Tulosta
Novellit Jännitys & toiminta Almost Flying Finn Luku02
QR-Code dieser Seite

Almost Flying Finn Luku02 Hot

Luku 2

Juhanin ateljeeseen saapui ensimmäinen vieras, Aapo. Juhani oli soittanut Aapolle, kun vuokrasopimus oli ollut selvä. Jollekinhan hänen piti elämäänsä näyttää, kun sitä ei enää voinut jakaa Venlan kanssa. Hän ei sortuisi hiljaa ja vaiti vaan pitäisi kyllä melua viimeiseen asti, taistelutta hän ei vaipuisi!
’No mitä sinä nyt näin, keskellä päivää töihin soitat’
’Aapo hyvä, nyt on lauantai, sinun ei pitäisi edes olla töissä.’
’Totta kyllä, mutta kuun vaihde on tulossa. No, minä nyt sitten pistäydyn kohtapuoliin. Jessica voikin hakea minut siitä sitten kun on kaupungilla muutenkin menossa vauvan kanssa.’
Aapo oli Juhanin lapsuudenkaveri. Yhtä ärsyttävä kuin oma perhe, oli Juhanin tapana kuvailla häntä. Aapo oli fyysisesti vahvempi ja karvaisempi. Mies. Karski mies, jonka olemus huokui vahvuutta ja ison vahvan miehen raivostuttavaa rauhallisuutta. Lapsena he olivat painineet meren jäällä ja Aapo voitti aina. Myöhemmin Juhani tajusi, ettei hänellä ollut mahdollisuutta. 10 cm pituutta ja sitä kautta lihasvoimaa oli mahdoton etumatka saavuttaa. Aapo oli pomon poika, se tuntui leimaavan hänen koko elämäänsä. Aapon tarina oli aina isästä. Juhani odotti koska se olisi Aaposta itsestään. Koska Aapo selostaisi jotain omaa tekemäänsä samalla syvältä rinnasta kumpuavalla lämmöllä äänessään, jolla hän selosti isänsä 60-vuotis syntymäpäiviä?

Juhani avasi ateljeen raskaan parioven selälleen ja tervehti Aapoa: ’No ni, käy sisään ukkeli, haha, tällänen tää nyt on.’ Nyt hänellä oli viimein jotakin omaa vaikkakin vuokrattua. Oma paikka johon kutsua ihmisiä. Aapolle nämä asiat olivat itsestään selviä, hyväpalkkainen työ ja Aapon isän lainaamat rahat olivat varmistaneet oman asunnon jo opiskeluajoilta asti. Oma koti oli Aapolle niin itsestäänselvä asiat, ettei hän osannut edes ajatella muuta.
’Jaahas, atelieerin vuokrasit sitten. No niin. Joo joo. Onhan siitä ollut puhetta.’
’No joo kato, jotain pitää nyt saada aikaseks, jotain jotain. Veistos on tehtävä, minä teen!’
’No jos se auttaa, jos siitä tulee parempi olo, niin tee toki. Hyvähän se on ja ei siitä haittaakaan liene. Kuinkas sinulla nyt on rahaa tällaiseen? Ja aikaa, ajastahan aina on pulaa, minullakin.’
’No ei kait siinä, täti kuoli ja jätti hieman rahaa minulle. Vähän niinkuin valmistujaislahja, Kuvataideakatemia on ohi. Apuraha. Piru ku kaikki menee aina pieleen,’ Juhani sanoi.
’No kuinkas nyt pieleen, jos kerran rahaakin tuli?’
’No nyt ei oo tekosyitä kun on varaa ateljeen vuokraan ja muuhun.’
’Jaa, no paljonkos sitä rahaa sitten tuli?’
’Kyllä sillä yhen veistoksen valaa. Sen lisäks nää välttämättömät juoksevat kulut kuten vaalee tsekkilager. Mä teen sen yhden veistoksen. Sit mä vapaudun siitä. Mä voin sit angstaa muista asioista sen jälkeen. Tiäks sä mitä se maksaa, pronssivalu´ Juhani sanoi.
’Minä en näistä taideasioista niin…Koet tärkeäksi tämän tällaisen patsaan veistelyn, niin.’
’Tärkeeksi, oletko hullu. Kuvanveisto, ei mikään veistely. Siitä tulee veistos, ei mikään patsas. Ei ole muuta, eikä pidäkään olla muuta kuin veistäminen.’
’Kovin dramaattisesti puhut näistä aina. Taiteesta ja muusta.’
’No koska sinä et ymmärrä mitä tämä merkitsee minulle. Tiedätkö, minua pelotti ihan mennä katsomaan niitä museoita siellä Roomassa,’ Juhani sanoi.
’Kuinkas niin,’ Aapo sanoi.
’No, siellä on ne mestariteokset, Michelangelon ja muiden hommat. Ne on tehnyt ne ja minä olen lukenut niistä taidehistoriassa Akatemissa. Se on sellainen valtavan iso tarina koko juttu. Kohti jumaluutta ja että mitä ihminen voi täällä ylipäätään elämänsä aikana saavuttaa. Korkea ideaali. Niin minä tunsin sellasta aivan valtavaa riittämättömyyttä ja pienuutta.’
’Ai jaa, no mutta onko se nyt aivan tarpeen.’
’No tarpeen tai ei ni niin se menee mulla. Valtavaa mitättömyyttä. Että ne, jotka ovat maalanneet ja tehneet ja veistäneet, ne on se juttu ja kohti kirkkautta. Ja sitten minä, en mitään. Se on ihan järkyttävää, se on sellanen mitättömyyskohtaus oikein. Helvetti soikoon. Eikös sinulle tule sellaisia?’
’Jaa, no tuota. Hmm. Niin, no minähän olin aina kiinnostunut siitä autourheilusta, rallia ja sellaista. Senna, kohti ylevää ja jumaluutta, tottahan se on. Kyllä sitä välillä ajattelen, että en ole paljon mitään tässä elämässä saanut aikaiseksi. No nyt kun sanot, niin välillä kyllä. Tuossa kun töissä excel taulukoita pyörittelen, niinkun että mielipide on siinä se lopputuote. Mielipide jostakin melko abstraktista asiasta, johon en voi itse vaikuttaa.’
’Niin että formulaa pitäs päästä ajamaan kuten Senna.’
’Kyllä kyllä, toden totta. Nyt kun mainitsit. Minä en näistä niin mielelläni… Niin että miltä se tuntuisi, ajaa, Monacon kadulla sitä nopeaa aika-ajokierrosta. Sennahan se on, jumalallinen kuski. Se on se hetki, missä kaikki kiteytyy, vauhti, nopeus, vaara. Kohti rajaa, elämän ja kuoleman rajaa. Mutta juuri Senna, hän ei sorru. Ylimaallinen, toden totta, ylimaallinen.’
Juhani katseli Aapon harvinaista liki runollista tulkintaa. Kostuiko hänen silmäkulmansa kun hän puhui Sennan nopeasta aika-ajokierroksesta? He olivat tunteneen vuosikymmeniä, mutta Aapo aina välillä yllätti Juhanin.
’No niin, onhan sinullakin se sitten. Mutta ehkei yhtä haitallisena kuin minulla, korkea ideaali. Mutta joo, sankaruutta, reunalle ja yli. Kohti jumaluutta. Kauanko täällä joutuu kärvistelemään mitättömyydessä.’
’Lapset toki tuovat… sellaista jatkuvuutta. Meillä on ny se kolmas, vauvahan se on. Eikä juuri nuku. Se muuttuu tuo ajatus hieman, siinä on niin paljon sitä tekemistä ja sitten se fokus hieman siirtyy siihen, että lapsilla olisi hyvä olla.’
’Sekin vielä. Ei mulla oo lapsiakaan. Toi ei auta nyt mun oloa yhtään.’
’Niin, no. Hmm. Ehdithän sinä toki vielä. Onhan sitä aikaa. Mitenkäs äitisi jakselee?’
’Mitä se auttaa että on aikaa. Lisää aikaa olla yksin! Mä oon yksin nyt! En minä tätä yksinäisyyttä lisää halua. Äiti, aina vain äiti. Kai se jaksaa. Mä oon väsynyt murehtimaan muiden asioita. Mä en pääse omaan elämääni kiinni.’ Juhani mietti, mahtoiko äiti nyt olla kovin pahoillaan kun hän oli taas myös yksin. Mikä piru riivasi ja vainosi tätä perhettä, että ihmiset jäivät yksin? Mikseivät he voineet olla kuten muut, ihmiset ja perheet joissa ihmiset olivat elossa useissa sukupolvissa ja joissa oli varaa alumiinivanteisiin niin ettei siitä tarvinnut edes keskustella.
’Oma valintasihan se tavallaan oli, kun sen Venlan jätit.’ Aapon perhessä autoissa oli aina ollut alumiinivanteet, sekä isällä että pojalla.
’Oma valinta, mutta asia on silti niin. Ei siinä mitään vaihtoehtoja ollut.’
’Niin.’

1

’Tiäks sä ku naisilla on näitä voimauttavia valokuvia ja kaiken maailman jumalatarkursseja’ Juhani sanoi.
’Kyllä, Jessicakin on käynyt sellaisella, enkelikujaa ja muuta. Vaikka ei se Jessica noista hippihommista niin välitä ja nyt toki lapset vievät kaiken ajan. Kyllä se niitä smoothieita syö ja on jättänyt pullat pois. Siis minultakin on jättänyt. Eipä juuri pullataikinaa enää vaivata meidän perheessä. Ei kysynyt etukäeen mitään. Päätti asian.’
’Oho. No mutta tuohan on jo vakavaa, jos ei pullakahvejakaan enää juoda teidän perheessä. Mitä siihen jää sitten enää?’
’Joo, katsos kun se minun tunteeni on se, että minut on pelattu siitä kuviosta kokonaan pois. Minulla ei ole paikkaa minun omassa perheessäni.’
’No onpas se outoa. Eiks teil ollut mitään avioehdossa pullan leipomisesta sunnuntaisin’
’No ei, se kyllä unohtui siinä kiiressä. Harmillisesti unohtui,’ Aapo sanoi.
’Outoa se on.’
’Sä tarttet nyt jotain sitä samaa kuraa ku mitä naiset harrastaa, tiäks, voimauttavaa valokuvaa ja voimauttavia biisejä. Sitä voimautuspaskaa.’ Juhani sanoi.
’Ai että voimauttavaa, jaahas.’
’Se on se voimauttava nopea aika-ajokierros mitä sinä tarvitset, hyvä mies. Älä anna elämän mennä ohitse!’
’No enhän minä nyt voi formulakuskiksi alkaa ihan tuosta vain’
’Voit sä sitä harrastaa. Ihan hyvin voisit. Tai siis sä voit tehdä jotain pientä siihen suuntaan edes!’
’Jaa, no olisiko se sitten.’
’On se!’
’Mutta mistä rahat, sehän tulee kalliiksi.’
’No sul on tossa toi Audi, siinä on ihan liikaa rahaa kiinni. Myyt sen ja vaihdat pienempään.’
’Ei sentään. Me olemme tottuneet tietynlaiseen elintasoon, mehän olemme säädyllinen lapsiperhe. Jessica ei pitäisi siitä, että ajamme jollain pikkufiatilla. Eihän toki.’
’Säädyllinen murhenäytelmä. Myyt Audin pois ja ajat ajaa!’
’Eihän nyt toki. No, antaapa nyt olla. Antaa ajan kulua. Ehkä tämä olo tässä vielä helpottaa. Jessica haluaisi remontoida keittiön, uudet laatat.’
’Sehän just laitettiin, eiks se oo uus se kämppä.’
’Uusi se on.’

2

’Lapsihan on kaunis,’ Juhani sanoi yllättyneenä. Jessica kannatteli pientä kääröä äidin ylpeydellä ja astui alas Audista tavallisten kuolevaisten tasolle.
’Ota toi’, Jessica sanoi kärsimättömästi Juhanille ja ojensi käärön.
Niinkin heppoisista aineksista kuin Aapo ja Jessica, voisi tulla ulos jotain suorastaan kaunista, Juhani mietti. Jessican geenipooli oli terhakka ja pirteä. Henkisistä ominaisuuksista oli aikaista sanoa mitään, sekä lapsen että Jessican kohdalla, vaikka aikaa oli jo kulunut. Mutta tämä uusi pieni hiilidioksidintuottaja oli kyllä söpö. Juhanin vanha paatunut sydän alkoi sulaa ja hän alkoi lirkutella otukselle:
´Senkin pieni otus, sinähän olet söpö kuin herne. Senkin pieni rontti. Tulet käymään hyökkäyssotia, tuottamaan välillisesti ydinjätettä, osallistumaan maailmankaupan kautta ihmisten riistoon kehitysmaissa, vahvistamaan Israelin ja Palestiinan konfliktia, riistämään työläistä koti- ja ulkomailla. Pieni porvarin alku. Maailman vaarallisin eläin. Oi, sinusta tulee hävittäjälentäjä, tai ehkä tapat vihollisia tykillä ampuen. Voi kuinka söpö sinä oletkaan,´ hän sanoi.
Juhani jutteli pikku otukselle, joka tuijotti mitään ymmärtämättömillä silmillään takaisin, tietämättömänä maailmankaupan lainalaisuuksista ja millä hinnalla rauha lunastetaan toisilla mantereilla käytävillä sodilla. Kaunis pieni otus puklautti aamuiset kaurapuurot rinnuksilleen, kuin etiäisenä tulevasta tietoisuuden tuskasta. Sikäli kuin lapsi nyt lähtisi yliopistoon opiskelemaan kehitysapupolitiikkaa tai kestävää kehitystä. Ehkä tämä oli enemmän Hankkenilaisia. Olihan äiti sentään Jessica, joka nyt nappasikin kolmen kilon kinkkurullan syliinsä.
´Setä puhuu hassuja. Mennäänpä vaihtamaan sinulle puhtaat päälle´ Jessica sanoi ja näytti aavistuksen nyrpeältä.
´Niin, hmm. Mitenkäs sinulla Juhani on mennyt nyt viime aikoina. Olemme olleet hieman huolissamme kun lähdit sen Venlan luota,´ Jessica sanoi.
´Mitäpä tässä, mitäpä tässä. Tavallista elämää. Veistosta aloittelen tässä.´
Kohtaamattomuutta, Juhani ajatteli.
Juhani kaivoi taskustaan kasan hieman nuhjaantuneita Kukkura-merkkejä ja laittoi ne Jessican laukkuun vaivihkaa.
’Kunhan et nyt syötä tuon Aapon päähän mitään ajatuksia, tälläistä veistelyä ja muuta,’ Jessica sanoi ja kaivoi Guccin kurahaalareita auki.
’Mitäs ajatuksia minä nyt keksisin.’
’Me olemme lapsiperhe,’ Jessica sanoi ja nosti taaperon ylös eteensä lämpöä katseessaan.
Se suojelee teitä nyt kaikelta pahalta, Juhani ajatteli. Mahtaisiko Aapo ja Jessica päästä maailmaa pakoon lapsiperheellään? Juhani epäili, että elämä saisi heidätkin kiinni ja se hankala tulisi kohdattavaksi. Audi-kupla puhkeaisi ja lapisi jäisi kyyneliin, niinkö siinä kävisi? Juhani ravisti päästään turhia ajatuksia ja palasi tähän hetkeen ja sanoi: ’No mutta sehän on hyvä että te olette lapsiperhe.’
Aapo katseli heitä ateljeen sivulta ja oli löytänyt käteensä rälläkän.
’Onko sinulla nyt varmasti varaa kaikkeen tähän, tässä on tilavuokraa, työkalua ja mitä se valukin sitten maksaa.’
’Älä nyt helkutti manaa piruja seinälle, mä luon nyt!’
’No, ei, en minä millään pahalla. Mutta tulee vaan mieleen, että jos tämä jää kesken niin mihinkäs sinä kiikutat sen savikasan.’
’Minulla on tässä nyt elämää käsissäni, mitä ne miehet höpisee siellä,’ Jessica sanoi ja katseli vauvaansa.
Aapo laski rälläkän ja katseensa. ’ Jaahas, pitäisiköhän meidän ajella sitten kotia päin, pitäisi hakea lapset tarhasta.’
’Aapo. Nyt on lauantai,’ Jessica sanoi.
Juhani katsoi Aapon ja Jessican pakkautumista autoon. Juhani odotti niin kauan että Aapo ehti vilkaista häntä silmiin. Nyt se kesti jo kauemmin, koska nyytti vei huomin ja rippeet varasti Jessica. Järin onnelliselta ei vaikuttanut kukaan heistä. Unelma lapsiperheestä on raskas ja johtaa pahimmillaan kuolemaan, Juhani mietti.
Juhani sulki ateljeen raskaan parioven.

3

Poika makaa sängyssä isän vieressä, kun tämä lukee kirjaa. Veli ja äiti ovat jossain muualla ja lyhyen hetken Poika saa pitää isän kokonaan itsellään. Isä tuoksuu hyvältä, tupakalta. Se on aikuisten tuoksu, isän tuoksu. Isällä on kauluspaita, joka on aikuisten paita. Sellainen isällä on aina kun hän tulee töistä. Tupakka-aski on paidan rintataskussa, joissain paidoissa sellainen on. Pojalla on turvallinen ja hyvä olo. Isä pitää kirjaa kädessään ja pojan pää mahtuu hyvin kainaloon. Hän mahtuu juuri näkemään kirjan tekstiä ja kirjan ruskean nahkaisen kannen. Se on jännä tarina kaatuvasta tornista, josta ihmiset pakenevat. Osan tekstistä hän ehtii lukea itsekin, mutta isä on nopeampi. Poika ehtii vain sivun puoliväliin, kun isä jo kääntää sivua. Välillä isä kysyy
´Ehditkö lukea jo´
´Käännä vaan.´ poika sanoo.
Useammin isä vain kääntää sivua. Mutta se ei haittaa. On mukavaa olla siinä sängyllä vain isän kanssa kahden. Äiti ja veli ovat jossain muualla. Tämä on harvinainen hetki kahdestaan. Välillä isä käy tupakalla parvekkeella. Sen aikaa poika pitää kirjaa ja kääntelee sivuja. Välissä on jänniä kuvia, mustavalkoisia piirrettyjä. Poika haluaisi kysyä siitä yhdestä asiasta isältä, siitä murheesta ja huolesta. Mutta ehkä nyt ei ole hauska pilata tätä kivaa hetkeä, sitten myöhemmin joskus, poika päättää. Isä kyllä tietää ja neuvoo sitten. Torni on kaatumaisillaan ja ihmiset hyppivät ulos sen ikkunoista. Poika miettii mitä se on, mitä ihmisille tapahtuu, kun he tippuvat maahan. Parvekkeen ovi kolahtaa ja isä palaa:
´No, pysyikö kohta paikallaan.´
´Ehkä´ poika vastaa.
´No, jatketaan lukemista´ isä vastaa.
Juhani istui tyhjän ja likaisen ateljeensa lattialla ja mietti miksi muistoissakin oli vikoja. Miksi kirja oli Valittujen Palojen lyhennelmäteos? Isä oli lukenut laajalti kirjoja, koti oli täynnä kirjahyllyjä. Kirjalyhennelmät, mitä se nyt oli. Hyllyt olivat täynnä klassikkoja. Hän yritti vaihtaa muistoonsa isän käteen nahkakantisen Dostojevskin tai Tolstoin, mutta epäonnistui. Reader Digestin hopeinen logo välkkyi kuin ilkkuen hänen verkkokalvollaan. Hopeinen tekisit upotettuna tekonahkaiseen kanteen.

4

Viimeisenä kesänä ennen isän kuolemaa poika on koko kesän ukin mökillä perheen kanssa. Isällä on lomaa neljä viikkoa, se aika vietetään yhdessä mökissä järven rannalla, kuten aina.
Järvi on kymmenen askelta alamökin kuistilta ja sauna lämmitetään joka ilta. Järveen Poika hyppää joka ilta, jos mieli tekee. Poika ja veli lämmittävät saunan sataan asteeseen saakka. Puita saa kantaa hirmuisesti ja olla tarkkana, että laittaa heti lisää puita kun edelliset ovat palaneet puoliväliin saakka. Puita voi yrittää tunkea oranssina hehkuvaan pätsiin ihan sinne ylös jo palavien puiden päälle aina vain lisää ja lisää. Silmäkarvat siinä melkein palavat, kun kyykkii saunan betonisenkostean maton päällä, ja tökkii kiukaan vieressä olevalla harmaalla ja päästä palaneella kepillä puita sisäänpäin, että saisi kiukaan luukun kiinni. Nyt mittari näyttää jo melkein 110°C. Poika on yllättynyt, kun Isoisä ei ole ihastunut ensimmäiseen saunavuoroonsa.
Mökillä on parasta se kun koko perhe on yhdessä. Poika istuu kuistilla, järvi näkyy ikkunasta ja isä lukee lapsille kirjaa ääneen. Ääni on kaunis ja soljuva. Turvallinen verkko kytkee koko perheen yhteen ja mökin mustat seinät luovat turvallisen pehmeän kotelon koko joukon ympärille.
Äiti leipoo sämpylöitä ja aamupalalla koko perhe on hassun matalan puisen pöydän ääressä. Pöytä on rakennettu pienistä puunpaloista, ja koko pinta on lopulta kuin pienten puupostikorttien peitossa. Isä on senkin rakentanut ja isä osaa rakentaa mitä tahansa. Isona Poikakin rakentaa, koska isä neuvoo miten kaikki tehdään. On appelsiinimarmeladia ja tuoreita sämpylöitä. Näin on tietenkin aina, eikä muuta tarvitakaan. Pöydän takana on takka ja joskus Poika saa itse sytyttää sen. Sitten tulta voi katsella ja keksiä veljen kanssa tarinoita, että puut ovatkin taloja ja ne palavat ja ihmiset hyppivät kohta ikkunoista!
Hauskinta on, jos isoisä tulee ylämökistä hetkeksi myös kahville istumaan. Silloin isoisä saa puhua, kun mummi ei ole koko ajan äänessä. Minne miesten ääni mahtuu, Poika miettii. Isä ei paljoa puhu, mutta kirjaa hän lukee. Ja rakentaa uutta kahdeksankulmaista huussia. Poika kömpii sängystä vihreän käsinveistetyn kuistipöydän ääreen ja istuu ukin syliin. Aikuisten kahvista tulee jännä kotoisa haju, äiti keittää sen korkeaan punavalkoiseen hassuun kapeanokkaiseen kannuun. Se pitää suodattimella siihen hiljaa valuttaa. Äiti kaataa sen ruskeaan mukiin, pari palaa sokeria ja maitoa perään. Hassun värinen aikuisten sotku. Isä juo pitkän korkeasta ruskeasta posliinikupista kahvia. Ja isä hymyilee, Poika näkee sen.
Talvella Poika rakensi isän kanssa puisen veneen, radio-ohjattavan. Se on upea vene, aivan kuin oikea, sellainen metallinen talonkokoinen, joita näkee kaupunkien laitureissa, mutta pieni. Siinä on sähkömoottori ja akku. Akkua ladataan muuntajalla. Isä tietää miten kaikki rakennetaan. Isä on rakentanut ylämökin ja muurannut takan. Takassa ei ole yhtään virhettä. Se on puhtaaksi muurattu takka ja hieno takka se onkin. Joskus perhe ja isoisä ja mummi paistavat lettuja ulkona tasanteella, jossa on muurinpohjapannu. Senkin isä on muurannut. Isä rakentaa kaiken, eikä parempaa rakentajaa olekaan. Kaikki eivät osaa rakentaa. Paitsi Poika osaa myös, kun isä neuvoo ja äiti kehuu. Talvella kaupungissa päivällä Poika rakentaa venettä, kun isä on töissä. Sitten hän menee näyttämään äidille keittiöön, mitä on tehnyt ja äiti kehuu. Poika on taitava pieni poika. Hänestä on kivaa kun äiti kehuu ja isä neuvoo miten tehdään.
Mökillä Poika näkee yhtenä iltana kun äiti ja isä menevät illalla uimaan saunasta. Poika juoksee äkkiä mökistä ulos laiturin päähän ja ehtii pulahtaa isän ja äidin viereen uimaan. Veli ei ehdi mukaan, Poika saa hetken olla kahdestaan lämpimässä järvessä isän ja äidin vieressä. Vesi on päältä ihanan lämmintä ja alta kylmää ja maistuu järveltä. Poika sukeltaa syvemmälle kohti pimeyttä, vesi painaa kaikkialle kehoa vasten ja vielä vähän syvemmällä pitää korviin puhaltaa ilmaa, veli on sen opettanut. Valo vähitellen katoaa pois. Pohjalla Poika näkee suuren mustan ja pelästyy. Hän kääntyy vedessä äkkiä ja hörppää hädissään hieman vettä kurkkuunsa. Hän kauhoo ja kauhoo kohti pintaa ja tuntuu että kaikki ilma keuhkoista loppuu ja kurkussa on pala ja pääseekö hän vielä ylös ja kohta hän ei jaksa enää. Poika tulee mustasta vedestä kohti valoa ja taivasta. Vesi alkaa lämpenemään taas ja hän räpsähtää lopulta pintaa kuin korkinpala ja huutaa pärskien
’Musta, minä näin mustan äiti’
’Ei mitään hätää, uihan nyt rantaan vain. Sitten on iltateetä’ äiti sanoo.
Sitten pojan on ihanan lämmintä uida siinä äidin ja isän välissä kohti laituria ja mökkiä.
Joskus Poika nukahtaa ylämökkiin kun aikuiset puhuvat ja puhuvat. Poika ihmettelee, mistä ne tietävät mitä seuraavaksi pitää sanoa? Joku kantaa hänet alamökkiin omaan sänkyyn. On turvallista maata mökkilaverilla, joka on mustaksi maalattua puuta. Koko perhe makaa yhdessä huoneessa, kuin pieni eläinlauma. Juuri ennen nukahtamista on ihanan väsyneen turvallinen olo. Isä ja äiti siinä vieressä aikuisten maailmassa. Veli pään edessä vähän matkan päässä.
’Minä näin mustan’ Poika sanoo veljelleen.
’Ei me sille mitään mahdeta. Nukutaan nyt’, veli sanoo.
Poika makaa siinä omana itsenään rauhassa patjaan hieman vajoten. Turvallinen hirsiseinä on kymmenen sentin päässä kasvoista. Siinä on halkeamia siellä täällä ja puun syyt muodostavat mielenkiintoisia kuvioita, joita voi seurata edes takas. Poika kokeilee hirttä kädellään, hieman karkea se on. Joistain raoista saattaa nähdä ulos asti tummaan metsään tuvan ulkopuolelle. Tuvan sisällä on lämpö, turva ja perhe.

5

Juhani lähetti tekstiviestin Venlalle:
´Anteeksi kun viisastelin. Kävin kattoon ateljeen, ihan ok, otin sen nyt. Kiitos. Tiedät että välitän. Mä en vaan voi nyt muuta.´
Venla vastasi:
´Joo, hyvä ku kävit. Vaikea kaikkea ymmärtää. Halaus. Kaveri kömpi kultansa viereen nukkumaan, mulle jäi matopeli. PoK, vielä tän kerran´
Juhani mietti, että hän oli nähnyt isän hymyilevän. Isä oli kumminkin hymyillyt. Aivan varmasti hän oli sen nähnyt, että hymyili. Se lämmitti mieltä hetken ja unohtui sitten pois.
’Miksi sinä lähdit?’ Juhani sanoi hiljaa itsekseen tyhjässä ateljeen keittiössä laverilla maaten. Ateljeen lattia oli törkyinen ja pölyinen. Reunassa näköjään kömpi pieni sokerimatokin, joka karkasi kohti piiloa, kun Juhani sytytti ateljeen valot vettä hakiessaan. Miten päädyin tähän, Juhani mietti. Venlan kanssa hänellä oli sentään ollut kahden nuoren taideopiskelijan tyylillä sisustettu koti, jossa muutama hassu esine hauskalla tavalla rikkoi skandinaavisen muotoilun pelkistettyä harmoniaa. Lapin vaellukselta haettu poron pääkallo oli roikkunut seinällä kaappikellon vieressä ja lattialla oli ollut kotoisa matto. Jotkin esineet vain olivat sellaisia, että tarvittiin nainen tuomaan ne kotiin.
’Mitäs erikoisuudentavoittelua tuo pääkallo on’ oli Jessica sanonut kun vieraili Aapon kanssa heidän kodissaan. Aapollakin oli jo koti ja perhe. Omakotitalo Espoossa, Audi alla ja pari skidiä roikkui punteissa kiinni. Miten helvetissä mä oon päätynyt tähän pisteeseen, Juhani mietti.
Ei Juhania kiinnostanut verhot ja muu. Venla oli ollut syvällisen kiinnostunut verhojen lähiväriharmoniasta ja oli ollut ihanaa että Juhanin ei tarvinnut siitä murehtiä. Heidän kotinsa lattia oli ollut tosin muovimattoa. Juhani ajatteli, että ihmistä ei ollut luotu tähän maailmaan asumaan muovimaton päällä. Mutta Venlan kotitilalla oli karoliinisen pohjaratkaisu mukainen hirsitalo, jossa oli lankkulattia. Se tasapainotti hieman kaupunkikodin muovimattoa, joten lattia-asiakin oli ollut jotenkin säällisellä tolalla kumminkin.
Ateljeen ikkunaa peitti nyt kahvipapusäkin kangas, joka oli jeesus-teipillä teipattu kiinni hieman halkeilleeseen ikkunanpuitteen maaliin, joka sekin oli näemmä useampaa eri väriä. Vastavärikontrasti, Juhani ajatteli.
’Ei silloin voi lähteä, jos on rakentanut yhdessä pienen veneen pienoismallin.’ Juhani lausui ääneen tyhjässä ateljeekeittiössä maaten. Juhani oli tehnyt isän kanssa viimeisenä talvena radio-ohjattavan veneen. Jokainen rungon pieni lauta höyrytettiin erikseen ja liimattiin kiinni rungon kaariin. Perään lyötiin pieni naula jokaiseen kaareen ja se piti laudan kiinni niin kauan, että liima ehti kuivua. Lopulta oli kaunis puinen moneen suuntaan kaareva pinta valmis ja se tuoksui hionnan aikana hyvältä.
Kaaret höyrytettiin kiinni runkokaariin, se oli hienompi tapa tehdä vene. Jokainen erikseen. Veneen olisi saanut myös muovisella rungolla, mutta mitä jännää siinä olisi ollut. Upeampi runko tuli niin, että laudat taivutetaan ilmankostuttimen höyryllä. Jokainen erikseen ja pieni naula sekä liimaa myös. Lopputulos on upea, joka suuntaan kaareva pinta.
Juhanin kasvoja vasten ei ollut nyt kotoisa hirsiseinä vaan rapattu betoni. Sen takana oli käsin muurattu 45 senttiä paksu tiiliseinä. Seinä oli lohduttava elementti, Juhani mietti. Joku oli vuonna 1927 latonut nämä tiilet ja muurannut ne paikalleen. Juhani nukahti lopulta aamuyöstä ja sokeritoukat jatkoivat öisiä retkiään lattialla kadoten aamun valjetessa taas nurkkiin.

Arvostelut

Ei arvosteluja

Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Powered by JReviews