainen.
Johanna vilkuili salaa Markon kasvoja; välillä vaikutti niin kuin Marko olisi hymyil-lyt itsekseen. Kai Timo oli välittänyt hänen terveisensä Markolle – ei kai Marko muuten olisi pyytänyt häntä kyytiin. Sitten vähän nolottikin terveisten lähettäminen. Onneksi Marko ei ottanut sitä puheeksi.
- Missä sie asut? Marko kysyi ajettuaan keskustaan.
- Kuusitiellä… Kuusitie kaheksassa.
- Halluut sie jo männä kottiin?
- Joo.
Marko sytytti tupakan ja lähti ajamaan teollisuusalueelle päin. Savuke roikkui rennosti Markon huulilla ja hänellä oli sellainen ilme, ettei hän edes muistanut polttavan-sa. Tuhkapötkö kasvoi niin pitkäksi, että tuhkaa jo karisi hänen rinnuksilleen. Marko piti ratista yhdellä kädellä kiinni ja vihelteli Hopeista kuuta. Oli se kyllä aika komea. Tuli mieleen James Dean Jättiläisen krusifiksikohtauksessa. Tuossa hieman poissaolevassa katseessa oli jotain niin tunteisiin vetoavaa.
Johannaa harmitti, kun matka kotiin taittui niin nopeasti. Pysähtyessään Marko sammutti auton ja tumppasi tupakan tyhjään tulitikkurasiaan.
- Lähetkö huomenna ajelulle?
Johanna tunsi, kuinka hänen sydämensä lyönnit kiihtyivät. Markolla oli nyt kiusallisen tavallinen ilme.
- Mie tuun hakemaan sinnuu kuuvelta, jos halluut lähtee. Käypikö?
- Joo… kyllä se käy… Johanna sai kuiskatuksi.
Marko käynnisti auton ja kaasutteli.
- No eikun huomisiin. Pittää lähtee, kun kohta alakaa lentopallotreenit.
Johanna nousi autosta ja kiitti Markoa kyydistä. Marko heilautti reippaasti käm-mentään ja lähti liikkeelle. Risteyksessä hän revitteli niin että takapyörät löivät sutia ja auto oli mennä poikittain. Aurinko pilkisti pilvien raosta, ja talitiaiset visertelivät ome-napuussa. Ilma tuoksui jo hieman keväälle. Johannasta tuntui jännältä ajatella, että aurinko paistoi yhtä aikaa Markolle ja hänelle.
















III


Vasta seuraavana aamuna Johannalle tuli mieleen, kuinka hän selittäisi ajelulle lähtemi-sen äidille ja isälle. Isästä ei ollut niinkään huolta, mutta äiti oli usein aika tarkka hänen menemisistään. Mutta ei hän voinut lähteä Markon mukaan mitään sanomattakaan.
Kellon lähestyessä kuutta hän sitten selitti lähtevänsä erään Markon kanssa Piian ja Annen luokse. Piia ja Anne olivat sisaruksia ja lauloivat hänen kanssaan samassa kuorossa. He asuivat noin viiden kilometrin päässä kirkonkylästä.
- No kukas se Marko sitten on? äiti kysyi.
- Se on vaan yks Piian ja Annen kaveri…
Äidin ilme oli kerrassaan epäröivä. Kenties Johanna ei olisi päässytkään lähte-mään, ellei isä olisi puuttunut heidän keskusteluunsa:
- Suat sie Johanna männä kuhan et vuan koko yötä luuhoo niitten kavereittes luona. Eläkä äiti kaho noin pahasti. Nuorilla on nuorten menot. Tuskinpa sitä ihekkään olit tuossa iässä kaikki illat kotona.
Äiti mutisi jotain epämääräistä ja meni menojaan. Kohta hän kuitenkin vielä kääntyi Johannaan ja isään päin:
- Olihan miulla kavereita ja niihen luona käytiin siskojen kanssa kylässä, mutta ei sitä sentään tuossa iässä vielä poikia kaheltu. Niinkun tuota ei myöhemminkii ehtis…
Isä naurahti ja meni äidin luokse. Kohta he menivät olohuoneeseen, ja isä kuului lyövän koko jutun leikiksi. Johanna kuuli isän sanovan, ettei sitä aina pidä pelätä pahin-ta. Johannasta tuntui kiusalliselta, kun he puhuivat hänestä sillä tavalla. Kunpa Marko jo tulisi, ettei hänen tarvitsisi kuunnella lisää äidin mutinoita.
Vaivihkaa Johanna käväisi huoneessaan vielä kerran itseään ehostamassa. Hän laittoi silmäripsiinsä lisää meikkiä ja peitti poskillaan olevat pisamat huolellisesti puuteril-la. Jonkin aikaa harkittuaan hän rohkeni laittaa myös huulipunaa. Kainaloihinsa hän suihkautti vain vähän deodoranttia, etteivät vanhemmat sitä vahingossakaan haistaisi.

Kello oli kymmentä vaille kuusi, kun Johanna kuuli auton jo pysähtyvän heidän talonsa eteen. Hän syöksyi eteiseen ja pukeutui niin nopeasti kuin suinkin pystyi. Kengännauhat hän ehtisi sitoa myöhemminkin.
- Ota kaulaliina ja pipo mukkaan! Eihän sitä tiijä, jos vaikka auto sippoo matkalla, äiti huusi olohuoneesta.
- Joo joo. No hei sitten!
Siinä samassa ovikelloa rimputettiin. Johanna kiirehti avaamaan ulko-oven ja tuskin hän ehti kunnolla edes ovea avata, kun Marko jo tervehti leveästi hymyillen. Hermostutti, kun Marko ei tuntunut alkuunkaan ymmärtävän, etteivät he voineet siihen ovensuuhun jäädä seisoskelemaan. Vasta Johannan astuessa ulos Marko taisi käsittää, ettei se ollut heidän kotonaan ihan tavanomaista, että tytär lähtee pojan kanssa iltaa viettämään.
- No mennään sitten.
Autoon istuttuaan Johanna huomasi, että äiti seurasi heitä keittiön ikkunasta. Ehkä Markokin teki saman havainnon, koska hän näytti hymyilevän vähän kiusaantu-neesti. Onneksi Marko ei revitellyt lähtiessään.
- Mihinkäs mennään? Marko kysyi ajettuaan kantatielle.
- Ihan sama…
- Mennäänkö vaikka Essolle kahville?
- Joo, mennään vaan.
Marko laittoi mankan päälle. Kohta kaiuttimista alkoi kuulua Hurriganesia, eikä aikaakaan, kun Marko jo lauloi musiikin mukana. Laulaessaan hän oli kieltämättä aika söpön näköinen: kuin suuri ja kömpelö karhu, jonka sydän on kuitenkin kultaa. Välillä Marko aina vilkaisi Johannaa ja myhäili itsekseen. Jos olisi ollut valoisampaa, Marko olisi ehkä huomannut hänen hienoisen punastumisensa.
- Kysykö ne teillä kotona, mihin sie lähet?
- Joo, kyllä ne kysyivät.
- No mitäs vastasit?
- Mie sanoin että… että mie lähen yhen Markon kanssa ajelulle…
Marko naurahti ja vilkaisi vähän härnäävästi.
- Jaa… vai sillä tavalla sie sanoit… Oisit vuan sanonu, että lähet yhen helekkarin mukavan ja komeen jätkän kanssa treffeille. Ei sitä joka tyttö piäsekkään tään auton kyytiin. Mutta ei ne tytöt mahu yhen eikä kahenkaan käin sormiin, joihen kanssa oon tuossa takapenkillä lemmiskelly… Ja moni likka on jiäny perrään itkemään. Että siihen malliin…
Johanna tunsi punastuvansa lisää, kun Marko jutteli sellaisia enemmänkin. Oikeastaan hänen olisi pitänyt olla pettynyt, kun Marko heitteli koko ajan kaksimielisyyk-siään, mutta eipä hän ollutkaan. Eihän Marko kuitenkaan puhunut ihan mitä tahansa hävyttömyyksiä toisin kuin oman luokan pojat. Kohta Johanna huomasi jo tirskuvansa Markon hassuille jutuille, ja siitähän Marko vasta innostuikin.
- Vaihappas vaihe neloselle.
- Minkä takia?
- No muutenpahan vuan.
Marko selitti, mitä Johannan piti tehdä ja hän saikin vaihteen vaihdetuksi.
- No niin… onnistuhan se… Ajattele, jos tuo vaihekeppi ois ollu joku ihan toinen kapine. Sitäkii pittää käsitellä yhtä taiten ja hellävaroen…
Jonkun toisen pojan suusta kuultuna moinen vitsailu olisi varmaankin suuresti ärsyttänyt Johannaa. Mikä ihme siinä olikin, mutta kaikki Markon puheet vain huvittivat. Jutteli se tosin välillä muutakin kuin kaksimielisyyksiä: kertoi bänditouhuistaan ja kyseli Johannalta kaikenlaista koulunkäynnistä ja harrastuksista ja sen sellaisista. Erityisen kiinnostunut Marko oli hänen musiikkimaustaan:
- Ai millasta musiikkia kuuntelet?
- No kaikenlaista…
- Kuten esimerkiksi?
- Elvistä ja Abbaa ja Beach Boysia. Joskus tulee kuunneltua nykymusiikkiakin. Madonnaa ja Pet Shop Boysia.
- Entäs kotimaista?
- Vähemmän… Mitä nyt joskus Eppu Normaalia ja Juicea.
- Joopa joo, ai että sellasta musiikkia sie kuuntelet… Mitäs tykkeet Topi Sorsakos-kesta?
- No onhan sekkii ihan kuunneltavvoo.
He olivat jo melkein huoltoasemalla, mutta Marko kävi vielä pelleilemään:
- Saanhan neitoni sulle laulun mä esittää… Omalle armaalleni serenadini luikauttaa… Ah, mun on pakko laulaa sulle! Hän sai mun sydämein, sen hälle soin. Ja kaikki aatoksein, luo armaan toin. Olet rakkain…
Marko värisytti ääntään ja lauloi oikein tunteella. Johannaa nauratti yhtä paljon kuin punastuttikin.

Marko pysäytti auton, ja he kävelivät hitaasti huoltoaseman kahvilaan. Marko puhui itsekseen, että Fordiin pitäisi ostaa uudet iskunvaimentimet. Johanna meni ensim-mäiseksi vessaan, vaikkei hänellä varsinaista tarvetta ollutkaan. Hän kampasi hiuksensa parempaan ojennukseen ja pyyhkäisi poskiaan käsipyyhkeellä, jotta ylimääräinen puuteri lähtisi pois.
Johannan mennessä kahvilan puolelle Marko jo odotti nurkkapöydässä munkki-kahvien kanssa. Yleensä Johanna ei juonut kahvia, mutta eihän siitä voinut oikein kieltäytyä. Pahaksi onneksi Marko oli laittanut hänen kahviinsa kermaakin, ja hänen piti ryystää kahvinsa pikaisesti, ettei se olisi ehtinyt käydä etomaan.
Markolla oli tuumaileva ilme, kun hän joi kahvia ja haukkasi välillä munkkia. Jotenkin Markon kasvot olivat aivan liian kiltin näköiset hänen suuriin kämmeniinsä ja leveisiin hartioihinsa verrattuna. Yhtäkkiä Marko kävi hymyilemään oudolla tavalla.
- Mitä nyt? Johannalta karkasi.
- Ei mittään… Kävin vuan seuroomaan, kun sie aina nuolaset huulilta sokerit. Näyttää niin somalta… Sie oot sellanen luonnollisen kaunis tyttö, et niinkun muut. Sie oot sellanen luonnonlapsi. Oon mie sinnuu aina seuraillu… et oo vuan tainnu huomata sitä… joopa joo…
Johannan munkin syömisestä ei tahtonut tulla enää mitään, koska häntä nolotti niin paljon. Hän ei uskaltanut katsoa Markoa silmiin, koska tämä tuntui vieläkin hymyile-vän sillä tavalla oudosti. Toisaalta hänen olisi tehnyt mieli kiljaista pelkästä ilosta.
- Katoppas tätä.
Johanna rohkeni nostaa katseensa. Marko esitteli peukaloaan. Peukalon kynsi oli murskaantunut ja muutenkin se oli vähän niin kuin lytyssä.
- Mikä siihen on sattunu?
Marko myhäili itsekseen.
- Kun olin viisvuotinen, niin sen piälle tippu helevetin iso kivi kesämökillä. Eikös se ookkii ihan niinkun Kekkonen?
Marko viputteli peukaloaan hänen silmiensä edessä. Teki pahaa katsoa haljen-nutta ja lyttyyn mennyttä kynttä, mutta eihän sitä tohtinut ääneen lausua.
- Onhan se vähän samannäkönen…
- Tällä on pirun hyvä kopasta yhestä tietystä paikasta… siinä on pirun herkkä tunto…
Sitten Marko hymyili jälleen oudolla tavalla. Ja kuta enemmän Johannaa nolotti, sitä enemmän Markoa tuntui hymyilyttävän. Aikansa temppuiltuaan Marko kävi laittamas-sa jukeboxiin pari levyä soimaan. Ensimmäiseksi tuli CCR:n Travelin’ band ja sitten Freemanin Ajetaan me tandemilla.
Marko naputti sormiaan pöytään musiikin tahdissa ja oli vaihteeksi ihan asiallisen oloinen. Marko pisti tupakaksi ja tarjosi Johannallekin; hän pudisti päätään. Tupakansa-vun kitkerä tuoksu toi kahvilaan jotenkin uneliaan tunnelman. Välillä Marko unohti savukkeen pitkäksikin aikaa hampaidensa väliin ja oli silloin vähän Clint Eastwoodin näköinen.
Johanna huomasi pohtivansa, oliko Marko jo huomannut hänen nököhampaan-sa. Sitä kun ei aina muistanut varoa avaamasta liikaa suutaan.
- Lähetäänkö? Marko kysyi yllättäen.
- Joo… lähetään vuan…


IV


Marko ei kääntynytkään takaisin keskustaan, vaan lähti ajamaan kaupunkiin päin.
- Ei kai siulla oo vielä kauhee kiire kottiin?
- Ei.
Vastaantulevien autojen valaistessa Markon kasvoja koko mies näytti vähän aavemaiselta, varsinkin, kun hän ei pitkään aikaan puhunut sanaakaan. Marko vaihtoi kasettia ja laittoi mankan soimaan. Värivalot kojelaudalla vilkkuivat musiikin tahdissa.
- Tää on Led Zeppeliiniä, jos et sattunut tietämään.
- Oon mie tätä joskus kuullu. On sillä ainakii yks hyvä kappale, mutta en vuan muista mikä sen nimi on.
- Tarkotat varmaan Stairway to heavenia?
- Niin kai…
Marko kääntyi metsäautotielle ja ajoi järven rantaan. Sitten hän sammutti auton ja kävi kelailemaan kasettia. Kohta hän löysikin juuri sen laulun, josta Johannakin tykkäsi. Marko sääti äänenvoimakkuutta kovemmalle ja käänsi selkänojaa taaksepäin.
Hehkuva tupakanpää tuntui sopivan hyvin siihen tunnelmaan. Eikä tarvinnut puhuakaan mitään, kun he vain kuuntelivat musiikkia. Laulun loputtua Marko napsautti mankan kiinni. Tuli painostavan pitkä hiljaisuus. Konepellin alta kuului jokin vaimea naputus.
- Tuu tänne miun vierelle, Marko kuiskasi.
- Enpä mie uskalla…
- No tuu nyt vuan. En mie sinnuu syö. Pitäsin vuan hyvänä.
Johannan teki kyllä mieli mennä Markon vierelle, mutta hän ei uskaltanut. Kerran Marko vielä maanitteli ja painautui sitten itse häntä vasten. Marko silitteli hänen hiuksi-aan ja murisi kuin koira.
- Elä suotta ujostele. En mie siulle mittään pahhoo meinoo… Pitäsin vuan vähän aikoo hyvänä. Et kuule tiijäkkään, miten hyvältä se voipi tuntuu… Piäsisit tälläsen ison karjun villiin syleilyyn…
Niin sitten tapahtui, että kohta Johanna huomasi makaavansa Markon rintakehol-la. Marko kietoi kätensä hänen ympärilleen ja lauleskeli hiljaa Nuoruustangoa. Hän painoi päänsä vielä tiukemmin Markon rintakehoa vasten ja kuuli rauhalliset sydämen-lyönnit; se rauhoitti häntä itseäänkin. Johannasta tuntui jännältä, kun hän sulki silmänsä ja antoi päänsä keinua hiljalleen Markon tasaisen hengityksen mukana. Aivan kuin hän olisi maannut ilmapatjalla laineiden liplatuksessa.
Marko silitti Johannan pitkiä hiuksia ja sanoi, että hänellä on kauniit hiukset. Toisen kätensä Marko antoi vaellella hänen selässään. Hetken mies tunnusteli paidan läpi rintaliivien hakasia, ja silloin Johanna ei oikein tiennyt miten päin hänen olisi pitänyt olla.
Kohta Marko otti hänen päänsä suurten kämmentensä väliin ja silitteli hänen poskiaan. Jotain hän juttelikin hiljakseen, mutta sanat menivät Johannalta ohi korvien. Yhtäkkiä Marko alkoi hitaasti vetää hänen päätään lähemmäksi omia kasvojaan. Ensin hän vähän vastusteli, mutta antoi sen sitten tapahtua. Eikä hän ehtinyt oikein edes tajuta, kun heidän huulensa jo koskettivat toisiaan ja Marko suuteli häntä. Heidän hampaansa kolahtivat vastakkain, ja Johanna veti säpsähtäen päätään taaksepäin.
- Elähän hättäile, istu mättäälle… Koitetaanpa uuvestaan.
Toinen kerta menikin jo paljon paremmin. Markon hamutessa ahnaasti Johannan huulia hän rohkeni itsekin vastata jollakin tavalla Markon suudelmiin. Vähitellen tämä touhu alkoi tuntua pelottavankin hyvältä. Kohta Marko tunki kieltäänkin hänen suuhun-sa, eikä sekään tuntunut yhtään pahalta.
Jotenkin Marko sai kammettua toisen kätensä heidän vartaloidensa väliin ja sai raotettua sen verran Johannan paidan helmaa, että pystyi tunnustelemaan hänen rintojaan. Marko oli hieman kovakourainen, mutta Johanna oli niin yllättynyt ja ihmeis-sään, ettei osannut aluksi vastaankaan laittaa. Tuntui, että siihen tunnelmaan olisi voinut helposti antautua. Mutta kun Marko jo puristi paljasta nänniä, se teki kipeää ja hän riistäytyi puoliksi väkisin Markosta irti.
Johanna huomasi, että Markonkin hengitys oli selvästi kiihtynyt. Hän istahti toiselle penkille ja yritti olla ajattelematta koko asiaa. Marko nosti selkänojan takaisin normaaliin asentoon ja huokaisi vaisusti.
- Sori.
- Ei se mitään.

Marko ajoi takaisin kantatielle ja kääntyi keskustaan päin. Sitten hän laittoi mankan taas soimaan ja vihelteli.
- Viikonloppuna ois luokkabileet. Lähetkö mukkaan? Marko kysyi vähän ennen kirkonkylälle saapumista.
- Missä ne on?
- Sonkarin lomakylässä. Kai sie tiijät sen paikan?
- Tiijän.
- No lähetkö meikäläisen messiin? Mie voin ostoo siulle kaljookii, jos se on siitä kiinni.
- Jos vanhemmat piästää, niin voinhan mie lähtee, mutta en mie sitä kaljoo tarvihe.
- No se on tietysti siun oma asia, ryyppeetkö vai et. Kerro perjantaihin männessä piäsetkö lähtemään mukkaan, niin mie tiijän varrautuu siihen. Jookos?
- Joo. Tehhään niin.
Vähän ennen Kuusitietä Marko pyysi Johannalta vielä yhtä pusua, ja hän suostui siihen. Suukko ei ollut enää niin kiihkeä kuin vähän aikaa sitten. Onneksi Marko ei pyytänyt sitä kotitalon edessä.
Nukkumaan käydessään Johanna muisteli Markon isojen kämmenien kosketusta poskillaan ja tunsi lämpimiä aaltoja sisällään. Olisi varmaankin ollut ihanaa nukahtaa pää Markon kainalossa ja Markon kädet hänen vartalonsa ympärille kietoutuneina. Silloin hän olisi voinut kuvitella itsensä pieneksi ja avuttomaksi kananpoikaseksi, jota turvallinen emo hoivailee hellästi siipiensä suojassa.







V


Jo toisen kerran samalla viikolla Johannan piti turvautua valheeseen. Keskiviikkona hän kertoi kirkkain silmin vanhemmilleen, että Piia ja Anne olivat pyytäneet häntä heille perjantaiksi yöksi. Varmuuden vuoksi hän oli kertonut tästä juonestaan koulussa Piialle ja Annelle. Näin hän oli menetellyt siltä varalta, jos äiti vaikka myöhemmin kysyisi Piialta ja Annelta, oliko hän todellakin ollut heillä yökylässä.
Hän sai äidiltä ja isältä luvan lähteä Piian ja Annen luokse perjantaina, eivätkä he ihme kyllä käyneet edes vastustamaan hänen ideaansa. Mutta oli vielä eräs toinen ongelma: kuinka hän pääsisi huomaamattomasti Markon kyytiin perjantai-iltana. Äidin epäilykset heräisivät taatusti, jos Marko tulisi häntä kotoa hakemaan, eikä sama selitys menisi läpi enää toista kertaa.
Torstaina koulun päätyttyä Johanna jäi odottamaan Markoa koulun pysäköinti-alueelle. Hän piiloutui Markon auton taakse aina kun ihmisiä ja autoja kulki ohi. Palelsi-kin, mutta pakko hänen oli saada keskustella Markon kanssa. Kolmen jälkeen Marko viimein tuli paikalle.
- Ai se olitkii sie. Mie jo ihmettelin, että kuka se tiällä oikein vaaniskelloo. No mitäpä muuta?
- Eipä ihmeitä… Voin mie lähtee sinne siun luokkabileisiin, mutta et sie voi hakkee minnuu meiltä. Meijän pitäs tavata jossakii muualla.
- Mitä ihmettä? Miks en voi muka hakkee sinnuu teiltä?
Johanna selitti koko jutun Markolle. Jutun edetessä Marko hymähti pari kertaa ja hänellä oli vähän sellainen ilme, että kaikenlaisiin juoniin tässä joutuukin sekaantu-maan.
- Vai että sellasta… No onpas se siun äitis aika tiukkapiponen. Mitähän pahhoo siinäkii on, jos sie lähet miun kanssa bileisiin? No, meitä on moneks.
Johannalle tuli kiusallinen, kun Marko sanoi sillä tavalla. Sellainen olo, että hän ja hänen äitinsä olivat ainakin viisikymmentä vuotta ajastaan jäljessä.
- Niin no… äiti kun on sellanen… Ei se sillä mittään pahhoo tarkota, mutta se ei vuan voi ymmärtee nykynuorisoo, kun se on ihe aina eläny niin kunnolla.
- Niistä aina tiijä… siitä vanhempienkaan kunnollisuuvesta… Mistäs myö tiije-tään, millasia ne on ihe ollu nuorina, kun ei olla oltu niihen kunnollisuutta näkemässä. Miunkii isä on ottanu viinoo ihan samalla tavalla kun mie nyt, vaikkei se siitä koskaan puhukkaan. Ja on se kuulemma tupakkoohii polttanu. Sukulaisilta oon sattunu kuule-maan.
- Niin… mutta yrittäsit nyt käsittee tään tilanteen…
- No käsitänhän mie sen. Tavataan sitten vaikka kirjastossa perjantaina koulun jäläkeen. Vaikka siinä viijen hujakoilla. Käypikö?
- Käy se.
- Selevä. Heitänkö mie siut nyt kottiin? Voin mie jättee siut vaikka siihen kioskin kohalle, niin ei äitis piäse mittään ainakaan sanomaan.
- Joo, niin on parempi.
Johanna pettyi, kun Marko ei pyytänyt häneltä pusua erotessa. Marko vain jätti hänet kioskille ja sanoi moi. Marko tuntui aina käyttäytyvän vähän eri tavalla, mitä hän etukäteen odotti.

Isän kanssa oli vähällä tulla mutkia matkaan, koska isä tarjoutui viemään Johannan perjantai-iltana Piian ja Annen luokse. Jälleen hänen piti keksiä hätävalhe, että Piian ja Annen äiti tulee hakemaan heidät suoraan koulusta. Isä kuunteli hänen selitystään epäilevän näköisenä, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään.
Kaikki tuntuivat yhtäkkiä olevan kauhean kiinnostuneita hänen menemisistään ja tulemisistaan; yksintein pikkuveli Jussikin kävi utsimaan, minkä takia hän sinne Piian ja Annen luokse menee. Jussin udellessa enemmän Johanna sai pienen raivokohtauksen, ja se huvitti suuresti isää ja vähän äitiäkin. Saunassa isä oli sitten sanonut Jussille, että Johanna on nyt murrosiässä ja on siksi niin herkkä suuttumaan.
Ärsytti, kun he kantoivat niin suurta huolta hänen tekemisistään ja mielialoistaan.













VI


Perjantaina Johanna meni koulusta suoraan kirjastoon. Hänen piti odottaa kirjastossa odotettua kauemmin. Kello lähestyi jo kuutta, eikä Markoa näkynyt mailla halmeilla. Johanna alkoi jo hermostua, sillä kirjasto suljettaisiin kuudelta. Menisikö koko juttu pieleen?
Hän oli jo lähtemässä ulos, kun Marko viimein saapui.
- Sori. Mäni vähän pitkään, kun piti siirtee bändikamat urheilutalolta meijän autotalliin. Helevetti vieköön rupes urheilutalon vaksi vittuilemmaan, että myö ei muka-mas osata pittee paikkoja tarpeeks siistinä. Perkele parista tupakantumpista nosti hirmu-sen äläkän. Myö arveltiin, että myöhän ei ruveta sellasta vittuiluu enempöö kuuntelem-maan. Nyt ei pitäs olla ennää mittään valittamisen aihetta, kun vietiin kaikki kamat pois eikä ennää siihen paikkaan jalalla astuta. Mutta se siitä. Sie oot tietennii tiällä jo hermoil-lu, että mihinkä se jätkä jäi oikein kuppoomaan?
- No pikkasen. Mutta ei se mittään… kun kuitennii tulit…
Matkalla Marko oli merkillisen vähäpuheinen. Aivan kuin hän olisi ollut jostakin asiasta hermostunut. Ensin Johanna jo ajatteli, johtuiko se kenties jollakin tavalla hänes-tä. Mutta eihän hän ollut Markolle mitään pahaa tehnyt tai sanonut. Ehkä Markoa vain vieläkin harmitti se vahtimestarin kanssa tapahtunut sanaharkka.
Johanna kuuli, kuinka takapenkillä kilisi. Huolestutti vähän, jos Marko alkaisi enemmänkin juomaan. Ihmiset kun muuttuivat toisinaan niin oudoiksi humalassa. Itse hän oli ottanut mukaansa vain perunalastuja ja limpparia.

He saapuivat lomakylään. Marko löysi helposti oikean mökin. Sisältä kuului ilonpitoa ja musiikkia. Välillä joku poika kuului aina selittävän jotain ja sitten porukka taas hörähti nauramaan.
- On tuas Eskelinen vauhissaan, Marko tuumasi.
Marko laski kantamuksensa maahan ja kietoi kätensä Johannan ympärille. Markon tarjoutuessa suutelemaan hän ei yhtään enää vastustellut. Markon huulet maistuivat ja tuoksuivat vahvasti tupakalle, mutta eipä se suuremmin Johannaa häirinnyt. Tuntui niin ihanalta, että Marko pitkästä aikaa huomioi hänet sillä tavalla. Lopuksi Marko tuikkasi pikkupusun hänen kummallekin poskelle ja taputti pehmeästi hänen pyllyään. Naurattikin.
- Jaahans, eiköhän lähetä sisälle. Kylymähän tiällä tulloo.
Mökki oli aika iso ja siellä oli parisenkymmentä ihmistä, pojat näyttivät olevan enemmistönä. Huulenheitto jatkui entisellään, mutta monet katsoivat Johannaa uteliaina. Tuntui mahdottomalta kuvitella, että sinne olisi uskaltanut yksin tulla. Johanna istuutui Markon vierelle sohvalle. Muuan poika katseli heitä erityisen uteliaana.
- Tässäkös se on se Maken uus pimu?
- Ka tässähän tää, Marko sanoi ja naurahti hieman väkinäisesti.
Onneksi poika ei käynyt sen enempiä kyselemään. Marko korkkasi olutpullon ja tarjosi Johannallekin. Hetken emmittyään hän otti oluen, ihan vain sen takia ettei hänelle tulisi niin kiusallinen olo, kun kaikki muutkin joivat. Ehkä häntä olisi pidetty aivan tiukka-pipona, jos hän ei olisi lainkaan juonut. Olut maistui ihan siedettävälle, kun sitä malttoi juoda vähän kerrallaan.
Marko toi kätensä hänen hartioilleen. Kieltämättä hän oli aika ylpeä Markosta. Ehkä paikalla olevat muut tytöt olivat hänelle vähän kateellisiakin. Olihan Marko sanonut, että moni likka oli jäänyt hänen peräänsä itkemään; kenties se ei ollut pelkkä vitsi.
Illan edetessä tytöt alkoivat hieroa Johannan kanssa tuttavuutta. Ihan mukavan tuntuisilta tytöiltä he vaikuttivat. Kävi ilmi, että yksi tytöistä oli Johannalle vähän sukuakin. Markon hakiessa halkovajasta takkapuita tämä samainen tyttö kuiskasi hänen korvaansa, että ole varuillasi tuon Markon suhteen. Hän oli ymmällään: mitä tyttö oikein tarkoitti? Toki hänellä itselläänkin oli käväissyt mielessä kaikenlaisia epäilyjä, mutta nythän kaikki näytti olevan kohdallaan.
Markon tullessa takaisin sisälle Johanna sitten unohtikin tytön varoittelut. Humalan myötä Marko halaili ja hyväili häntä yhä estottomammin. Hiukan hänen piti jo teeskennellä nolostunutta, kun muut kiusoittelivat heitä jatkuvalla syötöllä. Kohta Marko suutelikin häntä muiden nähden. Hän painautui syvälle Markon kainaloon ja antoi kätensä levätä Markon kämmenselällä.
- No ollaan sitä nyt niin rakastuneita niin rakastuneita… Tietysti Make on maksa-nu Johannalle, että suapi imeskellä sitä meijän nähen. Suapi tuas esitellä meille, että hälläpäs on muija vuan teilläpäs ei oo. Kyllä nää Maken metkut tiijetään, yksi pojista lausui, kun Marko taas suuteli Johannaa.
- Kateellisten panettelua, Marko tokaisi itsevarmalla äänellä.
Pojat naureskelivat keskenään. Johanna vilkaisi Markoa: hänen ilmeensä oli ai-van peruslukemilla.
- Etkö sie Make tiijä, että alaikäseen sekoaminen on rikos? Ai niin… ettähän työ tietysti tie mittään sellasta… Piettä vuan toisiannu käistä kiinni ja joskus korkeintaan pussootta. Eiks niin? samainen poika härnäsi.
Se kuulosti Johannasta ihan kauhealta puheelta. Marko hymyili edelleen itsevarmaa hymyään, eikä sanonut mitään vastaan. Aivan kuin Marko olisi ollut lainsuoja-tonta maankiertäjää takaa ajava sheriffi, joka pelkästä säälistä antaa lainsuojattoman pötkiä pakoon, vaikka se juoksikin aavalla preerialla ampumamatkan päässä.
Poikien vinoillessa lisää Marko nousi sohvalta täysin rauhallisesti ja pyysi Johannaa tulemaan perässään yläkertaan. Pojat vaikenivat heidän lähtiessä.

He saapuivat makuuhuoneeseen, jossa oli leveä parisänky. Marko heittäytyi sängylle, ja hetken epäröityään Johanna meni hänen vierelleen. He suutelivat.
- Arvoo Johanna mikä siussa viehättää eniten? Marko kysyi yllättäen.
- No mikä?
- Se kun sie oot niin ujo… ja jollakii tavalla sellanen viaton… et mikkään tavalli-nen tyttö… En mie ossoo sitä sen paremmin selittee.
Johanna ei osannut sanoa siihen mitään. Tuntui kuin Markoakin olisi moinen hempeily jotenkin hävettänyt. Ensimmäistä kertaa Johannalle tuli mieleen, että kenties Markollakin oli jotain sellaista, mitä hän ei rohjennut niin avoimesti kertoa. Ja niin ihmeel-listä kuin se olikin, tämä havainto tuntui vaan lisäävän hänen ihastumistaan. Mielikuva suuresta ja kömpelöstä mutta silti niin rakastavasta karhusta tuli entistäkin uskottavam-maksi.
- Elä välitä nuista jätkien puhheista. Ne nyt puhhuu, mitä sylyki suuhun tuopi… sitä pie niin tosissaan ottoo…
- En mie välitä… oothan sie tiällä miun tukena ja turvana…
- Ka niin. Mie tykkeen siusta.
Näin sanoessaan Marko katsoi Johannaa suoraan silmiin. Vähän aikaa hänen piti kamppailla, että hän ilkesi itsekin sanoa samalla tavalla:
- Tuo oli kiva kuulla… Tykkeen miekii siusta…
Marko siirsi hänen etuhiuksiaan sivulle ja suuteli häntä kevyesti otsalle. Mies kosketti nenällä hänen huuliaan ja kuljetteli sitten nenäänsä pitkin hänen kasvojaan. Kohta mies puraisi kevyesti hänen korvaansa ja imaisikin sitä. Johanna sulki silmänsä ja tunsi, kuinka Marko painoi päänsä hänen rintojaan vasten. Marko hamusi niitä suullaan paidan läpi ja antoi kätensä valua hitaasti alaspäin. Kohta Marko kävi avaamaan häneltä vetoketjua. Saatuaan vetoketjun ja napin avatuksi Marko tunnusteli varovasti hänen haarojensa väliä alushousujen läpi.
Johannan hengitys kiihtyi ja hän oli jo vähällä livahtaa Markon alta pois, mutta ei kuitenkaan vielä malttanut. Markon pujotellessa sormensa alushousujen alle hänelle tuli sellainen olo, ettei hän kohta voisi enää hillitä omia tunteitaan. Karvat vain rahisivat Markon kuljetellessa sormiaan hänen häpyhuulillaan. Marko ehti jo työntää sen murs-kaantuneen peukalonsa sisälle, kunnes hän vetäytyi väkisin Markon alta pois. Marko sai kuitenkin tungettua kätensä vielä uudestaan sinne.
- Elä kehtoo ennee… Suattaavat kohta vaikka yllättee meijät ja sitten nolottaa hirveesti.
Marko totteli vastentahtoisesti ja heittäytyi takaisin selälleen. Johanna kääntyi kyljelleen toiseen suuntaan ja sulki vaivihkaa vetoketjun ja napin. Kun hän kääntyi takaisin, Marko haroi mietteliään näköisenä hiuksiaan.
- Elä nyt suutu miulle. Minnuu kävi pelottammaan… kun kukkaan poika ei oo koskaan aikasemmin tehny miulle tuolla tavalla… ja muutennii…
- En mie suutu. Ei tarvihe sitä pelätä.
Sitten Marko vielä kerran suuteli häntä ja kävi tekemään lähtöä. Taisi hän kuiten-kin vähän suuttua.
Johanna väänsi kasvoilleen mahdollisimman tavallisen ilmeen ja seurasi Markoa alakertaan. Porukka alkoi olla jo sen verran huppelissa, ettei heidän tuloonsa kiinnitetty kovinkaan suurta huomiota. Yksi poika vain tuumasi, että sieltähän ne rakastavaisetkin tulevat. Oikeastaan Johanna oli tästä huomautuksesta enemmän hyvillään kuin hämil-lään.












VII


Pojat menivät ensin kylpemään. Sauna sijaitsi reilun parinkymmenen metrin päässä mökistä. Saunarakennuksen yhteydessä oli myös pieni halkovaja.
Poikien ollessa saunassa tytöt ruokailivat. Tytöt tarjosivat Johannallekin lihapullia ja ranskanperunoita. Osallistuakseen edes jollakin tavalla kulujen kattamiseen hän päätti lahjoittaa perunalastupussinsa ja limsapullonsa yleiseen jakeluun. Olisihan se edes muodollinen korvaus yösijasta ja ruuista.
Johanna muisti, ettei Marko ollut lukinnut auton ovia lähtiessään. Niinpä hän lähti hakemaan saunan taakse jätetystä autosta reppuaan. Paluumatkalla hän kuuli saunan oven aukenevan. Pojat tulivat kai jäähdyttelemään saunanverannalle. Johanna kuuli, että joku mainitsi hänen nimensä. Mitähän he hänestä oikein puhuivat?
Hänen uteliaisuutensa kasvoi niin suureksi, että hänen oli pakko hiipiä lähem-mäksi. Nurkalle asti hän käveli hitaasti, mutta sitä edemmäs hän ei uskaltanut mennä, koska lumi narskui kiusallisen äänekkäästi kenkien alla. Jotain salaista siellä tuntui olevan tekeillä, sillä pojat puhuivat puoliksi kuiskaillen. Kuitenkin Johanna kuuli nyt aivan selvästi, mitä he puhuivat.
- Meinoot sie Make ihan tosissaan käyvä seurustelemaan tuon nököhampaan kanssa?
- No tuskinpa… Kuhan nyt kahtoo, miten kauvan sen kanssa viittii olla. Ei oo nyt parempookaan muijoo suatavilla, niin pittää tyytyy toistaseks tuohon pikkulikkaan. Tai oonhan mie sitä Pesosen Annaa vähän yritelly, mutta ei se oo tähän asti oikein lämmen-ny meikäläisen yrityksistä. Tiijättähän työ sen Annan meijän rinnakkaisluokalta. Helevetin hyvännäkönen muija, mutta on vuan aika ylypee ja oikukas. Jospa se nyt vähän parem-min lämpenis miun yrityksille, kun miulla on tuo Johanna. Annalla kun on kuuleman mukkaan taipumusta iskee vuan varattuja miehiä. Yksinäisille jätkille se ei ies korvoosa lotkauta, mutta annahan jos se tietää jonkun jätkän seurustelevan, niin heti kyllä alakaa flirttailemmaan. On se sehhii yks piru naiseks… Mutta kyllä mie vielä siltäkii akalta suan pilluu. Jiäköön vaikka viimeseksi teokseni, mutta sitä narttuu en jätä nussimatta… perkele…
Johanna ei ollut uskoa korviaan – oliko se todellakin Marko, joka tuolla tavalla puhui? Kyllä se oli, ei siitä päässyt yli eikä ympäri, sillä eihän hänen kuulossaan ollut mitään vikaa. Vähältä piti, ettei hän jo sillä hetkellä purskahtanut itkemään.
- No ootkos sie jo Johannalta suanu?
- En oo toistaseks suanu, mutta kyllä sekkii aika vielä koittaa. Se on kahtokee vielä niin nuori ja kokematon, että sitä pittää kuumutella aika pitkään ennenkun se suostuu haarasa levittämmään. On tainnu vielä suaha aika ankaran kasvatuksen, niin senkii takia pihtailoo sitä tavaroosa. Mutta himot sillä on kovat, vaikkei se sitä varmaan ies ihelleen myönnä.
- Mistä sie sen muka tiijät, että sillä on kovat himot?
- No perkele. Näkkööhän sen, kun ossoo vuan sillä silimällä vähänkään kahtoo. Meikäläiselle on kahtokee kehittyny tällästä psykologista silimee näihen ämmien kanssa telemutessa. Ne on oikeesti ihan toisenlaisia, mitä puhheissaan antaavat ymmärtee. Mulukkuu ne vuan halluu, kun puhas tottuus sanotaan. Niihen tekopyhä käytös on loppujen lopuks niin läpinäkyvee, ettei ne meikäläistä onnistu ennää vejättämmään. Miulla kun on sitä psykologista silimee… Teillä sitä ei oo ja siks työ että sua ikinä pilluu. Pikkasen kun käyttäsittä järkee, niin ei teijänkään tarvihtis aina vuan haaveilla vitusta ja runkata.
- Haista sie Make sanonko mikä… Ootkos sie sitten jo yrittäny naija tätä teiniprin-sessoos?
- En varsinaisesti, mitä nyt vähän kähminy. Sillä on muuten yllättävän isot tissit. Ja kiinteet! Ne ei vuan kunnolla näy piällepäin, kun se pittää aina niin löysee paitoo. Piäsin mie äsken sormella koittelemmaan. Että uskokkaan, miten kosteena se jo kävi. Huokailkii kun vähämielinen. Ei se tarvihe mittään muuta kun melaa mekkoon!
- No piru oot mieheks, varsinainen syväntensärkijä. Oikee kuumusetä!
Sitten pojat nauroivat röhönaurua ikään kuin puheidensa lopulliseksi sinetiksi. Ja mikä pahinta, Markon nauru tuntui kuuluvan kaikkein päällimmäisenä. Onneksi he menivät kohta takaisin saunaan. Kaiken kuulemansa jälkeen Johanna ei voinut olla enää hetkeäkään Markon seurassa. Kuinka se sika saattoikin olla noin kaksinaamainen ja röyhkeä?

Johannan piti käydä sisältä noutamassa piponsa ja kaulaliinansa. Hän antoi tytöille perunalastupussin ja limpparipullon ja valehteli käpälämäkeen lähtiessään, että autoon oli jäänyt vielä yksi ruokakassi, joka hänen pitäisi hakea.
- Mihinkäs sie äsken jäit niin pitkäks aikoo? muuan tytöistä kysyi.
- Juttelin poikien kanssa, kun ne huilasivat verannalla…
- Vai niin. No näitkös ees pippeleitä? Vai oliko ne niin tylyjä, että peittivät ne ainokaisensa pyyhkeen alle?
Johannalle tuli entistäkin kovempi kiire lähteä pois, kun koko tyttöporukka innostui hihittelemään kaksimielisyyksille. Aivan kuin kaikki tytöt ja pojat olisivat yksissä-tuumin ilkkuneet hänelle, että sinä olet vielä niin pentu, ettei sinulla ole mitään asiaa meidän jengiin. Pihasta päästyään hän suorastaan juoksi kohti pelottavaa pimeyttä. Ja niin kiihdyksissään hän oli, että oli vähällä jäädä vastaantulevan auton alle. Kuski joutui tekemään hänen kohdallaan väistöliikkeen.


VIII


Kun Johanna saapui kantatielle, hänen oli pakko hiukan levähtää. Vasta silloin hänelle jäi sopiva hengähdystauko miettiä illan tapahtumia kokonaisuudessaan. Seurauksena oli voimaton raivo Markoa kohtaan.
Kaikki se kaunis, mitä Marko oli sanonut hänelle makuuhuoneessa ja ennen sitäkin, tuntui äskeisen tapauksen rinnalla irvokkaalta valheelta. Kuinka hän oli saatta-nutkin olla niin sokea, että oli uskonut kaikki Markon lepertelyt? Että hän mukamas oli Markon silmissä luonnollisen kaunis tyttö. Että Marko mukamas oli häntä jo kauan seuraillut, koska hänessä oli jotain sellaista, mitä muissa tytöissä ei ollut. Että Markoa mukamas aivan erityisesti viehätti hänen ujoutensa ja viattomuutensa ja niin edelleen.
Johannaa suututti niin paljon, että hän huusi öiselle metsälle niin kuin se jotenkin olisi ollut syyllinen hänen pahaan oloonsa. Vähitellen hänen kiukkunsa alkoi kohdistua kaikkiin muihinkin poikiin. Samanlaisia paskiaisia ne kaikki taisivat olla. Hän oli luullut Markosta jotain hienompaa, mutta tässä sitten oli tulos. Marko ei ollut yhtään parempi kuin oman luokan pojat, vaan päinvastoin Marko oli heitä paljon pahempi. Kaikki hänen kohteliaat eleensä ja romanttiset hupsuttelunsa olivat olleet vain ovelaa juonitte-lua yhden ainoan tavoitteen saavuttamiseksi.
Mitä enemmän Johanna asiaa mietti, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli tästä päätelmästään. Voisiko hän tämän jälkeen enää koskaan luottaa kehenkään miespuoli-seen henkilöön?

Sattuipa sitten niin, että eräs auto pysähtyi Johannan kohdalle, vaikkei hän edes liftan-nut. Ensin hän aikoi vain jatkaa kävelyään, mutta malttoi kuitenkin pysähtyä, kun ikkuna veivattiin auki.
- Tarvihetko kyyvin kirkonkyllään? Mie oon just sinne menossa. Hyppee kyytiin, jos meillä on sama matka.
Kuljettaja oli muuan vanhemmanpuoleinen mies. Ukko tuprutteli piippua autoa ajaessaan ja selitti ummet ja lammet kaikesta siitä, mitä oli päivän aikana ehtinyt tehdä. Jossakin toisessa mielentilassa ukon käytös olisi ehkä huvittanut Johannaa.
- No mikä ihme se heitti tytön tuolla tavalla yön selekään?
- Olin bileissä ja kävi yks tyyppi ärsyttämään niin paljon, että oli pakko lähtee pois. Mie en kestäny sitä tyyppii.
- Jaa. Vai sillä tavalla. No olipas se ikävä juttu.
- Oli se…
- Jospa siussa ihessäskii oli vikkoo. Vai kuinka?
- Ei ollu, kyllä se oli kokonaan sen yhen hyypiön syytä.
- Ka niin… Osovaahan se niinkii käyvä, että vaikka kuinka ois ihmisille hyvä ja ystävällinen, niin silti se vuan lyöpi puukolla selekään, kun niille erehtyy selekäsä kiäntämään. Niihän ne minnuu viisaammat sannoo, että kiittämättömyys on mualiman palakka. Vuan ei siitä pie katkeroituu loppuijäkseen. Tällä iällä sitä alakaa käsittee, ettei katkeruuvella ja vihalla loppujen lopuks voita mittään. Sillä tuottaa ihelleen vuan helekka-rin suuren vahingon. Sellasta se on…
Matkan aikana ukko ehti selittää Johannalle kaikki avioerokriisinsä ja sairauten-sakin. Suurin osa puheista meni häneltä ohi korvien. Hän pyysi ukkoa jättämään hänet sen samaisen kioskin eteen, johon Markokin oli hänet kerran jättänyt. Auton jo mentyä hän hätkähti, ettei ollut muistanut edes kiittää kyydistä.

Vaistomaisesti Johanna aikoi ensin mennä kotiin, mutta muisti vasta sitten, että eihän se tullut kyseeseen, koska hän oli sanonut kotiväelle menevänsä Piian ja Annen luokse yöksi. Hän saattoi jo arvata, kuinka suuri ihmetteleminen ja kyseleminen siitä seuraisi, jos hän palaisi äidin ja isän luokse häntä koipien välissä kesken illan.
Johanna jäi seisomaan neuvottomana vähän matkan päähän kodista. Olohuo-neessa katsottiin vielä telkkaria, mutta mahdotonta sinne oli mennä sellaisessa mielenti-lassa. Alkoi sataa lunta. Hiutaleiden tippuessa kasvoille ne sulivat samoin tein vedeksi ja valuivat pieninä noroina pitkin poskia. Varmaan meikitkin levisivät, mutta mitäpä väliä sillä enää oli, sillä eihän Johannan tarvinnut enää esitellä kenellekään itseään parem-man näköistä.
Puoliksi sattumalta Johanna tuli katsoneeksi Timon ikkunaan. Siellä paloi edelleenkin valo, vaikkei Timo yleensä valvonut myöhään. Timon ikkunan alle kävelles-sään Johanna ei oikein itsekään tiennyt, mitä hän teki. Tuntuihan se aika tunkeilevalta, mutta silti hän pyöritteli pienen lumipallon ja heitti sen ikkunaan. Hetken hän odotti ja heitti kohta uuden lumipallon. Varjon lähestyessä ikkunaa kohti hän säpsähti ja oli jo vähällä lähteä karkuun, mutta ei ehtinyt, sillä ikkuna ehdittiin jo tempaista auki.
- Kuka siellä oikein mekkaloipi? Ai Johanna! Mitä ihmettä sie siellä tiet?
- Voisinko mie tulla siun luokse yöks? Elä nyt kysele mittään. Mie selitän myö-hemmin.
Johanna ei nähnyt kunnolla Timoa, mutta saattoi kyllä hyvin kuvitella, kuinka hämmästynyt ilme hänellä oli.
- No hyvä on… Tuu rappusille, niin mie tuun aukasemmaan oven.

Ulko-oven avattuaan Timo kuiskasi, että sisällä pitää olla erittäin hiljaa, koska äiti on niin herkkäuninen. Silkkaa varomattomuuttaan Johanna astui liian huolimattomasti yläkerran rappusille ja kuului ilkeä parkaisu. Timon vanhempien makuuhuoneesta kuului yskäisy ja jotain puhettakin. He jähmettyivät paikalleen.
- Miehän sanoin, että tiällä pittää olla hiljoo… No ei se mittään. Ehkä se äiti puhu vuan unissaan. Tiijätpähän nyt kulukee varovaisemmin.
Kun he pääsivät vinttikammariin, Timo istahti tuolille ja katsoi Johannaa kysyvästi. Johanna alkoi jo selittää illan tapahtumia, mutta ei sitten pystynytkään. Itku tuli vasta siinä vaiheessa, ensin vaimeina nyyhkytyksinä ja kohta jo vuolaana valituksena. Ei sitä tunteenpurkausta voinut mitenkään estää.
Timo nousi seisaalleen.
- Johtuuko tää Markosta?
- … johtuu… miks miulle piti käyvä näin…
Timo tuli lähemmäksi Johannaa ja pyyhki hänen kasvojaan nenäliinalla. Nenälii-na värjäytyi mustaksi ripsiväristä. Johanna ei mahtanut sille mitään, että hänen oli pakko kietoa kätensä Timon ympärille ja halata oikein kovasti. Ensin Timo aikoi karata käsistä, mutta antoi sitten kaiken tapahtua omalla painollaan.
Vähitellen itku taukosi. Johannan kyetessä jo puhumaan Timo vetäytyi hänestä vaivihkaa irti. Timo haki hänelle vaatehuoneesta patjan ja vuodevaatteet. Timo teki hänelle petinkin huoneensa lattialle. Johannaa pyrki vähän vielä itkettämään, kun Timo oli niin kiltti hänelle.
- Eiköhän käyvä nukkumaan? Nukutaan yön yli, niin ehkä huomenna kaikki jo näyttää paljon paremmalta.
Timo meni siksi aikaa käytävälle, kun Johanna riisuutui ja laittoi päälleen yö-paidan. Lähtiessään hän oli ottanut mukaansa Mikki Hiiri –yöpaidan, koska oli olettanut sen Markoa eniten viehättävän. Timo oli niinkin kohtelias, että koputti oveen ennen kuin tuli takaisin huoneeseen.
Timon sammutettua valot Johanna rohkeni kertoa koko jutun. Enimmäkseen Timo vain kuunteli häntä. Hiukan Johannaa pelotti, jos Timo alkaisi jälkiviisastelemaan, että enkös minä jo varoittanut sinua, mutta ei hän onneksi sanonut mitään siihen viittaavaa. Tuumaili vain rauhalliseen tapaansa, että olipa ikävä juttu. Kun Johanna oli puhunut suunsa puhtaaksi, Timo sanoi hänelle hyvää yötä. Mutta ei hän vielä käynyt nukkumaan, vaikka vaikuttikin aika väsyneeltä.
- Timo hei…
- No mitä?
- Suanko mie tulla vähäks aikoo siihen siun viereen?
Johanna kuuli, kuinka Timo raapi päätään ja huokaisi hiljaa.
- No voithan sie tietysti vähäks aikoo tulla…
Pimeässä Johannaa ei yhtään nolottanut kömpiä Timon vierelle. Johanna painautui Timon kylkeä vasten ja antoi päänsä levätä pojan rintakeholla. Hän tarttui Timoa kädestä, se oli aivan hikinen. Timo kuiskasi, että Johannan pitäisi mennä takaisin omalle petilleen, kunhan hän itse on nukahtanut. Ei hän alkanut vastaankaan väittä-mään.

Jossakin vaiheessa Timon puolelta alkoi kuulua tasaista tuhinaa. Johanna hiipi takaisin omalle petilleen niin varovasti kuin suinkin osasi. Onneksi Timon kuorsaus ei hetkeksi-kään tauonnut.
Johanna oli jo melkein nukahtamaisillaan, kun hän havahtui pehmeään nap-sahdukseen: aivan kuin kuminauha olisi läpsähtänyt ihoa vasten. Hän kääntyi varovasti Timon sänkyyn päin. Sieltä kuului litisevä ääni, joka tuntui kiihtyvän koko ajan. Kohta patjakin vähän vinkui. Katuvalojen kelmeässä loisteessa Johanna näki, kuinka peitto Timon keskivartalon kohdalla liikkui tiuhaan tahtiin ylös ja alas. Sitten kuului vaimea läsähdys ja heti perään raukea huokaisu.
Ensin Johannaa vähän ahdisti, kun hän sattui olemaan läsnä, mutta sitten häntä meinasi käydä väkisin naurattamaan. Hänen piti ajatella kaikkia ikäviä asioita, ettei pidätelty hihitys olisi päässyt väkisin purkautumaan.


Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 1 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
4.0  (1)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Bileet 2018-04-11 18:33:30 KimiK
Arvosana 
 
4.0
KimiK Arvostellut: KimiK    April 11, 2018
Top 50 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Kiitos. Oli kiva, mukava tunnelma. Sellanen jenkkiläinen amerikanrautameininki. Kirjotit hyvin ja murre kruunas tekstin.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
20
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS