Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Muut Lehtileike
QR-Code dieser Seite

Lehtileike

















LEHTILEIKE





















I


Tyhjäntoimittaja Saarinen heräsi varhain aamulla. Niin hänelle tapahtui aina kovassa kankkusessa. Krapulassa olisi ollut suuri helpotus, jos olisi voinut nukkua yli puolenpäivän, mutta minkäs sille mahtoi, kun uni ei enää ottanut tullakseen millään ilveellä. Aikansa hän piehtaroi sängyssä ja nousi sitten jalkeille.
Päätä särki ja oksetti. Saarinen yritti oksentaa, mutta kurkusta kuului vain tuloksetonta yökkäilyä, joka nosti vedet silmiin ja poltteli ilkeästi nielussa. Jos hänellä olisi ollut luontoa työntää sormensa kurkkuun, niin varmaan laatta olisi lentänyt, mutta eipä sitä temppua viitsinyt ihan vähällä tehdä.
Saarinen käveli ajatuksissaan ympyrää yksiönsä keittiössä, kunnes muisti jääkaappiin varaamansa krapulaoluet. Onnekseen hän oli ollut yöllä niin kovassa änkyrässä, että oli malttanut säästää oluet aamuksi. Hän avasi olutpullon ja heittäytyi sohvalle pitkäkseen. Hän nosti pullon huulilleen ja antoi tuon taivaallisen juoman valua hiljakseen suuhunsa. Olut maistui miellyttävän viileälle ja kirpeälle. Kohta hänen piti jo korkata toinen pullo.
Siinä loikoillessa ja kaljaa siemaillessa Saarisen paha olo kummasti helpottuikin. Hänen asuntonsa oli melkein kuin pommin jäljiltä: tiskipöydällä oli vino pino likaisia astioita parin viikon ajalta ja lattialla lojui röykkiöittäin tyhjiä pulloja ja hikisiä vaatteita. Hieman tuoksahti mädäntyneellekin, sillä ruokapöydälle oli jäänyt edellisiltä päiviltä ruuantähteitä ja hedelmänkuoria. Hänen olisi pitänyt siivota, mutta ei hän jaksanut edes ajatella niin suurta vaivannäköä sellaisessa mielentilassa. Ehkäpä sitä vaikka huomenna tai ylihuomenna jaksaisi vähän järjestellä paikkoja, hän tuumaili mielessään.
Saarisen olo parani, mutta toisaalta hän tiesi liiankin hyvin, että kohta hänen kaljansa loppuisivat kesken. Toki ne riittäisivät vielä pariksi tunniksi, sillä eihän sitä pohmelossa jaksanut juoda kovin nopealla tahdilla. Mutta entä sen jälkeen? Tuntui kauhealta ajatellakin, että korjaussarjojen ottaminen pitäisi lopettaa iltapäivällä; jotain radikaalia hänen pitäisi keksiä siihen mennessä.
Saarinen pohti ankarasti kaikkia vaihtoehtoja. Rahaa hänellä oli parikymppiä ja tyhjistä pulloista hän saisi toisen mokoman. Toki hän saisi tällä rahasummalla pienen keskiolutsatsin, mutta eihän se mitenkään riittäisi koko illaksi. Eikä hän toisekseen tuntenut erityistä mielenkiintoa jäädä yksin ankeaan asuntoonsa ryyppäämään. Kapakassa olisi paljon hauskempaa, kun siellä näkisi muitakin ihmisiä.
Sitten hän kävi mielessään läpi kaikki ne tuttavansa, joilta hän oli joskus vipannut rahaa, mutta eipä tämäkään vaihtoehto näyttänyt kovin lupaavalta. Monet hänen kaverinsa olivat yhtä tyhjätaskuja kuin hän itsekin ja toisille hän oli jo ennestään niin paljon velkaa, että joutui pakoilemaan heitä kuin vankikarkuri poliiseja. Sukulaisiltaan hän ei viitsinyt ihan vähällä mennä rahaa ruinaamaan, koska aina oli olemassa vaara, että silloin hän joutuisi kuuntelemaan puolen tunnin moraalisaarnan holtittomista elämäntavoista ja edesvastuuttomasta luonteesta ennen kuin markkaakaan heltiäisi. Vekseliäkään hän ei voinut tehdä, koska oli menettänyt luottokelpoisuutensa jo ajat sitten. Ulosottomies oli vieraillut hänen luonaan monta monituista kertaa, mutta tyhjin käsin valtion virkamies oli aina joutunut hänet hyvästelemään.
Saarinen ei kuitenkaan menettänyt malttiaan, sillä aina hän oli tavalla tai toisella kännit saanut viinanhimon iskiessä. Kun kaiken luovuutensa laittoi peliin, juotavaa sai taiottua melkein vaikka kivensilmästä. Röyhkeä pummaaminen oli hänen viimeisin vaihtoehtonsa, mutta sitä ennen hänen pitäisi saada niin hyvä nousuhumala, että siivellä eläminen sujuisi kyllin luontevasti.

Tyhjäntoimittaja Saarinen murensi tupakanjämiä piippuun ja tuprutteli piippua samalla keittiön ikkunasta ulos katsoen. Hän avasi eteensä paikallislehden, joka tuli ilmaiseksi jokaiseen kotitalouteen. Ei hän lehteä sen kummemmin lukenut, kunhan selaili vain. Täytyihän tupakoinnille ja ajan tappamiselle olla jotain oheistoimintaa.
Saarisen katse pysähtyi erääseen pikkuotsikkoon, joka kertoi laitakaupungilla tapahtuneesta raa’asta henkirikoksesta. Jostakin syystä juttu alkoi kiinnostaa häntä ja hän luki sen kahteen kertaan. Edellisen viikonlopun lauantai-iltana muuan humalainen mies oli puukottanut jotain toista miestä erään ravintolan edustalla. Uhri oli menehtynyt vammoihinsa keskussairaalassa varhain sunnuntaiaamuna. Puukottaja oli kuulemma poliisin vanha tuttu.
Siinä samassa Saarinen sai neronleimauksen. Silmänräpäyksessä hän käsitti, että sen illan ongelma oli ratkaistu. Hän luki uutisen vielä kerran. Kaikki oli paikallaan: tapaus oli sopivan tuore ja vainajakin oli suurin piirtein hänen ikäisensä. Hän leikkasi jutun lehdestä ja taittoi sen siististi lompakkoonsa. Sitten hän vain hieman siisti ulkoasuaan, pukeutui ja riensi ulos.
Hänellä oli suunnitelma.


II


Tyhjäntoimittaja Saarinen riensi päättäväisenä lähiökapakkaan. Kello oli sopivasti vähän yli neljän, jolloin monet ihmiset kävivät rentoutumassa oluttuopin äärellä uuvuttavan työpäivän päätteeksi.
Hän istahti kapakan perimmäiseen pöytään. Sieltä hänen oli hyvä tarkkailla sisälle tulevia asiakkaita. Hän loihti kasvoilleen hieman poissaolevan ilmeen ja sotki pitkät hiuksensa niin että ne roikkuivat lähes silmien edessä. Hänen tarkoituksenaan oli antaa itsestään mahdollisimman surun murtama vaikutelma. Hän latasi piipun ja katsoi jatkuvasti ulko-ovelle paksun savupilven takaa.

Ei aikaakaan, kun sisälle astui juuri sen oloinen mies, johon Saarisen suunnitelma saattoi hyvinkin tepsiä. Mies oli iältään arviolta viisissäkymmenissä ja vaikutti olemukseltaan melko puolustuskyvyttömältä; ehkäpä hän oli joku onneton pikkuvirkamies, joka oli täydellisesti vaimonsa tossun alla.
Hetken Saarinen vielä odotti ja laahusti sitten miehen pöytään.
- Terve. Saanko istua seuraksi?
Mies hieman säpsähti Saarisen kohteliaasta kysymyksestä. Tilanne näytti kuitenkin oikein lupaavalta.
- Tottahan toki. Eihän tuossa kukaan muukaan istu.
Saarinen istuutui vastakkaiselle tuolille ja huokaisi kuuluvasti. Sitten hän nojasi jonkin aikaa kämmeniinsä, haroi vähän hiuksiaan ja katsoi lopulta mieheen. Aika pettynyt hän oli, kun hänen dramaattiset eleensä eivät näyttäneet tehneen mieheen minkäänlaista vaikutusta. Mies vain siemaili rauhallisesti oluttaan ja näytti olevan aivan omissa ajatuksissaan. Saarisen piti mennä suoraan asiaan:
- Mulle sattu viime viikonloppuna aika ikävä tapaus. Masentaa niin pirusti… Tiedä oikein, mitä tässä tekis…
Mies katsoi Saarista lievästi hymyillen. Hän aikoi jo jatkaa tarinaansa, mutta sitten mies avasikin suunsa:
- No mikä se niin ikävä tapaus on, joka laittaa miehen tuolla tavalla huokailemaan?
Vielä kerran Saarinen huokaisi oikein surullisen oloisena ennen kuin alkoi puhua vapisevalla äänellä:
- Mun paras kaveri tapettiin viime lauantaina ravintola Elmerin edustalla. Kai sä tiedät sen mestan laitakaupungilla?
Mies nyökkäsi. Saarinen odotti, että mies olisi alkanut kysyä tapauksen yksityiskohtia, mutta hän vain pysyi vaiti.
- Yks hullu tyyppi puukotti sitä mun kaveria. Viis iskua löi vatsaan… sunnuntaiaamuna Jaska sitten kuoli teho-osastolla sisäisiin verenvuotoihin. Niin Jaska oli tään mun kaverin nimi. Melkein ilman syytä tyyppi vaan pisti Jaskan hengiltä. Jotain pikkukränää niillä kai oli ollut raflassa, mutta oliks toi nyt mikään syy ruveta puukkohippasille… Linnaanhan se tyyppi tietysti joutuu, mutta eipä se yhtään mua lohduta. Ei se tuo mun parasta kaveria takaisin… ei koskaan…
Tarinansa vakuudeksi Saarinen kaivoi lompakostaan lehtileikkeen ja ojensi sen miehelle. Ukko lukaisi sen nopeasti ja antoi takaisin.
- Niinpä niin. Olihan se aika ikävä juttu.
Siinäkö oli miehen ainoa kommentti Saarisen vaikuttavaan tarinaan? Nähtävästi noin tunnekuolleelle yksilölle piti vääntää kaikki asiat rautalangasta, kun hän ei itse mitään käsittänyt.
- Niin… Mä oon ottanu aika raskaasti tään jutun. Suoraan sanoen pari päivää on menny ihan deekiksellä… kun Jaska oli mulle niin läheinen, enkä mä näe sitä enää koskaan… Kaikki rahatkin on menny kurkusta alas… niin että… että voisit sä tarjota vaikka yhen pienen kaljan…? En mä yleensä pidä tapoinani pummata, mutta nyt on niin paha paikka, että on suorastaan pakko turvautua toisten apuun. Jotenkin kun sais tään illan kulumaan, niin ehkäpä sitä huomenna jo jaksais elää paremmin. Niin että jos sä suinkin voisit sen verran jelpata, niin se ois kyllä tosi kauniisti tehty…
Mies vain hymyili rauhallisesti. Selvästikin hän oli kuunnellut jokaisen sanan, mutta silti Saarinen huomasi loukkaantuvansa tästä alituisesta hymyilemisestä. Noinko kevyesti ihmiset suhtautuivat lähimmäisensä kuolemaan? Ja vieläpä väkivaltaiseen kuolemaan?
- Tarinasi oli kyllä hyvin koskettava, mutta valitettavasti se ei mene läpi. Mutta ei se mitään. Voin minä silti tarjota sinulle yhden kaljan. Pitäähän sitä sen verran palkita noin hyvästä pluffaamisesta. Odota ihan pieni hetki, niin saat sen oluesi.
Saarinen oli aivan hämmästynyt, sillä yleensä hänen valheensa uskottiin. Kauan hän ei kuitenkaan ehtinyt tilannetta pohtia, kun mies jo tuli takaisin tuoppien kanssa. Roolilleen uskollisena Saarinen väänsi kasvoilleen jälleen surullisen ilmeen. Tyytyväisenä hän pani kuitenkin merkille, että tuntematon ukko oli ostanut hänelle ison oluen. Hän kiitti juomasta ja lausui niin nöyrästi kuin suinkin osasi, että onneksi maailmassa on vielä hyviäkin ihmisiä.
Mies jutteli niitä näitä, ja Saarinen yritti kuunnella kaikkea kiinnostuneena. Mielessään hän päätteli, että kenties hän saisi sillä tavalla toisenkin oluen. Mies kuitenkin tyhjensi nopeasti tuoppinsa ja alkoi tehdä lähtöä.
- Pitääpä välillä käydä vaimoa vilkaisemassa. Koetahan varoa, ettei sinulle käy yhtä onnettomasti kuin sille puukotetulle miehelle. Ei ole nimittäin kovin mukavaa laittaa puukotuksen uhreja arkkuun. Mutta jonkunhan sekin homma on tehtävä…
Siinä samassa hymyilevä mies oli jo kadonnut. Saarinen mietti hetken miehen viimeistä lausahdusta ja teki siitä nopeat johtopäätöksensä. Seuraavalla kerralla hänen kenties kannattaisi kokeilla toisenlaista taktiikkaa. Varovaisempi lähestymistapa saattaisi tehdä ihmisiin uskottavamman vaikutuksen.


III


Baaritiskille oli jossakin välissä saapunut muuan keski-ikäinen nainen. Tyhjäntoimittaja Saarinen siemaisi rohkaisuryypyn ja löntysteli naisen luokse sen oloisena niin kuin olisi ollut kovemmassakin humalassa. Hän istahti viereiselle tuolille ja oli pitkän aikaa vaiti. Sitten hän kaivoi lehtileikkeen esille ja oli sitä lukevinaan. Lopuksi hän heitti lehtileikkeen baaritiskille ja huokaisi raskaasti. Vaivihkaa hän kuitenkin koko ajan seurasi naisen eleitä ja huomasi ilokseen naisen katseen kiinnittyneen hieman jo rypistyneeseen paperinpalaseen.
- Mitä oikein on sattunut, kun näytät noin surulliselta? nainen kysyi lempeällä äänellä.
Saarinen vapisutti kättään ja ojensi lehtileikkeen naiselle. Nainen luki juttua kauan ja antoi sen takaisin; taktisena vetona Saarinen puristi paperin hitaasti nyrkkinsä sisälle ja löi sitten nyrkillä pöytään.
- Oliko hän sinun kaverisi?
- Oli… paras kaveri… ihan syyttömänä kuoli…
Nainen laski kätensä Saarisen olkapäälle ja taputti pehmeästi.
- Otan osaa. Jos haluat, voit toki purkaa sydäntäsi minulle. Ehkä se vähän helpottaa.
Saarinen kertoi tapauksen lähes sanasta sanaan samanlaisena kuin hetki sitten hymyilevälle miehelle. Sen verran hän kuitenkin dramatisoi taustoja, että vainajaa oli jäänyt suremaan hänen lisäkseen nuori vaimo ja kaksi alle kouluikäistä lasta.
- Voi kauheaa… Kuinka sellaista voi sattua? Tämä nykyinen aikamme on aivan hirveä. Kaikki parhaimmat ihmiset kuolevat ja pahat ihmiset menestyvät. Ei sitä vääryyttä voi käsittää, nainen lausui ja katsoi Saarista suoraan silmiin.
- Sanos muuta… Mekin oltiin Jaskan kanssa kavereita ihan kouluajoista asti ja nyt häntä sitten ei enää ole. Lasten kohtalo vaan säälittää eniten. Se on rankka juttu kolmevuotiaalle tytölle ja viisvuotiaalle pojalle, kun niillä ei oo enää isää. Mä tiedän sen omakohtaisesti, kun menetin oman isän kuusvuotiaana… kuoli imusolmukesyöpään… Ei sitä voi koskaan täysin unohtaa…
- Ei varmaan. Lapsuusiän traumat vaikuttavat koko ihmisen elämänkaareen.
Pettyneenä Saarinen pani merkille, että nainen joi vain kahvia. Toisaalta nainen taisi uskoa hänen tarinansa ilman pienintäkään epäilystä.
- Lapsilla ja Sanna-rukalla on nyt kovat ajat edessä. Mun on pakko auttaa niitä hautajaisten järjestelyssä. Ei mullakaan oo helppoo, mutta ehkä mä kuitenkin kestän tään jutun paremmin kuin ne. Kun sais vaan tään juopottelukierteen katkaistua, niin jaksais käydä niitä hautajaisia järjestelemään…
Saarinen aikoi vielä jatkaa kertomuksen sepittelyään, mutta nainen keskeytti hänet:
- Nyt sinun kuule pitää ottaa itseäsi niskasta kiinni ja katkaista tuo ryyppyputki. Älä nyt käsitä, että minä millään tavalla vähättelisin sinun suruasi. Ei kyse ole ollenkaan siitä. Meidän eloon jääneiden täytyy vain jatkaa elämää, vaikka joudummekin menettämään rakkaamme. Koskaan ei saa luovuttaa. Nyt sinun kuule täytyy ryhdistäytyä ja tukea kaikin keinoin omaisia. Lopetat tuon juomisen ihan tällä hetkellä ja menet kotiin lepäilemään, että jaksat käydä järjestelemään hautajaisia. Minäpä tilaan sinulle vichy-vettä, niin saat vähän selvitettyä päätäsi.
Naisen tehdessä tilaustaan Saarinen kääntyi sen verran toiseen suuntaan, että pystyi salassa hörppäämään oluensa loppuun. Tilanne ei näyttänyt kovin lupaavalta, mutta ehkä hänellä olisi vielä toivoa. Nähtävästi strategiaa piti muuttaa vielä kerran.
- Juohan tuo, niin virkistyt vähän.
Saarinen kävi litkimään kivennäisvettä kuuliaisesti, vaikkei moisesta litkusta lainkaan pitänyt. Häntä oli aina harmittanut juoda kapakassa alkoholittomia juomia, koska eihän siitä seurannut mitään muuta kuin turhaa asioimista käymälässä.
- Joo, kyllä sä ihan asiaa puhuit. Pakko mun on tästä ryhdistäytyä. Eihän ongelmia voi loputtomasti paeta viinaan.
- Niin juuri. Tuo on miehen puhetta. Jos tulee ongelmia, niin mene jonkun luokse puhumaan, mutta älä missään nimessä käy ryyppäämään. Jos et muille voi puhua, niin soita vaikka minulle. Odotapas pieni hetki, niin minä kirjoitan sinulle puhelinnumeroni.
Nainen kirjoitti puhelinnumeronsa ja nimensä kauppakuitin taakse ja ojensi lappusen Saariselle.
- Minulle voit soittaa ihan milloin vain.
- Kiitos… kiitos oikein paljon… On se niin hienoa, kun maailmassa on vielä sellaisiakin ihmisiä, jotka välittävät toisistaan. Melkein tulee tippa linssiin, kun liikuttaa niin paljon…
Nainen halasi Saarista ja silitti kevyesti hänen selkäänsä.
- Kyllä me selviämme. Ei luovuteta.
Saarista pyrki naurattamaan, kun nainen puhui hänelle sellaisella tyylillä niin kuin olisi itsekin juuri äsken menettänyt läheisen ihmisen, mutta taitavasti hän säilytti pokerikasvonsa. Oli jo aika mennä itse asiaan, sillä naisen tunnekuohu saattaisi mennä pian ohi. Vuosien kokemuksella Saarinen tiesi, mistä narusta piti milloinkin vetäistä, kun hyväntahtoisia naisia aikoi viilata linssiin.
- Niin, eiköhän tästä taas nousta jaloilleen. On vaan vielä yksi toinen pikkuongelma…
Nainen tarttui Saarista kädestä.
- Kerro ihmeessä.
Syyllistä oloa teeskennellen Saarinen yskäisi pari kertaa.
- No kun tuota… tuota mulla ei oo enää yhtään rahaa… kaikki meni eilen ja toissapäivänä kurkusta alas… Onhan tätä aika noloa kertoa, mutta sillä tavalla vaan pääsi tapahtumaan. Kuukausi sitten mut lomautettiin kolmeks kuukaudeks työpaikasta ja nyt mä oon ihan peeaa, kun lomarahatkin meni vuokraan ja sähkölaskuun. Jääkaapissa ei oo yhtään ruokaa ja jotenkin pitäis huomisesta päivästäkin selviytyä. En mä jaksa käydä niitä hautajaisia järjestelemään, jos en saa ees mahaani täyteen. Pitikin lähteä dokaamaan… nyt ei sitten oo enää yhtään fyrkkaa ja on kamala morkkis…
Se oli onnistunut veto. Nainen kaivoi lompakostaan viisikymppisen ja jätti sen hetkeäkään epäröimättä Saarisen eteen baaritiskille.
- Ota tuo. Täytyyhän sinun miesrukka saada syödäksesi.
- En mä sillä tätä kertonu. En mä voi ottaa sulta rahaa…
Nainen toi kasvojaan lähemmäksi.
- Kyllä voit. Itse asiassa minä loukkaannun, jos sinä et ota avustustani. Minä ymmärrän täysin sinun tilanteesi. Et sinä jaksa nälkäisenä hautajaisia järjestellä. Oikeastaan minun täytyy antaa sinulle enemmän, että saat ylihuomennakin syödäksesi.
Siinä samassa nainen laittoi viisikymppisen päälle vielä satasen. Vain vaivoin Saarinen pystyi pidättelemään innostuksensa.
- Ei hitto… Ilkeänkö mä ottaa noin paljon…? Kun en oo tottunu muilta avustuksia ottamaan. Aina oon omillani toimeen tullu. Ihan nuoresta pojasta lähtien.
- Ota ihmeessä, että pääset pahimman yli. Sinusta kyllä huomaa, ettet sinä ole mikään kerjäläinen, mutta voithan sinä tämän kerran tehdä tavoissasi poikkeuksen. Kerrankos sitä meille itse kullekin sattuu erehdyksiä. Ja jos omatunto sotii vastaan, niin maksat sitten joskus takaisin.
- Joo, niin mä teen. Kunhan pääsen takaisin töihin, maksan joka pennin takaisin. Pitää nyt vaan ihan tosissaan ryhdistäytyä ja katkaista tää ryyppyputki.
- Oikein. Kaatua saa, mutta ei pidä jäädä makaamaan.
Saarinen laittoi rahat ja lehtileikkeen lompakkoonsa, kauppakuitin hän tunki housujensa etutaskuun. Hänen sisäinen äänensä sanoi, että varttitunnin sisällä hänen pitäisi liueta paikalta. Mutta ei hän voinut aivan heti lähteä, ettei nainen olisi käsittänyt hänen tarkoitusperiään. Niinpä hän jatkoi vielä jonkin aikaa tarinointiaan. Puhe sujui jo rutiinilla.
Saarinen kertoi puukotustapauksen pienimpiä yksityiskohtia myöten ja innostuipa vielä kertomaan vainajan ja hänen yhteisistä lapsuusmuistoista. Naisen piti ihan pyyhkäistä silmäkulmiaan, kun hän kertoi aurinkoisista uintireissuista seurakunnan poikaleirillä ja hämyisistä tuulastusretkistä idyllisessä Saimaan saaristossa. Nainen ei aivan heti edes tajunnut, että Saarinen alkoi vaivihkaa tekemään lähtöä.
- Nyt mun pitää mennä. Kiitos vielä kerran, kun jaksoit kuunnella ja auttaa. Mä soitan sulle huomenna.
- Soita ihmeessä, niin saan kuulla kuinka olet selviytynyt kriisistäsi. Kyllä sinä pärjäät. Pidä vain lippu korkealla!
- Ilman muuta. Heippa.
Ulos päästyään Saarinen heilautti naiselle kättään, kun tämä vilkutti hänelle. Kapakan ohi käveltyään hän kaivoi kauppakuitin taskustaan ja heitti sen olkansa yli kadulle. Sitten hän suuntasi kulkunsa rautatieaseman baariin. Hänen mielentilansa oli niin innostunut, että tavoistaan poiketen hän juoksi pari lyhtypylvään väliä.
IV


Rautatieaseman baarissa sattui sopivasti olemaan lähes täysi oluttuoppi heti sisälle tultaessa. Tyhjäntoimittaja Saarinen vilkaisi nopeasti sivuilleen ja totesi, ettei ketään asiakasta ollut lähettyvillä. Hän sieppasi tuopin kainaloonsa ja hörppäsi sen tyhjäksi parilla ryypyllä peliautomaatin takana. Ryyppyjen päälle hänen piti röyhtäistä, kun hiilihapot nousivat yhtäkkiä nieluun. Hän jätti tuopin lattialle ja kiirehti baaritiskin viereiseen pöytään istumaan.
Saariselle tuli hienoinen syyllisyyden tunne, sillä olihan selvä varastaminen kuitenkin eri asia kuin pummaaminen. Käväisi mielessä, oliko hän kenties ryöstänyt jonkun vähävaraisen työttömän tai köyhän eläkeläisen viimeisillä rahoillaan ostaman oluen. Suureksi helpotuksekseen hän näki, että eräs keski-ikäinen mies etsi juomaansa vihaisen näköisenä. Kyseessä oli muuan ylimieliseltä vaikuttava pienyrittäjä, joka aina kehui lastensa opintomenestyksellä ja firmansa tuottavuudella. Saarisen itsesyytökset katosivat hetkessä pois mielestä. Oikeastaan hän oli vain tyytyväinen, kun oli pöllinyt oluttuopin moiselta leuhkijalta; tulipahan samalla vähän tasattua tuloeroja.
Äijä manaili ihmisille epäonneaan ja pyöri neuvottomana pöydästä toiseen. Käväisi hän Saarisenkin luona.
- Helkkari joku vei multa kaljan. Kusella vaan käväisin, niin oli jo kalja hävinnyt parempiin suihin.
- Älä hitossa. No kävipäs sulla huono mäihä. Sellaista se on näissä kapakoissa. Aina saat olla varuillasi. Hetkeksikin kun käännät ihmisille selkäsi, niin on jo kaikki tavarat pöydästä viety.
- Älä muuta virka. Vaan ketäpä tässä voit syyttää, kun baarissa istuu ainakin kakskymmentä sälliä.
- Niinpä… Varas voi piileskellä missä vain.

Saarisella olisi ollut käteistä ostaa itsekin lisää juotavaa, mutta hän laskelmoi mielessään, että nämä rahat kannatti säästää loppuillaksi. Pummaaminen ei varmaankaan olisi onnistunut, jos ihmiset olisivat huomanneet, ettei hän ollutkaan aivan rahaton. Niinpä hän heittäytyi jälleen aivan tyhjätaskuksi ja päähän potkituksi.
Saarinen etsi katseellaan sopivaa uhria. Joukon keskeltä erottui kaksi potentiaalista henkilöä: nuorehko kiharatukkainen mies ja eläkeikäinen kalju ukko. Saarinen oli nähnyt kummankin miehen samassa baarissa lukuisia kertoja aiemminkin, ja sellainen mielikuva hänelle oli jäänyt, että kyseiset henkilöt istuivat aina yksin. Se oli hyvä merkki.
Ensimmäiseksi kohteekseen Saarinen valitsi kiharatukkaisen nuorukaisen. Nuori häiskä vaikutti niin aralta, että Saarinen rohkeni esittää hänelle pyyntönsä heti pakollisten muodollisuuksien jälkeen. Nuorukaisen lukiessa lehtileikettä hän kertoi harkinneensa itsemurhaakin, koska oli niin surun murtama rakkaan toverinsa menetyksestä. Sen enempää hänen ei tarvinnutkaan poikaa taivutella.
- Okei. Yhen pienen kaljan voin tarjota, mutta en yhtään enempee. Mie oon köyhä opiskelija.
Pojan hakiessa juomia Saarinen tuli hieman katumapäälle. Varmaankin poika oli ihan oikeasti köyhä opiskelija ja taisi olla vielä maalta kotoisin. Kenties kyseessä oli joku Kiihtelysvaaran korvesta kaupunkiin muuttanut ahdistunut opiskelijapoika, joka epätoivon vimmalla etsi kapakoista elämänkumppania ja hetken lohdutusta uuvuttaviin opintoihinsa. No, toki Saarinen ilkesi ottaa pojalta yhden oluen, mutta ei yhtään enempää.
Poika toi tuopin vain Saariselle. Kohteliaasti kiittäen hän siemaisi heti pikkuryypyn.
- Ei passoo miun ennää ottoo. On pakko lähtee lukemaan tenttiin. Tulin tänne vuan sen takia, että saisin ajatukset vähäks aikoo pois niistä kouluasioista. Meinoo välillä hermot mennä, kun on niin paljon tenttejä ja harjotustöitä.
Poika kertoi Saariselle huolistaan, pärjäämisen paineista ja ainaisesta rahapulasta. Poika vaikutti niin surumieliseltä, ettei Saarinen viitsinyt jatkaa alkuperäistä kertomustansa. Sen sijaan hän alkoi heittää aivan toisenlaista juttua. Tuossa tuokiossa hän kehitteli värikkään ja vaiherikkaan tarinan, että oli joskus itsekin ollut aivan samassa pisteessä kuin poika nyt. Että hänkin mukamas oli aikoinaan joutunut tuskailemaan päättötyön ja opintolainojen takia ja niin edelleen.
- Kyllä mä tiedän, millaista helvettiä opiskelijan elämä voi olla. Koko ajan on joku sukulainen tai tuttava kyselemässä, että millon sä valmistut ja missä vaiheessa sulla on päättötyön tekeminen. Eikä se ahdistelu siihen lopu, kun sitten aikanaan valmistut. Sitten vasta aletaankin utelemaan, että ootko hakenu työpaikkoja ja onko sulla mitään mahdollisuuksia saada koulutustas vastaavaa työtä. Sekin tuntuu joitakin kauheesti kiinnostavan, kuinka paljon sulla on opintolainaa. Yleensä ne kyselijät on vielä sellasia ihmisiä, jotka ei oo ikinä itse opiskellu. Mitä sellaset ihmiset tietää opiskelijan paineista? Niillä on itsellään varma toimeentulo, eikä niiden tarvitse koskaan arvuutella, mitä ne tekee ja kuinka ne pärjää vuoden tai kahden päästä. Joskus kyllä tuntuu, ettei ne oikein tajua tätä nykyaikaa. Ei me eletä enää jollakin viiskytluvulla, jolloin kaikille halukkaille oli työtä, vaikka ei ois ollu mitään muuta koulusivistystä kuin vaivanen kansakoulun oppimäärä. Joskus aikoinaan akateeminen loppututkinto takas ihmisille varman työpaikan, mutta toista se on nykyään. Maisterit ja lisurit täyttää samalla tavalla kelan lappuja kuin kouluja käymättömät jätkät. Joo, sellasta se on nykyään… Kyllä mä voin arvata, millasia paineita sullakin on.
Poika kuunteli Saarista ilmeisen tarkkaavaisena. Kapakkapsykologina oleminen ei ollut Saariselle mitenkään uutta. Ihmisten keskusteluja paljon sivusta seuranneena hän osasi asennoitua melkein kenen tahansa yksilön asemaan. Tyytyväisenä hän pani merkille tälläkin kerralla, että kuuntelijalla oli ainakin vähän huojentuneempi ilme kuin hetki sitten. Kai poika sitten sai jotain vastinetta tarjoamalleen oluelle.
- Ka kuulostihan tuo ihan tutulta. Kyllä se tosijaan välillä keljuttaa, kun sukulaisilla on aina niin kova hätä näistä miun opinnoista. Aina on vähän sellanen stressaantunut olo. Mutta lohdullista kuulla, että muillakii on ollu samanlaisia paineita. Ois varmaan ollu mukavoo huastella enemmänkii, mutta nyt miun on toillain pakko lähtee lukemaan siihen tenttiin.
- Haluan sanoa ihan ystävänä, että älä vaadi itseltäsi liikaa. Lue vaan sen verran, mitä kohtuudella jaksat. Et sä voi aina ylittää itteäs.
Poika naurahti niin kuin olisi ollut vähän hämillään.
- Tuon kun joskus oppiskii, niin se ois jo aika paljon opittu.
- Kyllä sä vielä opit. Turha perfektionismi katoaa iän myötä. Vanhempana sun on suorastaan pakko tulla suurpiirteisemmäks.
- Toivotaan näin.













V


Pojan lähdettyä tyhjäntoimittaja Saarinen siirtyi välittömästi vanhan miehen pöytään. Ukkeli tervehti häntä leppoisasti ja tarjosi kyselemättä tupakan. Vanhan ukon suhteen Saarinen noudatti vuorostaan varovaisempaa taktiikkaa: jutteli kauan niitä näitä ja kertoi sitten vaivihkaa edellisen viikonlopun surmatyöstä. Hänen vaistonsa sanoi, ettei iäkkäälle miehelle kannattanut näytellä aivan surun murtamaa. Mene ja tiedä, vaikka ukkeli olisi käsittänyt itkunsekaiset huokailut ja epämääräiset itsemurha-aikeet liialliseksi selkärangattomuudeksi.
- Luvin miekii siitä puukotuksesta. Olihan siitä pikkujuttu Karjalaisessa. Vai oli se siun kaveri… Ikävä tappaus.
- Joo, kyllä se oli mun kaveri. Vieläpä oikein pitkäaikainen kaveri. Oltiin samalla luokalla koulussa ja inttikin käytiin yhtä aikaa samassa varuskunnassa.
Armeijasta puhuminen herätti ukkelin mielenkiinnon, vaikka Saarinen oli ottanut varusmiespalvelun puheeksi aivan äkillisestä mielijohteesta.
- Ai yhtä aikoo kävittä sotaväen. Missäkä päin?
- Oulussa, jääkärikomppaniassa. Mä olin pelkkä rivijääkäri, mutta Jaska kävi aukin. Se oli loppuaikana mun ryhmänjohtaja ja olikin tosi reilu ryhmänjohtaja. Eikä se mua sen kummemmin suosinu, vaikka oltiinkin siviilissä kavereita. Se oli yhtä reilu ja oikeudenmukainen kaikille jätkille.
- Vai Oulussa… Nehän meinoo nyt lakkauttoo Oulusta varuskunnan.
- Niinhän ne meinaa.
Hiukan Saarinen säpsähti, kun åijä puhui niin paljon Oulun varuskunnan lakkauttamisesta. Kylmä totuus kun oli, että hän oli onnistunut välttämään koko maanpuolustusvelvollisuutensa vetoamalla keksittyihin mielenterveysongelmiinsa. Ja yhtä totta oli sekin, ettei hän ollut koskaan edes käynyt Oulussa. Kohta Saarinen sai kuitenkin huokaista helpotuksesta, kun kävi ilmi, ettei Oulu ollut vanhalle miehellekään kovin tuttu kaupunki ja että hän oli suorittanut oman varusmiespalvelunsa Korialla.
Sen jälkeen Saarinen rohkeni puhua hänen ja mielikuvitustoverinsa yhteisistä armeijamuistoista aivan vapautuneesti. Kavereidensa inttijuttuja paljon kuunnelleena hän osasi puhua varsin sujuvasti keljuista kapiaisista, raskaista metsäkeikoista ja olemattomista päivärahoista. Vanhaa miestä miellyttääkseen hän moitti siviilipalvelijoita ja tuumasi jämäkästi, että jokaisen terveen miehen piti ilman muuta olla valmis puolustamaan isänmaataan.
- Mie oon ihan sammoo mieltä. Armeijassa on paljon ihan joutavanpäivästä pelleilyy, mutta kuitennii se kasvattaa miehelle luontoo. Niin että kyllä joka miehen pitäs käyvä armeija. Vuan eihän näistä kaikista nykyajan vokkeloista oo siihen. Soskun luukulta vuan käyvään kerjeemässä yhteisiä veromarkkoja ja päivät pitkät vejetään lonkkoo. On se semmoseks männy… Ei sellasta vetelehtimistä ois miun nuoruuvessa hyväksytty. Pakkotöihin sellaset juipit ois laitettu.
Saarinen myötäili ukkelin mielipiteitä, ja kohta tämä tilasikin heille oluet. Muodon vuoksi Saarinen kävi kaivamaan lompakkoa povitaskustaan, mutta ukkeli torjui heti kättelyssä hänen aikeensa.
- Annahan olla. Kyllä mie maksan nää kaljat.
Oluen saatuaan Saarinen jatkoi tarinaansa kaverin kuolemasta. Hän kertoi samat jutut kuin aikaisemminkin, ja ukkeli meni hieman vaivautuneen näköiseksi.
- Niin, mie tässä vuan huastelen ihan muita asioita, vaikka siun kaveri on just äsken tapettu. Mie oon nykyään niin yksinäinen, ettei miun puhumiselle sitten taho tulla loppuu, kun mie jollekkii piäsen avautumaan. Sitten ei aina muista kuunnella muita. Niin että koita ymmärtee siltä pohjalta… kun mie tosijaan oon niin yksinäinen…
- Ei mitään, ei oo mitään aihetta pyytää anteeks. Oikeastaan on vain hyvä, jos puhutaankin ihan muista asioista, niin mä hetkeks unohdan tään suruni. Ei sitä kuitenkaan kannata liikaa ajatella. Mun on vaan pakko jatkaa elämää, vaikka se tuntuukin nyt aika vaikealta.
Ukkeli nyökkäsi päätään. Kuin vanhasta tottumuksesta Saarinen antoi lehtileikkeen vanhuksen luettavaksi. Mies luki juttua kauan ja harmitteli puoliääneen leskeksi jääneen naisraukan ja pikkulasten kurjaa kohtaloa.
- Otan osaa.
- Kiitos.
Sitten he olivat hetken vaiti aivan kuin olisivat kunnioittaneet vainajan muistoa. Taisipa ukkelikin hieman teeskennellä turhan harrasta ilmettä.
- Joo, se oli niin ikävä juttu. Mutta eihän sille enää mitään mahda. Tapahtunut mikä tapahtunut. Kai tää suru aikanaan unohtuu… Mutta asiasta toiseen, mainitsitte äsken olevanne yksinäinen. Kuinka ihmeessä teille on käynyt niin? Jos saan niinkun kysyä…
- Ei minnuu tarvihe teititellä. En mie sentään niin vanha oo.
- Sori. Tuli vaan vanhasta tottumuksesta teititeltyä, kun oon aina tottunu kunnioittamaan vanhempia ihmisiä.
Saarinen oli huomaavinaan, että ukkeli oli teitittelystä mielissään, vaikka huitaisikin vähättelevästi kädellään. Toki hän oli perillä tuosta vanhan kansan miesten perusluonteesta; ukkojen piti periaatteen vuoksi aina vähätellä kaikkia herrojen kotkotuksia, vaikka toisaalta paremman väen tapoja usein salaa ihailtiin ja jopa kadehdittiin.
- Ka eläkkeelle kun jäin, niin sen jäläkeen oon joutunu olemaan ihan yksikseen. Sitä ennen tapahtu avioero. Vuan kyllähän sen muijankii lähtemisen jollakii tavalla kesti, kun oli sentään hyvä työpaikka ja mukavat työkaverit. Nyt ei oo sitäkää… Ei oo ennää kerrassaan mittään. Lapset käypi kylässä pari kertoo vuuvessa, jouluna ja piäsiäisenä. Tietennii niillä on jo omat perreet ja omat huolesa. Kyllä mie sen ymmärrän, vuan voisivathan nuo vähän usseemmin käyvä miunkii luona. Ei taho oikein aika kulluu. Jotenkii tuntuu, ettei minnuu tarvihe ennää kukkaan tässä mualimassa… Senkii takia tulloo aina kaljoille lähettyy.
Vanhus oli jo selvästi päihtynyt, ei hän muuten olisi noin avoimesti puhunut. Tuotapikaa Saarinen huomasi jälleen olevansa kapakkapsykologin roolissaan. Hän vain kuunteli ukkelia ja heitteli väliin ympäripyöreitä kommenttejaan ja kannustuksiaan. Kohta ukko tilasi heille toiset oluet.
- Otetaanhan tuikku murheeseen. Liekkö tuo niin kauhee synti, jos välillä ottaa vähän alkomahoolia, kun on niin yksinäistä?
- Eihän toki.

Illan mittaan ukkeli alkoi moittia poliitikkoja ja liituraitarikollisia. Vanhan miehen mieliksi Saarinenkin arvosteli kärkevästi näitä kansan vihaamia kasinokeinottelijoita ja verojenkiertäjiä. Mutta jutut alkoivat vähitellen jo tympiä häntä. Hän päätti lähteä litomaan, kunhan saisi juoniteltua vielä neljännen oluen. Ukkeli ei varmaankaan huomannut Saarisen turhautunutta mielentilaa, koska alkoi vuorostaan haukkua nykyajan nuorisoa.
- Niin, kyllä mä oon pitkälti samaa mieltä sun kanssa. Nykyajan nuoret on totutettu liian hyvälle. Eihän niille voi koskaan kehittyä minkäänlaista vastuuntuntoa, kun ne saa kaiken valmiiks. Onneks mä itse kasvoin tavallisessa duunariperheessä. Meidät opetettiin lapsesta lähtien kantamaan vastuu omista teoistamme. Ja jos oltiin tuhmia, niin saatiin isältä vitsaa ja tukkapöllyä. Eihän sitä silloin ymmärtänyt, mutta näin jäljestä päin sitä saa olla tosi kiitollinen, kun meille asetettiin selvät rajat, mitä saa tehdä ja mitä ei. Ja siitäkin saan olla ikuisesti kiitollinen, kun meidät opetettiin pienestä pitäen työntekoon. Tää nykynen vapaakasvatus on suoraan sanottuna ihan perseestä. Ei ihmisestä voi koskaan tulla vastuuntuntosta, lainkuuliaista ja ahkeraa kansalaista, jos sitä ei lapsena millään tavalla kasvateta kotona ja koulussa. Kyllä se on niin, että kuka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee, Saarinen jutteli niin kuin viisaampikin kasvatustieteilijä.
Vanha mies oikein innostui hänen kommentistaan. Varmuuden vuoksi hän vielä laittoi lisää vettä myllyyn:
- Kyllä me nuoremmat ihmiset saadaan olla monesta asiasta kiitollisia teille vanhemmille ihmisille. Se on teidän ansiota, kun me eletään näinkin hyvässä valtiossa. On ilmanen peruskoulu ja erinomainen terveydenhuolto ja kaikki muutkin sosiaaliset etuudet. Köyhäkin ihminen voi käydä kirjastossa ja saada asiallista sairaalahoitoa. Mutta toi eläkkeiden leikkaaminen tuppaa usein ärsyttämään mua. Ja nimenomaan se, kun ne leikkaukset suunnataan aina niihin pienimpiin eläkkeisiin. Herrojen eläkkeitä ei koskaan pienennetä. Sitten joitakin parin kolmen tonnin eläkkeitä käydään vähentämään. Se ei oo musta oikein. Sen verran päättäjienkin pitäis kunnioittaa teitä hyvinvointiyhteiskunnan rakentajia, että teille järjestettäs ees kohtuullinen toimeentulo ja asiallinen vanhustenhuolto. Se nyt on vähintä, mitä yhteiskunta voi antaa teille vastapalveluks. Tää nyt on tietysti vaan mun henkilökohtainen mielipiteeni, mutta tulipahan sanottua.
- Nyt puhuit asioo! Mie oon täsmälleen sammoo mieltä tuosta asiasta. Herrojen eläkkeisiin ei ikinä puututa millään tavalla. Eiköhän nuo vuan nosta rikkaihen eläkkeitä, kun meijän tavallisten taapertajien eläkkeitä lasketaan. Eihän rosvo toiselta rosvolta varasta. Ne lyöttäytyy kimppaan ja ryöstäävät kohta joltakii toiselta. Ja suurimmat konnat istuuvat piättäjien paikalla. Tässä muassa ois paljon kirveelle töitä! En muuten paremmin sano… Mutta hieno homma, kun suapi joskus kuulla, että joku nuorempikkii immeinen on miun kanssa yhtä mieltä. Ihan se antaa uutta toivoo tähän eläkeläisen elämään. Jaahans… Eiköhän oteta vielä yhet?
- No jos sä välttämättä tahdot tarjota, niin voinhan mä tietenkin kohteliaisuudesta ottaa. En oo vaan yleensä tottunu juomaan toisten piikkiin.
- Totta kai mie tarjoon nuin asialliselle nuorelle miehelle. Harvemmin sitä piäsöökään tällä tavalla rupattelemaan teijän nuorempien kanssa. Eihän tuota rahhoo tietysti liikoo oo, vuan kärsii siitä aina parit kaljat tarjota, kun sattuu mukava mies kohalle.
Vanhus tahtoi oikein skoolata, kun myyjä toi heille uudet huurteiset. Sitten ukkeli poistui sopivasti vessaan. Saarinen ryysti tuoppinsa tyhjäksi yhdellä pitkällä ryypyllä ja lähti samoin tein keskikaupungille. Siltaa ylittäessään hän huomasi olevansa jo melkoisessa humalassa.
VI


Vanhasta tottumuksesta tyhjäntoimittaja Saarinen suuntasi kulkunsa joen kupeessa olevaan kulttuuriravintolaan. Tai eihän kyseinen anniskelupaikka ollut tavallista kapakkaa kummempi, mutta jostakin syystä se oli vaan saanut kulttuuriravintolan maineen. Mikäli ihmisten puheisiin oli uskomista, kyseisessä ravintolassa näkyi tuon tuostakin kuuluisia näyttelijöitä, muusikoita, taidemaalareita ja kirjailijoita, mutta Saarinen oli onnistunut näkemään siellä vain erään kaupungissa asuvan alkoholisoituneen kirjailijan ja hänetkin korkeintaan puolenkymmentä kertaa.
Yhtä vahvana liikkui tietyissä piireissä sellainen käsitys, että kyseisessä ravintolassa käytiin aina mahdottoman älyllisiä keskusteluja. Kapakan vakioasiakkaana Saarinen kuitenkin tiesi, että noiden keskustelujen korkealentoisuuden kanssa oli vähän niin ja näin. Toki monet kanta-asiakkaat viljelivät loputtomissa maailmanparannuspuheissaan runsaasti sivistyssanoja ja esittivät jos jonkinlaisia teorioita tieteistä ja taiteista, mutta eipä se välttämättä vielä kertonut erityisen suurista henkisistä kyvyistä, sillä osasihan kuka tahansa tennarinkuluttaja esiintyä suurena ajattelijana esittämällä kirjoista ja lehdistä siepattuja lauseita omina älynväläyksinään.

Saarinen alkoi olla väsynyt saman valheen kertomiseen. Hänen teki jo mieli ryyppäillä kaikessa rauhassa, sillä vaatihan tarinoimisen aloittaminen aina oman ponnistelunsa. Hän oli jo menossa ostamaan juomista omilla rahoillaan, mutta juuri silloin hänelle tarjoutui niin houkutteleva tilaisuus, ettei hän malttanut olla sitä kokeilematta.
Muuan nelikymppiseltä näyttävä nainen pyysi häntä juttusille. Vaatteista päätellen nainen oli kohtalaisen varakas. Tuskin Saarinen ehti edes istahtaa vastakkaiselle tuolille, kun nainen jo kävi surkuttelemaan äitivainajaansa, joka oli vain paria viikkoa aikaisemmin kuollut rintasyöpään. Saarinen kuunteli kohteliaasti naista ja taputti häntä pehmeästi olalle.
- Kyllä se siitä. Kyllä sä selviät.
Nainen katsoi Saarista melkein loukkaantuneena.
- Kaikki sanovat minulle joka paikassa samalla tavalla. Kyllä sinä selviät, kyllä sinä selviät… Helppoahan se on niiden sanoa, jotka eivät koskaan ole menettäneet läheistä ihmistä.
Nainen puhkesi itkemään.
- Et sä ole ainoa, joka on juuri äsken menettänyt rakkaan ihmisen.
- Mitä tarkoitat?
Saarinen kaivoi lehtileikkeen esille tietoisen rauhallisin liikkein ja antoi sen naiselle. Jutun luettuaan nainen katsoi häntä silmät pyöreinä.
- Oliko hän sinun sukulaisesi?
Saarinen rykäisi ja viivytteli tahallisesti vastaustaan. Sitten hän alkoi puhua vakavalla äänellä:
- Ei hän ollut mulle mitään sukua, mutta silti hän oli mulle tosi läheinen ihminen. Oltiin kavereita lapsuudesta asti. Koulut ja intit käytiin yhtä aikaa ja naimisiinkin mentiin samana kesänä… Sehän tässä ikävintä on, kun Jarmon vaimo jäi nyt leskeksi eikä lapsilla oo enää isää…
- Monta lasta hänellä oli?
- Kaks alle kouluikästä lasta, Sanna ja Janne. Sanna on kuusvuotias ja Janne neljävuotias. Eikä siinä vielä kaikki…
- No mitä?
- Jarmon vaimo Minna oottaa parhaillaan kolmatta lasta.
- Ihanko totta?
- No tosi kuin vesi. Minnalla taitaa olla jo kolmas raskauskuukausi meneillään.
- Voi hyvänen aika. Kuulostaa ihan kauhealta. Lapsi ei nyt ollenkaan näe isäänsä. On siinä Minna-raukalla kestämistä.
Saarinen nyökkäsi.
- Sanos muuta. Mun on nyt pakko olla Minnan ja lasten tukena. Ei ne jaksa yksin hautajaisiakaan järjestää. Mun pitää auttaa heitä, se on mun velvollisuus. Se on vähintä, mitä mä voin heille tehdä.
Nainen tarttui Saarista kädestä.
- Ilman muuta sinun täytyy auttaa heitä. Minä tiedän miten vaikeaa on silloin, kun on juuri menettänyt lähiomaisensa. Muutama vuosi sitten kuoli isä ja nyt äiti… Tällä hetkellä tuntuu, ettei jaksaisi tehdä enää yhtään mitään. Vielä sitä jollakin tavalla jaksaa käydä töissä, mutta kaikki ylimääräinen on liikaa. Jos vain suinkin ehdit ja jaksat, niin ole nyt Minnan ja lasten tukena.
Saarinen huomasi, että viereisessä pöydässä istuva parrakas mies seurasi heitä. Mutta aina kun hän vilkaisi miestä, tämä katsoi muualle. Kauan hän ei ehtinyt partamiehen touhuja pohtia, sillä nainen ojensi hänelle lasin. Jossakin välissä nainen oli tehnyt tilauksen hänen huomaamattaan.
- Ole hyvä. Se on vodkaa.
- Kiitos kiitos. Ei nyt olisi tarvinnut…
He kilistivät laseja ja ottivat pikkuryypyt. Kirkas viina piristi kummasti oloa. Saarinen johdatteli naisen puhumaan jälleen äitinsä kuolemasta, ja puhetta sitten tulikin pitkä tovi. Silloin tällöin Saarinen lausui vakavalla äänellä välikommenttejaan, mutta enimmäkseen hän tyytyi vain kuuntelemaan. Ilmeisesti hänen kohtelias käytöksensä teki naiseen vaikutuksen, koska tuotapikaa hän sai eteensä lasillisen salmiakkikossua.
- Eiköhän tehdä sinunkaupat. Minun nimeni on Pirjo.
Saarinen tarttui ojennettuun käteen, ja he kättelivät pitkään ja hartaasti.
- Petri, mutta voit sanoa ihan vaan Peteksi.
Keskustelujen edetessä nainen tahtoi tietää tarkemmin puukotuksesta. Saarinen laittoi tarinaa kertoessaan viimeisenkin oljenkortensa peliin. Hänen humalansa oli jo sen verran kova, että aika ajoin tarina alkoi tuntua hänestä itsestäänkin todelta.
- Niin… Viime lauantaina yks täyskaheli tyyppi löi Jarmoa viis kertaa puukolla ravintola Elmerin edustalla. Mun käsittääkseni murhan motiivina oli mustasukkaisuus. Se tyyppi oli yritelly Minnaa joskus vuosia sitten. No sit Minna ja Jarmo pääty yhteen ja tää tyyppi alko kantaa kaunaa Jarmolle. Sillon kun Jarmo ja Minna meni naimisiin, tää tyyppi soitteli niille tappouhkauksia. Sit se joutu muutamaks vuodeks linnaan joistakin rötöksistä ja me kaikki unohdettiin ne tappouhkaukset. Mutta kuinkas ollakaan, tää jätkä otti heti linnasta päästyään selville Minnan ja Jarmon asuinpaikan. Myöhemmin on käyny ilmi, että se oli seuraillu Jarmoa ja Minnaa useita viikkoja. Kyttäs kato vaan sopivaa tilaisuutta, milloin pääsee pistämään Jarmon hengiltä. Viime lauantaina sille sitten viimein koitti tilaisuus, kun Jarmo meni yksin iltakaljoille… Lopun tiedätkin. Oli se vaan onni, ettei Minnan tarvinnu nähdä sitä verityötä… tai lasten…
- Kauheaa! Kuulostaa juuri sellaiselta tyypilliseltä suomalaismiehen tekemältä murhalta. Ainoana syynä järjetön mustasukkaisuus ja tekijänä joku onneton luuseri, joka alkaa heti omia naista itselleen, kun nainen vaan kerran erehtyy juttelemaan sille.
Siinä sitten tulikin haukuttua lähestulkoon kaikki suomalaismiehet. Kuinka heillä on huono itsetunto, kuinka he ovat arvaamattomia ja sulkeutuneita, kuinka he eivät osaa ilmaista tunteitaan, kuinka he ovat väkivaltaisia ja sovinisteja, kuinka onnettomia he ovat sängyssä, kuinka tökeröjä ja tylyjä he ovat naisille ja niin edelleen.
- Pahoin vaan pelkään, että se mies on jo parin vuoden päästä taas vapaalla jalalla, nainen lausui kiihtyneellä äänellä.
- Niinhän siinä saattaa käydä.
- Meidän lainsäädäntömme suojelee rikollisia. Todennäköisesti sekin hullu saa harkitusta murhasta vain muutaman vuoden linnaa, kun se muutetaan oikeudenistunnossa täyttä ymmärrystä vaille tehdyksi tapoksi. Ja jos se roisto osaa heittäytyä tarpeeksi kahjoksi, se pääsee mielentilatutkimuksiin ja tuomio vaan pienenee. Sitten kun vielä osaa käyttäytyä vankilassa mallin vuoksi hyvin tai tulee mukamas uskoon, niin selviää puolella tuomiolla. Sellainen on nykyinen oikeuskäytäntömme. Aina ollaan rosvojen puolella. Kuka siitä sitten ottaa vastuun, kun häiriintyneet raiskaajat, murhaajat ja lapsiinsekoajat päästetään tuosta vaan vapaaksi?
- Totta puhut. Kyllä tässä meidän maan oikeuskäytännössä on jotain todella pahasti vialla. Olen minäkin sitä usein miettinyt, Saarinen myötäili parhaansa mukaan.
Saarinen huomasi, että viereisessä pöydässä istuva parrakas mies hymyili itsekseen. Jotain ratkaisevaa tuntui olevan tekeillä, sillä tuskinpa tuo mies seurasi heitä aivan huvin vuoksi. Saarinen johdatteli naisen tarjoamaan lisää juomista. Hänen ei tarvinnut kuin hieman vihjaista rahapulaansa, kun nainen jo tilasi parit whisky-paukut.
- Olipa hyvä, kun satuttiin yhteen. Saamme jakaa kokemuksiamme. Helpottaahan se vähän suurta surua, kun saa purkaa sydäntään sellaiselle ihmiselle, joka on joutunut kokemaan samanlaisen kriisin elämässään, nainen lausui, kun he jälleen skoolasivat.
- Niinpä. Eihän täällä maailmassa kukaan yksin pärjää, mutta toinen toistamme tukien me nousemme suuristakin vaikeuksista.
Nainen liikuttui Saarisen sanoista niin paljon, että tahtoi halata häntä. Kun hän istahti takaisin tuolilleen, hän huomasi kauhukseen, että parrakas mies seisoi heidän edessään. Nainenkin säpsähti hieman.
- Anteeksi vaan kun puutun keskusteluunne, mutta katson velvollisuudekseni hieman oikaista tämän herran kertomusta…
Partamies vilkaisi Saarista virnistäen, mutta jäi sitten katsomaan naista.
- Mistä on kyse? nainen melkein parkaisi.
Partamies vakavoitui.
- Satun asumaan ravintola Elmerin naapuritalossa ja tunsin jollakin tavalla äsken mainitun vainajan. Ensinnäkin olen aivan varma, ettei tämä mies tuntenut koskaan vainajaa (näin sanoessaan mies vilkaisi nopeasti Saariseen, mutta kääntyi sitten takaisin puhumaan naiselle). Kuolleen miehen nimi oli Asko Mielikäinen, eikä hänellä ollut minun tietääkseni ollenkaan lapsia. Ja kuulemieni silminnäkijälausuntojen mukaan itse puukotuskin tapahtui aivan toisella tavalla, mitä tämä ilmeisesti poikkeuksellisen vilkkaalla mielikuvituksella varustettu herra äsken kertoi. Olen kuullut aika luotettavalta taholta, että Asko alkoi itse rähjäämään eräälle kulmakuntien puukkosankarille. Sen verran äskeisessä tarinassa on perää, että puukottaja oli poliisin vanha tuttu ja että hän oli juuri päässyt vankilasta. Asko teki kohtalokkaan virheen mennessään haastamaan riitaa tälle miehelle. Ei tiennyt, millaisen kaverin kanssa joutui tekemisiin. Vuosikausia Asko sai rauhassa aukoa päätään ihmisille, mutta lopulta hänenkin kohdalleen sattui sellainen mies, joka ei kuunnellutkaan ihan mitä tahansa. Asko oli selvin päin ihan mukava mies, mutta kännissä hän muuttui aina riidanhaastajaksi. Puukotus tapahtui todellakin ravintola Elmerin edustalla, mutta se ei pidä paikkaansa, että Asko olisi saanut viisi puukoniskua. Tappaja löi Askoa puukolla yhden ainoan kerran, mutta sekin riitti, kun se sattui oikeaan tai pitäisikö ennemminkin sanoa väärään paikkaan. Puukko nimittäin osui Askoa suoraan silmään. Käytännöllisesti katsoen mitään ei ollut enää tehtävissä sen jälkeen, vaikka lehdistössä onkin annettu asiasta aivan toisenlaista tietoa. Että sellainen tapaus se oikeasti oli.
Nainen katsoi epäröiden ensin parrakasta miestä ja sitten Saarista. Saarisen oli pakko turvautua viimeiseen keinoonsa: hän purskahti vuodattamaan krokotiilinkyyneleitä.
- Just tollasia perättömiä juttuja ne nyt puhuu Jarmosta… Monet oli kateellisia Jarmolle, kun sillä oli niin hyvä työpaikka ja onnistunut avioliitto. Miks ne ei anna ees kuolleitten olla rauhassa… Miks niiden pitää vielä kuolemankin jälkeen levitellä Jarmosta täysin perättömiä juttuja… niinkun omaisilla ja ystävillä ei ois jo muutenkin tarpeeks kestämistä…
Syrjäsilmällä Saarinen huomasi partamiehen jo nauravan ääneen. Siinä samassa nainen nousi kiivastuneena seisomaan ja alkoi sättiä partamiestä melkein hysteerisessä mielentilassa:
- Vielä kehtaat nauraa! Ensin järkytät läheisen ystävänsä menettäneen miesraukan perättömillä juoruillasi ja sitten vielä ilkeät hekotella päälle! Mene muualle kertomaan noita paskajuttujasi! Kyllä minä tiedän, millaisia kieroilijoita te kaikki juoruilijat olette. Koskaan te ette kerro ihmisistä mitään myönteistä. Aina vaan kielteistä. Kun minun isäni aikoinaan hukkui, kaikki naapurit levittelivät sellaisia juoruja, että isä olisi ottanut humalassa yliannostuksen unilääkkeitä. Niin kuin Pete jo sanoi, antaisitte edes kuolleitten olla rauhassa. Jos on ihan pakko juoruilla, niin juoruilkaa elävistä. Hävetkää! Iso mies ja kehtaakin alentua tuollaiseksi juorumummoksi!
Parrakas mies ei saanut edes suunvuoroa, koska nainen vain kiihdytti moittimistaan. Salamannopeasti Saarinen kumosi kummankin whisky-paukun suuhunsa ja nousi varovasti pöydästä.
- Mun on pakko lähtee kotiin. Tuo perätön juttu järkytti mua niin suuresti, etten mä voi enää jäädä tänne. Hyvää yötä… koeta pärjätä… Saarinen lausui naiselle yhäkin nyyhkyttäen.
Heidän halatessa parrakas mies sai lopultakin puheenvuoron:
- Täytyy kyllä sanoa, että miehellä on hyvä pokka. Itkeäkin osaa niin aidon kuuloisesti, että melkein tässä voi kohta uskoa mustankin valkoiseksi. Oletko koskaan harkinnut pyrkiä teatterikorkeakouluun? Sinussa olisi ainesta.
Siitäkös nainen vasta riemastuikin:
- Tunteeton sika! Juoruakka! Tyypillinen juntti, joka ei osaa edes käytöstapojen alkeita! Me nostamme sinua vastaan kunnianloukkaussyytteen! Onko nyt hyvä olo, kun sait lyödä lyötyä? Häivy minun silmistäni! Häivy!
Kaikki lähipöydissä istuvat ihmiset katsoivat kiinnostuneina kohtausta ja monet heistä naureskelivatkin. Partamieskin alkoi korottaa ääntään, ja seurauksena oli aivan kauhea sanasota. Kumpikin osapuoli oli jo niin kiihdyksissään, että Saarinen pääsi livahtamaan pois paikalta kummankaan sitä huomaamatta. Ulko-ovella hän vilkaisi taakseen ja näki naisen lyövän avokämmenellä partamiestä poskelle. Portsari riensi selvittämään riitaa.

















VII


Tyhjäntoimittaja Saarinen käveli keskikaupungilla olevaan yödiskoon. Disko oli nuorison suosima paikka, eikä Saarinen käynyt siellä kovinkaan usein. Diskon lähellä olisi ollut viihtyisämpikin kapakka, joka oli myös ollut aamuneljään auki, mutta sinne hän ei rohjennut mennä siltä varalta, jos parrakas mies olisi tullut sinne jatkoille.
Diskoon päästyään Saarinen osti siiderin ja jäi litkimään sitä baaritiskille. Tanssiparketin vierellä olisi ollut enemmän väkeä, mutta sinne hän ei viitsinyt mennä liian kovan metelin takia. Hänestä tuntui aina yhtä käsittämättömältä, miksi tiskijukka soitti levyjä niin kovalla. Jos tanssiparketilla aikoi jotain keskustella, siellä täytyi huutaa kurkkunsa kipeäksi.

Nätin näköinen nuori nainen istui yksikseen baaritiskillä. Enempiä miettimättä Saarinen meni naisen luokse. Hänen teki mieli jutella vain niitä näitä. Ja eihän sitä koskaan tiennyt, vaikka keskustelu johtaisi myöhemmin vähän pitemmällekin…
- Terve. Saanko istua seuraksi? Saarinen kysyi mahdollisimman selvän oloisena.
Aluksi nainen ei näyttänyt edes kuulevan hänen kysymystään. Saarinen aikoi jo toistaa ehdotuksensa, mutta sitten nainen katsoikin häneen ja lausui, että ole hyvä vaan. Hän istahti viereiselle jakkaralle ja siemaisi vähän siideriä rohkaisuksi. Nainen näytti olevan aivan omissa oloissaan. Saarinen päätteli, ettei mitään keskustelua syntyisi, ellei hän itse alkaisi hieroa tuttavuutta.
- No mitäs kuuluu?
- Eipä kovin hyvää, nainen vastasi tuskin kuuluvalla äänellä.
- Onks sulle sitten sattunut jotain ikävää? Jos saan niinkun udella?
Meni kauan, ettei nainen vastannut mitään. Saarista vähän nolottikin, kun hän alkoi sillä tavalla utelemaan.
- On… Mun avomies tapettiin viime lauantaina. Meni haastamaan riitaa liian äkkipikaselle miehelle. Sitten tää mies sai raivarin ja puukotti mun miehen hengiltä. Se oli Askon loppu. Asko oli selvin päin hirveen kiva mies eikä se ollu mulle koskaan paha ja väkivaltanen, mutta kännissä se alko aina soittamaan poskeansa toisille miehille. Lopulta se sitten erehty aukomaan päätään sellaiselle tyypille, joka laittoikin kovan kovaa vastaan. Ei ollu suurista lihaksista mitään hyötyä, kun toinen riitapukari kaivoi moran taskusta.
Saarinen ei ollut uskoa korviaan. Hänen kätensä alkoivat täristä, kun hän sytytti piippua.
- Niin sattuiko tää puukotustapaus viime lauantaina ravintola Elmerin edustalla?
- Sattui.
- Otan osaa.
- Kiitos… Mä oon raskaana sille mun kuolleelle miehelleni. Tänä iltana tuli hirveen epätoivoinen olo. Ajattelin, että samahan se on vaikka juoda päänsä täyteen… No yhen kaljan mä pystyin juomaan, mutta sitten mulle iski niin kova katumus, että juominen loppui siihen. En mä voi ottaa känniä, kun raskaus on jo niin pitkällä, etten mä voi tehdä enää aborttia. Tupakanpoltonkin lopetin, kun sain tietää odottavani vauvaa. Sen potkut jo tuntuu vatsassa… Ihan tarkotuksella me laitettiin se Askon kanssa alulle. Eihän sitä sillon voinu mitenkään ees aavistaa, kuinka Askolle käy… Mutta pakko mun on silti tää lapsi synnyttää. Pitää vaan uskoa sokeasti, että kyllä mä jotenkin pärjään lapsen kanssa yksinkin. On mun siskokin yksinhuoltaja.
Vasta silloin Saarinen huomasi, että naisen vatsa oli todellakin paisunut. Samoin hän huomasi, että nainen joi pelkkää teetä.
- Pitää kai mennä vanhempien luokse yöksi, etten mä tee itelleni ja vauvalle mitään pahaa.
- Missä sun vanhemmat asuu?
- Kontiolahdella. Tästä on sinne noin kolkyt kilsaa.
- No kuinka sä aiot sinne mennä?
Nainen huokaisi ja haroi hajamielisen näköisenä kauniita vaaleita hiuksiaan.
- Kai mun pitää liftata. Ainakin loppumatka… Ehkä multa löytyy rahaa sen verran, että pääsen puoleenväliin asti taksilla…
Hetken Saarinen kamppaili kahden vaiheilla ja tyhjensi sitten kaikki lompakossaan olevat rahat naisen eteen.
- Ota nuo, niin pääset koko matkan taksilla.
Nainen hätkähti ja katsoi Saarista häkeltyneen näköisenä.
- Mitä ihmettä…? Mitä tämä tarkoittaa?
- Älä kysele mitään. Ne rahat kuuluvat sinulle. Moi.
Saarinen kumosi lasinsa tyhjäksi ja lähti siltä istumalta noutamaan takkiaan narikasta. Ulko-ovella hän vielä kääntyi ja vilkutti naiselle. Naisella oli yhäkin hämmästynyt ilme, mutta vilkutti hän kuitenkin takaisin.
Saarisen piti kiirehtiä ulos, ettei hän olisi ehtinyt tulla toisiin ajatuksiin.

Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 1 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
5.0  (1)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Lehtileike 2018-03-31 09:50:19 Arska
Arvosana 
 
5.0
Arska Arvostellut: Arska    March 31, 2018
Top 10 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Hyvä tarina ja loistavasti kerrottu.

Juoni ottaa heti mukaansa ja vie todella matkaansa. Hyvin rakennettu kokonaisuus, jossa kyllä viihtyi ja loppua kohden alkoi mielikuvissa jo väikkyä se väistämätön kysymys: Kuinka tarina tulee päätymään? Yllätys loppuun on varmasti tulossa ja niinhän se tulikin. Täydellisenä yllätyksenä.
Odottelin jotenkin Saarisen jäävän nalkkiin juonessaan, mutta aina hän veti roolinsa lävitse.

Eikä lopussakaan jäänyt tarinastaan kiinni, vaan pikemminkin polkaisi omaan miinaansa.

Mahtavasti rakennettu ja kerrottu.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
00
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS