Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Jännitys & toiminta Savuhuntu (osa 1)
QR-Code dieser Seite

Savuhuntu (osa 1)


- Savuhuntu -
Alice Schwartz ( 2018 )




Vartsalan saha. Halikossa. Sen vanhan saha-teollisuuslaitoksen aallonmurtajalla, joka oli toiminnassa vuosina 1882-1964, seisoi tyhjyys. Laitoksen maa oli kasvanut pitkäksi nurmeksi, jonka rajat hipoivat vettä. Ympärillä tyyni lahdelma ja sen mukanaan vievät virrat.
Nykyisessä pehmeässä sannassa saattoi tuntea vielä kulkevan kolmensadan jalkaparin, jotka lähettivät puutavaraa ulkomaille. Hikiset kasvot ja vartalot, jotka raahasivat tarvikelasteja laivoihin. Kädet, jotka ottivat vastaan aina uuden tehtävän. Uuden tai vanhan.
Vastoinkäymisten tie, joka päättyi talouden kohentumattomuuden takia vuonna -64, piti sisällään monet tuulet ja tunteet. Yhden myös vuodelta 1961.



I



Lassi käveli ulkonevalle rantakaistaleelle varpaidensa uppoutuessa santaan ja tuijotti veden virtaavaa pintaa. Aallot keinuttivat rantakaislikkoa kuin tuo olisi ollut vain pinnalla kelluva matto. Kuin varsia ei olisi ollut lainkaan, ja tuuli kuljettaisi kaislikon Vartsalanlahdelta pian avomerelle.
Poika seurasi sivusta isäänsä, joka jutteli naapurin miehen kanssa. Miehen pienellä höröllä olevat korvat saivat hänet vaikuttamaan hyvältä kuuntelijalta. Toisin kuin isän, jonka korvat olivat kuin liimattuina tämän kalloon, ja hänen suunsa aina jyräämässä muiden puheenvuorot. Isä kääntyi katsomaan Lassia, jolloin hänen ilmeensä kirkastui hetkellisesti, ja muuten kalpea ihonsa sai punan.
“Vietkö tämän lehden äidille? Sain sen kylältä tänä aamuna” isä yllättäen kysyi. - Mies nimeltä Touko.
Poika katsoi isää ja nappasi sanomalehden käsiinsä. Hänen pienet, pehmeät kämmenensä hädin tuskin pystyivät pitämään kiinni tuosta paperista.
“Vienkö sen keittiöön?” Lassi kysyi ja näki pian isän hyväksyvän nyökkäyksen.
Poika hyppelehti hiekkapolulla ja nappasi leppäpuuhun nojaavan polkupyörän. Hän nousi sen takapuolta painavaan satulaan ja ajoi kotipihaan. Sivuilla vilahtelivat ruohon joukossa koivupuiden raidalliset rungot.
Lassi laskeutui alas pyörän päältä ja siirsi sen sivuun. Hän silmäili edessään tienpenkassa olevaa puna-ailakkiryhmää, josta hän nappasi kaksi vartta. Vielä yksi nuppu odotti käärössä puhkeamistaan, mutta loput jo säkenöivät kauniin punaisina.
Lassi hymyili vienosti ja asteli sisään taloon. Kirkkaan keltaiset seinät seisoivat ryhdikkäästi valkoisten ikkunasermien takana.
Sisällä vilahtivat nopeasti ruskea nuttura ja violetti pusero. Äiti oli keittiössä pesemässä astioita.
”Tuliko sieltä Lassi?” hän kysyi ja siirsi puhtaiden lautasten pinon sivupöydälle.
”Joo”, kaikui vastaus eteisestä. ”Katso, mitä löysin tuolta pihalta”, Lassi iloitsi astuessaan keittiöön ja ojensi ailakit äidille. Lattialankut inisivät hänen jalkojensa alla, kun hän nojautui eteenpäin.
”Voi ihanaa, kiitos”, äiti sanoi ja nappasi korkealta puuhyllyltä tumman vihreän, pitkähkön lasiastian. ”Laitetaan kukat tähän maljakkoon, niin ne eivät kuihdu heti pilalle.”
Lassi seurasi äidin hymyä, joka viipyili maljakossa pitkään. Äidin silmät olivat kauniit. Niistä tuli mieleen sinivuokkojen pehmeät terälehdet. Ja äidin silkkiset posket, joille Lassi antoi joka ilta suukon, hehkuivat hennosti kirsikan punaisina.
”Sanoiko isä, milloin hän on tulossa tänään kotiin?” äiti kysyi ja nosti vaalean liinan tarjoiluastian päältä, johon hän oli valmistanut rapeakuorisen lihamurekkeen. Poika tuijotti mureketta ja haistoi sen herkullisen tuoksun.
”Ei sanonut. Isä jäi vain juttelemaan sen naapurin miehen kanssa”, Lassi vastasi.
”Saanko maistaa jo ruokaa?”, hän kysyi pian äidiltä, joka laski lautasia ruokapöydälle.
”Et vielä. Sitten saat, kun isä tulee kotiin.”
”Miksi ei?”, Lassi jatkoi nostaen ääntään. ”Minä haluan syödä nyt!”
”Et syö vielä, kun kukaan muukaan ei syö”, äiti sanoi tiukemmin.
”No mutta, kun minä — ”
”Mene ulos!” äiti käski. ”Nyt ulos, jos et osaa täällä odottaa.”
Lassi säpsähti äidin rinnasta kumpuavaa voimaa. Hän juoksi ulos pihalle ja pysähtyi pihamaalle, jonka nurmikko oli kastunut. Taivas enteili tulevaa sadetta tuoden esiin tummia pilviä.
Eikö isän pitänyt olla pelottavampi vihaisena, Lassi pohti ja pyyhkäisi kengänkärjestään koivunlehden. Ensimmäinen vesipisara putosi hänen otsalleen valuen hiljalleen alemmas.
”Isä, tulethan kotiin”, hän kuiskasi tuijottaen taivaalle, joka repesi pian kokonaan.

Peltikatto rapisi sateesta. Lassi silmäili olohuonetta, jonka ikkunalaudan koristekasvi oli kerännyt selkäänsä pölyä. Hän selasi hetken sohvalle unohtunutta sanomalehteä puristaen sen reunoja ryppyyn.
Huoneessa vallitsi epätavallinen äänettömyys, vain pieni suhina, joka kantautui äidin lehden ristikkosivusta, jota tämä täytti. Mutta ei keskustelusta. Ei naurusta tai pettymyksestä. Vain hiljaisuudesta. Ainoastaan korkea kivijalkalamppu seisoi huoneen nurkassa hehkuen lämpimänä.
Lassi tutkaili lehteä. Se oli jo päivän vanha, mutta sen jutut vetivät puoleensa. ”Ennen aikainen kuolema on lisääntynyt suomalaisilla”, luki ensimmäisellä sivulla suurin kirjaimin. Mutta miksi näin?
”Tule vaan Lassi jo syömään, jos se Touko ei sieltä töistä ole vielä saapunut”, äiti yllättäen kutsui. Hän huhuili hetken olohuoneen oviaukolta pojalleen, mutta tämä oli vain jähmettynyt tuijottamaan pihalle. Sanomalehti oli valahtanut hänen käsistään lankamatolle.
”Hei, Lassi!” äiti huudahti.
”Joo…”, Lassi mumisi. Hän nosti lehden sohvapöydälle ja nousi ylös.

Koskaan he eivät olleet äidin kanssa ennen syöneet päivällistä vain kahdestaan, Lassi pohti pyöritellessään kiiltelevää haarukkaansa lihamurekkeessa. Äidin mielestä jokaisen piti ehtiä pöytään, jotta tuo perheen yhteinen hetki syntyisi. Se oli Lassista hienoa, mutta juuri nyt niin ei tapahtunut.
”Mitäs sinä niin syvälle olet uppoutunut ajatuksiisi, ettei ruokakaan maistu?” äiti ihmetteli. Hän ojensi kastikekattilan Lassin eteen. ”Ota vähän kostuketta sille lihalle.”
”Ja kyllä se isä sieltä tulee. Ei kannata hätäillä. Pitkiä päiviä kun nyt välillä vain tulee siellä töissä”, äiti lohdutti.
Lassi tuijotti edelleen haarkukkaansa ja lopulta pudotti sen lautaselle. Hän irvisti kilinästä.
”En usko”, hän sanoi lyhyesti ja pyyhkäisi suupielistään lihanpalan.
”Mitä sinä sanoit?” äiti kummasteli. Lassi katsoi äitiä hartaasti, jolloin kiiltävä kuori peitti hänen katseensa.
”En ymmärrä sinua, Lassi”, äiti tuhahti pudistaen päätään ja jatkoi syömistä. Hän vilkaisi vielä kerran poikaa, jonka haarukka oli tällä kertaa jäätynyt huulien väliin.
Lassi katseli ulos ikkunasta ja huomasi sateen haihtuneen. Hän nousi pöydästä ja istahti pienelle jakkaralle ikkunalasin viereen. Ilma ei ollut ulkona viileä, mutta etupihan ruohonkorret itkivät päihinsä vesipisaroita. Ja hän tiesi, että nyt se oli tapahtunut.
”Mitä sanotaan?”, äiti keskeytti. Niin mistä hyvästä, poika pohti.
”Kiitos”, hän kuitenkin sanoi ja painoi leuan nyrkkiään vasten.




II



Lassi näki edessään kumpuilevan maan pinnan. Sen vihreät korret kutittivat hänen nilkkojaan. Hän nuuhki ilmaa, joka tuoksui samalta kuin hän olisi raapaissut tulitikun palamaan.
Pienempänä hän oli rakentanut niityn keskelle nuotion, jonka hän reunusti rannalta löytämillään pikkukivillä ja täytti heinällä. Tuttu käry toistui tälläkin kertaa.
Äiti jäi kotiin siivoamaan. Lassi muisti tämän kiusaantuneet kasvot, kun hän kysyi, josko äiti tulisi hänen kanssaan ulos. Äiti oli vain mumissut jotakin ihmeellisesti ja kääntänyt lopuksi selkänsä. Miksei hän halunnut mennä mukaan?
Lassi käveli rannalle johtavalle hiekkatielle, josta loisti valoa kauas kotitalolle asti. Oliko joku asentanut heille katuvalot, hän pohti nähdessään puita, joiden kaarnassa heijastui kirkas puna. Lämpö johdatti hänet aukiolle, jonka pinnassa kohosi rivistö varjoja.
Samassa Lassi törmäsi joukkoon ihmisiä, jotka puristivat toisiaan kädestä ja tuijottivat edessä kohoavaa oranssia väriä. Lassi nielaisi ja astui askeleen taaksepäin.
Tuli nosti muhkean savumassan korkealle taivaalle. Lassi seisoi paikoillaan ja tuijotti palomiesten mustia varjoja, jotka kohosivat hänen yläpuolelleen kirkkaan valopilkun vierellä. Hän näki, kuinka roihu kaatoi rakennuksen sisätiloja ja seiniä ja puski lämpöään hänen kasvoilleen asti.
Pian hän kuuli tutun voivotuksen.
”Lassi!” äiti huusi ja vetäisi pojan syliinsä. ”Mitä ihmettä täällä tapahtuu, ja missä Touko on?”
Lassi tiesi, että isä oli sisällä, mutta hänen sydämensä tykytys sai sanat katoamaan huulilta. Hän tuijotti äitiä mutristaen suutaan ja tunsi, kuinka hikipisara nousi hänen otsalleen hiljalleen.
Äiti alkoi itkeä. Hän irroitti otteensa ja kyyristyi maahan istumaan. ”Touko, minä rakastan sinua! Oikeasti”, kaikui maan kuivaa pintaa pitkin, kun hän puristi polviaan yhteen.


Tuli oli ehtinyt jo sammua, ja maanpinta kantoi yläpuolellaan leijailevaa savumassaa. Tuhoutunut rakennus oli kaatua hetkessä. Sen reunoista rapsahtaneet seinät halkeilivat kuivuudesta.
Lassi asteli pitkin maata ja tarkkaili jalkojaan, jotka peittoutuivat tuon hunnun taakse. Hänen silmillään toistuivat liekit, joita palomiehet aikaisemmin yrittivät hillitä. Hänen jaloissaan lämmitti vieläkin se polte, joka tunkeutui hänen suoniinsa.
Isä oli joskus sanonut, että hän on tulen lapsi. Ehkä hän palasikin syvimpään itseensä, omaan elementtiinsä ja sen lämpöön kuollessaan tulipalossa. Vai kuoliko hän oikeasti?
No ei ainakaan kokonaan, sillä hänen voimansa kantaisi Lassia aina aikuiseksi asti.


“Isä, tuletko sinä vielä takaisin?” Lassi kysyi ja tuijotti edessään häämöttävää kallion rapeutunutta reunaa.
Sen jylhän seinän tavoitti vasta satojen metrien päästä. Hän oli palannut aallonmurtajan rannalle, ja kuunteli vetävää hiljaisuutta.
“Ei isä tule takaisin, Lassi. Ei isä tule”, äiti pian parahti puristaessaan vapisten poikansa olkapäästä. Lassi näki tunsi äidin kädet hänen hiuksissaan ja laski leukansa alas.
“Mutta minä haluan isän takaisin. Minä rakastan isää!”
Äiti tuhahti, mutta ei voinut estää kyyneleiden sumentamasta silmiään.
“Elämä ei ole aina meille kovin reilua, mutta se on pakko hyväksyä”, äiti vastasi huokaisten ja avasi kätensä. “Tule tänne, minun syliini.”
Poika ryntäsi äitinsä kainaloon ja tarrautui tämän lämpimään kehoon. Ainakin äiti olisi hänelle turvana aina, kun isä ei sitä enää voinut luvata.
Lassi puristi äidin puuvillaista hihaa ja tunnusteli tämän karheaa kämmenselkää.
“Ethän sinä koskaan jätä minua?” hän kysyi ja käänsi katseensa ylöspäin. Äidin haalean sävyiset silmät laskeutuivat häntä kohti.
“En tietenkään. Olen aina sinun äitisi, sen pystyn lupaamaan. Toki minullakin on aikani lähteä”, äiti vastasi ja silitti pojan käsivartta. Hän kääntyi katsomaan aallonmurtajaa, johon vesi vapautti iskujaan. “Tule, mennään istumaan tuonne, missä olemme lähempänä isääsi.”
Tuuli puhalsi heidän päitään kihartaen etuhiuksia laineille. Hetkellisesti haalea, mutta erottuva aalto lävisti äidin ja pojan kehot, jotka istuivat kiven karhealla reunalla. Oliko tuo isän kuiskaus heille, merkki siitä, että tämä oli ikuista?
”Jos isä ei ole täällä, niin onko hän sitten taivaassa?” Lassi kysyi.
Äiti ei vastannut mitään vaan tuijotti lahden toisella puolella häämöttävää rantaviivaa. Tai ehkä hän ei vain uskonut yliluonnolliseen niinkuin poikansa.
Lassi nielaisi ja vilkaisi taivaalle, jossa pilvien haituvaisten reunojen välistä aurinko pikku hiljaa puski esiin. Hänen silmäripsensä kiilsivät säteessä.
”Siihen minä ainakin itse haluan uskoa, jos isäkin kerran uskoo”, hän sanoi silmät kiiltäen ja nojautui äidin kylkeä vasten.
”Sinä saat uskoa mihin haluat, mutta toivottavasti ymmärtäen, että paluuta ei ole”, äiti vastasi suorasti ja tavoitteli Lassin kättä. ”Me kaikki lähdemme joskus. Harmi vain, että isän aika on nyt.”




© Schwartz










Arvostelut

Ei arvosteluja

Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS