Nyt liki vuodella aikuisuuden rajapyykin ylitettyäni olen taas ruvennut pohtimaan suhtautumistani alkoholiin. En itse omalta kohdaltani koe tarvetta täydelliseen raittiuteen, mutta juon kuitenkin melko harvoin ja aina hillitysti. Voin hyvin ymmärtää henkilöä, jota ei yksinkertaisesti kiinnosta juoda alkoholia, ilman että asiaan liittyisi mitään sen ihmeempiä syitä, kuten ikäviä kokemuksia tai syitä joiden takia alkoholi ei yksinkertaisesti sovi. Yleisesti aikuisten nuorten piireissä tällaista nuorta helposti pidetään tosikkomaisena ja asiaa saatetaan kummeksua. Tässä tullaan siihen alkoholin sosiaaliseen ulottuvuuteen. Tietyissä tilanteissa se on oletusarvo. Jokusissa bileissä olen itsekin käynyt ja niissä useimmiten ottanut. Toisinaan tulee tunne, että päädyin tähän vain virran mukana, vaikka tokihan minulla on hauskaa ollut. Humalaan juomista en ole kuitenkaan koskaan oikein ymmärtänyt. Minulle riittää, että kaltaiseni introvertti vapautuu sosiaalisesta ahdistuksestaan ja rentoutuu. Enempää en tarvitse, enempää en halua.
Eräs tilanne on jälkikäteen herättänyt ajatuksia. Taisin olla ensimmäistä kertaa baarissa kun eräs luokkalaiseni tyttö ihmetteli kavereilleni, puoliksi huumorilla epäilemättä, että mitä te olette tehneet tälle kiltille pojalle. Niinpä niin. Kaverini ovat kyllä yrittäneet minua niin sanotusti opettaa tavoille ja kai jonkin sortin ”edistystä” on tapahtunut, mutta mihinpä sitä tiikeri raidoistaan pääsee. En tiedä pitäisikö minun tuntea jonkinlaista moraalista tai identiteetillistä ristiriitaa. Tuskin kai kuitenkaan. Pitäydyn vastedeskin siinä periaatteessa, että määrä tekee myrkyn.
