Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Muut Sopeutumaton sankari
QR-Code dieser Seite

Sopeutumaton sankari

















SOPEUTUMATON SANKARI



















I


Kersantti Rummukainen oli turhautunut työhönsä. Hänen työsuhteensa oli kestänyt vasta vajaat pari kuukautta, ja hän tunsi jo saaneensa tarpeekseen kapiaisena olemisesta. Kyse ei ollut lainkaan siitä, etteikö hän olisi pitänyt alokkaiden käskemisestä ja juoksuttamisesta. Ongelma oli vain siinä, ettei hänellä ollut tarpeeksi valtaa.

Armeija oli ollut Henri Rummukaiselle melkeinpä ainoa paikka, jossa hän oli kokenut onnistuvansa. Kouluissa ja satunnaisissa työpaikoissa hän oli menestynyt vähän niin ja näin, mutta sotaväessä hän oli ollut saapumiseränsä parhainta ainesta.
Peruskoulun päättyessä mikään ammatillinen ura ei kiinnostanut Rummukaista sen erityisemmin, ja niinpä hän meni lukioon, kun ei muutakaan ratkaisua siihen hätään keksinyt. Luontaisilla lahjakkuuksillaan hän kävi lukion jotenkuten loppuun asti ja saipa vielä valkolakinkin. Toisen luokan hän tosin joutui käymään kahteen kertaan, koska riitautui niin pahasti ruotsin opettajansa kanssa, että sai kahdesta kurssista peräkkäin nelosen. Hän tunsi niin syvää vastenmielisyyttä tuota vanhaksi piiaksi jäänyttä naislehtoria kohtaan, ettei suostunut suorittamaan kesälomalla ehtoja, vaikka siitä seurasikin ylimääräinen lukuvuosi ikävääkin ikävämmässä opinahjossa.
Maamme koululaitoksessa oli jotain sellaista, mitä Rummukainen ei voinut koskaan sisimmässään hyväksyä. Ei hän oikein itsekään tiedostanut, mistä tämä hänen kouluinhonsa johtui. Jotenkin hänestä vain oli aina tuntunut, etteivät opettajat osanneet koskaan arvostaa hänen todellisia kykyjään ja taitojaan. Lähestulkoon kaikista opettajista hänelle jäi sellainen mielikuva, että nuo vietävän kansankynttilät olivat vain kaavoihinsa kangistuneita vanhoja kääkkiä, jotka aina tyrmäsivät kaikki uudet ajatukset ja asenteet ja yrittivät vaikka väkisin muokata kaikista oppilaista samanlaisia keskivertokansalaisia ja tylsiä virkamiehiä. Ja koska hän ei malttanut pitää suutansa kiinni oppitunneilla, hän oli tuon tuostakin opettajien kanssa napit vastakkain.

Tuli sitten aika, jolloin Henri Rummukaisen piti lähteä armeijaan. Kutsunnoissa hänet oli määrätty suorittamaan varusmiespalveluksensa erään lakkautusuhan alla olevan varuskunnan pioneerikomppaniassa.
Vastoin kaikkien tuttaviensa odotuksia Rummukainen viihtyi armeijassa hyvin. Jo ensimmäisistä päivistä lähtien hän tunsi viimeinkin löytäneensä oman paikkansa tässä tappavan tylsässä yhteiskunnassa. Vihdoinkin hän oli päässyt sellaiseen yhteisöön, jossa hän sai paljastaa leijonankyntensä. Hän oli armeijassa kuin kala vedessä ja koki metsässä rämpimisen ja aseiden kanssa pelehtimisen vain suurena mieltä kiihdyttävänä seikkailuna.
Alokasaikana Rummukainen sijoitettiin luutnantti Joenhaaran joukkueeseen. Luutnantti Joenhaara oli ainoa ihminen, jota hän jollakin tavalla kunnioitti. Joenhaaran tavassa kouluttaa ja komentaa oli jotain sellaista, mikä vetosi hänen syvimpiin vaistoihinsa. Esimiehenä Joenhaara oli ankara ja vaativa, mutta toisaalta kuitenkin reilu ja oikeudenmukainen, kunhan tehtävät vain toteutettiin vaaditulla tavalla. Alusta lähtien Joenhaara teki selväksi, että heidät koulutetaan surmaamaan vihollinen ja jäämään itse henkiin. Siinä oli Rummukaiselle lopultakin selkeä päämäärä, johon hänen kannatti määrätietoisesti pyrkiä.
Joenhaaran harvasanaisuus ja ehdottomuus tekivät Rummukaiseen unohtumattoman vaikutuksen. Joenhaara ei lässyttänyt turhanpäiväisyyksiä, eikä liioin säälinyt heikkoja yksilöitä. Korkea-arvoiset upseerit ja sotilaspastori pitivät heille yleviä opetustuokioita puolustussodan periaatteista ja sotimisen etiikasta, mutta sellaisia puheita Rummukainen piti pelkkänä paskanjauhamisena ja sulki niiltä täydellisesti korvansa. Ei hän halunnut opetella miksikään rauhaa rakastavaksi pehmosotilaaksi vaan kylmäveriseksi kunnon tappajaksi.
Tämän oivalluksen myötä Rummukainen tunsi koko ajatusmaailmansa selkiytyvän järkeväksi kokonaisuudeksi. Elämä oli vain ikuista taistelua olemassaolosta, jossa vahvat yksilöt menestyivät ja heikot yksilöt sortuivat. Itse asiassa ihmisten ja eläinten välillä ei ollut mitään eroa; ihminen vain oli muita nisäkkäitä kehittyneempi ja älykkäämpi ja osasi siksi nujertaa heikompiaan nerokkaammilla keinoilla. Hänkin oli vain eläin, raaka ja villi peto, jonka tärkeimpänä tehtävänä oli tappaa ja lisääntyä. Kuinka huikaisevalta tämä ajatus tuntuikaan!
Alokasaikana Rummukainen oli niin täynnä maanpuolustustahtoa, että hyväksyi mukisematta kaiken sotilaallisen kurin ja järjestyksen. Kovakuntoisena ja lujahermoisena hän suoriutui vaivattomasti kaikista eteen tulevista tehtävistä. Ammunnoissakin hän pärjäsi yllättävän hyvin, vaikkei ollut ennen armeijaan tulemistaan ampunut kuin pari laukausta pienoiskiväärillä.
Rummukainen oli kaikin puolin esimerkillinen sotilas, eikä hänen tarvinnut koskaan sortua nuoleskelemaan esimiehiään, koska hänen ansionsa huomattiin muutenkin. Varusmiestoverit pitivät häntä enemmän ja vähemmän hulluna, mutta eipä hän siitä välittänyt, niin kuin ei yleensäkään muiden mielipiteistä. Toisaalta hänen juro käytöksensä herätti tuvassa ja kasarmilla tietynlaista kunnioitustakin. Vilkas keskustelu taukosi kuin leikaten, kun hän joskus harvoin osallistui muutamalla sanalla muiden puheisiin.

Alokasajan loppupuolella Henri Rummukainen oli yksi varmimmista reserviupseerikouluun lähtijöistä, mutta juuri silloin hänelle tulikin seinä vastaan. Hänet oli jo valittu RUK:hon, kun hänen taustojaan käytiin selvittämään tarkemmin. Pahaksi onneksi hänellä sattui olemaan pari sakkorangaistusta pahoinpitelyistä, ja määräysten mukaan RUK:hon ei voitu lähettää sellaista henkilöä, jolla oli merkintöjä rikosrekisterissä. Olihan se melkoinen pettymys, kun reserviupseerikoulun ovet sulkeutuivat hänen edessään. Eniten raivostutti, kun moni vähemmän kyvykäs soturi pääsi RUK:hon ja hänen piti jäädä ulkopuolelle. Läheltä jo piti, ettei hän lopettanut varusmiespalveluaan siihen paikkaan.
Komppanianpäällikkö ja luutnantti Joenhaara olivat syvästi pahoillaan, kun eivät voineet päästää Rummukaista RUK:hon. Joenhaara pyysi hänet ihan kahdenkeskiseen neuvotteluun ja kirosi typeriä määräyksiä, joiden takia hänen kaltaisensa huippuyksilön upseeriura jäi toteutumatta. Toisaalta Joenhaara sai käännytettyä hänet lähtemään aliupseerikouluun. Niin Rummukaisesta sitten koulutettiin alikersantti. Hän oli kurssinsa paras oppilas ja sai siitä hyvästä viidensadan markan stipendin ja kolme kuntoisuuslomapäivää. Tapana oli määrätä AUK:n parhain aines oman saapumiserän ryhmänjohtajiksi, mutta monien pitkien suostuttelujen jälkeen AUK:n päällikkö antoi hänen mennä uusien alokkaiden ryhmänjohtajaksi. Rummukainen tahtoi olla mahdollisimman tiukka ja äkäinen ryhmänjohtaja, eikä se mitenkään olisi voinut onnistua, jos hänen ryhmässään olisi ollut tuttuja poikia omalta alokasajalta.
Niin Rummukainen sitten pääsi huutamaan ja ärhentelemään alokkaille. Ja hän todellakin oli niin inhottava ja tiukka alikessu kuin vain määräysten ja ohjeiden puitteissa sai olla. Kaikenlaista ikävää kun voi edelleenkin järjestää säikyille ja puolustuskyvyttömille alokkaille, vaikkei suoranaisesti syyllistyisikään simputukseen.
Tupailmoitusten, tervehtimisen ja puhuttelun suhteen Rummukainen vaati alokkailta aina täydellistä palveluohjesäännön noudattamista. Jos alokas vaikkapa unohti tervehtiä häntä oikeaoppisesti, niin taatusti tuo onneton mortti sai kuulla siitä ankarat moitteet. Puhumattakaan siitä, jos joku typerä mortti erehtyi sinuttelemaan häntä! Pinkkojen ja punkkien räjäyttäjänä hän kehittyi suoranaiseksi legendaksi komppaniassaan. Kaappeja ja tupia tarkastaessaan hän löysi aina jotain huomauttamista, sillä eihän sellaista tupaa ole olemassakaan, josta ei löytyisi jostakin paikasta pölyä ja villakoiria. Vielä vähemmän löytyy sellaista tupaa, jossa kaikki kaapit olisivat tismalleen samanlaisessa järjestyksessä.
Myös päivystysvuorot antoivat Rummukaiselle oivallisen tilaisuuden toteuttaa sadistisia luonteenpiirteitään. Ilmoitusten piti mennä viimeisen päälle oikein tai muuten sotilaskotiin, kuntotalolle tai tupakkapaikalle ei ollut alokkailla mitään asiaa. Ja vaikka ilmoitus menikin kaikin puolin oikein, niin saattoihan lähtemistä vielä jarrutella ylimääräisillä nakkihommilla, kuten saappaiden lankkauttamisella, partakarvojen ja niskavillojen leikkauttamisella, sotilasarvojen ja valalaulujen sanojen kuulustelemisella ja niin edelleen. Palveluohjesäännöstähän löytyy aina jokin pykälä, jolla voi aiheuttaa alaisilleen ikävyyksiä.
Monet muut varusmiesjohtajat eivät käyttäneet hyväkseen näitä porsaanreikiä, mutta Rummukainen käytti, sillä olihan luutnantti Joenhaarakin sanonut, ettei armeija saanut olla mikään lepokoti, jossa vain leppoisasti jutustellaan ja tapetaan aikaa. Oikeastaan Rummukainen oli vain tyytyväinen, kun huomasi alaisissaan itseensä kohdistunutta vaivoin pidäteltyä inhoa ja katkeruutta. Kunnon sotilaan piti ollakin aggressiivinen. Väsyneinä ja ärsytettyinä muutamat parhaimmat yksilöt suorastaan puhkuivat raivoa ja taistelutahtoa metsäkeikoilla. Näille harvoille valioyksilöille Rummukainen saattoi hyvällä tuulella ollessaan jopa murahtaa pari kannustavaa sanaa.
Heikkoja yksilöitä Rummukainen sen sijaan vihasi, noita säälittäviä mammanpoikia, jotka väsyivät ensimmäisinä ja valittivat koko ajan milloin mistäkin asiasta, kuten kylmyydestä, nälästä tai kiireestä. Näille luusereille hän järjesti normaalia enemmän vartiovuoroja ja polttopuiden tekoa, sillä saattoihan luuserissakin herätä tappajan veri, kun häntä tarpeeksi rangaistiin heikkoudestaan ja niskuroimisestaan. Säälimisen hän ei uskonut tuottavan minkäänlaisia tuloksia. Jos heikko yksilö sortui, niin niinhän kuului käydäkin, koska luonnossakin raajarikot eläimet joutuivat ensimmäisinä petojen saaliiksi.

Sanotaan, että vittumaisimmat jätkät pärjäävät parhaiten intissä. Lienee tuossa väitteessä jotain perää, sillä Henri Rummukainen saavutti varusmiespalvelunsa aikana paljon mainetta ja kunniaa. Kun hänen maineikas uransa alokkaiden ryhmänjohtajana oli päättymäisillään rykmentinkomentaja ylensi hänet kersantiksi. Hän sattui vielä olemaan yksikkönsä ainoa alikersantti, joka sai kessun jämät. Ylentämisen johdosta hän sai taas muutaman kuntoisuuslomapäivän ja oikein rähinäremmin rintakehoaan koristamaan. Samalla hänen valintansa tulevan aliupseerikurssin apukouluttajaksi oli itsestäänselvyys.



II


Aikanaan Henri Rummukaisen varusmiespalvelu päättyi. Siviilielämässä häntä odotti vain työttömyys ja toimettomuus. Hän hautautui jälleen rivikansalaisten harmaaseen massaan. Ei ollut enää kersantin natsoja kauluksissa eikä rähinäremmiä rintakeholla. Kukaan ei enää pelännyt häntä, eikä ollut enää ketään alaista, jota hän olisi voinut mielensä mukaan käskeä ja moittia. Hän oli vain yksi pieni tennarinkuluttaja tuhansien muiden samanlaisten joukossa.
Muutaman viikon Rummukainen tappoi aikaansa siviilissä, kunnes sitten yhtäkkiä oivalsi, että voisihan hän pyrkiä puolustusvoimiin väliaikaiseksi kantapeikoksi. Niinpä hän lähetti työpaikkahakemuksen samaan varuskuntaan, missä oli käynyt armeijan. Viikon päästä hän sai kirjeen, jossa hänet toivotettiin varuskuntaan tervetulleeksi. Työsopimus tehtiin peräti vuoden pituiseksi. Hänen työsuhteensa alkoi suurin odotuksin, sillä aivan alussa kaikki näytti menevän suorastaan loistavasti. Palkka oli mitä oli, mutta kyllä sillä kuitenkin pärjäsi päivästä toiseen; olihan se sentään enemmän kuin työmarkkinatuki. Rummukaiselle järjestettiin lähes ilmainen asunto, ja hän pääsi jälleen kouluttamaan alokkaita.
Mutta sitten tapahtui niin ikävä yllätys, että Rummukainen määrättiin yliluutnantti Vornasen työpariksi. Pahaksi onneksi Rummukaisella sattui olemaan henkilökohtaisia kaunoja Vornaselle. Hänen antipatiansa juonsivat juurensa edelliseen kevääseen, jolloin hän oli ollut aliupseerikurssin apukouluttajana. Vornanen oli puuttunut usein apukouluttajien toimintaan, vaikka itse silloin olikin pioneerikomppanian kouluttajana. Ja jostakin kumman syystä Vornanen oli ottanut nimenomaan Rummukaisen silmätikukseen.
Yliluutnantti Vornanen oli löytänyt huomauttamista milloin mistäkin asiasta. Ei olisi saanut niin paljon juoksuttaa aliupseerikoulun oppilaita ennen ruokalaan menoa, eikä olisi saanut laulattaa oppilailla pioneerien taistelulaulua marssin aikana. Vornasen mielestä apukouluttajien olisi pitänyt mennä ruokalaan muodon perässä, eivätkä he olisi saaneet pitää pakkasella lomahansikkaitakaan, kun kerta oppilaidenkin piti pitää villakäsineitä. Apukouluttajat eivät olisi saaneet käydä päivällä sotilaskodissa, kun se kerta oli oppilailtakin kielletty. Rykmentin päivystäjänä ollessaan Vornanen tuli aina tarkastamaan, sammutettiinko apukouluttajien tuvasta valot määräysten mukaan kymmeneltä ja menipä Vornanen vahtimisessaan joskus niinkin pitkälle, että järjesti apukouluttajille tupa- ja kaappitarkastuksia ennen iltalomalle ja viikonloppuvapaalle lähtöä!
Apukouluttajien mielestä tämä kaikki oli tietenkin ollut Vornasen taholta pelkkää nöyryyttämistä, sillä aliupseerikoulun kapiaiset eivät puuttuneet millään tavalla tällaisiin pikkuseikkoihin. Sanomattomana sopimuksena oli, että apukouluttajilla oli tiettyjä vapautuksia normaalista sotilaskurista, niin sanottuja koulutuksen suomia etuisuuksia. Yksi sellainen kirjoittamaton sääntö oli, että apukouluttajat saivat etuilla vapaasti ruokalassa ja varusvarastolla. Annettiin epäsuorasti ymmärtää, ettei heidän touhujaan sen kummemmin tarkkailtu, kunhan he vain hoitivat mallikkaasti varsinaiset tehtävänsä. Kaikki sujuikin niin kauan hyvin, kunnes kuvioihin tuli tuo helvetin Vornanen, joka alkoi vahtia kaikkia heidän tekemisiään kuin saalista vaaniva haukka.
Nyt Rummukaisesta sitten yritettiin väkisin tehdä tuon Vornasen työkaveri! Armeija-aikana hänen oli ollut pakko sietää Vornasen temppuilut, mutta voisiko hän tulla Vornasen kanssa toimeen vapaaehtoisesti varuskunnan palvelukseen hakeutuneena kantapeikkona? Kaikki hänen unelmansa ja suunnitelmansa näyttivät raukeavan tyhjiin kertaheitolla.

Samaan aikaan tapahtui eräs toinenkin ikävä tapaus: luutnantti Joenhaara määrättiin koulutuskieltoon ja siirrettiin aliupseerikoulun vääpeliksi. Paria kuukautta aikaisemmin Joenhaara oli kerran innostunut pitämään suksisulkeisia elokuvahallin katolla. Pitihän se arvata, että porukassa oli sattunut olemaan muuan kömpelö alokas, joka oli horjahtanut liukkaalla peltikatolla ja syöksynyt lumihankeen. Alokkaalle ei käynyt mitenkään, mutta silti hänen vanhempansa nostivat Joenhaaraa vastaan syytteen.
Syytettä käsitellyt tuomioistuin tulkitsi luutnantti Joenhaaran menettelyn tahalliseksi simputukseksi, josta lisäksi oli aiheutunut alokkaille ilmeinen hengenvaara. Niin Joenhaaraa sitten rangaistiin sakoilla ja koulutuskiellolla. Samainen tuomioistuin oli antanut puoli vuotta aikaisemmin Joenhaaralle virallisen varoituksen ja se katsottiin raskauttavaksi tekijäksi tuomiota langetettaessa. Tuolloin Joenhaara oli määrännyt lautalla seilailevan pioneerijoukkueen uimaan rantaan täysi taisteluvarustus päällä. Tietenkin joukkoon oli eksynyt silloinkin muuan avuton tumpelo, joka oli ollut vähällä hukkua.
Joenhaaran karu kohtalo masensi syvästi Rummukaista. Heti kun joku upseeri yritti olla kouluttajana vähänkään tiukempi, hänet vaiennettiin ja siirrettiin johonkin täysin toisarvoiseen tehtävään puolustusvoimien koneistossa. Kävisikö Rummukaisellekin kuten Joenhaaralle, jos hän jäisi pysyvästi armeijan leipiin?

Kersantti Rummukaisen pelot osoittautuivat pian todellisiksi, sillä yliluutnantti Vornanen kohteli häntä ensimmäisestä työpäivästä lähtien kuin tahdotonta juoksupoikaansa. Rummukaisen valta rajoittui lähinnä siihen, että hän sai silloin tällöin ohjata muodon ruokalaan, varusvarastolle tai ampumaradalle. Sulkeisia hän sai pitää tasan tarkkaan kerran. Vornanen vastasi käytännöllisesti katsoen kaikesta koulutuksesta. Rummukaiselle tuli sellainen vaikutelma, ettei Vornanen antanut hänen osallistua uuden saapumiserän koulutukseen, koska pelkäsi sen horjuttavan omaa valtaansa. Vornanen oli valittu edellisenä vuotena varuskunnassa vuoden kouluttajaksi ja nähtävästi hänelle oli noussut maine päähän.
Rummukainen oli vain Vornasen palvelija, joka kantoi tavaroita harjoituksiin ja keitteli taukojen aikana kahvia. Joutuipa hän pari kertaa lankkaamaan Vornasen saappaatkin ja jos Vornaselta loppuivat tupakat, Rummukaisen piti lähteä vaikka kesken sulkeisharjoitusten ostamaan sotilaskodista esimiehelleen savukkeita. Vornanen puhutteli häntä etunimellä, mutta hänen piti herroitella Vornasta alokkaiden ollessa kuulolla. Aina kun jostakin metsien kätköistä huudettiin ”Henri Henri”, Rummukaisen piti juosta kieli vyön alla Vornasen luokse milloin mitäkin pikkujuttua toimittamaan. Aivan kuin hän olisi ollut Vornasen silmissä vain pahainen pikkupoika, jolle ei uskallettu antaa mitään vastuullisempaa tehtävää.
Kaiken muun hyvän lisäksi Vornanen itse oli pirun mukavuudenhaluinen. Kaikki ikävät ja toisarvoiset tehtävät lankesivat Rummukaiselle. Hänen piti opettaa alokkaille vesisateessa telttojen pystytystä ja taisteluhautojen kaivamista, kun Vornanen samaan aikaan ryysti kahvia lämpimässä autossa ja huuteli ikkunasta ohjeitaan. Hänen piti aamuyön pitkinä tunteina leikkiä vihollisen vakoilijaa, kun Vornanen samaan aikaan käristi makkaraa kamiinan päällä ja puhui paskaa muiden kapiaisten kanssa. Kerran Vornanen meni nöyryyttämisessään niinkin pitkälle, että määräsi hänet näyttämään alokkaille taistelukoulutuksen mallisuorituksia. Yleensä tämä tehtävä kuului varusmiesjohtajille, mutta Vornasen mielestä nimenomaan kersantti Rummukaisen piti sillä kerralla näyttää tulevalle sotilassukupolvelle, kuinka ryömitään ja suojaudutaan epäsuoralta tulelta. ”Viheltää! Räjähti! Viheltää! Räjähti! Parempaan suojaan! Viheltää! Räjähti! Keskitys ohi…”
Vornanen valvoi koko ajan Rummukaista ja muisti kyllä huomauttaa, jos hän vähänkään tunaroi. Jos hän yritti olla alokkaille vähänkään tiukempi, Vornanen puuttui heti siihen. Niinpä Rummukainen alkoi toden teolla pohtia, oliko hän alaistensa silmissä kovinkaan uskottava esimies. Eiväthän he tainneet edes pelätä häntä. Kenties he pitivät häntä selän takana vain pilkkanaan. ”Siellä se Vornasen juoksupoika taas menee, eipä käy kateeksi…”
Alokkaita kohtaan Vornanen sen sijaan oli kaikin puolin reilu: veisteli vähän väliä huumoria, määräsi taukoja normaalia enemmän ja oli toisinaan yllättävän välinpitämätön puhuttelun ja varustuksen suhteen. Rummukaisesta tuntui, että tämäkin puoli Vornasen käytöksessä oli jotain piilokeljuilua hänelle. Totta kai se möhömaha ja himonikotinisti arvasi, että joskus alokkaat kehuivat ja ylistelivät häntä selän takana Rummukaisenkin kuullen. Usein Rummukainen epäili, yrittikö Vornanen jotenkin käännyttää alokkaita puolelleen korostamalla omaa hyvyyttään.

Ennen työsuhteensa alkamista Rummukainen oli suunnitellut pyrkivänsä töiden päätyttyä maanpuolustusopistoon vänrikiksi lukemaan ja olipa hän erehtynyt kertomaan tästä aikeestaan Vornasellekin. Mutta nyt hänen haaveensa ei enää tuntunutkaan niin hienolta. Kannattaisiko hänen opiskella kaksi ja puoli vuotta vain sen takia, että pääsisi kurittomien ja vetelien varusmiesten kanssa nahistelemaan? Kenties Suomen armeija olisi silloin vieläkin vapaampi ja löysempi paikka kuin nyt. Eduskunnassa kuulemma jo suunniteltiin asevelvollisuusajan lyhentämistä mukamas säästösyistä. Joissakin piireissä jopa pohdittiin, voisiko armeijan käydä kotoa käsin niin että varuskunnassa oltaisiin vain päivät. Kas kun eivät jo ehdottaneet, että varusmiespalvelu muutettaisiin muutaman kuukauden pituiseksi kirjekurssiksi!
Mitä enemmän Rummukainen tulevaisuuttaan mietti, sitä vähemmän häntä kiinnosti hakeutua aktiiviupseerin uralle. Maanpuolustusopistossa kun piti vielä opiskella niinkin turhia aineita kuin vieraita kieliä ja matematiikkaa. Jotain muuta hänen täytyi keksiä, mutta mitä? Toisinaan Rummukainen huomasi elättelevänsä unelmaa, että olisi saanut elää parhaat miehuusvuotensa viime sotien aikana. Sotatilanteessa hän olisi päässyt vapaasti näyttämään kaikki kykynsä. Rauhan aikana hän joutui tyytymään tympeään keskinkertaisuuteen, eikä se riittänyt hänelle.









III


Turhautumisen tunne nostatti Henri Rummukaisen mieleen jos jonkinlaisia ajatuksia. Häntä piinasi jatkuvasti sellainen ajatus, ettei hänen kannattaisi yrittää enää mitään. Eikö olisi samantekevää lyödä kaikki lössiksi ja tehdä jotain niin radikaalia, että taatusti saisi koko kansan huomion osakseen ja pääsisi ikuisiksi ajoiksi historian kirjoihin? Ampumaradalla tämä lähes pakkomielteenomainen tunne oli kerran hyvin lähellä saada hänestä täydellisen yliotteen. Alokkaat ampuivat silloin ampumataitotestin.
Joukkue sai pitää puoli tuntia taukoa ennen ampumataitotestiä. Päivä oli lämmin ja aurinkoinen, vaikka oli jo syyskuu. Alokkaat makailivat ampumapatjoillaan ja kertoivat toisilleen iänikuisia inttikaskujaan. Yliluutnantti Vornanen käveli hajamielisen näköisenä edestakaisin ja poltteli tupakkaa. Kersantti Rummukainen jakoi kovat patruunat valmiiksi ampumapaikoille. Hänelle tuli luonnollinen hätä ja hänen piti poistua joksikin aikaa pusikon taakse. Hän otti tunnollisesti rynnäkkökiväärin ja lippaat mukaansa, sillä olihan ase sotilaan morsian, jota ei sopinut hetkeksikään päästää silmistään.
Taskuja kopeloidessaan Rummukainen huomasi, että oli unohtanut yhden patruunarasian taskunsa pohjalle. Kohta hän jo huomasi täyttäneensä lippaan, eikä oikein edes tajunnut, miksi oli niin tehnyt. Hän laittoi lippaan paikalleen, teki latausliikkeen ja poisti äänettömästi varmistimen. Hän tähtäili porukkaa pusikon takaa. Pajupensas oli niin tiheä, ettei rynnäkkökiväärin piippua varmaankaan huomattu. Ensin Rummukainen tähtäsi alokkaita ja sitten Vornasta. Vornanen käveli niin rauhallisesti, että pysyi vaivattomasti koko ajan tähtäimen takana. Vain yksi liipaisimen painallus ja Vornanen olisi vainaja… Joukkue oli niin varustautumaton, että Rummukaisen tasoinen ampuja ehtisi päästää hengiltä melkein kaikki alokkaatkin.
Sitten Rummukainen mietti selviä tosiasioita ja päätyi kuitenkin toisiin ajatuksiin. Hän tyhjensi hymähtäen lippaan ja kiirehti takaisin ampumapaikoille. Vornanen käveli hänen luokseen.
- Jaahans. Eiköhän aloiteta?
- Herra yliluutnantti, minun puolestani voidaan aloittaa.
Vornanen heitti puoliksi poltetun savukkeen maahan, polkaisi päälle ja rykäisi enteilevästi.
- Joukkue!
Silmänräpäyksessä alokkaat nousivat seisomaan ja tekivät tunnollisesti asennon.
- Kolme lipasta aa kahdella patruunalla täytä! Vornanen komensi kuuluvalla äänellään.
Alokkaat tekivät työtä käskettyä. Rummukaista ärsytti suunnattomasti, kun Vornanen aina äänsi t-kirjaimen pehmeänä patruunoista puhuessaan. ”Padruuna!” Eipä aavistanut äijä, kuinka lähellä oli äsken päästä hengestään… Tuskinpa siinä enää mahtailisit ja komentelisit, Rummukainen mietti kuulosuojaimia päähän laittaessaan.

Ampumataitotestin jälkeen jäljelle jääneet ammukset laskettiin määräysten mukaisesti. Vornanen huomasi välittömästi yhden patruunarasian puuttumisen. Seurasi kova kuulustelu, kuka oli varastanut tuon rasian; kukaan ei lähtisi ampumaradalta ennen kuin se olisi löytynyt. Silloin Rummukainen muisti, että puuttuva rasia oli yhäkin hänen taskussaan.
- Herra yliluutnantti, se on minulla. Unohdin sen taskuuni, kun jaoin panoksia.
- Vai niin. No sittenhän asia onkin harvinaisen selvä. Olisit Henri vaan pimittänyt patruunoita itselläsi, niin pojat olisivat joutuneet purkamaan reppunsa ja tyhjentämään taskunsa. Olisi järjestetty pojille vähän taukoliikuntaa…
Vornanen naurahti sanojensa päälle. Varusmiehetkin hekottelivat, sillä eihän Vornanen niin typerää vitsiä kertonutkaan, etteivät he olisi sille nauraneet. Rummukainen ojensi patruunarasian Vornaselle. Vornanen käänteli rasiaa kädessään.
- Miksi tämä on jo avattu?
Rummukaisen piti miettiä hetki ennen kuin hän sai suunsa auki. Vähältä piti, ettei hän seonnut sanoissaan.
- Herra yliluutnantti… Sekosin laskuissani ja avasin siksi yhden ylimääräisen rasian.
Vornanen katsoi Rummukaista suoraan silmiin. Sitten Vornanen kuitenkin nyökkäsi ja tuumasi vai niin. He pitivät pienen tauon ennen paluumatkalle lähtöä. Rummukainen ei voinut olla aivan varma, mutta jotenkin hänestä tuntui, että Vornanen aavisti jotain. Hiukan hän säpsähtikin, kun huomasi Vornasen katselevan häntä sivusilmällä. Se oli aivan outo tuntemus, sillä eihän hän yleensä pelännyt ketään.






IV


Lähes umpikujaan ajautunut tilanne ratkesikin aivan itsestään.
Alokkaiden peruskoulutuskausi päättyi neljän päivän pituiseen sulutusleiriin. Kersantti Rummukainen oli erityisen pahalla päällä leirin aikana. Hän oli ryypännyt koko kuukausipalkkansa ja muutenkin kaikki asiat tuntuivat kaatuvan päälle. Yliluutnantti Vornanen piikitteli koko ajan mitättömistä pikkuasioista ja jutteli hänelle sellaisella tyylillä niin kuin hän ei olisi ymmärtänyt suluttamisesta höykäsen pöläystäkään. Eikö se helvetin ihrakasa tiennyt, että hän oli aikoinaan aliupseerikurssinsa paras oppilas?
Joukkueessa oli muuan alokas, jota Rummukainen oli vihannut alusta lähtien, Teijo Väkeväinen se oli nimeltään. Väkeväinen oli Rummukaisen silmissä suurin mahdollinen luuseri, eikä Rummukainen edes yrittänyt peitellä tätä inhoaan. Väkeväinen kävi varmaan joka viikko lääkärin vastaanotolla ja melkein aina hänellä oli jokin vapautus normaalista palvelusta. Armeijanhan voi käydä hyvinkin vähällä vaivannäöllä, jos vaan on kanttia juosta vähän väliä sairastuvalla olemattomia vaivojaan valittamassa. Väkeväinen oli juuri sellainen vaivojensa valittaja, suoranainen vemppakuningas. Milloin hänellä oli mukamas kuumetta ja milloin päänsärkyä tai milloin hänen jalkansa tai selkänsä oli mukamas kipeä. Rummukainen oli usein ihmetellyt, kuinka nuo ammattipinnarit aina osasivatkin tekeytyä niin sairaiksi, että onnistuivat petkuttamaan kokeneita lääkäreitä kerta toisensa perään.
Väkeväinen oli onnistunut välttämään kaikki edelliset metsäyöt, mutta nyt hänen täytyi viimeinkin yöpyä teltassa. Kaikkien kannalta olisi ollut kyllä helpompaa, jos Väkeväinen ei olisi ollut mukana, sillä Väkeväinen valitti koko ajan ja joka paikassa häntä piti odottaa. Kuinka tuo vietävän nahjus saattoikin olla aina niin väsynyt? Rummukainen oli varma, että Väkeväisen valittaminen oli täysin tahallista. Vornanen suhtautui Väkeväisen mutinoihin leppoisasti naureskellen, eikä Rummukainen voinut käsittää Vornasen asennetta. Rummukainen ei nähnyt tilanteessa mitään huvittavaa. Hänen mielestään Väkeväisen kaltaiset oikuttelijat veivät joukkueelta viimeisenkin taistelutahdon.

Kolmantena yönä kävi tihkumaan vettä. Sateen kiihtyessä Vornanen käski alokkaita pystyttämään teltat. Väsyneet varusmiehet kävivät ilomielin toteuttamaan käskyä, kaikki muut paitsi Väkeväinen. Väkeväinen vain istui kannonpäässä ja poltti tupakkaa tympääntyneen näköisenä. Rummukaista kävi ärsyttämään aivan suunnattomasti, sillä jos Väkeväisen asenne tarttuisi muihin, telttoja pystytettäisiin vielä aamuyölläkin. Ketjuhan oli juuri niin heikko, mitä sen heikoin lenkki oli. Oli jo korkea aika päästä lämpimään telttaan lepäilemään ja vaatteita kuivattelemaan.
- Väkeväinen! Tämä käsky koskee teitäkin. Alkakaahan pystyttää telttaa. Ei teillä ole mitään eri oikeuksia.
Väkeväinen ei edes katsonut Rummukaiseen. Hän vain veteli kämmenensä suojassa olevasta sätkästä rauhallisesti sauhuja.
- Kuulitteko te? Töihin siitä perkele!
- Minulla on nosto- ja kantovapautus. En voi tehdä mitään muuta kuin kulkea muiden mukana.
Väkeväisen itsevarma äänensävy sai Rummukaisen yhäkin ärtyneemmäksi.
- Ei vaikuta asiaan. Voitte te silti olla toisten apuna. Keräätte vaikka polttopuita. Ei pitäisi olla liian rasittavaa.
- En voi. Lääkäri on kieltänyt.
- Voi vittu millainen jätkä… Eikö teitä yhtään edes hävetä, kun muut tekevät työt ja te vain vedätte lonkkaa?
- Ei.
Rummukainen huomasi sivusilmällä, että kaikkien liikkeet olivat pysähtyneet. Heitä seurattiin. Taisipa Vornanenkin katsoa heitä hiukan jännittyneenä.
- Ettehän te jumalauta osaa edes puhutella esimiestänne. En minä ole teidän kalakaveri, jolle saa puhua ihan niin kuin lystää. Mitkä ovat neljä ensimmäistä sanaa, kun esimiehelle vastataan?
Ei vastausta.
- Mitkä ovat neljä ensimmäistä sanaa?
- Kai sinä ne itsekin tiedät. Minähän en rupea tuollaisen mielipuolen kersantin edessä pokkuroimaan… Enkä minä tuollaisen mulkun kanssa kalalle lähtisikään.
Se oli viimeinen piste iin päälle. Tuskin Rummukainen edes tajusi mitä teki, kun jo tempaisi kirveen telttalaatikosta ja syöksyi Väkeväistä kohti. Siinä samassa hänen jäseniinsä tarttui ties kuinka monta kättä. Hän riuhtoi minkä jaksoi, mutta ei päässyt eteenpäin rajuista ponnisteluistaan huolimatta. Äänen särkyessä hänen suustansa kuului vain epämääräistä karjahtelua. Vornasen väkivahva käsi tarttui Rummukaisen kirvestä heiluttavaan käteen.
- Henri! Älä tee järjettömyyksiä!
- Minä teen mitä tahdon! Helvetti minä tapan tuon jätkän! Istun linnassa vaikka kymmenen vuotta, mutta tuo kehitysvammainen ääliö ei lähde täältä elävänä! Saatana tuo onneton nysväri on vain yhteiskunnan pohjasakkaa, eikä sillä ole oikeutta edes elää! Minä teen tälle maalle vain suuren palvelun, kun hakkaan tuon avuttoman hyypiön kilon paloiksi!
Rummukainen ehti nähdä Väkeväisen kauhistuneen ilmeen ja hänen pelosta vapisevat kätensä. Vornanen tuli Rummukaisen eteen, väänsi hänen rannettaan niin lujasti että ote heltisi ja nappasi kirveen itselleen.
- Nyt kun lopetat riehumisen, niin tämä jää tähän. Lupaatko rauhoittua, niin sinut päästetään vapaaksi?
- Haista vittu!
Vornanen katsoi Rummukaista säälivän rauhallisena ja taisipa hieman hymyilläkin. Rummukainen ei jaksanut enää riuhtoa itseään irti, sillä ainakin neljä miestä piteli häntä kiinni.
- Ainahan minä vittua haistelen, jos sellaista vaan on tarjolla… Vornanen lausui, sytytti savukkeen ja jatkoi samaan hengenvetoon: - Päästäkää hänet irti.
Hieman epäröiden pojat irrottivat Rummukaisesta otteensa. Rummukainen syöksyi päistikkaa eteenpäin ja etsi katseellaan Väkeväistä, mutta ei häntä enää missään näkynyt. Muutakaan keksimättä Rummukainen purki vihansa pystytettävänä olevaan telttaan potkimalla sen nurin ja heittelemällä telttakepit minne sattuu. Vielä hän tönäisi telttalaatikon kumoon ja potkaisi männynrunkoon niin lujasti, että joutui ulvaisemaan kivusta. Vornanen kuului nauravan, ja kohta alokkaatkin yhtyivät naureskeluun.
- Koita nyt Henri käsittää, että sinä teet itsesi vain naurunalaiseksi. Istu hyvä mies kannolle ja rauhoitu. Polta vaikka tupakka, jos oikein kovasti suututtaa. Nyt kun lopetat meuhkaamisen, niin tästä ei vielä seuraa sinulle mitään ikävyyksiä.
Riehuminen alkoi kyllä nolottaa Rummukaista itseäänkin: aivan kuin hän olisi ollut hiekkalaatikolla mieltään osoittava pikkupoika, joka karkottaa kaikki leikkikaverit luotansa pois ja jonka käyttäytymistä kaikki naapuritalojen sedät ja tädit päivittelevät. Alokkaiden hiljainen hihittely pisti ilkeästi korvaan. Se sai Rummukaisen lopullisesti tekemään päätöksensä.
- Pitäkää leirinne… Minä lähden hevonvittuun. Saan minä tienattua leipäni jostakin muualtakin. Se on moro!
Ja hän lähti, eikä edes taakseen vilkaissut, kuinka hänen äkilliseen päätökseensä reagoitiin. Hän pakotti itsensä kävelemään rauhallisesti, vaikka hänen mielensä olisi tehnyt juosta. Yrittipä hän vihellelläkin oikein huolettomana.
- Henri! Nyt sinä teit tosi tyhmästi. Mikä mies se sellainen on, joka jättää työnsä kesken? Häh! Saattaapa olla, ettei sinulla ole tämän jälkeen mitään asiaa maanpuolustusopistoon. Ei ainakaan siinä tapauksessa, mikäli minä voin siihen asiaan yhtään vaikuttaa…
- Ei paljon purista!

Varuskuntaan oli matkaa yli kymmenen kilometriä. Jonkin matkaa käveltyään Rummukainen juoksi täysillä loppumatkan. Rasituksen kasvaessa lähes sietämättömäksi kaikki ikävät asiat unohtuivat. Hän oli nyt vapaa mies. Kenties uudet seikkailut odottivat häntä.


V


Seuraavana aamuna Henri Rummukainen sanoi työsopimuksensa irti ja heitti palvelupuvussaan olleen nimilaatan roskakoriin. Kaikki kävi sangen kivuttomasti, sillä eihän hän ollut enää varusmies, jota pidettiin väkisin armeijassa. Varusvarastolla tavaroita luovuttaessaan hän tapasi sattumalta luutnantti Joenhaaran. Joenhaara hämmästyi suuresti nähdessään hänet siviilivaatteissa. Rummukaisen piti selittää koko juttu juurta jaksain.
- Jaa… vai sillä tavalla… Enpä olisi uskonut, että Vornanen on niin hankala työkaveri. Mutta enpä minä häntä sen paremmin tunnekaan. Kyllähän tähän maailmaan kusipäitä mahtuu. Näin meidän kesken sanottuna tähänkin varuskuntaan on eksynyt niitä aika monta… No, eipä siitä sen enempää.
Joenhaara vaikutti aika alistuneelta. Se tuntui Rummukaisesta melko oudolta, kun hän muisteli Joenhaaraa entisenä esimiehenään. Minne oli kadonnut se tuikeailmeinen kapiainen, joka jakeli lyhyitä käskyjään ilman epäröinnin häivääkään?
- Mitä sinä meinaat tehdä tästä eteenpäin? Joenhaara havahtui kysymään kesken hiljaisen hetken.
- Olen harkinnut lähteä muukalaislegioonaan. Se saattaisi olla ihan hyvä paikka meikäläiselle.
Rummukainen pettyi melkoisesti, kun Joenhaara ei näyttänyt lainkaan innostuvan hänen aikomuksestaan.
- Vai sinne sinä aiot lähteä… Tietenkin sinun täytyy itse tehdä omat valintasi, mutta kehottaisin sinua silti vielä harkitsemaan. Et kai pane pahaksesi, jos sanon sinulle oman mielipiteeni?
- En tietenkään. Kerro ihmeessä.
Joenhaara meni mietteliään näköiseksi ennen kuin alkoi puhua.
- Sinä olet vielä nuori mies ja sinulla on kaikki mahdollisuudet edessäsi. Harkitse nyt kaksi kertaa, kannattaako sinun pyrkiä ammattisotilaaksi. Ei tämä ole mikään unelmahomma. Paskapalkka ja vuodesta toiseen samat tehtävät. Useimpien upseerien kohdalla ylenemismahdollisuudetkin ovat aika rajalliset. Muukalaislegioona voi tietenkin olla asia erikseen, mutta silti opiskelisin sinun housuissasi itselleni jonkin ihan tavallisen ammatin. Niin minä tekisin, jos minun pitäisi uudestaan valita…
Rummukainen mykistyi sanattomaksi. Kuinka ihmeessä Joenhaarakin oli alentunut puhumaan aivan samanlaisia lässytyksiä kuin lukion opettajat? Noinko lujille se koulutuskiellossa oleminen ottikin? Hetken päästä Joenhaara yllättäen naurahti.
- Kyllähän minäkin nuorempana etsin elämääni seikkailua ja jännitystä ja haaveilin muukalaislegioonaankin lähtemisestä… Mutta se oli silloin ja nyt on toisin. Tokkopa se muukalaislegioona on enää niin legendaarinen ja tarunhohtoinen paikka kuin joskus vuosikymmeniä sitten. Ja voihan olla, että ne vanhatkin legioonajutut ovat vahvasti liioiteltuja… Kyllä tämä kapiaisen elämä on ankeaa. Jos ei olisi perhettä ja asuntolainaa ja olisin viisitoista vuotta nuorempi, niin aivan varmasti lähtisin tästä varuskunnasta heti pois. Et uskokaan, kuinka monta kertaa minulta meinasi palaa pinna, kun olin kouluttajana. Ja enhän minä olisikaan tässä asemassa, ellei olisi välillä hermot pettäneet…
Joenhaara hymähti sanojensa päälle. Kohta hän vielä jatkoi yksipuheluaan:
- Jotenkin niin ottaa päähän tämä nykyinen meininki. Nuorilla miehillä ei ole enää mitään selkärankaa. Isänmaallisuudesta on tehty melkein rikos. No, sittenpähän sitä itketään ja kadutaan, kun tulee sota ja tämä maa miehitetään parissa viikossa. Ehkä sitten lopulta myönnetään, että aikoinaan olisi pitänyt kuunnella vähän meikäläistenkin mielipiteitä. Mutta mitäpä minun auttaa päätäni aukoa… Ei sitä kukaan kuitenkaan kuuntele. Annetaan nyt näiden pitkätukkien ja sosiaalitanttaroiden viedä tämä valtio perikatoon…
Rummukainen kuunteli Joenhaaraa vain puolella korvalla, mutta murahti silti pari myötäilevää sanaa. Ei se Joenhaara tainnut vielä ollakaan aivan nujerrettu mies. Hän oli jo lähtemäisillään, kun Joenhaara vielä pysäytti hänet.
- Asiasta toiseen, ehditkö sinä tehdä mitään sille varusmiehelle?
- En.
- Mutta otit kirveen käteesi ja uhkasit tappaa hänet?
- Kyllä.
Joenhaara huokaisi. Rummukainen ei oikein käsittänyt, mitä Joenhaara ajoi takaa.
- En halua pelotella, mutta varaudu siihen, että saat syytteen tappouhkauksesta. Se on paha juttu, kun muut joutuivat puuttumaan siihen kahakkaan ja kun sen tyypin piti lähteä pakoon. Enkä pitäisi aivan mahdottomana, vaikka tästä kahakasta nousisi lehdistökohukin. Roskalehtien toimittajat nimittäin oikein kyttäävät tällaisia juttuja. Jokainen negatiivinen uutinen puolustusvoimista myy hyvin. Kai sinä tiedätkin, kuinka iltapäivälehdissä liioitellaan tällaisia tapauksia? ”Raivohullu kersantti aikoi tappaa väsyneen varusmiehen. Sadistinen kapiainen rääkkäsi sairasta varusmiestä.” Ja niin edelleen ja niin edelleen. Kyllä ne lehtimiehet sen taidon osaavat… Poliisin ja armeijan touhut esitetään aina mahdollisimman huonossa valossa. Joten valmistaudu pahimpaan.
Joenhaaran kauhukuvat tuppasivat naurattamaan Rummukaista.
- Siinäpähän puhuvat ja kirjoittelevat. Minähän en jää sitä paskanjauhamista kuuntelemaan. Minä lähden tästä maasta ensi tilassa.
Rummukainen kiirehti lähtemään. Joenhaara tahtoi kätellä häntä lopuksi.
- Tee nyt niin kuin itse parhaaksi näet. Koeta pärjätä.
- Kyllä minä pärjään. Morjens!

Rummukaisen piti vielä palauttaa asuntonsa avain esikuntaan. Hänellä käväisi mielessä käydä sotilaskodissa juomassa viimeiset munkkikahvit, mutta tarkemmin ajatellen se tuntui jotenkin liian hempeältä teolta. Joenhaara oli ainoa ihminen, joka hyvästeli hänet. Kukaan muu ei tuntunut kiinnittävän mitään huomiota hänen lähtöönsä.
Varuskunnan portilla Rummukainen sylkäisi taaksensa kolme kertaa ja näytti nyrkkiä vartiomiehelle.












VI


Henri Rummukainen matkusti Jyväskylään ja harhaili koko päivän kaupungilla ilman sen kummempaa päämäärää. Monenlaiset ajatukset kiersivät hänen mielessään. Joenhaaran kanssa käydyn keskustelun jälkeen muukalaislegioonaan lähteminen tuntui hieman epätoivoiselta ratkaisulta. Tähän asti tuo kovien miesten koulu oli ollut hänen viimeinen oljenkortensa, mutta nyt hänen täytyi lopultakin tunnustaa itselleen, ettei hän edes tiennyt, kuinka muukalaislegioonaan haettiin ja olisiko hänellä edes mitään mahdollisuuksia päästä sinne. Mutta mitä muutakaan vaihtoehtoa hänellä oli, kun mikään tavanomainen työ ei kiinnostanut häntä tippaakaan?
Katsoessaan kadunlakaisijan tympääntynyttä ilmettä Rummukainen varmistui tuosta tunteestaan. Tulisiko hänestäkin tuollainen onneton ihmiskohtalo, jos hän luopuisi sankarihaaveistaan ja yrittäisi sopeutua järjestäytyneen yhteiskunnan rivikansalaiseksi? Olisiko hänenkin kohtalonaan olla muutaman vuoden päästä vain luku tilastoissa? Ei ikinä! Ei hän antaisi koskaan itselleen anteeksi, jos alistuisi tavalliseksi mattimeikäläiseksi, joksikin säälittäväksi pikkuvirkamieheksi ja perheenisäksi, jonka elämä on pelkkää asuntolainan maksamista ja kakaroiden elättämistä. Jotain muuta hänen täytyisi keksiä. Jo seuraavana päivänä hän ottaisi yhteyttä Ranskan suurlähetystöön ja tiedustelisi, millaisia käytännön toimenpiteitä muukalaislegioonaan värväytymiseen liittyi. Sukulaisille ja tutuille hän ei jäisi ratkaisuaan selittämään, sillä mikään asia ei sitonut häntä tähän maahan.
Rummukainen tapasi kaupungilla sattumalta erään armeijakaverinsa. Eivät he aikoinaan olleet erityisen hyviä kavereita, mutta joskus oli tullut yhdessä juteltua niitä näitä sotilaskodissa ja vartiopaikalla. Ruotukaverilla sattui olemaan pari litraa pontikkaa ja hän pyysi Rummukaista ryyppyseurakseen.
Hiukan humalluttuaan Rummukainen kertoi ruotukaverilleen koko jutun. Kaveri meni hieman vaivautuneeksi, kun Rummukainen haukkui yliluutnantti Vornasen aivan pystyyn. Kaiken ärtymyksensä keskellä hän ei muistanut, että kaveri oli ollut alokasaikansa Vornasen joukkueessa. Hänen vielä jatkaessa Vornasen ja Väkeväisen moittimista kaveri löi häntä toverillisesti olalle ja kehotti unohtamaan ikävät asiat.
- Keskitytään nyt vaan dokaamiseen. Illalla isketään kapakasta pimut, niin elämä taas hymyilee. Eiks niin Henkka?
Vähäksi aikaa Rummukainen unohtikin katkerat ajatuksensa. He katselivat pornoelokuvia ja juttelivat viinanjuonnista ja naisista, mistäpä muustakaan. Illalla he menivät lähiökapakan kautta keskustan pubeihin.
Yhdessä pubissa oli hyvin lähellä tulla ongelmia. Baaritiskillä istui muuan finninaamainen häiskä, joka muistutti ulkonäöltään erehdyttävän paljon Teijo Väkeväistä. Pojan mennessä nurkkapöytään Rummukainen aikoi lähteä perään ja muotoilla pojan naamataulua uuteen uskoon. Ruotukaverin piti toden teolla rauhoitella häntä, ettei hän toteuttanut järjetöntä aikomustaan. Jossakin vaiheessa Rummukainen innostui raivoamaan myös eräälle pitkätukkaiselle pojalle, jolla oli siivoton parransänki ja korvakoru toisessa korvanlehdessä.
- Vitun sivari! Oot sä joku saatanan hinttari? Vai oot sä joku perkeleen uskovainen? Vittu mä vedän turpaan tollasia saatanan homoidiootteja!
Siinä samassa pitkätukkainen poika häipyi ulos. Monet katsoivat Rummukaista paheksuen viereisistä pöydistä, mutta eipä hän siitä välittänyt. Siinäpähän katsoivat. Ruotukaveri alkoi vähitellen hermostua hänen käytökseensä.
- Sun takia me kohta lennetään tästä paikasta pihalle. Koittasit nyt vähän rauhottua. Ärsyttää muakin täällä monet tyypit, mutta en mä silti ala niille huutelemaan. Sitä pidä aina turpavärkkiään repiä… Hevosellekin löytyy valjastaja… niin isoa hevosta ei olekaan, etteikö sitä saatais aisoihin…
Rummukaisen humala oli niin kova, ettei hän osannut lainkaan pidätellä aggressiivisia tunteitaan. Valomerkin jälkeen heidän piti suunnitelmien mukaan lähteä erääseen toiseen paikkaan jatkoille ja sitten kaverin luokse nukkumaan. Suunnitelmat menivät kuitenkin mönkään, kun kaveri sanoi käyvänsä vain vessassa ja jäikin sille tielleen. Jonkin aikaa Rummukainen odotti ja kiroili itsekseen ja lähti sitten seikkailemaan kaupungille.
Keskustassa Rummukainen törmäsi muutamaan skinipoikaan. Kaikki pojat olivat pukeneet päällensä maihinnousukengät, maastohousut ja pilottitakin. Pojat jakelivat auliisti viinojaan, kun kävi ilmi, että heillä oli aivan samanlaisia ajatuksia kuin Rummukaisellakin. Homot, siviilipalvelijat ja pakolaiset saivat kuulla kunniansa! Pitkät ryypytkin tekivät tehtävänsä, sillä siitä eteenpäin Rummukainen ei muistanut yhtään mitään seuraavana aamuna.

Aamulla Henri Rummukainen heräsi kauheisiin kipuihin. Hänen joka jäseneensä tuntui särkevän, ja takapuoleen kolotti niin paljon, että hänen täytyi kääntyä vatsalleen. Hän kokeili kasvojaan. Ohimossa tuntui olevan syvä ruhje ja toinen silmä oli ilmeisesti muurautunut lähes umpeen. Hän antoi katseensa vaellella pitkin huonetta ja käsitti makaavansa putkassa. Kuinka hän oli sinne joutunut ja saanut mustelmia ja haavoja kehoonsa, siitä hänellä ei ollut harmainta aavistustakaan.
Betonilattia oli inhottavan kylmä. Rummukainen pääsi vain vaivoin seisaalleen. Hän otti varovaisia kävelyaskeleita ja huomasi vasemman jalkansa vammautuneen melko pahasti, sillä jalkaa ei kärsinyt koukistaa juuri lainkaan. Putkassa tuoksui ummehtunut virtsa ja oksennus. Rummukaisen piti toden teolla pidätellä itseään, ettei hän olisi oksentanut päällensä.
Rummukainen ei ehtinyt hämmästellä tilannetta kauan, kun putkan raskas ovi aukeni hitaasti. Oviaukossa seisoi vanhemmanpuoleinen poliisi, jolla oli jokseenkin tympääntynyt ilme. Poliisi ei sanonut mitään, vinkkasi vain päällään seuraamaan. Rummukaisen piti kävellä aivan köpöttelemällä, koska vasemmalla jalalla ei kärsinyt astua kunnolla ja sitä piti melkein laahata mukana. Käytävän kirkkaat valot häikäisivät niin ilkeästi, että hänen piti siristellä tervettä silmäänsä.
He saapuivat aulaan. Konstaapeli meni toimistoon, jonka etuseinässä oli suuret ikkunaruudut. Poliisi avasi pienen luukun ja kehotti Rummukaista vain odottamaan. Sitten poliisi kumartui joitakin papereita täyttelemään. Rummukainen oli ihmeissään. Eikö poliisi antaisikaan niitä paria lappua, jotka piti kuitata ennen kuin sai tavaransa takaisin ja pääsi lähtemään? Poliisi oli niin syventynyt töihinsä, ettei edes katsonut häneen. Aikaa kului, ja poliisi vain kirjoitteli papereitaan.
- Mistä tässä on oikein kyse? Mitä ihmettä mun pitää odottaa? Rummukainen rohkeni viimein kysyä.
Konstaapeli siirsi paperit syrjään ja katsoi Rummukaista lievästi hymyillen.
- Ai sitäkö ei ollenkaan muisteta, mitä eilen tapahtui?
- No en todellakaan muista…
Poliisi naurahti, mutta meni sitten oudon vakavaksi.
- Täytynee sitten hieman virkistää sinun muistiasi. Meille tuli yöllä kolmen aikaan ilmoitus, että hautausmaan lähellä joku porukka särkee puhelinkoppia. Sinä ja ne sinun nahkatukkakaverisi olitte asialla. Tosin te olitte jo ehtineet hautausmaalle, kun me tulimme paikalle. Ja hautausmaalla olitte vaatimattomasti kaataneet kumoon ainakin viisikymmentä hautakiveä.
- Ei jumalauta… Onks tuo totta?
- Valitettavasti on. Eikä siinä vielä kaikki…
Rummukaisen piti nielaista.
- Mitäs muuta mä sitten tein…?
- Innostuit riehumaan täällä poliisilaitoksella. Löit nyrkillä yhden ikkunan säpäleiksi ja potkaisit konstaapeli Lautiaista päähän. Siinä nujakassa Lautiaiselta särkyi silmälasit. Joten älä yhtään ihmettele, jos sinulla on nyt paikat vähän kipeänä…
Rummukainen mykistyi aivan sanattomaksi.
- Puolen tunnin päästä vanhempi konstaapeli Kärkkäinen kuulustelee sinua. Sen jälkeen hän kuulustelee niitä sinun kavereitasi. Kehotan sinua rehellisesti tunnustamaan kaikki rötöksesi. Et sinä voi niitä mitenkään kiistää. Joten odottele vain kaikessa rauhassa ja alistu kohtaloosi.
Poliisi syventyi taas papereihinsa, mutta näytti sitten vielä muistavan jonkin asian:
- Ai niin… Uhoilit jossakin vaiheessa lähteväsi muukalaislegioonaan. Saat kyllä ihan suosiolla unohtaa sellaiset suunnitelmat. Ei sinua oteta muukalaislegioonaan, koska sinusta on kohta merkintöjä rikosrekisterissä. Jos et ole tähän asti tiennyt, niin muukalaislegioona ei ole ollut enää pitkiin aikoihin mikään rikollisten pakopaikka. Jos sinne meinaa mennä, niin pitää olla puhtaat paperit. Sinua voidaan nyt syyttää poliisiviranomaisen väkivaltaisesta vastustamisesta. Se ei ole mikään pikkujuttu. Siihen päälle vielä ne kaikki muut rötökset. Et sinä tästä kovin pienellä tuomiolla selviä.
Rummukainen tunsi, kuinka hänen sydämensä alkoi lyödä kiihkeämmin. Hän aikoi kysyä, saako hän mahdollisesti ehdotonta vankeutta, mutta vaikeni viime hetkellä. Häntä pelotti, jos hänen äänensä olisi pettänyt kesken kysymyksen.

Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 1 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
4.5  (1)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Sopeutumaton sankari 2018-03-28 08:08:04 iBOB
Arvosana 
 
4.5
iBOB Arvostellut: iBOB    March 28, 2018
Top 50 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Tämä oli hyvin ja huolella tehty. Selvästi on taustatieto elikkä armeijakäytännöt ym. hyvin hallussa ja nivottu realistiseksi kokonaisuudeksi. Päähenkilö ei jää etäiseksi ikävien ja hankalien luonteenpiirteidensä takia vaan hän on samaistuttavissa.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
00
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS