Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Romantiikka Ensitapaaminen
QR-Code dieser Seite

Ensitapaaminen

Poikkeuksellisen lauhkea lokakuisen lauantain tuuli alkoi taas puhaltaa takaapäin ja sinkosi Mayan hiukset silmille. Hän suki niitä sivuun turhautuneena ja lopulta sitoi pitkät suortuvat korkealle poninhännälle rannettaan kiertävällä hiuslenkillä. Olisihan se pitänyt arvata, ettei tuuli ollut koskaan samaa mieltä hänen kanssaan – tai sitten vastoinkäymisten kuului aina kohdata vastatuulta. Tuuli toimi täysin oman mielensä mukaan kuin kouluttamaton eläin, joka arvaamattomasti saattoi pyrähtää juoksuun: puuskittain kuin leikkisä tuulahdus mutta myös kuin armoton rajumyrsky.

Keskipäivän aurinko lämmitti mukavasti Mayan tummansinisen, kevyen takin materiaalin ja mustien kumisaappaiden nahkean pinnan läpi; ilmassa ei ollut jälkeäkään siitä, että yöllä lämpötila oli käväissyt lähellä nollaa. Saappaat Maya oli saanut lainaan maatalon emännältä, joka enemmän kuin mielellään jakeli tietämystään ja varusteita Mayan perheelle, joka oli parin päivän vierailulla - virkistymässä ja irtautumassa arjen menosta, kuten Mayan isä oli sanonut useammin kuin olisi tarvinnut. Isä oli Martha Verlacin vanha koulukaveri, johon hän oli pitänyt yhteyttä, ja vasta edellisen päivän aamuna olivat Mayan vanhemmat saaneet päähänpiston lähteä viikonlopuksi maalle.

Maya työnsi kädet takkinsa yllättävän paksuihin vuoritaskuihin ja kipristeli sormiaan. Oikea käsi tavoitti puhelimen ja kuulokkeet, joita tunnusteltuaan Maya tajusi niiden menneen taas tuhannen solmuun. Hän hypisteli valkeaa johtoa hajamielisesti talsiessaan tasaisen soramaan poikki. Navetta jäi takavasemmalle ja jälkeen hiipui myös pistävä lehmänlannan haju, johon Mayan nenä oli jo ehtinyt tottua.

Ei hänellä olisi ollutkaan mitään sen kummempaa tekemistä viikonlopulle - mikä oli enemmän kuin hienovarainen vihje siitä, kuinka kiinnostavaa ja vaihtelevaa hänen arkensa olikaan – mutta yleensä hän halusi tietää itseään koskevista suunnitelmista ajoissa. Hiusten latvat kutittelivat Mayan niskaa kuin pehmoiset sulat, kun hän harppasi kiireettä kapean ojan yli ja päätyi hieman rusehtavalle ruohomättäälle. Hiustenleikkuusta oli melkein kaksi kuukautta eikä Maya ollut katunut lainkaan valitsemiaan punertavan okransävyisiä raitoja, jotka koristivat hänen kullanvaaleita hiuksiaan. Auringon kulta hohti monin verroin kutreja kirkkaammin, mutta se ei kuitenkaan häikäissyt Mayaa hänen saapuessaan puiselle aidalle. Sillä oli selvästi jo ikää sen väsähtäneen kuluneesta pinnasta päätellen, mutta se ulottui jopa hänen vyötärönsä yläpuolelle. Lauta päästi kevyen narahduksen, kun hän asetti varovasti jalkansa sille ja heilautti itsensä aidalle istumaan. Laskeutuminen olisi voinut olla sulavampi; jalkojen osuessa maahan tömähdyksen saattelemana Maya horjahti ja törmäsi takanaan olevaan aitaan kuin mikäkin humalainen matkalla kotiin pubista aamukahdelta. Hän soi - eikä ensimmäistä kertaa - ärsyyntyneen ajatuksen liian suurille saappailleen, mutta jatkoi matkaansa pellon poikki imien mullan ja maaseudun ravitsevaa tuoksua keuhkojensa täydeltä.

Hänellä oli mielessään tietty määränpää.

Martha Verlac oli ylpeänä emäntänä esitellyt maatilansa kaikki rakennukset ja tilukset jo edellisenä iltana, ja kierroksen aikana Maya oli pannut merkille erään mäkisen pellon keskellä kohoavan tammen. Puu oli kiehtonut häntä ensivilkaisulla - siitä ei saanut silmiään irti, kun kerran sattui näkemään. Se oli kuin katsemagneetti vahvoine runkoineen ja oksineen, kyhmyisine ruskeine kaarnoineen ja terveen vihreine lehtineen. Puu kurkotteli korkeuksiinsa pienellä kukkulanpoikasella, jonka juurella nökötti pari pyöröpaalia, jotka oli kieputettu niin tiukasti valkoiseen muoviin, että Maya oli odottanut suojuksen ratkeavan hetkenä minä hyvänsä.

Maya ei ollut kiipeillyt puissa sen jälkeen, kun oli ollut yhdeksänvuotiaana Anna-mummin ja edesmenneen ukkinsa maatilalla käymässä. Pian sen jälkeen isovanhemmat olivat myyneet tilansa auttaakseen lapsiaan rahavaikeuksissa, ja kaikki lapsenomainen ja maalaismainen mitä Maya oli kokenut – asiat, jotka hän tavallaan yhdisti villiin vapauden ja huolettomuuden tunteeseen – oli jäänyt taakse päivien, viikkojen ja kuukausien vieriessä taas eteenpäin kotipuolessa.

Hänen teki mieli kiivetä puuhun. Ajatus siitä, mitä hänen pikkuveljensä sanoisivat, hymyilytti Mayaa hänen lompsiessaan loivaa mäkeä ylös valtavat saappaat jaloissa edestakaisin liukuen. Warren ja Louis tekisivät hänestä pilkkaa seuraavan muutaman päivän ajan, Maya oli siitä varma. Eikö ollut hyvä, etteivät kaikki aikuistuvat teinit olleet tylsiä? Istumassa kaiket päivät puhelin nenässä kiinni, hukkumaisillaan sosiaaliseen mediaan, karkki- tai sipsipussi tai vähintäänkin limsatölkki käden ulottuvissa, vajonneena sohvan pehmeisiin syvyyksiin tai sängynpohjille.

Maya ei suostunut ajattelemaan olevansa dorka. Hänellä vain oli tekemisen puute. Hän kuvitteli olevansa koko ikänsä maalla asunut ujostelemattoman raikasluonteinen ja poikamainen tyttö, joka karkasi päivittäisistä askareistaan äitinsä ankaran silmän välttäessä kiipeilläkseen puissa ja syödäkseen syksyn ensimmäisiä punaisina helottavia omenoita, tyttö, joka palmikoille kietaistut hiukset kaukana takana liehuen riensi varhain joka aamu hevoshaalle tapaamaan suosikkiaan, suurta kilttiä tammaa, jolla hän ratsastaisi kuin tuulenpuuska niityn poikki kilpaa auringonnousun kanssa niin, että kaviot iskisivät kipinää.

Ratsastustaidot eivät olisi kuitenkaan riittäneet siihen eikä ollut enää aamu, mutta Mayan askeleet olivat keveät hänen suhteellisen hyvän tuulensa myötä kuljettaen häntä reipasta vauhtia kohti tammea, joka valtavan kokonsa ansiosta näkyi Verlacien tilan pihamaalle asti. Puun hennoimmat oksat huojuivat tuulessa, vahvemmat pysyttelivät patsasmaisen paikoillaan, ylpeinä asemastaan. Lehdet värähtelivät ja niiden väri oli, jos mahdollista, vielä vihreämpi kuin edellisenä päivänä, Maya huomasi astellessaan öisen sateen pehmentämän maan halki. Saappaat tuppasivat upota syvemmälle kuin oli tarpeellista, ja hän oli ollut vähällä kaatua nenälleen jo kertaalleen toisen kumisaappaan koron jäätyä kiinni kosteaan multapaakkuun.

Puu kohosi nyt aivan hänen edessään kymmenisen metrin korkeuteen. Sen ylimmät oksat kaartuivat kevyen majesteettisesti, kuin hienostuneesti tervehtien alamaistaan, joka hänen korkeuttaan tohti lähestyä. Maya hymähti vilkkaasti säntäilevälle mielikuvitukselleen. Hän oli nyt niin lähellä, että saattoi koskettaa runkoa.

Hän teki niin. Kaarna oli miellyttävän karkeaa ja viileän tuntuista. Maya painoi koko kämmenensä sitä vasten ja nojasi tammeen. Se oli kuin luotettava, järkähtämätön kallio tai horjumaton ystävän tuki - se vain ei antaisi periksi. Luotettavuuden tunne toi turvaa ja rauhaa. Vaikka pellolla ei oikeastaan ollut muita puita, Mayasta tuntui kuin hän olisi seissyt metsässä - tammi tuoksui siltä miltä metsän puut yleensäkin; sen vihreys täytti Mayan keuhkot hänen vetäessään syvään henkeä.

Hetki olisi voinut tuntua typerältä, dramaattiselta, omituiselta. Mutta Mayan täytti kutkuttava, todellisuudesta irrallinen olo, kuin hän olisi tehnyt jotain vierasta, poikkeavaa ja jännittävää. Siinä hetkessä olivat vain tyttö ja puu – rinta rinnan seisten kuulaassa syyssäässä tuulen tuivertaessa ja huokaillessa kätketyistä tunteista ja sanoista.

Paitsi että he eivät olleetkaan kaksin. Tuuli kantoi muassaan etäistä ääntä, jota Maya olisi veikannut viheltämiseksi. Hän irrotti kätensä puun rungolta tuulta kuulostellen, mutta ei nähnyt ketään. Toivottavasti kukaan ei ollut nähnyt myöskään häntä. Kun korkea, kirkkaasti helähtelevä vihellys ei toistunut, Maya kääntyi takaisin tammen puoleen ja arvioituaan hetken oksien sijaintia asetti jalkansa alimmalle, kietaisi tiukasti molemmat kätensä aivan yläpuolellaan kaartuvan oksan ympärille ja ponnisti.

Hän koki miellyttävän tuntemuksen, kun sai heivattua itsensä korkealle maanpinnan yläpuolelle, sillä oksat eivät olleet milläänsäkään. Puu ei valittanut ylimääräisestä painolastista, joka nyt kiipesi varmemmin ottein yhä korkeammalle; se vain antoi tarvittavan tuen yllättävälle vieraalleen, joka äsken niin haaveksivasti oli sen runkoon nojannut. Tämä vieras ei selvästi ollut vihamielinen.

Mutta ne saappaat. Ne painoivat ja lipsuivat Mayan jaloissa, mutta silti, jostain kumman syystä, ne eivät pudonneet vaan roikkuivat mukana kuin ihmeen kaupalla ja vaikeuttivat kiipeämistä. Maya tarttui seuraavaan oksaan ja yritti nostaa jalkansa toiselle, mutta horjahti ja oli menettää tasapainonsa, kun saappaan leveä kärki jumittui rungon ja valtavan kyhmyn väliseen rakoon, ja hän keikkui hetken ilmassa parin metrin korkeudessa pelkän juuttuneen saappaan varassa.

Se alkoi jo tuntua Mayan tavalliselta tuurilta. Hän vääntäytyi istumaan oksanhaaraan ja tuijotti petollisia, kanoottimaisia kenkiään epäuskoinen ilme kasvoillaan. Miten kaikille muille oli löytynyt jotakuinkin sopivan koon kumisaappaat emännän vaatevarastosta? Tai sitten se johtui siitä, että Mayalla oli perheen toiseksi suurin jalka kengänkoolla 39. Hän shoppaili mieluiten yksin tai sitten Alyssan kanssa, sillä oli tälläkin omat tuskailunsa sovituskopissa. Tai sitten Maya yritti vain löytää syitä tunteakseen olonsa hieman paremmaksi. Oli lapsellista kohentaa itsetuntoaan toisten ongelmilla, mutta Maya ei ollut ikinä ajatellutkaan olevansa kypsä. Hän ei vain saanut karistettua kateellisuutta kannoiltaan - kitkerän pahanhenkistä tunnetta, joka tuntui seuraavan häntä päivästä toiseen kuin rauhaton sielu. Ei hän halunnut olla kateellinen kaikesta, mutta hänestä tuntui kuin hän olisi aina askeleen jäljessä muista.

Jessica oli ystävällinen, herttainen, rakastettu. Puolet Mayan perheestä oli vähintään osittain italialaisverisiä ja siten automaattisesti eksoottisia. Alyssa oli superkaunis ja peloton toteuttamaan itseään. Ja Maya istui maatilalla puussa saapas jumissa oksistossa.

Hän tunsi itsensä marttyyriksi nykiessään oikeaa jalkaansa vapaaksi. Sekunnin päästä hän löysi itsensä puristamassa runkoa rystyset valkoisena – se oli jo toinen kerta, kun hän oli ollut vähällä romahtaa maankamaralle. Sydän hakkasi äänekkäästi kylkiluita vasten kuin hän olisi juossut maratonin. Mutta ei – Mayan sykkeen riitti nostamaan kaksi lievästi vältettyä tapaturmaa.

Hänen jalkansa oli vapaa, mutta hienoinen mutakerros juuttuneen saappaan kärjessä irvisteli vahingoniloisesti. Taas navakasti humiseva tuulenpuuska pyyhkäisi puoliksi sukkasillaan olevan Mayan yli huomauttaen hänelle, ettei sää ollut sopivin mahdollinen kengättömyyteen.

Mutta säässä oli kyse mielentilasta. Hetkeäkään epäröimättä Maya potkaisi napakasti vasemmalla jalallaan ilmaa, ja seurasi etäistä tyytyväisyyttä tuntien, kun tumma saapas putosi kieppuen alas ja tömähti vaimeasti puun juurelle. Nyt oli parahultainen sää kiipeillä puussa kengittä, jos Maya niin halusi. Ainakaan hän ei olisi enää niin suuressa vaarassa pudota.

Ylempää kuului rasahdus kuin jokin olisi rapistellut puunlehtiä. Maya kallisti päätään taaksepäin ja näki vilauksen pörröisestä ruskeasta hännästä. Hännän haltija pyrähti piiloon rungon toisen puolen turviin, ja Maya seurasi pienikokoisen oravan laskeutumista, kunnes se loikkasi maahan ja lähti kipittämään pitkin peltoa kohti Verlacien maatilaa. Maya virnisti eloisan otuksen perään. Hän oli samaisena aamuna nähnyt jopa kaksi oravaa huoneensa ikkunan toisella puolen nakertamassa siemeniä vastamaalatulla lintulaudalla.

Hänen silmänsä tarkastelivat tammen oksistosta ympärillä levittäytyvää näkymää. Maatilan pihamaalla näkyi liikettä, kun päärakennuksen ovi aukesi ja kaksi lyhyttä hahmoa pujahti ulos. Maya tunnisti heidät pikkuveljikseen, jotka pinkoivat pihan poikki säikäyttäen Martha Verlacin vanhan maatiaiskissan. Iäkäs kolli näytti pörhistävän karvojaan ilmeisen loukkaantuneena siitä, kuinka sen rauhaisaa päivää kehtasi kaksi pojankoltiaista häiritä, ja se jolkotti puutarhapensaiden taakse näkymättömiin.

Ladon ovi pamahti kiinni poikien takana. Maya oli varma, että heillä oli mielessään taas jotain pahankurista. Myös navetalla oli joku, mutta Maya ei silmiä siristelemälläkään erottanut kuka. Hänen oli pakko myöntää, että maisemat olivat melkoiset; tammi itsessään oli korkea, ja se vielä sijaitsi pikku kukkulan laella.

Navetan toisella puolen siintävällä pellolla traktori hurahti käyntiin ja lähti verkkaan puksuttamaan pellon poikki. Suuren moottorin pörinä kantautui vaivattomasti ilman halki, ja jostain lähistöltä kuulunut pikkulintujen sirkutus loppui samalla siunaamalla, kun keltainen maatalouskone käynnistyi. Maya käänsi katseensa pois ja seurasi hetken paksujen savunharmaiden pilvien liikehdintää muutoin auringon kultaamalla taivaalla. Suurin osa ajelehtivista pumpulilautoista oli epämääräisen muotoisia, mutta yksi erityisen suuri toi Mayalle irvokkaasti mieleen hämähäkin. Hän värähti ja antoi katseensa liukua alaspäin, pystysuoraan taivaanrannan poikki, kunnes hänen näkökenttäänsä ilmestyi vähän matkan päässä kohoava mäennyppylä.

Ja tuuli alkoi jälleen kuljettaa mukanaan iloluontoista sävelmää; vihellys jatkui yhtäkkiä. Maya rypisti otsaansa ja yritti päätellä ilman virtauksesta, mistä suunnasta ääni kuului, mutta ei osannut. Hän oli jo luovuttamassa, kun mäennyppylän, jota hän yhä hajamielisesti katseli, takaa putkahti näkyviin kellertävä olkihattu.

Maya jähmettyi liikkumattomaksi silkasta yllätyksestä ja tuijotti, kun olkihatun omistaja kiipesi näkyviin saavuttaen mäen huipun. Se oli luultavasti nuori mies, leveistä hartioista ja miehekkään keinuvasta kävelytyylistä päätellen, eikä ollut enää epäilystäkään siitä, kuka duurisointuista veisua luritteli. Nuorukainen oli pukeutunut kuin kunnon maajussi konsanaan; hänellä oli sininen työhaalari ja vaaleanharmaa paita, jonka hihat oli kääräisty kyynärtaipeisiin. Mies vetäisi - Mayan huviksi ja hämmennykseksi - kullankeltaisen oljenkorren hampaidensa välistä ja lurautti ilmoille korean äänen alkaessaan varmoin askelin kiivetä sille kukkulalle, jonka tammen oksistossa Maya nökötti.

Tajunta iski turhan kovaa ylimielisen vastustajan tavoin. Maya livautti suustaan epänaisellisen sanan ja kiipesi usean metrin verran ylemmäs niin hiljaa ja varovasti kuin pystyi. Jokainen lehden kahahdus, risun napsahdus ja hengenveto kuulosti kymmenkertaiselta, kuin laukaukselta tai äänekkäältä huohotukselta. Vasta löydettyään kelvollisen istumapaikan, joka oli melko piilossa katseilta, Maya pysähtyi ja uskaltautui vilkaisemaan taakseen. Tai ehkä ennemminkin alas.

Nuorukaisella ei näyttänyt olevan minkäänlainen kiire hänen harppoessaan rennosti, mutta hänen pitkät askeleensa olivat kuljettaneet hänet jo niin lähelle, että jos Maya ei olisi hylännyt aiempaa paikkaansa hän olisi voinut singahtaa pitkällä loikalla suoraan miehen niskaan.

Hän ei olisi kuitenkaan tehnyt niin. Jos hänellä olisi ollut kanttia, niin kuin Alyssalla oli – riittävästi vaikka muille jaettavaksi - Maya olisi vallan hyvin voinut hypätä alas puusta, tervehtiä nuorukaista kuin ohimennen ja lähteä talsimaan kaikessa rauhassa takaisin maatilalle.

Se olisi ollut ongelmallista Mayan kannalta. Ensinnäkin, hän ei ollut Alyssa. Toiseksi, hänellä ei siten ollut Alyssan sisua ja luonnetta. Joten hän saattoi vain ristiä sormensa – ja samalla puristaa puuta, ettei pudota muksahtaisi kyseisen nuorukaisen eteen tai vielä pahempi, päähän - ja toivoa, ettei nuori mies ollut tullut jäädäkseen.

Nyt Maya erotti yksityiskohtia vieraasta henkilöstä. Miehekkäästä rakenteestaan huolimatta hän oli selvästi vielä nuori, ja hänen kullankeltaiset hiuksensa hohtivat auringossa kuin enkelin sädekehä. Nuorukaisen – pojan - kääntäessä selkänsä tammelle Maya saattoi nähdä, miten hänen hiuksensa kihartuivat niskassa. Pojan tummansininen haalari oli farkkua, ja kulumat ja rispaantumat koristivat sitä sieltä täältä. Hänen paitansa hihassa oli valtava reikä, ja multatahrat täplittivät ohutta kangasta kuin musteläiskät paperia.

Poika laskeutui yhdellä sulavalla liikkeellä istumaan pellolle välittämättä mutaisesta maasta, mikä oli melko uskaliasta Mayan mielestä. Tosin vaatteiden kunnosta päätellen tämä oli vähintäänkin tottunut siihen, ettei maaseudulla ollut runsain määrin siistejä penkkejä, joille saattoi istuutua, kun ei huvittanut liata vaatteitaan.

Jostain syystä Maya ei tahtonut saada silmiään irti vieraasta nuorukaisesta. Olihan tämä komea ja hyvässä kunnossa – siitä kielivät paidan ohuen kankaan alla väreilevät lihakset ja kaunismuotoiset käsivarret - mutta mikä viehätti Mayaa oli hänen olemuksensa. Poikaa ympäröi poikkeuksellisen tutkimaton aura, joka säteili omalaatuista, eteerisen tyyntä poissaolevuutta sekoittuneena tiedostamattomaan huolettomuuteen ja eräänlaiseen ulospäin suuntautuneeseen eleganssiin.

Tuijoteltuaan jonkin aikaa horisonttiin poika haukotteli makeasti ja venytteli käsivarsiaan niin, että harmaan paidan hihat liukuivat vielä ylemmäs paljastaen pitkän, kapean viiltohaavan oikeassa olkavarressa. Mayan katsellessa näkymättömissä yläpuolelta nuorukainen tempaisi olkihatun päästään ja kävi makaamaan maahan selälleen - ja Maya tajusi erään asian samaan aikaan kuin tämäkin. Poika oli käynyt pitkäkseen tumma esine tyynynään, ja hän tarkasteli sitä parhaillaan hyvin kiinnostunut ilme kasvoillaan, kunnes Maya tunsi veren tulvahtavan kasvoihinsa ja toivoi vajoavansa maan alle. Poika oli vetäissyt päänsä alta esineen, joka oli epäilemättä tuntunut kummalliselta ja tutkiskeli nyt kuran kuorruttamaa kumisaapasta.

Seuraava asia, minkä Maya tiedosti, oli siniset silmät. Hän räpäytti omiaan pari kertaa vain tajutakseen, ettei enää tuijottanut pojan kullanvaaleiden hiusten muodostamaa kruunua – jota nyt raidoittivat pienet mutavanat – vaan tämän silmiä. Poika oli laskenut saappaan takaisin maahan ja kallistanut päänsä taaksepäin juuri sopivassa kulmassa nähdäkseen Mayan lehvästön keskellä. Häntä ei tuntunut haittaavan hiusten sotkeutuminen eikä hän rikkonut katsekontaktia vaan katseli Mayaa uteliaan mietteliäästi, kuin olisi alkanut aprikoida, josko tällä oli useinkin tapana killua puissa ilman kenkiä.

Eikä Maya osannut kuin katsoa takaisin jähmettyneenä. Tämä oli kuin kohtaus epämiellyttävästä unesta. Hän odotti pojan tekevän jotain.

Hän teki oikean valinnan. Poika painoi olkihatun takaisin päähänsä ja kosketti sen kulunutta lieriä parilla sormella silmät yhä naulittuna Mayaan ja nyökäytti päätään. "Päivää." Hänestä tuli elävästi mieleen tavallista hienommassa kaupunginosassa asuva kunnon vanhan ajan silinterihattuinen herrasmies; niin elegantin rento tuo ele oli, että vanha, resuinen hattu kävi miltei aidosta kiiltävän mustasta silkkipytystä.

Tämä omalaatuinen kohteliaisuus sopi kuin nakutettu pojan auraan ja olemukseen.

Mayan suu toimi ennen kuin hänen aivonsa ehtivät reagoida. "Päivää", hän tokaisi takaisin, ja saman tien halusi siepata sanat takaisin ja nielaista ne. Se ei ollut mitä hän olisi halunnut sanoa, tosin Maya ei lainkaan tiennyt, mitä hänen sitten olisi pitänyt tehdä.

Oksanhaara alkoi painaa ikävästi alaselkää, joten Maya luovutti ja vaihtoi asentoa tuskallisen tietoisena pojan katseesta ja siitä, kuinka kömpelöjä hänen liikkeensä olivat aivan kuin hän kiipeilisi puussa ensimmäistä kertaa ikinä, kuin pieni lapsi täysin vailla tasapainoa. Kaarna pisteli sukkien läpi ja raapaisi toista jalkapohjaa, mutta Maya ei välittänyt mistään muusta kuin siitä, että pääsi turvallisesti takaisin istumaan, eikä hän jostain syystä yllättynyt lainkaan huomatessaan sinisten silmien tarkkailevan häntä vieläkin. Se oli häiritsevää - ensinnäkin, Maya ei pitänyt ihmisten viipyilevistä katseista, koska ne olivat useimmiten pahansuopia, ja toiseksi, Mayan selkäpiitä pitkin kulki väristyksiä, jotka tekivät hänen hermopäänsä yliherkiksi ja saivat hänen aivonsa ylikierroksille, eikä hän ollut varma miksi.

"Kaunis päivä tänään, eikö", poika jatkoi siirtäen viimein katseensa toisaalle ja laskeutuessaan uudestaan makuulle. Hänen silmänsä siristelivät auringonvalossa, ja nyt vihdoin heidän katsekontaktinsa rikkouduttua Maya saattoi tutkailla poikaa tarkemmin. Omituinen mielihalu verrata tämän silmien sineä silloin tällöin raskaiden pilvien lomasta näkyviin pilkahtelevan taivaan väriin vei Mayan mukanaan, ja tuijotettuaan hetken molempia hän varmistui eräästä asiasta. Pojan silmät olivat astetta tummemmat ja kauniimmat, oikeastaan asuurinsiniset. Maya katseli eräänlaista ihailua tuntien noita pohjattomia, sinisiä lampia reunustavia pitkiä, tummia ripsiä, jollaiset hänkin oli aina halunnut. Ne loivat hentoja, juovamaisia varjoja pojan poskipäille, joita koristi muutama pisama.

"Joo. Aika kova tuuli", Maya lopulta vastasi. Hän tiesi, ettei osannut sanoa mitään järkevämpää, joten hän ei oikeastaan jaksanut välittää, millaisen kuvan poika hänestä saisi. Se, missä hän oli, puhui enemmän kuin tuhat sanaa.

"Ai niin", poika jatkoi ja kallisti taas päänsä taakse. "Tuo on suurenmoinen paikka ajatusten setvimiseen. Kauanko olet istunut siellä?"

Sitä Maya ei ollut odottanut. Hän aukoi suutaan sanattomana, mutta tällä kertaa pojan silmät kuitenkin katselivat taivasta, ja hänen kasvoillaan oli kiinnostunut ilme kuin hän olisi kohdannut jotain uutta ja ihmeellistä. Se oli tosiaan viimeinen asia, mitä Maya oli kuvitellut kuulevansa. Jotan pilkallista, sarkastista?

Mutta ei. Mayasta tuntui omituisella tavalla kuin hän olisi ollut jonkin kirjan hahmo. Tilanne oli melko surrealistinen, joten jännittyneisyys alkoi hiipua, ja Maya saattoi ajatella selkeämmin. Silloin hän myös tajusi, että poika oli kysynyt häneltä kysymyksen, johon odotti vastausta.

"En kymmentä minuuttia kauemmin, luulisin."

Tuuli alkoi jälleen pyörteillä heidän ympärillään, hyväili vaatteita ja hulmutti hiuksia lempein ottein. Massiiviset pilvet liukuivat taivaalla auringon peitoksi ja peltoa värjännyt kultainen hohde himmeni harmaansävyiseksi kajoksi. Maya räpytteli silmiään kuin äkisti syvästä unesta heränneenä. Hän liikahti paikoillaan, oli ehkä aikeissa sanoa jotakin – kun taivaalta tipahti jääkylmä pisara hänen poskelleen.

Poika ja Maya vilkaisivat ylöspäin samaan aikaan, silmät naulittuina taivasta peittävään pilvikerrokseen, joka huokui uhkaavaa synkkyyttä lupaillen kaatosadetta. Kun toinenkin pisara oli tipahtanut taivaalta ja lätsähtänyt Mayan kädelle, poika nousi ketterästi jaloilleen, pyörähti ympäri ja ennen kuin Maya edes tajusi, mitä tällä oli mielessä, heivasi itsensä suuren tammen alimmille oksille. Notkein ottein kuin apina poika kiipesi ylöspäin eikä aikaakaan kun hän oli saavuttanut Mayan ja asettui istumaan toiseen oksanhaaraan häntä vastapäätä. Poika vetäisi resuisen olkihatun päästään ja nojasi käsivarttaan runkoon. Toinen haalarin olkaimista oli valahtanut alas hartialta, ja Mayan teki jostain syystä mieli nostaa se takaisin. Hän ei tehnyt niin.

"Luontoäiti on sitä mieltä, että täällä on liian kuivaa", poika sanoi ja katseli maata, johon sadepisarat ropisivat koko ajan kiihtyvällä nopeudella. Peltoa kuorruttanut muta alkoi muuttua liejuksi, joka muodosti kuralammikoita puun ympärille. Tammen ylimmät oksat tarjosivat jonkin verran suojaa, mutta Mayan päälle satoi kuitenkin iloisesti. Vesi oli jo kastellut hänen hiuksensa ja sai poninhännän tuntumaan raskaalta painolta niskassa.

Maya ei ollut ihan varma, mikä tarkalleen oli johtanut siihen tilanteeseen, että hän istui ventovieraan pojan kanssa puussa pitämässä sadetta. Poikaa se ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan tippaakaan.

"Mikä sinun nimesi on?"

Äänensävy oli yhä lievästi kiinnostunut, ja poika katseli taas Mayaa.

"Maya." Hän värähti navakamman tuulenpuuskan riepotellessa hänen hiuksiaan, koskettaessa kylmillä sormilla niskaa, sen ulvoessa sanoja, joita vain harvat pystyivät ymmärtämään.

Maya oli aikeissa kysyä pojan nimeä, kun hänen taskunsa värisi. Tai paremminkin puhelin värisi taskussa, ja tuulenpuuskan laannuttua Maya kuuli piippaavan tekstiviestin merkkiäänen. Hän oli jo ignooraamassa koko asian, mutta samassa puhelin alkoi soittaa tuttua sävelmää. Mayan soittoääni.

Pojan katsellessa kulmainsa alta Maya tukahdutti huokauksen ja nosti puhelimen korvalleen. Hänen sormensa olivat kohmeiset, ja puhelin oli lipsahtaa hänen kädestään.

"Haloo?"

Äidin ääni oli kuin isku vasten kasvoja. Maya kuunteli tämän puhetta pienen aavistuksen hiipiessä hänen mieleensä. Kohtalo oli liittynyt kolmanneksi osapuoleksi Mayan ja pojan eriskummalliseen hetkeen Mayan äidin muodossa.

"Joo, minä tulen."

Hän katkaisi puhelun ja vilkaisi tahtomattaan poikaa. Tämän hätkähdyttävän siniset silmät katsoivat taas vastaan, kimmeltäen ympärille lankeavassa harmaudessa kuin kaksi sinistä jalokiveä. Sade ropisi heidän yllään, tipahteli Mayan poskille kuin kyyneleet, kastellen hänen puhelimensa näytön. Maya työnsi sen takaisin taskuunsa ja vilkaisi puuta ympäröiviä mutalammikoita. Hänen pitäisi palata takaisin tilalle saman tien, ja se vaatisi ripeää juoksua halki kuraisen maan sateen ropistessa kaikkialle kuin rakeet.

"Sinun pitää mennä."

Poika lausui ääneen Mayan mielessä pyörineet ajatukset, joita hän ei olisi halunnut pukea sanoiksi. No, nyt hänen ei tarvinnut. Maya nyökkäsi ja valmistautui kiipeämään alas pitkin vedestä liukkaita oksia, kun poika ojensi kätensä ja pyyhkäisi viipyilevällä kämmensyrjällä Mayan kosteaa poskea.

Tyttö kohotti päänsä yllättyneenä kohdatakseen pojan katseen lähempää kuin vielä kertaakaan aiemmin. Nyt hän saattoi nähdä tämän silmien värissä sävyeroja: sinisyys vaaleni iiriksessä pupillia kohden. Pieni säkenöivä valo noissa silmissä toi Mayalle jostain syystä mieleen Jessican kaulakorun sydänriipuksen - tosin siinä missä se oli levännyt alustanaan violetti matto, pojan silmien tuikkeen pohjalla oli sinistä silkkiä. Poika kuljetti kättään alaspäin hitaasti ja tarttui kevyesti Mayan leukaan.

Tuuli vaikeroi taas heidän ympärillään, ja Mayan täytyi keskittyä pojan huulten liikkeisiin ymmärtääkseen, mitä tämä sanoi. Heitä ympäröinyt kupla, joka oli sulkenut koko muun maailman ulkopuolelle, oli puhjennut ensimmäisen sadepisaran myötä.

"Sinulla on kaksi pisamaa leuassa", poika sanoi.

Lämpö hulvahti Mayan kasvoihin, ja häneltä pääsi yllättynyt naurahdus ennen kuin hän ehti sinetöidä suunsa. Poikaa se ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan. Päinvastoin, hänen kasvonsa syttyivät loistamaan keskelle väritöntä, ankeaa maailmaa hymyn valaistessa ne ja sytyttäessä pienet siniset lamput hänen silmiinsä. Maya tunsi olonsa samaan aikaan helpottuneeksi ja hieman pettyneeksi, kun poika antoi kätensä valahtaa hänen kasvoiltaan. Hän tunsi leuassaan yhä lämpimien sormien hipaisun, muiston jostakin vieraasta mutta miellyttävästä.

"Sinulla on kaunis nauru. Mukavaa, jos piristin päivääsi. Ilmeesi oli apea, ennen kuin aloimme puhua", poika sanoi.

Aivan yllättäen hän kiipesi alas puusta oksia apunaan käyttäen ja loikkasi suoraan kuralätäkköön niin, että ruskeaksi värjäytynyttä vettä roiskui joka ilmansuuntaan. Maya istui yhä niin korkealla, ettei häneen osunut, melko yllättyneenä ennustamattomien tapahtumien kulusta. Hän katseli poikaa, tämän sateen tummentamia hiuksia, jotka läpimärkinä laskeutuivat hartioille, resuisia vaatteita ja kättä, jonka tämä kohotti painaakseen olkihatun päähänsä. Liikettä seurasi lierin napautus parilla sormella. Heidän katseensa kohtasivat jälleen.

"Muistin juuri, että minunkin täytyy mennä. Sateista päivänjatkoa, Maya. Älä unohda saappaitasi. Hymyile useammin."

Ja hän käännähti kannoillaan ja asteli pois niin nopeasti, etteivät Mayan seuraavat sanat tavoittaneet häntä. Tuuli kantoi hänen kuiskauksensa pois, kietoi syliinsä ja tukahdutti niin, että vain se yksinäisyydessään sai kuulla hänen sanojensa kaiun yhä uudestaan, mutta ei se henkilö, jolle Maya oli sanat tarkoittanut. Henkilö, jonka nimeä Maya ei ollut ehtinyt kysyä.

Pieni hymynkare nyki hänen suupieliään orastavasta turhautuneisuudesta huolimatta. Pian Maya istui leveästi hymyillen korkeassa tammessa taivaan puhdistavan suihkun alla ja havahtui vasta, kun tilan pihamaalla joku huitoi käsiään ja huuteli hänen nimeään.

Maya. Se oli sama nimi huolimatta siitä, kuka sen omistajaa kutsui, mutta Mayan pikkuveljen ja tuntemattoman pojan tavassa lausua se oli ero. Louisin tavassa korostui pojan hienostunut italialainen aksentti ja tuntemattomalla pojalla hänen äänensä pehmeä, unohtumaton sointi.

Arvostelut

Ei arvosteluja

Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS