Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
QR-Code dieser Seite

Sumatra

Sumatra



1 Luku

Valo tuli ikkunasta miehen takaa, jolloin kasvot jäivät vastavalossa pimentoon.
Valkoinen sikarin savu pöllähti varjosta ja mies jatkoi tarinaansa, jota nuori mies kuunteli kiinnostuneena.

-...silloin oltiin kansainvälisen öljy-yhtiön leivissä ja tehtiin yhteyslentokeikkoja porauskentille. Kuljeteltiin postia, tarvikkeita ja asiantuntijoita.
Kaverina minulla oli arabialaissyntyinen Yassif Katel. Jaa-a, se poika osasi lentää, monessa tiukassa paikassa olisi tavallinen suhari tullut koneineen alas, kuin tikkanuoli, mutta ei Yassif, se poika kikkaili aina koneensa ehjänä maahan,...paitsi sen viimeisen kerran.

Yassifin tuuria ihmeteltäessä, poika vain nauroi ja sanoi sen olevan onnenkalunsa ansiota. Hänellä oli kaulassa pieni nahkainen pussi, joka roikkui nahkahihnassa. Kerran Yassif näytti minulle pussin sisällön. Pieni täysin pyöreä kiiltävä musta kivi, jossa lähes oranssinvärinen kuunsirpin muotoinen kide. Siinä oli hänen onnenkalunsa. Kyllä siinä pienessä kivennappulassa täytyi taikaa olla, vaan viimein sekin petti.

Vanha mies piti pitkän tauon ja puristi tiukasti kultakahvaista kävelykeppiään. Nuori mies, joka oli kertojan veljenpoika, odotti ääneti tarinaan jatkoa.
Hiljaisuus venyi minuuttien mittaiseksi, kunnes savu taas pöllähti varjosta ja vanhempi mies yskäisi hieman.
- Niin Yassif parka...., vaikka arabeja yleisesti pidetään kieroina ja epäluotettavina, niin Yassif oli toista maata. Ehkä hän oli jotain ylimystösukua, ainakin rohkea ja luotettava.....ikävä vain , että kävi niin, kuin kävi. Juuri, kun meillä oli käynyt oikea onnenpotku.

-Oltiin juuri viety pari insinööriä porauskentälle Sumatran rannikolla ja menossa hakemaan postilähetystä Katranjan kentältä neljänsadan kilometrin päästä. Koneena oli vanha Junkers W34, jossa oli ponttonit alla.
Yassif oli puikoissa ja minä torkuin perämiehen jakkaralla, kun äkkiä oltiinkin keskellä aivan hitonmoista trooppista myrskyä. Kone pomppi ja kieppui ja Yassif teki kaikki temppunsa pitääkseen meidät ilmassa. Ilmeisesti salama iski koneeseen ja kaikki sähköt katosivat kerralla.
Siinä sitä oltiin, kuin koivunlehti syysmyrskyssä. Mitään ei nähty, sillä oltiin tanakasti pilven sisällä. Jossakin alla asumaton viidakko ja vielä vuoristoseutu, joten ei hyvältä näyttänyt.
Kone kieppui myrskyn viskelemänä alaspäin ja äkkiä oltiin pilven alapuolella, mutta samalla myös vuorenhuippujenkin alapuolella.

Alla läpitunkemattoman viidakon peittämä laakso, ehkä puolikilometriä alempana.
Vuorenhuippujen alapuolella tuuli ei enää myrskyn mittoihin yltänyt ja Yassif sai koneen jollakin keinolla vielä hallintaansa ja siistiin liukuun. Alaspäin mentiin nyt hallitummin, mutta lopputuloksen kannalta sillä ei merkitystä ollut.
Koneessa oli kyllä laskuvarjo, tosin vain yksi, sillä Yassif ei vanhojen Brittilentäjien tapaan ottanut koskaan itselleen varjoa. Se oli hänen mielestään ikään kuin huonon onnen manaamista.
Eipä kyllä varjosta olisi apua minullekaan enää ollut, sillä oltiin jo liian matalalla, jotta olisin ehtinyt pukea sen ja hypätä.
Äkkiä Yassif kiepautti koneen alasilmukkaan ja veti laskusiivekkeet alas. Oli haukansilmillään havainnut viidakon keskellä pienen kapean uran, jonka keskellä pilkotti vettä.

Aivan uskomaton suoritus, mutta sinne vain poika pujotti Junkersin latvusten välistä ja vettä siellä oli. Kone mahtui juuri ja juuri liukumaan puidenrunkojen välissä. Parhaimmillaan taisi siivenkärkien ja runkojen väliin jäädä vain senttejä, mutta taas kerran poika toi koneensa ehjänä alas. Eihän siinä sitä väylää ollut, kuin vajaa sata metriä, mutta veteen laskeutuva kone kuolettaa vauhtinsa nopeasti ja niin sitä taas kerran selvittiin kiperästä tilanteesta ehjin nahoin.
No, ehjänä oltiin ja alhaalla, mutta ei suinkaan selvitty ,....ei suinkaan. Kone oli ehjä , mutta nousuun laskeutumisväylä ei riittäisi, vaikka kone kuntoon saataisiinkin ja kyllä saatiinkin myöhemmin.

Myrsky meni ohi, mitä lie ollut sadekauden viimeisiä myräköitä. Jo seuraavana päivänä aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta ja vedenpinta laski silmissä. Vuoriston sadevedet pakkautuivat osittain tähän laaksoon ja vaikka myrsky oli pakkolaskun syynä, niin sen sadevedet tavallaan myös mahdollistivat laskun onnistumisen.
Parissa päivässä Yassif sai koneen taas pörräämään, mutta nyt ei enää ollut mahdollisuuksia päästä ilmaan, vaikka eihän siinä vajaan sadan metrin väylässä se muutoinkaan olisi onnistunut.
Vaihtoehdot olivat siis todella vähissä. Satojen kilometrien viidakkotaipaleelle lähteminen ilman kunnon varustusta ei houkuttanut ja varmaa menehtymistä se olisi vain tiennytkin. Laaksosta hävisi vesi sadekauden päättymisen myötä, mitä nyt joitakin pikku purosia rinteiltä valui. Ruokaa nyt sattui olemaan matkassa muutamaksi päiväksi. mutta sekin loppuisi varsin pian, joten ei se tilanne hyvältä näyttänyt. Onneksi siihen aikaan oli tapana , ettei ilman aseita juurikaan liikuttu, joten metsästämällä voitiin syötävää saada ja opittiin siinä aikaa myöten löytämään myös syötäviä marjoja ja hedelmiä.
Ainut mahdollisuus oli sinnitellä seuraavaan sadekauteen ja raivata kiitorataa lisää.

Se oli karua hommaa, mutta pakon edessä oli yritettävä ja niin me tehtiinkin. Koska työkaluja puun kaatoon ei matkassa ollut, niin poltettiin puut poikki. Kerättiin kuivia oksia puun tyvelle ja pidettiin tulta niin pitkään, että runko paloi poikki. niin sitä pikkuhiljaa saatiin jatkettua luonnonmukaista väylää riittävästi. Aikaahan siinä meni, mutta sitähän meillä riitti.
Alkuperäinen väylä oli viidakon keskelle jääneen kallioharjanteen ansiota. Vettä laakson pohjalle oli sadekaudella kertynyt metritolkulla ja siksi väylä oli ollut laskeutumiskelpoinen.
Alkuun nukuttiin koneessa, mutta kovin mukavaa se ei ollut, joten rakennettiin sitten asumus, eräänlainen maja vuorenrinteelle hieman puidenlatvoja korkeammalle. Siellä tuulet pitivät lämpötilan siedettävänä ja moskiitoilta sai olla rauhassa. Paikka oli tummanharmaan basalttihiekan muodostama tasanne, jossa ei juurikaan kasvillisuutta ollut. Vuorenrinteessä ammotti tummana ikivanha laavatunneli, joita syntyy tulivuorenpurkauksissa. Jostakin kaukaa vuoristosta sadevedet kulkeutuivat siihen putkeen ja se toi veden mukana tuota harmaata hiekkaa.


2 Luku

Eräänä päivänä sitten, kun oltiin paistamassa ampumaani liskoa, sellaista vajaan metrin mittaista puissa kiipeilevää otusta, huomasin hiekan seassa vaalean hieman lasia muistuttavan nokareen. Eihän se mikään iso ollut, sellainen vajaa puolisenttinen, mutta kumpikin meistä tiesi heti, mikä se oli. Raakatimantti.
Ja missä oli yksi raakatimantti, siellä niitä olisi lisääkin.
Nuoria oltiin ja kyllähän siinä taisi iskeä jonkinlainen timanttikuume silloin. Liskon paistaminen jäi, kun alettiin hämmennellä hiekkaa käsipelillä. Kaivettiin niin kauan, kuin valoisaa aikaa riitti , mutta lisää timantteja ei löytynyt. Illan pimetessä sitten jatkettiin liskon paistamista ja huolimatta karusta tilanteestamme, olimme aikalailla innoissamme. Vahva oli usko, että timantteja löytyisi lisääkin.

Niin siinä sitten aika kului ja me vietimme päivämme hiekkaa kaivelemalla, eikä se aivan hukkaan heitettyä aikaa ollutkaan. Ennen seuraavaa sadekauden alkua, meillä oli kolmekymmentä yksi suurikokoista raakatimanttia kasassa. Sen verran oltiin timanttihommastakin perillä., että tiedettiin olevamme miljönäärejä, kunhan vain päästäisiin ihmisten ilmoille.

Niin sitten alkoi vihdoin se odotettu sadekausi ja ryminällä alkoikin. Vuorten ylle kertyi mustia pilviä ja ukkonen kumisi seudun yllä. Vuorilla oli satanut ehkä päivän tai kaksi, kun laavaputkesta alkoi kuulua kumea jytinä ja pian putken täydeltä ryöppysi vettä valkeana vaahtosuihkuna. Onneksi majamme oli rakennettu kuitenkin niin kauas putken suulta ja sivulle, ettei tuo paineaalto huuhtonut meitä majoinemme mukaansa. Ja onneksi olimme nähneet alkuasukkaiden tolppien päähän väsäämiä rakennelmia, että olimme ymmärtäneet tehdä omankin samoilla periaatteilla. Lähinnä matelijavaaraa ajatellen, mutta nyt siitä oli hyötyä tulvavesien suhteen.
Vettä valui vuolaina virtoina pitkin vuoren rinteitä ja laavaputki syötti sitä jylisevänä vaahtosuihkuna .

Meidän oli tullut aika valmistautua lähtöön. Keräsimme vähäiset tavaramme majasta ja lähdimme konetta kohti. Majan edessä virtasi vettä jokseenkin polvisyvyyteen ja virtaavaan veteen tottumaton Yassif kaatui siinä heti lähdössä. Mies painui kokonaan veden alle ja virta tarttui häneen. Mutainen vesi pyörteili ja poreili ja silloin tällöin vedestä nousi mutainen käsi haparoiden turhaan otetta ilmasta.
Vihdoin Yassif kuitenkin sai jaloilleen tukea ja onnistui pysäyttämään etenemisensä. Mutainen ja vettä valuva arabi onnistui pönkkäämään itsensä jaloilleen ja jäi kumarassa tuijottamaan puoliavonaiseen kouraansa.
Kun ehdin paikalle, Yassif ei ollut liikahtanutkaan ja jatkoit tuijottamistaan. Olin jo kysymässä, mikä on vialla, kun huomasin mitä se poika tuijotti. Kouran pohjalla oli mustaa ja märkää basalttihiekkaa ja sen keskellä vaalea nokare. Suurin koskaan näkemäni raakatimantti. Siinä me seisoimme kuin lamaantuneina ainakin kymmenen minuuttia. Polvia myöten virtaavassa vedessä, Trooppisen rankkasateen piiskatessa armottomasti.

Sitten Yassif ojensi kätensä ja huusi sateen kohinan lävitse. " Laita taskuusi tuo! "
Muut timantit olivat hyvässä tallessa Yassifin kaulassa roikkuvassa nahkapussissa, mutta mies ei uskaltanut ruveta riisumaan onnenkalupussia kaulaltaan, eikä se tietysti olisi viisasta ollutkaan. Märkä ja liukas nahka olisi helposti saattanut lipsahtaa virtaan ja siinä olisi voinut mennä saman tien koko potti.
Selvittiin siitä sitten viimein koneeseen ja päästiin sateensuojaan odottelemaan vedenpinnan nousua. Menihän siinä oma aikansa, ehkä pari- kolme päivää, mutta vihdoin kone taas kellui ponttoneillaan ja pääsimme kääntämään sen nokan kohti nousuväylää.
Polttoainettahan meillä kyllä oli riittävästi varakannuissa, jotka nyt olimme tyhjentäneet koneen tankkiin. kaikki irti lähtevä painolasti karsittiin ja viskottiin ulos koneesta.

Yassif jyräytti moottorin käyntiin ja alkoi ajaa sitä lämpimäksi. Pikkuhiljaa kierrokset kasvoivat ja aloimme olla hyvin toiveikkaita. Kohta täältä päästäisiin. Kumpaakin hymyilytti tulevat miljoonat ja hihkuimme siinä innoissamme, kunnes Yassif alkoi kurtistella tummia kulmakarvojaan. Moottorin äänessä oli jotakin, mistä hän ei pitänyt. Niin ainakin olin ymmärtäväni hänen huudoistaan yli koneen jyrinän.
No, joka tapauksessa, ei meillä ollut mahdollisuuksia ryhtyä täällä mihinkään koneremonttiin. Tällä oli yritettävä ja toivottava parasta.
Lentäjä painoi kahvat eteen ja koneen kierrokset kohosivat maksimiin. Nyt minäkin erotin omituisen äänen. Korkea kiljuva vikinä, mutta kone vaikutti toimivan muutoin normaalisti. Taas kertaalleen poika osoitti taitonsa ja nosti Junkersin ilmaan kuin leijan.

3 Luku

Yassif kaartoi koneen laakson yllä ja loimme viimeisen silmäyksen alas. Valkoinen vaahtokaari laavaputken suulta syöksyi viidakon keskellä olevaan korkeaan kumpareeseen. Me vilkaisimme toisiamme: Hitto, mehän oltiin kaivettu aivan vikapaikasta. Nyt oli päivän selvää, missä todellinen timanttiesiintymä olisi ollut.
Tokihan tänne voi tulla myöhemmin uudestaan, varmaan kumpikin meistä ajatteli. Tietysti tuon laakson löytämisessä olisi kova homma, mutta ei se mitenkään mahdotonta tulisi olemaan. Nyt meillä olisi varaa hankkia kunnon laitteet ja näppärämpi konekin.

Laajaa kaarrosta tehden Yassif nosti koneen pilveen ja siitä lävitse pilvien yläpuolelle. Pilven sisällä ei voinut kuvitellakaan lentämistä näin vuoristoisella seudulla.
Tietysti myrsky oli aikoinaan heitellyt meitä suuntaan , jos toiseenkin, mutta ei niin paljoa, ettei kompassisuunnalla voisi lähteä etenemään.
Moottori jyrisi tasaisesti, mutta tuo kiljunta pysyi ja se sai olon levottomaksi, tai ehkä se, että huomasin Yassifin olevan huolestuneen näköinen. Todella huolestuneen... Tavallaan poika oli lentäessään yhtä hymyä.
Sitten yhtäkkiä kiljunta loppui ja sen tilalle tuli matala jurina , joka aiheutti saman tien melkoisen tärinän koneeseen. Kierrokset putosivat ja kone alkoi menettää korkeuttaan.
Yassif käski minun ottaa laskuvarjon ja valmistautua hyppäämään. Homma ei näyttänyt yhtään hyvältä. Olimme painumassa takaisin pilveen ja tuuli keikutti konetta rajusti, vaikkei sentään myrskyn lailla.
Nyt oli nopeitten ratkaisujen aika. Yassif käski minun hypätä. Hän koettaisi keplotella koneen jollakin keinoin maahan, mutta pilvessä voi vuori tulla vastaan, joten turha molempien olisi menehtyä. Vedin liukuoven auki ja katsoin poikaa vielä kerrän. Yassif nosti peukaloaan ja nyökkäsi käskevästi. Äkkiä kone keikahti ja minä olin ulkona, ympärillä vain harmaata pilvimassaa, joka ajoittain hieman repeili tuulen vaikutuksesta. Vedin laukaisunarusta ja jäin riippumaan laskuvarjon varassa tuulien armoille.
Jossakin vaiheessa olin näkevinäni pilvien repeillessä vielä vilauksen koneesta ja pilviverhon lävitse sen etupuolella korkealle kohoavan vuoren silhuetin. Voin vain toivoa, että Yassifkin näkisi sen, eikä painaisi päin vuorenrinnettä.

Sitten alkoi rytinä ja oksat piiskasivat minua kasvoihin ja ympäri kehoa. Olin laskeutunut metsään ja tietysti varjo jäi latvustoon kiinni. Siinä sitten roikuin, kuin marionetti lankojen varassa, arviolta kolmekymmentä metriä maanpinnan yläpuolella. Yritin kuunnella sateen kohinan lävitse, mutta ei....lentokoneen ääntä ei enää kuulunut. Yassifin taikakalusta oli tuuri käytetty.
Onnistuin siinä sen verran ratkomaan laskuvarjon naruja poikki, että pystyin heivaamaan itseni lähimpään puuhun. Aikani keploteltuani sain vedettyä laskuvarjonkin irti.
Siinä minä sitten olin. Yksin keskellä vuoristoista viidakkoa, varustuksena vain pistooli ja muutama kymmentä patruunaa, puukko ja laskuvarjo, sekä alkeelliset tulentekovälineet. Tuluskivi ja vastarauta. Bensiiniin kastetun ruohotupon sillä oli saanut hyvin syttymään, mutta nyt ei enää ollut bensiiniä. ja kaikkialla oli litimärkää ja tulisi olemaankin seuraavien viikkojen aikana. Toki sadekaudellakin olisi poutajaksoja, mutta tuskin niin pitkiä, että ruohokaan ehtisi kuivua.

Vanhempi mies piti taas tarinassaan taukoa ja pössytteli sikaristaan valkoisia savupilviä.
- Eikö teidän olisi pitänyt jakaa se timanttisaalis, ennen kuin erositte,....siis siellä koneessa?" kysyi nuori mies varovasti.
- Eipä se tullut siinä vaiheessa mieleen". Vanhempi mies totesi. - ja kyllä se olisi jotenkin kornia kai ollut ehdottaakaan sellaista, mutta kuten sanottu. Ei se tullut mieleen kummallekaan..... Jos olisi niin Yassif olisi pakottanut minut ottamaan kaikki timantit mukaani. hän jatkoi.
- Miksi ? kysyi nuorempi.
-Kai se oli jonkinlainen luottamus. Poika tiesi että, jos me molemmat selviäisimme, niin kyllä me toisemme etsittäisiin. Oltiin sitä niin monenlaisessa oltu yhdessä mukana. Mies sanoi sikarin savun sekaan.
- No, sinä kuitenkin selvisit sieltä viidakosta? jatkoi nuori mies.

4 LUKU

- No, miten sen nyt ottaa, sanoi vanhempi, - Kyllähän minä sieltä ajastaan pois pääsin, mutta aikaa siihenkin kului.

- Tovin verran siinä kuulostelin, muttei mitään lentokoneeseen liittyvää enää kuulunut. Pakkailin sitten laskuvarjon parhaan kykyni mukaan reppuunsa, arvelin sille kyllä käyttöä jatkossakin löytyvän. Siitä laskeutumispaikaltani rinne vietti jyrkkänä alas laaksoon ja sinnepäin siitä lähdin suunnistamaan. Käsitykseni mukaan juuri siihen suuntaan oli myös Yassif viimeksi ollut menossa.
Vettä satoi jatkuvasti kaatamalla ja rinteellä kävi melkoinen virtaus paikoitellen. Yritin siinä pysytellä aina hieman korkeammilla kohdilla, sillä joissakin painanteissa vesi virtasi aivan koskina. Sellaiseen joutuminen olisi taannut nopean kyydin alas, eikä siitä hengissä olisi selvinnyt.
Paikoitellen puuston lomasta avautui näkymä laaksoon ja yritin sateen seasta arvioida matkaa alas. Olin ehkä puolisen kilometriä laaksonpohjan yläpuolella, mutta reitti oli niin hankala , että yö ennätti yllättämään vuorenrinteellä. Eikä kyllä pimeällä ollut mitään järkeä lähteä kokeilemaan vuorikiipeilijän taitoja.

Hämärän alkaessa laskeutua, minä kiipesin vankkaoksaiseen puuhun ja kääriydyin märkään laskuvarjoon. Siihen aikaan laskuvarjot olivat luonnonsilkkiä ja märkyydestään huolimatta se antoi suojaa ja lämmitti sen verran, että jotenkin sain torkuttua yön yli.

Sade jatkui yli yön ja vihdoin aamu sarasti sumuisena ja koleana. Vaikka oltiinkin tropiikissa, niin yöt saattoivat olla joskus todella viileitä.
Heti, kun valoa alkoi olla sen verran, että voin lähteä jatkamaan laskeutumista vuoren rinteeltä, sen myös aloitin.
Ehkä viisi- kuusi tuntia myöhemmin olin laskeutunut tuon muutaman satametrisen ja aloin olla laakson pohjalla.
Aivan pohjalle asti ei kuitenkaan asiaa ollut, sillä sen peitti sadevesien aiheuttama tulva. Varmasti kilometrien levyinen tulvajärvi levittäytyi metsäpohjan ylle.
Mutaisenruskea vesi näytti virtaavan hiljalleen ja hetken pohdinnan jälkeen lähdin kulkemaan vuorenrinnettä veden virtaussuuntaan. Yksi asia oli aina varmaa. Vesi virtaisi kohti merta ja sinne minun olisi pyrittävä.
Yritin pysytellä hyvän matkan päässä vesirajasta, sillä vaikka juomavedestä ei puutetta ollut, alkoi nälkä jo vaivata aikalailla. Tuskin mutaisena virtaavasta vedestä kuitenkaan löytäisin mitään syötävää, mutta itse saattaisin joutua syödyksi, jos virrassa uiskentelisi krokotiilejä.

Yllättäen havaitsin jo joutuneenikin osittain syötävien listoille. Suuria mustia juotikkaita oli pureutunut iholleni ja suurimmat alkoivat ollakin jo peukaloani paksumpia. Ilmeisesti ne olivat pureutuneet sääriini jo eilen ja imeneet itsensä pulleiksi verestäni.
Revin kiinni pureutuneita iilimatoja irti iholtani ja puremakohtiin jäi vertavaluvat laikut. Pysähdyin leikatakseni laskuvarjokankaasta suikaleita ja sitoakseni haavat, kun samassa sade lakkasi. Pilviverho avautui ja aurinko paistoi kirkkaana ja kuumana alas laaksoon.
Kohotin katseeni laakson toisella puolen kohoavan vuoren rinteelle, joka kohosi lähes pystysuorana ja kallioisena jyrkänteenä.
Katseeni haravoi rinnettä ja pelkäsin koko ajan näkeväni siellä murskautuneen Junkersin jäänteet ja niin minä näinkin. Tai oikeammin osan koneesta. Jyrkällä rinteellä kasvavien puiden runkojen varaan oli kiilautunut alumiininvärinen ponttoni, jonka kyllä pystyin tunnistamaan pitkästä välimatkasta huolimatta.

Yassif oli siis törmännyt vuoreen, muuta mahdollisuutta ei ollut. Haravoin katseellani rinnettä aina huipulle asti, mutten havainnut muuta koneeseen liittyvää. Vuoren laella erotin omituisen kalliomuodostelman. Kolme erillistä kalliopilaria sojotti vierekkäin huipulla. Aivan, kuin kolme sormea . Päätin silloin, että jos selviän hengissä viidakosta, niin etsin tuon vuoren ja Yassifin maalliset jäännökset voidakseni saattaa ystäväni kunniallisesti viimeiseen lepoon.



5 LUKU

Auringon paahteessa tuulettomassa laaksossa oli pian tukahduttavan kuumaa ja märkä viidakko alkoi höyrytä peittäen pian vuorenhuiput väreilevään utuun.

Manasin mielessäni päätöstä lähteä laskeutumaan alas vuorenrinnettä. Minunhan olisi tietenkin pitänyt kiivetä vuorenhuipun yli. Ylhäällä kasvusto olisi ollut harvempaa ja ilmavirtaukset olisivat lieventäneet tukahduttavaa kuumuutta.
Todennäköisesti siellä olisi ollut helpompi löytää jotakin syötäväksi kelpaavaakin. Nälkä kouraisi vatsaani , sillä en ollut vuorokauteen syönyt mitään. Juomavedestä ei ainakaan heti tulisi pulaa, mutta huolimatta viidakon rehevyydestä, ei syötäväksi kelpaavaa ollut helppo löytää.

Ylemmillä rinteillä varsinaisen sademetsän latvustojen yläpuolella olisi todennäköisemmin löytänyt ainakin liskoja ja käärmeitä, joiden lihaa kyllä pystyisi syömään.
Alhaalla viidakossa oli kuumaa, kosteaa ja hämärää, eikä eteensä voinut kasvillisuudenkaan vuoksi nähdä parhaimmillaankaan, kuin muutaman metrin.
Kaikki mahdollinen saaliiksi kelpaava ehtisi piiloutua, tai paeta, ennen kuin niitä ehtisi edes havaitsemaan.

Se hyöty oli kuitenkin laskeutumisesta ollut, että nyt minulla oli suunta, mihin pyrkiä. Veden virtaussuunta, johon myös lähdin etenemään. Koetin sovittaa reittiäni niin että, samalla myös pikkuhiljaa kiipeäisin rinnettä ylemmäs.
Rinteen muuttuessa jyrkemmäksi, siinä alkoi myös olla yhä useammin aukkopaikkoja, joihin aurinko pääsi paistamaan. Yhteen tällaiseen pysähdyin sitten irrottelemaan juotikkaat iholtani ja sitomaan vuotavat haavat.
Leikkasin laskuvarjosta suikaleita, joilla myös sidoin housujeni lahkeet ja paidan hihat mahdollisimman tiiviisti, sillä juotikkaat olivat osanneet myös housujen ja paidan sisäpuolelle.

Iltapäivällä pilviverho taas sulkeutui ja alkoi todellinen kaatosade. Nämä täkäläiset ukkoskuurot ovat vain pikku ripsuttelua Sumatralaiseen kaatosateeseen verrattuna.
Olin juuri edennyt vuoren rinteelle ja kohtuullisen korkean jyrkänteen alle. Mielestäni rinne olisi ollut kiivettävissä ja katselinkin parasta reittiä ylös, kun sade alkoi.
Pian rinnettä alas ryöppysi valtava vesiputous ja se oli viedä minut mennessään takaisin alas laaksoon ja olisi vienyt varmasti tulvivaan jokeen asti.
Huomasin, ettei vesipatja tavoittanut alhaalla enää kallioon, vaan putosi verhona ja sen ja kallion väliin jäi tila, jossa saattaisin olla suojassa sateelta ja vesiputoukselta. Vielä ei putous ollut saavuttanut täyttä mittaansa ja sukelsin vesiverhon lävitse.

Todellakin, kallion ja alas syöksyvän veden väliin jäi lähes parimetrinen tila, jolla oli leveyttä ainakin kolmekymmentä metriä. tosin paikoitellen jokin ylempänä oleva kallion ulkonema ohjasi vettä ja jätti verhoon aukkoja, joista voi nähdä sateisen viidakon.

Vaikka olinkin sateelta suojassa, niin putouksen aiheuttama roiskevesi pärskyi päälleni. Havaitsin hieman ylempänä kalliossa muutamia matalia onkaloita, joihin kiipeämällä saattaisin olla paremmin suojassa roiskeilta. Kiipesin tutkimaan tilannetta ja totesinkin arvioni osuneen kohdalleen.
Onkalon pohjalle oli aikojen saatossa kertynyt jonkinlainen kerros lehtiä, jotka näyttivät kohtuullisen kuivilta. Niistä kenties voisin saada aikaan jonkinlaisen nuotion.
Viidakossa täytyy aina muistaa myös viidakon vaarat. Tuollaisessa lehtikasassa saattaisi piileskellä skorpioneja, käärmeitä, tai myrkkyhämähäkkejä, joten sitä olisi lähestyttävä varoen.
Tosin käärmehän saattaisi tietää myös ateriaa, joten kaivoin puukon tupesta ja aloin varovasti käännellä sen terällä lehtikasaa.

Isku tuli niin yllättäen, että pudotin säikähdyksestä puukkoni. Onneksi olin varovaisuussyistä pidellyt puukkoa vain kahvan päistä sormenpäilläni, sillä salamannopeasti lehtien alta singahtanut käärmeen isku osui puukon kahvaan.
Silmänräpäyksessä iskunsa jälkeen sähisevä otus vetäytyi taas lehtien alle piiloon.

Keplottelin hankalassa asennossa käteeni pistoolin vyökotelosta. Käärme oli vaikuttanut melkoisen kookkaalta ja siitä tulisi seuraava ateriani. Nyt vain pitäisi saada se näkyville, sillä voisin aivan hyvin tuhlata kaikki ammukseni lehtikasaan osumatta kertaakaan matelijaan.
Vääntäydyin hieman parempaan asentoon onkalon laidalla ja jäin miettimään keinoa, kuinka saada tuleva ateriani hengiltä.

Käärmeellä on kuitenkin käärmeen tavat ja se koitui tällä kertaan matelijan kohtaloksi.
Pienen aikaa odotettuaan, se lähti varovasti liikkeelle. Se oli äsken iskenyt ja nyt se lähti etsimään ”saalistaan ”. Lehdet alkoivat kahahdella ja liikkua ja pian ruskeankirjava, kolmionmuotoinen pää työntyi kaksihaaraista kieltä lipoen esiin.
Laukaus kajahti kumeasti ja käärmeen pää murskautui olemattomiin. Otus oli suurempi, kuin olin olettanutkaan ja sen lihasrefleksit puistelivat päätöntä ruumista lehtikasassa niin, että lehdet ryöppysyvät ilmaan. Samalla varmistui, ettei kasassa olisi enää lisää yllätyksiä. Moisen mylläkän aikana olisivat kyllä kaikki hengissä olevat otukset karanneet tiehensä.

Käärmeen lihan syöminen ei sinällään tuntunut mitenkään etovalta, sillä olimme Yassifin kanssa sitä jo aiemminkin joutuneet syömään liskojen lisäksi.

Kasasin lehdet onkalon toiseen reunaan ja erottelin pienen kasan, jonka hankasin käsissäni hienommaksi mujuksi. Sain, kuin sainkin tuluksillani tuon kasan kytemään ja varovasti puhaltelemalla ja lehtiä lisäämällä olikin minulla kohta pieni nuotio valmiina. Nyljin ja suolistin saaliini nopeasti ja leikkasin siitä ohuita siivuja, jotka käristin puukon kärjessä tiriseviksi paloiksi.
Käärmeen liha on harmahtavaa ja rasvaista ja muistuttaa yleensä jonkin verran kalan lihaa maultaan, muttei tämä . Paistettunakin ja ilman suolaa liha maistui jotenkin lähinnä raa’alle perunalle, eikä todella ollut mitään herkkua nälästä huolimatta.
Ravintoa se kuitenkin oli ja tiesin, että minun oli syötävä.

6 LUKU

Söin sitä mukaa, kuin käärmeviipale puukon kärjessä kypsyi, niin kauan, kunnes mitta tuli täyteen, eikä palaakaan enää tuntunut menevän alas. Ja se mitta tuli täyteen jo paljon ennen, kuin vatsa. Paistoin kuitenkin siivuja tulevaisuuden varalle, sillä viidakko ei todellakaan ole mikään ruokaa pursuava herkkuaitta ja ehkä käärme maistuisi jäähtyneenä hieman paremmin.

Ihollani oli taas noita juotikkaita ja huomasin, että painamalla kuuman puukonterän iilimadon selkään, se kipristyi ja irrotti otteensa. Jostakin niitä oli taas päässyt paidankin alle ja selästä ne oli pakko repiä käsin, sillä kuumaa puukonterää en itsekään himoinnut selkääni.

Poltettujen lehtien vielä hehkuva hiillos antoi mukavasti lämpöä onkaloon ja vaatteeni olivat kuivahtaneet liekkien loimussa jo melkoisen mukavasti. Tästä nyt en ennen sateen taukoamista pääsisi mihinkään, joten asettelin laskuvarjoreppuni mahdollisimman mukavasti ja otin itsekin niin leppoisan asennon, kuin olosuhteisiin katsoen oli mahdollista.

Kun heräsin oli jo pimeää, mutta olin havaitsevinani ettei vesivirta jylissyt entisellään. Sade oli ilmeisesti laantunut, vaikka jatkuikin edelleen. Ei siinä minulla muutakaan tekemistä ollut, niin yrittelin jatkaa untani ja kyllähän se jotenkin onnistuikin.

Aamu sarasti edellisen kaltaisena, siis sateisena ja sumuisena. Eiliseen aamuun verrattuna oli nyt kuitenkin se ero, että nyt pyrin vuoren rinnettä ylöspäin.
Aamupalaksi yritin nielaista muutaman siivun käärmeenlihaa ja päälle rinteeltä valuvaa sadevettä. Voin sanoa, että olen minä elämäni aikana parempiakin aamupaloja nauttinut. Maku ei eilisestä ollut ainakaan paremmaksi muuttunut, mutta syömättäkään en pitkälle pötkisi.

Koska vettä edelleen satoi, niin päätin luopua jyrkänteen kiipeämisestä ja lähdinkin kiertämään sitä.
Jossakin kohdin jyrkänne sitten päättyi ja muuttui puita ja pensaita kasvavaksi rinteeksi, jota oli jo mahdollista kiivetä. Tuntui viisaammalta lähteä ylöspäin, koska siellä olisi helpompi edetä, joten aloitin kiipeämisen huipulle ja sen yli.

Kesti kolme päivää kiivetä vuoren huipulle, vaikka eivät nämä vuoret niin korkeita olleet. Maaston hankaluus ja vesisade hankaloittivat kuitenkin nousua, joten aikaa kului noinkin paljon.
Iltapäivisin sade aina taukosi alkaakseen uudelleen illalla ja jatkuakseen aina yön yli.

Joka tapauksessa täällä ylhäällä oli helpompi liikkua, koska kasvillisuus ei ollut niin tiheää. Lämpötilakin tuntui siedettävämmältä , vaikka aurinko paahtoikin iltapäivisin tulisesti. Sainpahan ainakin ajoittain vaatteeni kuiviksi ja pääsin eroon iljettävistä juotikkaista.
Avarammassa maastossa oli helpompi saalistaa liskojakin, joita ilmeisesti olikin enemmän täällä. Joskaan ei niitäkään riittävästi löytynyt ja nälkä vaivasi ja paheni koko ajan kalvaen voimiani.
Vuorenharjanteita, jyrkkäseinäisiä laaksoja ja viidakkoa näytti riittävän silmänkantamattomiin. Olin elätellyt toivetta, että näkisin meren siintelevän, vaikka kuinka kaukana, kunhan vain olisin sen nähnyt.
Päätin jatkaa vaellustani pysytellen mahdollisimman ylhäällä seuraten vuorenharjanteita, sillä liikkuminen alhaalla sademetsissä ei todellakaan kiinnostanut.

7 LUKU

Oli kolmas, tai neljäs päivä vuorenhuipun ylittämisen jälkeen. Jo tuossa vaiheessa alkoi aikakäsitys sekoilla.
Saalistus ei oikein onnistunut, ja pariin päivään en ollut taas saanut oikeastaan mitään. Aiemmin saalistamani lisko oli luita myöten kaluttu ja nälkä kouri taas sisäkalujani.

Olin jo todennut, etten jaksaisi vaeltaa aamusta iltaan, varsinkin, kun ruokahuolto ei lähtenyt toimimaan.
muutinkin päivärytmini niin, että jatkoin matkaani vain iltapäivän poutajaksojen ajan ja pystytin laskuvarjosta ennen iltasateiden alkua laavun tapaisen suojan, jossa lepäsin yön yli ja seuraavan iltapäivän poutajaksoon asti.
Yllättävää kyllä, minusta tuntui, ettei se juurikaan lyhentänyt päivämatkoja. Aamusta iltapäivään istuin yleensä sateensuojassa pistooli kädessä ja vaanin mahdollisesti ohikulkevaa ateriaa.

Eräänä päivänä sitten sateen jo tauottua, olin kasaamassa majoituspaikkaani reppuunsa, kun kuulin kaukaista surinaa.
Hiljainen surina nousi ja laski aaltomaisena äänenä…..lentokone. Yassif ! Oliko Yassif sittenkin selvinnyt ja lenteli nyt etsimässä minua. Hakeuduin mahdollisimman avoimelle paikalle ja levitin laskuvarjon pensaiden päälle. vaikka valkoinen varjo olikin melkoisesti nuhraantunut, se erottuisi kirkkaassa auringonpaisteessa kauas.
Odotin ja odotin, mutta surinaa ei enää kuulunut. Istuttuani varjon vieressä ehkä tunnin, tai kaksi aloin uskoa, ettei kone enää tulisi.
Kokosin laskuvarjon taas ja saavuttuani takaisin leiripaikkani luo, kuulin surinan uudelleen.
Nyt keskityin kuuntelemaan, mistä suunnasta ääni tulee ja pian huomasinkin edessäpäin paksun puunrungon, jonka edessä näytti parveilevan hyönteisiä. Mehiläisiä? Samalla selvisi surinan lähde.

Todellakin puunrungossa oli kolo, joka kuhisi pienikokoisia mehiläisiä ja mehiläiset tiesivät hunajaa.
Hunaja tiesi voimia palauttavaa ateriaa.

Nyt oli vain keksittävä keino saada herkut omaan hallintaan.
Mehiläisen pistot eivät tieteenkään kiinnostaneet, pesäaukon liikenteestä ja äänekkäästä surinasta voi jo päätellä, että yhteiskunnassa täytyi olla ainakin tuhansia hyönteisiä.

Sen verran olin toki perillä mehiläisistä, että tiesin mehiläishoitajien rauhoittavan niitä savun avulla Ja käyttävän vielä suoja-asuakin.
Savua minä kyllä saisin aikaiseksi, mutta entä se suoja-asu? Voisinko saada laskuvarjokankaasta sellaisen. Levitin taas uudelleen varjon maahan ja aloin miettiä, kuinka varjoa pitäisi muokata, jotta siihen voisi turvautua mehiläisten hyökkäyksen alkaessa.

Oikeastaan heti oivalsin, että varjohan olikin itsessään ja muokkaamattomana jo mainio suoja. Puolipallon muotoisiin laskuvarjon kupuihin oli tekovaiheessa jätetty keskelle pieni pyöreä aukko, jolla oli jotakin tekemistä varjon käyttöominaisuuksien kanssa.
Vaikka olin aiemmin muutamia suikaleita leikannut kankaan reunasta, niin vieläkin se oli lähes kokonainen

Koska mehiläispesä oli varsin alhaalla, niin minun tarvitsi vain levittää varjo puun alle ja ryömiä itse kankaan kätköön. työntää vain nyrkki aukosta ja sitoa laskuvarjo tiiviisti ranteen ympärille. Pistoksia tulisi tietysti nyrkkiin, mutta sen kyllä kestäisi.

Sen verran innostuin hunaja-ajatuksesta, että unohdin suosiolla sen savujutun ja ryömin varjon alle. Homma toimi jokseenkin, niin kuin olin suunnitellut ja pistoksia tuli hunajakennoja hamuavaan käteeni.
Ensimmäiset piikit kirpaisivatkin varsin tulisesti, mutta pian käsi ilmeisesti turtui ja pistokset tuntuivat lähinnä pikku nipistyksiltä.
Heti ensi yrityksellä onnistuin kaivamaan hunajaa tihkuvia kennon kappaleita varmaan lähemmäs kilon verran.
Vetäydyin sitten varjon suojassa kauemmas pesäpuusta ja käärin saaliini ja yhä siinä pörräävät mehiläiset varjon sisään. Nuoleskelin tyytyväisenä kättäni ja odottelin, kunnes ympäriinsä lentelevät pörriäiset hakeutuivat takaisin puun koloonsa arvioimaan tuhoja, jotka olin aikaan saanut.

8 LUKU


Kaivoin varjokankaaseen käärimäni saaliin esiin ja noukin siitä pois hunajan tahraamat mehiläiset. Nyt pääsin herkuttelemaan.
Alkuun söin kennoja sellaisenaan mehiläisvahoineen, mutta pian tuumin, ettei vahaa ehkä kannattaisi syödä. Ei ainakaan aivan kaikkea. En hetkeäkään epäillyt, etteikö vahakin olisi syötävää, mutta sille voisi löytyä muutakin käyttöä ja hunajaa olisi varmasti puun kätköissä vielä paljon enemmän, kuin olin ensimmäisellä kerralla saanut.
Päätin siis jäädä paikalle joksikin aikaa keräämään voimia ja tietenkin hunajaa.

Kädet ja jo varsin parroittuneet kasvoni olivat hunajasta tahmeita. Jotkut kärpäset haistoivat tilaisuutensa ja alkoivat pörrätä ympärilläni. Onneksi puussa asuvat mehiläiset eivät sentään tulleet vaatimaan omiaan takaisin.
Ja onneksi yöllä alkoi taas sataa. Kaatosateessa ja sysimustassa yössä peseydyin parhaan kykyni mukaan ja onnistuinkin saamaan hunajan itsestäni.

Seuraavana päivänä onnistuin sitten tyhjentämään pesäkolon ja tällä kertaa käytin myös savua suojana ja sainkin huomattavasti vähemmän pistoja turvonneeseen nyrkkiini.

Oli varmaan kolmannen päivän ilta samalla paikalla. Olin pystyttänyt laavun laskuvarjosta suojaksi öisiltä sateilta ja aiemmin sulatellut mehiläisvahaa nuotion lämmössä saadakseni sen mahdollisimman puhtaaksi hunajasta.
Purin sitten pistoolini, joka oli jo pahasti alkanut punoittaa öljyn puutteessa. Puhdistin aseen mahdollisimman tarkoin ja käsittelin samalla osat vahalla. se saisi korvata öljynpuutteen, sillä mitään muuta lähellekään sopivaa ainetta en keksinyt.
Olin kyllä miettinyt jo aiemmin asian hoitamista liskoista, tai käärmeistä paistaessa tihkuvalla rasvalla, mutta uskoin nyt vahan sopivan hommaan paremmin.
Toivottavasti ohut vahakerros suojaisi kosteudelta ja ruostumiselta. Tuskin se ainakaan haittaisi asiaa.

Olin juuri saanut aseen kasattua ja se oli vielä kädessäni, kun laavukangas repäistiin rajulla liikkeellä auki ja näin edessäni tuhkanharmaaksi maalatun ihmishahmon.
Keihäs hahmon kädessä vetäytyi salaman nopeasti taakse heittoasentoon ja hirveä irvistys paljasti punertavissa ikenissä teräväksi viilatut hampaat.

Säikähdin niin, että ojensin aseen ja laukaisin kohti tunkeilijaa. Ase jyrähti ja hahmo sinkoutui taaksepäin. Samassa sen pitelemä laskuvarjokangas putosi väliin ja esti minua näkemästä mitä kankaan toisella puolen tapahtui.
Tuossa lyhyessä hetkessä uskoin nähneeni myös pari- kolme muutakin harmaata hahmoa etumaisen takana.
Ulkoa kuului lyhyt kimeä rääkäisy ja sitten oli täysin hiljaista.
Pujahdin katokseni takapuolelta ulos ja vetäydyin kauemmas pensaiden kätköön seuraamaan tilanteen kehitystä.

Mitään mainittavampaa havaintoa ei yllätysvieraista kuitenkaan ollut tehtävissä. Joitakin heikkoja rasahduksia hieman kauempana laavuni toisella puolen olevassa metsikössä ja pian nekin loppuivat.
Tarkkailin tilannetta kätköpaikastani varmaan pari tuntia, ennen kuin uskaltauduin takaisin majapaikkaani.

Mitään näkyvää jälkeä ei vierailijoista ollut jäänyt. Ei myöskään merkkiäkään siitä, että laukaukseni olisi aiheuttanut pientäkään verenvuotoa.
Vierailijat olivat poistuneet jättämättä jälkeäkään muualle kuin mieleeni. Viilatut hampaat tarkoittivat käsitykseni mukaan kannibaaleja.
Ilmeisesti minut oli havaittu ja ihmissyöjät olivat kannoillani. Nyt olisi parasta olla valppaana, sillä tukalasta tilanteesta huolimatta en halunnut päätyä ihmissyöjien pataan.
Tukalahan tilanne tosiaankin oli, sillä ilta oli käsillä, enkä voisi matkata pimeässä. Toisaalta ei tehnyt kyllä mieleni jäädä paikallekaan, koska olemassaoloni oli nyt tiedossa myös noilla tuhkanharmaiksi maalatuilla villeillä.
Olin jokseenkin neuvoton, mutta oletin, ettei minun kannattaisi palata katokseeni. Toisaalta ei myöskään mieli tehnyt jäädä pensaikkoonkaan viettämään yötä, joten lähdin pimeässä etsimään mehiläisten pesäpuuta.
Oletin, etteivät hyönteiset lentäisi yöllä, ja puu olisi riittävän iso ja vankkaoksainen, joten sen oksille kiipeäminen antaisi jonkinlaisen suojapaikan mahdollisen hyökkäyksen varalle.
Mahdolliset hyökkääjät joutuisivat kiipeämään puuhun ja sen varmasti kuulisin ja pistoolilla voisin torjua alhaalta tulevan uhan.

9 Luku

Aamulla ei edellisen illan vierailijoista näkynyt jälkeäkään, joten laskeuduin puusta ja pakkasin vähäiset varusteeni.
Laskuvarjon kappaleeseen käärimäni hunajakennot antaisivat muutamaksi päiväksi energiaa ja hyvällä tuurilla olisin silloin jo ihmisten ilmoilla.

Yllättävä kohtaaminen villien kanssa oli jättänyt jälkensä ajatusmaailmaani ja parin ensimmäisen päivän aikana minulla oli jatkuvasti tunne, että minua tarkkailivat verenhimoiset katseet.
Koska mitään merkkejä kannibaaleista kuitenkaan ei näkynyt, alkoi vainoharhainen tunnekin hellittää ja saatoin taas paremmin keskittyä katselemaan syötäväksi sopivia hedelmiä ja elävämpääkin ravintoa.

Mehiläispuulta lähdöstä oli kulunut aikaa kai viikon verran ja hunajaa oli vielä hiukan jäljellä, kun ensimmäisen kerran näin merkkejä ihmisasutuksesta.
Jostakin korkealta vuoren rinteeltä syöksyi maitomaisena vaahtona pienen joen vedet vihreänä välkkyvään suvantoon. Paikka oli paratiisimaisen kaunis ja kirkkaassa vedessä saattoi havaita pikkukalojen parvia.
Suvanto oli varmaankin lähes sata metriä halkaisijaltaan ja sen vastarannalla näytti olevan ruokokattoinen rakennus. Rakennus näytti pahoin ränsistyneeltä ja oli ilmeisesti pitkään ollut käyttämättömänä.
Kiersin suvannon ja lähestyin varovasti rakennusta.

Paalujen varaan rakennettu alkuasukastyylinen talo, joka oli varsin mittava kooltaan. pituutta varmaankin reilu parikymmentä metriä. Bambuista rakennettu lattia oli parisen metriä maanpinnan yläpuolella ja rakennuksen alla näytti olevan vielä jäänteitä jonkinlaisesta karja-aitauksesta

Rakennus oli tehty korkealle kallioiselle paikalle, niin ettei sadekauden nostattama tulva päässyt nousemaan aitauksiin.
Bambuiset rakenteet olivat vielä lujan tuntuisia, vaikka katto oli paikoitellen haurastunut ja lahonnut auki..
Kuitenkin sitä oli jäljellä riittävästi tarjoamaan minulle katon pääni päälle.
Rakennuksen seinällä riippui joitakin heittoverkkoja, mutta niiden liinat olivat lahonneet niin, että niihin koskiessa ne hajosivat käsiin..
Nokikerroksen suojaama rautapata ja joitakin savikulhoja oli säilynyt ehjänä ja vaikka pata olikin sisäpuolelta ruosteessa, niin sen saisi kyllä hiekalla ja vedellä käyttökelpoiseen kuntoon.

Vaikka hunajan ansiosta olinkin saanut hieman voimia, niin päätin jäädä paikalle muutamaksi päiväksi.
ymmärsin kyllä, että turha olisi odotella ketään saapuvaksi, mutta olo tuntui jotenkin turvallisemmalta täällä, eikä heti uudelleen viidakkoon tunkeutuminen vaikuttanut juurikaan houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Kalastaminen tietysti alkoi houkutella, mutta paikalta löytyvillä kalastusvälineillä se ei tulisi onnistumaan.
Mieleeni muistui muinaissuomalaisten käyttämä laune. Ehkä saisin sen toimimaan ja saisin ruokahuoltoon kohennusta.

Laskuvarjon silkkinaruista purin ohuita säikeitä, jotka sellaisenaan saisivat kelvata siimaksi. Ohuet silkkilangat vaikuttivat todella lujilta ja olivatkin.
Suvannolta lähtevän matalan joen varrella kasvoi pitkiä ruokomaisia bambuja, joista tulisi kelvollinen vapa.
lahoavaa puuta ei kauan tarvitse viidakosta etsiä ja lahossa puussa ruokailee moninaisia ötököitä.
Kaivoin esiin puukollani paksuja valkoisia toukkia ja viritin valmistamani pyyntivälineen.

Kahlasin suvannon yllättävän viileään ja kirkkaaseen veteen kainaloitani myöten ja heitin siiman päässä olevan täkyni mahdollisimman kauas.
Paksu rasvainen toukka jäi kellumaan aivan veden pintaan ja ehdin miettiä, olisiko pitänyt painottaa siima, jotta syötti olisi vajonnut kalojen valtakuntaan.
Samassa kuitenkin syötin vierellä veden pinta pyörähti ja paikalle jäi pyörimään selvästi erottuva häränsilmä. Muutamaa sekuntia myöhemmin vedenpinta rikkoontui syötin kohdalla ja paksu toukka oli kadonnut. Siima oli ollut melkoisen mutkilla joten ehdin hyvin varautua tärppiin.
Kuitenkin se tuntui viipyvän ja pelästyin, ettei launeviritelmäni sittenkään toimisi. Huomasin pian, että siima verkalleen oikeni ja painui pikkuhiljaa veteen. Kala taisi sittenkin olla vielä kiinni ja makusteli toukkaa suussaan. Toisaalta hyvä niin, sillä muistin launeen toiminnan perustuvan siihen, että kala nielee sen syötin mukana.
Vihdoin siima kiristyi ja tempaisin vastaiskun, jonka tarkoitus oli repäistä siima toukasta ja kääntää launetikku poikittain kalan vatsassa.
Siima vinkui ja viilsi suvannon vettä ristiin rastiin, kala ei vaikuttanut tuntevan puutikun aiheuttamaa tuskaa, vaan kamppaili todella rajusti vastaan.
Vapa oli taipuisa ja otti vastaan rajuimmat repäisyt, silti pelkäsin silkkisen siimani puolesta.
Aikaa tuntui kuluvan pieni ikuisuus, eikä kala juurikaan osoittanut väsymisen merkkejä.
Sen sijaan aloin itse väsyä. Kädet alkoivat täristä ja voima tuntui katoavan kaikkialta kehostani. Mahdollisuuksien mukaan aloin hiissata itseäni ja saalistani kohti rantaa. Viimein istuin vyötäisiäni myöten matalassa vedessä ja uitin kalaa siiman päässä puolelta toiselle.

Jossakin vaiheessa kala kuitenkin kääntyi kyljelleen ja sen syöksyt lyhenivät ja kävivät heikommiksi.
Viimein se suostui rantaan vedettäväksi.
En ollut perillä paikallisista kalalajeista, mutta jonkinlainen monni tämä ilmeisesti oli. Ehkä pari- kolme kiloinen suuripäinen kala, jonka suupielistä sojotti viiksisäikeitä .
Kolkkasin ja perkasin kalan ja sinä päivänä söin pitkästä aikaa kunnon aterian. Tosin suolattoman mutta siihen olin jo tottunut.


10 Luku


Viidakon kätköistä löytyi kolme muutakin rakennusta, mutta ne olivat vielä huonommassa kunnossa, kuin ensin havaitsemani.
Paikka oli ollut asumattomana jo pitkään, mutta se, että olin osunut seudulle jossa oli ihmisen kädenjälkiä sai jotenkin mieleni rauhallisemmaksi. Ikään, kuin olisin ollut paremmassa turvassa.
Seudulta löytyi vielä merkkejä viljellyistä kasveista, kuten pienikokoista banaania lykkäävästä banaanipuusta, ja pähkinäpensaista, joiden hedelmät olivat lapsen nyrkin kokoisia. Näistä sain mainion lisän varsin yksipuoleiseen ravintooni.

Tiesin kyllä, että minun pitäisi jatkaa matkaani, mutta jotenkin vaikealta tuntui jättää tämä pieni kiintopiste, jossa oli inhimillisen elämän maku.
Niinpä venytin lähtöäni varmaan parisen viikkoa ja sinä aikana väsynyt ja nälkiintynyt kehoni keräsi kadonneita voimiaan takaisin. Varusteeni sen sijaan alkoivat osoittaa jo vakavia riutumisen merkkejä. Viidakon kosteudessa niin puukko kuin pistoolikin pyrkivät ottamaan ruostetta varsin reippaasti. Puukon sain vielä hiottua puhtaaksi ja varsin hyvään teräänkin kalliosta irtoavalla kiviliuskeella.
Kohtuullisen terävällä puukolla onnistuin nirhaamaan pitkäksi ja takkuiseksi kasvaneet tukkani ja partani jotenkuten siedettäviksi.
Vahakäsittelystä huolimatta pistooli sen sijaan alkoi olla jo huolestuttavassa kunnossa, eikä aina suostunut laukeamaan ensimmäisellä yrityksellä.. Osasyynsä varmaan oli silläkin, että jäljellä olevat patruunat alkoivat vihertää kosteuden vaikutuksesta hapettuneina.

Pakkohan viimein oli matkaa jatkaa, sillä enhän voinut jäädä odottamaan tällaiseen hylättyyn paikkaan ihmepelastumista.
Pakkasin varusteeni ja lähdin seurailemaan suvannolta lähtevää puroa. Aivan puron lähituntumassa rantapenkereet olivat läpitunkematonta ryteikköä, mutta hieman kauempana sentään pääsin etenemään oikeaan suuntaan.
Yritin seurata katseellani puron kulkusuuntaa, etten ajautuisi liian kauas siitä, sillä purohan veisi takuuvarmasti suuremmalle joelle jossakin vaiheessa ja joethan laskevat aina mereen. Tavoitteeni oli edelleenkin päästä jokea seuraamalla rannikolle.
Olin kulkenut varmaankin jonkun parisataa metriä suvannolta, kun yllättäen astuin viidakosta polulle.
Polku oli selvästi käytetty ja ihmisen raivaama.
Pienen hetken pällistelin polulla miettien, kumpaan suuntaan lähtisin. Polku näytti kulkevan jokseenkin puron suuntaisesti ja päätin siis jatkaa myötävirtaan päin.
Kuljettuani ehkä puolisen kilometriä, kuulin ensimmäiset ihmisäänet. Lasten kiljahduksia ja naurua.
Uskomaton vaikutus oli noilla äänillä. Aivan sydän oli pysähtyä ja vapisin pitkään voimatta ottaa askeltakaan. Olin vihdoinkin päässyt ihmisten pariin .
Kun sitten hoipuin viidakosta kyläaukealle, äänet hiljenivät ja kaikki kyläläiset katsoivat kuin pelästyneinä.
Lapset vietiin kiireesti taka-alalle ja miehet kerääntyivät keihäineen eturiviin. Kyllähän minä varmaan pelottava näky olin huolimatta suvannolla viettämästäni ajasta ja siitä, että olinhan siellä saanut hieman kohennusta olemukseeni.

Kohotin käteni osoittaakseni, ettei minulla olut pahoja aikomuksia ja miehet kohottivat keihäänsä irvistellen ikävästi.
Todella ikävästi, sillä irvistys toi välittömästi mieleeni miehen, jonka olin pikaisesti torjunut pistoolillani mehiläispesäpuun luona. Kaikilla miehillä oli viilatut hampaat, olin osunut kannibaalien kylään.

Kukaan ei liikahtanut ja katseeni kiersi miesjoukkoa ja kylää. Kylässä oli muutama suuri rakennus, jotka muistuttivat suunnattomasti niitä, joissa olin viettänyt viimeiset pari viikkoa..
Varovasti hivutin kättäni pistoolikotelolle. Toivoin mielessäni, että ase toimisi, jos sitä joutuisin käyttämään.



11 Luku


Miesjoukko alkoi jakaantua kahtia ja syntynyttä käytävää myöten minua kohti käveli ryppyisin koskaan näkemäni ihminen.
Pienikokoinen tummaihoinen äijänkäppänä käveli yllättävän arvovaltaisen näköisenä sotureittensa välistä eteeni, avasi lähes hampaattoman suunsa ja sanoi jotakin käsittämättömällä mongerruksella.

Vaikka olin hiukan oppinutkin rannikkoseudulla asuvien alkuasukkaiden kieltä, en tajunnut mitään ukon puheesta, niinpä vain pyöritin päätäni.
Äijä tajusi , etten ymmärtänyt ja vaihtoikin toiselle kielialueelle. Nyt sain sen verran selvää, että ymmärsin äijänkäppänän olevan kylänvanhin, eli eräänlainen päällikkö ja tämän haluavan tietää, mistä olin tulossa.

Osoitin taakseni, viidakkoon päin ja levitin käteni suristen samalla matkiakseni lentokonetta. Sitten tein käsilläni liikkeen, jolla yritin kuvailla maahansyöksyä.
Kai esityksessä jotakin koomista oli, sillä keihäsmiehet hörähtivät nauramaan ja samaan yhtyi myös kylänvanhin.

Minä siinä seisoin hämilläni ja vaivautuneena, uskaltamatta juuri liikahtaakaan. Mikäli tilanne kääntyisi uhkaavammaksi, olisi minun pakko turvautua pistooliin ja toivoa sen toimivan. Vaihtoehtona olisi olla mitä ilmeisimmin kyläläisille varsin sitkeälihainen ateria.

Äijänkäppänä kuitenkin ryhdistäytyi varsin pian ja piti joukoilleen ilmeisen valaisevan tilannekatsauksen ja yleinen naurupurkaus loppui ja ilmeet palasivat takaisin perustasolle, eli irvistelyasteikolle.

Päällikkösmies kääntyi puoleeni ja katsoi silmiini jokseenkin ystävällisesti ja toivotti minut tervetulleeksi kyläänsä.
Hän vei minut majaansa ja sanoi jotakin majassa oleskelevalle iäkkäänoloiselle naiselle, joka poistuikin välittömästi , palatakseen pian höyryävän kuuman keittokulhon kanssa.
Mies otti kulhon käteensä ja ojensi sen minulle. Kieltämättä keitto tuoksui herkulliselta, mutta siinä erottuvat lihanpalat saivat palan nousemaan kurkkuuni.

Mies katsoi tarkoin silmiini ja kehotti minua nauttimaan tarjoillun aterian. Yritin parhaani mukaan väistellä lihakokkareita, koska en voinut olla ajattelematta niiden mahdollista alkuperää.
Isäntäni näytti vaativan kulhon tyhjentämistä ja turhaa minun olisi ollut väittää, etten olisi nälkäinen, niinpä koetin tiedustella minkä eläimen lihasta maukas keitto oli laadittu.
Helpotuksekseni äijä alkoi selittää sen olevan lähtöisin eräästä puoliapinasta ja niinpä voin isäntääni loukkaamatta niellä lihakimpaleetkin.
Kävi jotenkin mielessä, että isännän loukkaaminen voisi johtaa minut seuraavalle ruokalistalle.

Siinä kävi sitten niin, että jäin kylään vieraaksi useamman vuoden ajaksi. Oma kuntoni oli siinä määrin heikentynyt viidakossa viettämäni ajan myötä, etten olisi todennäköisesti selvinnyt kylästä sivistyneen maailman pariin.
Kun sitten kuntoni alkoi olla palautunut, iski outo sairaus, joka vielä pakotti jäämään kylään.

Kyläläiset olivat varsin välitöntä ja ystävällistä kansaa ja aikanaan minulle selvisi, etteivät he suinkaan harrastaneet ihmissyöntiä. Tavasta oli jo luovuttu monia vuosia aiemmin.
Ystävystyin siis kyläläisten kanssa, eivätkä he tuntuneet kantavan kaunaa myöskään siitä välikohtauksesta, jossa olin tullut ampuneeksi erästä kyläläistä.
Kylän miehillä oli tiedossaan useita mehiläispesiä, joita he kävivät säännöllisesti verottamassa ja yllätys oli ollut molemminpuolinen, kun he havaitsivat omalla reviirillään oudon pesärosvon.
Onneksi mies, jota olin ampunut, ei ollut saanut vakavaa osumaa. Tai kyllä osuma oli hyvinkin lähellä ollut muuttua vakavaksi, sillä luoti oli viiltänyt poskeen pahan uran ja repinyt osan miehen korvaa.

Arvet, varsinkin pään alueella olevat olivat hyvin arvostettuja heimon keskuudessa ja mies oli suorastaan ylpeä saamistaan ja meistä tuli mitä parhaat ystävykset.
Kävimme yhdessä hunajaretkillä ja hän neuvoi , kuinka vartalo oli peitettävä vaalealla savella ja kuinka saven oli annettava hetken kuivua, ennen kuin mehiläispesälle voi mennä. Hieman sitkistynyt savi suojasi hyvin mehiläisten pistoilta. Kaverin nimi oli Kha – Khana, tai jotain sinne päin ja minä väänsin sen savolaismuotoon ”Kaakana”.
Elämänrytmi kylässä oli leppoisan rento ja aikaa jäi kaikenlaiseen ilonpitoon, joten aikani kuluksi opetin Kaakanalle suomea. Samalla kun itse sain tutustua paikallisen kielen salaisuuksiin.

Niin minä sitten aikanaan selvisin viidakosta ihmisten ilmoille. Sanoi vanha mies ja karisti tuhkaa sikaristaan vihreästä saippuakivestä veistettyyn tuhkakuppiin.

Pitkä hiljaisuus ja sitten nuorempi mies kysyi:
Mitenkäs sen timantin kävi?
- Niin,…..Se, minä möin sen ja sijoitin rahat British Pertoleumin osakkeisiin.


12 Luku

Punainen hiesumuta roiskahti maastoauton kyljille, kun renkaat painuivat märkään liejuun. Nuori mies kirosi mielessään: – Hitto, jo kolmas kerta tänään. Taisi tulla lähdettyä hieman liian aikaisin sadekauden jälkeen liikkeelle.
Ajoreitiksi kaavailtu sadekauden aikainen joenpohja oli vielä turhan pehmeä ja liejuinen.
Nuori mies kohotti katseensa kaukaisuuteen, missä lähes pilviin ulottuvan vuorenharjanteen päältä voi jo paljaalla silmällä erottaa kolme kapeaa pilaria, ”Pirunsormet”.

Oli kestänyt lähes kolme kuukautta löytää nuo kalliopilarit, mutta nyt ne vihdoin olivat siinä silmin nähtävissä.
Lentäen tehdyn tiedustelun perusteella jokiuomaa seuraten pitäisi maasturilla päästä aivan vuoren tuntumaan ja jopa noin viidenkilometrin mittaisen laaksomuodostuman kautta vuoren toiselle puolen.
Eli sille puolen, mihin Petterisetä oli aikoinaan pudonnut laskuvarjonsa varassa. Ja sinne nuori mies oli nyt matkalla.

Ajokki oli uponnut kertaalleen taas punaiseen liejumutaan ja mies veti keulavinssiltä vaijeria kohti edessä olevaa metsänreunaa. Helpoin ja ainut tapa päästä eteenpäin oli vedättää auto vinssillä avustaen ylös liejusta. Onneksi joenpohja oli pääosin kovettunut ja ajokelpoista. Lukuunottamatta joitakin rapakkopaikkoja, joita ei pystynyt ennalta silmämääräiseti havaitsemaan.

- Seikkailua, oli vanha mies sanonut sikarin savun takaa. -Jos sinä haluat seikkailua, niin etsi Yassifin maalliset jäänteet, niin minä saan lupaukseni pidettyä. Ja poika pääsee kunniallisesti hautaan.
Minä maksan kustannukset, jos sen palveluksen minulle teet.

Viikon ajan oli nuori mies harkinnut pyyntöä ja ilmoittanut sitten suostuvansa.
Vanha mies oli huokaissut, kuin suuri taakka olisi harteilta pudonnut ja sanonut vain: - Kiitos sinulle. Yassifin maallisten jäännösten luona on todennäköisesti ne löytämämme timantit. Jos ne löydät, niin olkoon se sinun palkkiosi. Etsinnän kustannukset minä maksan. Tämä on sinun seikkailusi.

Nuori mies kiinnitti vaijerin uomaan kaatuneen paksun puun oksaan ja palasi maasturille.
Vinssin hiljainen sirinä ei juuri kuulunut tyhjäkäynnillä jurskuttavan moottorin äänen yli, mutta vaijeri kiristyi hiljalleen ja mies lisäsi hieman kaasua ja nosti kytkintä, auttaen pyörillä ajokin nousemista liejusta.

Taas kävely vaijerin irroitukseen. Mies muisteli vanhemman kertomusta.
– Neljä vuotta kului siinä alkuasukaskylässä. Neljä vuotta, sillä se paratiisimainen laguuni viidakon keskellä ei aivan niin paratiisi ollutkaan.
Alkuperäiset asukkaat olivat joutuneet jättämään paikan salaperäisen viidakkokuumeen vuoksi. Ilmeisesti vuoren onkaloissa asustelevat lepakot levittivät tautia, joka paikallisten mukaan oli Weng- kuume.
Ja siihen minäkin sairastuin. Sairaus vei johonkin unenomaiseen tilaan, jossa ei aikaa, eikä paikkaa tiedostanut. Kylän asukkaat syöttivät ja lääkitsivät minua sairauden aikana.
Kului lähes neljä vuotta, ennen kuin olin jokseenkin tolkuissani ja pääsin matkustamaan kylästä sivistyksen pariin.
Olivatko ne lepakot sitten jotain vampyyreita? oli nuori mies kysynyt.
- No eivät. tavallisia hyönteisiä syöviä, mutta kai niissä oli jotain kirppuja, joita oli varissut maahan ja ne iskivät ihmisiin ja levittivät tautia, anhempi oli asiaa valaissut.

Nuori mies irroitti vinssin vaijerin ja kääntyi palaamaan autolleen, kun jokin seikka sai hänet kääntymään ja katsomaan viidakon reunaan tarkemmin.
Puiden välissä sojotti yläviistoon outo sammalen peittämä ja saniaisia kasvava uloke.
- Hitto. Voiko se olla,?…. sehän näyttää aivan, aivan lentokoneen siiveltä.
Mies työntyi lähemmäs ja näki jo harmaaksi patinoitunutta metallia ulokkeen alapinnalla.

- On se. Sehän on lentokoneen siipi, kuinka hiivatissa ..ja voiko se olla….?
Harmaaksi patinoituneesta pinnasta erottui heikosti kirjaimia. B R W 4…?

BRW 44 oli ollut Petteri sedän Junkersin tunnus, sen nuori mies olisi muistanut vaikka unissaan, niin usein hän oli kuullut tarinoita koneesta, jo aivan pikkupoika ajoista lähtien..

Mutta. kuinka kone oli täällä? Kymmenien kilometrien päässä putoamispaikaltaan. Siinäpä vasta kysymys.
Siipi päättyi tiheään aluskasvillisuuteen, mutta sen täytyi olla kiinni koneen rungossa, joka oli ilmeisesti vuosien saatossa peittynyt sadekausien tuomien liejukerrostumien alle.
Tämä tiesi lapiohommia, mutta toisaalta aikaa koneen etsimiseen säästyi.

13 Luku

Kaivaessaan mies pohti koneen kohtaloa. Oliko se kulkeutunut tulvavesien mukana vuorilta maahansyöksyn jälkeen, vai oliko Yassif onnistunut ylittämään vuoren harjanteen.
Pikkuhiljaa koneen runko paljastui ja jälkimmäinen vaihtoehto alkoi tuntua todennäköisemmältä. Runko näytti jokseenkin ehyeltä, mikä tietysti oli suhteellinen käsitys. Maahan syöksyssä se olisi kuitenkin romuttunut täysin ja nyt paljastuvan ohjaamon lasitkin näyttivät olevan kunnossa.

Neljä päivää kesti koneen esiin kaivaminen, eikä sittenkään ollut kaivettu, kuin sen verran, että avoimesta sivuovesta pääsi toteamaan koneen täyttyneen tuosta punaisesta mudasta.
Sisäpuolella ei kuitenkaan ollut kaivua hidastavia juuria ja jo viidentenä päivänä nuori mies voi todeta, ettei koneessa ollut Yassifin maallisia jäännöksiä, eikä luultavimmin timanttejakaan.

Viikkoa myöhemmin mies soitti Takengonilaisen hotellin puhelimesta ulkomaanpuhelun.

Selkeänä kantautui ääni Suomesta maapallon toiselle puolelle.
- Löysit siis koneen, muttet jälkeäkään Yassifista? Luojan kiitos, se poika siis selvisi taas. Täytyy uskoa, että sillä onnenkivellä on todella voimaa.”
Mutta…, yritti nuorempi keskeyttää langan toisessa päässä olevan ilonhetkeä.
ospa se Yassif suunnittelikin kaiken ja huiputti sinut hyppäämään saadakseen pitää löytämänne timantit itsellään.

Ei, ei missään tapauksessa!, kiivastui vanha mies kaukana puhekumppanistaan.
- Sinä et tuntenut Yassifia, kuten minä. Kumpikin meistä olisi ollut valmis pistämään oman henkensä likoon toisen puolesta.
Ja joka tapauksessa pääasia on, ettei Yassif syöksynyt silloin kuolemaansa joten minun ei tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa kaverin jättämisestä.
Sinäkin voit kotiutua oman aikataulusi mukaan. Jos haluat hieman pitää lomaa ja seikkailla, niin sehän vain sopii. Tulet sitten, kun ennätät, hymähti vanha mies puhelun lopuksi.

Takegonin lentoterminaali oli suuri ruokokattoinen katos ja nuori mies istui yksinkertaisella muovituolilla katoksen varjossa odotellen koneensa saapumista.
Valko-punainen yksityisjetti laskeutui kiitoradalle ja rullasi terminaalin kupeelle. Koneesta laskeutui neljä miestä. Kolme rotevaa nuorukaista, joiden liikkeet paljastivat heidän olevan turvamiehiä, tai henkivartijoita.
Neljäs mies oli jo ikääntynyt, mutta käveli ryhdikkäästi kolmen muun asettuessa ympärille, kuin suojatakseen vanhan miehen kulkua. Vaikka minkäänlaista uhkaa ei kentällä näyttänyt olevan, vain muutama terminaalin työntekijä ja yksi tuolilla istuva ulkomaalainen nuori mies.

Vanhempi mies oli tukevarakenteinen ja pukeutunut kalliin näköiseen vaaleaan pukuun ja valkoiseen kapealieriseen hattuun.
Kun seurue ohitti tuolillaan istuvan nuoren miehen, tämä pani merkille vanhan miehen terävän ja tarkkaavaisen katseen ja ruskeaksi paahtuneen ihon. Miehen kaulassa roikkui, valkoisen silkkipaidan päällä, paksu kultaketju, jossa oli kultaiseen kehyslaattaan upotettu musta korukivi. Kiveen oli upotettu kultainen tyylitelty U-kirjain.
Seurue käveli terminaalin läpi ja samassa paikalle kaartoi musta suuri tila-auto, johon matkalaiset nousivat ja auto kiihdytti hiekkaiselle kadulle jättäen jälkeensä paksun pölypilven.

Samaan aikaan kone saapui hieman aikataulustaan myöhässä, mutta pian mies jo istui paikallaan ja odotteli kotimatkansa alkua. Jokin asia tuntui vaivaavan mieltä, mutta hän ei saanut siihen otetta, joten hän otti rennon asennon ja päätti ottaa pienet torkut. Koneessa oli miellyttävän viileää ja lähtöön saattaisi kulua vielä aikaa, joten hyvinkin saattaisi ehtiä tirsat vetäisemään.
Hän oli jo vaipumassa uneen, kun hän äkkiä ponnahti ylös, sieppasi reppunsa juosten ulos koneesta.
Kenttähenkilökuntaan kuuluva mies yritti pysäyttää ja sanoi heikolla englannillaan koneen lähtevän aivan pian.
Se ei enää nuorta miestä kiinnostanut, hän ei lähtisi tuohon koneeseen. Hän oli ollut unen rajamailla, kun mieleen tulivat Petterisedän sanat:
- Pieni pyöreä kiiltävänmusta kivi, jossa oli kuunsirpinmuotoinen lähes oranssinen kide Yassifin onnenkalu !.... Eikö tuolla terminaalin lävitse kävelleellä miehellä ollutkin samanlainen kivi upotettuna kultamedaljonkiin.
Joka tapauksessa, hän ei voisi lähteä kotiin, ennen kuin olisi ottanut asiasta tarkempaa selkoa.

14 Luku

Nuori mies istui ikivanhan Toyotan pikkupakusta väsätyn taksin matkustamossa. Auto pörisi hajallisen pakoputken työntäessä käryään sisätiloihin , kolinasta ja räminästä päätellen ajokki saattaisi hajota millä sekunnilla hyvänsä.
Mies koetti kuitenkin saada taksisuharia puristamaan autostaan lisävauhtia, sillä edellä kulkeva musta tila-auto katoaisi näkyvistä pikapuoliin.

Turhia olivat lisävauhtitoiveet, vaikka porkkanana vilautettu kahdenkymmenen dollarin seteli lipsahti liukkaasti suharin paidan sisään.
Kaverin kielitaitokin vaikutti rajoittuvan yhteen värssyyn: ”-Tankjuu, tankjuu.- Verinais.verinais.”

Seurattava auto katsoi pian viidakkotien mutkan taa, eikä enää ilmestynyt näkyville suorempien tieosuuksienkaan kohdalla.

Jäi epäselväksi, oliko puhdasta sattumaa, vai tiesikö taksinkuljettaja seurattavan auton määränpään, sillä pian rähjäinen Toyota pysähtyi tila-auton taakse aivan hotelli Takengon Hiltonin pääsisäänkäynnin edessä.

Kaksi, hieman jopa koomisen näköisiin vihreän-valkoisiin uniformuihin pukeutunutta ja varsin riuskanoloista miestä ilmaantui välittömästi paikalle.
Toyotakuski sai tiukkasävyisen opastuksen ilmeisellä alkukielellä ja pöräytti matkoihinsa heti, kun matkustajana ollut nuori mies ehti nousta kyydistä.
Formumiehet tuijottivat nyt tiukasti paikalle jätettyä matkustajaa. Ilmeet olivat kuitenkin hieman epävarmempia, kuin paikallisen taksikuskin kanssa, sillä matkustaja oli ilmiselvästi ulkomaalainen.

Epävarmuus näytti lisääntyvän, kun ulkomaalainen viittasi mustaan autoon ja sanoi haluavansa tavata autolla saapuneen Yassif Katalin.
Toinen miehistä tarttui nuoren miehen käsivarteen ja alkoi saatella tätä poispäin hotellin edustalta, kertoen samalla, ettei autolla saapunut vieras ollut Yassif Katal, vaan Omar Cermaran. Yksi Arab Oilin suurimmista osakkeenomistajista.

Nuori mies hörppi kahviaan katukahvilassa lähellä äskeistä hotellia ja mietti. Oliko hän erehtynyt? Ilmeisesti niin oli ja nyt pitäisi vain tyytyä siihen ja valmistautua uudelleen kotiinlähtöön.
Toisaalta, riipus miehen kaulalla vaikutti Yassifin taikakalulta, eikä moisia lienee kovin runsaasti olemassa.
Hotellin vahtimestarit olivat olleet hyvin vakuuttavia vieraansa henkilöllisyyden suhteen.

Mutta, tuo talismaani? Voisiko olla, että Yassif olisi ollut joku salanimi? Ehkä, mutta mistä syystä?
Ehkä asiasta pitäisi ottaa vielä selkoa. Tilaisuus ei toistuisi, joten nyt oli peli katsottava loppuun asti.

Mies kaivoi repustaan lehtiön ja kynän.
Hän kirjoitti paperille lyhyen viestin ja allekirjoitti sen omalla nimellään:” Petri Mäkitalo.”
Taittoi sitten liuska kahtia ja kirjoitti päälle suurin kirjaimin Yassif Katal? ja lisäsi loppuun kysymysmerkin.

Hiltonin uniformupukuinen vahtimestari koputti ylimmän kerroksen sviitin ovelle ja selitti arastellen asiansa avaamaan tulleelle turvamiehelle, ojentaen samalla ulkomaalaiselta nuorelta mieheltä saamansa lappusen.
Kaksikymppinen, jonka hän oli saanut viestin toimittamisesta, tuntui polttavan paidantaskussa. Turvamiehen läpitunkeva katse tuntui näkevän jopa takin lävitse , sillä katse näytti porautuvan juuri paidantaskun kohdalle.

Omar Cermaran astui näkyville ja tiedusteli , mitä oli tapahtumassa.

Turvamies avasi lappusen ja luki sisällön.
Omar Cermaran näytti jäykistyvän ja jopa kalpenevan sekunniksi, sieppasi sitten lappusen ja tuijotti päällekirjoitusta.

- Pettri Mac Italo ! huudahti vanha mies. - Hakekaa hänet tänne! Heti!

15 Luku.

Hämmentyneen näköisenä Omar Cermaran katsoi edessään seisovaa nuorukaista.
Sinä et ole Pettri Mac Italo! hän ilmoitti. äänessä kuulti pettymys ja uteliaisuus.
- Kyllä minä olen Petri Mäkitalo. Nuori mies ilmoitti ja tajusi samassa, että edessä seisova mies oli, kuin olikin Yassif Katal ja tarkoitti Petteri Mäkitaloa, hänen setäänsä.


Kolme päivää myöhemmin pieni punavalkoinen yksityisjetti kohosi Sumatran pilvettömälle taivaalle. Petri katseli alapuolella höyryävää sademetsää.

Hän oli kertonut Omar Cermaranille lähes kaiken mahdollisen sedästään ja tämän seikkailusta ja oli viettänyt nämä päivät Omarin vieraana.

Nyt Omar istui jetissään Petrin vastapäätä ja kertoi omaa tarinaansa.
– Niin. Silloin, kun Pettri hyppäsi laskuvarjollaan koneesta olin varma, etten selviytyisi. Moottori veteli viimeisiään ja olimme vielä liian matalalla.
Kone tärisi, moottori ryki ja oli sammumisen partaalla, eikä siinä ollut voimaa viedä konetta. Yht’äkkiä se kuitenkin hyrähti täysille kierroksille ja ehdin jo reimastua, että vika oli korjaantunut. Ehdin arvella, että polttoaineessa oli ollut jokin roska, joka oli mennyt läpi ja nyt kone hyrräsi, kuin uutena.

Olin kuitenkin ajautunut jo niin lähelle vuoren kylkeä, että rinteellä kasvavat puut iskivät koneen pohjaan.
Sain vielä kikkailtua koneen ylemmäs, mutta sitten kone kiljaisi viimeiset kierroksensa ja sammui.
Sen verran ehdin kuitenkin saada korkeutta, että pääsin livahtamaan vuorenharjanteella jököttävien kalliopilareiden välistä. Harjanteen toisella puolen olikin ainakin kilometrinen jyrkänne, joten äkkiä minulla olikin ilmaa siipieni alla ja alapuolella näkyi kiemurtelevan jokiuoma.

Junkersin liito-ominaisuudet olivat riittävän hyvät, joten laskeutuminen ei enää tuottanut ongelmia.
Liu’uin niin pitkälle jokiuoman päällä, kuin mahdollisuuksia oli ja laskeuduin sitten veteen. Vasta laskeutumishetkellä minulle selvisi, ettei minulla ollut toista ponttoonia, joten laskusta meinasi tulla volttisarja.
No, jotenkin sain vielä keploteltua Junkersin yhden ponttoonin varassa lähes pysähdyksiin.

Vasta laskun loppuvaiheessa se pyörähti ja keikahti rantapuiden sekaan. Toinen siipi siinä katkesi, mutta minä selvisin pikkukolhuilla.

Omar jatkoi tarinaansa: – Irrottelin sitten koneesta kellukeponttoonin ja väsäilin siitä itselleni kulkuvälineen. Itse en paljoa vesillä ole ollut, mutta tiesin alkuasukkaiden käyttävän sivuponttooneja kanooteissaan, vakauttamassa niitä. Sen tapaiset minäkin väsäilin bambuista ja sainkin mielestäni riittävän tukevan aluksen aikaiseksi.
Viikossa olin sitten jo rannikolla, joskin täysin asumattomalla seudulla. Vedestä minulla ei ollut pulaa, olihan sadekausi, mutta ruokapuoli oli aika yksipuolista. Onneksi rannalla kasvoi kookospalmuja, joten en sentään nälkään kuollut.

Eräänä iltana sitten näin horisontissa laivan valot, jotka hiljalleen tulivat kohti. Meloin kanootillani koko yön laivaa vastaan ja onnekseni minut havaittiin laivalta seuraavana päivänä ja niin olin pelastunut.

Päästyäni ihmisten ilmoille, kauppasin heti osan löytämistämme timanteista ja ostin lentokoneen, jolla lähdin etsimään Pettriä, siis setääsi. En vain koskaan onnistunut löytämään jälkeäkään ja oletin hänen menehtyneen viidakkoon.
Onneksi niin ei sentään käynyt ja saan vielä nähdä hänet.

Petri mietti, uskaltaisiko kysyä Yassif Katalista ja siitä, miksi Omar oli nimeä käyttänyt nuorena.
Omar kuitenkin otti itse asian puheeksi:
– Niin Setäsi tuntee minut nimellä Yassif ja se on todella oikea nimeni. Minä olen Omar Yassif Katal Feysal Cermaran.

Siinäpä ratkesi sekin arvoitus ja nyt oltiin Omarin yksityiskoneella matkalla kohti Suomea.

16 Luku

Omar Cermaran irvisti tuskaisesti ja hiki valui pitkin varsin komeaa nenänvartta.
– Lupasin, lupasin. Kyllä minä sen muistan, ähki tummapintainen arabi ja kaatoi kiulusta vettä päähänsä.
– En minä kyllä uskonut, että te suomalaiset todella olette niin hulluja, että kuumennatte huoneen niin lämpimäksi, että vesi kiehuu ja sitten vielä alasti istutte itseänne ruoskimassa helvetillisessä kuumuudessa.
Muuttaisitte Saharaan asumaan, niin lämpöä riittäisi luonnostaan. Siellä kun hakkaisitte itseänne piikkiakasian oksilla, niin luulisi teiltäkin suurempi itsekidutuksen himo helpottavan.

Petri ja Petteri setä nauroivat kippurassa Omarin vuodatusta.
Petteri oli muistuttanut Omaria vanhasta lupauksesta lähteä joskus kokeilemaan saunomista.

Miehet olivat tarinoineet kaikenlaista pitkinä iltoina ollessaan viidakon vankina pakkolaskun jälkeen. Petteri oli kotimaata kaipaillessaan kertoillut suomalaisten tavasta saunoa ja siinä yhteydessä saanut ystävänsä lupaamaan moisen herkun kokeilua.
Tuskinpa Omar oli aavistanut mitä koko saunominen oikeastaan oli, tai uskonut koskaan joutuvansa, tai pääsevänsä mukaan moiseen tilanteeseen.

Arabi oli kuitenkin sanansa mittainen mies ja kun luvattu oli, niin puhe piti.
Olihan arabi varmaan kuumuuteen tottunut, mutta Petteri lienee väritellyt saunakuvauksissaan todellisuutta, joten ennakkokäsitykset saunan helvetillisistä olosuhteista muokkasivat Omarin mielialaa ja saivat saunan vaikuttamaan todellisuutta tulisemmalta paikalta.


– Miten muuten oli, eikö kumpikaan teistä palannut etsimään sitä timanttiesiintymää siellä Sumatralla? Petri päästi ilmoille mieltään vaivanneen kysymyksen.

Vanhemmat miehet vilkaisivat toisiaan. Petteri setä pudisti päätään: – Minä en ainakaan , ei juuri huvittanut lähteä hankkimaan uudelleen sitä viidakkokuumetta. Uusinta tartunta olisi saattanut saada unitilan jäämään pysyväksi. Täydellinen toipuminenkin kesti paljon pidempään, kuin sen neljä vuotta jotka vietin viidakkokylässä.

- Minä kyllä pidin sitäkin silmällä, etsiessäni Pettriä reilun vuoden ajan pelastumiseni jälkeen, Omar sanoi. - Kun sitten olin vakuuttunut, ettei mitään Pettrin löytämiseksi olisi enää tehtävissä, niin yritin toki löytää paikan. Vaikeaa se tosin oli, sillä seutu on täynnä pikku laaksoja ja vuoren harjanteita.
Lentelin viidakon yllä sadekausien loppupuoliskolla, toivoen näkeväni sen ryöppyävän veden kaaren. Sehän olisi ollut varma tunnistuskeino, mutta en sitä koskaan löytänyt.

– Eikö sen nyt voisi paikantaa satelliittikuvista? Petri Kysyi.

Olen minä sitäkin yrittänyt, mutta alueella oli vuonna 1962 voimakas maanjäristys, eikä sitä ennen ollut satelliitteja kuvaamassa, Omar vielä kertoi.- Maanjäristys on saattanut muuttaa olosuhteita paikalla, sillä nykyisistä alueen satelliittikuvista en ole vaahtosuihkua löytänyt, vaikka kuvamateriaali alueelta on varsin kattavaa.
- Olihan siellä toinenkin maamerkki, joka ehkä näkyisi satelliittikuvassa, mietti Petri mielessään, vaikkei ajatustaan sanoiksi pukenutkaan. - Se laskeutumisuoma. Se voisi näkyäkin oikeaan aikaan otetussa kuvassa.


Kesäillan laskeva aurinko värjäsi taivaanrantaa kullanhohtoiseksi, ja öljytyyni järven pinta päilyi laiskasti heijastaen iltataivaan sävyjä ja peilaten laskevan auringon sulan kuparin väristä kiekkoa.

Ilmassa leijui saunasavujen tuoksu ja jostakin kaukaa kantautui vienona käen kukunta. Ilma oli helteisen päivän jäljiltä vielä leppeän lämmin ja tunnelmaa tiivisti järven takaa kantautuva vaimea haitarin soitto.

Pyyhkeisiin kietoutuneet miehet istuivat kelosaunan kuistilla nautiskellen pitkistä laseista jääpaloin jäähdytettyä karpalomehua.
Järvellä huusi kuikka ja se sai hartaan tunnelman laukeamaan ja Omarin tuumimaan:
– Mukavanlaiset olot sinulle Pettri täällä tuntuu olevan. Tästähän voisi vaikka oppia tykkäämään, jos täällä useammin pääsisi käymään…?”
Totta kai sinä olet aina tervetullut, kuten nämä poikasikin, Petteri vastasi ilmaan heitettyyn esittämättömään kysymykseen.

LOPPU

Arvostelut

Ei arvosteluja

Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS