Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Romantiikka Vakituinen - kielletty tarina
QR-Code dieser Seite

Vakituinen - kielletty tarina


- Vakituinen -
Alice Schwartz (2018)


Elokuu 14. päivä, vuosi 2013


Herätyskello piippasi. Signe pamautti kelloa kovaa nyrkillään, ja näin ärsyttävä ääni lakkasi. Hän otti tiukan otteen kehonsa lämmittämästä vuodepeitosta ja hautautui takaisin sen pehmeään syleilyyn. Makuuhuoneen lattialle oli jäänyt edellisen päivän vaatteet, jotka lojuivat mytättynä yhdessä kasassa. Valkoinen nilkkasukkakin oli löytänyt tiensä Signen viininpunaiseen käsilaukkuun, joka makasi leveänä retron yöpöydän vieressä.
Aamuauringon säde tunki sisään makuuhuoneen ruskeiden sälekaihtimien välistä. Signe siristi väsyneitä silmiään ja hieroi niistä pois ylimääräiset unihiekat, joita oli tarttunut kevyinä kokkareina hieman myös tummanruskeisiin silmäripsiin. Hän nousi istumaan sängynreunalle ja antoi syvän haukotuksen vapautua.
Hän kääntyi katsomaan sängyn toiselle laidalle. Se oli tyhjä. Ilkka oli jo lähtenyt töihin. Mutta täällä Signe itse vielä laiskotteli sängyssä, kun työpäiväkin starttaisi jo reilun tunnin päästä.
Signe nousi ylös ja venytteli. Hän melkein ylettyi sormenpäillään katosta roikkuvaan hopeiseen koristelamppuun, jonka kristalliset yksityiskohdat värisivät kuin haapapuun lehdet, ilmastointilaitteen puhaltaessa niihin viileästi makuuhuoneen peräseinän yläreunasta.
Signe palasi normaaliin asentoon ja käveli apean pimeään vaatehuoneeseen, painoi kuluneesta katkaisijasta valot päälle. Hän nosti puisesta rekistä edellisenä päivänä valitsemansa asun ja puki sen päälleen. Hän peilaili kriittisenä itseään ja kääntyili eri suuntiin silmäillen hoikentunutta vartaloaan.
”Ei lenkkeily auta kuin laihtumiseen. Lihasten kasvattaminen taitaa jäädä vain unelmien tasolle eli… en koskaan tule saavuttamaan sitä”, hän huokaisi tökkiessään vatsaansa etusormellaan.
Kummallista, että aina juuri tähän aikaan hänen hyvä ystävänsä Aune pulpahti mieleen, Signe yhtäkkiä ajatteli, mutta jatkoi taas pian aamurutiiniaan - tuttuun tapaaan suomalaisesti kupilla mustaa mokkakahvia, lukien samalla edellisellä viikolla lainaamaansa jännitysromaania.
Työmatka taittui rennosti kävellen. Signe asui syrjäisellä erillistaloalueella, neljän kilometrin päässä koululta ja tykkäsi siksi aina aloittaa päivänsä hyötyliikunnalla. Signe käveli pitkää pöllyävää, mutta hiljaista hiekkatietä pitkin, jota reunustivat pitkät ja kapeat hieskoivurivistöt molemmilla puolilla polkua.
Autolla, jos jollain kunto rapautuisi, ja äkkiä, Signe ajatteli tunnistaessaan kollegansa kirkkaanpunaisena kiiltävän auton, joka ohitti hänet hiekkatien viereisellä autotiellä asfaltti kohisten. Vai oliko tuo vain kateellisen panettelua, kun hän meni edellisvuonna myymään oman rakkaan Micransa serkunpojalleen Mikolle, ensiautoksi, harkitsematta päätöstä kertaakaan? Ei, ei se ollut. Rahaakin sillä päätöksellä säästyi.
Signestä tuntui joskus, että aamukävelyllään hän saisi myös helpotettua suoritusluontonsa ärhäkkää nälkää, joka aina välillä muistutti häntä kiivaana. Nyt se olisi taas hetken aikaa kylläinen ja tyytyväinen, kun Signe sai jo aamusta aikaiseksi jotakin järkevää, hän ajatteli ja nykäisi harteiltaan valahtanutta tammen ruskeaa reppuaan ylöspäin.
Kivet narskuivat kävellessä, ja käsien hipaisu tuulitakissa loi kevyen suhinan. Signe katseli koivujen välistä aukeavaa lakastunutta maisemaa, josta paljastui syksyn kuivaksi ja rusertavaksi muuttanut heinäniitty ja sen takaa pieni lampi. Kevyt aamuinen usva vielä yritti vaivaisilla voimillaan pelastaa kasvit ehtymiseltä. Signe tunsi pyörivien kivien painavan kuluneiden kenkiensä pohjissa. Hän katsahti takaisin lammelle, jonka suunnasta kuului vaimeaa viserrystä.
Lammen pinnalla kellui kauniita, keltaisia ulpukan kukkia ja niiden järvikoisien toukkien nakertamat lehdet. Välillä puusta pudonneiden koivunlehtien kaveriksi pintaan pulpahteli myös pikkuruisia kuplia, ja tarkkaan katsoessaan saattoi erottaa pinnan alla uivan viattoman näköisiä kalanpoikasia. Myös juhlapukuiset sinisorsat viihtyivät lammella aina lämpiminä aikoina. Ne vaakkuivat voimakkaasti ollessaan hyvällä tuulella.
Tästä Signe nautti. Luonnosta ja eläimistä, pienistä mutta merkityksellisistä hetkistä. Aidosta elämästä, kun sai aina hetkeksi vain pysähtyä ja jäädä seuraamaan noiden sorsien iloa ja onnea. Tai ihan mitä vain, mikä jäi ahdistavan ja koettelevan oravanpyörän ulkopuolelle.
Kumpa Signekin olisi ollut sellainen, että osaisi nauttia elämästään. Hänen mielestään se tosin oli mahdotonta nyky-yhteiskunnan asettamien odotusten takia. Aina piti olla siellä tai täällä, ja valmiina jokaiseen haasteeseen. Mikä voisikaan olla parempi keino luopua onnestaan, hän pohti hönkäisten raikasta aamuilmaa herätykseksi vielä hieman uniselle keholleen.
Yhtäkkiä hän kuuli kauempaa hiekan sorinaa, joka lähestyi häntä rivakasti. Signe kääntyi säpsähtäneenä taaksensa. Vanha ja vankkarakenteinen, lyhythiuksinen mies viuhahti kuin ohjus, tummanvihreä lippalakki päässään polkupyörällä hänen ohitseen, suolaamattoman tien pinnan pöllytessä esteittä Signen punaposkisille kasvoille.
”Ajaisit vähän hiljempaa, etkä pöllyttäisi noita hiekkoja jokaisen vastaantulijan kasvoille!” Signe huusi närkästyneenä miehelle, joka vastaamatta naiselle taivalsi tyynesti tämän ohi, kauas hiekkatien loppuun, kääntyi viimeisten koivujen jälkeen vasemmalle ja katosi tuntemattomaan.
Signe nielaisi ja jäi pohtimaan. Oliko tuo Seppo, vanha luokkalaisensa vuosikymmenten takaisilta kouluajoilta?

Koulun kellot soivat. Pelkistetty välituntialue tyhjentyi nopeasti oppilaista. Avaraan aulaan yhtyvässä käytävässä, koulun alakerroksessa, ravasivat kaksi koulun riehakasta huligaania.
”Hei nyt isot miehet käyttäytyvät niinkuin ihmiset!” rehtori käski ja alkoi jututtaa poikia. Toinen pojista laski alas jo valmiustilaan kohotetut nyrkkinsä ja pudotti häpeissään kiusaantuneen katseensa maahan.
”Yläasteella tässä ollaan, eikä tuollaista menoa kukaan aio täällä katsoa”, rehtori torui ankarana ja ohjasi pojat tilannetta valppaasti seuraavan nuorisolauman ulkopuolelle.
Signe reippana ja iloisena avasi luokkansa oven ja päästi oppilaat sisään, seuraten samalla poikien puhuttelua. Hän sai yllättyä aina jokaisen lukuvuoden alussa, kuinka hänen eteensä käveli joko uusia ja innostuneita kasvoja tai samoja tuttuja kasvoja, mutta joka syksy synkemmin ilmein. Se oli Signestä hupaisaa. Uudet seiskat tulivat aina innoissaan uuteen kouluun, kun taas koulun vanhemmat oppilaat olivat mieli maassa jo ensimmäisestä minuutista alkaen.
Signe melkein repesi nauruun seuratessaan tarkkaavaisesti kahdeksasluokkalaisten apeita ilmeitä heidän tajutessaan olevansa taas takaisin koulun penkeillä - ja pian nenä uusissa kirjoissa. Huligaanisankarit joutuivat jopa etupenkille opettajan nenän eteen silmätikuiksi.
“Hienoa taas nähdä teitä pitkän kesän jälkeen”, Signe aloitti pirtsakasti, seisoen jo melkein liian ryhdikkäänä luokan edessä. Hän piteli pitkävartisia käsiään rentoina farkkujensa takataskuissa, joiden saumat erottuivat kirkkaasti tummasta kankaasta.
”Ja vau, tehän olette jo kahdeksannella luokalla! Hyvä”, Signe kehui ylpeyttä tuntien ja istuutui alas. Hän silmäili nuppineuloilla kiinnitettyä julistetta, johon oppilaat olivat piirtäneet hänen kuvansa. Kuvan ympärillä oli lueteltu Signeä kuvaavia adjektiiveja eri väreillä kirjoitettuina.
”Signe Eirola on… luotettava, hauska, huumorintajuinen, älykäs, omalaatuinen”
Miten ihana idea, Signe pohti riemullinen hymy välkehtivissä silmissään ja muisteli, kuinka hän oli vastaanottanut työn yhdeksäsluokkalaisilta, jotka viime keväänä lähtivät omille poluilleen. ”Eirola, en koskaan unohda sinua”, kaikui sydäntä koskettavasti Signen mielessään vieläkin.
Yhtäkkiä Signe kiinnitti katseensa hieman tuntemattoman oloiseen tyttöön. Tyttö istui etukumarassa pitäen käsiään pulpetin alla. Hän hieroi jännittyneenä jalkojaan ja kääntyili varovasti puolelta toiselle tarkkailemaan muita oppilaita.
Silloin Signe tajusi, että tämä oli se uusi oppilas, josta oltiin jo pitkään keväällä puhuttu. Miten hän pystyikään unohtamaan näin tärkeän asian, hän ajatteli hieman häpeissään.
Signe avasi varovasti yskäisten ääntään ja odotti oppilaiden hiljentyvän.
“Meillä on tällä lukuvuodella reilusti tehtävää. Kahdeksas luokka on rehellisesti sanottuna peruskoulun haastavin vuosi, mutta kyllä te selviätte siitä. Ennen kuin kuitenkaan aloitamme mitään, haluan esitellä teille uuden luokkalaisenne.”
Signe piti tauon ja katsahti tyttöön. ”Tervetuloa taloon, Mila!” hän lopulta sanoi.
Luokan viimeisetkin keskustelut hiljenivät ja oppilaat kääntyivät katsomaan reunapulpetissa istuvaa tyttöä, joka hermostuksesta puristi käsiään nyrkkiin. Tytöllä oli kainot, hitusen verran vetiset silmät ja hennot, pitkät ripset. Hiuksensa oli leikattu lyhyeksi ja kammattu siistiksi taaksepäin.
Tyttö katsoi opettajaa edelleen ujosti piilotellessaan käsiään jalkojensa alla.
“Joo, nimeni on siis Mila Reinikka, ja muutin tässä kesällä tänne Turkuun Kaarinasta, jossa olin asunut ja kasvanut aina syntymästäni asti. Asun nykyään vain yhtenä lapsena perheessämme, koska isoveljeni meni keskikesän jälkeen armeijaan”, Mila kertoi hieman tärisevällä äänellä ja istui lopuksi alas.
Takana leventeli siilihiuksinen poika, joka hihitti hiljaa tytölle.
”Reinikka, miten typerä sukunimi”, poika pilkkasi nauraen.
Signe jatkoi ja katsoi poikaa ankarana.
“Kiitokset Milalle esittelystä. Nyt me voimme sitten aloittaa tämän lukuvuoden työt. Kaivakaas siis esillenne penaalit ja kerron, mitä tänään tehdään”, hän sanoi ja tuijotti poikaa edelleen pistävä voima kulmakarvoissaan.
Oppilaat ottivat vähitellen välineet esille ja jäivät odottamaan paikalleen. Samaan aikaan Mila jäi kummastuneena istumaan paikalleen ja tähyili ulos luokan punaverhoisista ikkunoista. Miten tylsää vain istua paikallaan ja täyttää joitakin monisteita, hän mietti.
Mila pyöritteli vaaleanpunaista lyijykynää kädessään ja huokaili. Hän silmäili muita oppilaita eikä yrittämälläkään saanut sanaakaan paperille. Hän avasi penaalinsa vieressä irrallaan seisovan terottimen, tarkasteli sen sisältöä ja pudotti vanhoja lyijykynän puruja turhautuneena lattialle. Purut leijailivat hiljalleen muovipäällysteiselle pinnalle ja levisivät erilleen.
Ikkuna tärähti, kun ulkona laudalle laskeutui oranssinokkainen mustarastaskoiras. Se katseli oppilaita kiinnostuneena ikkunalasin takaa. Mila silmäili lintua ja ihmetteli sen kellertäviä silmänympäryksiä, jotka näyttivät aivan kuin värjätyiltä metallirenkailta.
”Kirjoita kesälomasi aikana tunnistetuista eläinlajeista lyhyt kirjoitelma”, Mila tuijotti kaunokirjaimin kirjoitettua tehtävänantoa ja kääntyi katsomaan mustarastasta.
”Hah, aivan”, hän tuhahti välinpitämättömästi ja käänsi lapun ylösalaisin.
Signe ponnisti nojaten kirjoituspöytäänsä, nousi kangaspäällysteiseltä tuoliltaan kysyvä ilme kasvoillaan ja käveli varovasti tytön luokse. Hän tuijotti tämän tyhjää paperia, johon oli kirjoitettu olemattoman pienellä käsialalla yläreunaan vain nimi ja päivämäärä.
”Voin kyllä auttaa sinua, jos et meinaa päästä alkuun”, Signe kuiskasi ja katsoi Milaa. Tyttö nyökkäsi varovasti, mutta laski pian katseensa paperiin.
”Kyllähän sinä joitain eläimiä olet varmasti kesän aikana nähnyt, edes vilaukselta?” Signe kysyi ja nojasi kädellään pöydän reunaan.
Mila huomasi taas pojan tuijottavan häntä ivallisesti.
”Öhm… olen joo.”
”Ihan turhaan annat huomiota tuolle poika-raukalle, tuskin hänellä on lapussaan edes omaa nimeänsä”, Signe naurahti ja odotti Milan vastaavan pilailevaan hymyynsä.
”Itse asiassa, olenhan minä nähnyt kerran mustarastaan”, Mila rohkeni sanomaan ja katsahti Eirolan suuntaan.
”No hienoa, sittenhän sinä voisit kertoa siitä tilanteesta, kun sen näit. Esimerkiksi ympäristöstä, ja milloin sinä linnun näit”, Signe ohjeisti ja työnsi paperin Milalle. Hän käveli takaisin paikalleen ja alkoi tarkistamaan aiemmin palautettuja kirjoitelmia.
Mila nappasi kynän käteensä, lämmitti sitä hetken sormenpäillään ja aloitti kirjoittamaan. Hän huomasi samalla, että lintu oli jo poistunut ikkunalaudalta. Minne se mahtoikaan mennä juuri, kun sitä oltaisiin tarvittu, hän pohti mielessään.
Tyttö sai tarinansa valmiiksi jo viidessätoista minuutissa, mikä yllätti hänet itsensäkin. Lopuksi hän luki tekstin kerran läpi ja korjasi kirjoitusvirheet muiden oppilaiden sauhuttaessa vielä omia kyniään.
”Se oli kaunis, aurinkoinen aamu, kun istuin hiljaa paikallani.
Yhtäkkiä kuulin kevyen tärähdyksen ikkunan takaa. Se oli oranssinokkainen mustarastas, joka tuijotti minua uteliailla silmillään. Seurasin sitä ja sen keltarajaisia silmiä hetken, mutta pian huomioni kiinnitti joku ihan muu.
Tuijotin lumoutuneena edessäni jalat ristissä istuvaa naista, joka kirjoitti päiväkirjaansa. Hänellä oli vihreä lyhythihainen pusero ja farkut. Naisen tummanvihreät, kevyenjuonteikkaat silmät sokaisivat minut tarkkaillessani häntä huoneen perältä. Hän jos joku oli hieno löytö. Eikä mikään oranssi-kajaalinen lintukaan voinut enää voittaa huomiotani puolelleen.”, Mila kirjoitti ja laski lyijykynän pulpetille. Hän puraisi kevyesti alahuultaan ja työnsi vaalean hiussuortuvan korvansa taakse, josta riippui alas sulan muotoinen korvakoru.
Välituntikellot soivat pian, ja oppilaat tulivat palauttamaan vastauksensa opettajalle. Signe jäi ajatuksissaan tuijottamaan Milaa, joka vielä keskittynyt ilme kasvoillaan korjaili kirjoitustaan. Pian Signe havahtui kysymykseen.
“Hei opettaja, voidaanko jatkossakin tehdä jotakin tällaista?” oppilas kysyi kiinnostuneena ojentaen lappunsa, joka oli kauttaaltaan peittynyt tekstistä.
”Öööh…”
“Tottakai, otan avoimin mielin vastaan teidänkin ehdotuksenne. Kertokaa vain ajoissa minulle ja ehdottakaa niin voidaan miettiä”, Signe vastasi pojalle, joka ilahtui selvästi vastauksesta ja lähti luokasta.
”No, miksipä ei. Onhan tämä ihan mukavaa vaihtelua kaavoihin kangistuneille opetustottumuksilleni”, hän naurahti itseironisesti, mutta huomasi pian Milan katseen seuraavan häntä tiedonhaluisesti.
Signe laski epävarmana päänsä alas. Hän tarkkaili pitkäksi kasvaneita, trimmauksen tarpeessa olevia kynsiään ja nyppi ylimääräistä töhnää niiden alta. Hän silmäili samalla upouutta opekalenteriaan, joka oli vielä aivan tyhjä. Hän kirjoitti kalenteriin seuraavat tärkeät kokoukset ja tapahtumat - vielä kun Paineen alla sattui ne muistamaan.

- Kokous auditoriossa keskiviikkona klo 15.30
- Oppilaskunnan kokous perjantaina 19. päivä klo 14
- Kirsin ja Juhan kihjalaiset Paimiossa 20. päivä lauantaina
- Perheillallinen sunnuntaina

“Ja mitäköhän siellä mahtoi vielä olla tulossa?” Signe muisteli hiljaiseen ääneen pyörittäen kiiltäväpintaista kuulakärkikynää kädessään. Mila nosti katseensa paperista ja katsoi Signeä edelleen uteliaana.
Signe ei saanut mitään järkevää mieleensä, jonka vuoksi hän päätyi vain sulkemaan kalenterin ja avasi Wilman. Hän selaili sivua ja vastaili uusiin lukemattomiin viesteihin.
Mila nousi vaivihkaa, pientäkään ääntä pitämättä hitaasti tuoliltaan ja taittoi esseepaperin kaksin kerroin, jolloin tekstiosa jäi kokonaan piiloon. Hän käveli Eirolan vierelle ja kosketti kevyesti hänen paljasta käsivarttaan. Mila tunsi, kuinka Signen iho värähti lämpimänä.
”Sain tämän tehtävän nyt valmiiksi. Kiitos että autoit minut alkuun”, Mila sanoi ja sujautti huomaamattomasti housuntaskustaan pikkuruisen viestin Eirolan viininpunaiseen käsilaukkuun, joka makasi avonaisena kirjoituspöydän reunalla. Laukusta pilkisti esiin hopeinen avainnippu pitkällä kangashihnalla, harmaa nimetön kirja ja tyhjä juomapullo.
”Hyvää työtä, Mila. Tästä se lähtee”, Signe kannusti napaten tehtäväpaperin nopeasti Milan kädestä ja vetäisi käsilaukkuaan lähemmäs itseään.
”Hyvää päivänjatkoa, opettaja!” Mila toivotti ja käveli pois luokasta.
”Kiitos samoin”, kuului vaimeasti hänen takaansa.


Toukokuu 14. päivä


Signe Eirola koki olevansa kuin kuka tahansa toinen nainen. Normaali, naimisissa oleva keski-ikäinen, jolla oli kaksi tytärtä. Hän piti lapsiinsa pari kertaa viikossa yhteyttä puhelimitse sekä kutsui nämä kylään aina joulun pyhinä ja kesäisin.
Tytöt olivat jo työelämässä. Signe sai pian jopa kuulla olevansa pian isoäiti, mummi. Hän odotti sydän jyskyttäen hetkeä, jolloin esikoistytär soittaisi ja kertoisi uutiset raskaudesta. Tämä oli menossa seuraavalla viikolla terveyskeskukseen testeihin miesystävänsä Tonin kanssa. Toni oli kunnon mies, oivaa aviomiesmateriaalia ja varmasti hyvä isä lapsenlapsille, Signe ajatteli tyytyväisenä rapsuttaen ohutta puuvillaista paidanhihaansa.
Yhtäkkiä hän kuuli alapihalta auton pörinää. Hän säpsähti kevyesti ja katsahti keittiön vaaleilla verhoilla koristettuun ikkunaan.
Harmaanruskea Chevrolet Caprice peruutti hitaasti punaisilla kukilla koristellulle etupihalle. Jarruvalot hohtivat kirkkaina ylhäälle ikkunaan asti. Iltakaan ei ihan vielä ollut koittanut.
“Ainiin, Aunehan se siellä”, Signe pian muisti ja poistui keittiöstä.
Chevroletin etupenkiltä astui pihalle polkkahiuksinen nainen. Tämä pysähtyi hetkeksi autonsa viereen ja sujautti autonavaimet visusti ruskean käsilaukkunsa sivutaskuun.
Nainen käveli rauhallisesti pitkin soraista polkua. Signen tiiliseinän viiniköynnökset olivat kasvaneet reilusti sitten viime näkemisen ja rehevöittäneet talon ulkoasua, nainen ajatteli puristaessaan huuliaan kevyesti toisiinsa. Myös punaiset ruukkukukkaset näyttivät hyvin hoidetuilta ja pirteiltä.
Puiset porraslankut natisivat. Signe silmäili pienen alakertansa maalauksia. Hän käveli ovelle ja käänsi kahvasta. Hän tunsi, kuinka metalli oli päässyt jäähtymään viileäksi.
Ulko-oven maitolasisen ikkunan taakse ilmestyi pian tumma varjo. Signe painoi kahvan pohjaan ja avasi oven. Viileä ilma puski sisään eteiseen.
“Moikka Aune, ihanaa että tulit! Astu vain peremmälle”, Signe toivotti tapansa mukaan reippaasti ja siirtyi taaemmas hymyillen. Hän kuitenkin tunsi samalla itsetuntonsa pistävän rintaansa. Ei hän aina edes ollut kovinkaan ulospäinsuuntautunut. Miksi hän esitti jotain muuta, kuin mitä oikeasti on? Pikemminkin hän oli introverttinen tapaus, mutta toisaalta helpompaahan sitä oli teeskennellä, kuin aidosti olla oma itsensä, hän ajatteli.
Signe katsoi, kuinka Aunen sinisen hopeat silmät etsiskelivät ihmeissään jotakin.
“Laita vain takkisi tänne”, Signe ohjeisti ja viitttoi eteisen harmaata tuulikaappia kohti. Aune vastasi häneen hymyynsä pehmeästi ja riisui päällivaatteensa henkarille, jonka Signe ojensi ystävällisesti, silmäillen keltaisen hehkulampun valossa itseään kapeasta peilistä.
”Ihanaa nähdä pitkästä aikaa!” Aune hihkaisi iloisena.
”Ja ainiin, minä kuulin myös vauvauutiset!”
Signe nyökkäsi ja mumisi jotain hieman kiusaantuneen oloisena.
”Mennään vain jo yläkertaan”, hän sitten ehdotti ja päästi Aunen menemään edellä.
Kahvi porisi pannussa. Signe tunsi, kuinka jännitys painoi hänen rinnassaan edelleen kevyesti. Hän työnsi jalkansa ristiin tuolin taakse ja puristi pilkullista kahvikuppiaan. Tuhannet ajatukset sekoittivat hänen mieltään.
“Niin no... onhan tuo ilma aika kurja -”
“Hei, kyllä me voidaan avoimesti jutella kaikesta, eikö niin?” Aune keskeytti hölmistyneenä. “Niinkuin ennenkin, ollaanhan me vielä parhaita ystäviä?” hän lisäsi ja odotti vastausta kysyvän näköisesti.
“Totta, olet aivan oikeassa. Mitä minä nyt tässä säästä yrittäisin puhua, kun ollaan tunnettu jo vuosia”, Signe naurahti kevyesti ja tunsi, kuinka paljon hänen olonsa rentoutui.
Hän katsoi takaisin Auneen ja näki taas, kuinka hopeisen sinisiltä hänen silmänsä näyttivätkään, ja miten erikoisesti niiden pinta sillä hetkellä kimalteli keittiön hämärässä valaistuksessa.
Ei, hän ei halunnut jäädä tuijottamaan. Miten epäkohtelias ja kiusallinen hän saattoikaan olla, Signe ajatteli nolostuneena. Hän kuitenkin pohti, miksi Aune vaan alkoi näyttämään aina vain kauniimmalta kerta toisensa jälkeen. Signe käänsi kuitenkin pian päänsä pois naisesta ja tuijotti ulos ikkunasta. Pieni yksinäinen sadepisara valui hitaasti lasia pitkin.
“No, onkos sulla mieshuolia vai miksi olet noin mykkä?” Aune virnisti.
“Ettei vaan olisi nyt jotain jäänyt kesken siellä makuuhuoneen puolella?”
“Eeei... kunhan tässä vain olen vähän ajatuksissani. En oikein tiedä, miten ehtisin käydä läpi kaikki tarkastettavat kokeet. Lupasin typeryyksissäni palauttaa paperit jo viikon kuluessa”, Signe selitti epätoivoisesti.
“Kai olet yrittänyt edes löytää aikaa parisuhteen ylläpitämiselle?” Aune varmisti, mutta tiesi silti äskeisen olevan pelkkä toivoton, nopeasti tekaistu syy, jonka takaa paljastuisi kuitenkin jotakin täysin muuta. Ei mitkään kokeet voineet noin kovasti stressata, hän itsekkin opettajana varmana ajatteli.
“Ettei nyt vaan olisi sulla...”
“JA KOTITYÖT… Perhanan kotityöt!”, Signe keskeytti tuntien hermostuksensa nousevan. Hän ei välittänyt Aunen ihmettelevästä tuijotuksesta, joka peräänantamattomana janosi lisää tietoa.
“Unohdin pestä sen Ilkan kauluspaidan viikonlopun juhlia varten ja ostaa s-kaupasta hänen lempi lihaansa”, Signe panikoi.
Aune siveli leukaansa.
“Hmmm. Sinä selvästi tarvitset nyt kuuntelevaa korvaa. Onko kaikki varmasti ihan hyvin?”
“On on... tai no, ei oikeastaan”, Signe lopulta myönsi ja painoi leukansa alas. Hän tuijotti keittiön vaaleanruskeaa, nuhjaantunutta lankamattoa.
“Mikä on?” Aune kysyi ja nojautui eteenpäin.
Signe katsoi Aunea hetken epäröivien silmiensä täristessä ja nielaisi.
“En oikein tiedä, miten tämän sanoisin, mutta parisuhteemme Ilkan kanssa on vain muuttunut liian arkiseksi. Tai siis tarkoitan, että hän on aina töissä, ja että emme koskaan juurikaan rakastele tai ole toistemme lähellä.”
Aune nyökkäsi ja tarkkaili Signen hermostuksesta punaisia kasvoja.
“Tuntuu, kuin kaikki olisi vain muuttunut mitättömäksi, enkä oikein enää pidä mitään mielenkiintoisena. En osaa sanoa, jos edes rakastan Ilkkaa enää”, Signe jatkoi itku kurkussa ja puristi tärisevillä käsillään yhä kovempaa kahvikupista.
“Ymmärrän täysin, mistä puhut. Mekin aikoinaan Markuksen kanssa elettiin vaikeampi ajanjakso, mutta siihen auttoi se, että vaan päätettiin yhdessä vahvoina jatkaa eteenpäin”, Aune lohdutti ja nousi ylös tuolilta. Hän käveli Signen vierelle ja halasi tätä takaapäin tuntien naisen kehon tärisevän pelokkaasti.
Signe tunsi, kuinka ystävänsä läheisyys lämmitti häntä. Hän sortui silti kyyneliin ja alkoi nyyhkyttää hallitsemattomasti. Aune puristi yhä kovempaa.
“Kyllä minä olen valmis sinua auttamaan”, Aune sanoi ja taputti Signeä hellästi olkapäälle.
“Kiitos. Olet hyvä ystävä, Aune”, Signe vastasi helpottuneella äänellä ja pyyhkäisi kyynelpisaran poskeltaan. Hän nyyhkäisi ja irroitti otteensa halauksesta. Signe nousi punapäällysteiseltä tuoliltaan ja käveli etukumarassa vessaan. Kirkas led-valo syttyi korkean peilikaapin yläpuolelle, ja nainen sulkeutui valkoisen oven taakse huoneeseen.
Signe tuijotti peilikuvaansa. Kuka minä edes enää olen, hän pohti ja pyyhkäisi kuivuneen ripsiväripaakun pois peilin lasista. Hän tuijotti paakkua hetken, sen epäsymmetristä muotoa, mutta huuhteli kätensä kuitenkin pian viileällä vedellä ja kuivasi ne vaaleanpunaiseen, sydänkuosiseen pyyhkeeseen, johon oli ommeltu Ilkan ja hänen nimikirjaimensa.
“Tuon minä ostin silloin yhdessä suhteemme alussa, kun luulin, että rakkaus olisi kestävää”, Signe huokaisi ja katsahti takaisin peilikuvaansa, joka oli muuttunut kovin masentuneeksi. Hänen iän mukana löystyneet luomensa näyttivät valuneen yhä alemmas silmiensä peitoksi, ja suupielet valahtivat ikävästi väärinpäin.
“Kaikki ei ole pysyvää. Ei näköjään edes rakkaus”, hän totesi haikeana ja avasi vessan oven poistuakseen.
Hän havahtui pian Auneen, joka seisoi käytävän päässä kädet ristissä. Tämä tuijotti talon pikkuruisesta kattoikkunasta ulos ja rukoili hennolla äänellä. Auringon säteet puskivat viimeisillä voimillaan sisään käytävään saaden Aunen vaaleanruskean polkan kiiltämään terveen näköisenä.
“Rakas Jumala, varmistathan Signelle hyvän päivän huomisen ja onnellisen parisuhteen”, Aune lausui kauniisti hopeisten silmiensä kimallellessa valonsäteen osuessa niihin, ja painoi sen jälkeen leukansa hitaasti rintaansa vasten.
Samalla Signe tunsi, kuinka viimeinenkin epävarmuuden hiukkanen Aunen suhteen oli varissut hänen sydämestään. Aune oli loistoystävä, joka aidosti ja vilpittömästi välitti lähimmäisistään. Hän oli helmi, Signe ajatteli onnellisena. Hän työnsi vessan oven kiinni ja käveli Aunen luo.
“Mennäänkö nyt vihdoin juomaan ne kahvit, kun olen tässä jo kaikenlaista turhaa säätänyt ja aikaa kuluttanut?” hän ehdotti hymyilevänä ja käveli edellä keittiöön. Pöydän päällä jäähtyneet korvapuustit odottivat jo syöjiään. Maitotölkkikin oli unohtunut lämpenemään punaruutuisen pöytäliinan päälle.
Signe astui huoneen natisevan kynnyksen yli ja odotti, että Aune istuisi alas. Hän nosti kuumana höyryävän kahvipannun mustasta keittimestä ja käveli pöytään.
Kuuma kahvi lorisi musta-valkoraidalliseen kuppiin ja vapautti ilmaan vahvan tuoksun.
“Mmmm”, Aune nautiskeli ja huomasi, kuinka kirkas, mutta hieman pidätelty hymy levisi ystävänsä huulille. Hän hymyili itsekin ja hörppäsi kahvia seuraten Signeä, joka laski pannun varovasti takaisin keittimelle.
”Taidat olla jo paremmalla päällä, vai mitä?” Aune totesi ja puraisi pienen palan korvapuustista.
”Onko se sinun ja Ilkan suhde muka nyt jäähtynyt yhtä kylmäksi, kuin tämä leipomasi pulla?” Aune vitsaili leikkimielisesti ja näki, kuinka Signe virnisti hassusti kahvikuppinsa takaa.
”Sinä se aina saat minut hyvälle tuulelle”, Signe vastasi naureskellen lämmittäessään käsiään kupin kuumaa reunaa vasten.
”Sitä vartenhan ystävät ovat”, Aune vastasi herttaisesti ja kosketti hellästi Signen kämmenselkää, jota peittivät vaaleat maksaläikät.

Avaimet kilisivät eteisen lipaston päällä. Ilkka nosti päällystakkinsa henkarille ja nappasi nahkasalkkunsa maasta. Hän löysäsi hengästyneenä sinistä solmiotaan ja nousi natisevat askelmat ylös.
”Hei kulta, mites sinun päiväsi meni?” Ilkka kysyi pidellessään salkkuaan hikisessä kämmenessään ja kuunteli keittiöstä kantautuvaa astioiden kilinää.
”Mmm.” keittiöstä kuului vaimeasti.
”Kuunteletko edes?” Ilkka ihmetteli ja asteli huoneeseen.
Signe pyyhki sinisellä rätillä koristereunaista lautasta ja asetti sen lopuksi puhtaiden astioiden pinoon tiskialtaan reunalle. Hän kääntyi viivytellen katsomaan kysyvänä odottavaa miestään.
”No mitäs tässä. Töiden jälkeen Aune vieraili täällä hetken… ja no me juttelimme, ja sitten hän lähtikin jo kotiin”, Signe selitti, mutta vaikeni pian nähdessään miehensä ilmeettömät kasvot, jotka tuijottivat häntä pitkäkestoisesti.
”Vai niin”, mies hymähti.
”Onko jotain sellaista, mistä minun pitäisi kenties olla tietoinen?” Signe ihmetteli.
”Ei”, mies vastasi niukkasanaisena ja poistui rivakasti huoneesta.
”Tuntuu vaikealta uskoa, kun olet yhtäkkiä mykkä kuin mikä”, Signe huusi miehen perään ja jatkoi tiskaustaan.
Kylpyhuoneen ovi pamahti kiinni, ja suihku avautui. Lämmin vesihöyry huurusti suihkukaapin oven.
Ilkka puristi violettia shampoopulloa, josta lorahti pieni annos sinistä ainetta hänen kämmenelleen. Hän hieroi shampoon päänahkaansa ja huuhteli sen lopuksi pois, viileän veden virratessa suihkun pienistä pyöreistä suuttimista.
Signe riisuutui ja irroitti asusteensa. Hän istui sängyn reunalle ja pyöritteli kultaista kaulakorua kädessään. Samassa hän kuuli suihkun sammuneen ja Ilkan kävelevän makuuhuoneeseen.
”Minusta tuntuu, että meidän täytyy puhua”, Signe aloitti ja seurasi, kuinka mies etsiskeli alushousuja makuuhuoneen sivuseinän peittävästä vaatekaapista.
”Niin mistä?” mies kysyi kääntyen pois välinpitämättömänä ja laskeutui lopuksi makuulle sängylle.
”Ihan vain yleisesti meidän tilanteestamme”, Signe jatkoi.
Ilkka kääntyi Signeen päin.
”Olenko jotenkin huono rakastaja, joka ei hemmottele vaimoaan tarpeeksi usein vai epäonnistunut aviomiehenä taloudellisesti?” hän kysyi, mutta tiesi jo vapauttaessaan lauseen huuliltaan, ettei kumpikaan äskeisistä ollut tässä se ongelma.
”Et. Kun tässä nyt vaan on kyse siitä, että…”
”Mistä?”
”No…?” mies ihmetteli ja siirtyi kauemmas.
”Signe, saanko kysyä jotain suoraan? Oletko mennyt sänkyyn toisen miehen kanssa?” Ilkka kysyi hetkeäkään arvelematta asiaa.
”No en tietenkään. On vain yksi toinen tekijä, mikä vaikuttaa meidän tilanteeseemme”, Signe vastasi ja huomasi Ilkan ilmeen rentoutuvan.
”Tästä on tosi vaikea puhua…”, Signe jatkoi.
”Niin? Kerro vaan”, Ilkka jatkoi hieman outona seuratessaan naisen hermostuksesta sängyn päätyä pitkin harhailevaa katsetta.
”Minusta jotenkin tuntuu, että en ole enää rakastunut sillä tavoin sinuun, kuten joskus nuorempana tunsin olevani”, Signe kertoi hetken epäröityään.
Ilkka muuttui kalpeaksi tuijottaen Signeä ja tämän huulia, jotka olivat tiukasti liimautuneet toisiinsa. Hän nousi ylös sängyltä sanomatta sanaakaan ja puki päälleen harmaan t-paidan, verkkatakin ja pitkät housut. Signe pudisti päätään ja painoi päänsä syvälle tyynyyn.
Ulko-ovi iskeytyi kiinni, kuin pommi olisi iskeytynyt maahan, ja auton moottori starttasi. Signe jäi pidättämään itkua sängylleen ja otti yöpöydältä käteensä Ilkan ja hänen hääkuvansa, jossa molemmat näyttivät niin onnellisilta. Hopeisten, pölyyntyneiden kehysten keskellä kuvattu kaunis, tosin mustavalkoinen kesämaisema, jossa he katsoivat toisiaan auvoisina auringonsäteen kimallessa heidä hiuksissaan.
Signe pyyhki pölyä lasin päältä ja suuteli sitä lopuksi.
”Anteeksi, Ilkka, en koskaan olisi toivonut tätä meille, mutta joitakin asioita ei vain voi sivuuttaa”, hän lopuksi kuiskasi ja laski kehyksen ylösalaisin yöpöydälle.



Seuraavalla viikolla…


Kello huusi taas kovaäänisenä Signen korvanjuuressa. Sama päivärutiini toistui - niinkuin aina, ilman poikkeuksia - mikä Signestäkin tuntui puuduttavalta, mutta onneksi hänen työnsä oli palkitsevaa. Hän ei koskaan päätynyt miellyttämään tärkeilevä-luontoista äitiään, joka yritti aina menneisyyden päivinä kontrolloida tytön valintoja. Äiti olisi halunnut Signestä ompelijan, puurtajan, mutta naiseksi kasvaessaan Signe teki hyvinkin selväksi, että halusi olla ihmisten kanssa tekemisissä, omistautua ihmisläheiselle työlle. Siitä hän keräsi energiansa.
Signe pyyhkäisi kiharan etuhiuksenpätkän pois kasvoiltaan ja tuijotti toimettomana välituntipihalle. Hänen vihreät silmänsä viiruuntuivat yrittäessään hakea jotakin peräänantamattomina. Mila nojautui kylmän kivi-istuimen karkeaan selkänojaan ja tuijotti Signen varjon peittämään ikkunaan. Äkkiä Signe kohtasi katseen ja kohotti ohuiksi nypittyjä kulmakarvojaan. Hän nojautui eteenpäin ja antoi huuliensa leventyä hymystä.
Kellot soivat, ja oppilaat kävelivät sisään koulun julisteiden täyttämistä lasiovista. Signe avasi luokan oven, ja kahdenkymmenen lapsen joukko puski sisään huoneeseen painaen hänet rivosti seinää vasten.
Signe käveli lopulta omalle paikalleen ja jäi katsomaan luokan perällä ikkunalaudalla seisovia, kuivuneita huonekasvejaan, jotka näyttivät väsyneiltä. Hän kävi kastelemassa niitä ja pian huomasikin, kuinka lehdet näyttivät taas hieman elinvoimaisemmilta.
Kaikki oppilaat olivat vihdoin löytäneet paikkansa, kun Signe alkoi hitaasti jakaa kellertäviä ruutupapereita pulpeteille.
”Tänään pidän pistokokeen viimeviikon asioista ja silloin kirjoitetuista muistiinpanoista, jotka teidän oli määrä lukea läksynä kotona”, Signe kertoi ja kiersi luokkaa.
”Jokainen ottakoon nyt esille siis vain kynän ja pyyhekumin, ja loput tavarat kuuluvat tämän viisiminuuttisen ajan vain reppuun”, hän jatkoi ja seurasi, kun oppilaat kirjasivat nimensä papereiden yläreunoihin.
”Nyt voitte aloittaa, ja taululta löytyy sitten numerojärjestyksessä valitsemani testikysymykset”, hän sanoi pian laskiessaan viimeisen paperin ylösalaisin pulpetille. Oppilaat käänsivät testipaperit ja alkoivat täyttämään vastauksia.
Signe tuijotti vaikeana Milan roosan värisiä huulia, jotka erottuivat tytön muuten valjun sävyisestä ihosta. Voi ei, näin sen ei kuuluisi mennä, hän harmitteli, muttei pystynyt irroittamaan silmiään Milasta.
Signe näperteli kultaista sormustaan ja istui hiljaa. Hän tunsi, kuinka jokin painoi hänen herkkää rintakehäänsä. Mila näytti kovin keskittyneeltä, mutta niin
sievältä samanaikaisesti. Jokin häntä veti tyttöä kohti, Signe tuumi.
”Tämä ei edes ole enää perhosia vatsassa -tason juttua”, hän vahingossa kuiskasi ja pudisti päätään. Samassa hän aisti jonkin silmäparin seuraavan häntä kauempaa. Hän katsoi takaisin.
Luokan terävä ja tarkkaavainen poika, Lukas, tuijotti häntä ihmetellen luokan perältä.
Ei kai tämä vain kuullut, mitä juuri tuli todettua, Signe hermoili ja teeskenteli etsivänsä jotakin käsilaukustaan.
Samassa hänen kättänsä raapaisi jokin terävä esine: teroitettu lyijykynä, tietenkin.
… Ei, se ei kyllä sittenkään ollut mikään lyijykynä, vaan paperi.
Signe nosti ihmeissään keskeltä puoliksi taitetun, kevyesti reunoista repaloituneen lapunpalan, jonka reunaan oli piirretty vihjaileva hymiö.
”Jos luet tämän viestin, toivon että pysyt erityisen hereillä kaikesta, mitää tapahtuu. Haluan pian ilmoittaa sinulle tärkeän asian, joka voi tulevaisuuden kannalta olla hyvinkin olennainen tekijä.”
Mitä ihmettä tuo juuri oli, Signe pohti.
Hän luki viestin uudelleen ja kiinnitti huomiota viimeiseen osaan kurtistaen juonteikasta otsaansa.
”Tärkeä asia, joka voi tulevaisuuden kannalta olla hyvinkin olennainen tekijä”
Niin mikä asia? Ja kuka tuollaisen hänelle oli kirjoittanut? Sen täytyi vain olla joku vitsi. Ei kukaan pääsisi hänen päänsä sisälle, Signe ajatteli ja heitti lapun taitettuna roskakoriin pöytänsä alle.


Kahden viikon kuluttua perjantai-päivänä…


”Mila, nyt olisi sinun vuorosi. Tulisitko käymään tuossa käytävässä hetkeksi?” Signe kysyi muiden oppilaiden jo poistuttua luokkatilasta. Tummat pilvet lähestyivät koulurakennusta ja hämärsivät äkisti huonetta. Signe nappasi arviointivihkonsa kirjoituspöydältään oikealle kallistuvan kirjapinonsa päältä, valmiina arviointikeskustelunsa viimeiseen oppilaaseen.
”Vaikka kaikki ovatkin jo lähteneet niin voitaisiin vaihtaa tilaa, lähinnä paremman ilmastoinnin kannalta”, Signe lisäsi tunkkaisuuden ahdistaessa keuhkojaan ja huomasi Milan nousevan tuoliltaan.
Tyttö käveli siroin askelin Signen perässä ulos luokasta. Hän istuutui alas opettajan viereen puiselle, kaarevalle istuimelle, jonka edessä seisoi jykevänä harmaa taso.
Signe laski paksukantisen vihkonsa pöydälle ja avasi siitä aukeaman, jolle oli merkinnyt oppilaiden arvosanoja. Hänen tottumuksensa poikkesivat muista opettajista; Signe ei ilmoittanut arvosanoja viikko pari ennen todistusten jakoa, vaan koki paremmaksi kertoa ennustettavan numeron jo huhtikuussa, jolloin hän antaisi mahdolisuuden korottaa numeroita ja antaa oppilaiden osoittaa oman osaamisensa. Hän oli moneen kertaan jo ehtinyt kiistellä asiasta Aunen kanssa, joka puolestaan usein meni muiden mukana. Mutta Signe ei jaksanut enää vääntää kyseisestä aiheesta vaan piti suunsa kiinni aina kevään koittaessa.
Mitäköhän Mila saisi biologiasta arvosanaksi, tyttö tuumi ja pian katui vähäistä tuntiaktiivisuuttaan. Toivottavasti Eirola ottaisi huomioon hänen ajoittaisen ujoutensa, Mila salaa toivoi ja tuijotti Signen tarkkakatseisia silmiä, jotka haeskelivat terävinä Milan nimeä listalta. Sitten Signe löysi nimen ja kääntyi katsomaan tyttöä.
Laajentuneet pupilliparit tuijottivat toisiaan intensiivisesti. Signen hunajaisen pehmeä äänikin peittoutui vain sen ylivoimaisen tunteen alle, joka vallitsi salaisesti kummankin ihastuksentäyteisessä sydämessä.
Tyttö nuolaisi kevyesti kuivunutta alahuultaan ja vilkaisi Signen suulle. Sirot huulet näyttivät punoittuneen hieman. Ylähuulen yläpuolella oli pieni tummanruskea luomi.
Signe katsoi takaisin ja nojautui tiedostamattaan vahingossa tytön suuntaan. Nyt mieli ei voinut enää olla moralisoimassa, kun keho kerran tiesi mitä halusi. Hänen jalkateränsä kosketti hellästi Milan säärtä. Mila henkäisi hiljaa jännittyen ja tajusi kuinka kevyt, mutta lämpöinen väreily lävisti samalla hänen kehonsa.
Mila siirtyi varovasti lähemmäs Signeä tuijottaen edelleen tämän kostuneita huulia. Hän asetti kätensä naisen laihalle reidelle.
”Luulen, että tässä on se, mitä me molemmat nyt kaikista eniten tarvitsemme”, Mila totesi nojautuen yhä lähemmäs.
Signe jäätyi hetkeksi, mutta havahtui pian tytön kukkaiseen tuoksuun, joka kulkeutui hemaisevana hänen sieraimiinsa. Hän hymyili Milalle ihastuneena siirtäessään samalla ohuen hiussuortuvan pois tytön ovaalin muotoisten kasvojen edestä.
Mila hipaisi Signen satiinin tuntuista poskea ja suuteli tätä kevyesti. Signe vastasi suudelmaan ja veti tyttöä hellästi itseensäpäin. Hän tunnusteli tämän lämmintä niskaa, joka värähteli hennosti liikkeessä.
Mila avasi hitaasti sinisinä jalokivinä hohtaneet silmänsä. Hän tuijotti Signeä ja tunsi, kuinka tuli olisi roihunnut tämän muuten niin salaperäisestä katseesta. Miten oli mahdollista, että omaan opettajaansa kohtaan pystyi tuntemaan jotain tuon kaltaista, Mila pohti, mutta ei tuntenut sisimmässään häivähdystäkään katumuksen tunteesta.
Signe tuijotti syvään takaisin pitkän aikaa ja laski kätensä tytön selän taakse.
Äkkiä hän perääntyi tajutessaan tehneensä sen yhden virheistä pahimman: kajonneensa oppilaaseensa, sortaessaan samalla pahasti myös ammattietiikkansa ja vuosikausia rakennetun luottamuksen sekä oppilaisiinsa, että aviomieheensä.
”Voi helvetti”, hän äännähti hallitsemattomana ja nousi ylös tuolilta. Tyttö jäi ihmeissään tuijottamaan Signen perään, joka poistui hätäisesti juosten pitkän käytävän toiseen päähän.
Mila juoksi kyselevän näköisenä perään.
”Hei, Signe, voidaanko jutella?” hän huudahti, muttei saanut vastaukseksi kuin pitkän hiljaisuuden.
Tytöstä tuntui typerältä. Kukaan ei vastannut, eikä ketään edes näkynyt enää missään. Hän huokaisi epätoivoisena ja nojautui viileään tiiliseinään.
Signe liimautui tiukasti samaa seinää vasten ja vetäisi vatsaansa sisään. Ei kai kukaan vain nähnyt häntä, nainen mietti. Hän koitti parhaansa mukaan olla pitämättä mitään ääntä, mutta epäonnistui täydellisesti yrityksessään, jännityksensä purkautuessa kehossaan. Hän romahti lattialle ja alkoi itkeä. Kyyneleet tuhrivat naisen tumman silmämeikin ja saivat silmänsä verisuonet erottumaan kirkkaanpunaisina.
Mila huomasi Signen kyhjöttävän kyyryssä käytävän lattialla, muttei tehnyt mitään. Hän sen sijaan palasi sanattomana biologian luokkaan, nappasi reppunsa ja käveli ulos tilasta.
Signe rutisti jalkaansa täristen ja pyyhki kosteita silmiään farkkuun.
Yhtäkkiä hän muisti viestin, jonka oli aikaisemmin löytänyt käsilaukustaan.
”Jos luet tämän viestin, toivon että pysyt erityisen hereillä kaikesta, mitää tapahtuu. Haluan pian ilmoittaa sinulle tärkeän asian, joka voi tulevaisuuden kannalta olla hyvinkin olennainen tekijä.”
Signe rypisti otsaansa ymmärtäen: joku tiesi kaiken. Joku tiesi kaiken siitä mitä tapahtui, ja ehkä kaiken senkin, mitä tulee vielä tapahtumaan. Jollain oli siis kädessään jo valmiiksi kirjoitettu käsikirjoitus, josta puuttuisi enää vain tarina.
Nainen hermostui. Hän nousi ylös ja kipitti harmistuneena takaisin luokkaansa. Juuri istahtaessaan vihreä-päällysteiselle kangastuolilleen hän muisti, kuinka tylysti ja lapsellisesti hän jättikään Milan.
Hän riensi hätäisesti etsimään tyttöä, joka hänen epäonnekseen oli jo ehtinyt poistumaan koulurakennuksesta.
”Ei, miksi taas kävi näin…?”
Signe luovutti. Hän puki vaaleanharmaan kevytuntuvatakkinsa ylleen ja meni pakkaamaan tavaransa. Oli pakko päästä kotiin rauhoittumaan ja miettimään asioita ihan vain järjellä, hän ajatteli. Kuka oli tuon viestin kirjoittaja, ja mitä hän edes halusi?

Lasagnen maukas tuoksu levittäytyi houkuttelevana koko huoneistoon, aina Ilkan työhuoneeseenkin asti, jossa mies järjesteli paperiarkistojaan. Hän oli nostanut kaapin päältä lattialle kolme tyhjää, kulunutta pahvilaatikkoa, jotka hän täytti pakkaamalla niihin läpi käymänsä paperit.
”Tämä sopimus menee säilöön”, hän selitti itsekseen tarkastellessaan kädessään olevaa vanhaa lainasopimusta. Miksi säilyttää vanhaa, hän vielä hetken arvuutteli, mutta siirsi pian paperin punakuoriseen kansioon, jonka kannen päällä oli edelleen liimattuna myyntitarra ja brändin pelkistetty logo.
”Ruoka on valmista!” Signe huusi Ilkalle keittiöstä, joka istui vielä täysin ajatuksiinsa uppoutuneena työpöytänsä ääressä.
”Tulen aivan pian”, Ilkka vastasi ja sujautti viimeisen lapun muovikalvon sisään, pani muovikalvon kansionsa väliin ja nosti pahvilaatikon takaisin melkein kattoa hipovan kaapin päälle. Hän löntysteli keittiöön haukotellen.
”Saithan sen arkistoprojektin nyt valmiiksi?” Signe kysyi ja laski varovasti katetulle ruokapöydälle kuumana höyryävän lasagne-astian.
Ilkka tuijotti tyhjänä kiiltelevää ruokalautastaan, jonka pinnassa hän huomasi huolimattomasta tiskauksesta jääneen likatahran. ”Joo”, hän mumisi hiljaa ja istui tuolille kaataen vettä ensiksi Signelle ja sitten itselleen.
Signe huomasi, että olihan mies vielä jotakin tärkeää muistanut - olla herrasmies - ainakin osittain, kun ei ollut vielä kerran unohtanut kaikkia kohteliaisuussääntöjäkään. Signe nosti astiasta annoksen lautaselleen ja ojensi kauhan Ilkalle. Hän seurasi, kuinka mies rohmusi lopun lasagnen itselleen, mutta Signe ei jaksanut välittää. Tuollainen mies oli aina ollut, hän ajatteli jauhaessaan ruokaa hidasliikkeisesti suussaan.
”No, mitäs sinä olet tänään saanut aikaan?” Ilkka yllättäen kysyi. Signe tuijotti häntä ihmetellen. Miksi miestä edes kiinnostaisi?
”…Käynyt oppilaiden kanssa arviointikeskusteluja”, Signe vastasi yrittäen unohtaa iltapäivän sunnittelemattomat tapahtumat. Hän tökki haarukallaan lasagnen rapeaksi kuivunutta kuorta.
”Muistan itse kouluajoiltani vain käytäväkeskustelut, kun opettajani heitti minut ulos matematiikan luokasta ja huusi minulle kurkku suorana. Sitten rehtori oli kuullut, kuinka opettaja oli väittänyt antavansa minulle arvosanaksi viitosen, vaikka olinkin ihan hyvä matematiikassa”, Ilkka naureskeli ja katsoi Signeä, joka ei ilmettäänsäkkään värähtäen osoittanut minkäänlaista kiinnostusta miehensä juttuja kohtaan.
”Täytyy käydä vessassa”, Signe sanoi hetkeksi hiljennyttyään ja nousi ruokapöydästä.
Tovin kesti vain tuokin nauru, Ilkka ajatteli pettyneenä rouskuttaessaan kosteaa salaatinlehteä poskessaan.
Signe nousi jäykistyneenä olohuoneensa nojatuolilta ja tunsi puutuneiden jalkojensa melkein pettävän. Hän suoristi rankansa ja asetti kirjan olohuoneen perintökaapiston tyhjälle hyllylle. Siitä hän romaanin löytäisi, kun eräpäivä koittaisi, Signe mietti.
”Mitä minä olen sinulle tehnyt, että kohtelet minua kuin jotakin hemmetin roistoa?”, Ilkka yhtäkkiä parkaisi harppoessaan yläkerran käytävää pitkin ja potkaisi raivoissaan makuuhuoneen oven reunaa. Signe säpsähti pelästyksestä ja otti reilun askeleen taaemmas.
”Luulen, ettet ole tehnyt yhtikäs mitään. Se taitaakin tässä olla se ongelma”, hän vastasi puristaen kaapiston reunaa oikealla kädellään.
”Niin… en ole antanut sinulle seksiä tarpeeksi usein, vai?” Ilkka esitti.
Aina miettivät vain seksiä ja seksiä, kuinka typeriä ja yksinkertaisia sikoja voivat miehet välillä olla, Signe ajatteli vimmoissaan ja tuhahti.
”Minä en jaksa tätä sekasortoa enää hetkeäkään!” hän huusi yrittämättäkään pitää äänenvoimakkuuttaan inhimillisellä taajuudella, mutta sortui lopulta kyyneliin.
”Selvä. Minusta tuntuu, että meidän kahden tiemme eroavat tästä sekunnista alkaen”, mies vastasi kylmästi ja poistui alakertaan.
”Taasko kävisi se sama, että yksin joutuu yönsä tyhjässä makuuhuoneessa viettämään?” Signe harmitteli murheissaan ja muisti, kuinka edellisellä kerralla oli keskellä kylmää yötä koittanut hakeutua miehensä lämpimään kainaloon, mutta havahtunut hetkessä vain kylmään lakanaan, jonka päällä ei maannutkaan yhtikäs kukaan.
”Tämä elämä ei ole minua varten”, Signe parahti toivottomana. Mies lähti, avioliitto päättyi ja vielä joku sairas hullu uhkaili häntä paperilappusilla, Signe hermoili.
Signe jäi kuitenkin vielä pohtimaan lapun sisältöä tarkemmin. Miksi kukaan ulkopuolinen kuitenkaan olisi oikeasti kirjoittanut sellaista? Miten kukaan edes olisi niin vaivattomasti voinut lukea hänen ajatuksiaan, ja sen perusteella uhkailla häntä seuraamuksilla, Signe ajatteli. Oliko tarkkailija siis sittenkin joku, kenet hän tiesi? Kenties joku, kuka sai Signen ajatukset aina aivan sekaisin”, hän tuumi arvuutellessaan tekstin sisältöä.
”Jos luet tämän viestin, toivon että pysyt erityisen hereillä kaikesta, mitää tapahtuu. Haluan pian ilmoittaa sinulle tärkeän asian, joka voi tulevaisuuden kannalta olla hyvinkin olennainen tekijä”, Signe muisti kirjaimellisesti lukeneen paperilla.
”Aivan, se on Mila!” hän totesi helpottuneena ja hengähti syvään. Ilman virtaus keuhkoihin tuntui vapauttavalta pitkän, hermostuneen pidättelyn jälkeen.
Ainakaan kukaan ei vainonnut tai yrittänyt kavaaltaa häntä, Signe huojentui.
Miten hän ei sitten voinut aikaisemmin ymmärtää niitä pieniä vihjeitä, joita tyttö varovasti oli vapautellut käytöksellään?
Tai jos Mila käyttäytyikin kuin kuunpimennys - pikkuhiljaa hetken kestäneen tummuuden jälkeen tuoden esiin valonsa hohdetta. Itse asiassa, kyseinen ajatus oli hyvinkin kiehtova Signen mielestä.

”Hei, Mila täällä. Oletko vielä valveilla?”, ilmestyi Signen puhelimeen juuri hänen ollessaan sulkemassa laitetta. Signe tuijotti tekstiviestiä ihmetyksestä kalpeana, kuullessaan takanaan kellon vaimean tikityksen. Mistä tyttö oli kaivanut esille hänen henkilökohtaisen puhelinnumeronsa?
”Ei, en suinkaan.”, Signe pian kirjoitti ja jäi miettimään, miten tämän kaiken kohelluksen jälkeen tyttö laittaisi hänelle vielä tekstiviestiä. Hän kun oli juuri kieli tämän kurkussa nuoleskellut pilalle koko tytön koskemattomuuden.
”En voisi millään unohtaa sitä tänään aiemmin tapahtunutta. Anteeksi, että lähdin ja jätin sinut niin tylysti. Toivottavasti et ahdistunut”, Signe lisäsi viestiin ja painoi puhelimen kuumuneen näytön rintaansa vasten.
”Ei se mitään. Yllätyin hieman itsekin, mutta ainoastaan positiivisesti. Hyvää yötä, Signe!” Mila toivotti pian.
”Ihana kuulla, ettet järkyttynyt tapahtuneesta. Hyvää yötä sinullekkin, Mila!”, Signe pian vastasi helpottuen ja laski puhelimen hiljaa yöpöydälleen.
Oliko tämä vain jotain kuvitelmaa, hän mietti hiljaa sulkiessaan hämäränä loistavan yövalonsa ja jäi tuijottamaan makuuhuoneen pimeää kattoa, jota koristivat pimennysverhon välistä esiin tunkevat, pienet valkeat katuvalonsäteet.

Signe kaatoi tilkan maitoa kaurapuuroonsa, jonka päälle hän oli tiputellut jäisiä pakastemustikoita sulamaan. Hän sekoitti puuroa lusikalla huokaillen.
”Minusta tuntuu, että meidän tiemme eroavat tästä sekunnista alkaen”, hän mietti Ilkan sanoneen edellisenä iltana, kun mies lähti kotoa raivopäissään. Signe lusikoi edelleen kuumankosteaa puurolautasta, kunnes yllättäen muisti jotakin.
”Moikka, Mila, miten aamusi on lähtenyt käyntiin?” hän kirjoitti ja painoi enteriä. Hän seurasi, kuinka tekstiviesti lähti Milalle ja taittoi auki pöydällä odottavan sanomalehden ensimmäisen palstan.
Jaa, taas pelkkää remonttiaiheista juttua, hän mietti lukiessaan lehden pitkästyttäviä uutisotsikoita ja otti puhelimen takaisin käteensä.
”Moi, olen tässä olen juuri kirjastossa. Haluaisitko tulla mukaan, täällä on aika tylsää yksin?” ilmestyi kirkkaana ruudulle.
Signe luki kysymyksen uudestaan sydämensä pumpatessa kiihtyneenä ja siveli pöydän punaruutuista pöytäliinaa. Oliko tämä varmasti järkevää? Mitä sitten tapahtuisi, jos joku tuttu näkisi heidät?
Pienen epäröinnin jälkeen hän kuitenkin vastasi, ”Tottakai. Nähdäänkö puolen tunnin päästä?” ja jäi odottamaan Milan vastausta. Hän taittoi sanomalehden kiinni ja vei puurolautasensa tiskialtaalle.
”Nähdään vaan, mutta tule nopeasti. Minun on kerrottava sinulle jotakin erityistä”, Mila kirjoitti.
Ja mitäköhän seuraavaksi, Signe mietti lukiessaan vastauksen ja sulloi puhelimen täyden reppunsa sisään.
”Ai, että Eirola on oikein kirjastoon nyt vapaapäivänä matkalla. Minä kun luulin, että sanoit joskus viettäväsi viikonloput vain kotonasi villasukat jalassa”, mies huudahti yhtäkkiä vitsaillen, Signen astellessa ylös kirjaston etupihan kivisiä askelmia.
Signe kääntyi katsomaan miestä, joka seisoi jähmettyneenä oven edessä puoliksi poltettu tupakka vasemmassa kädessään. ”Se oletkin sinä!” hän vastasi ja ihmetteli, mitä Seppo teki täällä. Hän kun ei koskaan lukenut mitään. Sivistymättömäksi Signe miestä usein kutsui.
”No minä minä, tottakai. Mikäs sinut oikeasti tänne tänään toi?” Seppo uteli, mutta huomasi äkkiä Signen kiusaantuneen katseen hortoilevan pitkin kivilaattoja.
”Tai no, ihan miten vain. Mitä asia nyt minulle kuuluukaan”, Seppo luovutti ja tumppasi voimakkaasti käryävän savukkeensa kylmään kiveen.
”Ihan reseptikirjoja vain haeskelen, kun en viitsi upouusia kaupasta nurkkiini pölyyntymään ostaa”, Signe lopuksi selitti pyöriteltyään hetken sanoja päässään, ja vetäisi kirjaston oven reippaasti auki.
”Nähdään taas, Signe, ja onnea kokkailuihin!” Seppo huusi hänen peräänsä ja näki, kuinka nopeasti nainen katosi lasioven taakse sisälle rakennukseen.
Signe silmäili kummastuneena kirjaston uudenlaista ilmettä. Se oli muuttunut siitä, millaisena hän sen viimeksi näki, vieraillessaan kirjastossa noin seitsemän vuotta taaksepäin. Tiski oli kokonaan uusittu; aiempi oli naarmuuntunut puutaso ja nyt paikalla seisoi kirkkaan valkoinen muovinen taso. Tilaa oli myös virkistetty kahdella ruukulla vehreitä peikonlehtiä, jotka olivat tarkasti aseteltuna kirjaston aulassa, tumman tammen sävyisten vaatennaulakoiden vierellä.
Signe tunnisti kuitenkin vielä vuosien takaa tuntemansa kirjastonhoitajan, Pirkon, hyllyttämässä fantasiakirjoja tilan oikeassa reunassa. Hän oli tähänkin asti näköjään laittanut aina hiuksensa samalla tavalla: ylös huolettomasti nutturalle, joka sekin ajan kanssa valuisi paikaltaan ja muuttuisi epäsiistiksi.
Signe käveli rauhallisen arvokkaasti palautuspisteelle ja nosti pöydälle kirjansa - Enni Mustosen kirjoittaman, hirmu hyvän teoksen Nimettömät, ja suuntasi kirjaston lukusohville, jossä hänen oli määrä tavata Milan kanssa. Hän istuutui rentoutuen upottavan pehmeälle kangastuolille, jonka saumat olivat jo ajan saatossa ehtineet kulua. Signe tuijotti ylös rakennuksen kattoon, josta roikkui pyöreä koristevalaisin.
Tunnelma oli melkein kuin isänsä aikoinaan omistamassa antikvariaatissa, Signe pohti. ”Eirolan antikvariaatti”, hän muisti aina lukeneen liikkeen ovella, pienessä puisessa kyltissä kaiverrettuna. Hän muisti istuneensa seitsenvuotiaana rakennuksen pienellä kuistilla seuraten, kuinka isä remontoi ahkerana talon julkisivua.
Lopuksi isä oli antanut Signelle kevyesti ruostuneen, vahnan partiolaisveitsen, käskenyt häntä varomaan telomasta itseään ja antanut tytön kaivertaa kylttiin antikvariaatin nimen. Signe tunsi jälkeenpäin ylpeyttä siitä, että oli saanut joskus jättää oman pienen kädenjälkensä antikvratiaattiin. - Koska nykyään rakennus oli jo purettu homeongelmien takia, ja paikalla seisoi ainoastaan jonkun tuntemattoman istuttama, heiveröinen puu.
Sisällä tilassa oli aina miellyttävän lämmin. Signe poikkesi usein kotimatkallaan koulun jälkeen antikvariaattiin tervehtimään isäänsä - ja mikä voisikaan olla mukavampaa, kuin varastaa takahuoneesta lämpöinen, äidin ompelema viltti ja piiloutua sen alle jännittävä kirja kädessään.
Signe oli oppinut lukemaan hyvin nuorena. Viisivuotiaana, vai viisi- ja puolivuotiaana, hän muisteli. Hän ei kaikesta huolimatta koskaan kuitenkaan osannut kirjoittaa sujuvaa tekstiä niinkuin tekivät hänen luokkansa muut tytöt, jotka repäisivät äidinkielen kokeista pelkkiä kiitettäviä ja erinomaisia arvosanoja. Vanhempansakin palkitsivat varmaan lapsensa aina yllätyslomamatkoilla ja ylimääräisillä karkkipäivillä, joita Signen lapsuus ei juurikaan sisältänyt. Ihme, että Signe oli sentään selviytynyt aikoinaan yliopiston opinnäytetöistä, nainen tuumi tuntiessaan itsevarmuutensa horjuvan kevyesti.
Signe kuitenkin muisti erään mummon joskus todenneen, ettei mustasukkaisuus kannata. ”Kateus tekee ihmisen rumaksi”, tämä oli sanonut viisaana jutellessaan samanikäisen ystävänsä kanssa vuonna -73, kesäisen Turun kauppatorin viereisellä puistonpenkillä, jossa rouvat istuskelivat suuren tammen suojissa, Turun ortodoksisen kirkon kohotessa komean vaaleana heidän vierellään. Ja paikkansahan se tietysti piti, Signe ajatteli napaten keittiökirjan kirjaston pölyyntyneeltä hyllyltä. Kirja oli ilmeisesti unohdettu siihen palauttamatta sitä koskaan takaisin.
Pienen ajan kuluttua Signe havahtui hivenen epävarmoihin liikkeisiin, jotka lähestyivät häntä kuin yrittäen viivytellä. Hän tunnisti henkilön nostaessaan katseensa salaattireseptistä.
”Mila! Sinä tulitkin jo”, Signe yllättyi nähdessään tytön kävelevän vierelleen. Hän ei välittänyt innostuksensa voimasta, jonka kantama ääni rikkoi kirjaston syvän hijaisuuden ja sai tilan muidenkin asiakkaiden päät kääntymään hetkellisesti.
”Moi”, Mila vastasi naurahtaen ja istahti Signen viereiselle tuolille. Jostain kumman syystä Signe olisi kuitenkin toivonut, että olisi sillä hetkellä istunut mieluummin sohvalla, jottei heidän kahden välille syntyisi liian suurta rakoa. Vai oliko se liian outoa ja tunkeilevaa, hän pohti tarkastellessaan Milan hivenen araksi muuttunutta kehonkieltä.
”Eikö sinulla ollutkin jokin asia, minkä halusit minulle kertoa?” Signe kysyi lopulta kiusallisen hiljaisuuden päättääkseen.
”Joo, mutta saat vielä hetken odottaa sen suhteen. Sen sijaan haluaisin kuulla, mitä mieltä olit kirjoittamastani lintu-tehtävästä”, Mila kertoi ja hiljentyi odottamaan.
Signe tajusi, ettei ollut vielä ehtinyt tarkistamaan kaikkia kirjoitelmia.
”Itse asiassa tekstien lukeminen on vielä työn alla, mutta ilmoitan sinulle, kun olen saanut luettua ne kaikki” Signe vastasi nyökäten.
Mila hymähti vastaukseksi, mutta äkkiä hänen katseensa varasti jokin muu.
”Ööhm… anteeksi, että pyydän vähän outoja, mutta olisiko mitenkään mahdollista, että poistuttaisiin täältä kirjastosta?” hän kysyi ja vinkkasi ohitseen kävelevän silmälasipäisen miehen suuntaan, joka selvästi hidasti hänen ja Eirolan kohdalla.
Signe huomasi miehen, joka tarkkaili heitä yrittäen esittää kohdentaneensa katsettaan johonkin muuhun asiaan. ”Mennään vain - jonnekkin, missä saamme olla rauhassa”, hän vastasi ja nappasi kiinni Milan kädestä, tähyillen vielä samalla taakseen miehen kummallisten katseiden varalta.
Mila odotti Signen astuvan ulos kynnyksen toiselle puolelle ja painoi raskaan ulko-oven kiinni. Hän käveli uljaasti portaat alas kätensä hipoessa viileää, valkoiseksi maalattua rautakaidetta pitkin. Tummaa tomua tarttui hänen sormenpäihinsä, ja kaiteen pintaan jäi keskelle vaalea jana.
”Voithan sinä tulla käymään meilläkin”, Signe yhtäkkiä ehdotti, riensi alas ja kosketti Milan käsivartta - samalla tavalla, kuinka Milakin häntä oli joskus oppitunnin jälkeen koskettanut - tuntien asiasta pientä ylpeyttä.
”Ilman muuta”, Mila vastasi reippaasti ja jäi ihaillen katsomaan Signen laajentuneita pupilleja, jotka tuijottivat häntä intensiivisen voimakkaasti. Aivan kuin katse olisi halunnut tunkea hänen lävitseen.
”Mahtavaa”, Signe iloitsi ja tuuppasi arastelemattoman avoimesti hymyillen tyttöä hellästi eteenpäin, huomaten tämänkin naurahtavan kevyesti.
Signe lumoutui Milan vahvasta ja pelottomasta katseesta, joko vuorotellen tarkasteli Signen silmiä ja sitten tämän suuta, joka taas tiedostamatta kostui kielen lipoessa sitä kevyesti aina välillä.
Mila ryömi pitkin sängyn vaaleanpurppuraista päällystä ja pysähtyi hetkeksi pienen välimatkan päähän Signestä. Hän nojasi äkkiä hetkellisesti eteenpäin, jolloin heidän kahden kylmät nenänsä koskettivat kevyesti toisiaan, ja perääntyi taas pian taaksepäin säilyttäen edelleen katsekontaktin.
Signe huomasi, ettei Mila ollutkaan suihkauttanut kaulaansa tällä kertaa kukkaista tuoksua vaan valinnut hyvinkin erikoisen hajuveden. Sen tuoksu huumasi Signen kuin kevyeen hurmokseen, jossa hetkellisesti irtautui todellisuudesta.
Signe ei voinut vastustaa koskettamasta Milan siroa rintakehää, jota koristi tähden muotoinen kaulakoru. Hän hipaisi korua ja yhtyi Milan viattomaan hihitykseen.
Äkkiä Mila hiljeni kummallisena ja Signe seurasi, kuinka tyttö muuttui epäröiväksi.
”Mi-minä silloin lupasin kertoa sinulle sen salaisuuteni, muistathan?” Mila sanoi aluksi arasti, mutta huomasi pian, että asia tuskin tulisi yllätyksenä.
Signe nyökkäsi ja näperteli tytön paidan karheaa reunaa.
”Tiedätkö kun… olen todella pahasti ihastunut sinuun”, Mila yhtäkkiä sanoi, räjäyttäen koko pankin. Signe purskahti nauruun ja vetäisi Milan itselleen puristaen tätä lämpimästi.
”Tiedätkö, että niin minäkin olen sinuun?” hän vastasi huomatessaan äänensä muuttuneen vapisevammaksi ja sulki onnesta kostuneet silmänsä.
Pian hän huomasi Milan ottavan kiinni hänen kauluspaidastaan, avaavan tästä järjestyksessä valkoisia nappeja ja lopuksi vetävän paitaa pois rintojensa edestä.
”Kuten huomaat, en käytä lainkaan rintaliivejä”, Signe totesi tarkastellessaan vapaina makaavia rintojaan ja virnisti Milalle flirttailevasti, tuntien, kuinka tyttö hellästi tunnusteli hänen ajan rypyttämää ihoansa.
”Se vasta seksikästä onkin”, Mila vastasi suoraselkäisesti laskiessaan päänsä Signen paljasta rintaa vasten. Hän antoi kostean suukon rintaan, liu’utti kättänsä hellästi alas Signen solakkaa sisäreittä pitkin ja vetäisi farkkujen vetoketjun napin alta hitaasti auki.



1. kesäkuuta, vuonna 2013


Mila napitti kiinni vaaleanpuna-kauluksisen lyhythihaisensa ja jäi tuijottamaan jäätynyttä kuvaansa peilistä. Varsin epätavallinen tapa aloittaa kesäloma, hän huokaisi syvään, pyyhkäisten kapeasta housunlahkeestaan pois mustan langanpätkän.
”Tekivät mitä tahansa, niin totuutta ei hänestä saisi ulos edes ravistelemalla”, Mila sanoi varmana puolustaen, miettiessään haikein mielin Signeä, joka saattaisi jo olla asianajajansa kanssa matkalla oikeustalolle. Mila ei ajatellut Signen saavan oikeudenmukaista käsittelyä. Hänhän ei edes koko juttua aloittanut, Mila ajatteli.
Mila ei koskaan ollut käynyt oikeudessa. Hän ei edes ollut kiinnostunut tietämään niiden kulusta esimerkiksi kirjoista tai nettiartikkeleista, joita ikäisensä lukivat. Millaista siellä mahtoi olla? Vietiinkö syytetty julistamisen jälkeen suoraan vankilaan? Mitä tapahtuisi omaisille, tyttö pohti ihmeissään, nosti muovisesta purkista käteensä läpinäkyvän kumilenkin ja sitoi sen letittämänsä hiustenpätkän loppuun.
Turun oikeussali oli täynnä eri taustaisia ihmisiä. Myös monet ulkopuoliset olivat tulleet kiinnostuneina seuraamaan Eirolan oikeudenkäyntiä. Linnankatu oli kohissut jatkuvasti jo puolelta päivin monista autoista, jotka suuntasivat tiensä oikeustalolle.
Ihmiset olivat raivoissaan, kun taas yksi lapseen kohdistuva rikos oli tullut julki.
He seisoivat joukkoina talon tyhjässä ja kolkossa pihassa odottaen kärsivällisinä tapahtumien käsittelyn alkamista.
”Taitaa tulla kunnon tuomio sille akalle”, yksi miehistä huokaisi kädet puuskassa nojaten sinisen Corollansa kylkeä vasten.
”Sellaiset persoonallisuushäiriöiset avionrikkojat kuuluvat vain ja ainoastaan telkien taakse loppuelämäkseen”, toinen vastasi, hieman epäröiden käyttämiään sanojaan kohtaan ja huomasi pian Eirolan seisoskelevan kauempana.
Signe nojautui rakennuksen punaiseen sivuseinään ja sytytti tupakan.
Ensimmäinen kerta, kun koskaan täälläkään oli käyty. Toivottavasti minut kohdataan armolla, hän toivoi ja puhalsi savun hitaasti ulos suustaan. - Tai no, kukapa pedofiileistä pitäisi?
”Tulisitko käymään vielä juttelemassa kanssani, ennen kuin käsittely alkaa?” tuttu ääni yllättäen kysyi.
Signe käänsi nosti katseensa hiekkatomun sumentamista nauhakengistään ja tajusi kysyjän olevan Erik - tavattoman mukava asianajajansa.
”Ihan miten vain, ei mikään tehty enää tekemättömäksi muutu, vaikka kovin yrittäisikin”, Signe vastasi ja lähti asianajajansa perään. Loppuun palamaton savuke putosi hiekalle Signen jättämään kengänjälkeen ja sammui tuulenvireen käydessä siihen kiinni.
Kello löi 13.00. Signe seurasi ihmisten katseita ja huomasi pian koulun rehtorin istuvan muutaman metrin päässä ja tuijottavan häntä ilmeettömästi. Signe käänsi katseensa pois miehestä ja odotti hiljaa. Hän haistoi takana seisovan vartijan voimakkaan partaveden tuoksun kulkeutuvan lähelleen.
”Olet sinäkin tiesi valinnut”, vartija möläytti.
Signe tunsi, kuinka loukkaavalta, mutta samalla ihan asianmukaiselta kommentti tuntui, mutta ei sanonut sanaakaan vaan yritti parhaansa mukaan pitää leukansa pystyssä. Hän hengitti syvään ja koitti rauhoittaa kiihtynyttä pulssiaan. Hänhän itse meni risteyksessä valitsemaan tämän suunnan, joten miksi syyttää muita valinnan kyseenalaistamisesta, Signe tuumi.
Vihdoin oikeudenkäynti eteni, ja syyttäjä teki päätöksensä. Hän aloitti lausuntonsa ja kääntyi seisomaan Signeä kohti, paperinippu oikeassa kädessään, odottaen naisen ottavan katsekontaktia.
”Sinä, Signe Vieno Eirola, olet näiden todistajien läsnäollessa minun toimestani, todettu tänään 14. päivä toukokuuta, vuonna 2013, syylliseksi lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja virka-aseman törkeään väärinkäyttöön. Onko sinulla, Signe Eirola, jotakin sanottavaa meille muille, erityisesti uhrille tai hänen vanhemmilleen, vai haluatko pysyä vaiti? Siinä tapauksessa haluamme vielä lopuksi kuulla lapsen vanhempia.”
Eirola istui tiiviisti penkissään ja nielaisi. Hän näki Milan hyväkatseisten silmien tuijottavan häntä ja toisti lauseita mielessään: ”syytetty lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja törkeästä virka-aseman väärinkäytöstä”.
Hän huomasi tuhansien eri elämänvaiheidensa muistojen pulpahtelevan vuorotellen mieleensä. Ylpeä tunne siitä, kun hän vuonna 1982 valmistui opettajaksi Turun yliopistosta kahden parhaan ystävänsä kanssa, joista toinen oli Aune, ensimmäinen opettamansa oppitunti ja sen jälkeinen välitunti, jolloin hän hortoili tietämättömänä pitkin uuden työpaikkansa käytäviä etsien opettajainhuonetta, koulun 30-vuotispäivien kahvittelut ja tanssiaiset, kun yhteisö oli muuttunut kuin toiseksi kodiksi sekä ensimmäisen esikoislapsensa syntymä vuonna -91.
Kylmän kostea kyynel valahti jarruttamatta naisen poskelle, kun hän muisteli kaikkea ihanaa ja unohtumatonta, mitä oli saanut kokea.
”Olenko tosiaan kaiken tämän jälkeen vain todettu paskamaiseksi ja häpeälliseksi pedofiiliksi? Olenko minä vain kaiken pahan alku ja juuri, joka tälläkin hetkellä vain makaa voimattomana itsesäälissä?” hän kysyi ääneen.
Signe siirsi täristen mikkiä lähemmäs ja nojautui eteenpäin. Hän kääntyi katsomaan Milaa ja tämän pettynyttä perhettä, jotka istuivat oikeussalin toisella sivulla. Lapsen isä mulkoili Signeä ankarasti.
”Olen täysin sanaton”, isä kuiskasi vaimolleen, joka yritti väkisin pysyä kasassa, peittäessään itkuisena suunsa nenäliinalla.
Samalla Signe tiedosti, kuinka kaikki muutkin oikeussalissa istuvat ihmiset kääntyivät katsomaan ja tuijottamaan häntä vihan- ja pettymyksentäyteisesti. Aivan kuin olisivat olleet valmiita tekemään mitä vain saadakseen kakistettua totuuden ulos naisesta, aina viimeisiin tiedon rippeisiinkin tarttuen.
Syyttäjä seurasi tarkkaavaisesti Signen epävarmoja liikkeitä. Vihdoin nainen rohkeni aukaisemaan suunsa herkistyneellä äänellään.
”Se, kuka ennen oli se vakituinen minulle, on nykyään poissa. Myös kaikki muu vakituinen, ura ja perhe, oma onni ja itsetunto, on tänään enää vain tuhansina sirpaleina.
Olen hyvin pahoillani siitä, mitä sorruin tekemään. Valinnoistani, joita en ajatellut kahta kertaa ja teoistani, jotka saattavat jättää Milaan ikuiset jäljet, ja joiden tuomaa katumuksen tunnetta on itsellänikin erittäin raskasta kantaa. En koskaan ajatellut joutuvani tähän tilanteeseen, että tunnen pettäneeni yhden ihmisen ja tämän perheen lisäksi myös työyhteisöni ja lopulta koko yhteiskunnan. Kenenkään opettajan tai muun aikuisen ei pitäisi koskaan tehdä sitä, mitä minä tein. Olen niin pahoillani, niin pahoillani”, Signe sanoi itku kurkussa ja katsahti vielä Milaan, joka nyökkäsi rauhallisesti takaisin ilmeisesti ymmärryksen merkiksi.
”Kuinka hyväuskoinen voi ihminen olla?”, Signe pohti ajatellessaan tytön kummallisen neutraalia suhtautumista tapahtuneeseen. Saattoiko Mila oikeasti olla valmis kulkemaan hänen vierellään ja seisomaan naisen puolella, puolustaen tätä vaikka viimeiseen hengenvetoonsa saakka? Eikö Milaa haitannut se, että Signe oli vienyt tytön koskemattomuuden ja neitsyyden raa’asti, omahyväisesti, välittämättä moraalista ja järjestä?
Signe nojautui taaksepäin, peitti kuivuneilla käsillään punaiseksi tummuneet kasvonsa ja parahti kyyneleet silmissään: ”Helvetti minut vieköön”, jonka jälkeen hänet talutettiin pois oikeussalista satojen arvostelevien silmien edestä.
Samassa hän kuuli tiiviin hulinan joukosta erottuvan vielä hennon äänen.
”Älä koskaan ajattele, että tämä olisi sinun vikasi. Minä sinulle silloin flirttailin ja aiheutin tämän kaiken kaaoksen. Annathan sinä sen anteeksi minulle, jos minä annan anteeksi sinulle?” Mila toivoi nöyränä välittämättä vanhempiensa arvostelevista katseista, jotka varjostivat häntä raivostuneina, valmiina vetäisemään tyttärensä pois naisen suunnasta.
Signe katsoi tyttöön ja näki tämän vetiseksi muuttuneen katseen. Hän vastasi arkailemattomana.
”Kukaan muu ei tiedä meidän tarinaamme, vain me kaksi tunnemme koko totuuden. En koskaan unohda sitä, miten katsoit minua tavatessamme ensi kerran. Tottakai annan sinulle anteeksi. Toivottavasti myös ymmärrät, etten koskaan tehnyt mitään kuin vain pelkästä vilpittömästä rakkaudesta”, Signe selitti ja jäi hetkeksi hiljaisena odottamaan vastausta tytöltä.
”Nyt meidän taitaa olla paras lähteä täältä ahdistelemasta tuota tyttöä enempää”, vartija totesi askeettisena tuupaten Eirolaa eteenpäin.
Signe yritti väkisin töniä takaisin ja tähyillä taaksensa. Hän toivoi näkevänsä vielä Milan vastaavan hänelle. Sillä tavoin hän olisi ainakin saanut hyväksynnän edes joltain. Tosin sellaiselta, keneltä ei koskaan pitäisi joutua pyytämään anteeksi tällaisesta asiasta.
”No niin, jumalauta! Sinun kakkusi taitaa nyt oikeasti odottaa”, vartija huudahti kärsimättömänä hetken odoteltuaan ja tarttui rivosti Eirolan tummansiniseen hihaan, nähden naisen kylmän pistävän katseen lävistävän silmänsä. Eirola käänsi pakottaen vielä kerran katseensa Milan suuntaan, mutta tämä oli jo ehtinyt vanhempiensa kanssa poistumaan salista.
Signestä tuntui, kuin hänestä olisi tullut jokin käytöshäiriöinen, tahditon mukula, jolla ei enää ollut kontrollia liikkeissään. Tarkka ja harkitsevainen, kypsä aikuinen olikin palannut monia vuosia taaksepäin hetkeen, jolloin vain kuvitteli jokaisen virheen jälkeen, ettei niistä koskaan joutuisi kantamaan vastuuta.
”Minä olen Luojan veistos, mutta keskeneräinen”, hän nöyränä totesi, niinkuin muisti Samuli Edelmanninkin aikoinaan kauniisti kirjoittaneen.
Yksi asia, minkä hän kuitenkin tiesi, että jos ei aiemmin, niin nyt se oli menoa.


2.

”Hänen käytöksessään ei ole mitään tulkinnanvaraista. Signe on pelkkä kuori, jonka sisältä paljastuu ainoastaan tyhjässä ilmassa leijuva röyhkeys. Ei hän voi nuorta tyttöä oikeasti rakastaa”, Aune vakuutti ja vilkaisi Ilkkaa varmana nyökäten. Hän näki miehen totuudesta kalpeat, parrakkaat kasvot, jotka tuijottivat tyhjyyteen ja tämän veltot kädet, jotka nojasivat olohuoneen matalaa pöytää vasten.
”Kyllä minä ex-vaimoni tunnen, eihän hän nyt -”
”Minä tiedän oikein hyvin totuuden ja sen, kuka Signessä oikeasti asustaa”, Aune tokaisi itsevarmana. ”Heti elokuun alusta asti huomasin hänessä kummallisia piirteitä. En vain kyennyt ottamaan asiaa esille, sillä en vielä silloin ollut sataprosenttisen varma kaikesta.”
”Esimerkkiä mistään epätavallisesta?”, Ilkka kysyi ääni nousten.
”No…”, Aune hymähti vaieten.
”Et sinä voi salata minulta tällaista asiaa! Mitä Signe oli tehnyt?” Ilkka kärsimättömänä huusi, nähden melkein Aunen punatuilta huulilta sen, mitä tämä pian sanoisi.
”Eikai vaan?”
”Hän on pedofiili, Ilkka, hän on PEDOFIILI”, Aune toisti. ”Hän on seksuaalisesti kiinnostunut lapsista, murrosikäisistä. Hyvä, jos itsekkään sitä ymmärtää. Et varmaankaan halua tietää enempää siitä asiasta.”
Ilkka tuijotti sanattomana Aunea, joka juuri oli lausunut sen sanan ääneen. PEDOFIILI. Miten Signe julkesi moiseen tekoon? Kerta kaikkiaan mahdotonta ymmärtää, kun nainen vuosikaudet oli näyttäytynyt hänelle normaalina vaimona, Ilkka tuhahti.
”Sitä voi olla vaikeaa ymmärtää. Mutta kun alkaa miettimään järjellä jokaista Signen sanomaa asiaa, palaset vain loksahtavat kohdilleen”, Aune jatkoi. ”Hän syksyllä kertoi minulle, ettei ole enää rakastunut sinuun. Viikko sen jälkeen, kuulin teidän tilanteenne muutttuneen äkisti huonoksi. En voinut ymmärtää, mistä on kyse. Rupesin tutkimaan asiaa ja yksi aamu, Signen huomaamatta ja tietämättä asiasta yhtikäs mitään, livahdin kahvitauolla sisään hänen luokkaansa, johon hän oli onnekseni jättänyt puhelimensa. Näin siinä viestin, joka oli tullut Mila-nimiseltä tytöltä. Tiesin hetkeäkään epäröimättä, että kyse oli juurikin siitä samasta uudesta tytöstä, joka oli lukuvuoden alussa tullut kouluumme.”
Mies tuijotti Aunea kysyvänä. ”Mutta miten muka pystyit lukemaan ne viestit? Täytyyhän puhelimissa herranen aika salasanat olla!” Ilkka ihmetteli ymmällään.
”Mutta Signen puhelimessa kun ei ollut. Sen minä tiesin. Johtuiko se hänen hyväuskoisuudestaan, sitä en tiedä”, Aune vastasi arvellen.
”Mutta… ei se tee hänestä pefofiilia”, Ilkka huokaisi.
”Etkö sinä, Ilkka, edes seurannut ex-vaimosi oikeudenkäyntiä? Siitä on kirjoitettu tämän aamun lehteenkin isoin kirjaimin. Miten voit olla noin pihalla kaikesta, mitä on tapahtunut?” Aune ihmetteli silmät pyöreinä.
”No, enkai sitten ole kiinnittänyt uutisotsikoihin huomiota. Mistä sinä edes sait tietää?” Ilkka kysyi, joskin epävarmana, sillä tiesi kysyneensä juuri todella typerän kysymyksen. Tottakai Aune tiesi.
”Ihan töissä sain tietää. Signeä ei näkynyt missään, ja kysyessäni asiasta rehtorilta, hän ilmoitti Signen olevan erotettu, irtisanottu. Seuraavana päivänä luin kotona tavanomaisesti lehteä, kunnes törmäsin Eirolan juttuun”, Aune kertoi.
”Herranjumala!” mies parahti ja sulki silmänsä toivoen, että tämä kaikki olisi vain ohimenevää painajaista, josta hän pian heräisi ja tajuasi kaiken olevan ennallaan. Hän avasi silmänsä ja sulki ne uudelleen, toisti prosessin muutaman kerran. Koskaan uni ei loppunut.
”Mitä sinä teet?” Aune virnisti ja seurasi huvittuneena Ilkkaa, joka räpsytteli voimakkaasti silmiään.
”Yritän löytää tapaa, jolla herätä tästä painajaisesta.”
”Aivan”, Aune vastasi hieman pilkallisesti ja kääntyi hihitellen pois miehestä, joka rypisti edelleen otsaansa kuin kärsien.
”Mutta oikeasti, Aune”, Ilkka pian äännähti. Aune näki miehen autenttisen epäröinnin.
”Mitä?”
”Tämä tarkoittaa siis sitä, että en nää Signeä enää, eivätkä nää lapsetkaan, eivät sukulaisetkaan?” Ilkka kysyi.
Aunesta tuntui, kuin olisi sillä hetkellä keskustellut lapselle, kun kaikki piti esittää selkokielellä, mutta hän tiesi, että moinen tapahtunut voisi laukaista pienen shokkireaktion, jonka aikana asiat eivät tuntuisi oikeilta.
”No, en minä ole niin perehtynyt asiaan, kuin ehkä oletat minun olevan, mutta seksuaalirikoksista syytetyt tuskin saavat kulkea vapaina tuolla kaduilla”, Aune arveli.
Ilkka nyökkäsi kuin olisi vihdoin ymmärtänyt. Hänen lasittunut katseensa muuttui vähitellen kiiltävästä vetiseksi. ”Se tyttö ei koskaan olisi ansainnut mitään tuon kaltaista”, Ilkka suri ja painoi kätensä kyyneleistä märkien silmiensä peitoksi.
”Ei niin. Mutta oikeudenkäynnissä tyttö kertoi olleensa itse täysin halukas intiimeihin kanssakäymisiin”, Aune varoen vastasi.
”Mistä tiedät, jos Signe vain manipuloi tytön tai oli kylmästi pakottanut hänet valehtelemaan virkavallalle?”
”No, sekin on mahdollista. Mutta joka tapauksessa, kun tyttö on vielä alle 16-vuotias, tapaus katsotaan hyväksikäytöksi.”
”Ei kukaan terve lapsi voi ajatella noin?”
”Itse asiassa, on täysin normaalia, etteivät lapset ja nuoret välttämättä aina ajattele valintojensa tuomia seurauksia. En todellakaan puolusta tytön tekemää valintaa, mutta Signe loi vuosien varrella itsestään kouluyhteisössämme luotettavan aikuisen, johon pystyi aina nojautumaan pahan paikan edessä. Tyttöä oli varmasti hänen toimestaan siis helppo käännyttää.”



Schwartz (2018)








Arvostelut

Ei arvosteluja

Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS