Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
QR-Code dieser Seite

Piraatti

Pandemian jyllätessä saattaa kotioloissa pysyttelevillä kansalaisilla olla aikaa ja jopa tarvetta lueskella.
Liitän sivustolla yhden tarinan ajankulukkeeksi. Tämä "Piraatti" on ollut täällä aiemminkin esillä, mutta ehkä joku vielä jaksaa viettää tuokion merirosvoilun parissa.

---Terveisin Arska---

ps. Tämä on vanhempaa tekstituotantoani, ja saattaa siksi sisältää kieliopillisia kompasteluja. Toivottavasti niistä huolimatta tarinasta löytyy joitakin viihteellisiä seikkoja.




1 Luku


Kissa ja pöllö


Ollie Carvecanin, joka myös tunnettiin nimellä Ollie Lechuza , ”Pöllö Ollie”, silmä välähti hämärässä ruumassa, kun hän loi silmäyksen kahteen nuoreen mieheen, jotka virnistelivät ilkikurisesti.
- Uskokaa pois, se on pahan eellä. Tänään kirjoitetaan vuosiluku 1717, se on kaksi kertaa seitsemäntoista ja kerran siihen vielä tulee ensimmäinen heinäkuuta. Maailmanloppu se silloin tulee, sanokaa mun sanoneeni ja se on muuten justiinsa tänään.

Ollien meuhkaaminen ei vaikuttanut miesten käyttäytymiseen millään tavalla. Ollie oli vanha mies heidän näkökulmastaan. Varmaan se on kohta jo nelikymppinen. Olivathan miehet ehtineet ihmetellä, miksi kapu tuota vanhaa kääkkää kuljetti matkassa. Käsittämätön asia, mutta jotakin omituista yhteyttä kapun ja Ollien väleissä oli. Kapu vaikutti suorastaan ihailevan vanhaa merikarhua.
Tokihan Ollie oli oikea merirosvon ilmentymä silmälappuineen ja puujalkoineen, mutta ei tässä mitään mainostolppaa kaivattu, sillä jokainen mies tässä parkkilaivassa oli täysiverinen piraatti.

- Virnuilkaa, mitä virnuilette, mutta pahan eellä se on, meikäläinen sen tuntee luissaan.
- No varmasti tunnet, ainakin tuossa sääripuussasi. Hekotteli Kaspar Morali, toinen miehistä ja osoitti Ollien puujalkaa, johon maailman rumin ja -pahaluontoisin laivakissa Uller teroitti kynsiään.

Samassa helvetillinen rysäys keskeytti miesryhmän sananvaihdon.
Ruuman seinään, Kaspar Moralin ja tämän toverin Caramin Ilveccion väliin ilmestyi puolikkaan hevosen kokoinen aukko, josta sumun seasta välkkyivät turkoosina Karibianmeren loivat mainingit.

-------

Tyventä oli kestänyt jo toista viikkoa, eikä matkanteko onnistunut ja tilanteen teki kiusalliseksi myös lähistöllä vaaniva kuunari Cerbera, jota kipparoi Englannin amiraliteetin valtuuttamana kapteeni Romaro Rosa.
Läpikiero kaippari jonka nimellisenä tehtävänä oli lopettaa merirosvoilu Karibianmerellä.
Yleisessä tiedossa oli, että Rosalla oli valtuudet pitää kymmenys saaliista, jonka onnistui ottamaan nimissään Englannin kruunun haltuun.
Yhtälailla oli yleisessä tiedossa, ettei Rosa tehnyt tiliä likikään kaikesta haltuunsa saamastaan arvo-omaisuudesta. Niin oli käymässä myös sille saaliille, jonka hän onnistui kaappaamaan itseltään Henry Morganilta.

Romaro Rosa oli onnistunut Cerberallaan pysäyttämään Morganin ja kaappaamaan tämän vain pari päivää aikaisemmin ryöstämän saaliin.
Nykyaikaisimman aseistuksensa vuoksi Cerbera oli ylivoimainen Morganin laivaan verrattuna. Sen kanuunoiden kantomatka oli lähes puolta suurempi, kuin piraattilaivan vastaavien ja vaikka merirosvojen priki oli nopeudeltaan ja ketteryydeltään jokseenkin ylivertainen Rosan laivaan verrattuna, Morgan miehineen joutui antautumaan Rosan vangiksi.

Ehkä kuuluisan merirosvon vangitseminen oli pikemminkin aloittelijan tuuria, kuin armottoman kovaa osaamista ja tinkimätöntä taistelumoraalia, sillä kokemattomuus kostautui myöhemmin Rosalle.
Hän poikkesi vankeineen Martinquen saarelle, rantautuen La Triniten kaupungin laituriin täysin tietämättömänä La Triniten pormestarin sopimuksesta Karibian piraattien kanssa. Pormestari Pascal Gnautinveul keräsi piraateilta satamaveron, jonka vakuutena tarjosi turvallisen maapaikan. Tosin sillä ehdolla, etteivät piraatit harrasta toimintaansa Martinquen alueella.

Kun Cerberan miehistö oli rantautunut ja rantakapakoita kierrellessään kehuskellut onnistuneella pidätyksellään, marssitti Gnautinveul kolmesataa valiokaartilaista satamaan ja esitti Romaro Rosalle illalliskutsunsa.
Valiokaarti jäi satamaan, pormestarin siirtyessä vieraineen virka-asunnolleen.
Runsaan ja monipuolisen, sekä varsin maukkaan aterian jälkeen La Triniten pormestari tiedusteli vieraaltaan.

- Minulla on aivan erinomaista Skottilaista wiskyä. käykö se, vai nautitteko mieluummin laadukkaasta Ranskalaisesta gognakista? Kysyi Pascal Gnautinveul Rosalta.
- Tuota…sattuisiko löytymään Belgialaista mansikkalikööriä? Tiedusteli kapteeni Rosa ja sai isäntänsä muhkeat viiksikarvat värähtämään halveksuvasti.
- Toki,…toki….. Michelle!. totesi Pascal Gnautinveul ja lähetti nyökkäyksellä sisäkkönsä noutamaan likööriä jostakin kellaritiloista.

Hiljaisuus kesti niin pitkään, kunnes Rosa oli saanut lasillisen punaista ja makeaa juomaa käteensä. Ehkä hiljaisuus oli Rosan mielestä kiusallinenkin, muttei sentään isännän näkökannan mukaan. Pormestari tuijotti asuntonsa ikkunasta merelle päin ja mietti itsekseen. Hän ei alkaisi liköörinlipittäjän kanssa mihinkään erikoisempaan keskusteluun. Ilmoittaisi vain asiansa ja vaatisi sen mukaiset toimenpiteet.

- Olen kuullut, että teillä, kapteeni Rosa, on laivassanne vangittuna kapteeni Henry Morgan miehistöineen. Mitä olette aikonut heidän suhteensa tehdä?
-
- Niin todellakin. Aloitti Cerberan kapteeni puheenvuoronsa ja ylimielinen ylpeys erottui peittelemättömänä hänen äänessään. – Tulin Karibialle amiraali Wilkinsonin valtuuttamana lopettamaan merirosvoilun ja olen nyt vanginnut yhden pahimmista, ellei jopa kaikkein pahimman merirosvon ja vien hänet joukkioineen Englantiin tuomittavaksi.
-
- Vai niin, vai jopa merirosvoja. Ehkä teidän kannattaa nyt miettiä asia uudelleen. Jos nuo miehet todella ovat merirosvoja, niin pitkä merimatka voi tuoda ikävän yllätyksen, sillä tuskinpa vain kovapintaiset piraatit istuvat kiltisti odottamassa silmukkaan joutumistaan.
-
- Niin, voitte olla oikeassa. Minulla kapteenina on tietysti oikeus ja valtuudet suorittaa tuomitseminen ja hirttäminen vaikka välittömästi. Pääsisinpä jatkamaan tehtävääni pikimmiten. Rosa tuntui oivaltavan asian uudessa valossa. Maineensa kasvatusta hän oli ajatellut, päättäessään kuljettaa merirosvot Englantiin tuomittavaksi, mutta tokihan maine vähintään yhtälailla kasvaisi, kun sana Morganin teloituksesta leviäisi.

- Minusta teidän kannattaisi harkita kapteeni Morganin ja hänen miehistönsä pikaista vapauttamista. La Triniten pormestari totesi vakaasti.
-
- Mitä…, vapauttamistako? Ei tule kuuloonkaan. Miksi vapauttaisin yhden kuuluisimmista merirosvoista? En todellakaan aio… Rosa oli suorastaan ällistynyt moisesta maininnasta.

- Puhutaanpa kapteeni Morganista mitä tahansa, niin henkilökohtaisesti minulla ei ole mitään näyttöä minkäänlaisesta rikollisesta toiminnasta hänen suhteensa. Morgan on vieraillut useinkin kaupungissa ja hänen, tai hänen miehistönsä käyttäytymisestä on vain hyvää sanottavaa. Pormestari Gnautinveul ilmaisi oman näkemyksensä varsin selkeästi ja korostetun painokkaasti. – Minä pidän Kapteeni Morganin vangitsemista laittomana, enkä salli tilanteen jatkuvan tämän pidempään. Mikäli aiotte teloittaa kapteenin ja hänen miehistönsä, niin takaan, että saatte tehdä heille seuraa niissä riippuleikeissänne.

Romaro Rosa oli äimistynyt toden teolla. Huolimatta siitä, että hän muisti kolmesataa valiokaartilaista musketteineen ja miekkoineen, hän vastusti ajatusta suurimman mainetekonsa lyttäämisestä. Hän menettäisi kasvonsa miehistönsä silmissä ja voisi samalla hyvästellä lupaavasti alkaneen uransa.

- En voi suostua siihen… Rosa sopersi. – Ymmärrättehän, että se on mahdotonta, se olisi urani loppu ja …Cerberan kapteeni kaatoi liköörin kurkkuunsa ja yskäisi käheästi.
- Jotta te nyt pystytte säilyttämään kasvonne, tehdään vaikka näin. Ehdotti Gnautinveul. – Te luovutatte vankinne minun kaartilleni ja lähdette välittömästi satamasta. Se, mitä minä teen Morganin ja hänen miehistönsä kanssa, ei enää kuulu teille.

Kapteeni Rosa ymmärsi vaihtoehtojen olevan nyt tässä ja älykkäänä miehenä ymmärsi hyväksyä tarjouksen, josta kieltäytymisen mahdollisuutta ei ollut.
Ja niin Cerbera purjehti La Trinitestä merelle ja jatkamaan tehtäväänsä merirosvouksen parissa. Hieman kapteenin tuskaa lievensi se, että Morganin saalis jäi laivaan. Merirosvokapteeni oli ymmärtänyt, että saaliin vaatiminen olisi myös näyttö merirosvoilusta ja saattaisi Pormestari Gnautinveulin tukalaan asemaan.



2 Luku

Vaihtelevalla menestyksellä Cerbera oli kyntänyt Karibian aaltoja ja nyt sen jahdattavana oli kuunariparkki Negro Peligano, jonka kipparina hääräili lähes Henry Morganin maineeseen yltävä Jack Rackham.

Romaro Rosa laski kaukoputkensa ja kääntyi adjutanttinsa puoleen.

- Ei epäilystäkään, se on Negro Peligano ja Jack Rackham. Tästä reissusta taitaakin tulla jymymenestys.
- Tulee, tai ei tule. Tokaisi ruoriin nojaileva tykkimies Harley. Tätä tyventä saattaa kestää pitkäänkin ja Negro Peligano voi hyvin saada tuulta purjeisiinsa tunteja, tai päiviäkin ennen meitä. Voihan se käydä toisinkin päin, mutta se on tuurista kiinni. Nyt vain jökötetään näköyhteyden päässä, mutta muuta ei taideta.
- Saatetaanpa hyvinkin taitaa. Rosa väitti. – Voidaan laskea isovene vesille ja hinata laiva yöllä tykinkantaman päähän piraateista ja ampua laiva upoksiin.
- Eipä taida vain onnistua. Epäili tykkimies. – Kuunaria ei saisi yhdessä yössä veneellä vetämällä edes puoleen matkaan, puhumattakaan kanuunan kantomatkasta. Rosvojen parkki on huomattavasti kevyempi ja ne tekisivät saman tempun. Jos vielä kävisikin niin, että tuuli nousisi, kun meillä on vene vesillä ja köydet kiinni, niin Negro Peligano saisi vain suuremman etumatkan.

Kapteeni Rosa pohti ajatusta tuokion ja päätti silti yrittää jotakin. Puuseppä saisi rakentaa kanuunalle lavetin kahteen suureen laivaveneeseen, jotka kyllä pystyisi yön aikana soutamaan tykinkantaman päähän Negro Peliganosta.
Lisäetuna asiassa olisi se, että Cerberan uudenmalliset rautakanuunat olivat kantomatkaltaan lähes puolet tehokkaampia, kuin piraattialuksen vanhanaikaiset pronssitykit.
Tätä ylivoimaa hyödyntäen hän oli onnistunut pakottamaan Morganin antautumaan. Hän oli onnistunut pääsemään Cerberalla Morganin aluksen tuntumaan ja sellaiseen asemaan, etteivät merirosvoaluksen kanuunat yltäneet hänen laivaansa, mutta Cerberan kanuunoilla olisi ollut helppo työ upottaa Henry Morgan miehistöineen ja aluksineen, joten tämän oli ollut pakko antautua. Morgan oli erehtynyt luulemaan Cerberaa tavalliseksi kauppalaivaksi ja aitona piraattina ei voinut vastustaa tilaisuutta, vaan oli nostanut mastoon pääkallolippunsa vaatien näin kuunaria pysähtymään.

Enää tuollainen ei tulisi onnistumaan, sillä sana Cerberan toiminnasta ja tehtävästä oli levinnyt kaikkialle Karibian merellä.

Rosa kyllä ymmärsi, että merirosvot, joilla yhtälailla oli näköyhteys Cerberaan, olivat tietoisia hänestä ja hänen tehtävästään, joten samanlaiseen yllätykseen ei enää olisi mahdollisuuksia.
Sillä nyt ei suurempaa väliä olisi., koska Jack Rackham oli yhtälailla jumissa tuulettoman sään vuoksi.

Yön pimeydessä kaksi laivavenettä lipui äänettömästi kohti vaaraa aavistamattomien merirosvojen alusta. Kummassakin veneessä oli kahdeksan miestä ja yksi Cerberasta irroitettu laivatykki.
Yöllä ilma oli viilentynyt ja lämpimästä merenpinnasta kohosi sumukerros, joka paksuni paksunemistaan. Auringon noustessa aamulla, meri näytti valkoiselta pumpulikerrokselta, josta esiin pilkisti vain laivojen ylimmät kansirakenteet ja mastot, joissa roikkuivat apeannäköisenä purjeet odottamassa tuulen heräämistä.

Sakea sumu suojasi Cerberalta lähtenyttä iskujoukkoa, mutta samalla se myös esti näitä näkemästä kohdettaan. Kompassi, joka oli pimeyden vuoksi otettu mukaan, opasti kuitenkin ryhmää sumussakin vääjäämättömästi kohti kohdettaan.

Aurinko, joka nousi nopeasti ryhtyi hajottamaan sumukerrosta ripeään tahtiin. Cerberalta lähtenyt iskuryhmä alkoi erottaa sumun seasta laivan piirteitä ja samalla he voivat todeta saapuneensa tavoiteltuun asemaan. Tulukset iskivät kipinää ja kohta jo lykättiin paloöljyyn kasteltu liekehtivä lunttu sankkireiän ruutilataukseen.
Voimakas jyräys saatteli pyöreän rautakuulan lentoradalleen ja ruudin valkoiset palamiskaasut syöksyivät kipinäsuihkun myötä kuulan perään.

Kallisarvoinen kanuuna oli tuettu vankasti alustaansa, eikä se näin ollen päässyt siirtymään rekyylin heittämänä taaksepäin, kuten laivakäytössä kanuunat tekivät.

Tokihan Cerberan puuseppä oli alansa ehdotonta aatelia ja siksi ei laivaveneeseen rakennettu lavetti kärsinyt vaurioita kanuunan raivoisasta takapotkusta.
Sen sijaan lavetin tukiparrut työntyivät laivaveneen tasaisesta perästä ulos, työntäen takalaidan mennessään. Perälaitansa menettäneen veneen kannatusominaisuudet romahtivat samassa silmänräpäyksessä merkityksettömälle tasolle. Yli puolitoista tonnia painava rautakanuuna ei antanut veneelle kellunta-aikaa sekunnin kymmenystäkään, kun se jo lähti saattamaan veneen raatoa kohti merenpohjaa lähes kymmenen syltä alempana.

Kanuunan lauetessa, oli toisessa veneessä ollut Romaro Rosa ehtinyt jo päästää ilmoille pettymyksen ilmaisuna väkevän liudan pahimpia tuntemiaan kirosanoja, sillä hän olisi ehdottomasti halunnut ampua ensimmäisen laukauksen kohti Negro Peliganoa.

Nähdessään kuitenkin toisen laivaveneen hajoavan kanuunan rekyylissä, hän tunsikin jotain omalaatuista helpottuneisuutta siitä, ettei sentään ehtinyt ensimmäisenä kanuunaansa jyräyttämään. Romaro Rosa ei ollut edes kehno uimari, sillä hän ei osannut uida lainkaan.

Varsin johdonmukaisesti ja viisaasti hän päättelikin olla laukaisematta toista kanuunaa ja sen sijaan aloitettiin toisen venekunnan pelastustoimet, joiden päätyttyä päätettiin palata alukselle ja vinssata kanuuna takaisin omalle paikalleen.
Tämän eräällä tavalla harmillisen takaiskun jälkeen Cerberalla olisi vain 23 kanuunaa, eikä sekään nyt kovin vähää ollut. varsinkin, kun otetaan huomioon niiden nykyaikainen tulivoima ja ehdottoman vastustamaton kantomatka.
Kun mereen joutunut venemiehistö oli saatu nostettua jäljellä olevaan laivaveneeseen, Rosa huomasi vielä yhden harmillisen takaiskun olevan tulossa. Ympärillä oleva sumuverho alkoi liikahdella ja repeillä. Samaan aikaan näytti myös Negro Peliganon purjeet heräävän eloon. Tuuli nousi. Ei kovin voimakkaana, mutta selkeästi alkoi tuulla ja Piraattien aluksen purjeet pullistuivat ja täysin purjein varustetut mastot alkoivat lipua kauemmas.
Romaro Rosa kirosi niin, että Turkkilainen basaarikauppiaskin olisi punastunut hävetessään osaamattomuuttaan tuossa sadattelun jalossa taidossa.
Raskaan kanuunan ja suuren miesjoukon hankaloittaessa soutamista, puuhaan lisäsi oman vaikutuksensa vastainen tuuli, joka hidasti entisestään jo verkkaisenoloista matkantekoa. onneksi sentään joku laivalla näytti osaavan tehdä johtopäätöksiä ja Cerbera alkoi hitaasti lipua soutajia kohti.

3 Luku


Negro Peliganolla aika pysähtyi, tosin vain parin sekunnin ajaksi. Kaspar Morali ja tämän toveri Caramin Ilveccio tuijottivat liikkumattomina ja suut avoimina näkyä edessään. Äsken vielä maailmanloppua ennustanut Ollie Carvecan makasi pitkällään ja liikkumattomana kajuutan lattialla ja Ollien puujalkaa kynsinyt laivakissa oli kadonnut. Kadonnut oli myös Ollien puujalka, samoin, kuin osa ruuman vastakkaistakin seinää.
Jack Rakhamin ei tarvinnut miehiään komentaa, sillä yllättävä kanuunanlaukaus oli aikaan saanut sen, että miehet ryntäsivät asemiinsa odottamatta erillistä käskyä. Tykkimiehet riensivät tykeilleen ja muut musketteineen ja jopa pistooleineen ja miekkoineen laivan partaalle.
Yllätyshyökkäystä ei kuitenkaan kuulunut, mutta kauempana sumun seassa voi nähdä jotakin liikehdintää. Sumu alkoi sopivasti hälvetä ja paljastaa liikehdinnän aiheuttajaa.
Pian saattoi jo paljaalla silmälläkin todeta kanuunalla varustetun laivaveneen, jonka miehistö autteli vedestä sinne joutuneita ylös.
Jack Rackham seurasi tilannetta kaukoputkellaan ja hämmästeli toimitusta.
Näytti siltä, että venekunta tyytyi vain yhteen ammuttuun laukaukseen ja lähti sitten takaisin. Käsittämätöntä! Negro Peliganos olisi tuolta matkalta puolustuskyvytön, heidän tarvitsisi vain ampua ja osua kerran vesirajaan ja laiva olisi mennyttä. Ilmeisesti hyökkääjät olivat ajautuneen arvioissaan liian lähelle Negro Peligansoa ja siksi osuivat liian ylös. Nyt ne siirtyvät vain hieman kauemmas ja aloittavat upotustoimet. Jack Rackham puri alahuultaan, tämä ei nyt näyttänyt yhtään hyvältä. Samassa ylhäällä mastoissa tapahtui jotakin. Purjeet paukahtivat tuulen osuessa niihin. Jack tunsi laivan lähtevän liikkeelle. Ehkä tässä kuitenkin vielä pieni mahdollisuus avautuu, hän mietti. Hänen pelkäämäänsä kanuunan laukausta ei kuitenkaan kuulunut ja syy jäi Jackilla arvoitukseksi.

Ollie Carvecan makasi märkä pyyhe otsallaan hyttinsä laverisängyssä ja katsoi Jack Rackhamin huolestuneisiin silmiin.

- Ei taida hyvältä näyttää Jack? Kähisi Ollie.
- Ei todella näytä. Jack vahvisti. – Ampuivat sitten sinua taas tykillä jalkaan.
- En tunne mitään. Ollie sanoi. – Osuiko se siihen parempaan jalkaan?
- Valitettavasti siihen. Jack myönteli suupieli nytkähdellen.
- Voi ei taas! Vanha merirosvo ähkäisi. Miksi ne aina täräyttävät siihen samaan? No, onhan minulla varajalka, annatko sen tuolta kaapista? Mitenkäs sille Ullerille kävi? Se oli juuri rapsuttamassa kutiavaa säärtäni, kun se paukku tuli.
- Siihen taisi tulla täysosuma, katista ei jäänyt edes märkää läikkää jäljelle. Taisi kuula sukeltaa kissannahkaisessa uimapuvussa laidan lävitse mereen. Jack totesi haikealla äänellä, sillä hän tiesi kollin merkinneen Ollielle paljon. Vähintään yhtä paljon, kuin merkitsi kirjava papukaija jollekin vanhanajan merirosvopäällikölle.

Ollie painui syvemmälle sänkynsä pohjalla ja kasvoille kohosi entistäkin kärsivämpi ilme.

- Voi harmi. Uller oli niin kiltti ja kaunis kissa ja kaikki siitä tykkäsivät. Ollie vaikersi.

Todellisuudessa katti oli kai kaikkein rumin ja pahasisuisin kolli, joka maan päällä, laivasta nyt puhumattakaan, oli koskaan naukunut. Ullerin luonnontakkuinen ruosteen ruskean ja mustanharmaan sekainen turkki ei ruokkoamalla kummemmaksi muuttunut, ja sen vahvasti alapurentainen leuka sai suurikokoiset alahampaat pysymään jatkuvassa irvistyksessä. Laivakissana se oli omaksunut aidot merimiestavat ja aina satamaan saapuessaan se livahti ensimmäisten joukossa maihin ja pimeille satamakujille.
Pitkällisten merellä olo aikojen jälkeen se, kuten merimiehet yleensäkin, kaipasi vastakkaisen sukupuolen seuraa.
Paikalliset satamakollit eivät tietenkään suopeudella katselleet laivasta saapuvaa kilpakosijaa ja lukemattomien kujatappeluiden saatossa Ullerin ulkomuoto oli kärsinyt melkoisia muutoksia. Korvat olivat repeytyneet lähes olemattomiksi repalereunaisiksi töpöiksi ja määrättömien arpien verkosto rumensi ennestäänkin luotaan työntävää naamavärkkiä.
Toinen silmäkin oli jäänyt jollekin taistelutantereelle ja sen paikalle oli Ollie laatinut mustan pukinnahkaisen silmälapun, joten kyllä Ullerkin alkoi ulkomuodoltaan ja luonteeltaan kunnon piraatista käydä.
Alkoiko Uller käydä jo iäkkääksi? Oli Ollie joskus pohtinut, kun selvästi kollin tappelureissut näyttivät vähentyneen. Toki tilanteeseen saattoi myös vaikuttaa se, että yhä useammin satamissa vilahtavien nuorempien kollien ulkomuodossa esiintyi voimakasta alapurentaa osoittavia piirteitä ja näytti siltä, kuin nämä nuoret kollit jostakin syystä näyttivät sietävän Ullerin olemusta hyvin.

Liikutuksen kyynel vierähti Ollien poskelle ja hän kohottautui kyynärpäittensä varaan ja katsoi tiukasti kapteeni Jack Rackhamin silmiin ja sanoi.
- Tiedätkö, mitä tämä nyt merkitsee?
- Taidanpa pahus vieköön aavistaa. Jack virnisti.
- Aivan niin. Sotaa tämä tietää. Ollie kähisi. – Tätä ei hevillä hyvitetä. Vasta sitten olen tyytyväinen, kun veistän itselleni uuden jalan Cerberan isomastosta. Ollie Carvecan murahteli.

Negro Peliganon vauriot oli korjattu ja alus purjehti Karibian vesiä etsiskellen aivan tiettyä saalista. Purjekuunari Cerberaa. Ollie Carvecan haki hyvitystä puujalkansa kohtaamaan vääryyteen ja samalla myös laivakissa Ullerille aiheutettuun mielipahaan. Aivan oikein, mielipahaan. Lienee ollut Ullerilla jokunen henki vielä tallella, koska silmänräpäyksen puolikasta ennen kanuunankuulaa, se loikkasi irti Ollien koivesta. Asiaan saattoi myös vaikuttaa se seikka, että havaitessaan koipeaan kynsivän kollin, Ollie ravisti sen tiehensä kipakalla potkulla. Ehkä niin oli, ehkä ei, sillä kukaan ei jälkeenpäin osannut sanoa, miksi kissa ehti kuulan väistämään. Kolme- neljä päivää Cerberan laivaveneestä ammutun kanuunalaukauksen jälkeen Uller ilmestyi kuitenkin näkyville. Kissaparka oli pelästynyt rytinää ja etsinyt itselleen piilopaikan, josta muutaman päivän paaston aiheuttama nälkä sen viimein ajoi esiin.
Ollien riemulla ei rajaa ollut, kollin hiippaillessa näkyville. Hän sieppasi kissan syliinsä ja ilo näytti olevan molemminpuolinen, sillä Ullerkin osoitti hellyyden piirteitä raapaisemalla Ollien varsin kookkaaseen nenäkolviin molemmilla etukäpälillään komeat vekit.



4 Luku

1700 luvun alkupuolella viestintätekniikka kulki huimaavin askelin eteenpäin, sillä merirosvojen täytyi tietää jo hyvissä ajoin, ennen johonkin satamaan hakeutumistaan, ettei siellä ollut samaan aikaan Cerberan tapaisia ja samoin tavoittein liikkuvia aluksia.

Niinpä ennen satamaan rantautumista merirosvolaivoilta tähysteltiin eräiden rantakylien suuntaan kaukoputkilla. Tiettyjen talojen pihoilla näytti usein olevan pyykkejä kuivumassa narujen varaan viritettynä. Tämä varsin mitäänsanomattoman näköinen ja tavallinen tapahtuma oli muokattu palvelemaan tiedonsiirtoa. Naruilla olevien asusteiden värit ja käyttötarkoitukset oli koodattu nerokkaaseen viestintäsysteemiin.
Aluksi tiedotus oli ollut varsin alkeellista ja sillä vain ilmoitettiin seuraavassa satamapaikassa viipyvästä sota-aluksesta, mutta koodikielistö kehittyi ja monipuolistui taidokkaassa käytössä tehokkaaksi tiedonsiirtoverkostoksi.

Niinpä varsin pian tiedettiin Negro Peliganolla, samoin, kuin muillakin alueen piraattialuksilla Cerberan liikkeistä, ettei alus poikennut tunnetuissa satamapaikoissa, vaan hankki tarvittavat täydennyksensä saarilla asuvien intiaanien kylistä.
Tästä voitiin päätellä, että Romaro Rosa oli aktiivisessa jahdissa, eikä tuhlannut aikaa satamakaupunkien riennoissa.
Todellinen syy kuitenkin oli hieman toisenlainen. Rosa halusi pitää oman miehistönsä tietämättömänä siitä, mitä oikeasti tapahtui La Trinitessä.

Myös toisenlainen viesti luettiin Negro Peliganolla. Pyykkinarujen kalsaririvistöt tiedottivat seuraavaa. ”Henry Morgan haluaa tavata Jack Rackhamin La Trinitessä. Asia on tärkeä.”


5 Luku

- Morjesta mieheen! kaksi piraattikapteenia kilisti rommimukiaan hämyisessä satamakapakassa.
- Kuulin, jotta Rosa kohteli kaltoin Pöllö-Ollieta ja Ollie julisti sodan Rosalle. Henry totesi suoraan tapaansa.
- Pitää paikkansa. Ampuivat rammalta mieheltä paremman jalan tuhannen päreiksi. Kyllä siitä saa jo pikkusen hermostuakin. Jack vahvisti.
- Sitäpä vaan ajattelin pyytää, jotta jos ette upottaisi sitä Cerberaa, kun tarttisin ittellen uuden paatin. Rosan pirulainen kun taisi upottaa sen minun entisen.

- No, minäpä juttelen Ollien kanssa, jos se vaikka suostuisi, vaikka kyllä se aikalailla tiukkana on ollut. On päättänyt veistää ittelleen uuden jalan Cerberan mastosta. Ja sinähän kyllä Ollien tiedät. Se on yhtä pahansisuinen, kuin kissansa, kun sille päälle sattuu. Nyt se on taas sattunut.

- Ehkäpä minun kannattaa itseni jutella Ollien kanssa. Morgan tuumaili.
- Niin se varmaan on parasta. Arveli myös Jack.
- Pöllö-Ollie on kyllä aika erikoinen tyyppi ja osaa kyllä pitää päänsä, mutta eiköhän me päästä jonkinlaiseen neuvotteluratkaisuun. Henry pohti vielä

Erikoinen tyyppi oli jopa lievä ilmaisu Ollie Carvecan kohdalla. Päätoiminen piraatti hän ei enää ollut. Ei enää liki kymmeneen vuoteen, mutta kaipuun merelle iskiessä, hän pestautui mieluusti jonkun vanhan tuttunsa laivaan ja haluttu mies kyllä mukaan aina olikin.
Veri veti vanhaa seiloria merelle ja useimmiten juuri Jack Rackhamin, tai Henry Morganin matkaan. Aivan pelkästään siksi, että kyseisten kapteenien matkassa riitti tapahtumia ja toimintaa.

Kunnon meritaistelu ja tykkien jylinä saivat vanhan merirosvon veren virtaamaan suonissa nuoruuden päivien tapaan. Mikäpä antoikaan rauhaisamman yöunen, kuin täysimittainen laivanvaltaus, Tykkien jylinä, pistoolien räiske ja miekkojen kalske yhdistettynä huumaavaan ruudinsavun hajuun.

Muutaman rommimukillisen jälkeen piraattikapteenit alkoivat päästä tunnelmaan ja muistelivat innoissaan tilanteita, joihin olivat Ollien kanssa ajautuneet.
- Oletkosh muuten nähnyt Pöllö-Ollien taistelussa? Tiedusteli Jack Rackham Morganilta, vaikka hyvin tiesikin toisen nähneen useitakin taistelutilanteita.
- Joo….olenhan toki. On se hirmuinen, vaan shatutko tietämään, kuka on Ollien opetthanut?
- Totta maar …, tai ainaskhin Ollie itse shanoo, shaaneesha ophetukshen Ullerilta. Jack sammalsi vastauksen Henryn kysymykseen.
- Jep…Shiinä on kuulemma ilma täynnääh kynhsiä ja hampaita….hik, kun Uller tappelee.

Tujakka rommi alkoi tehdä tehtäväänsä ja Kipparit päättivät siirtyä jatkamaan illan viettoa Negro Peliganolle ja lähtivät hoippumaan pitkin pimeää satamakujaa kohti laitureita.
Jostakin kujan pimennosta eteen astui kuitenkin miesjoukko, jonka olemuksessa oli jotakin pahaenteistä. Toinen samanlainen ilmestyi varjoista myös kaksikon taakse.

- Taitaapi nyt näyttää silthä, jotta päästään tappelemaan. Henry Morgan totesi.
- Niinpäsh näyttää. Ollapa nyt Ollie mukana, niin näytettäishiin noille. Jack puhisi suupielestään, kokeillen samalla tavoittaa vyöltään pistoolia, muistaen samassa, ettei heillä tapana ollut La Trinitessä kantaa aseita. Aivan vain kohteliaisuudesta Pormestari Gnautinveulia kohtaan.
Samat kohteliaisuus säännöt eivät näyttäneet olevan käytössä porukalla, joka piiritti kaksikkoa. Paljastetut miekat ja pistoolit välähtelivät himmeästi siinä valjussa valossa, joka lankesi jonkun rakennuksen ikkunasta ulos.

………

Kehittynyt viestintätekniikka, joka merirosvoille oli tuiki tärkeä, ei sentään ollut pysynyt pelkästään piraattien tiedossa. Jotkut vanhemmat merimiehet, jotka paljon Karibian vesillä olivat seilanneet, olivat myös saaneet vihiä viestimistä ja aikaa myöten oppineet myös tulkitsemaan sanomia.

Pari asiasta perillä olevaa konkaria oli myös sattumoisin pestautunut Cerberan miehistöön. Näin ollen Henry Morganin viesti Jack Rackhamille oli osunut myös Cerberan tähystäjän silmiin.
Tieto tulkittiin niin, ettei Morgan ollutkaan vangittuna, saati teloitettuna La Trinitessä, vaan vapaalla jalalla.
- Näyttää siltä, että La Triniten pormestari on liittoutunut merirosvojen kanssa. Romaro Rosa selitti tilannetta parhaan kykynsä mukaan miehistölleen.
- Luovutin Morganin miehineen Gnautinveulille, koska hän lupasi tuomita merirosvot ankarimman mukaan. Valehteli Rosa luontevasti.

Samalla Rosa näki tilanteessa uuden ja entistä paremman tilaisuuden.
- Nyt, kun Rackham menee La Triniteen tapaamaan Morgania, niin siinä avautuu mainio tilaisuus napata molemmat piraatit yhdellä kertaa. Hän laskeskeli.
- La Triniteen meillä ei ole asiaa, sillä Gnautinveul antaa tukensa näköjään piraateille ja tulee kyllä vielä katumaan sitä.

- La Trinitestä pistää pitkälti merelle ulottuva La Caravellen niemi, jonka laguuneista löydämme suojaisan rantautumispaikan. Matkaa tulee korkeintaan viisi mailia, joten varustamme retkikunnan, jonka tehtäväksi tulee molempien kapteenien sieppaaminen.
Luultavasti merirosvot istuvat jossakin satamakapakassa illat vetämässä rommia, joten meidän tarvitsee vain vaivihkaa kierrellä kapakoita ja kun löydämme Morganin ja Rackhamin, niin viritämme väijytyksen.
Vaikka suunnitelma ei mikään pitkälle viety järjen riemuvoitto ollutkaan, niin kaikessa yksinkertaisuudessaan se osoittautui toimivaksi.

Romano Rosan johtama sieppausjoukkio sai, kuin saikin haarukoitua piraattikippareiden illanviettopaikan ja onnistui vielä virittämään väijytyksen, joka osoittautui menestykseksi. Kaksi aseistautumatonta juopunutta merirosvoa pariakymmentä hampaisiin asti aseistettua Romano Rosan luottomiestä vastaan. Asetelma oli kerta kaikkiaan toivottoman epäsuhtainen, mutta hurjaluontoiset piraatit eivät toki aikoneet silti antautua taistelutta.
Taistelusta tuli lyhyt ja veretön. Kaksi huimapäisintä ja rohkeinta väijyttäjää sivalsi takaapäin pistoolien perällä Rackhamia ja Morgania kalloon ja miehet tuupertuivat kadulle.
Tajuihinsa tullessaan miehet huomasivat olevansa lujasti köysissä ja heitä raahattiin pimeässä metsässä.

6 Luku

Aamu oli jo pitkällä, Negro Peliganon kannella asteli hermostuneen oloinen mies ja siveli silmälappuaan. Mies oli Ollie Carvecan. Hän oli odottanut, että Jack tuo vieraansa, siis Henry Morganin laivalle pienen kapakkakierroksen jälkeen. Se oli lähes yleinen käytäntö näissä kohtaamisissa ja koska Henry oli toistaiseksi ilman omaa laivaa, olisi luonnollista, että vierailu jatkuisi Negro Peliganolla. Näin ei kuitenkaan ollut käynyt, eikä Jack ollut myöskään yksin palannut. Ehkä veijarit olivat löytäneet mieluisaa seuraa ja jääneet viettämään rantaelämän makoisampaa puolta.
Kun päivä oli jo puolisensa kääntänyt, eikä kippari vieläkään ollut palannut laivalleen, alkoi Ollie jo todella huolestua.
Miehistön palaillessa kaupungilta Ollie tiedusteli, oliko kukaan nähnyt Jackia ja Henryä. Viimeiset havainnot olivat edelliseltä yöltä kapakasta nimeltä ” Mustan helmen laguuni.”
Joku muisteli kapteenien lähteneen pienessä laitamyötäisessä kohti satamaa ja olivat siis ilmeisesti olleet matkalla Negro Peliganolle.

Päivän mittaan alkoi satamaan palailla aamuvarhaisella merelle lähteneitä kalastusaluksia ja niiden myötä saapui myös tärkeä tieto. Cerbera oli purjehtinut ulos eräästä la Caravellen niemen eteläisestä laguunista ja matkannut kohti Martinquen eteläpäätä.

Synkkä epäily nosti päätään Ollien Carvecan ajatuksissa. Cerberan yöpyminen piilossa, niin lähellä La Triniteä ja samaan aikaan tapahtunut piraattikapteenien katoaminen saattoivat hyvinkin liittyä toisiinsa. Mitä ilmeisimmin, ne eivät voineet enää olla pelkkää sattumaa.

Negro Peligano nosti ankkurinsa ja purjehti merelle. Suurin osa laivan miehistöstä oli vanhoja konkareita, ja tunsi ennestään Ollien ja koska konkarit näyttivät mukisematta hyväksyvän kipparin vaihdoksen, eivät ne muutamat uudet mukanaolijatkaan ryhtyneet pullikoimaan.
Pientä ihmetyksen purinaa sentään nostatti uuden kipparin määräys irrottaa suurin osa kanuunoista ja laskea ne painolastitilaan.
- Jätetään vain keulan ja perän tykkiparit paikoilleen ja muut kiinnitetään tukevasti köliparrun kupeelle, Ollie käskytti.

Mikäli komento ihmetytti joitakin miehistön jäseniä, syy siihen selvisi pian avomerelle saavuttaessa.
Kanuunoiden paino alhaalla painolastitilassa vakautti laivaa ja salli navakassakin tuulessa suuren purjemäärän käytön. Negro Peligano tuntui suorastaan kiitävän eteenpäin, kohti Martinquen eteläkärkeä.
Komentosillalla Ollie tähysti kaukoputkellaan. Edessäpäin ei näkynyt mitään, ja rantakylien pyykkinarujen välittämän viestin mukaan Cerberalla oli reilu etumatka. Lähes puoli vuorokautta ja sen lisäksi Cerberakin näytti käyttävän maksimipurjeita. Kiire tuntui olevan Romaro Rosallakin.

Koska näköyhteyttä ei ollut, oli vain pääteltävä Cerberan suunta sen määränpään mukaan. Määränpään, joka ilmeisimmin olisi Englanti, Tai sille kuuluvat Virgin saaret.
Ollie päätteli Rosan tulleen Morganin tapauksesta sen verran varovaiseksi, ettei yrittäisi helpointa ratkaisua, Virgin saaria. Englanti! Kohti mainetta ja kunniaa, sinne Rosa taatusti hakeutuu, Ollie päätteli. Lyhyin ja todennäköisin reitti Atlantille veisi Martinquen pohjoispuolelta Dominican ja Martinquen välistä. Saarten etäisyys toisistaan mahdollistaisi sen, että Cerbera voisi matkata kompassinsa varassa läpi yön. Eikä sen tarvitsisi haaksirikon pelossa pysähtyä pimeän ajaksi. Kompassi, sellaista nykyaikaista suuntimavälinettä ei Negro Peliganolla ollut, vaikka tarpeen se varmasti olisi, sillä taivas alkoi peittyä tummiin pilviin, jolloin tähdistä ei suuntimaa voinut tarkistaa.
Illan alkaessa hämärtyä, tuuli tuntui vain nousevan, mutta Ollie ei antanut määräystä purjeiden laskusta. Hämärän tihentyessä nopeasti pimeydeksi, Carvecan tarttui itse ruoriin ja riisui silmälappunsa. Pimeydessä sitä tuskin kukaan huomasi ja nuorempien miesten keskuudessa tuntui olevan tärkeämpääkin pohdittavaa, kuin Ollien silmälappu.
Vaikka saarten väli olikin reilut parikymmentä mailia, niin kurssi kulki niin viistosti saarten välissä, että sen oli pakko johtaa lähelle Dominican karikkoisia rantavesiä. Sivumyötäinen tuuli aiheuttaisi vielä sortumaa laivan reitissä. Täydessä pimeydessä vaara ajautumisesta liian lähelle rannikon riuttoja oli miesten mielestä suuri. Jopa liian suuri.
Ollie arveli kuitenkin Cerberan jatkavan purjehtimista pimeydestä huolimatta, joten heidän täytyi tehdä samoin. Saarten välistä purjehtiminen pimeässä olisi ainut riski, ainakin alkumatkassa, eikä Ollie sitäkään riskinä osannut pitää.


7 Luku

Karibianmerellä purjehtivat laivat tulivat kyllä tutuiksi kaikille samoilla vesillä seilaaville merimiehille. Laivojen yksittäiset piirteet, niiden aseistukset ja nopeudet kyllä tiedettiin varsin yleisesti. Negro Peliganollakin tiedettiin Cerberan olevan hitaampi, jo senkin vuoksi, että sen raskaasti ylimitoitettu aseistus aiheutti tavallista suuremman uppouman alukselle ja näin leikkasi suurinta mahdollista purjehdusnopeutta. Raskaat kanuunat tykkikannella myös estivät kovalla tuulella maksimipurjeiden käytön laivan kaatumisvaaran vuoksi.
Niinpä kolmantena aamuna, aamuauringon valossa kaukana edessäpäin näkyivätkin takaa-ajetun Cerberan purjeet. Iltaan mennessä purjeet olivat lähestyneet jo siinä määrin, että ennen iltahämärää, Ollie määräsi jo Negro Peliganolla purjeita vähennettäväksi. Olisi turhaa kiirehtiä Cerberan tykkien kantaman sisäpuolelle, sen sijaan laivalla alettiin valmistautua tulevan yön tapahtumiin. Laivavene laskettiin kulkemaan köyden varassa laivan perään. Veneen keulaan sidottiin kiinni myös toinen köysi, joka jäi kiepille keulatuhdon päälle.

Illan tummetessa Ollie määräsi purjeet laskettaviksi ja niin tapahtui. Purjeet laskettiin ja tilalle nousivat merirosvoaluksen mustat purjeet ja mastonhuippuun kohosi musta lippu, jossa komeili valkoinen pääkallo sääriluineen. Merirosvolippu!
Ilta oli kuitenkin pimentynyt jo siinä määrin, ettei vaihdosta enää pystynyt Cerberan kannelta havaitsemaan edes kaukoputkella.
Avomerellä tuuli kävi yhä navakammaksi ja tummat pilvet pimensivät entistä enemmän tummaa yötä.
Ollie Carvecan hymyili pirullista hymyä seistessään Negro Peliganon ruorissa. Lähes täydellisessä pimeydessä sitä kuitenkaan kukaan ei pystynyt näkemään, tai ehkä korkeintaan laivakissa Uller pystyi sen ainoalla silmällään havaitsemaan.
Jälleen ilman silmälappuaan Ollie tuijotti eteensä. Ei Ollie silmäpuoli ollut, mutta hänen toinen silmänsä oli vahingoittunut samassa tykinlaukauksessa, joka vei toisen jalan. Silmä oli muutoin pikkuhiljaa parantunut, mutta siihen jäi sietämätön valonarkuus, jonka vuoksi oli pakko pitää silmälappua. Toisaalta, ehkä juuri tuo valonarkuus aiheutti myös silmään erikoisen ominaisuuden. Ollie näki sillä lähes täydellisessä pimeydessä.
Hän katsoi edessään murtuvia aallonharjoja ja himmeästi vihreänä hohtavaa vettä. Hän katsoi pikkuhiljaa lähestyvää Cerberan peräpäätä ja laivaa joka rullasi laitamyötäisessä tuulessa. Cerberan takakannella hehkui himmeä valo. Kynttilälyhty, joka valaisi kompassia.
Sen sijaan Negro Peliganolla ei hehkunut ainoaakaan valonlähdettä. Miehistön kajuuttaan oli Ollie sallinut yhden lyhdyn, koska sieltä ei pieninkään valonsäde yltäisi ulos.
Täysin purjein laiva ahmi Cerberan etumatkaa kiinni. Ollie tarttui kellonaruun, joka oli yhdistetty miehistön kajuutassa olevaan kelloon, ja nykäisi kahdesti. Jonkin ajan kuluttua Caramin Ilveccio hapuili paikalle pimeyden lävitse.


------


Suunnitelma piraattikapteenien sieppaamiseksi oli siis kantanut hedelmää ja siitä Romano Rosa tunsi erinomaista mielihyvää. Hänellä oli vankinaan kaksi Karibianmeren kuuluisinta merirosvokapteenia. Rosan ajatukset liihottelivat korkeuksissa. Palkkio tällaisesta uroteosta tulisi olemaan takuulla ruhtinaallinen, ellei jopa kuninkaallinen. Hänet saatettaisiin jopa aateloida ja mitä kaikkea siitä voisikaan seurata? Vain mielikuvitus olisi rajana mahdollisuuksille sen jälkeen ja se kaikki, tuntui tällä hetkellä olevan hänen käsiensä ulottuvilla.

Sieppausretkikunnan saavuttua aamuvarhaisella Cerberalle, aloitti Rosa välittömästi lähtövalmistelut. Tarkoituksena oli häipyä alueelta nopeasti ja huomaamatta, ettei kenelläkään olisi edes aavistusta siitä, mihin piraattikapteenit olivat päätyneet. Hän tiesi, ettei Cerbera nykyisellään pärjäisi nopeudessa Negro Peliganosille, mikäli alusten välillä tapahtuisi takaa-ajokilpa. Hän oli itse päätynyt ylivoimaisen aseistuksen vuoksi tinkimään aluksen nopeudesta. Ratkaisu, joka oli jo kerran osoittautunut onnistuneeksi Henry Morganin tapauksessa. Eikä Rosa epäillyt hetkeäkään, ettei sama voisi toistua myös Negro Peliganon, tai muiden piraattialusten kohdalla.

Yön pimeinä hetkinä Cerbera oli kompassinsa avulla purjehtinut Karibianmereltä Atlantin puolelle ja nyt kolmannen aamun sarastaessa, Rosa hymyili tyytyväisenä seisoessaan komentosillallaan. Hyvä laitamyötäinen tuuli vei alusta ja sen kapteenia kohti Englantia, kohti mainetta ja kunniaa, jonka Rosa tunsi hyvin ansainneensa.
Cerbera, joka oli muokattu sota-alukseksi entisestä orjalaivasta, kynsi kohisten aaltoja. Keularuuma oli entisten aikojen malliin rakennettu orjien kuljetukseen ja ainoa käynti ruumaan oli vahvasta teakpuusta rakennetun ristikkoseinän oven kautta. Ristikko-ovi oli jykevärakenteinen, eikä sitä väkivalloin pystyisi avaamaan ruuman puolelta. Paksu telkirauta ja jykevä riippulukko takasivat sen, ettei ovea avattu myöskään ulkopuolelta luvattomasti. Tyrmän tapaiseen ruumaratkaisuun oli jouduttu orjien kuljetuksessa, koska arvokkaat orjat, olivat kannelle päästyään hypänneet arvelematta mereen, vaikkei rannikkoa olisi ollut näkyvissäkään.
Rosa oli arvellut ruumaratkaisun olevan oivallinen myös vankien kuljetuksessa ja siksi se oli jätetty entiselleen. Tällä hetkellä ruumassa majaili kaksi miestä, Henry Morgan ja Jack Rackham.

Jack Rackham ennätti pukea sanoiksi miesten mielissä pyörivät tunnelmat.
- Eipä kuule veliseni nyt taida hyvältä näyttää.
- Eipä niin. Morgan vahvisti olettaman. – Täytyy myöntää, että oli yllättävä teko Rosalta tulla yölliseen La Triniteen. Mitäpä arvelet, minne tässä matkustetaan?
- Oletettavasti Rosa pyrkii Englantiin, tai vaihtoehtoisesti Virgin saarille. Toivottavasti jälkimmäiseen, se saattaisi antaa meille vielä pienen mahdollisuuden. Jack Rackham tuumaili.
Niin, Olliella on muistaakseni jotain sukulaissuhteita Virginsaarten kuvernööriin. Joku Ollien tyttäristä taitaa olla kuvernöörin veljenpojan kanssa aviossa. On sitten kokonaan eri asia, onko siitä meille apua. Toisaalta, vaikka taivas näyttää pysyttelevän paksussa pilvessä, niin, ettei tähdistäkään pysty öiseen aikaan suuntaa varmistamaan, minusta tuntuu että, olemme siirtyneet Atlantin puolelle. Taidamme olla matkalla Englantia kohti.

8 Luku

Valkeni kolmas päivä siitä, kun Cerbera purjehti vankeineen ulos La Caravellen laguunista ja pian laivan kannelta havaittiin kaukana perän takana siintävät purjeet.
Romaro Rosa tähysti kaukoputkellaan perässä tulijaa ja totesi.
- Laivassa on siniset purjeet, joten se voisi olla st Topaz Hispanjolasta.

Pieni aavistus siitä, ettei niin välttämättä kuitenkaan olisi, kävi pyörähtämässä Rosan mielessä, mutta hän työnsi sen välittömästi pois ajatuksistaan. Kyllähän hänelläkin oli tiedossa, että merirosvoalukset käyttivät hämäysmielessä erilaisia variaatioita purjeissaan ja oli toki mahdollista, että sinipurjeinen alus olisi piraattilaiva, mutta asia ei huolettanut Rosaa.
Mikäli takaa tuleva laiva osoittautuisi merirosvoalukseksi, hänen tarvitsisi vain päästää se omien tykkiensä kantomatkan päähän ja upottaa se muutamalla täyslaidallisella.

Takaa tuleva alus lähestyi hyvää vauhtia ja Cerberan kannella seurattiin lähestyjää päivän mittaan tarkasti. Illan hämärtyessä pikkuhiljaa tihentynyt jännitys kuitenkin laukesi. Hyvää vauhtia lähestynyt sinipurjeinen alus näytti laskevan purjeensa ja jäävän yön ajaksi tuuliajolle. Cerbera jatkoi matkaansa ja pimeys nielaisi sitä seuranneen laivan. Niinpä kukaan ei havainnut, kuinka sinisten purjeiden tilalle kohosivat mustat piraattipurjeet ja maston huippuun nousi pelottava merirosvotunnus: Pääkallolippu.



--------


Lähes täydellisessä pimeydessä Ollie Carvecan opasti Caramin Ilvecciota.
- Menemme tuulen alapuolelta Cerberan rinnalle. Tällä hetkellä nopeutemme on selvästi parempi, kuin Rosalla, mutta kun Cerberan purjeet ottavat tuulen edestämme, niin tilanne muuttuu ja meidän vauhtimme asettuu itsestään samaksi, kuin Cerberalla.
- Onko se mahdollista? Ilveccio kysyi. – Kun menetämme tuulen purjeista Cerberan katveessa, niin mehän jäämme heti jälkeen.
- Aivan niin. Ollie vahvisti. – Ja kun jäämme jälkeen, niin saamme taas tuulesta voimaa. Usko vaan vanhaa konkaria. Laivojen nopeudet asettuvat tarkalleen samaksi ja Cerberan purjeet peittävät katveellaan sen verran Negro Peliganon purjeista, että samaan suuntaan matkatessa voisimme purjehtia vaikka viikon eikä eroa syntyisi, kunhan pidämme kylkien välisen etäisyyden jokseenkin samana. Ainut edellytys sille on, että hitaammin kulkeva on tuulen yläpuolella.

Yön pimeydessä Caramin Ilveccio ei juuri nähnyt mitään, mutta oli jossakin vaiheessa aistivinaan pienen muutoksen tuulen käyttäytymisessä.

- No, niin. Olemme nyt oikeassa asemassa Cerberan kupeella ja nopeus on asettunut samaksi. Nyt tarvitsen hieman apuasi. Ollie totesi nuorelle piraatille.
Hän opasti Ilveccion laivan partaalle ja tarttui köyteen, jonka toisessa päässä oli aiemmin vesille laskettu laivavene. Yhdessä miehet vetivät veneen Negro Peliganon rinnalle ja Ollie laski köyden varassa veneeseen jotakin, mitä Caramin ei voinut pimeydessä nähdä. Se oli pukinnahkalla suojattu valloitushaka. Nelihaarainen vankka rautakoukku, jollaiset heitettiin kaapattavan laivan partaaseen, jolloin voitiin vetää miesvoimin laivat yhteen.

Ennen veneeseen laskeutumista Ollie antoi yhden köydenpään Ilveccion käteen ja antoi vielä viimeiset ohjeet.
- Olen lukinnut ruorin ja kurssin pitäisi säilyä, mutta siltä varalta, ettei niin käy, tämä naru. Mikäli naru alkaa kiristyä, niin ota pari astetta tuuleen päin ja mikäli se taas löystyy huomattavasti, niin vastaavasti ruoria pari astetta alatuuleen. Ja muista, ei minkäänlaista valoa. Cerberan kannella on ruorimies läpi yön, eikä heidän tarvitse aavistaakaan, mitä on tekeillä.
- Meinaatko todella käydä katsomassa, ovatko Henry ja Jack vankina tuolla? Ilveccio hämmästeli ja nyökkäsi pimeydessä siihen suuntaan, jossa arveli Cerberan sijaitsevan.
Vastausta kysymykseensä hän ei enää saanut, sillä Ollie oli jo siirtynyt laivaveneeseen. Vallitsevan pimeyden vuoksi Ilveccio ei sitä pystynyt havaitsemaan ja odotettuaan tovin vastausta, jota ei kuitenkaan kuulunut, hän hapuili tiensä takaisin ruorisillalle.

Ollie antoi veneen lipua irti Negro Peliganon kyljestä ja odotti, kunnes pitkä kiinnitysköysi kiristyi. Peräsimen avulla hän ohjasi veneensä sivulle ja näin kohti Cerberan kuvetta.
Pian jo pehmustettu koukku singahti pimeydessä ja iskeytyi lähes äänettömästi laivan partaaseen.

Ketterästi mies kapusi laivan lähes täydellisen pimeälle kannelle, ja loi pikaisen katsauksen ympärilleen. Poikkeuksellisesta pimeänäkönsä ansiosta hän pystyi hahmottamaan kannella vallitsevan tilanteen. Ruorikannen himmeä valonkajo, joka oli mitä ilmeisimmin peräisin kompassia valaisevasta kynttilälyhdystä, ei juuri häirinnyt tilannekatsausta. Tuossa himmeässä valonhehkussa Ollie pystyi hyvin tunnistamaan ruorissa seisovan miehen. Tämä oli Jose Harley, Puerto Ricolainen ” monialamies” , joka usein pyöri Karibianmeren satamissa ja otti satunnaisesti pestejä laivoihin, eikä Jose karsastanut ajatusta pestautua piraattialukseenkaan. Samanaikaisia pestejä ei Josella Ollien kanssa kylläkään ollut, mutta miehet kyllä tunsivat toisensa ja jokunen kerta oli satuttu istumaankin samassa pöydässä jonkun satamakapakan hämyssä.

- Pitääpä varoa näyttämästä naamaansa Joselle. Ollie tuumaili pohtiessaan samalla, missä osassa laivaa mahdollisia vankeja säilytettäisiin.

Ruorikannen alla näytti olevan kahden hytin ovet. Ovet johtaisivat kapteenin ja luultavasti laivapäällystön hytteihin. Hytit oli sijoitettu laivan peräpäähän, koska siellä olisi hiljaisempaa, eikä keulaan murtuvien aaltojen kohina kuuluisi niin selvästi, kuin etupäässä laivaa.
- Cerberahan on entinen orjalaiva ja orjien kuljetukseen tarkoitetut tilat sijoitettiin ennen aina etukannen alle. Tosin, merten kirjoittamattomien herrasmiessääntöjen mukaan Jack Rackham ja Henry Morgan olivat kiistattomasti myös laivojensa kapteeneita ja ansaitsivat näin erityiskohtelun. Päätteli Ollie mielessään. Vangittuinakin heillä tulisi olla käytössään oma hytti.
- Piittaisiko Rosa merten herrasmiestavoista? Tuskinpa vain, mutta asia olisi varmistettava ja peräpään hytit olivat lähempänä, Ollie päätti tutkia laivan takaosan hytit ensimmäisenä.

Ylellinen, suorastaan kuninkaallisen ylellinen oli Kapteeni Rosan hytti. Itse Rosa kuorsasi leveässä pylvässängyssään silkkisillä lakanoilla. Paksut samettiset verhot muodostivat vuoteesta valtaisan teltan. Hytin takaseinä oli lattiasta kattoon pieniruutuista ikkunaa, josta lankesi riittävästi valoa Ollien pöllönsilmälle. Ikkunan keskellä täyslasinen ovi, joka johti ulkopuolelle, koko perän levyiselle parvekkeelle. Parvekkeen kautta olisi ilmeinen käynti myös viereiseen hyttiin, joten Ollie jatkoi tutkimusmatkaansa hytin kautta parvekkeelle. Hän kiinnitti huomionsa myös erikoiseen seinäkoristeeseen. Kookkaaseen puulevyyn oli upotettu pituussuunnassa halkaistu hai kita ammollaan. Hain alapuolella ristikkäin asetettuna kaksi kierteistä sarvivalaan syöksyhammasta.

Hytin koristeellinen pöytä oli tietenkin tavan mukaan lujasti kiinnitetty lattiaan ja pöydällä oli takorautaiset korit, jotka niin ikään olivat tukevasti kiinnitetty pöytälevyyn. Laivoissa ei juurikaan ollut irtainta kalustoa, koska sellainen vain seilaisi ympäri lattioita voimakkaassa merenkäynnissä.
Takorautaiset korit olivat tukitelineinä paksulasiselle karahville, jonka sisältö pimeässäkin näytti hieman vivahtavan punaiselle. Toisen telineen kannattama hanallinen nassakka oli sentään ulkonäöltäänkin tutumpi Ollielle. Romminassakkahan se siinä oli, kuin suorastaan tyrkyllä. Äänettömästi mies kuitenkin jatkoi matkaansa kajoamatta tarjoukseen.

Toinenkaan hyteistä ei paljastunut vangittujen piraattien kätköpaikaksi. Hytti oli kalustettu yhtä ylellisesti, kuin kapteeninkin, mutta selkeästi naisellisemmin. Hytti oli kuitenkin tyhjä.
Ollie laskeutui alemmalle kansitasolle, tykkikansille. Täällä olisivat alemman päällystön hytit ja ilmeisesti myös muun päällystön, tykkikannen alla sijaitsivat sitten miehistöruumat. Rungonsuuntaiset pitkät koijat, joissa laivamiehistöllä oli omat riippumattonsa. Niissä tiloissa tuskin vankeja säilytettäisiin.
Ollie tarkasti nopeasti hytit ja havaitsi, ettei hänen etsimiään vankeja täältäkään löytynyt. Oli aika siirtyä laivan keulaosaan.
Aika todellakin. Cerberan kiinniajaminen illan ja alkuyön tunteina niin, että takaa-ajajia suojasi riittävä pimeys, oli vienyt paljon aikaa. Varsinaiseen vapautusoperaatioon, siirtymisineen laivaan ja takaisin, ei todellakaan aikaa jäänyt liiaksi. Korkeintaan pari tuntia, ja siinäkin ajassa pitäisi Negro Peligano saada jo Cerberan tykkien ulottumattomiin. Yksikin onnistunut laukaus ja koko homma huuhtoutuisi Atlantin aaltoihin.
Hetken Ollie tuumi, käyttäisikö hetken sabotoidakseen laivan tykkejä, mutta tajusi samassa, ettei aika millään riittäisi. Tykkikannen pimeydessä hän loi silmäyksen lähimpiin tykkeihin.
Huhut näyttivät pitävän paikkansa. Rosa oli vaihtanut perinteiset laivakanuunat pois ja asennuttanut tilalle linnoituskäyttöön suunnitellut kookkaat ja painavat valurautaiset tykit tilalle.
- Mieshän taitaa olla täysi kaheli. Ollie ajatteli. - Laivan painosuhteethan menevät täysin sekaisin, Tykkikannellahan on painoa niin, että kovemmalla kelillä paatti on vaarassa kaatua, jos mastoissa on täysi purjeistus. Eikä taida tarvita edes täyttä, kun jo tykkikannen painopiste kaataa aluksen. Kyllähän noilla tykeillä on mahtava kantomatka, mutta meritaistelu ei ole kaukoammuntaa. Pääsääntöisesti siinä kieputaan lähietäisyydellä ja väistellään, sekä yritetään päästä laukaisukulmiin vastustajaan nähden. Sehän on, kuin jättimäistä härkätaistelua laivoilla. Hohtohan siinä katoaa koko hommasta, jos aletaan ammuskella satojen metrien päästä.
Tekisipä todellakin Rosalle hyvää, jos jäisimme tuohon kupeelle aamuksi ja opettaisimme vähän meritaistelun alkeita. Harmi vain, ettei meillä ole oma aseistus valmiina, koska laskimme sen painolastitilaan, voidaksemme ajaa ylisuurilla purjeilla Cerberaa kiinni. No, joku toinen kerta sitten.
Näitä miettiessään Ollie oli jo ehtinyt kannen yli keulaan ja Näki edessään korotetun keulakannen seinämässä paksuista viiden tuuman teakpalkeista rakennetun ristikkoseinän. Orjaruuma!
Ristikkoseinämän molemmissa päissä, etukannen muodostaman räystään alla oli kaksi suurta vesitynnyriä. Ollie oivalsi heti tynnyrien merkityksen. Rankkasateella voitiin johtaa etukannelle satava vesi tynnyreihin ja näin täydentää merimatkoilla makeanveden varastoja. Ollie päätti painaa keksinnön mieleensä mahdollisesti tulevaa käyttöä ajatellen. Juomavedestä saattoi joskus avomerimatkoilla tulla pulaa ja silloin sateen sattuessa piti saada mahdollisimman tehokkaasti vettä talteen.
Orjaruumasta hohti himmeä valo, joka sai alkunsa kattoon ketjulla ripustetusta valurautaisesta kynttilälyhdystä. Eihän tuo tuikku kummoinen ollut, mutta senkin valo jo vihloi Ollien pöllönsilmää ja hän läpsäytti sen päälle silmälapun, jonka oli aiemmin nostanut otsalleen.
Näky vankan puuristikon taa ei ollut mieltä ylentävä. Henry ja Jack nuokkuivat istuvassa asennossa nojaten ruuman seinään. Molempien ranteiden ympärille oli niitattu rautaiset pannat, joissa olevien renkaiden lävitse kulki paksu ketju, joka puolestaan oli pultattu kaaripalkkeihin.
Lisäksi vielä ruuman oven sulki paksu rautainen telki, joka oli lukittu vankalla riippulukolla. Jollei lukon tiirikoiminen onnistu, voi koko reissu mennä pahasti pöheikköön. Ehkä pojat tietävät, mistä avaimet löytyvät?
- Jack!...Henry!! Herätkää!. Kähisi Ollie ristikon lävitse. Henry nosti päätään ja ähkäisi:
- Mitä nyt?...Kuka…?

Samassa Ollie tunsi , kuinka jokin painava jysähti hänen niskaansa ja hänet tempaistiin ilmaan. Möreä ääni murahti korvaan kysymyksen:
- Milläs asioilla sitä tämä äijä täällä hiippailee?
- Kapu käski katsomaan, että vangeilla on kaikki kunnossa…Yritti Ollie vielä, tosin laihoin tuloksin.
- Mikäs jänis sinä oikein olet? Ääni mörisi edelleen. – Minä en muista nähneeni laivalla yhtään jalkapuolta, tai silmäpuolta. Mistäpä sinä oikein siihen pöllähdit?
Ollie käänsi päätään nähdäkseen, mistä mörinä oikein lähti ja näki valtavan kokoisen kivihiilenmustan miehen, joka roikotti häntä pitkän käsivarren mitan päässä itsestään ja koetti arvioida, mitä öiselle hiipparille pitäisi tehdä. Teki sitten päätöksensä ja kaivoi vyöltään avainrenkaan ja avasi ruuman paksun oven.

Ollie lennähti ruumaan ja vankka ovi jysähti kiinni ja lukittiin saman tien.
- Jos sinä tulit katselemaan, mitä vangeille kuuluu, niin katsele nyt kaikessa rauhassa. Kapu saa sitten aamulla päättää, tehdäänkö sinusta ”jänispaistia”, vai hain syöttejä. Ääni mörähteli.

Henry ja Jack olivat havahtuneet ääniin ja katsoivat hämmästyneinä lattialle lennähtänyttä miestä.
- Ollie! He huudahtivat yhteen ääneen. – Kuinka sinä täällä?
- Ajattelin tulla hakemaan pojat kotiin. Ollie tuumaili. – Mutta taisipa tulla nyt pari mutkaa matkaan. Mikä hemmetin merimörkö se tuo oli ja mistä se ilmestyi, kun minä en nähnyt kannella muita, kuin ruorissa olevan Jose Harleyn.
- Etkö tuntenut? Jack kysyi. – Sehän on Mosyou Reminton. Karibian vahvin mies. Ainaskin niin puhutaan, enkä minä kyllä ketään vahvempaa tiedä. Se on täällä putkavahtina ollut ja pitää kortteeria noiden tynnyreiden takana.
- Ai! Ai tämä oli Mosyou Remington. Olenhan minä ukosta kuullut, mutta nyt tapasin ensimmäistä kertaa. Puhuvat, jotta Remingtonilla olisi Karibian vahvimmat kädet ja Karibian heikoin viinapää, eikä sillä kynttiläkään loista aina kirkkaimmalla liekillä. Ollie naurahti.
- Sama mies. Vahvisti Henrykin.- Sanovat, jotta Mosyou vetää pari tuoppia rommia, eikä tunnu missään ja kolmannen jälkeen Mosyou ei tunne itse mitään eikä ketään.

- Mielenkiintoista. tuumaili Ollie ja alkoi hieroa puujalkaansa.
- Pakottaako? Kysäisi Jack Rackham.
- Kohta saattaa pakottaakin: Ollie vastasi.




9 Luku


Neljännen päivän aamuna Cerberan kannella voitiin huokaista helpotuksesta. Mikäli oli ollut pienintäkään epäilyä sinipurjeisen laivan aikomuksista, niin nyt ne epäilyt haihtuivat kilpaa repeilevien pilvien myötä. Tuuli oli hieman aiemmasta heikentynyt, mutta samalla myös pilviverho kohosi ylemmäs ja alkoi repeillä paljastaen yhä enemmän ja enemmän sinistä taivasta ja auringon valoa. Meri Cerberan takana oli lähes tyhjä. Sinipurjeinen alus oli muuttanut kurssiaan ja häipymässä horisonttiin, eikä näkyvillä ollut muita matkaajia.
Romano Rosa oli mainiolla tuulella ja hän nautti aamiaistaan ruorikannella, katsellen kauas horisontin taa jääneen Karibianmeren suuntaan. Pieni, mahdollisesti eilen vielä mieltä kaivertanut huolenpoikanen oli karissut mielestä ja hän päättikin vielä kohentaa mielialaansa entisestään ja käydä ” tervehtimässä” vangitsemiaan piraattikapteeneita.
Pieni levoton ajatus käväisi mielenperukoilla. Aivan, kuin kaikki ei olisi oikein sopinut kuvaan, mutta Rosa ei keksinyt, mikä se oli ja työnsi aavistuksen pois ajatuksistaan. Astuessaan ruorikannelta alempana olevalle kansitasolle aavistus palasi ja selkeämpänä.
Romaro Rosa pyörähti ympäri ja kiirehti takaisin ruorikannelle.
Sinipurjeinen alus! Sehän oli illalla laskenut purjeensa ja jäänyt tuuliajolle. Mehän olemme matkanneet koko yön, kuinka se voi yhä olla näkyvissä, vaikka se jäi tuuliajolle. Senhän olisi pitänyt jäädä horisontin taa jo aikoja sitten. Rosa nappasi kaukoputken käteensä ja tarkensi sen kohti loittonevia sinisiä purjeita. Kylmät väreet kiipesivät pitkin Rosan selkärankaa. Sinisten purjeiden yläpuolella liehui musta lippu. Jack Rackhamin pääkallolippu.

Romaro Rosa kiirehti kohti laivansa keulaa ja siellä olevaa vankiruumaa. Päästyään lähelle, hän huokasi helpotuksesta. Ruuman ovi oli yhä kiinni ja tukevasti lukittuna. Ruuman yövartijaksi määrättyä Mosyou Remingtonia ei näkynyt, mutta se ei ihmetyttänyt. Olihan nyt aamu ja mies oli jo varmaan painunut nukkumaan riippumattoonsa.
Rosa painoi kasvonsa kiinni vankkaan parruristikkoon ja yritti tihrustaa sisälle ruumaan. Kirkkaassa päivänvalossa ruuma näytti pimeältä, eikä tarkkaa näköhavaintoa voinut hetkeen tehdä. Ruumasta kantautui väkevä kuorsaus ja vielä väkevämpi rommin haju.
Rosa varjosti käsillään silmiään ja ähkäisi:
- Mitä hemmettiä täällä on yön aikana tapahtunut?





10 Luku

Hämärässä ruumassa Ollie näytti hierovan jalkaansa, mutta ei asia aivan niin ollutkaan.
Ollie kiersi puujalkaansa pian se irtosi proteesikiinnikkeen tukilevystä. Jalkansa menetettyään Ollie oli opetellut kävelemään proteesin, eli puujalan avulla. Alkuun jalka oli tuntunut kömpelöltä ja painavalta, joten ongelmaa pohdittuaan, hän oli päättänyt sorvata jalan ontoksi. Aikaa myöten sitten oli tullut havaituksi, kuinka kätevä paikka jalka oli piilottaa tarvikkeita, joiden ei halunnut olla kaikkien näkyvillä, eikä tiedossa. Ollie oli teetättänyt lasitetun pitkän ja ohuen savipullon, johon mukavasti mahtui puolinen rommiannos. Jalka kätki sisäänsä myös partaveitsenterävän kapean, vajaan jalanmittaisen tikarin. Sieltä löytyi myös kapea terävähampainen viila, jonka Ollie ojensi Jack Rakhamille:
- Alkakaa viilata kahleita poikki, niin minä hoidan tuon vartijan.

Jack alkoi välittömästi puuhaan ja Ollie alkoi puhuttaa Remingtonia.
- Hei ! Hän huudahti ristikon välistä. Ei vastausta.
- Onko totta, että sinä olet Mosyou Remington. Maailman vahvin mies? Ollie yritti uudelleen
- No, sehän on taivahan tosi. Kuului mörähdys jostakin vesitynnyrien suunnalta.
- Mahtavaa! Että itse suuri Mosyou Remington! Ollie lietsoi tulta ahjossa.
- Kuule, saanko tarjota sinulle rommiryypyn?
- Ei sinulla siellä mitään rommia ole. Mosyou mörisi edelleen. – Kyllä minä sinut sen verran tarkkaan kopeloin äsken, ettei sinulla mitään ylimääräistä ollut mukanasi.
- No, sattuupa vaan nyt rommia kuitenkin olemaan. Ollie vakuutteli. – Tule katsomaan, et siinä mitään häviä. Enkä minä täältä häkistä voi kimppuusikaan käydä. Ollie otti rommihuikan suuhunsa ja puhalsi ristikon välistä ulos.
Samassa Mosyou ilmestyi ristikon toiselle puolen.
- Kyllähän täällä rommi tuoksuu. Mistä sinä sitä oikein sait? Annahan heti se pullo tänne.
- Äläppäs nyt komentele siinä, tai juon itse kaiken. Ollie härnäsi. Minä tarjoan, koska olet Suuri Mosyou Remington, maailman vahvin mies. Ollie ojensi pitkän rommipullon ristikon välistä ja vartija tarttui siihen.
- Et sitten juo kaikkea. Ollie tivasi ja toivoi juuri päinvastaista.
- Höhöhöö! Mörisi Mosyou ja pulputti pullon tyhjäksi. – Siellä, mihin sinä joudut, ei enää rommia tarvita. Juotuaan mies ojensi tyhjän putelin takaisin kaltereiden välistä, kuin härnätäkseen ryypyn tarjonnutta. Kääntyi sitten kannoillaan ja lähti polvet notkahdellen takaisin vesitynnyrien takana olevaa vahtipaikkaansa. Ollie säikähti, jos vahti lähtee ja sammuu tuonne tynnyrien taakse, niin tämä homma karahtaa kyllä kiville. Riippulukon sanka on niin paksu, että sen viilaamiseen ei enää aika riitä.
- Hei Mosyou! Ollie hihkaisi. – Eiköhän oteta toisellekin jalalle.
- Vieläkösh sinulla sitä on? Mosyou pysähtyi ja kääntyi.
-
Ollie ojensi tyhjää pulloa ristikon lomasta. Toisessa kädessään hänellä oli puujalka, jolla hän yrittäisi kolkata Mosyoun. Ahtaan ristikon lävitse pujotetulla kädellä ei lyöntiin saisi kunnolla voimaa, eikä tarkkuudestakaan takuita olisi, mutta eipä juuri ollut vaihtoehtoja.

Suuri musta käsi tarttui pulloon.
- Annahan tänne she put…eli..ööörh. Mörisi Mosyou ja sanat päättyivät kummalliseen korahdukseen. Iso mies alkoi valua pitkin vankiruuman ovea ja lysähti maahan ja alkoi samassa kuorsata entistäkin möreämmällä äänellä. Rommi oli tehnyt tehtävänsä, eikä puujalan tarvinnut tukitoimia suorittaa.

Nopeasti Ollie sai kaiveltua avaimet vartijan vyöltä ja pian oli lukko auki, samoin tyrmän ovi.
Heti, kun kahleet oli saatu viilattua irti, vain ranteisiin kiinnitetyt pannat saivat jäädä myöhempään irrotukseen, miehet vetivät Mosyoun ruumaan.
Ollie pakkasi puujalkaansa tarvikkeet ja opasti kädestä pitäen ruuman edelliset asukkaat laivan partaalle ja köydelle, jota pitkin he voivat laskeutua veneeseen.
- Laskeutukaa köyttä pitkin veneeseen ja odottakaa minua. On vielä pikkuhomma, jonka ajattelin samalla hoidella. Ollie ilmoitti.
- Ajattelitko upottaa paatin? Jack kysyi.
- Kävipä mielessä. Tykkikannella näytti olevan sen verran ruutitynnyreitä, että niistä rakentaa kätevä mies komean paukun.
- Ihan, miten vaan. Jack sanoi. – Se on vaan tämä Henry tällä hetkellä ilman omaa laivaa. No, ehkä se on tämä Cerbera hieman iso ja kömpelö Henryn hommissa….ajattelin vaan?
- Kyllähän tästä saisi! Ollie tuumaili. Vaihtaisi vain kanuunat oikean kokoisiksi ja takiloisi hieman toisin, niin …mikä ettei…? Tuumitaan, tuumitaan. No, mitä sitä pohtimaan. Odottakaa pikkuhetki, käyn hoitamassa toisenkin homman.

Jonkin ajan kuluttua Ollie palasi takaisin kainalossaan sarvivalaan kierteissarvi. - Piti käydä hieman yllätystä hoitamassa Rosan aamuun. Ja tarvitseehan sitä joku matkamuistokin reissusta mukaan ottaa. Rupatteli mies ja irrotti köyden, jolloin köyden päässä oleva valloitushaka molskahti mereen ja vene alkoi irrottautua Cerberan kupeelta.
Vallitsevassa pimeydessä piraattikapteenit eivät tietenkään voineet nähdä, mistä matkamuistosta oli puhe, mutta arvelivat asian piankin selviävän, kunhan tästä päästäisiin Negro Peliganolle.


11 Luku

Yllätystä todellakin mahtui Rosan aamuun.
Tuijottaessaan orjaruuman ristikoiden välistä hämärään tilaan, ei hän kerta kaikkiaan voinut käsittää näkemäänsä.
Ruuman lattialla selällään kuorsasi Mosyou Remington, kainalossaan romminassakka, jonka Rosa toki hyvin tunsi. Nassakka oli hänen hyttinsä pöydällä olevasta korista ja siinä hän oli säilyttänyt parasta Jamaikalaista rommia arvovieraitaan varten.
Nyt tuo nassakka mitä ilmeisimmin oli tyhjä ja tuo suurikokoinen musta jättiläinen puristi sitä poskeaan vasten hellästi, kuin ” Kuuban Helmeä” konsanaan Havannalaisen satamakapakan yläkerran huoneessa.
Ja mitä vielä oli tuon körilään toisessa kainalossa. Sehän näytti aivan yhdeltä hänen ylpeyden aiheeltaan, hytin seinäkoristeen sarvivalaan kierteishampaalta.
Eikä ruumassa juuri muuta näyttänyt olevankaan. Kaikki tuo tukevasti lukkojen takana, eikä vangituista merirosvoista ollut jäljellä, kuin katkaistu ketju rungon kaaripalkkeihin päistään pultattuna.


Kasvoiltaan tuhkanharmaaksi kalvennut Mosyou Remington seisoi täristen Romaro Rosan edessä. Varsin ronskein ottein herätetty musta jättiläinen yritti muistella yön tapahtumia. kovin hataria muistikuvat yön hetkistä olivat ja Mosyou käsitti, ettei niitä vähäisiäkään kannattaisi kovin tarkoin selvitellä kiukusta kihisevälle Rosalle. Jotain sentään oli pakko keksiä, sillä kapteenin mielestä asia näytti olevan harvinaisenkin yksioikoisen selkeä.

- Tuota…äh…öh.., niin. Se oli semmoinen juttu, jotta jostakin ilmestyi semmonen yksjalkanen ja yks silmänen mies ja tuota… se yritti herätellä vankeja. Mä…tota…nappasin sitä niskasta ja paiskasin samaan kaappiin vankien kans ja kyl mä laitoin lukonki kiinni. Mosyoy selvitti omaa kantaansa yön tapahtumista.
- Mut. mistään rommista en tiedä…kait niitä miehiä sit on ollu useempikin ja….Mosyou yritti jatkaa, mutta Rosa keskeytti pirullisella äänellä.
- Niin, totta kai. Tämähän on aivan selvää, öisinhän merestä nousee yksisilmäisiä ja yksijalkaisia ukkoja pilvin pimein ja ne tulevat varastamaan rommit kapteenien hyteistä ja juottavat ne sitten pahaa aavistamattomille, viatonta unta nukkuville pikku merimiehille. Totta kai! Niihän se asia täytyy olla, miksi minä en sitä heti oivaltanut. Eihän sitä nyt ainakaan kukaan rommille perso vanginvartija lähde yön pimeydessä varastelemaan kipparinsa hytistä ….Voi hittolainen, etten suoralta käsin hirttänyt niitä merirosvoja raakapuun nokkaan. Rosa manaili.
- Nyt kyllä tekisi niin kovin mieleni vetää joku asiasta vastuussa oleva killumaan noiden rosvojen tilalle. Rosa jatkoi pahaenteisen synkällä äänellä.

Mosyou Remingtonin vatsaa väänsi ja jäiset sormet tuntuivat puristuvan jo kurkun ympärille. Romaro Rosa, joka huomasi pelon ja epätoivon välähtävän epäonnisen vanginvartijan katseessa, löi armottomasti lisää löylyä.

- Ei kai tässä mitään vaihtoehtoja ole olemassa. Olet illalla hieman tissutellut ja kun oma rommiannoksesi loppui, tiesit mistä lisää löytyisi. Hiivit hyttiini ja nappasit romminassakan.
Kännipäissäsi sitten laskit piraatit vapaaksi, jotta rommin katoaminen menisi heidän syykseen. Olipa sen asian kanssa niin tai noin, nyt minua kiinnostaa, missä rosvot piileskelevät? Pakkohan niiden on olla jossakin täällä piilossa, sillä yhtään venettä ei puutu, eivätkä ne uimalla pitkälle pötki…..Rosan lause tuntui jäävän kesken, kun hän näytti vaipuvan mietteisiinsä. Äkkiä hänen päänsä pyörähti ja katse kohosi kohti kaukaisuudessa vielä siintäviä sinisiä purjeita.
- Ei! Se on mahdotonta! Rosa huudahti. – Ei se ole mahdollista, että he olisivat hypänneet mereen ja onnistuneet pääsemään Cerberaa seuranneeseen, merirosvolaivaksi osoittautuneeseen alukseen.
Rosa tiesi, ettei edes satumaisella tuurilla voisi yön pimeydessä löytää merestä kahta uimaria. Elleivät rosvot olleet tehneet epätoivoista tekoa ja hypänneet mereen, välttääkseen hirttotuomion, he piileskelivät edelleen laivan kätköissä. Mutta…miksi sitten heitä seurannut piraattialus oli juuri nyt luopunut leikistä?

- Kuka oli yöllä ruorissa? Hakekaa se mies heti tänne! Ärjyi Rosa ja pian uninen juuri nukkumasta herätetty Jose Harley seisoi kapteeninsa edessä.
- Sinä olit yöllä ruorissa. Näitkö mitään erityistä? Rosa tivasi
- En erityistä, enkä mitään muutakaan. Yö oli mustempi, kuin tuon Mosyoun nahka. Eipä siinä paljoa katseltavaa ollut. Jose vastasi.
- Se oli tämä Mosyou yöllä nähnyt yksijalkaisia ja yksisilmäisiä miehiä ja laitellut niitä samaan selliin Morganin ja Rackhamin kanssa. Kumma vaan, että aamulla sellissä ei ollut yhtään silmäpuolta, eikä edes jalkapuolta. Puhumattakaan kahdesta merirosvosta, sen sijaan vanginvartija makasi itse vankilassa niin tuhannen tukossa ja kainalossaan minun romminassakkani ja tietysti tyhjänä. Kihisi Romaro Rosa naama lähes sinipunaisena kiukusta.

- Kyllähän minä yhden sellaisen tyypin tiedän, jolla on puujalka ja joka on silmäpuoli ja kaikenlisäksi siitä puhutaan, että se olisi entinen piraatti ja Morganin, sekä Rackhamin kavereita. Sitä nyt on turha tähän liittää, sehän on vanha kääkkä, tuskin edes kannella pysyisi, eikä sillä päänuppikaan taida kummosessa järjestyksessä olla. Maailmanloppuja se ennustelee lähes joka vuodelle.
Se on joku Pöllö - Ollie. Naureskelevat, jotta siinä on ainut mies, jota on ammuttu tykillä ja vielä kävelee. Muisteli Harley.

Rosa oli jälleen kääntynyt katsomaan kaukana perän takana loittonevia sinisiä purjeita ja hän jupisi itsekseen.
- Ei se ole mahdollista. Se ei voi olla mahdollista ….. Pimeässä yössä aavalla merellä ei voi, ei kerta kaikkiaan voi onnistua pakenemaan laivasta ja löytää vielä toiseen. Se on mahdotonta.
Kuitenkin hänestä jossakin sisimmässä aavistuksessa tuntui, että juuri niin oli tapahtunut.

- Täysi etsintä päälle! Laivasta tutkitaan joka sopukka, tykinpiiputkin tarkistetaan! Rosa karjui käskynsä.
- Jossakin ne rosvot piileskelevät, kaikki mahdolliset piilopaikat on käytävä lävitse ja sen jälkeen kaikki mahdottomatkin, ellei karkulaisia löydy. Ja kurssi heti takaisin kohti Karibiaa! Hän vielä jatkoi ja mulkaisi sitten julmasti kohti onnetonta Mosyou Remingtonia.
- Sinulle kuusikymmentä päivää samaa häkkiä, jossa vahdittaviesi pitäisi olla, vedellä ja korpuilla. Lisäksi henkilökohtainen rommiannoksesi takavarikoidaan pestisi loppuun asti. Rosa karjahteli tuomionsa.
Mosyou ei oikein tiennyt, pitäisikö olla tuomioon tyytyväinen, vai pettynyt, mutta kiirehti nopeasti koppiin sitä suorittamaan, ennen kuin kapteeni ehtisi muuttamaan sen alkuperäisen suunnitelmansa mukaiseen muotoon. Mosyou asetti itse lukon paikalleen ja käänsi sen lukkoasentoon. Veti sitten avaimen mukaansa sellin puolelle. Varma on aina varmaa, ei häntä nyt ainakaan hetken mielijohteessa, tai kiukun puuskassa heti köyteen ripustettaisi.


12 Luku

Negro Paliganon kannella oli komennon ottanut jälleen Jack Rakham ja hän seisoi katsellen kaukoputkellaan perän takana siintävää Cerberaa, joka näytti juuri kääntävän keulansa takaisin Karibian suuntaan.
- Okei! Lasketaan lippu alas. Rosa on sen varmasti jo havainnut ja nyt miettii päänsä puhki, mitä yöllä oikein on tapahtunut. Jack kääntyi katselemaan Ollieta, joka puuhaili juuri matkamuistonsa kimpussa, mittaillen saalistaan.
- Mitäpä sinä siitä oikein vaaksot? Rackham tiedusteli, vaikka vankka aavistus mielessä kävikin.
- Arvelin yöllä, nähdessäni tämän Rosan hytissä, jotta tuopa se mahtaisi olla jo kutakuinkin kestävää tavaraa, noin niin kuin puujalka käytössä. Ja siltäpä tämä vaikuttaakin. Kevyttä ja kovaa, voipi olla, jotta siinä jo Ullerinkin kynnet lipsuu. Ollie naureskeli.
- No, mikäpä ettei ja jokohan tuosta tulisi tykinkuulan kestävä. Naureskeli Henry Morgan osallistuen keskusteluun.
- Vaan sanoppa Ollie, eikö käynyt mielessäkään silloin yöllä siinä Cerberan kupeella, että olisitte jääneet vierelle ja vetäneet aamun sarastaessa partaaseen kiinni ja vallanneet laivan?
- Kyllähän se mielessä kävi. Ollie myönsi. – Vaan eihän sitä makeaa mahan täydeltä sentään. Piti toki ensin varmistaa, että todella olitte laivalla ja sitten hoitaa pojat kotiin, kun niin huonosti teitä siellä pitivät. Tappelematta valtaus ei olisi sujunut ja entäpä, jos ette olisi olleetkaan kyydissä? Tai teidät olisi listitty selliinne tappelun aikana, ihan vaan varmuuden vuoksi. Eikä aika taas olisi enää riittänyt kunnolliseen yllätykseen, sen jälkeen, kun olitte takaisin Negro Peliganolla. Ja tilaisuuksiahan tulee, kuten voitte havaita. Ollie viittasi kohti perän takana, kaukana horisontissa siintäviä Cerberan purjeita.

13 Luku

Kolmisen viikkoa myöhemmin tähystäjä ilmoitti Cerberan märssykorista.

- Purjeet perän takana!

Jonkin ajan kuluttua purjeet nousivat näkyviin horisontista, myös peräkannelta katsottuna.
Romaro Rosa laski kaukoputkensa alas. Ilkeä vihlaisu tuntui sydänalassa. Asiasta ei ollut epäilystäkään, laiva takana oli Negro Peligano ja sen mustien purjeiden yläpuolella hulmusi pääkallolippu. Negro Peligano lähestyi pelottavan nopeasti täysin purjein navakassa tuulessa.
Laivan lähestyminen oli niin määrätietoista, ettei se jättänyt epäilylle sijaa. Tällä kertaa piraattialus ei väistellyt, eikä paennut, se hyökkäisi. Rosa oli asiasta varma ja komensi miehistönsä valmistautumaan meritaisteluun. Tykit ladattiin valmiiksi ja ruumasta nostettiin lisää kanuunankuulia tykkikannen laareihin.
Kaikki laivasta löytyvät tuliaseet valmisteltiin ampumakuntoon. Jokainen mies varustautui miekoin, pistoolein ja tikarein lähitaistelun varalta.

Iltapäivään mennessä Negro Peligano oli lähestynyt jo liki kanuunan ampumamatkan päähän ja jättäytyi perän taakse kuolleeseen kulmaan.
Rosa yritti ohjata Cerberaa niin, että saisi kylkisuunnan takaa-ajajaansa, voidakseen muistuttaa Cerberan tulivoimasta, mutta ketterämpi Negro Peligano pysytteli helpon näköisesti asemassaan ja todennäköisesti myös juuri ja juuri Cerberan jykevien tykkien kantomatkan ulkopuolella.

Romaro Rosa tähysti kaukoputkellaan piraattilaivan kannelle ja näky ei todellakaan mieltä ylentänyt. Negro Peliganon etukannella seisoi mieskaksikko, jonka Rosa hyvin tunsi.
Toinen miehistä näytti tähystävän juuri Rosan suuntaan. Miehellä oli hiustensa suojana punainen huivi, joka oli sidottu niskanpuolelta solmuun. Mies oli Jack Rackham ja toinen, kaksirivisessä merimiestakissaan ja pitkä musta tukka palmikoituna pitkin selkää, oli epäilemättä itse Henry Morgan. Huolimatta siitä, että Rosalla oli jo entuudestaan vahva aavistus, että piraatit olivat jollakin käsittämättömällä tavalla onnistuneet siirtymään merirosvolaivaan, näky sai kapteeni Rosan veren kohisemaan. Osittain pelkästä raivosta, osittain jo taikauskoisuuteen viittaavasta kammosta, eikä siinä vielä suinkaan kaikki. Herrojen piraattikapteeneiden seurassa näytti käyskentelevän mies, jonka toista silmää peitti musta silmälappu ja jonka toisen jalan korvasi proteesi. Proteesi, jonka kierteinen koristekuviointi oli kovinkin tutunomainen. Se toi ikävällä tavalla mieleen sen kadonneen sarvivalaan syöksyhampaan, joka hävisi hänen hytistään samana yönä, kun Rackham ja Morgankin katosivat laivalta.

Rosa karjaisi täyden taisteluvalmiuden ja asettui itse ruoriin. Oli tullut aika mitata Negro Peliganon nopeus ja ketteryys vastaan Cerberan tulivoima.
Hän pyöräytti ruoria ja alus alkoi kääntyä vastatuuleen. Piraattialuksen olisi pakko kääntää myötäiseen, voidakseen pysytellä perän takana ja kuolleessa kulmassa Cerberan tykkien suhteen. Ja näin todella tapahtui, mutta samalla Negro Peliganon vauhti kiihtyi tuulen vuoksi ja se ajautui huomattavasti lähemmäs.
Juuri ennen kuin kurssi olisi ollut niin paljon tuulta vastaan, että purjeet lakkaisivat vetämästä, Rosa heitti ruoriaan vastakkaiseen suuntaan. Mikäli alus kääntyisi riittävän nopeasti, olisi merirosvolaiva suoraan paapuurin puolella ja nyt myös tykkien kantomatkan sisällä.
Niin todella näyttikin käyvän. Negro Peligano yritti korjata kurssiaan nopeasti, mutta auttamattomasti se jäisi nyt sivulle ja kanuunoiden eteen. Rosa hämmästyi itsekin, kuinka helposti homma näytti hoituvan kankeammin liikkuvalla aluksella.
Jyrkkä kaarros kuitenkin kallisti alusta niin paljon, että kanuunan piiput osoittivat aivan liian ylös, eikä niitä sen vuoksi voinut laukasta. Kuulat olisivat vain lentäneet korkealle, mutta pudonneet alusten väliin. Cerberan kääntyessä yhä enemmän, myös tuulen kohtaamiskulma laivaan muuttui yhä enemmän sivutuuleksi. Jyrkkä käännös ja sivutuuli aiheuttivat yhdessä lisäkallistumista ja raskaitten linnoituskanuunoiden aiheuttama painojakautuma oli kaataa aluksen.
Romaro Rosan oli pakko tehdä vastaliike, estääkseen kumoon menon ja niin laivan keula kääntyi jälleen tuulta vasten. Omituinen koukkaus lähes pysäytti laivan ja sen vuoksi sitä seurannut piraattialus pääsi vaivattomasti jälleen perän antamaan suojaan kanuunatulelta. Nyt alus vain oli jo kivenheiton päässä, tai oikeastaan vieläkin lähempänä.
Rosa komensi miehensä käsiaseineen perälaidalle ja musketit pamauttivat yhteislaukauksen. Raskaat lyijyluodit jysähtelivät Negro Peliganon partaaseen ja mastoihin, tekivät reikiä purjeisiin, mutta muuten vaikutus jäi varsin vaatimattomaksi.
Rosan miesten alkaessa ladata aseitaan, Negro Peliganon kurssi muuttui ja sen keula alkoi kääntyä myötätuuleen, samalla tuulenpuolella avautuivat tykkien suojaluukut.
Romaro tuijotti voimattomana näkyä ja aavisti jo mitä oli tulossa. Piraattilaiva kääntäisi kylkensä kohti Cerberan perää ja antaisi täyslaidallisen lähietäisyydeltä.

Negro Peliganon ruorissa Ollie Carvegan oli innoissaan. Hän tarkkaili laivan asentoa ja kääntymisen aiheuttamaa kallistumaa, joka itse asiassa oli varsin vähäinen siihen, minkä hän oli hetkeä aikaisemmin nähnyt edellään kiemurtelevassa laivassa tapahtuneen.
Kun laivan kulma oli juuri haluttu, hän veti kellonarusta ja pronssinen kello kajautti sävelensä alhaalla tykkikannella. valmiiksi sytytetyt luntut iskeytyivät sankkiruudille.
Ollie teki vastaliikkeen ruorilla ja laivan kallistus oikeni juuri oikealla hetkellä. Raskaat rautakuulat sinkoutuivat kanuunoiden kidasta ja valkoinen savupilvi kipinäryöpyn saattelemana peitti näkyvyyden, yltäen aina Cerberan kannelle asti.
Negro Peligano oli käännöksensä vuoksi liukunut perälinjalta hieman ulos ja näin tykkien yhteislaukaus osui peräpeilin lisäksi viistosti myös Cerberan kupeeseen, repien valtavia aukkoja laitaan.
Ollie oli monien meritaistelujen koulima taktikko ja tiesi tarkoin, mitä teki ja osasi näin ennakoida vaikutukset. Täyslaidallinen oli täydellinen menestys, mutta ei mikään yllätys miehelle itselleen. Näin hän oli sen suunnitellutkin ja Rosa oli tehnyt homman varsin helpoksi hankkiessaan yliraskaan aseistuksen alukselleen.
Nyt auki revennyt kylki kallistui edelleen Cerberan kääntyessä vielä kohti vastatuulta. Kanuunatulen rikkomat tykkien tukirakenteet eivät pystyneet pitelemään raskaita aseita, vaan osa niistä valui aukoista mereen. Tämä aiheuttaisi pahan vinokuorman laivan tasapainoon ja tuulen, sekä käännöksen vaikutuksen lakatessa laivan kallistumiseen, se kallistuisi pahasti toiselle kyljelleen, ellei jopa kaatuisi.
Ollie arveli laivan pysyvän kuitenkin pystyssä, vaikkakin kallistuvan pahoin. Näin todellakin tapahtui. Rosahan voisi toki korjata tilannetta vedättämällä osan kanuunoistaan toiselle laidalle ja näin tasapainottamaan laivaa, mutta tuskin uskaltaisi laittaa kovin suurta miesmäärää siirtopuuhaan kesken taistelutilannetta.


14 Luku

Romaro Rosa kajautti täyslaidallisen varsin kattavasta kirosanavarastostaan ja väänsi ruoria hartiavoimin, estääkseen lähes tasapainonsa kadottaneen Cerberan kallistumasta liikaa.
Laiva oli jo menettänyt vauhtinsa lähes kokonaan, mutta liikettä oli vielä sen verran, että ruorin avulla sai sentään jonkinlaisen vastaliikkeen aikaiseksi.
Ainoa mahdollisuus aluksen liikkeellä pitämiseksi olisi nopea myötäiseen tuuleen kääntyminen ja se olisi kai pakko tehdä, vaikka se tietäisi samalla ajautumista merirosvoaluksen lähietäisyydelle.
Ehkä vielä pieni mahdollisuus jäisi sille, että Cerbera saisi kerättyä vauhtia ja ehtisi kääntyä sivutuuleen niin, että tuulen paine purjeissa auttaisi laivaa pysymään jokseenkin purjehdusasennossa.
Sille tosiseikalle, että olisi vain minuuttien kysymys, kun piraattialus ajaisi kiinni partaaseen ja alkaisi verinen lähitaistelu, ei vaihtoehtoa enää löytyisi. Sen Rosakin hyvin ymmärsi ja hän karjaisi lähimmälle miehelle, joka kannella vielä latasi muskettiaan.

- Käy vapauttamassa se Mosyou Remington, kohta tarvitaan jokainen taistelukykyinen mies torjumaan merirosvojen hyökkäys!

Mies säntäsi toteuttamaan saamaansa käskyä, jonka perusteet kyllä hyvin ymmärsi. Mosyoy oli sen kokoluokan voimapesä, että vastasi lähitaistelussa hyvinkin kymmentä tavallista taistelijaa.

Jonkin ajan kuluttua mies palasi takaisin ruorikannelle ja ilmoitti.
- Mosyou ei suostu tulemaan ulos sellistään. Sanoo vain, jotta hänellä on pahasti kakku kesken, joten hoidelkaa hommanne, hän hoitelee häkkikomennuksensa. Mies ilmoitti Rosalle vanki Remingtonin näkemyksen.

Rosa kirosi, käski miehen tarttua ruoriin ja säntäsi itse keulaa kohti. Hän tässä kyllä Remingtonille kakut näyttäisi, mutta nyt pitää mies saada kannelle ja taisteluun mukaan. Samassa kuitenkin Cerberan runko tärähti Negro Peliganon ajaessa kupeeseen kiinni.
Valloitushaat singahtivat köysien päässä kiinni laivan partaaseen ja verenhimoisesti kiljuva merirosvojoukko vyöryi laidan yli laivaan. Aivan joukon kärjessä syöksyi Ollie Carvecan harteillaan maailman rumin laivakissa Uller.

Sapeli kummassakin kädessään Ollie hyökkäsi vielä järjestäytymättömään puolustusjoukkoon ja potkaisten itsensä pyörimään puujalkansa varassa hyrrän lailla, alkoi jaella iskuja kummallakin sapelilla silmittömän näköiseen tahtiin. Kädet viuhtoivat siinä määrin, että hyrränä pyörivä mies näytti olevan välähtelevän teräpallon sisällä.
Laivaan hyökänneet piraatit asettuivat lähitaisteluun Cerberan joukkojen kanssa ja pian kannen täyttikin miekkailevien parien karjahdukset ja miekkojen kalske.
Puolustajilla näytti olevan selkeä miesylivoima, ainakin lukumääräisesti. Tilanteen tasoitti, tai jopa käänsi hyökkääjien eduksi Ollie Carveganin ja Ullerin poikkeuksellinen taistelutekniikka. Ollie liukuessa hyrrän tavoin pitkin kaltevaa kantta ja sapelien viuhtoessa silppurin terien lailla, ajautuivat puolustajat suorastaan paniikkiin. Puolustajien rivit avautuivat Ollien edessä, kuin makrilliparvi delfiinin hyökätessä.
Taistelun kiihko tarttui myös laivakissa Ulleriin ja lukemattomissa kujakollien kanssa käydyissä tappeluissa oli Ullerkin oppinut löytämään vastustajan heikot puolet. Joskus, jo varsin nuorena ja kokemattomana kissatappelijana oli Uller altavastaajan asemaan joutuessaan havainnut taisteluparinsa ” karvanoppien” heiluvan aivan nenänsä edessä. Asiaa kummemmin aprikoimatta oli Uller rouhaissut vahvalla alapurennallaan raivoisan hammasotteen heilurista. Se oli samalla ollut myös yllättäen taistelun käännekohta, joka takasi yllätysvoiton nuorelle Ullerille.
Oppivaisena kissana oli Uller tallettanut tuon tapahtuman mieleensä myöhempää käyttöä varten. Niinpä sitten yhä useampi Ullerin kohtaama kujien valtias oli menettänyt kiinnostuksensa kissatappeluihin ja samalla myös vastakkaisen sukupuolen edustajiin. Etusijalle näiden entisten tappelusankarien arvomaailmassa asettuivatkin kermakuppi ja lämmin aurinkoinen ikkunalauta jonkun vanhanpiian pihapiirissä.
Näin siis taistelun tunnelmasta riehaantuneena Ullerkin jakoi omaa osaamistaan meritaistelun tiimellyksessä. Kissa kimpoili taistelevien miesten jaloissa ja välillä ponnahti iskemään hampaansa siihen kaikkein arimpaan paikkaan. Karskien merimiesten karjahdusten lomaan kuului myös kimeämpiä kiljahduksia, kun joku puolustajista heitti miekkansa ja tarttui kaksin käsin nivusiinsa, vetäytyen samalla taistelusta johonkin suojaiseen nurkkaukseen, tai loikaten jopa laidan yli mereen.

Romaro Rosa oli edennyt jo keulaan asti ja karjui ristikon lävitse uhkauksiaan Remingtonille.
- Jumankauta Mosyou, jollet heti tule ulos sieltä ja hoida osuuttasi laivan puolustamisesta, niin ammun sinut sinne häkkiisi!
- Hoitele sinä Rosa nyt oma osuutesi vain. Minulla on tuomio päällä, eikä sitä koko ajan voi muuttaa sinun mielijohteittesi mukaan. Huomaatko muuten, että niitä yksisilmäisiä ja yksijalkaisia ukkoja lappaa nyt jo päiväsaikaankin merestä? Remington huomautti ja osoitti hyrränä pyörivää Ollieta.

Rosa kääntyi katsomaan ja kirosi jälleen.
- ” Perguletto!” Tuo puujalkahan on ilmiselvästi tehty siitä sarvivalaan sarvesta. Taisit sitten puhua totta silloin siitä yöllisestä hiipparista. Minä perun sen rangaistuksen. Tule nyt ulos ja käy hommiin, nyt on tarvetta sinun voimillesi. Pitää vain poistaa tuo puujalkasilppuri rivistä hetimiten, tai se kääntää koko taistelun meille tappioksi. Rosa ojensi pistoolinsa ja tähtäsi yhä väkkäränä pyörivää Ollieta, välittämättä lainkaan Ollien ympärillä väistelevistä miehistään.

Mosyou Remingtonin pitkä kasivarsi mahtui juuri ja juuri ristikon välistä ja tarttui pistoolia pitelevän käden ranteeseen. Kevyesti kääntyi Rosan käsi ja pian Mosyou poimi aseen ristikon paremmalle puolelle.

- Jep. Mä tulen ulos ja otan osaa tappeluun, mutta taidanpa vaihtaa puolta. Näyttää siltä, että häviät tämän kamppailun ja silloin on aina parempi olla voittajan leirissä.

Rosa katsoi kannella myllertävää taistelua ja hänestäkin alkoi tuntua siltä, että kamppailu voisi päättyä hyökkääjien hyväksi. Suuri osa Rosan miehistä oli luopunut taistelusta ja hypännyt laidan yli, tai vetäytynyt piileskelemään jonnekin sopukkaan.
Negro Peligano oli kiinnittynyt siihen partaaseen, joka oli kallistuman vuoksi korkeammalla ja Rosa mietti hetken, voisiko tilanne muuttua, jos hän antaisi käskyn laukaista ne kanuunat, jotka olivat vasten Negro Peliganon kylkeä. Tietäen samalla, että laukaisu oli käytännössä sama, kuin räjäyttäisi itse laivan. Ne kanuunat jotka vielä olivat jäljellä, olivat kallistuksen vuoksi valuneet rekyyliratansa perälle, eikä niitä voisi miesvoimin pidellä siten, että putkien suut olisivat partaan ulkopuolella. Sisätilassa laukaisu saisi tilat täyttymään ruudin palokaasuista ja kipinöistä. Käytännössä se räjäyttäisi tykkikannen ruutitynnyrit takuuvarmasti.

Rosa kohotti katseensa taistelun yli perän ruorikannelle. Siellä kamppailu oli jo tauonnut, ennustaen koko taistelun lopputulosta. Ruorikannelle seisoi kaksi miestä miekat ja pistoolit käsissään. Romaro kyllä tunnisti hyvin nuo miehet. Hän oli saanut takaisin laivalleen kaipaamansa piraattikapteenit Henry Morganin ja Jack Rackhamin.

Kannella oli vielä täysi rähinä päällä. Miekat ja kaikenlaiset muutkin käteen sopivat astalot olivat ahkerassa käytössä. Kaiken mylläkän keskellä hyrräsi outo pyörremyrsky, joka aurasi väyliään laivan puolesta kamppailevien Rosan miesten joukossa.
Kannen kaltevuuskaan ei näyttänyt haittaavan hyrränä pyörivää sapelihurrikaania, jonka edestä hurjimmatkin miekkamiehet loikkivat yli laidan.
Vielä toinenkin salainen ase näytti hyökkääjillä olevan. Taistelijoiden jaloissa sinkoili takkukarvainen otus ja siellä, missä tuo karvasukkula lensi, lentelivät miekat miesten käsistä ja nivusiinsa kaksin käsin tarttuvat miehet kipittivät lyhyin askelin ja kimeästi kiljahdellen kaikkiin mahdollisiin suojapaikkoihin, ilmeisen uimataitoiset loikkivat suoraan partaan yli meren vilvoittaviin aaltoihin.

Romaro Rosa tunsi, kuinka hänen niskaansa tarttui voimakas käsi. Rosan tehdessä äskeistä tilannekatsausta, oli Mosyou Remington avannut putkansa oven ja nyt oli putkavuoro vaihtumassa. Mosyoy nosti Rosan suoraan sellin puolelle ja painoi oven kiinni ja lukitsi sen.

Mosyou nousi etukannelle, joka oli siis entisen orjienkuljetustilan ja nykyisen laivasellin kattona ja karjaisi kumealla äänellään.
- Taistelu seis! Kapteeni Rosa on antautunut ja vangittu,
karjaisulla oli lamaannuttava vaikutus. Kannella kädet pysähtyivät lyöntiasentoihin ja katseet kääntyivät kohti keulaa, niin puolustajien, kuin laivaan hyökänneiden piraattienkin taholta.
Muutaman sekunnin harkinta-ajan jälkeen alkoivat Rosan miehet pudotella aseitaan kannelle ja sitä mukaan nostella käsiään pystyyn luopumisen merkiksi.

Aseet kerättiin parempaan talteen ja Henry Morgan antoi antautuneille käskyn.
- Auttakaa mereen joutuneet toverinne takaisin laivaan.

Taistelun tauottua, oli laivaa puolustaneet ja aseista riisutut miehet kerätty kannelle tiiviiseen ryhmään. Henry Morgan, Jack Rackham ja Ollie pitivät neuvottelutilaisuuden, jossa pohdittiin, mitä olisi viisainta tehdä Rosan miehien suhteen. Kirjoittamattomien merimiessääntöjen mukaan oli myös kapteeni Rosa ”pyydetty” osallistumaan palaveriin.

- Lasketaan porukka maihin johonkin asumattomalle saarelle ja annetaan mukaan työkaluja ja aseita ja ruutia sen verran, että pystyvät metsästämään, Ollie ehdotti, eikä vastaehdotuksia esiin noussut. Rosa ehkä aikoi esittää eriävän mielipiteensä, mutta Henry Morgan vaiensi hänet tuikealla vilkaisullaan, ennen kuin ääntäkään ehti päästä ilmoille.
- Hyvä! Juuri näin me tehdään, onhan se yleinen ja pitkien perinteiden mukainen käytäntö. Kyllä joku heidät jossakin vaiheessa pelastaa, mutta saattaahan siihen vuosia mennä ja siihen asti saavat pärjäillä sillä, mitä saaresta löytävät, Morgan jatkoi.
- Ehkäpä muutama Kapteeni Rosan Karibialta palkkaamista miehistä suostuisi jäämään töihin laivalle, niin olisi helpompi viedä laiva korjattavaksi, Jack Rackham puolestaan pohti jo tilannetta eteenpäin.

Ilmeisesti mahdollinen vuosien mittainen luontoretkeily asumattomalla saarella ei juuri miehistöä houkutellut, sillä halukkaita pestautujia oli enemmän, kuin tarpeeksi.


15 luku


Vehreänä kohosi saaren ranta riuttojen rikkomasta merenpinnasta. Sankan trooppisen kasvuston peittämänä ja jyrkkänä rinteenä saari muodosti vahvan vastakohdan Karibianmeren turkoosin värisille mainingeille, jotka murtuivat valkoisena vaahtona merestä esiin pistäviin tummanpuhuviin basalttikallioriuttoihin.
Rinteellä, lähes kolmesataa jalkaa merenpinnan yläpuolella, syvänvihreän kasvuston siimeksessä sijaitsevan rakennuksen kuistille viritetyssä riippumatossa loikoi mies.
Mies kurottautui rapsuttamaan jalkaansa, varsin omituisen oloista jalkaansa. Jalka oli veistetty kierteisestä sarvivalaan syöksyhampaasta ja vaikka se olikin ilmiselvä jalkaproteesi, mies tunsi siinä levotonta kutinaa.
- Kummasti kutisee tuo parempi koipi, mies tuumi itsekseen. – Kyllä kohta jotain omituista tapahtuu, hän jatkoi pohdiskeluaan. – Kunhan ei vain nyt olisi se maailmanloppu tulossa.

Samassa pohdiskelun katkaisi kuitenkin kumea kanuunan jyräys, joka tuntui lähtevän jokseenkin läheltä, jostakin aivan mereen laskevan rinteen juurelta.
Ketterästi mies pyörähti riippumatostaan ja siirtyi kuistilta lähemmäs alas viettävän rinteen reunamaa. Paikkaan, josta oli hyvä näköyhteys alhaalla olevaan luonnon muovaamaan satamaan.
Samassa jyrkkien rantakallioiden takaa sataman suulle kääntyi kolmimastoinen kuunari.
Mies, joka ylhäältä katseli laivan saapumista, oli Ollie Carvecan, Pöllö Ollie, jolla nimellä hänet myös tunnetaan erikoisen pimeänäkönsä ansiosta.

Ollie raapi niskaansa hämmästyneenä.
Laiva vaikutti täysin tuntemattomalta ja uskomattomalta tuntuikin, että joku olisi pelkän tuurin avulla löytänyt purjehdittavan väylän karikkoiselta ja riuttojen pirstomalta rannalta. Ollien itsensä lisäksi ei pitänyt olla, kuin pari piraattikapteenia, jotka väylän tunsivat. kuitenkaan laiva ei ollut ainakaan Jack Rackhamin Negro Peligano, eikä se juurikaan muistuttanut nelimastoista Cerberaa, jonka Henry Morgan oli ottanut haltuunsa Romaro Rosalta.

Ollie pyörähti sisään taloonsa ja palasi pian kädessään messingin värinen kaukoputki.
Alhaalla jyrkän rinteen alla laiva näytti kiinnittyvän Ollien laituriin. Katselukulma oli niin pystysuora, ettei laivan kylkien, saati peräpeilin nimikylttiä pystynyt lukemaan ja mastoissa lepattavat purjeet kätkivät kannella häärivän joukon tehokkaasti.
Viimeisetkin purjeet reivattiin alas ja näkyvyys kannelle avautui. Ollie virnisti tyytyväisenä näkemäänsä. Laivan ruorissa hääräili varsin tutunomainen hahmo. Tuosta pitkästä mustasta palmikosta miehen selässä ei voinut erehtyä. Henry Morgan, Karibianmeren pelätyimpiä piraatteja oli saapunut vierailulle.
Ollie ajatteli lähteä laskeutumaan polkua alas, kun hän vielä pysähtyi katsomaan tarkemmin. Laiva oli nyt laiturissa ja miehet kantoivat omituisia tummia pölkkyjä maihin. – Mitähän siellä nyt puuhataan? Ollie pohti ja päätti lähteä katsomaan paikan päältä.

Kavutessaan alas varsin hyväkuntoista polkua, joka oli vuoren rinteeseen rakennettu, osin louhimalla, osin pengertämällä ja jopa siltarakenteita käyttäen, Ollie mietti tuntemattoman näköistä alusta. – Henry on ilmeisesti myynyt Cerberan, tai sitten onnistunut kaappaamaan jonkun uuden Karibialle ilmestyneen aluksen, tai sitten….jos alus on edelleen Cerbera, niin kyllä siinä on tehty valtaisat muutostyöt.

Alas päästyään Ollie totesi, ettei laivan nimi todellakaan ollut Cerbera. Aluksen muoto oli sulavampi ja sen tykkiluukut olivat pienempiä ja koristeellisemmat. Matalan keulakannen jatkeena oli pitkä puinen keulapuomi, jonka koristeaiheena oli yksisilmäinen pöllö.
Ja aluksen etukyljen nimikyltissä luki : ”El Lechuta.”

- Nousehan alukseen! huuteli Morgan kannelta. - Katsellaan hieman paikkoja. Ne ovat tainneet hieman muuttua siitä, kun viimeksi näit, Morgan naurahti iloisesti.

- Tämä siis on, kuin onkin entinen Cerbera? Ollie varmisti hienoista epäilyään.
- On toki, Henry myönteli. – Hieman tosin muuttuneena. Takiloitiin tämä kolmimastoiseksi, madallettiin kansirakenteita samalla, kuin purettiin se vankityrmä keulasta. Sain myytyä ne Rosan jättitykit Mustiquelle linnoitustykeiksi. Paremminhan ne sinne soveltuvatkin. Onnistuin hankkimaan tähän paremmin sopivat laitteet, viimeisintä tekniikkaa olevat pienet rautakanuunat.
kevyemmät, kuin perinteiset pronssitykit, eikä tulivoima ole yhtään heikompi.
Painolastiakin voitiin hieman keventää, joten nyt alkaa purjehdusominaisuudet olla jo asiallisella tasolla. Lähdetkö mukaan, niin näet kuinka paatti on muuttunut?
- No, minkälaista reissua suunnittelit? Ollie tiedusteli.
- Hieman olen ajatellut lähteä tuonne Afrikan itärannikolle, Madakaskarin vesille. Siellä kuuluu liikkuvan äveriäitä arabeja pyhiinvaellusreissuillaan. Kai sitä pitäisi sen verran ihmistä armahtaa, että käy hakemassa liiat rahat pois, naurahti Henry.
- Tuossa on muuten pätkittynä Cerberan isomasto. Toin sen ihan sinua varten, olet kuulemma päättänyt veistää siitä itsellesi uuden jalan ja sinut tuntien, tulet sen tekemään. Ajattelin tuoda sen tänne, ettet sitten käy pätkimään pystyssä olevaa mastoa jossakin merellä.
- Sepä vain oli somasti ajateltu, Ollie totesi. – Pitäähän sitä miehen sentään puheissaan pysyä ja muutama varajalka on aina hyvä pitää kaapissa, eihän sitä koskaan tiedä, milloin taas joutuu tykinkuulaa potkimaan.
No, miten on? Lähdetkö reissuun? Henry vielä varmisti. – Vai näyttääkö se maailmanloppu olevan nyt jo niin lähellä, ettei enää kannata? hän vielä leukaili.
- Itse asiassa maailmanloppu on tällä kertaa lähempänä, kuin osaat aavistaakaan, Ollie naurahti. – Vilkaisepas tuonne laiturin toiseen päähän.

Laiturin päähän kiinnitettynä huojui kevyissä mainingeissa yksimastoinen, noin vajaan neljänkymmenen jalan pituinen purjevene, jonka peräpeilissä luki: APOCALIPSE. (Maailmanloppu)

- Siinähän se. Kauniina, kuin mikä. Hekotteli Henry Morgan.
- Siinäpä sitä Maailmanloppua kerrakseen, Ollie nauroi. – Ja toisekseen, pitäähän sitä pikkusen hullu ollakin, jotta näissä hommissa viihtyy. Totta kai minä lähden, kun tilaisuus on. Käyn vain hakemassa merimiessäkkini ja Ullerin. Eihän sitä voi jättää reissusta, mököttäisi vain minulle seuraavat puolivuotta matkan jälkeen.
- Eikö joku pojista voisi käydä? Morgan tuumi. – Ei tarvitse sinun jalkaasi kuluttaa. Mosyou tekee sen varmasti mielellään. Sinulla on varmaan säkki pakattuna?
- Onhan se, Ollie myönsi.


----- Loppu ------








Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 2 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
4.0  (2)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Piraatti 2020-05-18 23:32:29 Oriodion
Arvosana 
 
4.0
Oriodion Arvostellut: Oriodion    May 19, 2020
Top 50 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Hauska ja viihdyttävä merirosvokertomus. Mukavaa seikkailua!

Olen samaa mieltä toisen arvostelijan kanssa siitä, että jos jotain haluaisi parantaa, niin hahmot ei ehkä ole hirveän mieleenpainuvia. Paitsi Pöllö Ollie, tästä pesunkestävästä ex-piraatista kyllä tykkäsin!

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
11
Report this review
Piraatti 2020-04-21 12:16:36 L.R
Arvosana 
 
4.0
L.R Arvostellut: L.R    April 21, 2020
Top 50 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Omaperäisyys 0.5/0.5
Vaikka tarinasi ei ideassaan ja toteutuksessaan ole kovin omaperäinen ei se kuitenkaan ole kliseinenkään vaan viihdyttävää ja mukavaan luettavaa.

Maailma 0.5/0.5
Sanoisin tämän olevan luonteeltaan "romantisoitu merirosvotarina", jossa nämä piraatit esitetään hieman myönteisemmässä valossa, kuin missä nämä oikeasti oleskelivat.
Säilytät tämän luonteen läpi tarinan ja juoni osittain kuvastaa sitä eli tarinan vakavuus pysyy kokoajan samalla tasolla, joka on hyvä.

Olet ripotellut tarinaan tietoja, joista en henkilökohtaisesti tiedä, että ovatko fiktiota vai faktaa, mutta jotka saavat maailman tuntumaan syvemmältä ja realistisemmalta.

Proosa 0.5/0.5
Proosasi on hyvää ja kuljettaa tarinaa sujuvasti eteenpäin. Tarinassa on paljon hyviä lauseita ja onnistut upottamaan huumoria niin tapahtumiin, dialogiin kuin proosaansikin.

Juoni 1.0/1.0
Tarinan juoni on hyvin rakennettu ja toimiva.
Tarinan alkupuolella ajattelin, että tässä seurattaisiin pelkästään Rosaa, kun tämä jätti Morganin tuonne La triniteen, mutta sen sijaan juoni alkoi hyvin rakentumaan noiden tapahtumien ympärille muodostaen hyvin tiukaksi kootun tarinan.

Tuo hahmojen näkökulmien ja siinä samalla ajan välillä hyppiminen toimi hyvin tässä tarinassa.

Sait tarinaan heti jännittävän alun sijoittamalla tuon tulevaisuuden kohtauksen (siitä kuinka laivan kylkeen ammutan tykillä reikä) tarinan alkuun ja sitten kun pääsemme tarinassa samalle ajalle sen kohtauksen kanssa, niin Ollie on jo hieman tuttu lukijalle ja siksi tämä näkokulman vaihdos ei tunnu siltä, että kesken tarinaa heittäisit mukaan täysin tuntemattoman hahmon. (Vaikka senkään tekemisestä ei välttämättä haittaa ole.)

Käytit tätä tekniikkaa pätevästi myös muissa kohdissa esim, kun Rosa huomaa vankiensa paenneen ja sitten siirryt hieman ajassa taaksepäin ja Ollien näkökulmaan kertomaan kuinka se tapahtui. Tämän takia tarinaan rakentui kokoajan pienempiä yllätyksiä sillä emme nähneet ensimmäisenä mitä tapahtuu vaan vasta toisen hahmon näkökulmasta mitä tapahtui.

Yksi kohta, joka toimi tarinassa hyvin, mutta jota olisi voinut ehkä hieman parantaa oli se kuinka tuon lopputaistelun aikana Cerbera lähes kaatuu raskaan kalustonsa takia.
Mainitsit useaan kertaan tuon tapahtuman mahdollisuuden joten tuo oli hyvin toimiva payoff. Mielestäni loppu olisi kuitenkin saattanut toimia paremmin jos Cerbera olisikin kaatunut kokonaan ja Rosa olisi poimittu merestä vangiksi. Se olisi tehnyt payoffista vielä suuremman ja toiminut hyvin tarinan lopetuksena.

Cerberan kaatuminen olisi tosin jättänyt meidät ilman osaa tämän lopputaistelun tapahtumista ja Morganilta olisi puuttunut laiva, joten ymmärrän myös miksi näin ei kuitenkaan tapahtunut.

Hahmot 0.5/1.0
Hahmot ovat mielestäni persoonallisia, sekä viihdyttäviä (osat heistä hieman stereotyyppisiä) ja heitä jaksaa seurata, mutta heiltä puuttuu syvyyttä, jonka takia en täysiä pisteitä anna.

Sellainen juttu tuli vaan mieleen, että kun mainitset tuossa alussa vuoden olevan 1717 niin Morgan oli silloin jo kuollut, mutta se ei nyt lukukokemusta häiritse, eikä tarina muutenkaan ole tositapahtumiin perustunut niin se on helppo jättää huomioimatta.

Dialogi 0.5/1.0
Dialogi suorittaa tehtävänsä ja on toimivaa, eikä siinä ole käytetty mitään kliseisiä lausahduksia joita lukiessa tulisi heti mieleen viisi muuta kohtausta eri kirjoista tai elokuvista. Tuo toinen pisteen puolikas jää puuttumaan siksi, että vaikka dialogi on ihan hyvää siinä on puutteita.

Dialogissa ei juurikaan ole subtekstiä eli hahmot enimmäkseen sanovat vain suoraan mitä tarkoittavat, joka ei tee keskusteluista kovin kiinnostavia. Puhuja ei myöskään näy kovin hyvin dialogissa eli suurin osa hahmoista puhuu ja käyttäytyy sen verran samoilla tavoilla, että nämä erottaa toisistaan keskusteluissa enimmäkseen nimien avulla.

Hahmojen välillä olisi myös voinut olla enemmän sanallisia konflikteja, sillä kahden hahmon välinen konflikti tekee keskustelusta heti mielenkiintoisemman.

Kerronta 0.5/0.5
Olen lukenut jo jonkun verran tekstejäsi ja sanoisin, että yksi syy siihen, että hahmoissasi ja dialogissasi on mielestäni puutteita liittyy kerrontaasi.
Tarinan kerrontahan on itsessään hyvää, mutta ulkopuolista hahmoista tavalla, jonka takia emme opi näistä paljoa sillä emme tiedä niin paljoa näiden ajatuksista. Kerrontasi myös yleistää tapahtumia paljon eli yksityiskohdille ei jätetä paljoa tilaa. Sen takia tarina ei luo niin suuria tunteita, eikä siihen uppoudu niin helposti. Kaikkia tapahtumia ei myöskään hyödynnetä niin hyvin kuin mahdollista.

Tästä esimerkkinä se kohtaus kun Jack ja Morgan vagitaan. Heidän vangitsemisensa jälkeen se miten heidät onnistuttiin vangitsemaan ja mikä heidän nykyinen tilansa on kerrotan vain Rosan ajatuksissa.

Jos sen sijaan seuraava Rosan näkökulmasta kirjoitettu kohtaus olisi alkanut sillä kun sieppausryhmä saapuu laivalle ja Rosa olisi käynyt vaikka lyhyen keskustelun Jackin ja Morganin kanssa, olisit voinut antaa lukijoille samat tiedot, kuin alkuperäisessäkin tekstissä, mutta siinä samalla meillä olisi ollut seurattavana mielenkiintoinen sanaharkka näiden eripuolilla olevien hahmojen välillä, jota olisit voinut hyödyntää paljastamalla mitä mieltä nämä eri hahmot ovat toisistaan ja nykyisestä tilanteesta, joka antaisi samalla näille syvyyttä ja paljastaisi näiden persoonallisuuksia näiden reaktioiden ja puhetyylien avulla.

(Tyylillä tarkoitan sitä että: Puhuuko Morgan Rosalle rauhallisesti ja kylmästi vai huutako hän tälle kirouksia kunnes menettää äänensä. En ollut varma antaako tyyli oikean kuvan siitä mitä tarkoitin niin selvensin.)

Tarinasi ovat nyt siis hyviä ja luen niitä mielelläni, mutta uskon, että nämä mainitsemani asiat veisivät tarinoitasi (ainakin minun näkökulmastani) lähemmäs erinomaisuutta.

Kiitos hyvästä tarinasta ja mukavaa kirjoittamista!

Ps.
Tällä arvostelulla kesti vähän pidempään kuin normaalisti, kun ei vaan tullut jostain syystä luettua mitään, mutta nyt näitä arvosteluita alkaa toivonmukaan tulemaan vähän nopeammin.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS